Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki

Vielä riittää viime vuoden luettuja ja postaamattomia kirjoja. Postailen näitä aina välillä, kun on sopiva hetki. Jasu Rinneojan Kaunon ja Sutkin (Reuna, 2017) sain viime syksynä Helsingin Kirjamessuilta Reunan ja Selkokeskuksen bloggaajatilaisuudesta, jossa opin paljon uutta ja hienoa tietoa selkokirjoista.

Kauno ja Sutki on kaksiosainen kirja. Kirjan ensimmäisessä osassa eronnut Maija saa talonmies Kaunolta yllättävän ehdotuksen. Kauno pyytää häntä kanssaan kesämökille juhannukseksi. Vaikka Maija hieman ihmettelee ehdotusta, vastaa hän silti myöntävästi. Haavekuvat ihanasta juhannuksesta kesämökillä saavat nopeasti karmean lopun. Kesämökkielämä on jotain aivan muuta, mitä Maija odotti. Ampiaisia ja kyykäärme, eikä ilmakaan ole kauniin aurinkoinen. Ruokakin on melko yksipuolista. Juhannuksen aikana Maija kuitenkin oppii paljon asioista Kaunosta. Mies on aivan toista maata kuin hänen exänsä Sutki, mies joka istuu vankilan kaltereiden takana.

Kirjan toisessa osassa Maijan entinen mies Sutki on karannut vankilasta. Maija tietää odottaa pahinta. Sutkilla ei ole muuta paikkaa kuin pyrkiä Maijan luo. Maija ei kestä ajatusta epävakaasta ex-miehestä. Onneksi Kauno sattuu paikalle ja hänellä on ratkaisu tähänkin ongelmaan. Maija voisi yöpyä Kaunon luona, johon ajatukseen Maija tarttuu ilomielin. Sutki on ovela mies, eikä aikaakaan, kun hän on Kaunon ja Maijan kintereillä.

Kauno ja Sutki on selkokirja, joten se on helppolukuinen. Virkkeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirjan tarinat on kirjoitettu huumoripohjalta ja hauskoja ne ovatkin. Pidin myös siitä, kuinka Rinneoja oli saanut Kaunoon ja Sutkiin kuvattua heidän erityispiirteensä. Kirjan henkilöhahmot tuovatkin ehdottomasti tarinoihin sen oman jujunsa. Kirjassa on osittain piirroskuvitusta, joka auttaa henkilöitä, jotka tarvitsevat avukseen selkokirjallisuutta, hahmottamaan tarinaa.

Jasu Rinneoja tunnetaan paremmin dekkarikirjailijana. Bloggaajatilaisuudessa hän kertoi, että kun kustantajalta tuli tilaisuus kirjoittaa selkokirja, hän halusi heittäytyä tähän mukaan, koska näki tässä selkeän itsensä kehittämisen mahdollisuuden. Rinneojan mukaan selkokielen kirjoittaminen on vaativaa. Tekstiä on työstettävä moneen kertaan, jotta siitä tulisi selkokielistä. Rinneoja kertoi myös, että tarinan jäsentämiseen selkokirjan kirjoittaminen vaikuttaa, mutta ei juoneen. Hän myös sanoi, että haluaa jatkossakin kirjoittaa selkokirjoja muun kirjoittamisen ohella.

Jasu Rinneojan Kauno ja Sutki kannattaa lukea, vaikka ei selkokirjallisuutta tarvitsisikaan. Tarinat ovat mukavia irtiottoja arjesta. Kirjaa voisin suositella myös nuorille pojille tai miehille, joilla on lukuvaikeuksia.

Kustantajalle lämpöiset kiitokset kirjasta.

Erilaisia tapoja

Sehän on niin, että ihminen on usein tapojensa orja, mutta voiko terveydenhoitoalan ammattilainen olla tapojensa orja? Tämä tuli mieleen tällä viikolla, kun olen mesettänyt kahden ystäväni kanssa. Olemme antaneet toisillemme vertaistukea ja mesehoivaa. Kävi nimittäin niin, että viime viikon perjantaina olimme neljän naisen voimin Turussa teatterireissulla. Sunnuntaina ensimmäinen mesettää, että on kuumeessa. Itselläni oli ollut lauantaista lähtien kovaa kurkkukipua. Sunnuntaina nenä vuoti ja yskitti, mutta en reagoinut asiaan mitenkään ennen kuin sunnuntai-illalla, kun aloin mesettää kahden reissukaverin kanssa. Toisellakin reissukaverilla kurkkua kutitti, yskitti ja nenä vuoti. Siinä mesettäessä vasta ymmärsin, että itse asiassa minullahan on aivan samoja oireita. Kuumepotilaalle suosittelimme lääkärille menoa heti maanantaiaamusta. Viestittelin vielä erikseen kolmannelle reissukaverille. Hän kertoi, että oli hengenahdistusta, yskää ja joka paikkaa särki. Olimme siis saaneet jonkin Turku-pöpön.

Menin maanantaina normaalisti töihin, koska talviloma loppui ja töissä odotti kasa selvitettäviä kiirejuttuja. Työkaverit kyselivät lomastani. Kerroin ja samalla mainitsin, että iski sitten flunssakin. Muutama sanoikin, että näytän aivan sairaalta. Iltapäivällä kiireapuni kävi moikkaamassa ja sanoi ensimmäiseksi, että olet todella kipeän näköinen. Sinullahan on ihan punaiset silmätkin. Ihmettelin asiaa, koska en ollut tuijotellut peiliä. Aamulla vain totesin, että hikikohtaus levitti alaripsien värit poskille. Olo oli kieltämättä iltapäivästä melko kuumeinen ja kuumettahan minulla olikin, kun kotiin lopulta selvisin. Niin, ja silmät olivat kuin tomaatit.

Ystäväni, joka oli käynyt maanantaina työpaikkalääkärillä, oli tutkittu huolellisesti. Oli otettu myös influenssatesti, joka oli näyttänyt positiivista. Tulehdusarvo oli korkea. Lääkitykseksi Tamifluta, inhalaatiojauhetta hengenahdistukseen sekä särkylääkkeitä. Sairaslomaa koko viikko ja torstaina uudestaan lääkäriin. Kuulosti todella pahalta ja ystäväni olikin todella heikossa kunnossa. Minä ja toinen ystäväni varasimme tiistaille lääkärit. Ystävä nimetylle työpaikkalääkärille ja minä oman kotikuntani työpaikkalääkärille samaiselle lääkärikeskusyhtymälle. Lääkärin valitsin sen mukaan, että aikoja oli vain yksi jäljellä. Ajattelin, että on varmaan kiva lääkäri, jos on noin suosittu, että kaikki ajat ovat menneet. Ehkä naiivi ajattelutapa, mutta kuumeessa voi näin ajatella.

Maanantain ja tiistain välinen yö oli painajainen. Kieriskelin sängyssä välillä hikoillen, välillä palellen. Mikään ei ollut hyvin. Vasta aamuyöstä sain unen päästä kiinni, kun otin yöllä toisen Buranan naamariin. Olin toki maanantain sinnitellyt kuumaan veteen sekoitettavien flunssalääkkeiden kanssa, mutta mies, joka täällä asuu, sanoi, että Burana olisi tehokkaampaa.

