Gabriel viekoittelee naisia

Kukapa ei muistaisi Mika Waltarin näytelmän pohjalta tehtyä elokuvaa tai yhtä kolmesta tv-sovituksesta Gabriel, tule takaisin. Teatteriversioita näytelmästä on tehty lukemattomia. Vanhan Ylioppilastalon näyttämöllä näytelmä nähtiin ihan tuoreeltaan toukokuussa 1945. Nyt Gabriel on nähdään Kansallisteatterissa, joten olihan näytelmää mentävä katsomaan.

Karin Pacius ja Paula Siimes

Kuva © Mitro Härkönen

Sisarukset Ulriika (Paula Siimes) ja Kristiina Anger (Karin Pacius) asuvat saman katon alla. Molemmat ikääntyneitä ja naimattomia naisia. Saman katon alla asuu myös Raili (Minttu Mustakallio) Ulriikan ja Kristiinan sisarentytär. Raili on nuori villikko, joka ei halua kokea samaa kohtaloa kuin tätinsä. Kristiina on aina ollut Ulriikan valvovan silmän alla. Ei ole ollut mitään mahdollisuuksia seurustella, ja elää tavallista elämää. Nyt on kuitenkin toisin. Vaikka ikää jo onkin, on Kristiina tavannut kaupunkireissullaan unelmiensa miehen Gabrielin (Sampo Sarkola). Mies on tulossa tapaamaan mielitiettyään Kristiinaa. On vain yksi ongelma, kuinka kertoa Ulriikalle.

Aivan mahtavaa! Mielettömiä roolisuorituksia! Karin Pacius on uskomaton. Naisen innostuneisuus ja kimittävä ääni, kun hän lopulta uskaltautuu kertomaan Gabrielista Ulriikalle. Aivan kuin nainen ei olisi meinannut nahkoihinsa mahtua. Paula Siimes on suoraselkäinen ja ryhdikäs Ursulan tiukassa ja kivimuurimaisessa olemuksessa, kunnes Gabrielin lipeät puheet sulattavat vakaan naisen. Gabriel on niljakas mies, jota Sampo Sarkola näyttelee taitavalla tavalla. Minttu Mustakallio Railin asusteissa on kuin eri maailmasta. Farkuissa ja ruutupaidassa viihtyvä nuori nainen on tätiensä vastakohta.

Karin Pacius ja Sampo Sarkola

Kuva © Mitro Härkönen

Gabriel on ilmiselvä auervaara. Mies, joka haluaa huijata sisarusten omaisuuden itselleen. Mies, joka uskottelee naisille rakkauttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Esityksen jälkeen aloin miettiä näytelmän ja oikean Auervaaran yhteyttä toisiinsa. Gabrielin käsiohjelmasta sainkin lisävalaistusta asiaan. Ajallisesti Waltari on voinut olla tietoinen Auervaarasta, mutta pelkkien lehtitietojen perusteella Waltari ei olisi voinut kirjoittaa näin selvää muotokuvaa oikeasta Auervaarasta. Waltarin on joko täytynyt tavata Auervaara ryyppyreissujensa aikana tai vähintään kuulla tarinoita huijarimiehestä. Toisaalta on myös arvioitu, että kyseessä on voinut olla myös Waltarin intuitiivinen oivallus. Tiedä sitten, mutta näytelmä on mainio, vaikkakin hyvin surullinen.

Gabrielin lavastus ja pukusuunnittelu ovat Anna Sinkkosen käsialaa. Hienosti nainen on onnistunut työssään. Kun katsomoon astuu, on kuin astuisi jonnekin menneisyyteen. Ehkä jonnekin 1940-luvulle. Kauteen, jolloin Waltarin näytelmä julkaistiin. Puvustus jatkaa samaa linjaa. Ulriikan ja Kristiinan mustat, tiukasti, ylös asti napitetut mekot eivät jätä mielikuvitukselle sijaa. Naisten vaatteet eivät ole millään tavoin hepeneitä. Naisten vaatetus viestii arvovaltaisuutta ja siveyttä.

Paula Siimes

Kuva © Mitro Härkönen

Gabrielia katsoessa saa nauraa, mutta samalla voi tuntea pistoksen sisimmässään. Onko oikein nauraa naisille, joita huijataan oikein olan takaa? Toisaalta naisten haksahduksen Gabrieliin ymmärtää, jos elämä on ollut aina yhtä ja samaa. Ei miesseuraa, ei salaisia suudelmia, ei rakkautta. Gabrielin kauniit sanat ja teot saisivat varmasti monet yksinäiset naiset pauloihinsa. Gabriel on ikävä kyllä totta nykypäivänäkin. Auervaaroja on aina ollut ja tulee olemaan. Toimintatavat saattavat vain vuosien saatossa muuttua. Nyt voisin kuvitella, että auervaarat pelaavat peliään somen kautta. Toivoa vain sopii, ettei kovin moni tällaisiin ansoihin haksahda.

Vesa Vierikon ohjaama Gabriel on hieno kunnianosoitus Mika Waltarin klassikkoteokselle. Tässä on näytelmä, jonka uskoisin viihdyttävän monia eri ikäluokkia.

Gabriel sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa torstaina 13.9.2018.

Rooleissa: Minttu Mustakallio, Karin Pacius, Sampo Sarkola ja Paulas Siimes

Ohjaus: Vesa Vierikko

Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Äänisuunnittelu: Jani Peltola

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Dramaturgi: Eva Buchwald

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Täytyy vielä mainita sellainen, että näytöksen jälkeen olisi ollut mahdollisuus taiteilijatapaamiseen tekijöiden kanssa. Olisi ollut ihan superkiinnostava juttu, mutta oli pakko jättää väliin, koska seuraavana aamuna oli työpäivä. Jos taiteilijatapaaminen olisi ollut ennen esitystä, siitä ei olisi saanut niin paljon irti, mutta siihen olisin varmasti osallistunut.

Ruth Ware: Valhepeli

Sain luettavakseni uutuusjännärin, joka koukutti ja kauhistutti. Hui. Ruth Waren Valhepeli (Otava, 2018) on kirja, jota alkaa lukea helposti. Kirja vain käteen ja antaa tarinan viedä. Kirjan keskeyttäminen sen sijaan onkin jo vaikeampaa. Tästä voitte päätellä, millainen kirja on kyseessä.

Neljä naista, joilla on yhteinen salaisuus seitsemäntoista vuoden takaa. Neljä naista, jotka olivat nuoria naisenalkuja, kun valhepeli alkoi. Valhepeli, jossa parhaiten valehdellut keräsi eniten pisteitä. Isa oli lähetetty tyttökouluun Salteniin. Ensimmäisellä koulumatkalla hän tapasi Katen, Thean ja Fatiman. Tytöistä kehkeytyi saman tien nelikko, joka ei muiden seuraa kaivannut. Viikonloput vietettiin Katen kotona, jossa Katen isä Ambrose nautti tyttärensä sekä hänen ystäviensä seurasta. Saman katon alta löytyi myös Katen velipuoli Luc, johon Isan ensirakkaus kohdistui. Piti kuitenkin tapahtua jotain traagista, joka erotti tytöt toisistaan. Sellaista, josta ei voinut puhua kenellekään.

Vuodet ovat vierineet, ja naiset ovat löytäneet tavalla tai toisella paikkansa maailmasta. Isa on onnellisesti naimisissa Owenin kanssa. Heillä on reilusti alle vuoden ikäinen vauva Freya, joka vie Isan huomion kokonaisuudessaan. Ei kuitenkaan tarvita kuin yksi tekstiviesti Katelta ja Isa on valmis lähtemään kouluaikaisen ystävänsä luokse. Freyan hän kuitenkin ottaa mukaansa. Myös Thea ja Fatima ovat palaamassa Salteniin suuren salaisuuden äärelle. Ihan vain ystävyyden vuoksi, ja sen, että Kate tarvitsee heitä. Onko salaisuus paljastumassa muillekin vai mitä on tapahtumassa?

