Teatterissa: Riistapolku

Se on jännä, kuinka saatat heti teatterin katsomoon mennessäsi aistia, millainen illasta tulee. Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Riistapolun alkuasetelma aiheutti jonkin kaltaisia kylmiä väreitä ja puistatuksia, mutta samalla kiinnostusta, millainen olisi lopputulema. Näyttämöllä on sänky, jossa makaa mies kelmeässä valossa. Onko mies kuollut vai mikä miestä vaivaa? Ollaanko kauhun, ahdistuksen vai jonkin muun äärellä?

Paavo Kinnunen ja Ella Mettänen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

13-vuotias Hanni (Ella Mettänen) tapaa kuoroharjoituksiin mennessään nuoren miehen, Franzin (Paavo Kinnunen), joka kertoo nähneensä tytön aikaisemminkin. Hanni viehättyy ajatuksesta, että hänet on huomattu. Hän alkaa jutella miehen kanssa. Ilmassa on pientä flirttiä ja suudelmakin vaihdetaan. Nuoret alkavat tapailla, vaikka tietävätkin, etteivät saisi, koska Hanni on alaikäinen. Suhde etenee, eikä aikaakaan, kun nuoret päätyvät yhteiseen sänkyyn. Hannin neitsyys on mennyttä ja pian vanhemmatkin saavat kuulla suhteesta. Franz saa vankeustuomion, mutta tämä ei estä suhteen jatkamista tuomion jälkeen. Hanni on sydänjuuriaan myöten rakastunut, eikä välitä, vaikka isä (Risto Kaskilahti) menettää täysin malttinsa, kun kuulee sanankin Franzista.

Olipas melkoisia roolisuorituksia. Ella Mettänen kasvaa hetkessä kiltistä koulutytöstä syvästi rakastavaksi nuoreksi naisenaluksi. On vain halua kokea kaikki ja heti. Paavo Kinnunen on puolestaan hienosti omaksunut työläisnuorukaisen eleet ja tavat. Hanni saa vedellä naruja ja Franz toteuttaa neidin toiveet sillä tavoin kuin pystyy. Hannin vanhempia näyttelevät Risto Kaskilahti ja Ursula Salo tuntuvat ikääntyvän yhdessä hetkessä, kun kuulevat ainoan lapsensa edesottamuksista. Sehän on häpeä ja nöyryytys perheelle. Risto Kaskilahdesta kuoriutuu väkivaltainen ihmishirviö, kun hän opettaa tytärtään tavoille. Oikeasti pelottavaa ja hurjaa. Ursula Salo tuntuu putoavan niille sijoilleen. Hän ei saa enää otetta mistään. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että äiti ja tytär muistuttivat ulkonäöllisesti toisiaan. Hienosti oli siis saatu Ursula Salo ja Ella Mettänen näyttämään samasta muotista tehdyiltä.

Risto Kaskilahti ja Ella Mettänen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Näytelmän nähtyä olo on epäuskottava. Näytelmä on ollut samaan aikaan raastava, pelottava ja ahdistava, mutta se on ollut myös loistava teos omassa kastissaan. Harvemmin tulee nähtyä inhorealistisia näytelmiä, mutta sellaisen kun näkee, toivoo, että näytelmä toimisi. Helsingin Kaupunginteatterin Riistapolku lunastaa tämän toiveen. Näyttämöllä nähdään väkivaltaa ja piinaavia hetkiä, mutta onneksi välillä on näkyvissä myös pienenpieniä toivonkipinöitä.

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin kirjoittama Riistapolku -näytelmä pohjautuu saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 tehtyyn rikokseen. Näytelmästä on tehty myös TV-elokuva. Itselleni tämä oli ensikosketus Riistapolkuun, mutta mielestäni Lauri Maijala on tehnyt ohjaajan roolissa erinomaista työtä. Näytelmä ei todellakaan jätä kylmäksi. Täytyy tietysti myöntää, että myös valaistuksella on suuri merkitys tässä teoksessa. Tästä saa kiittää Kari Leppälää.

Ella Mettänen ja Ursula Salo

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Näytelmä ottaa kantaa kiellettyyn rakkauteen. Kuka sen määrittelee, kuka saa rakastaa ja ketä? Lainsäädäntö tietysti, mutta entä jos sydän sanoo toisin? Saako silloin rakastaa rajoitta ja suurella sydämellä? Tekisi mieli sanoa, että saa ja pitääkin, mutta tiedän sen olevan epäsovinnainen vastaus, joten jätän vastaamatta. Ehkä kysymykseen ei ole edes vastausta.

Riistapolku on niin erilainen näytelmä, että tätä suosittelen lämpimästi katsojille, jotka eivät hätkähdä vähästä. Näytelmä ei sovellu lapsille väkivaltaisten kohtausten vuoksi.

Riistapolku sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 4.9.2019.

Rooleissa: Risto Kaskilahti, Paavo Kinnunen, Ella Mettänen, Ursula Salo ja Pekka Huotari

Käsikirjoitus Wildwechsel (Riistapolku): Franz Xaver Kroetz

Suomennos: Vesa Tapio Valo

Ohjaus: Lauri Maijala

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunittelu: Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu: Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Lucinda Riley: Varjon sisar

Lucinda Rileyn Seitsemän sisaren -kirjasarjan neljäs osakin on jo ehtinyt ilmestyä ennen kuin ehdin postata kirjasarjan kolmannesta ihanuudesta Varjon sisar (Bazar, 2019). En tiedä muista, mutta minun mielestäni sarjan kolmas osa on ehdottomasti kirjasarjan paras ainakin tähän asti lukemistani kirjoista, eivätkä ne kaksi muutakaan aiemmin lukemaani osaa olleet missään tapauksessa huonoja, vaan ihania tarinoita kummatkin. Mielenkiinnolla tietysti odotan loppusarjan osia

Tähti on sisarusparven hiljaisin. Hän on tottunut aina jäämään muiden varjoon, etenkin CeCe-sisarensa, jonka kanssa hän on periaatteessa elänyt koko elämänsä rinnakkain. Eihän naisilla ole ikäeroakaan kuin muutama kuukausi. Tähti on sopeutunut, mutta muutto Lontooseen CeCen opiskelujen perässä alkaa ahdistaa Tähteä. On taustalla tietysti rakkaan kasvatti-isän Papa Saltin kuolemakin.