Tiistaiaamulla, kun heräsin, ensimmäinen epäilykseni oli, olenkohan taas ylireagoinut varaamalla lääkäriajan. Mitäköhän se lääkärikin ajattelee, kun olisi sairaampiakin potilaita? Näissä mietteissä kuitenkin painelin lääkäriasemalle. Lääkäri oli hieman myöhässä, mutta se ei haitannut minua, koska oloni oli jotenkin todella outo. Lääkärille päästyäni kerroin, mikä vaivaa Turku-reissusta lähtien. Sain huomautuksen siitä, ettei kotonani ole pef-mittaria, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä minun hengityksen ulosvirtaukset normaalisti ovat. Mutta, tämä lääkärinainen todellakin paneutui asiaansa. Kuunteli keuhkot, katseli nieluun, tutki korvat, kokeili imusolmukkeet, kyseli poskionteloista, puhallutti pef-mittariin. Pef-mittauksen tulos oli todella surkea, mutta minkäs teet. Jos et pysty puhaltamaan enempää, niin sitten se on siinä. Kaiken ristikuulustelun ja tutkimuksen jälkeen lääkäri passitti minut laboratoriokokeisiin.

Verikokeen ja nieluviljelyn jälkeen kuuntelemaan tuomiota. Ei streptokokkia. Tämä oli kuulemma syytä tarkastaa, koska nyt on todella paljon liikkeellä streptokokkia, jossa ei ole peitteitä nielussa. Verikokeet olivat muuten loistavat, mutta tulehdusarvo oli korkealla. Lääkäri totesi, että minulla on bakteerin aiheuttama tulehdus, joka pitää hoitaa antibiootilla. Periaatteessa voisi myös olla influenssaakin, mutta lievemmillä oireilla, eikä Tamiflusta enää olisi apua, koska sairauden oireet olivat alkaneet jo lauantaina. Diagnoosiksi tuli siten keuhkoputken tulehdus ja kolme päivää sairaslomaa.

Toinen ystäväni, joka meni omalle työpaikkalääkärille, sai puolestaan vakuutella olevansa sairas. Lääkäri oli vain kysellyt, oletko koskaan aiemmin ollut näin kipeä ja niin poispäin. Ystäväni oli joutunut lähestulkoon pakottamaan lääkäriä otattamaan verikokeen. Oli sanonut, että ei halua, että käy niin kuin viimeksi, että ensin ei otettu todesta, ja lopulta olikin keuhkokuume. Lopulta lääkäri oli otattanut verikokeen sormenpäästä. Ilmeisesti tulehdusta ei ollut, koska ei ollut määrännyt antibiootteja. Sen sijaan oli kirjoittanut viisi päivää sairaslomaa diagnoosilla influenssa, virusta ei ole osoitettu. Tamiflutahan ei voinut enää tässä vaiheessa aloittaa. Lääkkeeksi kortisonipohjaista avaavaa suihketta ja kehotuksen käyttää nenäkannua.

Kolmas ystäväni, joka oli Turun reissulla mukana, oli vasta tänään päässyt kunnalliselle työpaikkalääkärille. Sairaslomaa oli tullut kolme päivää. Ei mitään laboratoriokokeita. Kyseessä ehkä jokin virus.

Hommahan ei tietysti vielä lopu tähän. Kuuntelin eilen, kuinka mies, joka täällä asuu, köhi ja niisti nenäänsä. Sanoin, että nyt tämä tauti on sitten sinulla. Kehotin menemään aamulla terveyskeskuksen päivystykseen, jotta saa antibiootit, koska helpompi hakea hoitoa nyt kuin sitten pääsiäisenä, jolloin pitäisi lähteä Peijakseen. Mies lähti terveyskeskukseen aamulla puoli yhdeksän aikoihin. Laitoin jossain vaiheessa viestiä, etten mene kauppaan ennen kuin mies on kotona, jos pitää käydä apteekissa. Terveyskeskuksen vieressä kun ei apteekkia ole. Mies soitti jossain välissä, että ei tapahdu mitään. Taustalla joku pieni lapsi kirkui. Ajattelin, etten ehkä sairaana kestäisi istua ja odottaa terveyskeskuksessa. Puoli yhdeltä mies soitti uudestaan ja kertoi, että on menossa röntgeniin. Hieman ihmettelin, ja kysyin, eikö pitäisi ottaa myös verikokeet. Ei kuulemma oltu sanottu mitään sellaista.

Minua alkoi jo kyllästyttää odottaminen, joten otin päikkärit, ja taas ihmettelin, missä mies luuraa. Lopulta mies raahautui kotiin puoli kolmen jälkeen. Oli hieman yksisarvisena. Oli röntgenin jälkeen odotellut ja odotellut. Lääkäri oli juossut edestakaisin huoneesta ulos ja sisään. Yhtäkkiä oli huomannut miehen ja tullut sanomaan, että oli unohtanut sanoa hoitajille, että heidän pitää ottaa senkka sormenpäästä. Verinäyte oli otettu ja lopulta mies oli päässyt lääkärin luokse takaisin. Röntgenkuvissa näkyi vanhoja jälkiä keuhkokuumeista, joita miehellä on ollut useampaan kertaan. Nyt keuhkot näyttivät kuitenkin olevan kunnossa. Sen sijaan tulehdusarvot olivat korkeat, mutta lääkäri ei osannut sanoa, onko kyseessä oikeasti tulehdus vai ei. Oli kirjoittanut Duactia ja antibioottia, jota voi hakea, jos tuntuu siltä, ettei olo ala kohentua. Niin, ja jos oikein huonoksi menee tilanne, niin sitten Peijakseen. Voi jestas. Miehen tulehdusarvot olivat suurin piirtein samat kuin minulla. Minulle sanottiin heti, että on bakteerin aiheuttama tulehdus, johon pitää ottaa antibiootit.

Influenssadiagnoosin saanut ystäväni oli käynyt tänään toistamiseen lääkärissä. Tamiflu oli pamauttanut hänelle huuliherpeksen. Ainakin kymmenen paukamaa ylähuulessa. Hieman kuin pieleen mennyt botox-hoito. Ongelmaksi muodostui silmissä oleva tulehdus, jota lääkäri epäili myös herpeksen aiheuttamaksi. Koska kiirastorstai, ei silmälääkäreille saanut enää aikoja, joten edessä olisi saattanut olla matka Helsingin silmäklinikalle. Onneksi lääkäri oli saanut joltain silmälääkäriltä konsultointia. Silmiin tuli antibiootit herpekseen ja silmävoidetta. Tulehdusarvot olivat laskusuunnassa, mutta edelleen koholla.

