Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua

Runojen lukeminen on ollut tänä vuonna haastavaa. Siis todella haastavaa. Liekö sitten syynä se, että lainasin kirjastosta aikoja sitten yhden runoteoksen, jonka laina-aikaa olen aina vain pidentänyt ja pidentänyt. Nyt tuli kuitenkin stoppi. Enää ei voi uusia lainaa, koska maksimimäärä uusintoja on tehty. Kirjan palautuspäivä lähestyy, joten nyt on pakko yrittää rutistaa jotain paperillekin, ei kun näytölle.

Vaikeaksi kokemani runokirja on Rafael Cadenasin Ilman aikomusta osua (ntamo, 2016). Rafael Cadenas on arvostettu venezuelalainen runoilija. Kirjan runot on valinnut ja suomentanut runoilija Jukka Koskelainen. Mielenkiintoista asiassa on se, että Koskelainen on henkilökohtaisesti tavannut Cadenasin tai ainakin keskustellut hänen kanssaan. Uskon, että keskustelut Cadenasin kanssa ovat edesauttaneet sitä, millaisia runoja kirjaan on valikoitunut.

Runoja lukiessani ilahdutti se, kuinka Koskelainen oli valinnut kirjaan runoja eri aikakausilta. Runoissa olin aistivinani aikakausien tuomaa tunnelmaa. Epätoivoa, haasteita ja valoa tunnelin päässä. Kuvaukset ovat usein surrealistisia, ja voin kuvitella, kuinka tällaiset kuvaukset luovat monelle silmien eteen taulun, jossa kuvaukset näkyvät. Ainakin itselleni kävi niin.

Käsi joka ojentuu.

Piikkilankaesteitä. Ympärillä Orinoco, turta vampyyri.

Kortti joka lupaa seikkailua.

Kunniaa ja kani sylissä.

Kid

Muita.

Otsani joka sairastuu sokeiden silmissä. (s. 15)

Osa kirjan runoista on enemmänkin proosarunoutta kuin perinteistä säkeisiin jakautuvaa runoutta. Tämä tuo lukemiseen oman haasteensa, koska tekstiin täytyy selkeästi keskittyä enemmän kuin tavallisesti. Tai onhan se niinkin, että runojen lukemiseen on aina keskityttävä. Lisäksi on mietittävä ja maisteltava sanoja. Cadenasin runojen kohdalla koin tämän kaiken entistä haastavampana.

Minun on myönnettävä, että eniten nautin runoista, jotka olivat selkeästi lyhyitä ja ytimekkäitä. Pidin siitä, kuinka Cadenas oli saanut jonkin syvällisen asian kuvattua muutaman sanan voimalla. Cadenasin runoissa onkin paljon jotain sellaista kauneutta ja kaihoutta, jota ei helposti tule edes ajatelleeksi. Saattaa olla jokin arkipäiväinen asia, jossa tunnetta tiivistyy muutamaan sanaan todella paljon.

VIREYS,

lumottu pullo,

läsnäolemisen nektaria. (s. 58)

Kirjan lopussa on merkintöjä Ristin Pyhästä Johanneksesta. Tästä täytyy sanoa, että tämä osuus meni ehkä hieman yli hilseen. Tällainen pohdiskelevuus jumaluudesta ei vain kauheasti kuulu omaan ajatusmaailmaani. Pitäisi olla enemmän kiinnostunut asiasta, jotta jaksaisin innostua aiheesta.

Rafael Cadenasin runovalikoima Ilman aikomusta osua sopii mielestäni luettavaksi henkilöille, jotka haluavat haasteellista runoutta luettavakseen.

Rafael Cadenasin runokokoelmalla Ilman aikomusta osua osallistun Reader, why did I marry him? -blogin tämän vuotiseen runohaasteeseen.

Janne Nevala: Tietävätkö joutsenet että on sunnuntai

Sain luettavakseni Janne Nevalan neljännen romaanin Tietävätkö joutsenet että on sunnuntai (Rokkimopo Kustannus, 2019), joka julkaistaan itse asiassa tänään 23.5.2019. En yhtään osannut odottaa, millaisen tarinan matkaan pääsisin, joten mieli avoimena aloin kirjaa lukea ja se kannatti. Kirjassa on oikeaa road trip -tuntua.

Jaska on parikymppinen nuorukainen, jonka elämä tuntuu olevan suuntaa vailla. Ei ole opiskelupaikkaa, ei ole työtä, ei ole tyttöystävää. Kaikki nämä painavat mieltä, mutta toisaalta on jotain. Jaska on rumpalina oululaisessa The Dead Sunflowers -yhtyeessä, joka soittaa post-punkia. Bändi on lähdössä etelänkiertueelle. Tosin keikkoja on vain kaksi, mutta bändille sekin on suuri juttu. Bändin muut jäsenet ovat laulaja Roope, basisti Simo sekä kitaristi Vili. Kiertueelle lähtee myös Iina, jonka vastuulle jää bändiroinan myynti. Jaska on menettänyt sydämensä Iinalle, mutta kuinka kertoa se naiselle. Lisäongelmaa tuottaa se, että Vilillä on samansuuntaisia tuntemuksia Iinaa kohtaan. Kuulostaa keikkakiertueelta, jolla tunteet voivat kuumentua.