En tiedä, miksi rakastun kirjoihin, joissa on tyttökirjamaista juonta tai ei ehkä tyttökirjamaistakaan. Kirjan naiset olivat noin viisitoistavuotiaita nuoria siinä vaiheessa, kun Saltenissa koulua kävivät. Ehkä miellän jotenkin itseni siihen, kuinka mahtavaa oli olla nuori (mahtavaa on olla viisikymppinen nainenkin) ja vapaa. Vapaa vailla mitään taloudellisia velvollisuuksia, vapaa ilman työkiireitä, vapaa olemaan ja menemään. Ihastuin lukiessani esimerkiksi koulun asuinhuonesijoitteluun. Nelikon huoneet olivat tornissa, jossa ei ollut muita huoneita. Wau! Jo se pelkästään yhdisti tyttöjä. Näin myös itseni siinä, kuinka tytöt kiipesivät tornin paloportaita pitkin tasanteelle, jossa nautittiin kielletyistä herkuista. Tupakasta ja kurkun kostukkeesta.

Valhepeli ei kuitenkaan missään tapauksessa ole tyttökirja tai nuortenkirja. Se on hermoja raastava ja trillerimäinen kirja, joka osasi myös pelottaa. Minua pelotti alusta alkaen se, kuinka Isa otti Freyan mukaan Salteniin, vaikka tiesi, että edessä ei välttämättä olisi mikään mukava ja leppoisa neljän vanhan ystävän tapaaminen. Valhepelissä pelotti myös miljöö. Meri, joka paljastaa salaisuuksia. Meri, joka nousee nousemistaan. Kirjan henkilögalleriasta löytyy myös tavallista iljettävämpiä tapauksia.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen, kuinka helposti käy nuorten erkaantuminen muista. Pieni, tiivis ja sisäänpäin lämpenevä ryhmä tai parivaljakko jää helposti muiden nuorten piiristä pois, jos vain omat jutut kiinnostavat, eikä muiden jutuista välitetä. Sitä ikään kuin kaivetaan omaa kuoppaa itselleen, koska tällainen käyttäytyminen ennemmin tai myöhemmin kostautuu itseään vastaan. En silti sano, etteikö se olisi kivaa jakaa asiat vain parhaan tai parhaiden ystävien kesken.

En ole lukenut muita Ruth Waren kirjoja, mutta Valhepelin luettuani voisin hyvinkin tarttua johonkin toiseenkin kirjaan. Ware osaa kirjoittaa kiehtovasti. Tarina piinaa, mutta sitä ei malttaisi millään jättää kesken.

Ruth Waren Valhepeli kannattaa lukea jännitysnälkäänsä. Voisin myös kuvitella, kuinka joululahjan saaja ihastuisi löytäessään kirjan joululahjapaperin kätköistä. Nythän on nimittäin niin, että joulu lähestyy uhkaavasti, joten lahjavinkkejä täytyy alkaa heitellä.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Lying Game ilmestyi vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Terhi Kuusisto.

Kiitos kustantajalle mukavasta lukuyllätyksestä.

Parisuhdeleikkejä

Oli pakko laittaa raflaava otsikko, koska tämä postaus kertoo ihan oikeasti Arton ja Mirkun parisuhdeleikeistä. Keski-Uudenmaan Teatterissa (KUT) sai ensi-iltansa Miia Nuutilan käsikirjoittama näytelmä Arton ja Mirkun parisuhdeleikit. Miksi se on niin vaikeaa miehen ymmärtää naista tai naisen ymmärtää miestä? Sehän on kuitenkin ihan selvä, että loppupeleissä nainen on aina oikeassa vai onko sittenkään?

Seppo Halttunen ja Miia Nuutila

Kuva © Keski-Uudenmaan Teatteri, Arton ja Mirkun parisuhdeleikit (2018)

Miia Nuutila ja Seppo Halttunen tapaavat toisensa ja puheeksi tulevat väärinymmärrykset miesten ja naisten välillä. Miia haluaa demonstroida, kuinka asiat menevät pieleen tai kuinka niiden oikeastaan pitäisi mennä. Tehdään roolijako. Seppo saa Arton roolin ja Miia Mirkun roolin. Arto ja Mirkku tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa eroottisessa taidenäyttelyssä. Tavallinen taidenäyttelyhän ei Artolle tietenkään sopinut tai siis Sepolle tai miehelle ylipäätään. Taidenäyttelyssä tapahtuu se jokin, ja Arto ja Mirkku alkavat tapailla, muuttavat yhteen ja avioliiton satamaankin olisi kiva astella. Kuulostaa helpolta polulta, mutta sitähän se ei ole. Jokaisessa askeleessa on vaaransa. Toinen sanoo jotain, jonka toinen ymmärtää täysin väärin. Tai vaihtoehtoisesti ollaan hiljaa, mutta ei sekään ole hyvä. Tiedätte kyllä sen, kuinka helposti asiasta kuin asiasta voi loukkaantua tai saada riidan aikaiseksi. Allekirjoittaneella ainakin on siitä kokemusta.

Miia Nuutila on ihana. Todellinen nainen kauniissa ruusumekossaan. Tykkään siitä, kuinka Nuutila eläytyi rooliinsa. Silmissä kiiltävä loiste, kun Arto huomioi naisen oikealla tavalla. Äkkipikainen kiukku ja omaan itseensä kääriytyminen, jos asiat eivät menneet naisen mielen mukaisesti. Seppo Halttunen on myös mainio. Artona Halttunen on yksinkertaisesti mies, joka ei ymmärrä tehneensä mitään väärää, jos kuvittelee toimineensa oikein. Naisen logiikallahan Arton tai Halttusen pitäisi sanomattakin ymmärtää, mistä kenkä puristaa.

Miia Nuutila ja Seppo Halttunen

Kuva © Keski-Uudenmaan Teatteri, Arton ja Mirkun parisuhdeleikit (2018)

Arton ja Mirkun parisuhdeleikeissä ei kikkailla lavasteilla, valoilla, eikä tehosteilla. Näytelmän vahvuus on ilman muuta dialogissa. Kepeä näytelmä, jossa perinteiset asetelmat naisen ja miehen väärinymmärryksistä naurattavat. Moni asia on kotoa tuttu, mutta jollain tavoin toisten esittämänä tällainen huvittaa. Pohjimmiltaan väärinymmärrykset saattavat pahimmillaan aiheuttaa pahoja kitkoja miehen ja naisen välille tai jopa eroja, mutta jos elämää osaa katsoa hieman vinksahtaneiden lasien läpi, niin tällaiset väärinymmärryksethän ovat osa elämän suolaa. Asioita, joille voi jälkikäteen yhdessä naureskella, ja samalla oppia jotain toisesta sukupuolesta. Myönnän kyllä senkin, etten itse aina osaa nauraa asioille jälkikäteen. En ainakaan ihan heti.

Arton ja Mirkun parisuhdeleikit on hauska puolitoistatuntinen, jota voin lämpimästi suositella kaikille pilke silmäkulmassa oleville pariskunnille. Toki esitystä voi mennä katsomaan myös vaikka naisporukassa ja nauraa yhdessä sille, kuinka miehet eivät vain aina ymmärrä. Ja jos ihan tarkkaan asiaa mietin, voisi tämä sopia hyvin myös työporukoille. Tulisi selvitettyä kaikille, miksi naiset ja miehet eivät ymmärrä toisiaan.