Papa Salt on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen, jossa on jokin vihje tyttären synnyinpaikasta tai alkuperästä. Tiedossa ovat myös tarkat koordinaatit, jossa tyttöjen elämät ovat alkaneet. Tähti ei ole aivan varma, haluaako hän tietää juuristaan mitään, mutta ei aikaakaan, kun Tähti vierailee hyvin erikoislaatuisessa lontoolaisessa kirjakaupassa. Kirjakaupan pitäjä on varsin eriskummallinen ja yhtäkkiä Tähti huomaakin olevansa töissä kyseisessä kirjakaupassa. Tästä alkaa Tähden varsinainen matka menneisyyteen. Menneisyyteen, johon ovat kuuluneet Englannin seurapiirit ja itse kuningas Edvard VII. Kuljetaan myös Englannin maaseudun upeissa maisemissa ja välillä kyläillään Beatrix Potterin luona. Nykyisyyttä ei ole ilman menneisyyttä. Tähden matka on melkoinen ja yllätyksiä täynnä oleva. Tähden elämänhalu kuitenkin palaa. Hänellä on paikkansa maailmassa, vaikka se ei välttämättä olekaan rakkaan CeCe-sisaren rinnalla.

Voi jestas, mikä tarina tai oikeastaan mitkä tarinat! Kirjassahan kerrotaan nimittäin kahta tarinaa rinnakkain. On Tähden tarina, sekä Floran tarina. Floran, joka on yhdyslenkki Tähden alkujuurille. Molempien naisten tarinat ovat kiehtovat. Etenkin Floran tarinassa on kauneutta, mutta myös karuutta. Voisi melkein sanoa, että Varjon sisar on eräänlainen Tuhkimo-tarina. Lucinda Riley on jälleen kerran osoittanut taituruutensa tarinankertojana ja nimenomaan kertojana. Hän sanelee tekstinsä, koska hänen sairautensa estää häntä istumasta pitkiä aikoja tietokoneen äärellä.

Nautin Rileyn tarinoissa myös siitä, kuinka hän maalailee maisemia. Nyt päästiin matkaamaan Englannin hämmästyttävän kauniille maaseudulle. Tuli tunne, että itsekin olisi ollut tallustelemassa maaseudun rauhassa. Seitsemän sisaren -kirjasarjassa on myös sellainen mukava yksityiskohta, että tyttärillä on erityistaitoja tai -piirteitä, jotka yleensä kytkeytyvät jo johonkin kaukaiseen sukulaiseen. Tähdellä on taito laittaa todella maukasta ruokaa. Hän myös rakastaa puutarhanhoitoa. Nämä molemmat ominaisuudet tulevat jostain vuosikymmenten takaa. Tällainen side on jollain tavoilla hyvin inhimillinen ja ehkä vapauttavakin, jos ajattelee kirjan päähenkilöä.

Pidin siitä, kuinka Varjon sisar poikkesi edellisestä kirjasta Myrskyn sisar. Pidin toki Myrskyn sisarestakin, mutta siinä alkupuolen hempeily oli ehkä aavistuksen liian siirappista. Varjon sisaressa ei hempeillä, vaikka Amorin nuolet saattavatkin lennellä. Tästä voi tietysti heittää sellaisen ajatuksen, että Ally ja Tähti ovat erilaisia ihmisiä, joten heidän tarinansakin ovat erilaisia. Niinpä. Tähti on ihan omalaisensa, joten kirjan tarina sopii hänelle erityisen hyvin. Sitä paitsi, jos kirjasarjan kaikki osat olisivat pelkkää siirappia, niin en usko, että ihmiset jaksaisivat kaikkia kirjoja lukea. En minä ainakaan.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Shadow Sister on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Hilkka Pennanen. On myös taas pakko mainita kirjan kauniit kannet, joita ei voi olla ihastelematta. Laura Noponen on nainen kansien takana.

Lucinda Rileyn Varjon sisar on ehdoton lukuelämys sellaiselle, joka on lukenut sarjan aiemmin ilmestyneet osat. jos kirjasarjaan ei ole aiemmin tarttunut, nyt kannattaa tarttua. Ihania tarinoita erilaisissa ympäristöissä.

Teatterissa: Kolmen kimppa

Miltä kuulostaisi sellainen, että siippasi paras ystävä muuttaisi teille asumaan? Ei kivalta, koska kyllähän ihmisellä täytyy jokin yksityisyys olla ja oma tila. Joskus olosuhteet kuitenkin vaativat joustamista, kuten Helsingin Kaupunginteatterin esittämässä Kolmen kimpassa. Elämä ei aina ole yksinkertaista.

Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Pauli (Jarkko Niemi) ja Sofia (Elina Hietala) ovat asuneet muutaman kuukauden yhdessä. Tässä vaiheessa pitäisi vielä rakkauden kukoistaa ja suukkojen lennellä, mutta Paulin laita on toisin. Hän ei voi enää sietää Sofiaa, mutta ei pysty kertomaan sitä naiselle. Rakastunut Sofia haluaa edelleen suukotella ja olla liki miestä. Pauli saa kuitenkin idean. Hän pyytää parasta kaveriaan Martinia (Olli Rahkonen) muuttamaan heille siksi aikaa, että Sofia kyllästyy yhdessä asumiseen ja häipyy maisemista. Martin ei tietysti tällaiseen halua ryhtyä. Tilanteet kehittyvät kuitenkin yllättävään suuntaan, eikä aikaakaan, kun Martin asuu saman katon alla nuorenparin kanssa.