Kertojanäänenä kirjassa on Jaska. Äänessä kuuluu selkeys, mutta siitä selvästi erottaa, millainen persoona Jaska on. Ujon ja epävarman kuoren alta paljastuu rehti nuori mies. Jaskasta huokuu myös nuoruuden vapaus, vaikka hän tunteekin vastuunsa ja velvollisuutensa. Kirjan tarinasta tuleekin ehdottomasti oma nuoruus mieleen. Aika, jolloin oli vielä niin sanotusti vapaa, vailla minkäänlaisia kahleita tai siteitä mihinkään. Juuri sellainen huikea road trip -fiilis.

Pidin siitä, kuinka Jaskan ja Iinan suhde etenee. Aluksi hieman punastellaan ja änkytetään. Ei tiedetä, minne katsoisi tai mitä sanoisi. Entä jos toinen ei pidäkään minusta? Teenkö itsestäni naurettavan? Ei se ole niin helppoa sanoa toiselle, että tykkään sinusta tai jopa, että rakastan sinua. Sehän on oikeasti todella vaikeaa. Lisäväriä tarinaan tuo Vili, joka tunkee itsensä joka paikkaan. Ärsyttävää, mutta samalla jotenkin huvittavaa.

Kirjan tarina on hyvin todentuntuinen. Pienikin joukko erilaisia ihmisiä samassa tilassa saattaa aiheuttaa huippuhauskoja hetkiä, mutta toisaalta myös painostavaa tunnelmaa. Aika saattaa rientää vauhdilla tai hitaasti madellen. Nevala onkin osannut valita neljä täysin erilaista henkilöä samaan yhtyeeseen. Tällainen luo kiinnostavuutta tarinaan, koska yhtään ei voi arvata, mitä seuraavan mutkan takaa ilmestyy.

Kirjan rakenne on kronologisesti etenevä. Kieli on selkeää ja sitä on helppo lukea. Oli myös kiva, kun keskustelunpätkät oli kirjoitettu puhekielellä. Olisihan se outoa, jos bändin jäsenten suusta olisi tullut kirjakieltä kuulijan korville (tai lukijan silmille). Puheesta löytyi myös Oulun murteen viitteitä. Tällainen viehättää aina.

Kirjan nimessä puhutaan joutsenista. Kirjasta oikeasti löytyy myös tarinaa linnuista. Lintukohtaukset tai -maininnat ovat hienolla tavalla ujutettu tarinaan mukaan. Aluksi asiaa ei välttämättä edes huomaa, mutta kun sen tajuaa, on pakko alkaa käännellä sivuja taaksepäin ja tutkittava, mitä toisaalla linnuista kerrottiin tai mainittiin.

Janne Nevalan Tietävätkö joutsenet että on sunnuntai sopii loistavasti kesälomalukemiseksi kirjan tuoman vapauden tunteen takia.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta sain kirjan luettavakseni.

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät #tanssivakarhu25

Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlaa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla.

Kirjabloggaajat ovat mukana nostamassa Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia esille. Itse esittelen kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on tässä postauksessa. Lukemani runokirja valikoitui sattumanvaraisesti sen mukaan, mitä kirjastosta löysin. Ilokseni kirja oli surrealistisen hauska, vaikka tekijä itse on asiasta ehkä täysin eri mieltä. Ja teoshan on Juha Kulmalan Pompeijin iloiset päivät. Kulmala voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2014.

Runoissa on mielenkiintoista ja hauskaa se, että jokainen kokee ne omalla tavallaan. Toiselle jokin runo voi olla sykähdyttävä ja pysäyttävä, toinen puolestaan ohittaa samaisen runon kokematta mitään sen kummallisempaa. Juha Kulmalan Pompeijin iloiset päivät ovat mielestäni täynnä elämää. Niistä löytyy hauskuutta ja elämän koomisia puolia vakavissa asioissa.

elämme rauhan aikaa

elämme akuankan taskukirjaa

vallankumouksen vaihtoehto

ei ole kuolema vaan virkamiestyönä

                  käsikirjoitetut hallusinaatiot, navan ympäri

                                                         pyörivät bassokuviot (s. 42)

Kulmalan runot hersyvät elämää. Runoista löytyy sellaisia havaintoja ympärillä olevista tapahtumista ja asioista, jotka normaalisti ohitetaan ajattelematta asiaa sen enempää. Ihastuin siihen, kuinka runoissa nämä havaitut asiat viedään ikään kuin eteenpäin oman ajatuksen voimalla. Runoissa kaikki on mahdollista.

Runot yhdistetään usein rakkauteen ja romantiikkaan sekä ympärillämme olevaan luontoon. Pompeijin iloiset päivät ovat jotain aivan muuta. Juha Kulmala virnistelee maailmalle ympärillämme. Rakkauden kaipuuta tyydytetään alkoholinhuuruisesti yhden yön suhteilla. Aamulla on petikaveri häipynyt vähin äänin ja krapula on vieraana. Oikeastihan tämä on realistista tekstiä. Naurattaa, vaikka ei ehkä saisi.

