Emma Puikkonen: Musta peili

 

Joulukuussa pääsimme vielä Bloggariklubille teatterin ja jouluglögien merkeissä. Nythän on taas kaikin puolin hiljaista teatterisaralla, mutta onneksi aina voi lukea. Bloggariklubilta saimme mukaamme yllätyspaketit. Minun paketistani löytyi Emma Puikkosen Musta peili (WSOY, 2021). Tartuin kirjaan mielenkiinnolla, koska aiemmin lukemani Puikkosen Lupaus oli varsin mielenkiintoinen ja ajassa kiinni oleva romaani. 

Kolme erilaista naista ja musta kulta. Aikakaudet vain vaihtuvat. Ida Tarbell (1857-1944) on 1860-luvulla lapsi, joka sotkee itsensä öljyyn. Öljyä on joka paikassa. Rousevillen asukkaat saavat elantonsa öljystä ja rikastuvat, mutta onnettomuuksiakin tapahtuu. Aikuisena Ida haluaa tuoda kaikkien tietoisuuteen öljymaailman karkeudet. Hän alkaa kirjoittaa artikkelisarjaa The History of The Standard Oil Company, jossa hän tuo ilmi John D. Rockefellerin öljybisnesmonopolin laajenemiseen liittyvät räikeät epäkohdat. 

Vuonna 1973 Lotte Teer on lapsi, jonka äiti on seonnut. Öljykriisi on aiheuttanut sen, ettei Hollannissa saa sunnuntaisin autoilla. Lotte lähtee etsimään siskoaan moottoritieltä, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet piknikille. Vuosia myöhemmin Lotte työskentelee monikansallisen Shellin palveluksessa. Loten tehtävä on saada kaikki öljybisnekset näyttämään vihreiltä ja luontoa kunnioittavilta. 

Astrid Fuglesang on lapsena haaveillut öljynporauslautoista, kunnes jossain vaiheessa saa herätyksen. Öljynporaus on lopetettava kertaheitolla, koska maapallon ilmasto ei kestä tällaista rasitusta. Maapallo on tuhoutumassa. Astrid on nainen, joka kulkee omia polkujaan. Hän tunkeutuu öljynporauslautalle sabotoidakseen sen toimintaa ja näyttääkseen koko maailmalle, kuinka yksikin ihminen voi tehdä jotain. 

Ida Tarbell on siis aivan oikeasti historiallinen henkilö, jonka Puikkonen on tuonut hienolla tavalla mukaan romaaniinsa. Pidin erityisen paljon siitä, millaisen lapsuudenkuvan Puikkonen on Idalle kirjoittanut. Loten aikuiselämän kuvaus vaikutti siltä, etten itse kestäisi sellaista ollenkaan. Matkoja ympäri maailmaa. Hienoakin hienompia hotelleja ja pilvenpiirtäjiä. Seminaareja ja kauniita sanoja. Uuvuttaa pelkkä ajatuskin. Astridin ajatusmaailma sen sijaan ärsytti todella paljon. Ihan oikeasti. Tiedän, että ilmastokriisi on olemassa, mutta en vain pidä tuollaisista aktivisteista, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa. Sotii minun ajatusmaailmaani vastaan. Mustassa peilissä naisten elämät sivuavat toisiaan. Tällainen on mielestäni aina taitavan kirjailijan työn tulosta. Kuin huomaamatta ihmiset kohtaavat. Se jättää aina jäljen. 

Kirjan teemana on ilman muuta öljymaailman tuoma ilmastokriisi. Myös Lupauksessa käsiteltiin ilmastokriisiä. Puikkonen ei saarnaa, mutta hän herättää tarinoillaan paljon ajatuksia. Kuinka itse voisin toimia toisin? Auttaako se, että biojätteistäni tehdään biopolttoainetta, jotta autot voisivat liikkua? Entä onko muovijätteiden kierrättämisestä hyötyä? Kiltisti niitä kierrätän, koska taloyhtiön jätehuoneessa on muovijätteille oma astiansa. 

Hollannin autoton sunnuntai sai myös ajatusnystyrät liikkeelle. Aloin miettiä, voisiko tuollainen toimia tänä päivänä. Voisi olla mielenkiintoista, jos vain hälytysajoneuvot saisivat ajoluvan sunnuntaille. Toisaalta sähköautot voisivat myös olla liikenteessä, ellei siitä nousisi kauhea kohu, jossa ihmisiä eriarvoistetaan. Uskon, että yksi autoton päivä viikossa tai edes kerran kuukaudessa vähentäisi hiilidioksidipäästöjä. Tosin tästä syntyisi aivan kauhea soppa, koska kaikki ihmiset eivät vain pysty elämään ilman autoa. Ei edes yhtä päivää viikossa tai kuukaudessa. 

Vaikka ei jaksaisi ajatella ilmastokriisiä, kannattaa Emma Puikkosen Musta peili kuitenkin lukea. Kirjan henkilöhahmot ovat jokainen omanlaisensa, ja mikä parasta Puikkosen teksti on soljuvaa ja tarinan loppu on jollain tavoin kaikessa karmeudessaan hyvin kaunis. 

Lämmin kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille hienosta kirjasta.