Jo ensi-illassa tunsi sen, kuinka hyvin näyttelijät pelasivat yhteen. Kukaan ei näytellyt yli muiden, eikä yrittänyt saada itselleen suurempaa tilaa näyttämöltä. Jarkko Niemi on oikeastaan uskomaton sika Paulin roolissa. Mies on niin omaa itseään ja kärsimystään täynnä, ettei kuuntele yhtään, mitä muut sanovat. Elina Hietala vetää kauniin ja sympaattisen Sofian rooliin juuri sillä tavoin, että häneen luulisi kaikkien miesten rakastuvan. Martinin roolissa oleva Olli Rahkonen puolestaan on jollain tavoin ihana. Mies tuntuu olevan hieman hukassa, eikä aina tiedä, kuinka päin olisi, koska ei halua toimia vastoin omia periaatteitaan. Täytyy kiittää ohjaaja Liisa Mustosta, kuinka erinomaisesti hän on saanut paletin pelaamaan.

Elina Hietala ja Jarkko Niemi

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Studio Pasilan näyttämö on taitavasti lavastettu kodiksi. Kiitos lavastuksesta vastaavalle Tellervo Syrjäkarille. Kiinnitin jo ennen esitystä huomiota kierreportaisiin, jotka veivät mahtavan kirjahyllyn äärelle. Portaita käytettiinkin ahkerasti näytelmän edetessä. Välillä jo huimasi, kuinka hyvä kunto näyttelijöillä pitää olla, että pystyvät juoksemaan hengästymättä edestakaisin portaita. Oma kunto ei kestäisi. Portaissa käytiin myös yksi mehevä kohtaus, jossa valojen hienolla käytöllä luotiin oikea tunnelma. Valosuunnittelun takana on Teppo Saarinen. Pienenä, mutta sitäkin tehokkaampana yksityiskohtana on mainittava kädessä särkyvät juomalasit. Sellaiset voisi olla aika hauska juttu välillä itsellekin.

Teatteriin mennessä olin jokseenkin vakuuttunut, että kyseessä olisi hyvin tavanomainen komedia, mutta voi kuinka yllätyinkään. Kolmen kimppa on ratkiriemukas ja ehkä hieman erilainenkin komedia. Ollaan periaatteessa vakavien asioiden äärellä, mutta yksi pieni väärinymmärrys saattaa luoda katsojalle hillittömän hilpeitä hetkiä. Nauraa sai vedet silmissä. Nautin tällaisten esitysten katsomisesta. Pari tuntia ja aivot voi heittää totaalisesti narikkaan. Esityksen jälkeen on rentoutunut olo, kun on nauranut oikein kunnolla. Kyseessä on siis kunnon nauruterapia.

Olli Rahkonen ja Jarkko Niemi

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Kolmen kimppa on esitys, jota suosittelen lämpimästi kaikille vähemmän teatterissa vieraileville. Näytelmää on helppo katsoa. Antaa vain näyttelijöiden viedä mukanaan. Tämä muuten on myös näytelmä, joka sopii kaveriporukoille.

Kolmen kimppa sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa torstaina 12.9.2019.

Rooleissa: Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen

Käsikirjoitus Une semaine… pas plus (Kolmen kimppa): Clément Michel

Suomennos: Reita Lounatvuori

Ohjaus: Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut: Tellervo Syrjäkari

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Maura Korhonen

Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Kirjapostaukset laahaavat ikävästi jäljessä, mutta hiljaa hyvä tulee vai miten se menikään. Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula, 2017) luettiin elokuun lukupiirissä. Olen jo kerran joutunut uusimaan kirjastolainani, jotta ehtisin postauksen tehtyä. Nyt tuntuu olevan sopiva hetki purkaa ajatuksia näytölle, kun koko päivän on satanut, eikä ole muutakaan tekemistä. Siivota tietysti voisi, mutta se on tylsää. Sen sijaan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ei ollut tylsä.

Nimi Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia antaa viitteen siitä, että kyseessä on novellikokoelma. Novellit ovat kummunneet Lucia Berlinin omasta elämästä. Novellit avaavat lukijalle mahdollisuuden kurkistaa esimerkiksi alkoholistin arkeen, katoliseen kouluun ja pesuloihin. Yhteistä novelleille on synkkä ja musta huumori.

Siivoojan käsikirja -nimisessä novellissa päästään matkaamaan siivoojan mukana erilaisiin koteihin. Novellin kertojasiivooja antaa vinkkejä, mitä voi varastaa asiakkaiden asunnoista niin, etteivät he sitä huomaa. On myös keino, jolla saat työnantajan luulemaan, että teet kaiken huolella ja kiitettävästi, vaikka tekisit hommat aivan päinvastoin. Kannattaa valita myös siivouspaikat siten, että siellä tarjotaan ruokaa.

Carpe diem on kertomus pesulakäynnistä, jolloin kaikki meni pieleen. Rankka viikko takana ja ostoskärryllinen pyykkiä. Rahaa vain sen verran, että saat kolme koneellista pyykkiä pestyä. Huonoksi onneksi rahat tulee tungettua vääriin pesukoneisiin. Paikalla on mies, joka on saanut juuri pyykit pestyiksi. Kolikot menivät hänen koneisiinsa, joten  tiedossa oli uusi pesukerta. Voitte kuvitella, ettei mies kiitellyt naista.

