Teatterissa: Canth

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä sai kantaesityksensä Seppo Parkkisen käsikirjoittama Canth, joka on katsaus Minna Canthin elämään ja tuotantoon sekä Suomen teatterimaailman varhaisvuosiin. Bloggariklubilaiset saivat kutsun näytelmän kantaesitykseen, joten olihan tällaiseen tilaisuuteen tartuttava. Illan teki entistä mielenkiintoisemmaksi se, että ennen esitystä saimme kuulla valosuunnittelija Kalle Ropposen kertovan Canth-projektista. Lisäksi Ropponen kertoi, kuinka päätyi opiskelemaan valosuunnittelijaksi ja kuinka työt vievät freelancerina toimivaa miestä.

Minna Canth (Cécile Orblin) jää leskeksi ja samalla seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi. Hän alkaa kirjoittaa ensimmäistä näytelmäänsä, koska Suomalainen Teatteri kaipaa kotimaisia näytelmiä. Canth käy tiivistä keskustelua Suomalaisen Teatterin perustajan ja johtajan Kaarlo Bergbomin (Jukka Puotila) kanssa ja saa vietyä näytelmiään teatterin näyttämölle. Kuin huomaamatta Canthista tulee kohuttu naiskirjailija, joka rikkoo perinteisiä rajoja.

Cécile Orblin

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Canth ei ole elämäkerta. Näytelmän runkona toimii Canthin elämä, mutta samalla näytelmä avaa ikkunat suomalaiseen teatterimaailmaan Canthin näytelmien avulla. Katsojalle tulee tutuksi niin Ida Aalberg (Kristiina Halttu) kuin Niilo Sala (Jussi Lehtonen). Vuosien vieriessä Canth riitaantuu Bergbomien kanssa ja alkaa kirjoittaa näytelmää Ruotsalaiselle Teatterille. Tämä on ollut aikakauden skandaali suomalaisaattellisissa piireissä.

Cécile Orblin tulkitsee Minna Canthia vahvalla ja kiivaalla tavalla. On kuin naista ajaisi takaa jokin vimma, joka pakottaa naisen kirjoittamaan ja olemaan aktiivinen kulttuuripersoona. Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina on hillitty ja vakaa. Mies on kuin viilipytty ottaessaan vastaan Canthin ajatuksia tulevista näytelmistä. Pidin myös Kristiina Haltun heittäytymisestä Ida Aalbergin rooliin. Haltun roolityö antoi loistavan kuvan Aalbergin vetovoimasta teatterien näyttämöillä. Erikoismaininta täytyy antaa Eeva Putrolle, jonka roolit Hanna Canthina ja Jevgeniana sekä Canthin näytelmien eri roolihahmoina olivat hyvin taitavaa työtä.

Jussi Lehtonen ja Jukka Puotila

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Canthin ohjauksesta on vastannut Kaisa Korhonen, jonka voimakas kädenjälki näkyy näytelmässä hyvin. Kyseessä on iso produktio, jonka Korhonen on saanut toimimaan Kansallisteatterin suurella näyttämöllä vaikuttavalla tavalla. Ropponen kertoi bloggariklubilaisille, että Korhonen on jo ainakin kymmenen vuoden ajan halunnut tuoda Canthin näyttämölle. Tämä mielestäni näkyy näytelmässä hyvin valmiina ja taitavana jälkenä. Niin ikään Kati Lukan moneen taipuva lavastus on hienossa sinfoniassa Kalle Ropposen valaistuksen kanssa. Canthin lavastus ja valaistus jo pelkästään ovat katsojalle elämys. Ropponen kertoi, kuinka valaistuksen avulla voidaan päättää, mitä milloinkin näytetään, ja kuinka valaistuksen avulla saadaan näytelmään rikasta visuaalista ilmettä.

Pidin näytelmän rakenteesta, jossa Minna Canthin elämän ja teatterimaailman lisäksi näytettiin kiivaita katkelmia Canthin näytelmistä. Lisäksi lähes kolmituntisen teoksen lopussa on kaiken kokoavana kohtaus Anton Tšehovin Lokista. Todella vaikuttavaa ja antoisaa. Canth antaa katsojalle paljon, vaikka joku saattaakin pitää näytelmää sekavana. Canthissa on paljon aineksia. Katsojan täytyy vain osata heittäytyä mukaan ja antaa näytelmän viedä.

Kristiina Halttu ja Cécile Orblin

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Canth kannattaa mennä katsomaan, jos on kiinnostunut suomalaisen teatteritaiteen historiasta ja taustoista. Näytelmän esitykset jatkuvat ainakin maalisukuun 2017 loppuun saakka.

Canth sai kantaesityksensä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016.

Rooleissa: Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen/Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen.

Ohjaus: Kaisa Korhonen

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Musiikki: Hannu Kella

Valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Koreografi: Marjo Kuusela

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Naamiointi: Heikki Nylund ja Laura Sgureva

Ohjaajan assistentti: Elina Lajunen

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille hienosta illasta.

Olli Jalonen: Hotelli eläville

Lukupiiri tarttui vaihteeksi kirjaan, jonka kirjastontäti löysi minulle varastosta. Sain samalla myös oivan vinkin, että varastossa voi käydä ihan omin päinkin. Ehkä menen kirjaston varastoon joku päivä hengailemaan ja selailemaan vanhoja kirjoja. Niin, se kirja, jonka luimme, oli Olli Jalosen Hotelli eläville (Otava, 1983). En ollut aikaisemmin kirjaa lukenut, joten tuli tämäkin aukko sivistyksessä tukittua.