                              et herättänyt minua kun lähdit, en herättänyt

häntä jonka luota lähdin, ehkä ei ollut mitään mistä herättää

          tämä on metripizzaa

          kinkunkasvoinen juntti (s. 43)

On pakko mainita tämäkin. Ilahduin, kun aloin lukea Kulmalan runoteosta, koska ensisivuilla oli kiitokset kolmelle eri taholle. Olivat antaneet runoilijalle rahaa. Samaisesta aiheesta löytyi monisivuinen runokin nimeltä antoivat minulle rahaa. Runossa tiivistyy mainiolla tavalla runoilijan luomisen tuska. Rahaa antoivat, mutta tekstiä ei meinaa syntyä. Sehän on kamala yhtälö. Pakko olisi saada jotain paperille, mutta, entä jos juttua ei meinaa tulla. Täytyy kuitenkin myöntää, että on Kulmala rahoillensa vastinetta antanut eli saanut tekstiä aikaiseksi. Hieno teos.

antoivat minulle rahaa

enkä saa kirjoitettua mitään, armenialainen konjakki

imeytyy kuin tumma erinomainen puu kasvaisi

sisuksiin ja tekisi versoja suonia pitkin, sormenpäistä ja

otsasta puhkeaisi hehkuvat lehvät (s. 11)

Käsittämättömän hienoja ja voisin jopa sanoa uskomattomia oivalluksia. Kukin voi kuvitella, miltä tuntuu, kun konjakkia siemaisee. Kulmala on vain vienyt tämänkin astetta pidemmälle. Runoteos pursuaa tällaisia oivalluksia. Täysin absurdeja, mutta niin runoon sopivia, että väkisinkin suupielet nousevat ylöspäin. Pidän tällaisesta sanoilla leikittelystä.

Luettuani Pompeijin iloiset päivät, en yhtään ihmettele, miksi Juha Kulmala on palkittu Tanssivalla karhulla. Kirja on sykähdyttävän erilainen. Kulmala on palkittu aikaisemminkin. Vuonna 2011 hän voitti ensimmäisen jaetun Jarkko Laine -palkinnon teoksellaan Emme ole dodo.

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät

Kustannusosakeyhtiö Savukeidas

Sivuja: 64

Kansi: Ville Hytönen

Haasta sinäkin itsesi mukaan lukemaan edellisvuosien Tanssiva karhu -voittajia, jotka löydät täältä. Samalta sivulta löydät lomakkeen, jolla voit antaa oman sanasi kuulua lukemastasi kirjasta.

Tänään

…olen herännyt valkoisen kissan pehmeään puskentaan.

…olen nauttinut kiireettömän aamiaisen paikallislehteä lukemalla.

…olen iloinnut auringon lämpimistä säteistä sekä sinisestä taivaasta.

…olen ihastellut puiden ja pensaiden valkohehkuista kukintaa.

…olen ollut kiitollinen saamani yllätyspaketin kirjallisesta sisällöstä.

…olen istunut torikahvilassa juomassa virvoitusjuomaa ja syömässä munkkipossua, joka oli nimetty nallepossuksi. Omenahillotäytteellä.

…ostin kauniskuosisen Lee Cooperin T-paidan.

…ostin torikauppiaalta itselleni passelin olkalaukun. Juuri sopiva kuljettamaan lompakkoa, kännykkää, aurinkolaseja, nenäliinoja, huulirasvaa sekä astmapiippua.

…olen ihaillut naapurin mummon perennapenkin kauniita kukkia.

…olen lukenut ulkona kirjaa ja kuunnellut luonnon ääniä.

…olen löytänyt kuolleeksi luulemastani luumupuusta kukkia.

…olen istunut metsän vierustalla olevalla puiston penkillä ja ihmetellyt ensimmäisten alppiruusujen kukintaa.

…olen hämmästellyt voikukkien keltaista loistoa. Pitäisikö tänä keväänä yrittää vihdoin ja viimein tehdä voikukkalikööriä?

…olen käynyt puutarhamyymälässä ostamassa muutaman perennan taimen. Samalla tuli huokailtua kukkaloiston keskellä.

…olen ihmetellyt puun suuruutta.

…olen miettinyt vihreän eri sävyjä.

Tänään on ollut kaunis ja onnellinen päivä. Millainen päivä sinulla on ollut?

Arttu Tuominen: Verivelka

Olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Suomeksi sanottuna roikuin eräänä perjantai-iltana Facebookissa ja huomasin Kirja.fi-sivuston houkuttelevan tarjouksen tai kilpailun tai ihan miksi sitä kukin haluaa nimittää. Viidellekymmenelle ensimmäiselle sähköpostia lähettäneelle luvattiin Arttu Tuomisen Verivelka (WSOY, 2019) ennakkolukukappaleena. Satuin olemaan nopea ja saamaan uutuusdekkarin itselleni. Ilmoituksessa mainittiin, että kirja ilmestyisi kesäkuussa, mutta ennakkolukukappaleen kannessa mainittiin, että toukokuussa. Myös WSOY:n sivuilla mainitaan, että kirja ilmestyisi toukokuussa eli ehkä se pitänee paikkansa.

Komisario Jari Paloviita saa myöhäissyksyisenä työpäivänä kuulla puukotuksesta, jonka uhri on kuollut. Hän lähettää alaisensa Henrik Oksmanin ja Linda Toivosen rikospaikalle. Keikka vaikuttaa rutiinijutulta. Känniläisten yhteenotto, jossa on vain sattunut tällä kertaa hieman pahemmin. Myöhemmin, kun Paloviita saa kuulla tekijän ja uhrin nimet, kaikki muuttuu. Surmatyön tekijä Antti Mielonen on Paloviidan paras ystävä lapsuusvuosilta. Uhri puolestaan on Rami Nieminen. Jarin ja Antin luokkatoveri, jonka kanssa pojat ottivat jatkuvasti yhteen.