Entä sitten Hyvät ja pahat -novelli, jossa opettaja ottaa pahimman häirikkötytön käsittelyynsä. Hän sopii tytön kanssa, että tyttö pyhittäisi kuukauden ajan lauantaipäivät opettajalle. Opettaja halusi näyttää tytölle, millaista laupeuden työtä hän vapaa-aikanaan teki. Kaatopaikalla asuvien ihmisten ruokkiminen sekä orpokodin lasten auttaminen ja viihdyttäminen. Tyttö sopeutuu ja välillä jopa pitää opettajastaan. Opettaja on kuitenkin eriskummallinen, eikä usko, ettei hänen kaltaisensa ihminen voi tehdä mitä vain. Lopulta tytön on riuhtaistava itsensä irti lauantain kärrynpyörästä. Ei tarvita paljon, ettei tytön tarvitse enää ikinä nähdä opettajaansa.

Lukupiiriläisten mielipiteet kirjasta vaihtelivat. Osa piti novelleista todella paljon. Sanottiin, että novellit olivat sydäntä riipaisevia tarinoita. Eräälle lukupiiriläiselle novellit eivät olleet huonoja, mutta toisaalta mitään järisyttävää ei jäänyt mieleen. Itse kritisoin kirjan alussa ollutta tolkutonta alustusta. Hyppäsin sivut ketterästi ohi. Moni muu oli tehnyt samoin tai ainakin oli samaa mieltä, että turhan pitkä alustus. Käytiinpä siitäkin keskustelua, huononsivatko alustukset ja seikkaperäiset puntaroinnit novelleista lukijan spontaania lukuiloa. Sanoisin, että olisivat huonontaneet, jos olisin sivut läpi lukenut.

Monessa novellissa käsitellään alkoholismia, ja koska Berlin oli ammentanut tarinat omasta elämästään, niin ei voi muuta todeta, kuin että hänestä oli moneksi. Hän oli kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti ja yksinhuoltaja. Näitä kaikkia löytyy myös kirjan novelleista. Tiedä sitten, kuinka tarkasti tarinat ovat Berlinin elämästä suoraan, mutta sitä ei varmasti kukaan kiellä, etteivätkö kirjan novellit pursuaisi elämää. Ei mitään kaunista ja suloista elämää, vaan elämän nuhraantuneempaa puolta. Myös lapsen surun voi lukea ja tuntea etenkin Kaikki karkaa käsistä -novellissa.

Novellit, jotka saivat lukupiiriläisiltä kiitoksia, olivat etenkin Sähköauto El Paso, Tiikerinpuremia, Ensiapupoliklinikan päiväkirja 1977, Hyvät ja pahat sekä Kulkukoirat. Tohtori H. A. Moynihan on myös uskomaton kertomus. Todella makaaberi, mutta ei tarinalle voinut kuin nauraa. Kirjassa on novelleja, jotka varmasti uppoavat moneen eri makuun.

Lucia Berlin kuvaa erilaista Amerikkaa. Köyhät ja syrjäytyneet tuodaan realistisena näkynä lukijalle. Ei yritetä peitellä mitään, vaan asiat kerrotaan siten kuin ne ovat. Novelleista pursuaa elämänmakuisuus, eikä se elämä aina ole sulosta ja makeaa, vaan se voi olla myös karvasta ja katkeraa.

Kirjan englanninkielinen alkuteos on A Manual for Cleaning Women: Selected Stories. Suomeksi kirja on julkaistu kahdessa eri osassa. Toinen osa on nimeltään Siivoojan käsikirja II: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Kirjan alkuteoksen novellit ovat ilmestyneet eri vuosina ei novellikokoelmissa. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on suomentanut Kristiina Drews.

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kirja kaikille, jotka rakastavat novelleja. Näiden novellien kanssa viihtyy pidempäänkin.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Teatterissa: Sapiens

Miltä kuulostaisi luontodokumentti ihmisestä Jarmo Heikkisen kertomana? Nyt se on mahdollista nähdä ja kokea. Nimittäin Kansallisteatterissa, joka on ottanut ohjelmistoonsa Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia -teoksen pohjalta tehdyn näytelmän Sapiens. Kuinka tietokirja sitten voi toimia näyttämöllä? Hyvin, kunhan heittää romukoppaan ajatukset perinteisestä teatterista.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Näytelmän alkaessa katsoja voi hieman hämmentyä nähdessään näyttämöllä joukon ihmisiltä ja ehkä hieman apinoiltakin näyttäviä tyyppejä. Kaikki kuitenkin selviää, kun antaa Jarmo Heikkisen sanojen pureutua alitajuntaan. Kyse on Homo-suvun edustajista. Niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia. Kertomisen edetessä alkaa katsojalle selvitä, miksi Homo sapiens eli ihminen ainoana Homo-suvun edustajana selvisi hengissä.

Tiesin teatteriin tullessani, että näyttelijöillä olisivat maskit kasvoillaan. Silti se hämmästytti, kun alkuihmiset muuttuivat maanviljelijöiksi. Tämä on kuitenkin yksi tapa WAUHAUS-kollektiiville, joka on mukana Sapiens -produktiossa, tehdä esityksiä. Maskit peittävät näyttelijöiden kasvot niin, ettei heitä välttämättä tunnista. Ei heitä tunnista myöskään äänestä, koska näyttelijät eivät puhu. Jarmo Heikkinen on äänessä. Se jäi kuitenkin mietityttämään, kuinka näyttelijät pystyivät pitämään maskeja kasvoillaan? Eikö sellainen silikonimaski ole hiostava?