Tästä postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuodesta ja sekava, mutta tällaista täällä on tullut pohdittua, kuinka erilaisia tapoja lääkäreillä on tutkia potilaitaan. Itsellä kävi tuuri, kun lääkäri oli todella asiallinen ja kartoitti kaiken mahdollisen ja tutki vielä, kuinka antibiootti sopii käyttämieni muiden lääkkeiden kanssa. Antibiootti tuntuu myös tehoavan. Olo on aivan eri kuin alkuviikosta. Myös influenssa-ystävälläni sattui hyvä tuuri sen suhteen, millaista tutkimusta ja hoitoa sai. Nuo muut jättivät sen sijaan hieman epäröimään, vaikka periaatteessa mieskin, joka täällä asuu, tutkittiin, mutta diagnoosia ei vain voitu tehdä. Ai niin, ja ystäviltäni ja mieheltä, joka täällä asuu, olen saanut luvan kertoa näitä lääkäritarinoita postauksessa. Oletteko te kokeneet saavanne aina tasapuolista hoitoa kohtalotovereiden kanssa?

Pääsiäistä ei ole tullut valmisteltua mitenkään, ja luultavasti pääsiäinen meneekin pääosin sängyssä makoillen. Teille lukijoille tahdon kuitenkin toivottaa aurinkoista pääsiäistä!

Teatterissa: Tilanne päällä

Talviloman alkaessa vedellä viimeisiä suuntasimme kolmen ihanan ystäväni kanssa kohti Turkua. Turussa tulikin sen verran kiire, ettemme ehtineet juuri muuta tehdä kuin käydä syömässä, ja sitten pitikin suunnata kohti Domino-salia. Illan ohjelmassa oli Linnateatterin esittämä Tilanne päällä -komedia.

Kreisii Lovee on saamassa ensimmäisen livelähetyksensä televisioon. Ohjaaja (Iikka Forss) yrittää hioa työryhmänsä askelkuviot, eleet, puheet ja kaiken mahdolliseen kuntoon vielä kertaalleen ennen esitystä. Onhan kyse kuitenkin työryhmän tulevaisuudesta. Mikään ei tunnu menevän kenraaliharjoituksissa putkeen. On ramppikuumetta, on sopivan intuition hakua ja on jopa kateissa olevan näyttelijän etsimistä. Eihän tästä nyt meinaa tulla yhtään mitään, mutta kaikki järjestyy. Ohjaaja itse lupautuu ottavansa kadonneen näyttelijän paikan ja homma saadaan vietyä kunnialla läpi. Tämä kaikki siis juuri ennen television livelähetystä. Suora tv-lähetys on kaikesta huolimatta jännittävä, eikä hiottu esityskään ole aina aivan sitä mitä pitäisi.

Iikka Forss, Ushma Karnani, Joonatan Perälä, Tom Petäjä ja Riitta Lindroos

Kuva © Peter Nuutinen, Linnateatteri

Tom Petäjän ilmeet näyttämöllä olivat huikeaa katseltavaa. Näytelmän alussa tuli oikeasti tunne, että tuon miehen ja ilmeen olen nähnyt televisiossa. Mieletöntä ilvehdintää. Ja se peruukki! Huh huh. Aivan tajutonta. Iikka Forss kaksoisroolituksessa oli hauska. Hetkessä asiallinen mies oli kännipäissään sekoileva tyyppi. Mietin, jonkin aikaa, kuka on tumma kaunotar näyttämöllä. Nainen oli Ushma Karnani. Nainen, joka oli aikoinaan yksi suositun tyttöbändi Gimmelin laulajista. Nyttemmin nainen vakuuttaa teatterissa. Hienoa roolityötä. Nauratti etenkin intiattareksi heittäytyminen viime hetken harjoituksissa. Joonatan Perälän ilmeet ja eleet jättivät tuskin kylmäksi ketään. Nuori mies jaksoi naurattaa homo-lookissaan, joka oli vedetty äärimmäisen strereotyyppiseen muotoon. Sinänsä homoudessa ei ole mitään huvittavaa, mutta tällaisessa esityksessä myös homoudelle on lupa nauraa. Riitta Lindroos ohjaajan assistenttina oli kuin joulutonttu, jonka pipopää vilahteli milloin mistäkin kulmasta.

Ennen väliaikaa näytelmä mielestäni haki paikkaansa tai ainakin minun itseni oli hieman vaikea saada juonesta kiinni. Samaa kohtausta esitettiin useaan kertaan ja aina jokin meni pieleen. Kyllä. Ymmärrän, että on hauskaa, mutta jotenkin en päässyt sisälle näytelmään. Toivon kuitenkin, ettei kukaan, joka ajatteli tai ajattelee samalla tavoin, lähde väliajalla kotisohvalle. Väliajan jälkeen nimittäin alkaa tapahtua ja rytinällä. Tilanne on todellakin päällä ja komedian voi sanoa kääntyneen jopa farssin puolelle. Aivan hulvatonta menoa. Nauratti niin, että kyyneleet valuivat silmäkulmista. Linnateatteri todellakin räväytti potin oikein kunnolla.

Ushma Karnani, Tom Petäjä, Joonatan Perälä, Riitta Lindroos ja Iikka Forss

Kuva © Peter Nuutinen, Linnateatteri

Näytelmän käsikirjoituksen ja ohjauksen takana on Mika Eirtovaara, joka on saanut palaset loksahtamaan paikoilleen. Saattaa olla, että omaa tekstiä on helpompi ohjata näyttämöllä sellaiseen muotoon kuin haluaa. Ennen esitystä oli aikaa katsella lavastusta, joka oli jollain lailla hyvin kaunis ja viehättävä tai sitten se oli se tapetointi, joka oli kuin piste iin päällä. Lavastuksesta on vastannut Peter Ahlqvist.

Tilanne päällä on näytelmä, joka sopii mielestäni erinomaisesti vaikka kaveri- tai työporukoiden yhteiseksi vapaa-ajan vietteeksi. Näytelmä on viihdyttävä ja hauska. Juuri sellainen aivot narikkaan vievä kokemus, jota aina toisinaan tarvitsee.

Linnateatterin Tilanne päällä sai ensi-iltansa 1.2.2018 Domino-salissa.

Rooleissa: Iikka Forss, Ushma Karnani, Joonatan Perälä, Tom Petäjä ja Riitta Lindroos

Käsikirjoitus ja ohjaus: Mika Eirtovaara

Lavastus: Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu: Anniina Kuula

Valosuunnittelu: Esa Näykki

Äänisuunnittelu: Kristian Uusitalo

Maskit ja peruukit: Minna Pilvinen

Ohjaajan assistentti ja järjestäjä: Riitta Lindroos

Lavasterakennus: Jaana Jussila

Tarpeisto: Kaarina Kopola

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitokset Linnateatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Jöns Hellsing: Etsitään kätevää miestä

Välillä tekee hyvää lukea jotain hieman kevyempää kirjallisuutta. Otin työmatkalukemiseksi Jöns Hellsingin Etsitään kätevää miestä (HarperCollins Nordic, 2017). Tosin kirja olikin melkoisen paksu työmatkalukemiseksi, joten aikaa kului. Lyhyellä junamatkalla ei ehdi kovin paljon lukea. Kirjailijan nimen perusteella kuvittelin herran olevan tanskalainen, mutta ilmeisesti mies on kuitenkin kotoisin Ruotsista, koska alkuperäisteoksen nimi Händig man sökes (2017) on selvää ruotsin kieltä. Kirjan on suomentanut Hanna Arvonen.

