Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa

Minulla on huono omatunto. On huono omatunto ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin blogi on ollut lähes kaksi viikkoa hiljaa. Kissa voi paremmin tai tänään taas sai kohtauksia, mutta olen päätellyt niiden olevan reaktio johonkin ulkona olevaan vaaraan. Kenties lumikko seikkailee terassialueellamme. Stressiä siis kissalla. Stressiä myös minulla, ja siinä ensimmäinen syy blogihiljaisuuteen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet ehkä tämän vuoden kiireisimmät. Ei töissä, vaan vapaa-ajalla. Blogia ei ole vain yksinkertaisesti ehtinyt päivittää. Toinen syy huonolle omalletunnolle on Juha Tapion kirja Sinun vuorosi loistaa (Minerva, 2017). Lainasin kirjan jo aikoja sitten kirjastosta ja luinkin sen, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa postausta. Olen vain uusinut lainaa, kunnes enää en voinut uusia. Kirja olisi pitänyt palauttaa maanantaina ja nyt on torstai. Sakoille meni. Olen lainsuojaton.

Juha Tapion kirjan tulin lainanneeksi vahingossa. Olin kirjastossa runohyllyn ääressä ja päätin lainata kirjan, joka käteeni osuu. Juha Tapio voitti. Oikeastaan olin ihan tyytyväinen asiaan. Itse en ole mitenkään musikaalinen, enkä kauheasti kuuntele musiikkia, mutta toki olen kuullut Juha Tapion musiikkia. Lisäksi Vain elämää -sarjan toinen tuotantokausi oli ainut, jonka sarjasta kokonaan katsoin. Juha Tapio oli kyseisellä tuotantokaudella mukana ja miehestä välittyi jollain tavoin hyvin lämmin kuva. Oli siis jotenkin ihana tarttua miehen kirjaan, joka on koottu Juha Tapion laululyriikasta.

Sinun vuorosi loistaa sisältää toinen toistaan upeampia sanoituksia, joita todellakin voi lukea runomuodossa. Kirjoitan nyt tässä postauksessa runoista, koska asiaa siltä kantimelta katselen. Juha Tapion runot ovat herkkiä kuvauksia kaikesta sellaisesta, mitä ympärillämme on, mutta emme niitä tule aina huomanneeksi. Runoissa on havaintoja elämän pienistä kauniista asioista. Mitä sanotte esimerkiksi kyyneleistä kultahippuineen? Ihanasti sanottu. Ajatuskin tällaisista sanoista saa silmäkulman kostumaan. Olen ehkä melkoisen herkällä tuulella. Tapion runoista löytyy myös rakkauden ihmeitä jokapäiväisessä elämässämme. Lukiessani kirjaa, mietin, kuinka joku mies voi kirjoittaa näin kauniita asioita. En yhtään ihmettele, jos naiset ovat Juha Tapioon lääpällään. Kirjan runot ovat yksinkertaisesti kauniita.

Juha Tapion lyriikasta on mainittava myös lohduttavat sanat. Lähes puolitoista vuotta sitten toinen tätini kuoli melko yllättäen. Yksi tätini tyttäristä eli serkuistani julkaisi Facebook-sivuillaan Juha Tapion kappaleen Väsyneet maan. Muistan, kuinka kuuntelin laulun sanoja kyyneleet silmissäni. Juha Tapion sanat toivat varmasti lohtua serkulleni, mutta toivat ne minullekin. Sinun vuorosi loistaa -kirjassa ei tätä lyriikkaa ole, mutta kirjassa on monta muuta runoa, joista uskon olevan lohtua hetkellä, jolloin tuntee surua ja voimattomuutta.

Kirjan upealle kuvitukselle on annettava erityismaininta. Mahtavien luontokuvien takana on ollut Lasse Niskala (1971-2015). Jollain tavoin kuvitus tukee entisestään Juha Tapion hienoja sanoituksia.

Eletyt päivät tuntuu,

mut kipu on köykäinen kosketus vain,

terassin lyhtyä kiertävä koi.

Kipua on mut ei tuskaa,

eletyn elämän kolhuja vain,

jotakin totta ja voimaakin.

Ote lainattu Juha Tapion runokirjan Sinun vuorosi loistaa runosta Jotain niin oikeaa.