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Koska ollaan luontodokumentin äärellä, hyppäävät kohtaukset hetkessä toiseen. Yleensä hetki pysähdytään yhden kohtauksen, jota itse kuvailisin sanalla kuvaelman, äärellä. Kuvaelma tulee mieleen siksi, että kohtauksille on tyypillistä lasinen, suljettu vitriini, jonne kulloisenkin kohtauksen ihmiset asettuvat tai ainakin osa heistä. Ihmiset asettuvat vitriiniin vahanukkemaisiin asentoihin, jossa maskit lisäävät tunnelmaa entisestään. Näistä kuvaelmista tulee tunne, että olisin jossain museossa tuijottamassa historiallisia esi-isiäni ja -äitejäni. Niin, ja olihan siellä näyttämöllä oikeastikin museovieras pällistelemässä vitriinejä (Ilja Peltonen).

Pidin siitä, kuinka kohtauksissa ajaudutaan eräänlaiseen pysähtyneisyyteen, kunnes yhtäkkiä jostain tulee jotain yllättävää. Yleensä tässä vaiheessa ihminen on keksinyt jotain uutta ja mullistavaa. Nykyihmiselle ehkä aivan tavanomaisia ja päivittäisiä keksintöjä, mutta kun ajattelee asiaa suuremmassa mittakaavassa, niin ei voi muuta ajatella kuin, että ihminen on älykäs eläin. Tosin kaikki keksinnöt eivät ole onnea ja sopusointua maapallolle tuoneet.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Ydinpommin kuvaukseen olisi ollut helppo päättää näytelmä, koska kohtaus on mykistävä ja järkyttävä. Se ei kuitenkaan olisi ollut oikein, koska paljon on tapahtunut sen jälkeenkin. Elämä on jatkunut. Tietokoneet, kännykät ja internet ovat vallanneet maailman. Aivan esityksen lopussa on kohtaus, jossa simpanssi on tuijottamassa lasivitriiniä, jonka sisällä on kännykässä kiinni oleva Homo sapiens. Tämä on nerokkaasti oivallettu ja toteutettu kuvaus.

Sapiens on täynnä hienoja ja hyvin tehtyjä kohtauksia. Erilaiset ihmislajit ovat uskomattoman taitavasti tehtyjä. Ulostyöntyvät otsat ja karvaisuus. Aivan kuin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle olisi oikeasti jostain kaivettu tällaisia hahmoja. Maanviljelyn kehittyminen oli upeasti luotu kohtaus. Vehnäpeltojen kasvaminen näyttämölle oli jotain käsittämättömän kaunista ja erilaista. Loppupuolen laskeutuvat maisemaverhot ovat myös uskomatonta nähtävää. Järkyttävästä muovikrääsästä päädytään puhtaaseen vuoristometsään. Tästä tuli sellainen tunne, oltaisiinko nyt sen äärellä, että ihminen on ymmärtänyt, kuinka tärkeää meille on puhdas luonto. Toivon niin.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Minulla oli keväällä ilo kuulla Sapiensin käsikirjoittajan Minna Leinon ja ohjaaja Anni Kleinin ajatuksia näytelmästä. Siinä vaiheessa oltiin vielä melko alussa. Hararin kirjaa oli luettu rivi riviltä ja tehty rajauksia näytelmään otettavista asioista ja käsikirjoitus oli valmis. Selvää oli tietysti se, että Homo sapiens on eläin, joka kohotti itsensä vähitellen Jumalaksi. Homo sapiensilla on myös kyky kertoa tarinoita. Leino ja Klein tiivistivätkin erinomaisesti, että näytelmä on tarina tarinoita kertovasta ihmislajista.

Sapiensiin on koottu mielestäni kattava otos Hararin kirjasta. Ei mitään liikaa, mutta ei liian vähääkään. Sapiens on todella erilainen teatterikokemus. Voi olla, että joillekin on liian vaativa näytelmä, mutta niille, jotka uskaltautuvat hypätä luontodokumentin vietäväksi, näytelmä on varmasti hieno kokemus.

Sapiens sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 11.9.2019.

Alkuperäisteos Sapiens. A Brief History of Humankind: Yuval Noah Harari

Alkuperäisteoksen suomennos: Jaana Iso-Markku

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Rooleissa: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino

Lavastus: Samuli Laine

Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff

Englanninkielinen tekstitys: Kayleigh Töyrä

Ohjaajien assistentit: Maia Häkli ja Salla Loper

Yhteistyössä: Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Yuval Noah Harari: Sapiens: Ihmisen lyhyt historia

Syksyn puhutuimpia kirjoja lienee Kansallisteatterin Sapiens -näytelmän myötä uuteen nousuun kohonnut Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar). Voin kertoa onnitelleeni itseäni, kun sain kirjan luettua. Oliko kirja sitten huono? Ei missään tapauksessa. Se on mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin, mutta se on tietokirja, joka vaatii lukijalta paljon. Täytyy keskittyä ja lukea välillä uudestaan ja uudestaan samoja virkkeitä. Toisinaan on myös palattava aiemmin luetuille sivuille. Ihan vain siksi, että saisi kirjasta kaiken mahdollisen irti.

Israelilainen historiantutkija Harari aloittaa kirjansa kertomalla 13,5 miljardia vuotta sitten syntyneestä alkuräjähdyksestä. Joudutaan menemään vielä huimasti eteenpäin, jotta maapallo syntyy. Eikä sekään vielä mitään. Elävät organismit saavat alkunsa vielä myöhemmin, puhumattakaan sitten Homo sapiensista eli meistä ihmisistä. Ihmislaji kehittyy Itä-Afrikan savanneilla noin 200.000 vuotta sitten. Tarvitaan kuitenkin kognitiivinen vallankumous noin 70.000 vuotta sitten, jotta Homo sapiens lähtee levittäytymään ympäri maapalloa. Oikeastaan on melko kummallista, että Homo sapiens syrjäytti vähitellen kaikki muut Homo-suvun edustajat.