Raisa ja Kalervo työskentelevät samassa yliopistossa tutkijoina. Raisa on päämäärätietoinen kaikki tietäjä, joka tuntuu elävän vain omien mieltymystensä mukaisesti. Raisa vähät välittää muiden tunteista. Pääasia on, että hän on paras ja etenee urallaan. Kalervo puolestaan on hieman syrjäänvetäytyvä ja hanakasti juomalasiin tarttuva mies, jonka tutkimustyönä on tutkia ihmisen käyttäytymistä suljetussa tilassa. Raisa ja Kalervo vaikuttavat toistensa vastakohdilta, mutta juuri siitäkö syystä heillä on suhde. Kalervon sisko Kukka-Maaria on vastikään muuttanut samaan kaupunkiin ja asettunut vuokralle suomenruotsalaisen miehen vuokraamaan asuntoon. Vuokra on kahdeksansataa mummon markkaa kuukaudessa, joka melko pian kuitataan seksuaalisilla palveluilla vuokraisännälle sekä hänen joillekin tutuilleen.

Lukupiiri ei aivan lämmennyt kirjalle. Kirjaa oli väkinäistä lukea ja sitä pidettiin ankeana, surullisena ja lähes masentavana. Kirjan kieli ei kiehtonut yhtään, ja teknisesti persoonan tunnistaminen oli välillä hankalaa. Toisinaan saatettiin kertoa esimerkiksi Kalervosta pitkään, mutta seuraavassa kappaleessa oltiinkin jo Kukka-Maarian salaperäisessä asunnossa. Kummallista hyppimistä ja tuntui, että tekstin punainen lanka katkesi ikävästi kesken lukemisen. Jalonen antaa kirjassaan perhe-elämästä, parisuhteesta ja rakkaudesta hyvin lohduttoman kuvan. Lisäksi kirjan henkilöiden tarinat tuntuivat irrallisilta, vaikka henkilöiden välillä yhteyksiä olikin, niin yhteen näitä tarinoita ei saanut punottua.

Hotelli eläville on sinänsä hyvin 80-lukua kuvaava teos. Kirjassa kuvattu matka Neuvostoliittoon on ajanhengen mukainen ja sinänsä mielenkiintoinen. Ajankuvaukset kirjassa olivatkin loistavaa antia. Lukupiirissä keskustelua aiheutti myös Kalervon tutkimustyö, jonka eräs lukupiiriläinen ajatteli viittaavan dystopiaan. Hän oli myös miettinyt sitä, oliko kirjan tarkoitus olla sci-fi -romaani vai nykyajan analyysi. Ehkä kyse oli kuitenkin 80-luvun alussa vallalla olleesta kyynisestä yhteiskunta-analyysistä.

Olli Jalosen Hotelli eläville on päässyt valkokankaalle nimellä Punainen huone (1991). Itselläni on elokuvasta jonkinlainen hämärä muistikuva, mutta ei tarkkaa, joten olisikin mukava nähdä elokuva nyt uudestaan. 

Hotelli eläville kannattaa lukea, jos haluaa saada ankean realistisen kuvan 80-luvun alun maailmasta. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3- (asteikko 1-5).

Anja Snellman: Lähestyminen

Olen maannut perjantaista lähtien lähestulkoon koko ajan sängyn pohjalla. Maanantaina lääkäri diagnosoi taudin influenssaksi. Oma diagnoosini oli ollut flunssa, joskin tavallista sitkeämpi. Niinä hetkinä, jolloin en ole ollut kuumehoureissani tai unten mailla, olen yrittänyt lukea, mikäli olo on sen vain sallinut. Tänään tartuin Anja Snellmanin uutukaiseen Lähestyminen (WSOY, 2016), jonka sain WSOY:n ja Tammen järjestämältä bloggariaamiaiselta Kirjamessuilla. Kiitos siis kustantajalle hienosta kirjasta. Kirja valikoitui luettavaksi pienen kokonsa vuoksi. Jos olisin asiaa yhtään enempää miettinyt, olisin ehkä jättänyt kirjan lukemisen myöhempään ajankohtaan. Kirja on rankka.

Psykoterapeutiksi opiskeleva kirjailija saa työhuoneen Titanicista, jossa hoidetaan eriasteisia huumepotilaita. Kirjailijan luona alkaa käydä Ile, joka on huumevieroituksessa, mutta ilmeisesti kuitenkin hakee jatkuvasti helpotusta kaduilta. Ilellä on äitiinsä lähestymiskielto. Isä on tuntematon kreikkalainen. Ilen kreikkalaistausta avaa kirjailijan muistojen kartan. Hän alkaa muistella terapiaistuntojen välissä elämäänsä Kreetalla, keskenmenoa, mennyttä avioliittoaan ja merta. Terapiaistunnot Ilen kanssa ovat haastavia. Kirjailija ei osaa sanoa, ovatko he edenneet minnekään vai eivät. Ile ei aina saavu paikalle. Toisaalta toisinaan hän yllättää kirjailijan uusilla tiedoillaan Kreikasta. Itse kirjailija pääsee kuitenkin omien terapiaistuntojen avulla lähestymään ja käsittelemään elämänsä vaikeinta asiaa, keskenmenoa.

Lähestyminen on fyysisesti pieni kirja, mutta henkisesti suuri. Anja Snellman on opiskellut terapeutiksi ja tekee nykyisin töitä myös terapeuttina. Kirjan tekstistä näkee, että kirjailijalla on tietoa aiheesta, josta hän kirjoittaa. Kirja antaa hyvin kaunistelemattoman kuvan päihderiippuvaisten elämästä, vaikka he kuinka olisivat vieroituksessa. Kirja antaa myös vastapainoksi kauniita, turkoosin ja sinisen sävyisiä kuvia Kreikasta ja etenkin Kreetasta. Aurinkoa ja hiekkaa. Juuri sellaisia kuvia, joita itse kaipaan tähän marraskuiseen pimeyteen. Kaiken kauniin keskellä on kuitenkin pohjaton suru, joka tulee kirjailijan vuosia aiemmin saadusta keskenmenosta. Snellman on todellakin osannut laittaa sanoja hienoon järjestykseen paperille. En yhtään ihmettele, että tänä syksynä vietetään Anja Snellmanin 35-vuotistaiteilijajuhlaa.