Lontoolainen John on tyhjäntoimittaja, joka ajelehtii elämän virran vietävänä vailla töitä ja vailla pysyvää asuntoa. Yömajan johtajalta saa lämpöä. Äitiä sen sijaan on välteltävä viimeiseen saakka, koska John ei kestä äitinsä uteluja, mitä mies aikoo tehdä elämälleen. Johnilla on unelma. Hän haluaa kirjailijaksi ja kustantaja onkin ollut suopea Johnin lähettämälle kirjalliselle näytteelle. Pitäisi kuitenkin olla paikka, jossa kirjoittaa. Äiti ei Johnin kirjoittamista hyvällä katso. Tapahtuu kuitenkin jotain. John löytää työpaikkailmoituksen otsikolla ”Etsitään kätevää miestä”. Tässä on Johnin tilaisuus. Skotlantilaiseen Winsleyn kartanoon haetaan talvikaudelle remonttimiestä. Ammattitaitoisen miehen pitäisi saada talven aikana tiluksilla oleva mökki myyntikuntoon.

Ei aikaakaan, kun John on matkalla Skotlantiin kohti työpaikkaa, jossa hän aikoo kirjoittaa kirjansa. Johnilla ei ole mitään käsitystä remontoinnista, mutta se on vain hidaste. Tärkeintä on se, että saa kirjoittaa. Skotlanti ei ole Lontoo ja se selviää Johnille hyvin nopeasti. Selviää myös se, ettei kartanon isäntä olekaan paikalla, vaan häntä emännöi kartanon rouva Anna. Nainen, joka on päättänyt pitää Johnin kanssa kivaa, koska avioliitto lordi Winsleyn kanssa vetelee viimeisiään. Samaan aikaan kartanon uskollinen ykkösmies herra Bradley pähkäilee, kuinka hän toteuttaa lordi Winsleyn tehtävän eliminoida Anna. Annan seuraneiti Sarah puolestaan antaa Annalle oivia ohjeita, kuinka päästä lähemmäksi uutta ja komeaa remonttimiestä. On myös Sarahin sisko Heather, joka pitää kylässä pubia, mutta haaveilee hotelliemännyydestä.

Kirja on ilman muuta hauskaa ja kevyttä luettavaa ja se sisältää monta juonikuviota, ja välillä mietinkin, olisiko vähempi ollut enempi. Toisaalta kirjasta olisi voinut tulla liian kevyt, jos juonikuvioita olisi poistettu. Monet juonikuviot toivat ikään kuin lihaa luitten ympärille. Teksti on helppoa ja nopeaa luettavaa. Välillä hieman ärsytti kirjailijan toteava tai muistuttava tyyli. Tavallaan kerrottiin muistin virkistämiseksi se, minkä lukija oli jo aiemmin lukenut ja todennut. Hieman tuli mieleen lukijan aliarvostaminen, mutta toisaalta se on ehkä kirjailijan tapa kirjoittaa.

Kirjan suurimmat plussat menevät Skotlannin maiseman maalailuille. Hienoa kerrontaa. Minulle tuli sellainen tunne, että Skotlantiin olisi kiva matkustaa, vaikka siellä sataa ja vihmoo talvisaikaan. Kirjasta sai joka tapauksessa upeita Skotlanti-kuvia mieleensä. Nyt täytyy myös myöntää se, että itse asiassa vasta tätä postausta kirjoittaessani luin kirjan kansipaperin sisäliepeestä, että Hellsing on itse matkustanut ensimmäisen kerran Skotlannin saaristoon vuonna 1992 perheen perintötilalle. Tämän jälkeen Skotlannista on tullut miehelle tärkeä osa elämää. Jopa kirjan aihe on kummunnut hänen remontoimastaan entisestä rannikkovartioston tornista.

Jöns Hellsingin Etsitään kätevää miestä on ensimmäinen osa Hope Island -trilogiaa. Kivaa, koska mielelläni lukisin myös seuraavat osat. Tarinaan jäi vielä monta juttua, joista olisi mukava tietää enemmän.

Etsitään kätevää miestä on kirja, joka sopii kevyeksi lomalukemiseksi, vaikka kirjassa sivuja onkin yli 450.

Kiitokset kustantajalle kirjasta.

Putkinotko taipuu monologiksi

Teatteri Jurkka yllättää tuomalla Joel Lehtosen klassikkoteoksen Putkinotko yhden miehen esitykseksi näyttämölle. Mies roolien takana on Tommi Eronen, joka onnistuu välittämään katsojille voimakkaan fyysisen ja henkisen tunnelatauksen.

Eronen tuo näyttämöllä vahvasti esiin jokaisen roolihenkilön luonteenpiirteet. Putkinotkon henkilöhahmoista on helppo löytää perisuomalaisten peilikuvia. Juutas Käkriäisen vainoharhaisuus, Rosinan huoli perheensä tulevaisuudesta ja Aapeli Muttisen ylemmyydentunto. Näytelmä välittää myös hyvin ikuisuusongelman joidenkin ihmisten saamattomuudesta sekä toisten ihmisten kaikkitietävyydestä ja osaamisesta.

Tommi Eronen

Teatteri Jurkka: Putkinotoko (2018), kuva © Marko Mäkinen

Jurkan Putkinotkossa on yllättävän voimakkaita kohtauksia, jotka hätkähdyttävät katsojaa, vaikka tarina olisi entuudestaan tuttu. Näyttelijän ammattitaitoa on, että pystyy monologissa luomaan dramaattisia käänteitä silmänräpäyksessä. Ei pelkällä hatun tai huivin vaihtamisella rooli vaihdu, vaikka Eronen näin näytelmässä tekeekin. Eronen myös heittäytyy kuhunkin rooliinsa tunteella.

Näytelmän lavastus koostuu lähinnä halkopinosta ja yksittäisistä, katosta köyden varassa roikkuvista haloista. Halkojen avulla näytelmään tuodaan yllättäviä elementtejä. Eronen kävelee paljain jaloin halkojen päällä. Tämä ensin ihmetyttää, mutta myöhemmin selkenee selkeäksi kuvaksi. Halot edustavat esimerkiksi peltomaisemaa, jonka päällä Käkriäinen astelee ja pelkää Muttisen kohtaamista.

Tommi Eronen

Teatteri Jurkka: Putkinotoko (2018), kuva © Marko Mäkinen

Valaistuksen tehokeinoksi näytelmän kattoon on ripustettu jouluiset ledivalot. Kun näytelmä alkaa ja sali pimenee, ledivalot luovat katsojalle tähtitaivasefektin. Vaikuttavaa ja kaunista. Kohtaus jää mieleen pitkäksi aikaa. Mietin myös sitä, kuinka pienillä efekteillä saadaan näytelmään lisätehoa.

Putkinotko on lähes sata vuotta vanha tarina, mutta se elää edelleen. Köyhien ihmisten kurjuus kuvastuu vasten rikkaiden loistoa. Putkinotko on tarina kahdesta erilaisesta perheestä. Köyhän monilapsisen perheen ongelmat kohtaavat äveriään pariskunnan hehkun. Elämä ei ole tasa-arvoista.