 

Emma Puikkonen: Lupaus

Yksi tämän kevään ajankohtaisimpia kirjauutuuksia on Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019). Itse olisin saattanut ohittaa kirjan, mutta onneksi on Bloggariklubi. Maaliskuisella Bloggariklubilla kirjailijavieraana oli Emma Puikkonen, jota haastatteli WSOY:n kustannustoimittaja Silja Koivisto. Saimme kirjan tilaisuudesta mukaamme, joten olihan se luettava.

Emma Puikkonen ja Silja Koivisto

Rinna on Seela-tyttären yksinhuoltaja. Rinnan isä on antanut aikoinaan Rinnalle lupauksen pelastaa tytär mistä tahansa ja aina. Lupaus kaihertaa Rinnan mieltä, koska tätä nykyä isä on muistisairas, eikä näin ollen voi enää lunastaa lupaustaan. Kun Seelaa puree punkki, joka aiheuttaa puutiaisaivokuumeen, alkaa Rinnaa ahdistaa maailma ympärillään todella paljon. Maailma on muuttunut. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Pystyykö hän pelastamaan Seelan kaikelta pahalta? Ainakin on yritettävä.

Rinnan veli Robert on rakastunut. Hän lähtee rakastettunsa työn perässä Grönlantiin kuvaamaan sulavaa jäätikköä. Robert on myös vihainen. Hän on vihainen Rinnalle. Rinna on tehnyt jotain peruuttamatonta, joka on hävittänyt hetkessä sisarusten lapsuuden maiseman. Elämä ja työ rakastetun rinnalla on kuitenkin voimavara, joka helpottaa pahaa oloa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Ei luultavasti kovin kauaksi eteenpäin, mutta ei ihan tähän päiväänkään. Ilmastonmuutos on edennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Tekoälyä on joka paikassa. Lahkot, yhdistykset ja osuuskunnat lisääntyvät. Hallitus vaihtuu jatkuvasti. EU vetelee viimeisiään. Energiankäyttöä on rajattu. Ruokaa ostetaan varastoihin, koska toisinaan jokin tuote loppuu kaupan hyllyltä. Kauhealta tuntuvasta tulevaisuudesta huolimatta kirja on lämminhenkinen. Rinna haluaa pitää huolta rakkaistaan. Ei pelkästään Seelasta, vaan myös Robertista ja isästä.

Emma Puikkosen tekstiä on helppo lukea ja se on ilmavaa. Ilmastonmuutos on aiheena rankka, mutta Puikkonen on taitavalla tavalla osannut luoda tarinan, joka kantaa. Kirjasta löytyy myös kauneutta kauheiden asioiden keskellä. Kirjan tarina ei saarnaa, mutta se on ilman muuta kannanotto ilmastonmuutoksen johdosta. Kirja laittaa pakostikin miettimään tulevaisuutta.

Emma Puikkonen kertoi Bloggariklubilla, että Suomessa on nyt vasta herätty kunnolla ajattelemaan ilmastonmuutosta. Hänellä oli ollut pieni jännitys siitä, onko hän kirjan aiheen kanssa myöhässä yhteiskunnallista keskustelua ajatellen, mutta ei. Hän on juuri niin tässä hetkessä kuin olla ja voi. Kirjoitustyö oli kuitenkin vienyt 2-3 vuotta, joten olisi voinut käydä toisinkin. Emma Puikkosella on selvästi kyky pureutua aiheisiin, jotka ovat kuumia perunoita.

Itse mietin kirjan luettuani sitä, kuinka ilmastonmuutoksesta ei olla puhuttu työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa. Päädyin siihen, että aihe on vaikea ja se nähdään ehkä kaukaisena, mutta sitten tapahtui jotain. Perjantaina lounaspöydässä tuli puhetta lapsista ja siitä, kuinka lapsia tehdään nykyään yhä myöhemmin ja myöhemmin tai ei tehdä ollenkaan. Eräs nuori rouva otti puheeksi ilmastonmuutoksen. Sanoi, että osa ihmisistä saattaa ajatella asiaa ilmastonmuutoksen kautta, etteivät halua lapsia maailmaan, jossa ei ole tulevaisuutta. Hän ei itse henkilökohtaisesti kolmen lapsen äitinä nähnyt asiaa tältä kannalta, mutta oikeassa hän varmasti oli monen muun mietteiden kannalta. Tästä keskustelu sai uuden suunnan. Alettiin ihan oikeasti keskustella ilmastonmuutoksesta. Kaikki keskustelijat eivät nähneet asian suuruutta, mutta osa oli selvästi valveutuneita ja tiesivät asiasta paljon. Ilmastonmuutos on jo tässä hetkessä ja jotain on tehtävä, jotta maailma olisi myös tulevaisuudessa turvallinen paikka elää ja olla.

Emma Puikkosen Lupaus on kirja, joka kannattaa lukea. Siinä on kauneutta ja herkkyyttä, mutta se on myös hyvin vahvasti tässä ajassa siitäkin huolimatta, että tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen.

Lämmin kiitos kirjasta ja hienosta tilaisuudesta lähtee kirjailijalle, kustantajalle ja Bloggariklubille. Ilta oli todella hieno.