Arton ja Mirkun parisuhdeleikit sai ensi-iltansa perjantaina 21.9.2018 Keski-Uudenmaan teatterin uusissa tiloissa Keravan Kultasepänkadulla.

Rooleissa: Seppo Halttunen ja Miia Nuutila

Käsikirjoitus: Miia Nuutila

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Postauspinossa on kirjoja, joita en ole ehtinyt blogiin asti tuoda. Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala (Tammi, 2012) ruodittiin lukupiirissä jo aikaa sitten ja nyt vasta ehdin tehdä koostepostauksen. Kävi kirjan kanssa niinkin, että joudun maksamaan kirjastolle yhden euron myöhästymismaksun. En ollut uusinut lainaa, vaikka olin kuvitellut tehneeni niin. Ryökäle. Siis minä. Olisivat saaneet laskuttaa moisesta erehdyksestä enemmän. Yleensä olen tällaisten kanssa todella tarkka, mutta nyt oli lipsahtanut virhe.

Elly syntyy hulluna vuotena 1968 englantilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Ellyn äiti suistuu masennuksen syövereihin joitakin kuukausia Ellyn syntymän jälkeen, koska äidin omat vanhemmat ovat kuolleet äkillisesti vaellusretkellä. Vaikka isä on näennäisesti läsnä, ottaa Ellyn viisi vuotta vanhempi veli Joe siskonsa suojelukseensa. Koulussa Elly tapaa Jenny Pennyn, joka on täysin erilainen kuin kaikki muut tytöt. Tytöistä tulee parhaimmat ystävät, kunnes Ellyn perhe muuttaa Cornwalliin. Tyttöjen tiet erkanevat, mutta he tapaavat vielä, vaikkakaan eivät sellaisissa merkeissä kuin kumpikaan haluaisi.

Cornwallissa Ellyn vanhemmat haluavat tehdä ostamastaan talosta majatalon. Ellyn elämässä alkaa uusi vaihe. Koulu ei kiinnosta, mutta moni muu asia kiinnostaa sitäkin enemmän. Majataloon tulee myös sellaisia asiakkaita, jotka jäävät ikuisiksi asukkaiksi ja näin ollen osaksi Ellyn perhettä. Elly ja Joe vanhenevat. Joe muuttaa pois kotoa ja päätyy lopulta New Yorkiin. Eräänä syyskuisena päivänä tapahtuu jotain, jolla on vaikutuksia koko perheen ja lähimpien ihmisten elämään.

Osa lukupiiriläisitä piti kirjaa hyvänä lukuromaanina. Yksi kuitenkin sanoi, että mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemmän hän kirjasta piti. Mainittiin myös, että kirjan alkupuoli oli paljon vetävämpi kuin loppu. Itselleni kirjasta tuli mieleen samanlainen tunnelma kuin kirjassa Kuin surmaisi satakielen. Tätä hieman ihmeteltiin, mutta kirjan tunnelmassa oli mielestäni jotain samaa.

Kirjan henkilögalleria oli melko laaja. Lukupiiriläiset ihastuivat etenkin Arthuriin, vaikka kookospähkinäonnettomuus ja sen seuraukset olivatkin tosi kökköä luettavaa. Kirjan henkilöt olivat värikkäitä ja omia persooniaan. Siitä huolimatta tuli mieleen, olisiko jonkun henkilön poisjättäminen heikentänyt kirjan viehättävyyttä. Luultavasti ei. Ellyn vanhemmat jäivät hieman sumuverhon taakse. Heistä ei kauheasti kirjaan mitään irronnut. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että kirjan antama kuva Ellystä oli ohut. Elly kertoi enemmän muista kuin omasta itsestään. Eräs lukupiiriläinen sanoikin, että Elly oli kertoja. Hän ei avannut omia asioitaan muuten kuin muiden kautta.

Elly ripustautui lapsuuden muistoihin aikuisiässäkin. Tämä oli hieman outoa, mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, voisiko tämä kummuta jostain lapsuuden traumasta. Hieman jäi esimerkiksi epäselväksi se, käyttikö naapurin mies Ellyä seksuaalisesti hyväkseen. Vihjailut kyllä olivat melko suoria, mutta mitään ei kerrottu aivan suoraan. Kirjassa oli muutenkin paljon vihjailuja, joista olisi pitänyt arvata tai osata lukea rivien välistä asioiden todellinen tila. Kirjassa oli myös melko ennalta arvattavissa, mitä tulee tapahtumaan, kun mainittiin yksi tai kaksi yksittäistä asiaa.

Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala on helppoa luettavaa. Tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka jotkin jutut hieman ehkä lyövätkin yli.

Kirjan englanninkielinen alkuteos When God Was a Rabbit on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Samaan aikaan, kun kirjoitan tätä postausta, on Singaporessa menossa formula 1 aika-ajot. Takana on kiihkeä viikko formulamaailmassa. Ferrari ei enää jatka Kimi Räikkösen sopimusta. Sen sijaan mies tekee sopimuksen Sauberin kanssa. Ymmärrän ympyrän sulkeutuvan, koska olen juuri lukenut Kari Hotakaisen kirjan Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala, 2018).

Kuka on Kimi Räikkönen? Sitä ei taida oikeasti tietää kukaan muu kuin mies itse. Kari Hotakainen on kuitenkin saanut kunnian päästä tutustumaan itselleen vieraaseen mieheen ja miehen työhön. Kyllähän kaikki suomalaiset ja aika moni ulkomaan eläväkin Kimin tuntee tai ainakin sen Kimin, joka on välittynyt ihmismieliin television, internetin ja lehtien palstoilta. Media on muokannut miehestä kuvan jurosta ja hiljaisesta miehestä. Aivan kuin Kimiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä Kimiä muuten kiinnostakaan. Räikkönen tykkää ajamisesta, mutta hän vihaa kaikkea mediapyöritystä, jota ajamiseen automaattisesti liitetään.

Hotakainen on päässyt hienosti Räikkösen ihon alle, ja valottaa näkemäänsä ja kuulemaansa kirjan kautta meille lukijoille. Jotenkin kuitenkin koko ajan kirjaa lukiessani silti tiedostin, että tämäkin on vain osatotuus. Eikä siinä mitään. Ei Kimin tarvitse avata koko elämäänsä muulle maailmalle. Tuskin kukaan haluaisi, että koko muu maailma tietäisi ja tuntisi sinut läpikotaisin. Tästä huolimatta pidin kirjasta. Pidin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan Kimin lapsuudesta ja koko perheen autoharrastuksesta. Ei silloin ollut mitään valmiita pakkauksia, joissa lapsi vain hyppää mikroauton rattiin ja lähtee kiertämään rataa. Ei. Silloin tehtiin, puunattiin ja tuunattiin itse. Kimin yksi valttikortti onkin ehdottomasti se, että hän tuntee ja tietää paljon myös auton sisälmyksistä, eikä pelkää tarttua ruuvimeisseliin, jos sellaista tarvitaan. Ihastuin kirjassa myös siihen, kuinka Kimi tapasi nykyisen appiukkonsa ensimmäisen kerran. Appiukon piti vaihtaa talvirenkaat Mintun autoon. Kimi halusi tehdä työn yhdessä tulevan appensa kanssa.

Toki kirjassa kerrotaan myös Kimin hurlumhei-jutuista. Mitä sitten? Kukapa sitä olisi niin puhdas pulmunen, ettei olisi joskus päästellyt menemään oikein kunnolla. Jos me kaikki olisimme julkisuuden henkilöitä, niin ei olisi medialla puutetta skandaalinkäryisistä jutuista. Rapatessa roiskuu ja se on ihan normaalia. Sitä paitsi on aika tavallista, että ihmiset juhlivat. Hyvien ystävien kanssa voi meno mennä välillä aika hurjaksikin.