Bloggariaamiaisella Snellmanilta kysyttiin, mistä kirjan nimi Lähestyminen tulee. Kirjailija itse kertoi, että kirjassa lähestytään toista ihmistä, saarta, mannerta, laivan lähtöä ja Kreikkaa. Nämä kaikki voin alleviivata ja lisätä vielä muutaman. Lähestytään omaa kipeää kohtaa, keskenmenoa, lähestytään syitä avioerolle, lähestytään omien lasten lapsuusmuistoja, lähestytään päihderiippuvaisia. Kirjassa on monta kerrosta. 

Anja Snellmanin Lähestyminen on hieno, vaikkakin aiheiltaan osin rankka kirja. Kirja kannattaa kuitenkin lukea, jos on aiemmin pitänyt Snellmanin kirjoista, ja jos pitää kotimaisesta kaunokirjallisuudesta.

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit

Kirjaston kierrätyshylly on siitä metka, että aina sen tarkastaa, vaikka oikeasti ei tarvitsisi enää yhtään ylimääräistä kirjaa kotiinsa. Taashan minäkin sen olin tarkastanut ja napannut mukaani Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit (WSOY, 1989). Aina jaksan ihmetellä, kuinka ihmiset laittavat kierrätyshyllyyn näinkin mielenkiintoisia kirjoja. Novellikokoelman luin jo aiemmin syksyllä, mutta nyt vasta sain postauksen aikaiseksi.

Tyhjän tien paratiisit on 44 novellin kokoelma, joka on jaettu kotimaan ja ulkomaiden sekä talouden ja urheilun osuuksiin. Yhteistä novelleille on, että kaikissa novelleissa mennään yli tavalla tai toisella. Novellien päähenkilöt ovat massaväestöstä poikkeavia yksilöitä, jotka elävät kukin omalla tavallaan ja tekevät, kuten haluavat. Aika usein novelleissa on myös kuolema läsnä.

Kotimaan osuudessa matkataan Helsingistä Lappiin. Eräässä novellissa mies lähtee lauantaina kauppamatkalle tyhjien olutpullojen kanssa. Matkalla sattuu ja tapahtuu ja matka venähtää. Kotiin mies palaa viikon kuluttua lauantaina ryytyneenä ja kaikesta väsyneenä. Kotona odottaa kuitenkin vaimo, joka vaatii hoitamaan aviolliset velvollisuudet. Miehen on pakko taipua naisen vaatiessa. Toisessa novellissa on äiti ja tytär, jotka elävät suklaalla. Suklaata aamiaiseksi, välipalaksi, lounaaksi, päivälliseksi, iltapalaksi. Suklaapersot äiti ja tytär ovat siitä ihmeellisiä, ettei suklaa näy heissä lihavuutena. Lääkärin mielestä heitä vaivaa hellyydenkipeys.

Ulkomailla matkatessa pyöritään esimerkiksi kalasatamissa, kirkoissa ja munkkien mukana. Yksi novelli kertoo kahdesta munkista, jotka astelevat tottunein askelin baariin ja tilaavat tuplaviskit. Ja toiset ja kolmannet ja neljännet. Baarin edustalla makaava verinen ja puoliksi sohjon peittämä mies ei saa munkkien huomiota osakseen. Munkeilla on kiire viiden tähden hotelliin avaamaan viskipulloa. On myös novelli, jossa mies tulee kotiin ja suutelee hymytöntä naista. Nainen on kaunis, mutta neuroottinen. Mies syöttää naiselle pillereitä roppakaupalla ja kahlitsee naisen kettingillä pakastearkun kahvaan, kun on aika lähteä liikkeelle. Nainen ihmettelee, kuka on mies, joka tunkeutuu hänen asuntoonsa. Nainen kuitenkin päätyy ajatukseen, että mies on hyvää tahtova, pirun muodon saanut enkeli.

Talous ja urheilu osiossa yksi novelli kertoo miehestä, joka istuu keskiyön jälkeen jännittyneenä nojatuolissa. Makuuhuoneen ovi on suljettuna. Mies avaa television ja hakee pornokanavan. Kuvaruudussa nainen touhuaa tuorekurkun kanssa. Miehen housuissa alkaa tapahtua. Mies katsoo makuuhuoneen ovea pelokkaasti ja vie kätensä housujen sisään ja alkaa vatkata. Saatuaan homman päätökseen mies pidättää hengitystä ja sulkee television. Nyt hän on rentoutunut ja voi siirtyä makuuhuoneeseen.

Pidin Liksomin novellikokoelman kotimaan osuudesta eniten. Kotimaan novelleissa Liksom on näyttänyt taitonsa käyttää suomen kielen murteita sutjakkaasti stadin slangista lapin murteeseen. Tyhjän tien paratiisien novellit ovat kaikessa karmeudessaan huvittavia. Lähes joka novellissa on jokin hätkähdyttävä asia, jonka Liksom on onnistunut kuvaamaan siten, että hätkähdyttävä asia sopii kyseisen novellin päähenkilön luonteeseen vallan mainiosti. Novellikokoelma on mielestäni todiste siitä, että Rosa Liksom on taitava kynän käyttäjä. Novellit ovat lyhyitä. Vain parin sivun mittaisia, mutta jokaisessa novellissa on se jokin juttu, joka tekee siitä omanlaisensa.

Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit kannattaa lukea, jos kaipaa pilke silmäkulmassa luettavaa nopealukuista tekstiä.

Osallistun Liksomin 44 novellin kokoelmalla Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen.