Juha Tapion runokirjaa Sinun vuorosi loistaa voin lämpimästi suositella kaikille lohtua ja kauniita sanoja kaipaaville.

Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa -kirjalla osallistun Reader,why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Henkimaailman juttuja

Kyllä taas on pientä poikaa kiusattu. Siis Herra Karvajalkaa. Vastahan me kuukausi sitten kävimme inhottavalla eläinlääkärikeikalla ja nyt sitten tämä tapaus. Meinaan, että taas käytiin eläinlääkärillä. Mistäkö syystä? Mistäköhän tämänkin tarinan alkaisi? Jos vaikka siitä edellisestä eläinlääkärikeikasta.

Herra Karvajalkahan oli viimeksi kampaamokäynnillä, jossa takut saivat kyytiä. Vaikka kukaan ei varmasti usko, niin harjaan kissan päivittäin, ja silti niitä takkuja tulee. Eläinlääkärireissun jälkeen kerran, jos toisenkin hieman kauhistelin, kun kissa alkoi kellistellä eteisen lattialla selällään. Onko niitä kaljuja läikkiä enemmänkin vai ovatko kohdat takkujen jäljiltä kaljuja? Kissaa ei kuitenkaan tuntunut kaljukohdat haittaavan, joten mitäpä niitä sen enempää miettimään. 

Reilu viikko sitten kissa ryntäsi ulkoa sisään ja alkoi pestä itseään kovalla tohinalla. Taisi hieman rapsutellakin itseään. Jokin kutitti. Aloin laskea viikkoja ja tarkastin asiat. Kyllä. Punkkilääkkeestä oli reilu neljä viikkoa aikaa. Päätin vielä kerran laittaa mömmöt kissan niskaan, koska marraskuun ilmat olivat olleet sen verran lämpimät. Varmasti niitä punkkeja vielä heinikossa majailee, ja jos ei majaile, niin auttaahan se lääke kirppuihin ja väiveisiin. Jotainhan täytyi olla vialla, kun kissa tuolla tavoin riehaantui.

Punkkilääke tuntuikin tehoavan, koska yltiöpäinen peseminen ja itsensä rapsuttelu loppui. Sitten tapahtui kuitenkin jotain. Pari iltaa sitten olin Herra Karvajalan kanssa ulkoilemassa. Yhtäkkiä kissa ryntäsi juoksuun ja kotiin. Hirvittävä kupeitten pesu ja itsensä ympäri kiertäminen, kun yritti saada sitä jotain pois, jota minä en nähnyt. Samana iltana sama toistui useampaan kertaan. Kissa ryntää terassilta sisälle ja aloittaa raivopäisen pesemisen, joka päättyy siihen, että kissa ikään kuin yrittää juosta kutinaa/hajua/kipua pakoon. Viimeinen juoksu oli niin hirvittävä, että ajattelin oikeasti, että joko kissa tiputtaa television tai paiskautuu suin päin ikkunaa kohti. Kissan silmissä oli todella pelokas katse. Ei ollut normaalia ei.

Eilen sitten soitin eläinlääkärille ja kerroin, että haluan tulla näyttämään Herra Karvajalkaa, koska tämä ei ole millään tavoin normaalia käytöstä. Saimme ajan tälle päivälle. Eilinen oli hieman rauhallisempi kuin edellinen ilta, mutta kissa selvästi pelkäsi mennä terassille. Kyräilevä katse ja supernopea juoksu terassin ohi nurmikolle. Takaisin tullessa ryntäys hengenhädässä sisätiloihin. Etenkin yksi terassin seinä vaikutti olevan todella epäilyttävä. No, mitä siinä hämäräsokea ihminen voi tehdä marraskuun pimeässä illassa, kun ei muutenkaan näe pimeässä mitään? Eikä se mieskään, joka täällä asuu, näe sen paremmin.

Tänään sitten töiden jälkeen eläinlääkärille. Pienelle pojalle asia tuli järkytyksenä. Tietenkin. Eläinlääkärissä oli ennen meitä toinenkin kissa. Pelokas katse hänelläkin. Oli kuulemma rokotuksen aika. Kolmaskin kissa tuli paikalle. Omistajat olivat jotenkin poissa tolaltaan, eikä ihmekään. Kuulin, että kyseessä oli kissan viimeinen matka. Lämpöisiä ajatuksia pariskunnalle. Minua itkettää, kun ajattelenkin asiaa. Raskas päätös heillä.