Ihmisen historia on melkoinen. Maanviljely syrjäytti metsästäjä-keräilijät, vaikka maatalous oli ihmiselle paljon rajoittavampaa kuin metsästys. Maatalouden myötä ihmisen oli asetuttava paikoilleen. Alkoi syntyä yhdyskuntia ja huolet lisääntyivät. Vaikka ruokaa oli tarjolla, oli huoli kasteluveden riittävyydestä tai tulvien määrästä. Kärjistäen voisi sanoa, että samanlaisten ongelmien kanssa maanviljelijät elävät nykypäivänäkin. Yhdyskuntien myötä syntyi myös johtajia, jotka hallinnoivat yhdyskuntia.

Homo sapiens on poikennut muista Homo-sukunsa edustajista siinä, että hänen aivonsa ovat olleet huomattavasti suuremmat kuin muilla. Tämä on johtanut siihen, että on keksitty esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito sekä raha. Tällaiset asiat, jotka ovat meille jokapäiväisiä ja arkisia, ovat kuitenkin luoneet ihmiskuntaa sellaiseksi, mikä se nyt on. Hararin mukaan ei välttämättä aina hyvään suuntaan. Luku- ja kirjoitustaidon tärkeyttä ei kukaan taida kuitenkaan kiistää. Ihmisellä on niin paljon muistettavia asioita, että ilman näitä taitoja ihmisen eläminen nykymaailmassa olisi hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta ainakaan ilman pätevää avustajaa. En haluaisi korostaa myöskään rahan tärkeyttä, mutta sillä pyöritetään maailmaa. Raha on ansaintakeino. Rahalla voit perustaa oman yrityksen tai ostaa hyödykkeitä ja palveluja. Ilman rahaa olisi hankala olla.

Hararin Sapiens on melkoinen tiedonjättiläinen. Yllä en kerro kuin muutamista mielenkiintoisista asioista, joita Harari kirjassaan kuvailee. On paljon muutakin. Periaatteessa monet näistä asioista on jo entuudestaan lukijan tiedossa, mutta Harari antaa tiedolle syvemmän luotauksen. Mitä Amerikassa tapahtuikaan, kun Kolumbus mantereelle asteli. Entä mitkä vaikutukset hopealla, kullalla ja öljyllä oli ihmisille? Kirjaan mahtuu niin paljon asiaa, että on melkein vaikea ymmärtää sitä. Kuinka jokin kirja voi kätkeä kansiensa sisään niin paljon tietoa?

Lukiessani kirjaa ajattelin monta kertaa sitä, millainen luennoitsija Harari on. Kirjan selkeä rakenne ja Hararin tapa kuvata tapahtumia on helposti lähestyttäviä, vaikka välillä koinkin melkoista uupumusta siitä kaikesta tiedon määrästä, jonka sisääni ahmin. Olin alun perin päättänyt lukea kirjasta pikkupaloja silloin tällöin, mutta siitä ei tullut mitään. Kesälomalla otin kirjan kissaulkoiluille mukaani, jotta sain sen luettua ennen Kansallisteatterin näytelmän näkemistä. Täytyy kyllä myöntää, että en ihmettele, miksi kirjaa on ylistetty ympäri maailmaa.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Sapiens. A Brief History of Humankind on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Jaana Iso-Markku. Ensimmäinen kovakantinen suomennos on ilmestynyt vuonna 2016. Itse luin vuonna 2018 painetun kirjan, joka muuten on kirjan 10. painos. Tämä kertoo jotain siitä, kuinka kiinnostuneita ihmiset ovat Hararin teoksesta. Onkohan se niin, että ihminen haluaa oppia jotain uutta omasta ihmislajistaan?

Lopuksi on vielä mainittava, että jäin pohtimaan sitä, että voisi olla melkoisen mielenkiintoista, jos maapallolla eläisi vielä muitakin Homo-suvun edustajia. Olisiko maapallo silloin sotaisampi vai rauhallisempi paikka elää vai entistä rasistisempi? Minkälainen olisi yhteiskuntamme rakenne ja olisiko se edes mahdollista, että samassa yhteiskunnassa asuisi useamman Homo-suvun edustajia? Sitä voi kukin pohtia itsekseen.

Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia on kirja kaikille tiedonnälkäisille ja uteliaille. Kirja herättää paljon ajatuksia.

Sain kirjan Bloggariklubilta. Kiitos lähtee sinne.

Täydellisen lauantain tavoittelu

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun olette suunnitelleet jotain mahtavaa ja hienoa, niin kaikki menee alusta lähtien pieleen. Näin käy myös Helsingin Kaupunginteatterin uutuusnäytelmässä Täydellinen lauantai. Kuinka ihmiselle voikaan käydä niin, ettei hän saa edes pientä hetkeä elämästään vain ja ainoastaan itselle?

Markus (Pekka Strang) on tehnyt löydön. Hän on ostanut kirpputorilta Neil Youartin harvinaisen vinyylilevyn Me, Myself and I. Markus päättää pyhittää lauantain jazzille. Ensin hieman hehkutusta, jonka jälkeen mies virittäytyy tunnelmaan tai ainakin yrittää. Vaimo Helena (Vuokko Hovatta) pamahtaa kuitenkin paikalle. Helena haluaa keskustella. Markus saa tilanteen hetkeksi hallintaan ja Helenan makuuhuoneeseen päiväunille. Ei muuta kuin levy soimaan, mutta ei. Alkaa tapahtua. Puhelin soi. Kännykkä soi. Ovikello soi. Remonttimies (Jouko Klemettilä) on pulassa. Naapuri (Sixten Lundberg) piipahtaa paikalle. Katastrofin ainekset ovat käsillä. Eikö mies vain saisi tuntia itselleen kuunnellakseen levyn? Ei, koska, elämä mullistuu nyt.