Meidän viikonloppu -tapahtumassa

Lauantaina suunnistin nenäni kohti Pasilaa ja Helsingin messukeskusta. Minulla oli bloggaajapassi Meidän viikonloppu -tapahtumaan, joten päätin käydä messuilemassa ennen teatteriin menoa. Jotenkin lauantaiaamun tohinat menivät päälaelleen ja aikataulu hieman petti, mutta ei se menoa haitannut.

Koska aikataulu oli tiukka, päätin ensimmäisenä tutustua Lemmikkimessuihin, koska arvaattehan te sen. Kissat. Toinen toistaan suloisempia kissoja, mutta olihan siellä kaikkea muutakin mielenkiintoista. Haisunäädät. Voi, ne veivät sydämeni. Todella kauniita ja vaikuttavan näköisiä otuksia. Ja kanit. Se yksikin valkoinen kani oli kuin lelu. Olisi tehnyt mieli ottaa syliin ja rutistaa. Kuinka maailmaan mahtuukaan jotain niin ihanaa? Näiden lisäksi tuli tirkisteltyä esimerkiksi käärmeitä terraarioissa, ihmeteltyä upeita lintuja ja katseltua koirien temmellystä. Lemmikkimessuilla oli paljon myös erilaisia yhdistyksiä kertomassa toiminnastaan sekä eläimistä, joita yhdistys edusti.

ELMA-maaseutumessut vaikuttivat ainakin itsestäni suosituimmalta messutapahtumalta. Hurja määrä maatilaeläimiä, jotka vetivät pienten ja suurten ihmisten huomiota osakseen. Itse kävin ihastelemassa jokaisen aitauksen ja karsinan asukkeja. Valtavia lehmiä, pehmeän näköisiä alpakoita, söpöjä possuja, isoja kalkkunoita. Yhdellä ständillä myytiin babyalpakan villasta kudottuja sukkia. Voi, kuinka suloisen pehmeitä neuletuotteet olivat. Siis todellakin hiplasin tuotteita. Ihania. Valion ständillä olisi saanut käydä antamassa näytteen lypsytaidoistaan, mutta en tullut kokeilleeksi, kuinka hyvin olisin pärjännyt. ELMA-messut tarjosivat myös ihania herkkukojuja, joita katselin kuolaten. No, sai siellä aika monessa paikassa maistella tuotteitakin. Ykkösiksi kiirivät makuasteikollani erilaiset leivät, varsinkin rapeakuoriset, sekä mehut. Tyrniglögi oli ehkä kaikkein tajunnanräjäyttävin juoma.

Metsämessut tarjosivat katseltavaa etenkin perheen pilteille ja miespuolisille henkilöille. Valtavia metsäkoneita, joista ei kyllä ihan heti tiennyt, mihin tarkoitukseen kaikki oli tarkoitettu. Vaikuttavilta laitteet kuitenkin näyttivät ja voin vain uskoa, että metsätöissä tarvitaan mitä erilaisempia koneita ja laitteita ja tietenkin järeyttä. Tässä vaiheessa aika oli jo tiukilla, joten metsämessut menivät lähinnä katsellessa ympäriinsä.

Ette muuten arvaa, kuinka lopuksi kävi. En ikinä ehtinyt OutletExpoon ja 55Plussaan ja Kädentaitomessutkin tulivat vain pikaisesti vilkaistua. ELMAmessuilla vierähti niin paljon aikaa, että OutletExpon edulliset tuotteet jäivät näkemättä. Sen verran kyllä huomasin, että siellä olisi ollut ainakin kirjoja ja laukkuja tarjolla. Toisaalta en ollut aikonut ostaa mitään, koska matkani jatkui messukeskukselta Pengerkadun näyttämölle, enkä halunnut raahata ostoskasseja teatteriin. Tämän puolesta tuli siis edullinen messureissu. Vaikka 55Plus ei kuulunutkaan välttämättä siihen osioon, jonne olisin halunnut mennä, olisi ollut kuitenkin kiva ehtiä katsastamaan Meidän viikonlopun uusin tulokas.

Kuten huomaatte, melkoisen eläinaiheisia kuvia tällä kertaa, mutta kun ne vain ovat niin söpöjä. Kävittekö viihtymässä Meidän viikonlopussa? Mikä oli suosikkijuttunne messuilla?

Teatterissa: Taju

Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä pyörii uutuusnäytelmä Taju, joka kertoo Tyko Sallisen tyttären Tajun viimeisen kirjan Isä ja minä kirjoitusprosessista. Taju haluaa kirjoittaa totuuden isästään, mutta tarinasta tuleekin uusi lapsuus onnellisine perheineen. Tajun on käsikirjoittanut Liisa Urpelainen ja ohjannut Laura Jäntti. Innostuin näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa, joten olihan tämä nähtävä.

Taju Sallisen (Ursula Salo) kirjailijanimi on Irja Salla ihan vain sen takia, ettei isä, Tyko Sallinen (Santeri Kinnunen) pääsisi pilkkaamaan tyttärensä teoksia. Nyt isä on kuitenkin kuollut ja Taju haluaa vapautua lapsuuden traumoista kirjoittamalla totuuden isästään. Mielisairaalassa on aikaa kirjoittaa, mutta samalla lapsuuden ja jo eletyn elämän vaiheet on läpikäytävä uudelleen. Välillä Taju on onnensa kukkuloilla, mutta toisinaan taas epätoivo ja ahdistus meinaavat lyödä naisen maahan kokonaan.

Ursula Salo ja Santeri Kinnunen

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Ursula Salo on heittäytynyt rooliinsa Tajuna täysillä. Vahvaa eläytymistä ja tunteiden kirjoa laidasta laitaan koko näytelmän ajan. Etenkin kohtaus, jossa Salo käy dialogia kahtena persoonana, omana itsenään ja äitinään Helmi Vartiaisena, oli hyvin intensiivinen ja uskomaton. Voin melkein vannoa, että suuni loksahti auki, kun vain tuijotin Saloa, jonka tunnetilat vaihtuivat sekunnissa ääripäästä toiseen. Hurjaa! Pidin myös siitä, kuinka Salo osasi luontevasti näytellä pientä lasta ilmeineen ja eleineen.