Päästessämme eläinlääkärin juttusille alkoi Herra Karvajalka saman tien erittää sylkeä. Ennen on riittänyt vain tassujen hikoilu. Syljen tai kuolan erittämisen olen aina laskenut rauhoittamiseen kuuluvaksi. Kertoilin lääkärille näitä samoja juttuja ja hän alkoi tutkia poikaa. Ensimmäisenä kyseltiin pissa-asiat, koska olihan herra Karvajalalla nuorempana poikana idiopaattiseen kystiittiin taipumusta. Luojan kiitos niitä ongelmia ei ole ollut vuosikausiin, eikä nytkään ole ollut pissa-, eikä sen puoleen kakkaongelmiakaan. Eläinlääkäri vielä tutki Herra Karvajalan takapäätä ja kaikki olivat normaalissa kunnossa siellä päässä. Kaljukohdat olivat kampaamoreissun jäljiltä tai ainakaan niissä ei ollut mitään merkkiä mistään muusta. Iho ja turkki olivat hienossa kunnossa ja anturat normaalit. Hengitys ei rohissut eli sekin asia oli kunnossa.

Eläinlääkäri oli todella ihmeissään. Sanoi, ettei selkeää syytä ole, mutta halusi vielä tutkia kissan lonkkia erikseen. Eihän herra Karvajalka siitä tykännyt ja hieman aristeli, mutta sitähän se teki muutenkin koko tutkimuksen ajan. Järkyttävää touhua kaiken kaikkiaan. Lopuksi kissa laitettiin lattialle, jotta eläinlääkäri näkisi, käveleekö kissa normaalisti. Ei kävellyt, vaan meni matalana, koska pelkäsi. Seuraavaksi kissa meinasi hypätä tutkimuspöydälle. Eläinlääkärin toppuutellessa hyppäsikin minun selkääni ja sitä kautta pöydälle ja siitä vihdoin kantokassiin. Kysyin vielä mahdollisista ruoka-aineallergioista, niin lääkäri piti sitä epätodennäköisenä, koska onhan Herra Karvajalka elänyt yli 10-vuotiaaksi ilman mitään tällaisia ongelmia. Toisekseen ongelmat olisivat alkaneet kasvojen ja pään alueelta.

Lopputulemana eläinlääkäri totesi, ettei hänellä ole vastausta, mikä kissaa vaivaa. On kuulemma henkimaailman asioita, mutta hän vahvasti epäilee, että jokin on säikäyttänyt kissan pahanpäiväisesti. Lisäksi kissan vilkas mielikuvitus siihen päälle, niin kissa voi oireilla eri lailla. Jos eläinlääkäri olisi ollut psykologi, olisi kysynyt Herra Karvajalalta, mikä on vialla, mutta kun ei ollut, niin ei voinut sitä kysyä. Lääkäri pyysi videoimaan, jos ja kun tällaista tapahtuu vielä. Lisäksi antoi särkylääkereseptin ihan varmuuden vuoksi, jos kissalla kuitenkin on jotain kipuja. Samalla reissulla muistin ostaa niskaan laitettavan matolääkkeen.

Tämä reissu kustansi hieman vajaa 57 euroa matolääkkeen kanssa. Särkylääke haetaan apteekista huomenna. Saimme ilmeisesti toimistokuluissa huojennusta, koska katsottiin toiseksi käyntikerraksi saman asian tiimoilta.

Tänä iltana on ollut pari lähes samanlaista kohtausta, mutta lievimpinä. Ensimmäinen tuli, kun kissa haisteli ulkoilmaa terassin oven raosta. Jokin taas pelästytti kissan. Jotain ehdin videoida, mutta en sitä videota nyt tähän laita, koska oli niin lievä ”kohtaus”. Toinen kohtaus tuli, kun olimme ulkoilemassa. Yhtäkkiä kissa syöksyi kotia kohti. Aivan kuin olisi aavistanut vaaran vaanivan lähistöllä. Toivon tällä hetkellä, että lumi sataisi maahan, niin näkisimme, jos joku käy terassillamme vierailulla. Pissahajuja en ole haistanut terassilla.

Mitä mieltä olette, onko henkimaailman juttuja vai tuttuja juttuja kissaihmisille?