Paloviidan muistot palaavat vuoteen 1991, joka muutti kaiken. Poikien lapsuus on vaihtumassa nuoruudeksi. Jarin elämässä on ensirakkautta, mutta on myös musta varjo. Rami Nieminen, joka on ihastunut samaan tyttöön kuin Jari. Tämä pelkästään on syy Ramille antaa kunnon löylytys Jarille. On myös muita syitä vihata Jaria. Anttia Rami tavallaan ihailee, koska poika on isokokoinen, voimakas ja jollain tavoin arvovaltainen. Toisaalta Rami myös vihaa Anttia, koska poika on aina yhdessä Jarin kanssa. Kesällä tapahtumat alkavat vyöryä sellaista vauhtia, joka muuttaa lopullisesti Jarin ja Antin sekä monen muun elämän suunnan. Komisario Jari Paloviita tuntee sisimmässään, että hän on Antille velkaa, joten hänen on autettava vanhaa ystäväänsä Anttia hinnalla millä hyvänsä.

Olipas jännittävä kirja. Juuri sellainen, jota ei malttaisi laskea välillä käsistään. Arttu Tuominen on rakentanut kiehtovan tarinan, jossa nykyisyys ja menneisyys vuorottelevat sopusoinnussa. Jarin ja Antin menneisyyttä raotetaan pala palalta, jolloin lukijalle selviää paljon sellaista, joka auttaa ymmärtämään aikuisen Jarin teot. Tekeekö Jari moraalisesti oikein vai väärin, se jää jokaisen lukijan päätettäväksi. Joka tapauksessa vastaus ei ole yksiselitteinen. Hinta on kuitenkin kova, oli Jarin ratkaisu mikä tahansa.

En ole lukenut aiempia Arttu Tuomisen kirjoja, mutta tämä kirja ainakin vakuutti sen, että mies osaa oikeasti kirjoittaa kirjoja. Teksti on selkeää ja tarinan kulussa pysyy hyvin mukana. Tarinassa on kauhua, jännitystä ja epätoivoa. Samalla löytyy kuitenkin myös hienoja luontokuvauksia ja tunnelmakuvia. Pidin myös siitä, että tarina etenee koko ajan, eikä jää junnaamaan paikoilleen. Verivelka on kirja, jonka kanssa viihtyy.

Verivelka aloittaa uuden suomalaista poliisiyksikköä kuvaavan Delta-sarjan. Kirjassa päästiin Jari Paloviidan elämään melko mukavasti sisälle, vaikka muutama asia jäikin ikään kuin avoimeksi. Niistä olisi tietysti kiva lukea vielä myöhemmin lisää. Muista henkilöistä jäi kutkuttamaan erikoislaatuinen Oksman, josta todellakin toivoisin lukevani seuraavissa kirjoissa enemmän. Mikä mies Oksman oikeasti on? Ainakaan hän ei ole aivan tavallinen poliisi. Myös Linda Toivonen on mielenkiintoinen nimi. Naisella on selvästi ongelma, jota hän yrittää peitellä. Onnistuuko hän peittely-yrityksissään jatkossakin vai kaatuvatko kulissit?

Vaikka kirja on selkeästi dekkari, on siitä kuitenkin löydettävissä myös erilaisia teemoja. Aiemmin mainittu moraali on yksi. Toinen on kiusaaminen. Kiusaamista tapahtuu monissa ei yhteisöissä, mutta koulukisaaminen on ehkä yksi suurimmista ongelmista. Kun lapsi voi todella huonosti, saattaa hän purkaa sen kiusaamalla muita. Ikävintä tässä on se, että kiusaaminen kohdistuu yleensä pienempiin ja heikoimpiin yksilöihin. Koulukiusaaminen voi olla todella raakaa ja se voi jättää elinikäiset jäljet. Kirjassa olevat kiusaamiskohtaukset ovat järkyttäviä. Oikeasti en soisi kenenkään joutuvan moisiin tilanteisiin. En usko, että kukaan pystyy lukemaan näitä kohtauksia tuntematta yhtään mitään.

Antti Tuomisen Verivelka on kirja kaikille dekkareista pitäville. Tämä on myös kirja, joka sopii hyvin lomalukemiseksi.

Kiitos Kirja.fi. Annoitte minulle huikean jännittävän kirjan luettavaksi.

Teatterissa: Kaikki hienot jutut

Pääsin Bloggariklubin mukana katsomaan Kansallisteatterin Willensaunaan Kaikki hienot jutut -esitystä, josta en kauheasti etukäteen tiennyt mitään. Olin vain äkkipikaisesti katsonut, että näytelmässä on kaksi näyttelijää. Käsikirjoittaja Duncan Macmillan oli tietysti myös seikka, johon olin kiinnittänyt huomiota. Siinä ne sitten olivatkin. Avoimin mielin liikkeellä olin siis.