Teatteri Jurkan Putkinotko sai ensi-iltansa lauantaina 17.3.2018.

Rooleissa: Tommi Eronen

Alkuteos: Joel Lehtonen

Dramatisointi ja ohjaus: Tuomo Rämö

Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Orbinski

Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Lavastus: Mika Haaranen ja Tuomo Rämö

Kuoro: Anni Tani, Eero Tiilikainen, Veera Wahlroos, Meri Luukkanen, Jalmari Pajunen, Otso Aunola ja Jani Orbinski

Näin esityksen ennakkonäytöksessä osana Teatteri Jurkan Kotikriitikoiden paluu -kurssia.

Kiitos Teatteri Jurkalle kuvalainauksista.

Sivuhenkilö, Veikko ja Shakespeare

Lomaviikko alkoi hulppeasti Bloggariklubin kokoontumisella Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan uudistetuissa toimitiloissa. Eihän me tietysti ihan pelkästään toimitilojen takia paikalla oltu, vaan illan ohjelmassa oli muutakin mukavaa. Kirjailijat Saara Turunen ja Erkka Mykkänen haastattelivat toisiaan toistensa uutuuskirjojen pohjalta. Lisäksi Johnny Knigan toimituspäällikkö Timo Ernamo kertoi jostain todella mielenkiintoisesta jutusta koskien William Shakespearen tuotantoa.

Saara Turunen ja Erkka Mykkänen

Saara Turunen kertoi Erkka Mykkäsen uutuusromaanin Something not good (WSOY, 2018) olevan mukaansatempaava, lämminhenkinen ja humaani. Kirjan päähenkilö Veikko on parikymppinen nuori mies, jonka elämää lukija pääsee kurkistamaan kirjan tarinan mukana. Kirja sopiikin ehkä parhaiten nuorten miesten luettavaksi, mutta Mykkäsen omana toiveena on, että myös häntä itseään vanhemmat ihmiset löytäisivät kirjan. Itse olen ainakin selkeästi vanhempi kuin Mykkänen ja kirja kiehtoo minua, joten luettavahan se on. Sitä paitsi on mukava tehdä vertauksia, kuinka nuoren aikuisen elämä on muuttunut siitä, mitä itse elin ja koin joskus aikoinaan. Turusen mukaan kirjan vahvuuksia ovat keveys ja huumori, vaikka kirjasta löytyy myös melankolisuutta. Kirjan nimi on englanninkielinen ja kirjasta löytyy myös pari englanniksi kirjoitettua kohtaa. Mykkänen kertoi, että englanti on eräänlainen roolikeino, jonka taakse voi suojautua. Mykkäsen mukaan Veikon tarinalle voisi tulla jatkoakin. Hänen mielestään olisi kiehtovaa ajatella, kuinka Veikko kasvaisi ja vanhenisi siinä sivussa, kun hän itse vanhenee.

Erkka Mykkäsen mukaan Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi, 2018) on ilahduttava lukukokemus. Kirjassa on kaksi pääteemaa yksin elävä naishenkilö ja taiteilijuus. Mykkäsen mukaan Sivuhenkilön kertojaääni on hyvin samanlainen kuin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) kertojaääni. Turusen mukaan uusi kirja ei kuitenkaan ole suoranaisesti jatkoa Rakkaudenhirviölle. Ääni tulee Turusen tavasta kirjoittaa. Luultavasti jatkossakin kertojaäänet ovat hyvin samantyyppisiä. Itse en ole palkittua Rakkaudenhirviötä lukenut, mutta Sivuhenkilön luen ilman muuta. Ihan jo sen takia kiinnostaa, kuinka Turunen kuvaa yksinäisyyttä ja taiteilijuutta kirjassaan. Niin, ja vähän myös sen takia, että kulkuvälineenä kirjassa on polkupyörä. Turunen kertoi tai oikeastaan muistutti, että polkupyörän keksiminen aikoinaan vapautti naiset kulkemaan vapaammin. Riemastuttava ajatus.

Illan kolmas teema oli Johnny Knigan toimituspäällikön Timo Ernamon ilosanoma. Maailman huippunimiin kuuluvia kirjailijoita on pyydetty kirjoittamaan kahdeksan William Shakespearen näytelmää nykyromaaneiksi. Anne Tylerin huumorilla höystetty Äkäpussi ilmestyy maaliskuun viimeisellä viikolla. Elokuussa on vuorossa Jo Nesbøn kirjoittama jännitystä täynnä oleva Macbeth. Sarjan viimeinen osa Gillan Flynnin Hamlet ilmestyy vuoteen 2021 mennessä. Tällainen ajatus on yksinkertaisesti riemastuttava. Ernamon mukaan lukijan ei tarvitse edes tuntea Shakespearen näytelmiä lukeakseen Shakespearen näytelmien pohjalta kirjoitetut nykyromaanit. Kirjat vievät lukijansa monikerroksisiin maailmoihin, joissa lukija voi selkeästi tunnistaa Shakespearen näytelmien roolihenkilöitä.

Timo Ernamo

Mitä mieltä olette, onko pyhäinhäväistys koskea Shakespearen näytelmiin ja tuoda ne nykyromaaneiksi? Itse laitoin heti Tylerin Äkäpussin kirjaston varauslistalle. Nesbønkin olisin laittanut, mutta sitä ei vielä kirjaston hankintalistalla näkynyt. Nämä kirjat siis todellakin kiinnostavat. Entä kiinnostavatko Turusen ja Mykkäsen romaanit? Itselle tulee aina halu lukea kirja, josta on kuullut kirjailijan itsensä kertovan. Tuo jonkinlaista lisäsyvyyttä lukemiseen.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Jos joku ihmettelee, missä kirjapostaukset ovat, niin syy löytyy tästä postauksessa. Lukupiirissä otettiin luettavaksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013), jota en ehtinyt lukea lukupiiriin mennessä kuin vajaat parisataa sivua. Kohta on jo seuraava lukupiiri, ja nyt vasta sain Pelon kirjan luettua. Lukujumi on ollut päällä tai ehkä ei aivan niinkään. Olen lukenut kirjaa iltaisin, mutta useimmiten olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut lukea paria sivua enempää, kun Nukkumatti on jo tullut. Kirja ei missään tapauksessa ole huono, mutta se on vaikeasti ja hitaasti luettava teos ainakin minulle.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta (1892-1941) ja hänen tyttärestään Ariadna ”Alja” Efronista (1912-1975). Kirjan tapahtumissa eletään vuosia 1923, 1939 ja 1941. Näinä vuosina ikään kuin käydään vuoropuhelua äidin ja tyttären välillä. Vuonna 1923 perhe tai se, mitä siitä on sillä hetkellä koossa, elää pakolaisina Tšekkoslovakiassa. Marina on lähettämässä Aljaa miehensä Serjožan pyynnöstä kauaksi pois. Kouluun, jotta tytär oppisi olemaan muiden lasten kanssa. Ajatus hirvittää Marinaa, koska hänellä on vahva side tyttäreensä. Kenelle hän sitten kertoisi miesseikkailuistaan tai kenelle hän lukisi runojaan tai kenen kanssa hän kirjoittaisi yhteistä teosta.

