28.5.2022

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

 

Lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021), koska yhdelle lukupiiriläiselle oli toinen asiakas vinkannut kirjastossa, että kirja on ihana. No, lukupiiriläisten mielestä kirja oli kaikkea muuta kuin ihana, mutta mielipiteitähän on monia. Kirja on rankka ja surullinen, mutta paljon ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea hyvin kirjoitettu. 

15-vuotiaan Helenan äiti on kuollut. Hautajaispäivänä hän ajattelee kaikkea muuta kuin äitiä. Hän ei halua kohdata surua. Helena on joutunut seuraamaan koko lapsuutensa ajan äidin omituista käytöstä. Välillä äiti on rakastava ja hellä, mutta aivan liian usein äiti jää makaamaan päiväkausiksi sänkyyn. Pahinta on, kun ei voi kertoa isälle, kuinka äiti ja Helena ovat istuneet suljetussa pimeässä komerossa piilossa maailmalta. Helena on yrittänyt aina kysyä, mikä äidillä on, saamatta vastausta. Tämä kaikki jättää Helenaan syvät jäljet, joita häntä kantaa mukanaan aina. 

Helenan aikuistuessa hän muuttaa omaan asuntoon ja opiskelee yliopistossa vailla mitään sen kummempia kontakteja. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Helena tapaa Lilin. Lili on kaikkea sitä, mitä Helena ei ole. Lilin kautta aukeaa täysin uusi maailma, vaikka surumielisyys on edelleen läsnä Helenan elämässä. Helenan elämään astuu myös Eero, joka tuntuu alusta lähtien tutulta ja turvalliselta. Kaikesta huolimatta Helenan lapsuuden traumat kummittelevat taustalla. Voiko Eero auttaa, kun Helena vaipuu syvään masennukseen? Kertautuuko Helenassa hänen äitinsä elämä? 

Kuten mainitsin heti alussa, kyseessä ei todellakaan ole ihana kirja. Tämän naisen elämä on kauttaaltaan surumielinen ja ahdistava kirja. Helmi Kekkosen kieli on kuitenkin rikasta ja kirjaa oli helppo lukea. Ei tarvinnut takellella virkkeiden kanssa ja miettiä niiden tarkoitusta. Osin voisi jopa sanoa, että Kekkosen teksti on runollista.

 

Maa jalkojemme alla on jo tummenneista omenoista täysi, lehdet haravoimatta ja talon edustalla pitkä puinen pöytä hieman kallellaan. (s. 157)

 

Psykiatriset sairaudet vaikuttavat kaikkiin lähimmäisiin. Kirjan tarinassa Helena tuntee olevansa pienestä lapsesta alkaen syyllinen ja vastuunkantaja, joka kasvattaa hänen ympärilleen muurin, jota on vaikea murtaa. Isä on hyvin samankaltainen. Helenan äidin sairaus oli vaiettu salaisuus, josta ei puhuttu ääneen. Tämä kaikki aiheutti sen, että Helena katkeroitui, eikä osannut vanhempanakaan avautua ja kertoa omista tunnoistaan. Onko syyllistäminen perisuomalainen ominaisuus kulttuurissamme? 

Kirjan tarinassa kerrotaan myös toisesta sairaudesta, josta ei yleensä kauheasti puhuta. Endometrioosista. Tästä vaivasta Helenakin kärsi nuoresta tytöstä lähtien. Helenan isä yritti auttaa tyttöä, mutta hoito ei ollut toivotunlaista. Kovat kivut tekivät Helenan olon sietämättömäksi, eikä pahimpina päivinä voinut muuta kuin maata sängyssä tai lattialla. Onneksi tähän asiaan Helena sai myöhemmin helpotusta. On kuitenkin totta, että tähänkään ongelmaan ei aina osata hakea apua, koska asiasta ei haluta puhua ääneen. 

Osa lukupiiriläisistä löysi Helenan tarinassa paljon tarttumapintaa omasta elämästään. Kirja onkin ilman muuta sellainen, joka nostattaa tuntoja ja muistoja esiin. Pakosti myös ajattelee, kuinka paljon helpompaa olisi, jos asioista puhuttaisiin avoimesti. 

Yksi lukupiiriläinen oli kuunnellut kirjan äänikirjana ja antoi täydet pisteet Pihla Viitalalle, äänikirjan lukijalle. Viitalan ääni oli eleetöntä ja todella hyvin sopivaa kirjan tarinalle. 

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä on alakuloinen tarina, mutta kirjan aihepiirit ovat sellaisia, jotka pakottavat jatkamaan lukemista. Kirja ei missään tapauksessa ole huono, eikä sitä kannata sivuuttaa, jos vastaan tulee. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).