Pekka Strang ja Vuokko Hovatta

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Pekka Strang on niin loistava valinta tällaiseen rooliin. Miehen ajatukset ovat musiikillisessa harvinaisuudessa, ei vaimon elämää suuremmissa ongelmissa. Nauratti, kuinka Strang kiemurteli näyttämöllä, kun hän yritti päästä eroon kaikista mahdollisista häiriötekijöistä. Pidin myös siitä, kuinka Vuokko Hovatta näytti kärsivältä. Aivan kuin rouvan vatsassa olisi oikeasti kiemurrellut jokin. Katsojat näkivät myös, että naisen sydämellä oli jotain, josta miehen piti saada tietää, mutta mies ei sitä vain huomannut. Pariskunnan poikaa Sebastiania esittävä Arttu Kapulainen on puolestaan kuin suoraan jostain puistonpenkiltä napattu päihderiippuvainen. Siis aivan sairaan näköinen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Sebastian oli päättänyt vaihtaa nimeään johonkin hieman raflaavampaan. Uutta nimeä en kerro, mutta jotenkin nimi sopi pojalle uskomattoman hienosti. Jouko Klemettilä osaa myös aina olla käsittämättömän hauska. Remonttimies Leolla ja Markuksella oli pienoisia kieliongelmia, mutta keskustelut tuli silti käytyä. Markus melkein ymmärsi miestä.

Jouko Klemettilä ja Pekka Strang

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Tällaiset näytelmät yksinkertaisesti toimivat. Markuksen tilanteeseen samaistuminen on helppoa, mutta siitä huolimatta katsojan nauru kumpuaa jostain syvältä. Aivan kuin Markuksen tilanteessa olisi jotain hyvinkin koomista, ja onhan siinä. Näyttämöllä nähtävät ja kuultavat asiat ovat absurdeja ja kauheita, eikä sellaista soisi kenellekään tapahtuvan. Täydellinen lauantai etenee herkullisen hevottomana kohtauksesta toiseen. Tällainen näytelmä on juuri sellainen, joka nollaa hyvin omat ajatukset ja jättää arjen murheet taka-alalle. Ei teatterin tarvitse aina olla vakavaa.

Jaakko Saariluoma on ohjannut Florian Zellerin käsikirjoitukseen perustuvan näytelmän. Täytyy myöntää, että Saariluomalla on kyky saada komediat toimimaan. Tuntuu, että missään kohdassa ei mennä liikaa yli, mutta silti katsojilla on hauskaa. Arena-näyttämö sopii hyvin tämänkaltaisiin teoksiin. Sopivan kompakti tila, johon mahtuu ovia ja kelpo olohuone nahkasohvineen. Lavastuksesta on vastannut Antti Mattila.

Sixten Lundberg, Matti Rasila, Pekka Strang, Arttu Kapulainen ja Vuokko Hovatta

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Täydellinen lauantai on farssikomedia, joka sopii monenlaisille katsojille. Ei tarvitse olla teatterin superkuluttuja, vaan tämä on juuri sellainen joka miehen ja naisen näytelmä. Voisin kuvitella, että tämä on myös yksi tämän syksyn hitti, jos pikkujouluihin kuuluu teatteriesitys. Näytelmä nimittäin on loistava suuremmille porukoille, mutta toimii hyvin myös pienemmille ryhmille. Täydellinen lauantai on viihdettä parhaimmillaan.

Täydellinen lauantai sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä torstaina 5.9.2019.

Rooleissa: Pekka Strang, Vuokko Hovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu ja Matti Rasila.

Käsikirjoitus Täydellinen lauantai (Une heure de tranquillité): Florian Zeller

Suomennos: Reita Lounatvuori

Suomennoksen päivitys: Reita Lounatvuori ja Jaakko Saariluoma

Ohjaus: Jaakko Saariluoma

Dramaturgi: Sanna Niemeläinen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Maria Rosenqvist

Valosuunnittelu: Paavo Kykkänen

Äänisuunnittelu: Antero Mansikka

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Herra Karvajalan kuulumisia

Kirjoittelin heinäkuussa, kuinka palveluskunta pitäisi laittaa vaihtoon, mutta en sitten kuitenkaan laittanut. Nyt olen taas hieman alkanut miettiä sitä vaihtoehtoa, koska kyllä on palvelu taas alas-arvoista, eikä oikein mitään muutakaan tapahdu. Muutenkin ajattelin, että pakko kirjoittaa tänne, koska palvelijatar ei ehtinyt elokuussa lunastaa lupaustaan siitä, kuinka kirjoittaisi joka kuukausi jostain muustakin kuin kirjoista tai teatterista.

On ollut eriskummallinen kesä. Palvelijattarella alkoi kolme viikkoa sitten kauan odotettu kesäloma. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että palvelijattarella on minulla aikaa 24/7 peräti kolmen viikon ajan. Täytyy kyllä sanoa, että huonosti meni sen suhteen. Kirjoittelin aiemmin, kuinka miespalvelija joutui sairaalaan. Sehän oli niin, että samalla reissulla miespalvelijalta löydettiin pahoin kalkkeutunut aorttaläppä. Laittoivat siitä sitten jonkin lähetteen ihan pääkaupungin isoon sairaalaan Meilahteen. Kun miespalvelija kotiutui keuhkokuumereissultaan, niin hänen piti käydä tämän jälkeen joitakin kertoja vielä lähisairaalassa tutkituttamassa aorttaläppää. Ihmeteltiin, miksi oli kalkkeutunut niin nopeasti, koska tammikuussa ei vielä ollut mitään merkkejä mistään. No, sepä olikin jonkin infektion syytä. Joulusta lähtienhän palveluskunta sairasteli vuorotellen pitkiä flunssia toukokuulle asti. Ilmeisesti jokin näistä pöpöistä oli sitten iskenyt miespalvelijan aorttaläppään.