Mitä sitten tapahtuikaan? Narikassa sanottiin, että kassit ja takit saa viedä mukaan Willensaunaan. Sepäs vasta jotakin. Minulla kun on aina olkalaukun lisäksi kangaskassi, jossa kantautuu milloin mitäkin. Aina vähintään kirja ja sateenvarjo. Aluksi hieman emmin, kuinka selviydyn takin ja kassien kanssa Willensaunan penkillä, mutta lopulta voitti ajatus siitä, että pääsen nopeammin kiiruhtamaan junalle, kun ei tarvitse jonottaa takkia narikasta. Sitä paitsi jälkikäteen ajateltuna tällaiselle järjestelylle on erityinen syy.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Toinen yllätys tuli heti perään. Myyrä -ohjelmasta tutuksi tullut kuiskaaja-Irene jakoi Willensaunan edustalla paperilappuja. Paperilappu tultiin tarvitsemaan esityksen aikana, joten sitä ei saanut hävittää. Kolmas yllätys oli, kun Willensaunan näyttämötila muistutti oikeasti saunan lauteita. Penkit oli nostettu näyttämölle ja näyttämöllä hyppelehti näyttelijä Mari Lehtonen. Lehtonen jakeli katsojille myös ohjeita. Kun näytelmän aikana kuulee numeron, joka on merkitty katsojan saamaan paperilappuun, täytyy katsoja lukea sana tai sanat, jotka paperille on kirjoitettu. Hui ja jännää! Minun lappuni luku taisi olla 998 ja teksti ”friteerattua kanaa hapanimeläkastikkeessa”.

Näytelmän alkaessa Lehtonen tai oikeastaan näytelmän nainen alkaa kertoa tarinaansa siitä, kun hän oli 7-vuotias ja äiti yritti tehdä itsemurhan. Äiti viipyy sairaalassa, mutta perheen sisällä asiasta ei yksinkertaisesti puhuta. Tyttö alkaa laatia listaa asioista, jotka ovat hyviä ja hienoja juttuja. Tyttö kasvaa ja lista sen mukana. Välillä lista unohtuu vuosikausiksi, kunnes se taas nousee esiin jostain. Jossain vaiheessa tytön ystävätkin lisäävät asioita listaan. Äidin sairaudesta ei kuitenkaan edelleenkään puhuta perheen sisällä.

Näytelmän alkupuolella oivalsin, ettei näytelmässä olekaan muita kuin yksi näyttelijä ja yleisö. Lehtosen näytellessä ja tipautellessa välillä listan numeroita kuuluviin, pääsi yleisön edustajat oikeasti avaamaan suunsa. Yleisöä tarvittiin muutamissa muissakin jutuissa. Yleisöllä onkin melkoinen rooli esityksessä, mutta kenenkään oloa ei tehdä kiusalliseksi, eikä ihmisiä nolostuteta. Esitys on interaktiivisuutta parhaimmillaan. Nautin joka hetkestä.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Kaikki hienot jutut on pohjimmiltaan surullinen tarina, mutta mukana on myös onnen pilkahduksia. Välillä näytelmä hymyilyttää ja naurattaa, mutta käy myös muutakin. Esitys tulee iholle ja vielä enemmänkin. Itselleni kävi niin, että esityksen loppupuolella tunsin kyyneleiden tippuvan poskilleni. Ilta oli saanut minut todella liikuttuneeseen tilaan, eikä itkusta meinannut aivan heti tulla loppua. Käsittämätöntä, kuinka tällaista tapahtuu. Uskon, että näyttelijän ja katsojien välisellä vuorovaikutteisuudella oli osasyy tapahtuneeseen.

Näytelmän teemana ovat ilman muuta masennus, puhumattomuus ja itsemurha. Surullisia aiheita, mutta tarina, joka näiden ympärille on rakennettu, on yksinkertaisesti kaunis. Kuvittelen, että tämän näytelmän nähdessään ihminen voisi ainakin ottaa jotain oppia. Aina kannattaa puhua. Asioita ei kannata pitää sisällään. Jos masentunut ihminen ei itse kykene puhumaan, niin muiden perheenjäsenten ei kuitenkaan kannata käpertyä omaan itseensä. Puhumalla helpottaa sekä omaa, että muiden oloa.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Näytelmässä ei ollut lavastusta ollenkaan, ellei näytelmän lavasteiksi lasketa laatikoita, jotka näyttämölle kannettiin näytelmän loppuvaiheessa. Laatikot sisälsivät naisen vuosien aikana listaamat asiat. Yleisökin pääsi kirjoittamaan oman lisäyksensä listaan. Arvaatteko mitä kirjoitin? Kirjoitin lappuun, että kissan kehräys. Sehän on vain yksinkertaisesti niin hieno asia, että suupielet nousevat ylöspäin väkisinkin.

Heti näytelmän nähtyäni minulle tuli tunne, että haluan nähdä esityksen uudelleen. Mari Lehtosen kanssa vuorottelee Ilja Peltonen. Olisi oikeastaan mahtava nähdä näytelmä myös Iljan versiona. Joudun luultavasti varaamaan syksylle liput johonkin esitykseen. Tässä on näytelmä, jota voin koko sydämestäni suositella muillekin. Ihana. 💗

Kaikki hienot jutut sai ensi-illat Kansallisteatterin Willensaunassa keskiviikkona 20.3.2019.

Rooleissa: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö

Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa

Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Äänisuunnittelu: Olli Valkola

Kiitos Bloggariklubille ja Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä näytelmä. Kiitos myös kuvalainauksista.

Herra Karvajalan iho-ongelmia

Kyllä on taas piisannut kissaongelmaa. Kirjoitin viime syksynä Herra Karvajalan ongelmakäyttäytymisestä, joka ilmeisesti on jonkin sortin stressireaktio johonkin, mutta kun vain tietäisi mihin. Vuodenaikojen vaihteluihin ehkä, koska nyt kun asiaa tarkemmin mietin, oireet ilmaantuvat voimakkaammin heti, kun ilmoissa tapahtuu muutoksia. Oireet ovat kuitenkin selkeästi helpottuneet ylettömästä säntäilystä. Sen sijaan tilalle on tullut peseminen ja peseminen.