Tajun näyttelijäkaarti on hyvin tasapainoinen. Vaikka Ursula Salo onkin näyttämöllä koko näytelmän ajan, ei hänen vahva roolisuorituksensa kuitenkaan peitä muiden näyttelijöiden suorituksia. Santeri Kinnunen on intohimoisen kiivas Tajun taiteilijaisänä Tykona. Kinnusen rajut vedot lavalla heittää katsojalle kysymyksen, olisiko Tykossakin ollut hieman mielipuolisuutta. Ainakin kiivastumiset ja Helmi-vaimon (Iida Kuningas) retuutukset antoivat miehestä hieman sekopäisen kuvan. Iida Kuningas puolestaan vaihtaa sujuvasti äidin ja vaimon roolista sairaanhoitajaan ja välillä saksalaiseen huoraan. Myös Antti Langilla ja Rauno Ahosella on näytelmässä monta roolia. Lang oli varsin ihastuttava rooleissaan, joissa yritti saada Tajua itselleen. Rauno Ahonen puolestaan jaksoi naurattaa kabaree-esiintyjänä. Ei sovi unohtaa myöskään muusikko Eero Ojasta, joka musisoi koko näytelmän ajan näyttämöllä. Miehen peruukit tai päähineet vain vaihtuvat lennossa ja uusi rooli oli soittomiehellä jälleen valmiina.

Ursula Salo, Antti Lang ja Rauno Ahonen

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Laura Jäntti on tehnyt hienoa ohjaajatyötä. Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen ja katsoja voi vain heittäytyä näytelmän vietäväksi. Erityiskiitos täytyy antaa Antti Mattilalle, jonka jälkeä on lavastus. Elävä veriseinä oli hätkähdyttävä näky, jota en meinannut aluksi ymmärtää. Kuvittelin Tykon maalauksen tilalle tulleen pommihyökkäyksen aikaansaannoksia, kuten olikin, mutta nähdessäni verivanojen valuvan, olin ihmeissäni. Todella vaikuttava näky. Aplodeja!

Taju liikkuu vuorotellen eri aikakausina. Tajun lapsuudesta siirrytään kuin huomaamatta sodan keskelle natsi-Saksaan ja sieltä Nikkilän mielisairaalaan. Siirtymiset on tehty taidolla. Katsoja pysyy hyvin mukana tarinan kulussa, eivätkä monet eri aikakaudet tee näytelmästä sekavaa. Saksassa Tajun elämässä on kabareemeininkiä, joka tuo komediallisuutta muuten rankkaan näytelmäaiheeseen. Pengerkadun näyttämö on mielestäni loistava esityspaikka tällaiselle intensiiviselle esitykselle, jossa katsojat ja näyttelijät ovat hyvin lähellä toisiaan ja tunnelma on lähes käsin kosketeltavissa. Ihailin myös sitä, että nähdessäni esityksen, ensi-illasta oli vain kaksi päivää ja esitys oli todella valmis. Kuinka paljon esitys tästä voi vielä paremmaksi muuttuakaan?

Iida Kuningas ja Santeri Kinnunen

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Taju herätti kiinnostukseni lukea Irja Sallan teos Isä ja minä, koska haluan tietää, kuinka silotellun kuvan Taju Sallinen on kirjoittanut isäsuhteestaan, jonka oikeasti on kerrottu olevan jotain muuta kuin siloteltua. On siis aika taas kääntyä kirjaston puoleen.

Helsingin Kaupunginteatterin esittämä Taju on mielestäni selkeästi suunnattu aikuisille. Lapset eivät välttämättä ymmärrä näytelmää, enkä edes suosittele näytelmää lapsille, koska osa kohtauksista oli melkoisen voimakkaita. Taju on kuitenkin näytelmä, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, koska se on vain yksinkertaisesti todella hyvä ja hyvin toteutettu.

Taju sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämällä 10.11.2016.

Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo ja muusikko Eero Ojanen.

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus: Antti Mattila

Puvut: Sari Salmela

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Mauri Siirala

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen 

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Syys-lokakuussa lukupiiri luki Rosa Liksomin Hytti nro 6 (WSOY, 2011). Itse en päässyt tai paremminkin kyennyt osallistumaan lukupiiriin, koska olin vielä hieman pökerryksissä Peijaksessa vietettyjen tuntien jälkeen. Ja olihan minulla pari sormeakin paketissa, joten ei siitä näpyttelystä äkkiseltään oikein mitään olisi tullutkaan. Niin, näpyttelystä sen takia, että lukupiirimme keskustelee lukemastaan kirjasta Facebookissa kirjalle omistetun tapahtumasivun kautta. Onneksi tapahtumasivun keskustelut jäävät muistiin, joten kävin myöhemmin antamassa omat kommenttini ja lukemassa muiden arviot kirjasta. Itselleni tämä oli toinen kerta, kun tähän kirjaan tartuin.

Hytti nro 6 kertoo suomalaisen tytön junamatkasta halki Siperian vuonna 1986. Matka alkaa Moskovasta päättyen Ulan Batoriin, jossa tyttö haluaa nähdä kuuluisat kalliomaalaukset. Samalla matka on tytölle irtiotto kipeistä ja sotkuisista ihmissuhteista. Moskovassa samaan junahyttiin astelee mies, Vadim Nikolajevits Ivanov, joka ryypiskelee ja puhuu naisista, myös tytöstä, halventavasti. Toisaalta mies on sydämellinen. Juottaa tytölle teetä ja syöttää omia eväitään sekä pitää tyttöä vieraanaan. Matka on pitkä. Juna pysähtyy välillä asemille, joissa seistään muutama tunti tai päivä. Junan seisoessa matkustajat pääsevät jaloittelemaan tai yöpymään hotelleihin. Näin tekee myös tyttö. Aika usein hyttitoveri tuppautuu tytön seuraksi ja siitäkös vasta erikoiset retket alkavat. Miehen seurassa tyttö näkee sellaista Neuvostoliittoa, jota ei olisi ehkä muuten nähnyt.