Pekka Arppe: Timanttinapsut

Helsingin Kirjamessuilla pyörähdin Stresan osastolla, koska sain Pirjo Puukolta kutsun käväistä moikkaamassa. No, olisin minä siellä muutenkin piipahtanut. Stresan ständillä vieraillessani paikalla olivat myös Pekka Arppe ja Jaana Sarell. Molemmat kirjailijat antoivat minulle kirjansa kotiin viemisiksi. Juuri sellaisia sopivankokoisia kirjoja työmatkoille ja kissan ulkoilutuksiin (lue: jos on hyvä ilma). Pekka Arppen Timanttinapsut (Stresa, 2018) oli aivan uunituore kirja, joten halusin lukea sen ensin.

Eki on kovia kokenut mies. Kallion kasvatti. Jotenkin mies on tullut ajautuneeksi rikollisille poluille aivan tahtomattaan. Välillä on toki miehessä itsessäänkin ollut syytä. Helpomman elämän tavoittelu. Niinhän se on, ettei kaikille lankea elämässä hyvää osaa. Ekillä on kaksoisveli Eero, joka on invalidisoitunut ja ehkä hieman katkeroitunutkin. Eki päättää hyödyntää veljensä vammaisuutta tai ainakin pyörätuolia. Tuolin kanssa parkkiin pankkiautomaatin läheisyyteen ja ansaitsemaan rahaa. Kierolla ja epärehellisellä pelillä se on mahdollista. Eki kerää tällä tavoin napsuja. Napsujen tavoittelu johtaa myös ystävyyteen, mutta Ekin vaiherikas historia muistuttaa niin ikään itsestään, eikä mitenkään ystävällismielisesti. Ekin jahdatessa napsuja Ekiä jahtaavat ihan jotkut muut.

Timanttinapsujen matkaan on helppo hypähtää. Eki on rikollinen. Moni ehkä ajattelisi, ettei sellaisen matkaan kannata lähteä. Ekin rikollinen tausta selittyy monella asialla. Hän ajautuu väärään seuraan, ja joutuu tahtomattaan syntipukiksi. Rikollistaustan lisäksi Ekistä löytyy onneksi myös muita puolia. Ekin sympaattisuus on sitä laatua, ettei sellaista enää välttämättä helposti löydy. Ei sieltä pankkiautomaatiltakaan lähdetä köyhiä ryöstelemään. Kirjassa on myös hienoa kuvausta yllättävästä ystävyydestä, joka johtaa myös hienoihin tekoihin. Voi se ystävyys tietysti johtaa muihinkin toimiin.

Pidin myös siitä, kuinka kirjan tarina eteni. Asiat kerrottiin niin, että lukijan oli helppo pysyä mukana. Ja vaikka ei saisi nauraa vakaville asioille, niin välillä oli pakko naureskella kaikelle, mitä Ekille tapahtui. Ei Ekin elämä ainakaan tylsää ole ollut. Kirjassa on myös sopivasti henkilöitä. Jos olisi ollut enemmän, niin olisi saattanut tulla tunne, että menee henkilöissä sekaisin. Pekka Arppe osaa kirjoittaa mukavan leppoisasti, mutta kuvailu on silti taitavaa. Lukija voi nähdä silmissään tapahtumat ja yksityiskohdat.

Pekka Arppen Timanttinapsut on hyvä lisä suomalaiseen dekkarimaailmaan. Kyllä tällaisia kirjoja mielellään lukee. Sitä paitsi pienkustantamoita on hyvä olla isojen jättien rinnalla. Saadaan hieman enemmän erilaisia kirjoja tarjolle.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja Stresalle kirjasta.

Karin Slaughter: Menneisyyden jäljet

Oli pakko tarttua Karin Slaughterin uusimpaan suomennokseen Menneisyyden jäljet (HarperCollins Nordic, 2018), koska olen lukenut kirjailijan aiemmasta tuotannosta Hyvä tytär -kirjan, joka oli piinaava, koukuttava ja jännittävä. Odotukset olivat tietysti korkealla uutuuden kanssa, eikä tarvinnut pettyä. Kirjan tarina imi hetkessä mukaansa.