Huhtikuun alkupuolella laitoimme Herra Karvajalan niskaan punkkilääkkeen, koska punkkiaika on todellakin alkanut. Onneksi emme ole vielä itse punkkeihin törmänneet, mutta tiedän niitä liikkeellä olevan. Yök. Inhoan niitä yli kaiken. Kävin myös hakemassa eläinlääkäristä stressiä lievittävää kuivamuonaa. Joo, ei kissa tykännyt ruoasta kauheasti, mutta syö, kun muutakaan kuivamuonaa ei tarjolla ole.

Matolääkitys laitettiin myös niskaan jossain vaiheessa huhtikuuta. Hullu peseminen silti jatkui ja jatkui. Selasin netistä kaikki mahdolliset kauheudet ja juttelin työkaverini kanssa aiheesta. Hän suositteli Zylkeneä, joka helpottaa kissan hermostuneisuutta. Työkaverini on syöttänyt Zylkeneä toiselle kissalleen talvisin, jolloin kissa on selkeästi masentunut. Lääke tai pitäisikö sanoa luontaistuote on auttanut työkaverini kissaa. Kissan on kuulemma ollut helpompi olla.

Ostin siis Zylkeneä. Maksoi lähes kolmekymmentä euroa. Se täytyy sanoa, että mietin, kuinka kapselin kissalle syöttäisin. Pari ensimmäistä kertaa meni loistavasti. Avasin kapselin ja kaadoin jauheen kämmenelleni. Tästä nappasin tuotetta sormenpäähäni ja Herra Karvajalka nuoleskeli jauhot nassuunsa. Ihan tuosta vain. Olipa kiva tuote, paitsi että sitten loppui yhteistyö. Nyt olen sekoittanut jauheen märkäruoan joukkoon. Jos kissa syö märkäruokansa, niin Zylkene sujahtaa suuhun, mutta jos päättää olla syömättä, niin sitten ei mene. Toisaalta en ole tästä niin huolissani, koska Herra Karvajalka on kuitenkin jollain tavoin rauhoittunut.

Herra Karvajalan toisen silmän päälle ilmestyi ihottumaa. Tästä olen ollut aika huolissani. Koska eläinlääkärireissut stressaavat pientä poikaa, päätin kokeilla ensin kotihoitoja. Päädyin siihen lopputulokseen, että Herra Karvajalan turkki ja iho kaipaisivat kosteutusta. Herra Karvajalkahan tykkää istua terassilla, vaikka vettä sataisi. Mutta, kun sitä vettä ei ollut satanut aikoihin ja ilma vain pöllysi siitepölystä ja katupölystä, niin kyllähän siinä kenen tahansa iho on koetuksella. Ensin taas tutkin netin rasvahappovalikoiman kissoille ja sitten apteekkiin. Ensimmäisestä apteekista en saanut  sitä tuotetta, mitä hain. Apteekkari sanoi, että on loppu, koska koirilla on ollut todella paljon hankaluuksia tänä kevään pölyisen ilman takia ja tuotteet ovat menneet kuin kuumille kiville. Toisessa apteekissa valikoima oli vieläkin surkeampi. Kolmanneksi menin Mustiin ja Mirriin. Sieltä ostin jotain erityisesti kissoille tarkoitettua rasvahappoa. Parikymppiä köyhemmäksi tulin.

Kotona rasvahapot kokeiluun. Ajattelin, että rasvahapot eivät menisi ruoan mukana, joten päätin kokeilla ruiskua. Hirvittävä sählääminen, jotta sain 2½ millilitraa ruiskuun. Herra Karvajalka kiinnostui asiasta. Menin hänen luokseen ja työnsin ruiskun suuhun. Sain pienen määrän öljyä menemään, mutta suurin osa oli edelleen ruiskussa. Samalla Herra Karvajalka päätti, ettei hän ole mukana tällaisessa. Otin kuitenkin mielestäni tukevan otteen kissasta ja laitoin ruiskun uudestaan suuhun ja painoin. Herra Karvajalka riuhtaisi päänsä irti otteestani sillä seurauksella, että öljyt olivat pitkin lattiaa ja kissan naamaa sekä kauluria. Ei siis todellakaan hyvä juttu. Tähän vielä päälle se, että ulkoilun lomassa kissa piehtaroi grillin ympärillä olevilla laatoilla. Valkoinen kissa muuttui harmaaksi.

Seuraavana aamuna kissa oli aluksi ihan kaveria, mutta sitten muisti, että olen epäluotettava tapaus ja juoksi sängyn alle piiloon. Mies, joka täällä asuu, sivalsi lisää sanallisella miekallaan ja kysyi, miksi yritin antaa öljyn kissalle yksin. Onhan se hyvä lyödä lyötyä. Oli siis oikein mukava alku yhdelle arkipäivälle. Kissa ja mies molemmat olivat vihaisia minulle.