Lukupiirin mielipiteet kirjasta jakaantuivat. Osa ei pitänyt kirjasta juuri ollenkaan, osa piti hieman enemmän ja pari henkilöä, myös allekirjoittanut, pitivät kirjasta melkoisen paljon. Kerronnan tyylistä pidettiin, vaikka tekstistä löytyikin suhteellisen paljon toistuvia lauseita. Kirjan ensimmäisellä sivulla teksti on ihastuttavaa, mutta muuttuu nopeasti toiseen suuntaan. Miehen rivot ja ilkeät puheet saivat lukijassa aikaiseksi ärtymystä ja etovuutta. Yksi lukupiiriläinen piti kirjan tekstiä väkisin puserrettuna ja keskustelua olikin herättänyt, olisiko tekstiä voinut tiivistää. Kirjan päähenkilöistä ei kummastakaan, tytöstä tai miehestä, ollut lukupiiriläisten mielestä lukijan samaistumisen kohteeksi.

Itse pidin kirjassa ehkä eniten siitä, kuinka Liksom on kuvannut Neuvostoliittoa ja sen elämää. Junamatka vaikutti hyvin realistiselta, vaikka hieman ihmetyttää ja kauhistuttaa, että vieraat miehet ja naiset laitetaan samaan hyttiin, mutta maassa maan tavalla. Hauskoina yksityiskohtina kirjassa olivat esimerkiksi muovikaiuttimet, joista pakkosyötettiin kansalle klassista musiikkia sekä kaupan hyllyllä olevat tuotteet, joita ei syystä tai toisesta myyty. Veti kyllä hymyä huulille tällaiset kuvaukset. Neuvostoliitto näytti kirjassa sekä rumat ja julmat että ystävälliset ja kauniit kasvonsa. Erikoista oli myös se, kuinka mies haukkasi raakaa sipulia vodkaryyppyjen ohessa. Onkohan tämä jokin vanha neuvostoliittolainen tapa vai oliko vain miehen omaa nautinnonhakuisuutta?

Lukupiirissä oli keskustelu myös siitä, oliko tyttö ”miehen vankina”, kuten professori Pekka Pesonen oli jonkin kirjapainoksen sisäkannessa sanonut. Lukupiirin mielestä asia ei näin ollut, vaikka mies välillä tytön olon helvetilliseksi tekikin. Mies antoi kuitenkin tytölle myös turvaa tietyissä asioissa ja oli hyvin vieraanvarainen. Eräs lukupiiriläinen oli kiteyttänyt hyvin, että tyttö oli hienosti niskan päällä vaikenemisellaan ja sillä, että kieltäytyi miehen tarjoamasta vodkasta. 

Hytti nro 6 kannattaa lukea, jos haluaa lukea kuvauksen junamatkasta halki Siperian sekä haluaa saada yhden näkemyksen Neuvostoliitosta. Rosa Liksomin Hytti nro 6 voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2011, joten onhan sekin hyvä syy tutustua tähän teokseen.

Ystäväni Päivi Hidasta matkailua aloittelijoille -blogista ehti jo ajat sitten kirjoittaa kirjasta mahtavan hienon postauksen. Kannattaa käydä kurkkaamassa. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).

Meidän viikonloppu -pääsylippuarvonnan voittajat

Meidän viikonloppu pääsylippuarvonnan voittajat on arvottu. Onnettarena toimi random.org. Herra Karvajalka toimi virallisena valvojana. Onnetar suosi Mirkkua ja Salzua. Voittajiin on otettu yhteyttä sähköpostitse. Onnea voittajille ja kivoja messuhetkiä! 

Teatterissa: Luulosairas

Kävin katsomassa Kansallisteatterin pieneltä näyttämöltä suurelle näyttämölle viedyn Molièren Luulosairaan. Kyseessähän on komediaklassikko, joka pursuaa ihmisen harhakuvitelmia, herkkäuskoisuutta ja viekkautta. Tällaisista aineksista saa hyvällä työryhmällä aikaiseksi huikean sopan.

Argan (Jukka-Pekka Palo) on hyvin sairas mies. Kuolemaa tekevä. Ainakin omasta mielestään. Oikea diagnoosi on kuitenkin luulosairaus. Miehen kuolemanvakava sairaus sopii enemmän kuin paremmin ahneelle vaimolle, Bélinelle (Pirjo Luoma-aho), joka odottaa miehensä kuolemaa päästäkseen rahoihin kiinni. Argan on päättänyt naittaa tyttärensä Angéliquen (Kreeta Salminen) lääkärin (Antti Pääkkönen) pojalle (Petri Liski) saadakseen kaiken tarvitsemansa hoidon ja lääkityksen vakavaan sairauteensa. Mutta koska tytär on mennyt rakastumaan väärään mieheen (Harri Nousiainen) on tiedossa monenlaisia ongelmia. Tällaista sekamelskaa selvittämään tarvitaan palvelustyttö Toinette (Minttu Mustakallio), joka osaa myös juonitella.