Kirja välittää Kimi Räikkösestä kuvan, joka on jotain ihan muuta kuin julkisuuden antama kuva. Mies on hyväsydäminen ja jeesaa varmasti, jos ystävä on pulassa. Miehellä riittää myös huumorintajua, eikä puhumaton mies olekaan mikään hiljainen mies. Ystävien mukaan Kimi on suulas ja puhuu kuin papupata, kun sille päälle ryhtyy. Kimi on myös lapsirakas ja senkin kirja kertoo. Omat lapset ovat tietysti tärkeintä elämässä, mutta en voi varmasti ikinä unohtaa sitä televisiokuvaa, kun Räikkönen joutui keskeyttämään jonkin kilpailun. Katsomossa oleva pikkupoika puhkesi lohduttomiin kyyneliin. Hieman myöhemmin näytettiin Ferrarin varikkokuvaa, jossa pikkupoika oli päässyt vanhempiensa kanssa tapaamaan Kimiä. Kimi tuntui oikeasti välittävän siitä, että pikkupojalle jäi kilpailusta hyvä mieli. Oliko tässä se hetki, jolloin Kimi näytti todellisen luonteensa formula-auton ulkopuolella?

Kimi on toista kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta kirjassa ei kerrota sen enempää, eikä tarvitsekaan. Vain pari mainintaa. Kimistä saa sellaisen kuvan, että tässä hetkessä on hyvä olla Mintun ja lasten kanssa. Työnsä takia Kimi joutuu matkustamaan todella paljon, ja siksi onkin ymmärrettävää, että mies viihtyy vapaa-aikanaan kotona. Kyllähän sitä itsekin nauttii kotona olemisesta. Jatkuva liikkeessä oleminen on kuluttavaa ja pidemmän päälle ärsyttävää.

Kiitos Kimi Räikkönen, kun annoit Kari Hotakaisen astua maailmaasi. Hotakainen on taitava kynäilijä ja kirja on hieno kuvaus elämästäsi. Kiitos myös Kimin perheelle ja ystäville. Olette laajentaneet kuvaa Kimi Räikkösestä. Pidin myös siitä, kuinka kirjasta löytyy hotakaismaisia piirteitä, vaikka kirja perustuukin pitkälti henkilöhaastatteluihin.

Sellainen huomautus vielä, että C Morella näytettiin ennen Singaporen formula 1 aika-ajoja haastattelutilanne uusista formulasopimuksista. Kimi Räikkönen esiintyi jäänsinisine silmineen ilman aurinkolaseja. Mies huokui helpottuneisuutta ja huumoria oli helppo heitellä ilmaan. Jotenkin on sellainen tunne, että mies on tehnyt oikean ratkaisun.

Karusellimainen Musta Saara

Romaneja, iltanuotio, puhuva karhu ja sirkustirehtööri. Mitä ihmettä? Pirkko Saision kirjoittama Musta Saara avautuu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä sirkusmaisissa merkeissä. Tai eihän sirkuksessa iltanuotiota ja romaneja ole. Eikä se ollutkaan sirkustirehtööri, vaan Ranskan Kansallispuolueen keulamies Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje). Mitä tällainen teatteriesityksen alku tuokaan tullessaan?

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Alkuhämmennyksen jälkeen annan itseni ajautua sirkusmaisiin tunnelmiin. Musiikki ja laulu raikuvat. Kohtauksesta toiseen siirrytään sujuvasti Ulla Tapanisen johdolla. Tapaninen heittää näyttämöltä porukkaa pois ja ottaa uutta vastaan. Samaan aikaan Tapaninen on yksi kabareetanssijoista. Kaksi muuta ihastuttavaa tanssijaa ovat Sinikka Sokka ja Tiina Weckström. Naisilla on muitakin rooleja. Etenkin Pohjolan Valkyriana naiset ovat todellisia mahtinaisia. Hurjaa! Tekisi mieli nousta huutamaan hurraata. Oli kyllä mahtavaa, että tällainen naiskolmikko oli saatu samaan näytelmään.

Vaikka Musta Saara näyttäytyy katsojalle riehakkaalla tavalla, on näytelmässä tarinaa ja syvällisyyttä. Romanit ajautuvat lähtemään Romaniasta, koska heille ei enää ole tarjolla mitään kotimaassaan, ja onhan EU:n myötä liikkuminen vapaampaa. Romaneja ei kuitenkaan haluta minnekään. Samaan aikaan Ranskassa Kansallispuolueen johdossa käydään kovaa valtataistelua. Janne-Maria Teräväkynä ajautuu tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) kanssa taistelutantereelle. Onko vanhassa vara parempi vai pitäisikö valta antaa nuoremmalle sukupolvelle? Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Kaitueen askellukset portaikossa naurattivat. Todella notkea nainen.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Mustan Saaran on ohjannut Laura Jäntti. Näytelmän musiikki on Jussi Tuurnan käsialaa. Jäntti ja Tuurna ovat saaneet rakennettua hämmentävän hienoja kohtauksia näyttämölle. Ensimmäisen näytöksen toiseksi viimeinen kohtaus on huikea. Astutaan Transilvaniaan ja itse kreivi Draculan (Timo Tuominen) linnaan. Tässä on teatteria oikein kunnolla. Mieletön kohtaus upeine valoineen ja musiikkeineen vaihtuu kuitenkin ensimmäisen näytöksen viimeiseen kohtaukseen meren rannalle. Romaninainen Esma (Kristiina Halttu) löytää merestä jotain, joka heittää katsojan hetkessä traagisiin tunnelmiin. On kuin olisi ollut vuoristoradan vaunun kyydissä. Ylhäältä alas ja kovaa. Pakko on myös mainita näytelmän loppu. Näyttämöstä tuli yhtäkkiä kuin taulu, jota katsoja katseli. Tähän vielä päälle Sinikka Sokan kauniisti tulkitsema laulu, niin kyllä melkoisen sanattomaksi ihmislapsen vetää.

Oikeasti Musta Saara on näytelmä, joka näyttää eurooppalaisen olemuksen kurjia puolia. Mustassa Saarassa liikutaan nykyajassa, mutta karnevaalimaiseen esitykseen mahtuu myös historiallisia tapahtumia ja henkilöitä. Tämä vahvistaa käsitystä siitä, ettei ihminen ole oppinut vuosisatojen saatossa mitään. Aina on aihetta syrjiä heikompiosaisia ja haalia valtaa itselleen. On myös syytä miettiä, mikä on kirves päässään liikkuvan Sian (Jani Karvinen) tarkoitus näytelmässä. Saision terävä-älyisyys ja huumorintajuisuus on loistavaa.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Mustan Saaran näkemisen jälkeen olo oli kuin olisi pyörinyt karusellissa koko illan. Vauhti vain kiihtyi mitä pidemmälle ilta eteni. Huh huh! Nauraa sai, mutta välillä jopa itketti. Aikamoiset ylikierrokset näytelmä sai aikaan. Näytelmän kesto on yli kolme tuntia, mikä alkaa olla tavallisen katsojan äärirajoilla, vaikka näytelmä olisi kuinka hyvä ja kiinnostava hyvänsä. Myönnän, että hieman ennen kymmentä jouduin pariin otteeseen haukottelun uhriksi. Syynä ei ollut missään nimessä tylsyys, vaan se, että olin herännyt jo aamuviiden jälkeen, joten väsymys otti valtaa. Se on kuitenkin kummallista, että tällaisen esityksen jälkeen uni ei kuitenkaan tule. Ajatukset pyörivät esityksessä, jossa oli paljon ja kaikkea. Sitäkin tuli yöllä pohdittua, olisiko joitakin kohtauksia voinut lyhentää. Olisi Tapanisen pitänyt ehkä vain rynnätä keskelle kohtausta ja pysäyttää kohtaus.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Musta Saara on näytelmä, joka kannattaa kokea. Ei siis pelkästään nähdä. Hieno teos, joka pysyy kokonaisuutena, vaikka aineksia on paljon.