Moskovassa eletään vuotta 1939. Alja on rakastunut naimissa olevaan mieheen Muljaan. Elämä hymyilee ja Aljalla on salaisuus. Hänessä kasvaa uusi elämä. Alja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa joku. Joku, jolla on tärkeä tehtävä. Hän on osa isänmaallista koneistoa. Elämää varjostaa ainoastaan oma äiti, Marina, josta on tullut vuosien saatossa jokseenkin rasite. Marina ei enää kirjoita. Hän vaatii paljon, mutta ei itse anna mitään. Äidin ja tyttären suhde kipuilee rankasti. Sitten tapahtuu vielä jotain todella kamalaa. Alja pidätetään ja viedään kuulusteluihin, joista ei aivan heti palata.

Vuonna 1941 Marina elää paossa poikansa Murin kanssa. Alja on vankileirillä, kuten Serjožakin. Kuinka elämästä tuli tällaista? Alja elää päivän kerrallaan. Voimat hiipuvat, mutta hän uskoo, että Mulja tulee tapaamaan häntä leirille. Sen ajatuksen voimalla nainen jaksaa elää. Marina puolestaan elää jatkuvassa pelossa ja omien ajatusten tunnemyrskyssä. Elämässä on tehtävä lopullisia päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin rakkaimpiin.

Lukupiirin mielestä Jokapäiväinen elämämme ei ollut mikään helppo kirja lukea. Teksti oli välillä todella raskasta lukea ja lauserakenteet pitkiä. Kirjan kieli on kuitenkin rikasta ja hienoa. Välillä on osuuksia, joita yksi lukupiiriläinen kuvasi tajunnanvirtaluvuiksi. Nämä pisteettömät tekstivirrat toivat kirjaan ilmaa ja kevensivät lukemista. Lukupiiriläisten mielestä Pelo on saanut kirjaan lukittua venäläisen kirjallisuuden pohtivuuden, jossa mielen liikkeitä kuvataan paljon. Kirjassa on myös paljon henkilöitä, joista käytetään välillä erilaisia lempinimiä, joten lukijalta vaaditaan melkoista tarkkaavaisuutta, jotta pysyy mukana, kenestä milloinkin puhutaan.

Kirja on ilman muuta hankala luettava, mutta mielenkiintoinen ja kiinnostava lukukokemus. Itselläni tosin meni ensimmäiset sata sivua ennen kuin pääsin kunnolla tarinaan mukaan. Myös muut lukupiiriläiset olivat sitä mieltä, että kesti melkoisen pitkään, että kirjassa alkoi tapahtua ja kiinnostus luettavaa kohtaan heräsi voimakkaampana.

Lukupiirissä keskusteltiin paljon Marinan ja Aljan väleistä. Itse sain kirjan alkupuoliskon luettuani Marinasta hyvin kylmän äidin kuvan. Marina ei myöhemminkään tunteita näyttänyt, mutta loppusivujen aikana kyllä selvisi, että Alja oli hänelle rakas ja hän kaipasi tytärtään. Toisaalta ei aikuinen Aljakaan äitiään kovin suuresti tuntunut arvostavan. Kirjan kokonaan luettuani aloin pohtia sitä, oliko ongelma siinä, ettei Marinaa itseä oltu hellitty lapsuudessa. Taiteilija ei sitten itse osannut olla sen parempi äiti, jos oli itse saanut samanlaisen mallin omilta vanhemmiltaan.

Kirjassa hypittiin vuosien 1923 ja 1939 välillä. Aluksi tämä oli hieman hämmentävää, mutta selkeä otsikointi helpotti lukemista. Vuodet 1923, 1939 ja 1941 olivat Marinan ja Aljan elämän käännekohtia. Ensin nuori tyttö lähetetään muualle kouluun. Vuonna 1939 Alja pidätetään ja lähetetään vankileirille. Viimeisenä Marina tekee oman ratkaisunsa, jolla on myös vaikutukset koko perheen elämään. 

Riikka Pelo kirjoitti Jokapäiväistä elämäämme usean vuoden ajan, joten ei ole ihme, että Pelo voitti kirjallaan vuoden 2013 Finlandia-palkinnon. Kirjasta aistii sen, että sen eteen on tehty paljon töitä. Kirja on fiktiivinen, mutta sillä on todellisuuspohja. Marinan ja Aljan kohtalot on kirjassa kerrottu, eivätkä ne ole mitkään kauniit kohtalot.

Historiasta kiinnostuneiden kannattaa tarttua Jokapäiväiseen elämäämme. Pelon tapa kuvata on dramaattista, mutta mielenkiintoista.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä yhteensä 4- (asteikko 1-5).

Teatterissa: Lemminkäinen

Olin maaliskuun ensimmäisenä lauantaina Bloggariklubin kutsumana katsomassa Kansallisteatterissa Lemminkäistä. Näytelmää, jonka ohjaajana on toiminut Juha Hurme. Mies, joka voitti vuonna 2017 Finlandia-palkinnon teoksellaan Niemi (Teos, 2017). Mies, jonka tarinointia Niemestä ja Lemminkäisestä pääsin kuuntelemaan alkuvuodesta Bloggariklubilla. Mitä yhteistä näillä kahdella teoksella sitten on? Niemi on Lemminkäisen pohjateos eli kirjan luettuaan katsoja ymmärtää Lemminkäisen tarinan paremmin. Olinko lukenut kirjaa? En, koska lukupiiri haluaa ruotia sitä huhti-toukokuussa, joten säästän lukemisen sinne. Se ei kuitenkaan haitannut, koska kyllä Lemminkäisestä tarinan löytää lukematta kirjaa.

Marja Salo, Antti Pääkkönen ja Tomi Alatalo

Kuva © Tommi Mattila, Kansallisteatteri

Ema (Kristiina Halttu) pyörittää yritystä, jonka liikeidea on romuraudan kierrätys. Eletään viikinkiaikaa, joten voisi puhua hyvin modernista liikeideasta, mutta se, kuinka romurautaa hankitaan, on hyvin epäilyttävää. Eman lapset, kaksoset Lemminkäinen (Marja Salo) ja Fleming-Lemminkäinen (Tomi Alatalo) kiertävät maita ja mantuja yhdessä Tieran (Antti Pääkkönen) kanssa ja varastavat kierrätettävän romuraudan. Varastamisen ohessa juopotellaan ja otetaan yhteen paikallisten kanssa. Kotona on aikaa miettiä, kuinka voitaisiin ryöstää Louhivuoren (Cécile Orblin) firma ja tulla vielä rikkaimmiksi. Toisaalta Louhivuorella on aivan samankaltaiset aatokset mielessään Eman yrityksen suhteen.