27.5.2022

Lucinda Riley: Italialainen tyttö

 

Lucinda Riley elää muistoissa, mutta onneksi voi aina siirtyä Rileyn uskomattomiin maailmoihin. Etenkin, kun suomennoksia ilmestyy edelleen. Italialainen tyttö (Bazar, 2022) osoittautui jälleen kerran sellaiseksi kirjaksi, että nenäliinapaketti täytyi pitää vieressä. 

Rosanna on vasta 11-vuotias, kun hän ihastuu tai oikeastaan rakastuu Robertoon. Robertoon, joka on tunnettu oopperalaulaja. Robertoon, jolla on naisia joka sormelle ja varpaalle. Robertoon, joka ei halua sitoutua. Robertoon, jonka ulkonäkö on jotain uskomattoman karismaattista ja komeaa. Rosannan ja Roberton kohtaaminen johtaa kuitenkin siihen, että Rosanna saa sysäyksen lähteä harjoituttamaan laulua. Onhan tytöllä upea ääni. 

Vuosien vieriessä Rosanna lähtee stipendin turvin opiskelemaan milanolaiseen musiikkikouluun. Hänen veljensä Luca lähtee esiliinaksi Milanoon, jossa hän puolestaan kokee uskonnollisen herätyksen. Rosannan ja Roberton tiet risteävät vääjäämättä, eikä kolhuja voi olla syntymättä. Roberto hakkailee edelleen kauniita naisia. Jopa Rosannan paras ystävä Abi joutuu miehen valtoihin, vaikka tietää, ettei suhteelle ole tulevaisuutta. Rosanna on vihainen ja mustasukkainen. Hän rakentaa itselleen suojamuurin, ettei murtuisi joka kerta, kun kuulee Roberton uudesta valloituksesta. Suojamuurit murtuvat, kun Roberto vihdoin huomaa Rosannan ja haluaa valloittaa hänet. Vuosisadan rakkaustarina on syntynyt, mutta voiko tarina kestää, jos on liikaa salaisuuksia, joita ei haluta tuoda julkisuuteen? 

Voi Rosanna! Menit sitten ja rakastuit Robertoon. Et nähnyt miehen itserakkautta ja omahyväisyyttä. Itsekin olisin ehkä ihastunut mieheen, mutta luulen, että melko pian olisin huomannut, mikä iljetys koko mies on. Robertohan käytti kaikkia ihmisiä pelinappuloinaan, myös Rosannaa. Toki Roberto oli syvästi rakastunut Rosannaan, mutta siitä huolimatta hän halusi järjestellä kaikki asiat siten, kuten hänestä itsestään tuntui parhaimmalta. Rosannalla ei ollut paljon sananvaltaa. 

Kirjan henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja. Rosannan sinisilmäisyys ja Roberton sikamaisuus puskevat joka käänteessä esiin. Abin ja Lucan sähköiset välit puolestaan tuovat hienoa lisäpotkua kirjan tarinaan. Rikkaan Donatellan pakan sekoittaminen ihan vain sen takia, että nainen saisi sen, mitä havittelee. Rosannan siskon Carlottan vaiettu salaisuus. Ihmissuhteita ja salaisuuksia. Niistä tämä kirja rakentuu. 

Moni saattaa pitää Italialaista tyttöä tyypillisenä rakkausromaanina ja toki kirjasta tätäkin löytyy, mutta myös paljon muuta. Pidän sitä, kuinka Riley kuvailee oopperamaailmaa ja upeita oopperataloja. Kirjassa on myös viittauksia kulttuurihistoriallisiin paikkoihin. Muun kuin musiikillisen taidemaailman verhoja raotetaan myös lukijalle. Lukija voi miettiä, pitääkö paikkansa, että maailmassa on taideteoksia, jotka ovat vain keräilijän hallussa, ja joista muu maailman ei tiedä mitään. Luultavasti tämä on hyvinkin totta. Olisihan se upeaa, jos omistaisi jonkin mittaamattoman arvokkaan taideteoksen, josta muut eivät tietäisi. 

Kirjan yksi teema on ilman muuta salaisuudet. Jokainen voi vain miettiä, mitä tuhoa salaisuudet saattavat saada aikaiseksi. Hyvä tarkoitus on, ettei vastapuolta loukattaisi salaisuuksien esiin tuomisella, mutta mitä sitten, kun salaisuus paljastuu? Yleensä siinä vaiheessa tilanne on jo niin herkkä, että salaisuuden paljastaminen rikkoo jotain lopullisesti. Voiko tällaisista palasista vielä rakentaa ehjää ja toimivaa suhdetta? 

Kirjan lopputeksteissä Riley kertoo, että Italialainen tyttö on julkaistu kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran kirja julkaistiin kirjailijanimellä Lucinda Edmonds. Uudemman kerran kirja julkaistiin kustannustoimittajan pyynnöstä vuonna 2014. Englanninkielisen alkuteoksen nimi on The Italian Girl. Suomennoksesta on vastannut Hilkka Pekkanen. Kirjan hempeän kauniiden kansipapereiden takana on Laura Noponen. 