Musta Saara sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018.

Rooleissa: Kristiina Halttu, Linda Hämäläinen, Katariina Kaitue, Panu Kangas, Jani Karvinen, Mikko Kauppila, Petri Knuuttila, Janne Marja-aho, Juha Muje, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Erkki Saarela, Sinikka Sokka, Taru Still, Ulla Tapaninen, Timo Tuominen ja Tiina Weckström

Muusikot: Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula

Ohjaus: Laura Jäntti

Musiikki: Jussi Tuurna

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tarja Simone

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu: Jussi Matikainen

Saliäänisuunnittelu: Sakari Kiiski

Koreografia: Janne Marja-aho

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Bloggariklubille ja Kansallisteatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Musta Saara ja Ohikuljetut

Olin toissa perjantaina syksyn ensimmäisellä Bloggariklubilla Kansallisteatterissa. Illan vieraat olivat mielenkiintoistakin mielenkiintoisimmat. Ensiksi meille esittäytyivät muusikko Jussi Tuurna ja näyttelijä Tiina Weckström. Tämän jälkeen estradille asteli kirjailija Kimmo Oksanen. Illan kruunasi mahtava Tainaron.

Musta Saara on Kansallisteatterin syksyn suuri musiikkiteatteriesitys, jonka on kirjoittanut Pirkko Saisio. Jussi Tuurna on puolestaan säveltänyt musiikin teokseen, ja tästä mies bloggariklubilaisille kertoikin. Tai kertoi hän muutakin, koska Tiina Weckström puolestaan näyttelee kyseisessä teoksessa, ja parivaljakko avasi näytelmää yhdessä hieman laajemmin kuulijakunnalleen. Musiikin kannalta Musta Saara edustaa brechtiläistä tyylisuuntaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kohtauksessa näytetään jokin toinen kulma tai taso kuin olisi odotettavissa. Näyttelijä puolestaan uittaa tunteensa brechtiläiseen kohtaukseen. Brechtiläinen tyyli luo myös jännitteitä. Tuurna kertoi, että Pirkko Saisio osaa oraakkelimaisesti aistia erilaisia tuulia.  Musta Saara onkin ajankohtainen näytelmä, jossa eurooppalainen liikkuvuus näyttelee suurta osaa. Voisin kuvitella, että Tuurnan ja Weckströmin raottama brechtiläinen tyylisuunta sopii tällaiselle ajankohtaiselle esitykselle hyvin.

Jussi Tuurna ja Tiina Weckström

Mustan Saaran näyttelijäkunta koostuu vanhoista konkareista sekä vastavalmistuneista untuvikoista, joka tuo myös tietynlaista jännitettä esitykselle. Tästä on kuitenkin myös paljon hyötyä näytelmässä. Konkarit ja untuvikot tukevat toisiaan ja saavat toisiltaan paljon. Tuurna ja Weckström kertoivat myös, että Musta Saara päättää trilogian, jonka ensimmäiset osat ovat olleet Homo! ja Slava!. Molemmat edelliset teokset ovat olleet kantaaottavia ja niin tulee olemaan viimeinen osakin. Musta Saara on kuitenkin ehdottomasti oma itsenäinen teos, joten ei haittaa, vaikka ei olisi aiempia osia nähnytkään. Kantaesitys on Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018. Siellä olen myös minä. Katsomossa kylläkin.

Kimmo Oksanen on tehnyt kirjan Ohikuljetut (WSOY, 2018) yhdessä valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa. Kirja kertoo romanikerjäläisistä sekä yhden romaniperheen tai suvun tarinan. Oksanen on seurannut toimittajan työssään Piiroisen kanssa romanikerjäläisiä vuodesta 2007 alkaen ja materiaalia on syntynyt paljon. Oksasen mukaan kirja ei ole tietokirja, vaan sisältää kaunokirjallisia osia. Hän kertoo myös olleensa mukana osassa kirjan kohtauksia. Mies on matkustanut Romaniaan paikan päälle katsomaan, millaisissa oloissa romanit elävät. Piiroisen kamera on käynyt tiuhaan tahtiin sekä kotimaassa että ulkomailla. Ohikuljetuissa ei kuitenkaan puhu kirjailija eikä valokuvaaja, vaan äänessä ovat romanit. Kirjassa ei osoitella, eikä se sisällä rasismia. Kirja on puhdasta kuvausta romanien tavallisesta elämästä. Kirja on kuitenkin konkreettinen teko, ja osa kirjan tuloista meneekin suoraan romaniperheelle, jota kirjassa on seurattu. Itselläni Ohikuljetut on luennan alla eli varsinainen kirjapostaus tulee myöhemmin.

Kimmo Oksanen

Täytyy sanoa, että Bloggariklubi osaa aina yllättää. Kiitos, että sain olla mukana ajatuksia herättävässä illassa.

Kymmenen onnen vuotta

Kymmenen vuotta sitten juuri joulun kynnyksellä saimme maailman mahtavimman joululahjan. Lahjan, jollaista ei oikeasti ikinä saisi antaa, mutta meidän kahden aikuisen koti muuttui lahjapäivästä lähtien totaalisesti. Isäni toi meille valkoisen pienen karvapallon, joka huusi heti, kun meidät näki. En tiedä, oliko avunhuutoa vai sitä, että minä muutan tänne. Siinä se kuitenkin oli. Manni eli Herra Karvajalka, joka oli syntynyt 9.9.2008.

Jouluaattona vuonna 2008

Tarinahan meni niin, että pikkuveljeni Arvi-kissa oli kuollut. Veljeni oli soittanut isälleni itkuisena, että hän tarvitsee uuden kissan. Isä sitten sellaisen hankki ja hankkipa toisenkin. Sisko ja sen veli. Lilli-Matilda ja Manni. Molemmat samanlaisia valkoisia karvapalloja. Velipä olikin jo ehtinyt hankkia uuden kissan ja sanoi isälleni, että tyttökissan hän voi vielä ottaa, mutta ei mitään hurlumhei-poikaa. Poikaa, joka oli ollut pennusta lähtien villi ja vauhdikas liikkeissään. Oikea riiviö. No, riiviö muutti meille, vaikka en ollut ikinä halunnutkaan itselleni valkoista ja pitkäkarvaista kissaa. Nyt en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois viimeisestä kymmenestä vuodesta.

Vuoden 2009 alkupuolella näytetään, kuinka iso tassu minulla on

Vuonna 2010 löytyi kuolleita hiirenpoikasia. Äitihiiri oli hävinnyt muille maille.

Mies, joka täällä asuu, antoi kissan ottamiselle luvan, jos hoitaisin hiekkalaatikon puhdistamisen. Herra Karvajalka sai siis jäädä meille asumaan. Jotenkin siinä hiekkalaatikkoasiassa on käynyt vuosien saatossa niin, että Herra Karvajalka hoitaa tekosensa mieluiten luonnonhelmaan. Kotilaatikko on vain erittäin tiukkoja paikkoja varten. Silloinkin laatikon puhdistaa se, joka ensin homman ehtii hoitaa.