Lemminkäinen ja Lemminkäinen. Siinä missä Marja Salon Lemminkäinen on harkitseva ja kylmänviileä nainen, joka tarttuu toimeen kuin toimeen, on Tomi Alatalon Fleming-Lemminkäinen puolestaan veltto ja itseään täynnä oleva miehenretku, joka välttelee kaikkea fyysistä työskentelyä. Tomi Alatalosta on pakko sanoa, etten vieläkään ymmärrä, kuinka mies voi taipua sellaisiin asentoihin, mitä näyttämöllä välillä nähtiin. Onko mies tehty kumista? Fleming-Lemminkäisen vaimoa Kyllikkiä näyttelevä Saara Kotkaniemi puolestaan oli aivan mieletön Pärmäkoski -lookissaan ja hiihtoliikkeissään. Ja ne hikipisarat kasvoilla. Mistä ne tulivat? Cécile Orblin loi mahtavan vastakohdan Lemminkäisen joukoille kultatamineissaan. Orblin on luonut roolistaan häikäilemättömän ja hyvin vahvan naisen kuvan.

Saara Kotkaniemi ja Cécile Orblin

Kuva © Tommi Mattila, Kansallisteatteri

Näytelmän yksi vahvuus on musiikki, josta on vastannut Petra Poutanen-Hurme. Taiteellisen äänisuunnittelun Poutanen-Hurme on luonut yhdessä Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven kanssa. Näytelmässä muusikot Lehtonen ja Ojajärvi on sijoitettu näyttämön perälle mitä kummallisimpine äänilaitteineen. Toisaalta välillä miehet pistävät itsensä likoon myös näyttämön edustalla. Muusikoiden rytmisoittimet eivät taatusti jätä kylmäksi ketään. Meno näyttämöllä on välillä todella mieletöntä ja jollain tavoin alkukantaista. Näyttelijät tanssivat ja laulavat rytmisen musiikin tahdissa. Etenkin Marja Salon heleänkaunista lauluääntä on kehuttava. Kaunista kuunneltavaa.

Lemminkäinen on voimakas ja energinen näytelmä. Vaikka näytelmässä on selkeä juoni, on näytelmä enemmänkin kohtauksesta toiseen hyppimistä. Tämä ei kuitenkaan haittaa, koska Lemminkäinen on jotain todella hauskaa katsottavaa. Näyttämöllä on liikettä ja energiaa. Aika ei tunnu pysähtyvän, vaan koko ajan tapahtuu jotain. Pidin myös siitä, kuinka Lemminkäisessä esitellään vahvoja naishahmoja: Ema, Lemminkäinen, Kyllikki, Tuira (Terhi Panula) ja Louhivuori. Jokainen omanlaisensa, mutta voimakasluonteinen.

Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Cécile Orblin ja Saara Kotkaniemi

Kuva © Tommi Mattila, Kansallisteatteri

Juha Hurme on ohjannut näytelmästä hyvin omannäköisensä. Lemminkäisestä on helppo pitää sen koomisten piirteiden takia, mutta myös hyvien näyttelijöiden takia. Lemminkäinen on teos, jossa mikään ei ole ennalta-arvattavaa. Lemminkäinen ei ole näytelmä, joka pitää nähdä, vaan se on näytelmä, joka pitää kokea.

Lemminkäinen sai kantaesityksensä kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä 28.2.2018.

Rooleissa: Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot: Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus: Juha Hurme

Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen

Musiikki: Petra Poutanen-Hurme

Valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Koreografia: Saara Hurme

Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva

Ohjaajan assistentti: Ines Kakkonen

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Julia & Romeo

Keskiviikkoillan jälkeen on ollut hymy herkässä, vaikka tarkemmin ajatellen ei pitäisi olla. Bloggariklubi kutsui Kansallisteatteriin Julian & Romeon ensi-iltaan, ja oikeastihan kyseessä on traaginen tarina. Tästä huolimatta suupieleni ovat ylhäällä. Koin ja näin jotain sellaista, jota ei voi muuta kuin hehkuttaa. Ai niin, kyseessä on siis Julia & Romeo, ei Romeo & Julia, vaikka tarina pohjautuukin William Shakespearen tekstiin. Kansallisteatterin tarinaa vetää ehdottomasti Julia, joten näytelmän nimen painotus on aivan oikea.

Näytelmän tarina on tuttuakin tutumpi. Veronan kaupungissa on kaksi sukua, Capuletit ja Montaguet, jotka eivät voi sietää toisiaan. Yhteenotot ovat räjähdysherkkiä ja verisiä. Mutta mitä tapahtuu, kun Julia (Satu Tuuli Karhu) ja Romeo (Olli Riipinen) kohtaavat? Aika pysähtyy. On vain kaksi nuorukaista tähtitaivaan alla. Syntyy romanssi, jota Julia lähtee viemään eteenpäin rytinällä. Häntä ei kiinnosta se, että hänen vanhempansa ovat luvanneet hänet toiselle, rikkaalle kreivi Parisille (Eetu Känkänen).

Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Julia & Romeo sekoittaa sujuvasti eri aikakausia näyttelijöiden rooleissa. Mahtavaa on se, että homma kuitenkin toimii. Satu Tuuli Karhun esittämä Julia on goottiasuinen nuori, joka uskaltaa uhmata vanhempiaan, etenkin 1500-luvun loistokkaisiin pukuihin pukeutunutta äitiään Katariina Kaituetta. Julian rooli on voimakas, mutta myös herkkä. Karhu vie roolinsa taidokkaasti läpi koko näytelmän. Romeo on pilottitakissaan ja vyölaukussaan kuin suoraan 1980-luvulta. Miksi minulle tuli hyvin voimakas flashback? Siksi, että olen itse 80-luvun nuori ja Riipinen on kuin muisto menneisyydestä, mutta roolissa on muutakin. Riipisen esittämä Romeo muistuttaa luppakorvaista koiraa kosteine ja haaveksivine katseineen. Romeo on haaveilija, jonka runosuoni pulppuaa rakkauden tähden, mutta jonka ujous vahvan Julian rinnalla on käsin kosketeltavaa.

Satu Tuuli Karhu

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Näyttelijäkavalkadista on nostettava pääosan esittäjien lisäksi pari nimeä esiin. Ihan vain sen takia, kuinka herkullisia kohtauksia henkilöt näyttämöllä saivat aikaiseksi. Kristo Salminen, mies, joka isä Laurencen hippiasussa vihkii Julian ja Romeon avioliittoon. Oikeasti. Mies tulee esiin verhoilla peitettyjen vaunujen kätköstä rauhanlintu kätösissään. Risti vilkkuu iloisesti verhoseinustalla. Pienet ja pyöreät, värilliset silmälasit luovat hippitukan olemukseen lisätunnelmaa. Meinasin tikahtua nauruun. Entä sitten Julian imettäjä? Sanna-Kaisa Palo luo koomisen hahmon, joka ensinäkemältä vaikuttaa mieheltä viiksikarvoineen ja olemuksineen, mutta eihän imettäjä voi olla mies. Palo on ilman muuta Julian läheisin henkilö, joka osaa tuoda koomisuutta kohtaukseen kuin kohtaukseen.