Lucinda Rileyn Italialainen tyttö kannattaa ottaa kesälukemiseksi. Kirjan tarina viihdyttää ja vie lukijan italialaisen tavernan herkkupatojen ääreltä aivan erilaisiin maailmoihin. Ja nenäliinat on todellakin syytä pitää käden ulottuvilla.



Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.


15.5.2022

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

 

Ihastuin muutama vuosi sitten Akseli Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet. Siksi olinkin aivan täpinöissäni, kun tiesin, että tänä keväänä Heikkilältä ilmestyy uusi kirja Hiljainen vieras (WSOY, 2022). Kirja oli heti saatava käsiini ja täytyy myöntää, ettei todellakaan tarvinnut pettyä. Kirja on kaikessa karmeudessaan huikean hyvä. 

Oona ja Tuomas muuttavat Oonan kotiseudulle asumaan, koska heidän kaupunkikotinsa on palanut tulipalossa asuinkelvottomaksi. Oona ei ole kauhean innoissaan asiasta, mutta Tuomas on yltiöpositiivinen. Oonan vanhemmat ovat antaneet heille vanhan sukukartanon, Korpikummun, asuttavaksi. Oonaa paikka ahdistaa. Aivan kuin paikassa olisi jotain outoa. 

Melko pian muuton jälkeen Oona huomaa odottavansa lasta. Lasta, jota he olivat vuosikausia yrittäneet. Oliko maalle muutosta apua lapsettomuuteen? Oona ei osaa iloita raskaudesta, koska hänelle on alkanut sattua outoja asioita, joista hän ei ole halunnut puhua Tuomakselle. Tuomaksen ollessa töissä, paikalle on tullut outo, mustiin pukeutunut nainen. Nainen väittää Oonan odottamaa lasta omakseen. Eihän tämä voi olla mahdollista. Oonan todellisuus alkaa sekoittua epätodelliseen. Pian nainen ei tiedä, mikä on totta, ja mikä ei. Oonan ahdistuksen keskellä Tuomas alkaa tutkia, miksi heidän uudella asuinseudullaan on tapahtunut järjettömän paljon lasten kuolemia. 

Huh huh! Nyt täytyy sanoa, että olipas selkäpiitä karmiva tarina. Kirjan alkuasetelma on jo melko alakuloinen, mutta ei missään tapauksessa sillä tavoin, että kirja jäisi kesken. Päinvastoin. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietää, mitä tulee tapahtumaan ja kirjassahan todellakin tapahtuu. Tapahtuu synkkiä ja kauheita asioita. Toisaalta myös historiasta alkaa tihkua tietoja, joita Oona ei ehkä olisi ikinä halunnut tietää. Tarinaa sävyttävät melankolisuus ja mustanharmaat sävyt. 

Kirjan rakenne on selkeä. Tarina etenee kronologisesti. Toki välillä muistellaan menneitä, mutta ihan vain sen takia, että menneisyys selittää nykyisyyttä. Heikkilän teksti on sujuvaa ja kaunista, jos nyt kauhutarinan yhteydessä voi puhua kauneudesta. Itse ainakin nautin lukemisesta, kun ei tarvitse ärsyyntyä eriskummallisista lauserakenteista ja sekavista kuvauksista.

 

Huomasin valkoisen arkun keskellä pihaa. Se oli kaunis ja surullinen kuin siipiensä suojaan käpertynyt joutsen. (s. 11)

 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Oona ja Tuomas vaikuttavat olevan toistensa vastakohdat. Tuomas näkee asioiden kauniit puolet ja on onnellinen elämän pienistä iloista. Tuleva lapsi on hänen elämänsä tärkein asia. Hänestä tulee isä. Oona puolestaan ei tunnu iloitsevan mistään. Hän ei tunne edes odottavansa lasta, eikä hänellä tunnu olevan lapseen minkäänlaista sidettä. Oonan vanhemmat ovat jollain tavoin outoja. Toki heilläkin on ollut omat ristinsä kannettavinaan. Mustiin pukeutunut nainen, Elisabet, puolestaan on itsevarma. Hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja pystyy ohjailemaan Oonaa kuin marionettia. 

Heikkilän edellisen kirjan yksi teema oli äitiys. Tässä kirjassa kuljetaan saman teeman ympärillä, mutta selkeästi tummemmilla tai pitäisikö sanoa erilaisemmilla vesillä. Lukiessani ihailin sitä, kuinka Heikkilä on uskaltanut tarttua tietynlaiseen äititeemaisuuteen. Ei taatusti mikään helppo pala mieskirjailijalle, mutta se kertoo mielestäni kirjailijan monipuolisuudesta ja rohkeudesta. 

Akseli Heikkilän Hiljainen vieras on kirja, jota ei kannata ohittaa, jos vähänkään pidät kauhusta. Sitä tämä nimittäin on. Kauhukirja, joka ahdistaa, mutta jota ei malta laskea käsistään.



Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.