31-vuotias Andrea eli Andy asuu samalla tontilla äitinsä kanssa. Andy ei saa mitään otetta elämästään. Hän tekee yövuoroa hätäkeskuksessa. Vapaa-ajalla, jolloin hän ei nuku tai ota nokosia, hän hengailee äitinsä Lauran kanssa. Laura on omistautuva ja lempeä äiti. Eräänä päivänä ostoskeskuksessa he joutuvat ampumavälikohtaukseen, joka muuttaa heidän molempien maailmansa. Laura puuttuu tilanteeseen suojellakseen tytärtään. Tapahtuu jotain todella omituista. Andyn äiti tulee tappaneeksi ampujan ja loukkaantuu itsekin välikohtauksessa. Kaiken murhenäytelmän keskellä Laura toteaa kylmän viileästi Andylle, että hän haluaa Andyn muuttavan pois kotoaan samana päivänä. Mistä ihmeestä on kyse? Alkaa Andyn matka omaan itsenäisyyteen sekä matka äitinsä menneisyyteen.

Menneisyyden jäljet on rakennettu siten, että noin joka toisessa luvussa eletään nykyhetkeä ja joka toisessa Lauran menneisyyttä. Joku voi ajatella tällaisen rakenteen olevan hankala, mutta se ei ole, jos tarina on hyvä, ja sitähän se tässä kirjassa on. Kirjan tarina on pelottava, ja se saattaa jäädä muhimaan mielen sopukoihin. Herkimmillä tarina saattaa tulla jopa uniin, kuten minulla taisi pari kertaa käydä, kun oikein eläydyin tarinaan. Psykologista jännitystä riittää joka käänteessä.

Kirjan henkilögalleria pysyi ruodussa, vaikka jossain vaiheessa ajattelin, tarvitaanko kirjassa näitä kaikkia henkilöitä. Onneksi henkilöillä oli kuitenkin suhteellisen selvät osuudet teokset, enkä olisi ehkä heittänyt yli laidan kuin pari henkilöä, jotka eivät mielestäni olleet itse tarinan takia oleellisia. Slaughter on onnistunut myös luomaan jokaiselle henkilölle luonteenpiirteet, jotka tulevat kirjassa hyvin esiin.

Aluksi minua kauhistutti, kun Andyn äiti heitti tyttärensä pihalle. Hetkellä, jolloin Andyn maailma muutenkin mureni ympäriltään. Kuinka kukaan äiti voisi toimia näin julmasti? Mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että äidin teko oli järkevä. Andyn oli aika ottaa elämästään niskaote, eikä tuudittautua siihen, että äiti olisi aina läsnä. Julmaa, mutta joskus napanuora on katkaistava. Sitä paitsi tämä teki Andylle hyvää, vaikka ensimmäiset päivät olivatkin itkunsekaisia ja pelottavia.

Jos pitäisi miettiä, mikä on kirjan sanoma, niin se olisi eittämättä ihmisen ahneus. Sellainen ahneus, jolle ei ole mitään rajoja. Leikitään vakavasti sairaiden ihmisten kustannuksella, kunhan omalle pankkitilille kilahtelee lisää kolikoita tai ehkä paremminkin putoilee seteleitä. Aina ei kuitenkaan sanomaa tarvitse etsiä. Tällaisen kirjan voi lukea ihan vain viihdyttääkseen itseään.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Pieces of Her on ilmestynyt tänä vuonna, joten kyseessä on uunituore suomennos. Kirjan suomennoksen on tehnyt Virpi Kuusela.

Karin Slaughterin Menneisyyden jäljet on yli viisisataasivuinen tiiliskiviteos, joka kannattaa lukea, jos tykkää psykologisista jännäreistä. Tässä on muuten oiva joululahjavinkki. Joulunpyhät menisivät mukavasti jännityksen lomassa tätä kirjaa lukiessa.

Sain kirjan kustantajalta, joten lämpimät kiitokset siihen suuntaan.

Teatterissa: Homoäiti

Kansallisteatterin Omapohjassa sai perjantaina ensi-iltansa Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama Homoäiti. Näytelmä, joka perustuu Junkkaalan omaan elämään. Näytelmä, jossa intensiivisen monologin äitiydestä katsojille esittää Katja Küttner. Nyt täytyy heti alkuun kertoa, etten ole äiti, joten en ole ehkä aivan oikea henkilö kirjoittamaan tällaisesta esityksestä. Siitä huolimatta aion avata sanaisen arkkuni kannen.