Kristo Salminen ja Heikki Pitkänen

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Juliassa & Romeossa on hyvin pelkistetty lavastus, mutta näytelmässä on kuitenkin erikoisjuju. Näyttämöä on laajennettu valtaamalla katsomon neljäs rivi osaksi näytelmää. Itse istuin toisella rivillä, ja tämä oli näytelmän heikkous, ettei eturiveissä istuvat täysin nähneet kaikkia tapahtumia. Toisaalta taaempana olevia katsojia hellittiin tällaisilla tehokeinoilla. Yhtäkkiä näytelmä olikin lähempänä katsojaa. Näytelmässä oli myös kohtauksia, joissa tilanteet alkoivat aivan suuren näyttämön perukoilta. Valojen avulla tällaisista kohtauksista saatiin hätkähdyttäviä ja näyttäviä. Suuren näyttämön ala-aitioissa musisoivat Mila Laine ja Aleksi Kaufmann. Itselleni oli etenkin toisen näytöksen alun sellosoitannat aivan jotain käsittämättömän hienoa kuunneltavaa.

Pitää mainita sellainenkin seikka, että näytelmässä on peräti viisi teatterikorkeakoululaista: Satu Tuuli Karhu, Olli Riipinen, Miro Lopperi, Jarno Hyökyvaara ja Eetu Känkänen. Riipinen ja Hyökyvaara suorittavat teoksella samalla taiteellista opinnäytettään. Kansallisteatterille pitää antaa erityiskiitokset, että ottavat näin isoon produktioon mukaansa opiskelijoita. Nuorilla on todellinen tilaisuutensa näyttää, mitä osaavat, ja osaavathan he.

Olli Riipinen ja Satu Tuuli Karhu

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Julian & Romeon on ohjannut Jussi Nikkilä, joka on itse ollut Englannissa Shakespearen teatteriopissa. Viime keväänä bloggariklubilla Nikkilä kertoi, että WSOY:n uudet Shakespeare-käännökset tuntuvat hyvin alkuperäisiltä. Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa onkin käytetty nimenomaan uutta Marja-Leena Mikkolan käännöstä. Hyvin käännös toimii myös näyttämöllä. Shakespearen näytelmä elää edelleen.

Julia & Romeo on näytelmä, jonne sopii raahata perheen murrosikäiset lapset. Näytelmä, joka varmasti koskettaa perheen nuorisoa, koska koskettaa tällaista vanhempaakin täti-ihmistä. Ihana, mahtava ja koskettava näytelmä. Hymyilen edelleen.

Julia & Romeo sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 7.3.2018.

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara, Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu, Eetu Känkänen, Miro Lopperi, Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen, Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Pakollinen tauko

Kävi sitten niin, että neljä päivää tuli vietettyä hiljaiseloa blogin ja lähes kaiken muunkin somettamisen suhteen. Tai no, edellisestä postauksesta on pidempi aika, mutta ei olisi, jos asiat olisivat menneet entiseen malliin. Mitä sitten tapahtui? Modeemi sanoi kotona poks, paks ja puks ja lopetti toimintansa. Ei se nyt aivan noin mennyt, mutta meni kuitenkin.

Perjantaina avasin illalla kotona koneen ja ihmettelin, miksi sähköposti ei toimi. Siis Outlook. Jotain herjaili. Suljin ohjelman ja katsahdin modeemiin. Okei. Vain alimman valon pitäisi vilkkua ja nyt vilkkui yksi toinenkin valo. Onneksi olen toiminnan nainen. Piuhat irti seinästä ja pieni odotus ja piuhat takaisin seinään. Johan pitäisi lähteä toimimaan. Joo, ei lähtenyt. Sen sijaan kaikki muut valot lakkasivat palamasta, paitsi virtavalo. Uusintayritys. Piuhat irti. Ei tulosta. Kone kiinni. Modeemin resetointi. Kone auki. Modeemin resetointi. Pimpelipompeli. Vain virtavalo palaa.

Tiedättekö sen tunteen, kun hiki alkaa puskea otsalohkosta? Voihan kehveli kahveli. Päätin soittaa ystävälleni Elisalle. Siis sille moderaattorille. Viiden minuutin jonottelun jälkeen pääsin asiakaspalveluun läpi. Selitin tilanteen, ja arvasin, mitä minulle sanottaisiin. Kuulostaa tekniseltä vialta, yhdistän sinut tekniseen tukeen. Taukomusiikki alkoi rahista. Nestorin häitä ei tanssittu useampaan kertaan. Onneksi samaan aikaa tuli televisiosta Emmerdale. Pysyin hyvin mukana kylän tapahtumissa jonotellessani tekniselle puolelle.

Välillä jonottelumusiikki loppui tyystin. Paransin ryhtiäni ja olin aikeissa alkaa selittää, mitä on tapahtunut. Ei tarvinnut. Se oli vain huijausta. Vasta reilun puolen tunnin kuluttua tekninen puoli vastasi. Ystävällinen naishenkilö kyseli, olenko irrottanut piuhat, sulkenut koneen, resetoinut ja niin poispäin. Kaikkihan minä olin jo ehtinyt tehdä ja useampaan otteeseen. Jos nyt kuitenkin vielä kerran yrittäisimme resetointia. Joo, ei auttanut. Tämän jälkeen minulle todettiin, että niin, onhan tuolla modeemilla jo ikääkin. Sehän on ollut teillä jo vuodesta 2011 lähtien. Nainen kuulosti todella epäuskoiselta. Minä kuuntelin sujuvasti. Jaa, mikäs ikä se nyt sitten on? Tänä vuonna tulisi täyteen vasta seitsemän vuotta.

Myönsin naiselle, että modeemi on käyttäytynyt hieman omituisesti lähiaikoina, ja olenkin ajatellut, onko laite tullut tiensä päähän. Näin ajatteli Elisan nainenkin, ja tarkasti vielä, että heidän päässään kaikki on kunnossa. No, mitä keinoksi? Nainen kauppasi uuden modeemin. En jaksanut miettiä asiaa yhtään sen enempää, vaan sanoin, että laittakaa postiin. Sain tietysti kuulla jälkikäteen, että hullun kallis laite ja minulla olisi ollut kaapit täynnä modeemeja, olisit saanut minulta tilalle uuden. Myönnän, että tilanne oli sellainen, että halusin helpon ratkaisun. Sitä paitsi laitteen saatuani voisin taas pirauttaa Elisalle, jos homma ei pelittäisi.

Tuli siis pakollinen tauko nettielämään, koska en jaksa kännykällä kauheasti somettaa, enkä viitsinyt käyttää kännykkää kannettavan koneen mobiilitukiasemana. Lähinnä Instagramia tulee selailtua kännykällä, mutta siihen se sitten jääkin. Mitä ihminen sitten tekee, kun on netitön? Rauhoittuu, nukkuu päiväunet, lukee, tekee palapeliä, menee teatteriin. Kummasti tekemistä kuitenkin löytyy, ja välillä elämä ilman somea on ihan kivaa.

Tänään sitten tulikin tekstiviesti, että modeemipaketti olisi noudettavissa Postista. Mitä sitten olen tehnyt tämän illan. Hikikarpaloita meinasi taas puskea, kun aloin viritellä piuhoja, mutta onneksi kaikki meni kertaheitolla oikein ja taas päästiin netin ihmeelliseen maailmaan.

Miten siellä, pystyttekö elämään sometonta elämää vai pitääkö koko ajan olla jokin laite käden ulottuvilla?