Vuonna 2011 tiukka ilme ja keskittyminen

Eihän meillä ollut kissalle mitään tarvekaluja ja ruokaa. Ei tietenkään. Kyseessähän oli yllätysvauva. Isäni toi mukanaan kissavauvoille tarkoitetun hiekkalaatikon ja hiekkaa, jonkin lelun ja harjan. En muista, saimmeko muuta. Tai muistan, isäni antoi vielä rahaa kissan ensitarpeisiin. Lähetin miehen kauppareissulle. Ainakin ruokaa ja ruokakuppi ensihätiin. Ruokapakkauksissa piti lukea ”Junior”.

Vuonna 2012 talviulkoilua

Siitä se arki sitten lähti. Aika nopeasti aloimme ostella kissalle kaikkea muutakin tarpeellista. Ensimmäinen kiipeilyteline on nyt hellyttävän pieni, mutta silloin ajattelin, etteihän tuo kissa ikinä pääse tuonne ylös kiipeämään. Täytyy myös sanoa, että oli onnea sekin, että olin Herra Karvajalan tullessa taloon lomautettuna kolmen viikon ajan. Olin siis ikään kuin äitiyslomalla. Olisittepa nähneet työkaverini ilmeen, kun kerroin töihin palatessani, että äitiysloma loppui. Ei mennyt kovin pitkään, kun heillekin tuli kissavauva taloon.

Vuonna 2013 luvattomassa paikassa, mutta kun tuolla putken sisällä olisi ollut lintuja

Vuonna 2014: vaaniminen on päivittäistä työtäni

Valjaiden eli ulkoilupuvun harjoittelun aloitimme Herra Karvajalan ollessa melkoisen pieni, mutta terassinovi oli alkanut selkeästi kiinnostaa vilkasta poikaa. Eihän niiden valjaiden kanssa tarvinnut edes harjoitella. Ne solahtivat päälle kuin olisi kissalle mittojen mukaan tehty. Herra Karvajalka ei tainnut edes ymmärtää, mikä juttu tämä oli. Meno jatkui entiseen malliin. Nythän se on sitten niin, että ulkoilupuku on jatkuvassa käytössä. Herra viihtyy terassilla fleksin päässä, jonka lisäksi saa päivittäin nauttia vähintään kahdesta ulkoilusta. Yleensä ulkoilutuskertoja on kolme. Niin, ja näin syyskesällä ulkoilut kestävät minimissään tunnin.

Vuonna 2015: osaan minä häntääkin pörhistellä

Kymmeneen vuoteen on mahtunut hurja määrä onnea. Allekirjoitan täysin sen asian, että kissan olemassaolo madaltaa korkeaa verenpainetta. On myös ihana tulla kotiin sellaisen päivän jälkeen, kun töissä on kaatunut kaikki päälle. Herra Karvajalan vastaanotto eteisessä ja jalkojen puskeminen haihduttaa ikävät ajatukset mielestä. On vain se onnen hetki, eikä ikäviä asioita ole lainkaan. Onnea on myös se, että kissa on pakottanut minut luonnonhelmaan. Jotenkin sitä nykyisin katselee ympäristöään aivan eri silmin. Onnea on sekin, kun kissa saa hiiripaistin. Voi sitä riemun päivää!

Vuonna 2016 ihania tuoksuja

Onko sitten jotain ikäviä asioita, joita en haluaisi kokea uudestaan. Sohva on jo menetetty peli. Jos joku tulee meille kylään, niin näkee sohvan ja nojatuolin päällystettyinä erilaisilla huovilla ja kankailla. Ne kissan kynnet! Kyllä. Kielloista huolimatta kynnet uppoavat sohvan ja nojatuolin kankaaseen useita kertoja päivittäin. Ensimmäiset kerran mielellään aamuyöstä, jotta henkilökunta saadaan hereille. Kaikkein ikävin juttu on kuitenkin ollut idiopaattinen kystiitti, joka on kissaa vaivannut kahtena eri keväänä. En nyt avaa sairautta sen enempää, mutta blogihistorian luetuin postaus on kyseessä. Joka kevät jännitän, alkaako holtiton pissailu. Nyt olemme onneksi saaneet elää useita keväitä ilman ikävää vitsausta.

Vuonna 2017 saunottiin

Onnea sinulle rakas Manni! Et ole mikään sylikissa. Et todellakaan. Olet kissa, joka haluaa laumansa olevan lähellä, mutta ei nyt ihan lällyiksi sentään aleta. Herra Karvajalka, sinä olet tuonut elämää ja iloa tähän huusholliin. Kiitos, että annoit meidän adoptoida sinut.

10-vuotispäivänä 9.9.2018 edelleen tiukka ilme

Mehevä porkkanapiirakka

Nyt on aika lunastaa lupaukseni toisesta leivontaohjeesta. Sain Confetilta kahdenlaisia koristerakeita testattavakseni. Valkosuklaamustikkakakkua koristivat kauniit violetit Scrumptious-suklaapallot. Sprinkletit päätin laittaa porkkanapiirakkaa koristamaan. On muuten hauska Halloween-teema Sprinkletti-koristerakeissa. Kurpitsoja, kummituksia ja lepakoita. Lisäksi mukana suuri joukko erivärisiä ja -kokoisia palloja sekä pitkulaisia nonparelleja.

Porkkanapiirakan ohjeen olen napannut Anna-Maija Tantun toimittamasta Hyvää ruokahalua! – Kotikokin parhaat leivontaohjeet -kirjasta (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 2000). Kirjan ohjeet ovat peräisin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon lukijoilta kerätystä aineistosta. Lainaamani ja omaan käyttöön muokkaamani resepti on alkujaan torniolaisen Riitta Kinnusen reseptivarastosta.

Mehevä porkkanapiirakka

5 kananmunaa

4 dl sokeria

200 g sulatettua voita tai margariinia

5 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 tl soodaa. En tiedä, miksi tämä on alkuperäisessä ohjeessa mukana, koska ohjeessa on kohotusaineena leivinjauhe. Voi varmaan halutessaan jättää poiskin.

2 tl vaniljasokeria

3 tl kanelia

2 tl kardemummaa

6 dl hienoksi raastettua porkkanaa

Kuorrutus:

300 g maustamatonta sulatejuustoa

6 dl tomusokeria

75 g pehmeää voita

Pinnalle: Sprinkletti-koristerakeita

Ihan ensi alkuun kannattaa sulattaa margariini tai voi ja antaa sen jäähtyä kunnolla. Raasta myös porkkanat hienoksi raasteeksi ennen leivontaan ryhtymistä.

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen.

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan vuorotellen voisulan kanssa. Lisää viimeiseksi taikinaan porkkanaraaste.

Kaada taikina leivinpaperille uunipellille. Paista pohjaa noin 20 minuuttia. Kumoa hieman jäähtynyt pohja puhtaan leivinpaperin päälle ja anna jäähtyä kunnolla.

Sekoita kuorrutuksen aineet keskenään sähkövatkaimella. Levitä seos jäähtyneelle pohjalle ja ripottele pinnalle koristeeksi Sprinkletti-koristerakeita.

Jos jääkaapissasi on tilaa, niin laita piirakka hetkeksi jääkaappiin ennen annospaloiksi leikkaamista. Paloista tulee siistimpiä tällä tavoin. Minulla ei ollut tilaa, joten kuorrutus hieman valui leikatessa.

Piirakka mehevöityy vanhetessaan, ja onkin parhaimmillaan parin päivän kuluttua leipomisesta. Säilytä piirakkapalat viileässä.