Homoäiti on monologi, jossa äiti (Katja Küttner) saa toisen lapsen. Aika nopeasti äiti huomaa, ettei äitiys olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Asuntolaina ja uusi yhteinen koti puolison kanssa Maunulasta. Maunula ei olekaan kiva. Koirat haukkuvat ja epämääräiset hörhöt pyörivät kaupan edustalla. Vanhempi lapsi osaa huutaa ja vaatia huomiota. Nuorempi huutaa rintaa epäsopivissa paikoissa. Äiti on keskellä kaaosta. Koko ajan joku vaatii jotain. Jos eivät lapset, niin sitten kissa. Puolisolla menee työmatkoihin yhteensä kaksi tuntia aikaa päivittäin, eikä hän ymmärrä, kuinka hyväosainen hän on tällaisesta aikalisästä. Parisuhde saa oman ryöpytyksensä. On riitoja, jotka jättävät syviä arpia.

Katja Küttner

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Katja Küttner on aivan uskomattoman loistava näyttelijä. Eläytyminen kohtauksesta toiseen vie katsojan tilanteisiin, jotka monet ovat varmasti eläneet itsekin. Jos eivät itse ole olleet kohtauksen päänäyttelijöitä, niin ovat ainakin sivusta seuranneet tilanteen kehittymistä. Vaikka kyseessä on monologi, on näyttämöllä välillä myös Heini Junkkaala, jonka kanssa Küttner käy lyhyttä dialogia. Aluksi hieman ihmettelin, miksi Junkkaala hypähtelee näyttämölle, mutta itseasiassa se toi uudenlaista jännitettä näytelmään.

Näytelmän äänimaailma on ihmeellinen. Metronomin tikitystä, mikrofonien rasahtelua, sinfoniaa, hiekan rahinaa. Siihen päälle sammutetaan valot, niin katsojan on pakko vain keskittyä siihen hetkeen ja siihen, mitä hän kuulee. Taidokasta huomion herättämistä.

Katja Küttner

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Homoäiti tapahtuu toisen näytelmän (Lista) lavasteissa. Jotenkin aloin miettimään asiaa laajemmin, ja pohdin, kuvaako tämä sitä, kuinka äidin roolissa oleva nainen on ikään kuin vieraissa lavasteissa tai vieraassa elämässä. Äitiys ei ole yksiselitteinen asia, eikä siihen varmasti ole helppo asettautua, vaikka kuinka lapsiaan rakastaisi. Näytelmän äidillä on vasta pari vuotta kokemusta äitinä olemisesta. En yhtään ihmettelisi, jos siinä tulisi tunne, minne minun oma elämäni on hävinnyt.

Näin esityksen muiden bloggariklubilaisten kanssa ennakkoesityksessä ja meillä oli mahdollisuus jäädä muutamaksi minuutiksi esityksen jälkeen keskustelemaan Junkkaalan ja Küttnerin kanssa. Yllättävää oli, että suurin osa kysymyksistä esitettiin Junkkaalalle tai ehkä se oli siinä mielessä selvä, että tämä on ollut osa Junkkaalan elämää. Näytelmän nimestä Homoäiti tuli paljon keskustelua. Monella bloggariklubilaisella oli oma käsityksensä nimestä. Osa oli suoraan sitä mieltä, että nimi tulee siitä, että kyseessä on kahden naisen liitto. Itse ajattelin naivisti, että nimi tulee siitä, kuinka lapsi haukkuu äitiään homoksi. Lapsihan on hyvin oppivainen ja tällaiset haukkumasanat he osaavat imeä itseensä kuin sieni, vaikkei heillä olisi mitään käsitystä, mitä itse sana tarkoittaa. Nimellä on monta eri merkitystä, eikä mikään ole taatusti väärä, eikä nimen ole tarkoitus olla provosoiva.

Katja Küttner

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Keskustelua syntyi myös siitä, kuinka samanlaista homo- tai pitäisikö sanoa lesboäidin elämä on verrattuna heteroäitiin. Ongelmat ovat samat. Ei sillä ole merkitystä, mikä on äidin seksuaalinen suuntautuneisuus. Vaipparallia ja riittämättömyyden tunnetta riittää. Näytelmä onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka samanlaisia sateenkaariperheet ovat valtaväestön perusperheiden kanssa. Homoäiti on kuitenkin näytelmä, joka ravistelee ihmisiä sillä, millaista on perheenäidin tavallinen arki. Se ei ole auvoista sohvalla lötköttelyä. Se on kiukunpurkausten vastaanottamista ja sovittelijan roolissa olemista.