Minttu Mustakallio ja Jukka-Pekka Palo

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Kohtaukset, joissa luulosairasta näyttelevä Jukka-Pekka Palo ja palvelustyttö Toinettea näyttelevä Minttu Mustakallio saivat vallata näyttämön kahdestaan, olivat huikeita. Näiden kahden välistä näyttämötaidetta oli riemukasta seurata. Jukka-Pekka Palo, mies, jonka ammattitaito on todella taitavaa ja monipuolista. Mies oli kuin rooliinsa luotu. Vaikertava ja valittava, juuri kuolemaisillaan oleva luulosairas. Minttu Mustakallio yllätti minut täysin. Jotenkin en osannut ollenkaan odottaa, mitä tuleman pitää, mutta nainen yllätti. Meinasin tikahtua nauruun nähdessäni Mustakallion kummalliset asennot näyttämöllä. Samalla naisen ilmekään ei värähdä. Aivan kuin asennot olisivat olleet jokapäiväisiä ja normaaleja.

Lääkärin poika ja siinä samalla itsekin kohta tuleva lääkäri Tuomas Diafoirus eli Petri Liski oli huippuhauska. Täysin idioottimaista kosijaa näyttelevä Liski veti naurut aina avatessaan suunsa tai näyttäessään kasvonsa katsojille. Ja ne hampaat! Yleensä en arvostele kenenkään hampaita, mutta tässä tapauksessa saa arvostella, koska kyse on näytelmän arvostelusta. Apua, kuinka hampaat kruunasivat Liskin roolihahmon hupaisuuden. Vieläkin naurattaa, kun ajattelen Liskin olemusta näyttämöllä. Kaiken kaikkiaan Luulosairaassa on todella taitavat näyttelijät, joiden roolisuorituksia oli ilo katsella.

Petri Liski ja Kreeta Salminen

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Arto af Hällström on vastannut Luulosairaan ohjauksesta ja suomennoksesta. Miehen työjälki on jälleen kerran korkeatasoista. Näytelmäkohtaukset ovat hyvin hiottuja valmisteltuja. Katsojan on helppo vain istua ja nauttia näkemästään. Erityiskiitokset täytyy antaa Tarja Simoselle pukusuunnittelusta ja Petra Kuntsille naamioinnin suunnittelusta. Hienoa työtä molemmilta.

Molièren Luulosairas on vuodelta 1673, mutta näytelmä toimii loistavasti tänäkin päivänä. Luulosairaan karikatyyrit ovat sellaisia, joita löytyy lähiympäristöstä, jos hieman enemmän asiaa ajattelee. Kertooko tämä jotain ihmisestä? Vaikka näytelmän syntymisestä on yli 340 vuotta, tietyt ihmisten luonteenpiirteet ovat edelleenkin olemassa. Löytyy viekasta, ahnetta ja tietenkin luulosairasta ihmislajia.

Minttu Mustakallio, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Kreeta Salminen ja Juha Varis

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Itselläni ei ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia näytelmän suhteen, mutta yllätyin todella positiivisesti. Luulosairas tarjosi mukavan parituntisen, jonka aikana hymy oli huulilla useaan otteeseen.

Tänä syksynä Luulosairasta ei enää esitetä, mutta tammikuussa 2017 esitykset taas jatkuvat. Tässä olisi taas loistava joululahjaidea. Jos et tiedä, mitä ostaisit jollekin joululahjaksi, osta liput Luulosairaaseen. Kepeä näytelmä, jossa saa nauraa.

Näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 22.4.2015.

Rooleissa. Petri Liski, Pirjo Luoma-aho, Minttu Mustakallio, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Kreeta Salminen ja Juha Varis sekä Elsa Brotherus/Reetta Ylä-Rautio.

Ohjaus ja suomennos: Arto af Hällström

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tarja Simonen

Musiikki: Toni Edelmann

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Äänisuunnittelu: Juha Kerkola

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Pääsylippuarvonta Meidän viikonloppu -tapahtumaan

Helsingin messukeskuksessa tapahtuu taas. Meidän viikonloppu -tapahtuma avaa ovensa perjantaina 11.11.2016 ja ovet sulkeutuvat sunnuntaina 13.11.2016. Tarkemmat aukioloajat ja lippujen hinnat löydät täältä. Meidän viikonloppuun mahtuu monta asiaa. Saman katon alta löydät seuraavat messut: Kädentaito, Lemmikki, ELMA, Metsä, OutletExpo ja 55Plus. Huomioi muuten, että Lemmikkimessut ovat vain lauantaina ja sunnuntaina.

Kädentaitomessut ovat tietenkin käsitöistä kiinnostuneille mahtava paikka. Maltatko olla hiplailematta uniikkeja käsitöitä vai tekisikö mielesi ostaa kaikki ihanat materiaalit aloittaa niiden työstäminen uuteen uskoon? Lemmikkimessut ovat tietenkin paikka esimerkiksi minunlaisilleni kissahulluille. Kissojen lisäksi messuilla näyttäytyvät koirat, linnut, marsut, kanit, terraarioeläimet, rotat, hiiret ja akvaariokalat. ELMA maaseutumessut puolestaan tarjoavat tietoa maaseudusta. Lisäksi ELMA-messuilla voi maistella ja ostaa mahtavia ruokatuotteita. Ai niin, eikä voi unohtaa ELMAn eläinasukkeja: lehmiä, vasikoita, laamoja, alpakoita, possuja, koiria, hevosia, poneja, lampaita, vuohia ja kanoja. Metsämessut esittelevät esimerkiksi metsän virkistyskäyttöä, metsänhoitoa, metsäalan innovaatioita. OutletExpo on shoppailijan paratiisi tai paha paikka, riippuen siitä, haluaako kukkaron kevenevän vai ei. 55plus on Meidän viikonlopun uusin tulokas. Tapahtuma on suunnattu yli 55-vuotiaille työikäisille tai eläkkeellä oleville ja elämänkokemusta hankkineille henkilöille, jotka ovat esimerkiksi etsimässä uutta harrastusta tai haluavat osallistua vapaaehtoistoimintaan.