Myönnän, etten ole ennen tehnyt porkkanakakkua tai -piirakkaa, mutta tästä tuli todella hyvää. Jopa mies, joka täällä asuu, piti piirakan mausta, vaikka ihmettelikin porkkanaa. Sanoi, että seuraavaksi varmaan punajuurta. Sanoin, että se oli jo viime vuoden hitti, jota täällä ei testattu.

Tämä on muuten hyvä idea tulevien Halloween-juhlien varalle. Juurikin noiden Sprinkletti-koristerakeiden värityksen ja aiheen vuoksi.

Kuuluuko porkkanakakku sinun leivontarepertuaariisi vai menetkö ihan muilla linjoilla?

Taina Latvala: Venetsialaiset

Sain kivan yllätyskirjapaketin, josta löytyi Taina Latvalan Venetsialaiset (Otava, 2018). Kirja olisi ehkä jäänyt huomiottani, mutta nyt tuli onneksi sopiva sysäys lukemiselle. Juuri sopivan kokoinen kirja työmatka- ja ulkoilulukemiseksi. Ja hyvä, että kirjaan tartuin. Kirjan tarina on kiehtova.

Kolme täysin erilaista sisarusta tapaa toisensa isän rakennuttamalla mökillä elokuun viimeisenä viikonloppuna. On aika tehdä päätöksiä. Isän kuolemasta on sen verran pitkä aika. Paula on sitä mieltä, että mökki pitää myydä. Siitä on liikaa kuluja, eikä mökillä enää juuri käydä. Paula on määrätietoinen ja tietää aina, mitä pitää tehdä, ja kuinka se tehdään oikealla tavalla. Elina, sisaruksista nuorin, on epävarma kaikessa, mihin hän ryhtyy. Hän on suosittu bloggaaja ja loistava valokuvaaja, mutta kaikissa päätöksiin liittyvissä asioissa hän tukeutuu muihin. Iiris on sisaruksista vanhin. Iiris on oman tiensä kulkija, ja vähät välittää muista. Iiriksen elämä on alkoholinhuuruista, eikä hän ikinä kieltäydy juhlista.

Yhteen viikonloppuun tai pitäisikö sanoa yhteen yöhön mahtuu paljon. Sisarusten ajatukset pyörivät isässä. On salaisuuksia, joista joku tietää jotain, toinen ei mitään. On kipuilua, on tunteilua, on järjen ääntä. Naisten viikonloppu ei ole pelkkää saunomista ja yhdessäoloa. Sisarukset päätyvät lähtemään Loimujärvelle juhlistamaan venetsialaisia. Illan ja yön tapahtumat vyöryvät päälle sellaisella voimalla, että salaisuuksien verhoja aletaan availla. Voiko elämä enää jatkua samanlaisena kuin ennen?

Ensinnäkin kiitos siitä, että tarina sijoittui Etelä-Pohjanmaalle. Sieltä ne allekirjoittaneen sukujuuretkin tulevat. Kirjassa ei kuitenkaan käytetä Etelä-Pohjanmaan murretta muistaakseni kuin yhdessä kohdassa, joten kieltä ei tarvitse pelätä. Kirjan kieli on kauttaaltaan hienoa suomen kieltä. Pidän myös siitä, että kirjaa lukiessa ei tarvitse miettiä, mitä kirjailija tahtoo sanoa kullakin virkkeellä. Latvalan tyyli kirjoittaa on selkeää ja suoraviivaista. Latvala osaa myös kuvata hyvin tunnelmia. Elokuun lopun yö, varjot ja valot, savusauna, juopunut nainen, lavatanssit.

Pidin kirjassa myös siitä, kuinka sisarusten ja isän tarina vuorottelivat. Suurin piirtein joka toisessa luvussa palattiin vuosikymmenten päähän ja isän elämään. Sisarukset muistelivat hetkiä elämästään ja isästään. Tällä tavoin lukija pääsee vähitellen selville vaietuista asioista. Lukijalle selviää myös se, millaisia piirteistä sisarukset ovat isältään perineet. Ei se omena aina kauaksi puusta putoa.

Se, mikä kummeksutti, oli venetsialaisten yhdistäminen Pohjanmaalle. Itse en tällaista traditiota muista lapsuudestani, vaikka voisin väittää, että ihan keskiverto pohjanmaalaiset sukujuuret omaankin. Onneksi Wikipedia tietää kaiken, ja siellähän se kyllä kerrotaan, että Länsi-Suomen rannikkoalueet ovat olleet tyypillisiä venetsialaisten pitopaikkoja.

Taina Latvalan Venetsialaiset on mielestäni tunnelmakirja, jota on kiva lukea hieman viileänä syysiltana huopaan kääriytyneenä. Kesän loppu on syksyn alku.

Kiitos kustantajalle mukavasta kirjayllätyksestä.

Valkosuklaamustikkakakku

Hakiessani Postista yhtä kivaa kirjapakettia, niin Citymarketin postivirkailija kysyi minulta, otanko tämän toisenkin paketin. Hieman ihmettelin nähdessäni aivan oudon paketin, mutta sanoin, että otanhan minä. Kun sain paketin käteeni, näin, että lähettäjä oli Confetti Oy. Olin aivan unohtanut laittaneeni heille viestiä kiinnostuksestani, kun hakivat tuotetestaajia. Olin siis päässyt mukaan tuotetestauskampanjaan.

Mitä paketista sitten löytyikään? Violetteja Scrumptious suklaapalloja ja pussillinen Sprinkletti Spooky Mix -koristerakeita. Wau! Heti alkoi mielikuvitus liikehtiä, mihin näitä voisi käyttää. Molemmat tuotteet toimivat kuten muutkin syötävät sokerikoristeet. Kermakakun päällä värit liukenevat, eivätkä tykkää liivatteesta.

Aika nopeasti mielikuvitus löysi etsimänsä. Ensimmäiseksi tekisin joulutraditioihini kuuluvasta suklaakakusta uudenlaisen version. Pitäisi vain hieman miksailla ainesosia ja toivoa hyvää lopputulosta. Tähän käyttäisin violetteja Scrumptious suklaapalloja. Sprinkletti Spooky Mixin lopullinen käyttökohde selviää myöhemmin. Siihenkin on kyllä ajatus valmiina.

Mutta mennään asiaan. Tarkoituksena oli siis tehdä valkosuklaamustikkakakku, ja kuinka siinä kävikään. Ensin ohjetta kehiin.

Valkosuklaamustikkakakku

200 g margariinia

2 dl sokeria

3 munaa

100 g valkosuklaata (tai vajaa, koska piti maistaa muutama pala)

2 dl vehnäjauhoja

1 dl perunajauhoja

2 tl vaniljasokeria

1½ tl leivinjauhetta

pakastekuivattuja mustikoita oman maun mukaan Voi käyttää myös mustikkajauhetta tai miksei vaikka tuoreita tai pakastettuja mustikoita.

Kostutus:

1 dl mustikkamehua

Kuorrutus:

3 rkl mustikkamehua

1½ rkl margariinia

2½ dl tomusokeria

Koristeeksi:
Violetteja Scrumptious suklaapalloja

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen. Voitele ja korppujauhota kuivakakkuvuoka, ellet omista silikonista tai pinnoitettua vuokaa.

Vatkaa margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat yksitellen voimakkaasti vatkaten. Paloittele suklaa karkeaksi rouheeksi ja lisää taikinaan. Sekoita loput aineet keskenään ja lisää taikinaan varovasti sekoittaen. Joo, minä en sekoittanut, vaan vatkasin. Virhe, jonka toistan aina, vaikka sen tiedänkin.

Lusikoi taikina kuivakakkuvuokaan. Paista kakkua uunissa noin 55 minuuttia. Kumoa kakku jäähtyneenä.