Juttelin öljyaiheesta muutamalle tuttavalleni. Eräs ehdotti kehäkukkavoidetta, joka on kuulemma todellinen taikavoide. Ostin sitä ja köyhdyin lähes kaksi kymppiä. Samalla ostin itselleni Omega kolmosia, jotka maksoivat hurjasti paljon enemmän. Kehäkukkavoide oli minulle uusi tuttavuus. En nyt tiedä taikavoidemaisuudesta, mutta voihan sitä vaikka käsille laittaa. Kissa oli aivan järkyttynyt tuotteen hajusta eli en edes yrittänyt mitään poppakonstihoitoja. Toinen tuttavani sanoi, että anna kissalle tonnikalaa öljyssä. Siis kauppaan ja tonnikalaa auringonkukkaöljyssä. Yritin olla ovela ja jätin reilusti öljyä tonnikalan joukkoon. Herra Karvajalka oli innoissaan, kun kuuli säilykepurkin avautumisen. Ruoka sen sijaan oli kauhistus. Selvä myrkytysyritys. Kissa porhalsi pakoon. Ei onnistunut sekään kokeilu. Tuoksuikohan se Mustin ja Mirrin öljy samalle? Siinä oli yksi ainesosa auringonkukkaöljy. Kolmas ehdotti margariinia. Sitä menee pieniä määriä sormenpäästä nuoltuna, mutta hyvin vähäisiä, eikä aina sitäkään.

Lopulta soitin eläinlääkäriin ja varasin ajan. Perjantaina livistin aiemmin töistä kotiin. Kun mies, joka täällä asuu, kasasi kissan kantolaukun, arvasi kissa, että nyt ei hyvä seuraa. Minä puolestani sulkeuduin makuuhuoneeseen ja soitin isälleni, että tulisi hakemaan meidät. Kissa puolestaan syöksyi saunan lauteiden alle pakoon. Olisi pitänyt mennä ulos soittamaan, mutta kun oli kylmä ja olen mukavuudenhaluinen ihminen, niin en mennyt. Seuraavalla kerralla menen. Mies yritti metsästää kissaa saunasta ja kylpyhuoneesta. Ei onnistunut. Menin avuksi ja lopulta saimme liukkaan kissan kiinni. Hirvittävän huudon kera pääsimme lopulta matkaan.

Eläinlääkärissä kerroin Herra Karvajalan tilanteen. Eläinlääkäri tutki kissaa ja totesi, että Herra Karvajalalla on varmasti väreilevän ihon syndrooma, koska on selkeästi stressiherkkä. Käytti vain sitä hienoa latinankielistä nimitystä, jota en osaa edes kirjoittaa. Kissan korvista otettiin varmuuden vuoksi näytteet, mutta puhtaat olivat. Eläinlääkärin poistuessa hetkeksi huoneesta tutkimaan korvista otettuja näytteitä kissa hyppäsi takaisin kantokassiin. Taisi olla sitä mieltä, että nyt riitti tutkiminen. Eläinlääkäri totesi taas kerran, että selvästi Herra Karvajalka voi todella hyvin ja on sopusuhtainen. Karva kiiltää kauniisti, eikä mikään näytä olevan päällisin puolin huonosti, paitsi silmien päällä oleva kuiva iho. Lääkkeeksi saimme Betafuse vet -geeliä. Pakkauksessa lukee, että koirille, mutta kai se sitten kissoillekin käy. Rasvahapoista mainitessani eläinlääkäri totesi, että niitä kyllä kannattaa antaa, koska iho-oireilu johtuu luultavasti kuivista keleistä. Ehdotti Viacutan Plus -rasvahappoja, jotka ovat yleensä kissoille maistuneet ja annosmääräkin on pienempi. Eläinlääkärireissu geelin kanssa maksoi vajaa seitsemänkymmentäviisi euroa. Viacutan Plussan ostin apteekista ja kiitos 43,50 euroa apteekkiin. Eläinlääkäri mainitsi myös ruoka-aineallergian mahdollisuuden, mutta piti sitä epätodennäköisenä, koska Herra Karvajalka on jo yli kymmenen vuotta vanha. Märkäruokaa voisi vaihtaa, mutta se saattaa myös aiheuttaa kissalle stressireaktion, joten suositteli miettimään ennen kuin tekisimme mitään kauhean radikaalia ruokapäivitystä.

Entä kuinka kävi lääkityksen kanssa? Ensimmäisellä kerralla, kun geeliä vanupuikolla sivelin kissan otsalle silmien yläpuolelle, oli kissa hieman hämmentynyt. Ei kuitenkaan heti pessyt kasvojaan. Tämän jälkeen geelin laitto onkin mennyt todella sujuvasti. Jotenkin tuntuu, että Herra Karvajalka itsekin tuntee, että aine helpottaa kutinaa. Lisäksi joko uskottelen itselleni tai sitten se on aivan totta, mutta mielestäni iho ei enää punoita samalla tavoin kuin ennen geelin laittamista. Rasvahappojen kanssa ensikokeilu sujui hyvin. Päätimme laittaa rasvahapot iltaruokaan. Tänä aamuna kuppi oli tyhjä, joten maistunut oli. Toivon, että myös jatkossa maistuu. Määrä on ainakin todella pieni, mitä yhdestä painalluksesta tulee.

Tällaisia iho-ongelmia siis Herra Karvajalan kanssa. Mielestäni myös lähipäivien sateet ovat helpottaneet tilannetta. Eläinlääkäri tuskin olisi kehunut kissan turkkia, jos olisimme menneet sinne ennen sadevesikäsittelyä. Silloin se nimittäin oli selkeästi pölyinen, karhea ja likainen. Paras vaihtoehto olisi varmasti viedä Herra Karvajalka suihkuun, mutta siihen tarvitsisimme armeijan apua.