Sain Meidän viikonloppuun bloggaajapassin ja ajattelin mennä messuille lauantaina kiertelemään. Eniten odotan ehkä lemmikkimessuja, mutta toisaalta nuo kaikki muutkin ovat mielenkiintoisia messuja. 55plus ei aivan vielä ole itselleni ajankohtainen, mutta ehkä saatan sitäkin osastoa kurkata, koska haaveilen jo nyt tulevista eläkepäivistä, vaikka kyynikot sanovatkin, että eläkeikää nostetaan niin paljon, ettei sinne ikinä pääse.

Bloggaajapassin lisäksi sain kunnin arpoa kaksi pääsylippua Meidän viikonloppu -tapahtumaan. Päätin arpoa liput kahdelle eri osallistujalle eli yksi lippu per voittaja. Lipulla voit vierailla yhtenä messupäivänä kaikilla Meidän viikonlopun messuilla.

Säännöt ovat yksinkertaiset:

• Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.
• Kerro kommenttikentässä, mikä messujen tapahtumista kiinnostaa sinua eniten: Kädentaito, Lemmikki, ELMA, Metsä, OutletExpo vai 55Plus?
• Laita kommenttisi yhteyteen sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden, jos arpaonni osuu kohdallesi.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 6.11.2016 klo 18.00. Tämän jälkeen suoritan arvonnan ja otan yhteyttä voittajiin.

Arpaonnea kaikille teille ihanille!

Arvonta on suoritettu. Arpaonni suosi Mirkkua ja Salzua. Onnea voittajille!

Pauli Hanhiniemi: Kerran elettyä

Pari viikkoa sitten ilmestyi Pauli Hanhiniemen omaelämäkerrallinen kirja Kerran elettyä (Docendo, 2016). Elänköhän jossain vanhenemisen kriisissä, koska tähänkin kirjaan oli pakko tarttua nuoruusmuistojen vuoksi? Oli miten oli, olen taas kerran innoissani. Kerran elettyä tuo lukijalle hienoja välähdyksiä Pauli Hanhiniemen elämästä ja urasta. Kirjan kuvituksesta on vastannut Jiri Halttunen.

Pauli Hanhiniemi muistelee kirjassaan lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Pauli ja hänen pikkusiskonsa ovat saaneet käyttää mielikuvitustaan ja keksiä tekemistä päiviksi, jolloin opettajavanhemmat ovat olleet töissä. Aikamoista meno on välillä ollutkin Hanhiniemen perheessä. Lukioikäistä Hanhiniemeä ei koulu jaksanut kiinnostaa, joten nuorukainen vaihtoi vapaalle ja lähti tutustumaan työelämään. Vähitellen musiikkitouhut veivät miehen mennessään. Syntyi Kolmas nainen, joka vei Hanhiniemeä monia vuosia. Kolmannesta naisesta Hanhiniemi siirtyi kuin huomaamatta uuteen kokoonpanoon, jonka nimeksi tuli Pauli Hanhiniemen Perunateatteri. Kuin yllättäen tämäkin yhtye piti yhtä pitkään. Seuraava siirtymä olikin musiikillisesti erilaiseen ryhmään. Hehkumoon, joka esitti nykyaikaistettua kansanmusiikkia. Monia erilaisia bändikokoonpanoja on miehen elämään mahtunut, mutta on mies tehnyt paljon muutakin. Hanhiniemi on tehnyt esimerkiksi paljon sanoituksia tilaustöinä ja ollut mukana erilaisissa teatteriproduktioissa.

Kerran elettyä avaa Pauli Hanhiniemen uran lukijalle täysin uudessa valossa tai ainakin minulle avasi. En ollut ollenkaan ymmärtänyt, kuinka tuottelias mies on ollut. Välillä jopa niin tuottelias, että uupumus on meinannut ottaa miehestä vallan. Hanhiniemi kertoo kirjassaan myös paljon ulkomaille tehdyistä keikkamatkoista. Mielenkiintoista luettavaa ja avaa taas uuden näkökulman mieheen. Pidin myös siitä, kuinka kirjasta pystyi rivien välistä lukemaan Hanhiniemen vanhenemisesta ja henkisestä kasvusta. Kyllä se vain niin on, että ikä tuo viisautta, vaikka tämä olisi kulunut klisee tahansa.

Pauli Hanhiniemi kirjoittaa hyvin rehellisellä ja suomalaisella tavalla. Tavalla, jollainen hänen on itsekin oltava, koska ei tuollaista tekstiä voisi suoltaa, jos mies itse ei olisi sellainen. Rehti suomalainen mies. Pidin kovasti kirjoitustavasta. Suoraa ja konstailematonta, mutta kuitenkin tekstissä on sitä jotain, joka laittaa lukijan jatkamaan lukemista. Kirjan tarinat ovat mukaansatempaavia. Itselleni ainakin hymy nousi suupieliin useamman kerran, mutta välillä mieltä kaihersi myös ahdinko.

Kirjassa on paljon Pauli Hanhiniemen lyriikoita. Pidin näiden lukemisesta samalla kun tapailin mielessäni kappaleiden säveliä. Moni unohtamani kappale palasi mieleeni, enkä voinut välttyä nostalgisilta ajatuksiltakaan. Mielestäni lyriikoissakin on huomattavissa se, kuinka Hanhiniemi on vanhentunut ja ikää on tullut. Pauli Hanhiniemi on aikuinen mies, jonka teksteissä aikuisuus ja eletty elämä näkyy. Hanhiniemi itse kertoo kirjassaan, kuinka hänen sanoituksissaan on usein ajatuksia, joita hän on pyöritellyt mielessään.

Pauli Hanhiniemen Kerran elettyä kannattaa ehdottomasti lukea, jos on kiinnostunut suomipopista tai musiikista ylipäätään. Hieno kirja kaiken kaikkiaan.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.