Kostuta kakku mustikkamehulla ja anna vetäytyä seuraavaan päivään.

Kuorrutus: Sulata margariini kuumaan mehuun. Sekoita joukkoon tomusokeri. Jos kuorrute jää liian paksuksi, lisää tilkka nestettä. Jos kuorrute tuntuu puolestaan liian valuvalta, lisää hieman tomusokeria.

Kaada kuorrute kakun päälle ja koristele Scrumptious suklaapalloilla.

Täällä ei mennyt kaikki kuin Strömsössä. Laitoin kakun uuniin ja häivyin makuuhuoneeseen soittamaan äidilleni. Juteltuani aikani, palasin keittiöön ja katsahdin uuniin. Näyttipä kakku kauniisi kohonneelta, eikä yhtään revenneeltä, kuten minulle aina yleensä käy. Oudon vaaleakin kakku oli. Silmäni osuivat sattumalta uunin lämpötilan säätimeen. Mitä? Asteita vain 125! Apua. Paniikki iski. Nostin lämpötilan 175 asteeseen ja siirsin munakellon aikaa. Jännitysmomentti kympissä, kuinka kävisi. Välillä peittelin kakkua foliolla ja poistin ylälämmön, kun näytti, että alkaa tummua liikaa. Tikulla kokeilin kakkua pariin otteeseen, kunnes vain ajattelin, että nyt saa riittää. Kakku uunista ulos. Kumottuani kakun, ei näyttänyt oikeastaan niin pahalta, kuin pelkäsin. Kuorrutus pelasti tilanteen kokonaisuudessaan, ja mikä parasta; kakku maistui taivaallisen hyvälle.

Olisiko kokeilemisen arvoinen kakku? Itse olin ihan tyytyväinen, että tuli testattua.

Tainaronin ihmeellinen maailma

Sain vastikään vasta postattua Leena Krohnin kirjasta Tainaron. Heti tämän jälkeen tuli mahdollisuus päästä katsomaan näytelmää Tainaronista Kansallisteatterin pienelle näyttämölle bloggariklubilaisten kanssa. Ilta oli ihanan pehmeä lasku päivälle, jota voisi kuvailla kahdella sanalla: katastrofista katastrofiin. Tainaron ja tietenkin myös Bloggariklubi pelastivat perjantain. Mieliala nousi illan mittaan korkeuksiin.

Tainaron sijaitsee kaukana tuliperäisellä vyöhykkeellä. Tainaron on kuin mikä tahansa kaupunki, mutta ei kuitenkaan ole. Tainaron on hyönteisten valtakunta. Hyönteiset eivät ole tavallisia hyönteisiä, joita voimme nähdä luonnossa tai on niitäkin, mutta Tainaronissa on myös kummallisia hyönteisiä. Osa jättiläismäisiä erikoisuuksia, osa todella outoja otuksia. Tainaroniin on päässyt matkustamaan nainen (Kati Outinen), joka kirjoittaa kirjeitä vanhalle ystävälleen entiseen kotikaupunkiinsa. Ystävä ei ikinä vastaa kirjeisiin. Onneksi kirjeiden kirjoittaja on löytänyt Tainaronista uuden ystävän ja opastajan, Jäärän (Aino Venna). Jäärä on paikalliseen tapaan hyönteinen ja kokee jatkuvaa muodonmuutosta. Kuinka tällaisessa maailmassa selviytyy nainen, joka tulee aivan erilaisista oloista?

Kati Outinen ja Aino Venna

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Voisin ehkä sanoa inhoavani sanaa ”fantastista”, mutta nyt sitä on pakko käyttää. Fantastista! Tainaron on upea esitys, jossa Kati Outinen ja Aino Venna puhaltavat saumattomasti yhteen hiileen. Mahtava nähdä konkarinäyttelijän ja todella taitavan muusikon sopusuhtaista ja näyttävää yhteistyötä. Tuli tunne, että naiset olisivat tehneet vuosikausia yhteistyötä. Kati Outinen ei ole turhaan palkittu näyttelijä. Outisen vähäeleisyys, pienet eleet ja liikkeet vangitsevat katsojan tehokkaasti penkkiin kiinni. Kati Outinen on yksinkertaisesti taitava. Entä sitten Aino Venna? Minä, joka oikeasti en tiedä nykyisin musiikista yhtään mitään, enkä tunne nykymuusikoita. En edes tiedä, miksi Cheek on tai oli niin suosittu. Mutta se täytyy sanoa, että musikaalittomuudestani huolimatta tunnistan, kun kuulen lahjakkaan laulajan työssään. Aino Venna on muusikko, jolla on upea, kaunis ja voimakas ääni. Äänenkäyttö on laaja-alaista. Näytelmässä Venna esittää lauluja niin suomeksi, englanniksi kuin ranskaksi. Viimeksi mainitut nostattivat kylmät väreet iholleni. Aino Venna – minusta tuli fanisi kertaheitolla.

Aino Venna ja Kati Outinen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Tainaron on visuaalinen näytelmä, joka esittää katsojalle surrealistisen kuvan mahdollisesta tulevaisuudesta. Heti näytelmän alkaessa koin sisäisiä riemuhuutoja, kun näin näyttämölle pulpahtelevat ötökät. Siinä ne liikkuivat ja lisääntyivät näytelmän edetessä. Mainiota robotiikan käyttöä näytelmässä. Kiitos kuuluu Iiro Tujulalle ja Mikko Murtomaalle. Pidin myös näytelmän upeista ja mielikuvituksellisista asuista, joiden suunnittelusta on vastannut Auli Turtiainen. En edes voi mainita mitään yksittäistä asua, koska kaikissa oli jotain omaa viehätystä. Outinen oli tietenkin mainio hopeanvärisissä leveälahkeisissa housuissa, mutta tämä oli vain yksi asia kaikkien muiden rinnalla. Näytelmässä on käytetty tehosteina teatteriusvaa ja strobovaloja, jotka loivat Tainaronille oman tunnelmansa. Tainaronin on ohjannut Essi Rossi, joka onkin tehnyt loistavaa työtä. Jos ensi-ilta oli keskiviikkona, niin jo perjantaina esitys oli ällistyttävän valmis. Usein on niin, että näytelmä kehittyy esityskertojen kasvaessa, ja ensi-ilta voi olla jopa hieman raakile.

Aino Venna ja Kati Outinen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Täytyy sanoa, että olin todella vastaanottavainen Tainaronille. Kirjan luoma maailma on tuotu upeasti näyttämölle. Tässä on myös näytelmä, jonka voisin katsoa useampaan kertaan. Mietin myös sellaista, että periaatteessa näytelmää voisi mennä katsomaan kouluikäisten lasten kanssa, vaikka parissa kohtauksessa hieman synkempiä asioita käsitelläänkin. Näytelmän visuaalisuus on vain niin kiehtovaa, että soisin tämän näytelmän monen näkevän. Lisävinkkinä mainittakoon, että osa esityksistä on tekstitetty englanniksi.

Näytelmä on toteutettu yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen kanssa.

Tainaron sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 29.8.2018.

Rooleissa: Kati Outinen ja Aino Venna

Ohjaus: Essi Rossi

Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi

Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila

Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen

Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Musiikki: Aino Venna

Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen

Kiitos Bloggariklubille ja Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä hieno teos. Kiitos myös kuvalainauksista.

Ihan yhden pienen toiveen vielä esittäisin. Näytelmän musiikki pitäisi saada levylle, niin voisi fiilistellä aina huonojen päivien sattuessa kohdalle.

Pakko vielä laittaa tähän loppuun Kati Outisen ja Aino Vennan Älkää luottako kukkiin -video YouTubesta.