Eihän tuossa tietysti mitään muuta, mutta lisähuoltahan tuollainen aiheuttaa etenkin minulle, koska olen tottunut, että miespalvelija on yleensä kotona. Toisaalta ajattelin, että se leikkausaika tulee sitten joskus. Ei kuulkaa mennyt niin. Meni elämä ihan sekaisin. Ensinnäkin palvelijattaren ensimmäisellä lomaviikolla palvelijatar soitti yhtenä aamuna jonnekin. Miespalvelijalla oli kauheita hengitysvaikeuksia. Sieltä tuli kuulkaas sellainen piipaa-auto ja pari tyyppiä meille sisälle. En kyllä yhtään tykännyt. Menin terassille vastaanottamaan uutta päivää. Ne tyypit sitten olivat jotain tutkineet ja mittailleet ja veivät miespalvelijan mukanaan. Jäimme palvelijattaren kanssa kahden, eikä se ole yhtään sama kuin se, että koko palveluskunta on koolla. Onneksi mies pääsi kotiin seuraavana päivänä, koska minä tarvitsen kunnon palveluskunnan.

Ei se tietysti siihen jäänyt. Seuraavalla viikolla soitettiin taas piipaa-auto tai kaksikin tai sieltä toisesta tuli vain yksi mies. En yhtään tykännyt Keskellä yötä rynnätään meille. Silloin on nukkumisaika, tai jos joku valvoo, niin se olen minä. Minulla on myös yksinoikeudella lupa herätellä ketään keskellä yötä. Hirvittävän härdellin saivat aikaiseksi ja taas miespalvelija vietiin pois. Nyt vain kävi niin, että sitten miespalvelijaa ei näkynytkään. Ei todella moneen päivään eikä yöhön. Ei kyllä ollut yhtään mukavaa, kun palvelijatarkin aina häipyi päivällä jonnekin tuntikausiksi. Missä meidän yhteinen aika ja yhteiset päiväunet? Ei missään.

Oikeastaan yhtenä tai kahtena päivänä palvelijatar oli hieman enemmän kotona. Ensimmäisenä päivänä palvelijatar kertoi minulle, että miespalvelija on operaatiossa. En yhtään ymmärtänyt, missä operaatiossa. Operaatiot ovat täällä, kun metsästän. Jotenkin palvelijatar vain oli hieman hermostunut koko päivän. Illalla jotain ihmetteli, miksi miespalvelija ei vastaa viesteihin. Se selvisi seuraavana päivänä, kun miespalvelija ei edelleenkään vastannut puhelimeen. Palvelijatar soitti jonnekin keskukseen, josta puhelu yhdistettiin jonnekin. En nyt ihan tiedä, mitä oli tapahtunut, mutta puhelun jälkeen palvelijatar oli täysin pois tolaltaan. Lysähti sohvalle ja alkoi itkeä. Miespalvelija oli kuulemma menettänyt tajuntansa operaatiota edeltävänä yönä. Hänet oli elvytetty ja viety teho-osastolle. Olivat yrittäneet koko päivän tavoittaa palvelijatarta kertoakseen, mitä oli tapahtunut. Palvelijatar kysyi, mihin numeroon olivat soittaneet, niin olihan se numero muuten oikein, mutta viimeinen numero puuttui. Sen siitä saa, kun työntävät palvelijattaren työpaikalta tai kai se on operaattorilta tullut, niin pitkiä puhelinnumeroja, ettei kukaan ikinä usko niiden olevan oikeasti niin pitkiä. Onneksi minä tuin palvelijatarta. Menin ihan viereen nukkumaan, vaikken yleensä sellaiseen sorru. Hyvää asiassa oli se, että miespalvelija oli siinä kunnossa, että saivat operoitua hänet.

Miespalvelija saatiin kotiin palvelijattaren viimeisen lomaviikon perjantaina. Hieman kyllä säikähdin, kun mies tuli kotiin. Olin jo alkanut tottua meidän kahden hengen talouteen, vaikka palveluksen tasossa tosin oli huomautettavaa. Sitä en tosin ymmärrä, miksi miespalvelija ei lähde kanssani ulkoilemaan. Olisihan se nyt kiva kirmata tuolla mäellä.

Mitä hyvää tässä kaikessa oli? Se, että myrkytys loppui ainakin toistaiseksi. Palvelijatar ei halunnut stressata minua enempää, vaikka itse hän oli stressaantunut. Minä en, vaikka pesenkin itseäni melkoisesti. Tosin viikonloppuna palveluskunta toi minulle jonkin kummallisen muovikaulurin. En yhtään tykännyt. Onnea oli tässäkin. Kauluri oli liian pieni. Se lytisti hienot korvani. Toivon, että palveluskunta unohtaa koko jutun, koska en tarvitse kauluria.

Minua kyllä harmittaa se, että sain vain kahtena päivänä viettää palvelijattaren kanssa laatuaikaa. Palvelijatar istui parvekkeella kaikessa rauhassa ja minä otin toisessa parveketuolissa päikkäreitä. Mikään ei voita tuollaista yhdessäoloa. Siitä tulee hyvä mieli ja tulee ladattuja akkuja.

Ai niin. Vielä yksi juttu. Eilen sain melkein kiinni sepelkyyhkyn. Pusikkoon jäi vain kasa vaaleita höyheniä, kun lintu pääsi tassuistani irti. Oli se lintu melkein puuhunkin törmännyt, koska löytyi lähikoivustakin yksi harmaa höyhen. Olisi kyllä ollut hienoa saada sepelkyyhky. Siinä olisi ollut paistia kerrakseen.

Nyt on taas arki jollain tavoin palannut valtakuntaani. Toivon, ettei nyt lähiaikoina sattuisi enempää asioita, jotka heikentävät palveluskuntani tehoa. Muuten on oikeasti pakko miettiä tarkemmin palveluskunnan vaihtoa.