Onko teidän lemmikit kärsineet kevään kuivuudesta?

Emma Puikkonen: Lupaus

Yksi tämän kevään ajankohtaisimpia kirjauutuuksia on Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019). Itse olisin saattanut ohittaa kirjan, mutta onneksi on Bloggariklubi. Maaliskuisella Bloggariklubilla kirjailijavieraana oli Emma Puikkonen, jota haastatteli WSOY:n kustannustoimittaja Silja Koivisto. Saimme kirjan tilaisuudesta mukaamme, joten olihan se luettava.

Emma Puikkonen ja Silja Koivisto

Rinna on Seela-tyttären yksinhuoltaja. Rinnan isä on antanut aikoinaan Rinnalle lupauksen pelastaa tytär mistä tahansa ja aina. Lupaus kaihertaa Rinnan mieltä, koska tätä nykyä isä on muistisairas, eikä näin ollen voi enää lunastaa lupaustaan. Kun Seelaa puree punkki, joka aiheuttaa puutiaisaivokuumeen, alkaa Rinnaa ahdistaa maailma ympärillään todella paljon. Maailma on muuttunut. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Pystyykö hän pelastamaan Seelan kaikelta pahalta? Ainakin on yritettävä.

Rinnan veli Robert on rakastunut. Hän lähtee rakastettunsa työn perässä Grönlantiin kuvaamaan sulavaa jäätikköä. Robert on myös vihainen. Hän on vihainen Rinnalle. Rinna on tehnyt jotain peruuttamatonta, joka on hävittänyt hetkessä sisarusten lapsuuden maiseman. Elämä ja työ rakastetun rinnalla on kuitenkin voimavara, joka helpottaa pahaa oloa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Ei luultavasti kovin kauaksi eteenpäin, mutta ei ihan tähän päiväänkään. Ilmastonmuutos on edennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Tekoälyä on joka paikassa. Lahkot, yhdistykset ja osuuskunnat lisääntyvät. Hallitus vaihtuu jatkuvasti. EU vetelee viimeisiään. Energiankäyttöä on rajattu. Ruokaa ostetaan varastoihin, koska toisinaan jokin tuote loppuu kaupan hyllyltä. Kauhealta tuntuvasta tulevaisuudesta huolimatta kirja on lämminhenkinen. Rinna haluaa pitää huolta rakkaistaan. Ei pelkästään Seelasta, vaan myös Robertista ja isästä.

Emma Puikkosen tekstiä on helppo lukea ja se on ilmavaa. Ilmastonmuutos on aiheena rankka, mutta Puikkonen on taitavalla tavalla osannut luoda tarinan, joka kantaa. Kirjasta löytyy myös kauneutta kauheiden asioiden keskellä. Kirjan tarina ei saarnaa, mutta se on ilman muuta kannanotto ilmastonmuutoksen johdosta. Kirja laittaa pakostikin miettimään tulevaisuutta.

Emma Puikkonen kertoi Bloggariklubilla, että Suomessa on nyt vasta herätty kunnolla ajattelemaan ilmastonmuutosta. Hänellä oli ollut pieni jännitys siitä, onko hän kirjan aiheen kanssa myöhässä yhteiskunnallista keskustelua ajatellen, mutta ei. Hän on juuri niin tässä hetkessä kuin olla ja voi. Kirjoitustyö oli kuitenkin vienyt 2-3 vuotta, joten olisi voinut käydä toisinkin. Emma Puikkosella on selvästi kyky pureutua aiheisiin, jotka ovat kuumia perunoita.

Itse mietin kirjan luettuani sitä, kuinka ilmastonmuutoksesta ei olla puhuttu työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa. Päädyin siihen, että aihe on vaikea ja se nähdään ehkä kaukaisena, mutta sitten tapahtui jotain. Perjantaina lounaspöydässä tuli puhetta lapsista ja siitä, kuinka lapsia tehdään nykyään yhä myöhemmin ja myöhemmin tai ei tehdä ollenkaan. Eräs nuori rouva otti puheeksi ilmastonmuutoksen. Sanoi, että osa ihmisistä saattaa ajatella asiaa ilmastonmuutoksen kautta, etteivät halua lapsia maailmaan, jossa ei ole tulevaisuutta. Hän ei itse henkilökohtaisesti kolmen lapsen äitinä nähnyt asiaa tältä kannalta, mutta oikeassa hän varmasti oli monen muun mietteiden kannalta. Tästä keskustelu sai uuden suunnan. Alettiin ihan oikeasti keskustella ilmastonmuutoksesta. Kaikki keskustelijat eivät nähneet asian suuruutta, mutta osa oli selvästi valveutuneita ja tiesivät asiasta paljon. Ilmastonmuutos on jo tässä hetkessä ja jotain on tehtävä, jotta maailma olisi myös tulevaisuudessa turvallinen paikka elää ja olla.

Emma Puikkosen Lupaus on kirja, joka kannattaa lukea. Siinä on kauneutta ja herkkyyttä, mutta se on myös hyvin vahvasti tässä ajassa siitäkin huolimatta, että tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen.

Lämmin kiitos kirjasta ja hienosta tilaisuudesta lähtee kirjailijalle, kustantajalle ja Bloggariklubille. Ilta oli todella hieno.