Homoäiti sai ensi-iltansa perjantaina 9.11.2018.

Näyttelijä: Katja Küttner

Teksti ja ohjaus: Heini Junkkaala

Dramaturgi: Elina Snicker

Valosuunnittelu: Titus Torniainen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen

Kiitos Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä esitys ennakkonäytöksessä, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Viimeisestä lukupiirikirjapostauksesta on aikaa. Kävi nimittäin niin, etten saanut lainattua kirjastosta kirjaa. Oli vain yksi kirja kirjaston valikoimissa ja sekin lainassa. Kuvittelin saavani kirjan syyskuun lopussa, mutta en saanutkaan. Jostain syystä joku oli saanut napattua kirjan ennen minua. Itselleni tuli noutoviesti kirjastosta lukupiiripäivänä. Kaiken kukkuraksi unohdin hakea kirjan, joten taitaa olla kirjaston tilillä sakkomaksukin maksettavana. Huoh! Onneksi uusimman lukupiirikirjan olin saanut valita minä itse, joten kirja löytyi hyllystäni. Ei tullut mitään episodeja kirjan suhteen. Niin, ja kirjahan on Mamen Sánchezin On ilo juoda teetä kanssasi (Bazar, 2015). Kirjan sain joskus kälyltäni, joka haluaa laittaa hyvän kiertämään. Itse teen samoin kirjan suhteen.

Madridissa sijaitsee Librarte-lehden toimitus, joka on englantilaisen mahtisuvun häpeäpilkku. Lehti on nimittäin kannattamaton. Siksipä suvun komea poikamies Atticus Craftsman lähetetään Espanjaan hoitelemaan toimituksen lakkauttaminen. Toimituksessa työskentelee viisi yhteen hiileen puhaltavaa naista: Berta, Soleá, Maria, Asunción ja Gabriela. Naiset eivät lakkautukseen suostu, vaan saavat uskomattoman idean, jolla voivat pelastaa työpaikkansa. Alkaa tapahtua ja samassa tohinassa Atticus häviää.

Ihan ensimmäinen ajatukseni kirjasta oli, että onpas runsas ja pursuava kirja, mutta mitä kirjasta sanottiin lukupiirissä? Kirja on viihdyttävä ja helppolukuinen. Sisältää hirtehistä huumoria miehen ja naisen välisistä eroista ja käänteitä riittää joka lähtöön. Jotain kuitenkin tuntui puuttuvan, ja monet jutut olivat melkoisen yliampuvia. Erään lukupiiriläisen mielestä kirjaa voisi verrata tv-sarjaan, jossa kädet viuhtovat ja pajatus kuuluu. Kirjassa on hyvin kuvattu myös espanjalaisen temperamentti ja eloisuus sekä englantilaisen hillitty käytös. Jos nyt vain nautittaisiin kupit teetä ja rauhoituttaisiin.

Kirjan henkilögalleria on melkoinen. Pitää silti sanoa, että hyvin henkilöiden erilaiset piirteet tulivat esiin. Lukupiiriläiset pitivät Bertaa kirjan päähenkilönä. Isoäiti Remedios sen sijaan vakuutti lukupiiriläiset viehättävyydellään ja viisaudellaan. Atticusin äiti puolestaan oli kaikkien kauhu. Juuri sellainen nainen, jonka seurassa ei voi olla luontevasti.

Kirjassa riittää hauskoja juonenkäänteitä yllin kyllin tai sen verran vedän takaisin, ettei parisuhdeväkivalta ole ikinä hauskaa. Sekin oli kuitenkin saatu mahdutettua kirjaan ehkä ajatuksia herättäväksi asiaksi. Toisaalta kirjassa käsitellään myös lapsettomuutta ja sinkkuutta. Kirjan yhtensä sanomana on ilman muuta myös se, kuinka viisaus asuu vanhoissa naisissa, ja kuinka vanhempia ihmisiä kunnioitetaan. Lukupiirissä tulikin keskustelua siitä, oliko tarpeellista survoa nämä kaikki asiat yksien ja samojen kansien väliin. Toisaalta, miksipäs ei, koska kirja oli sen verran nopeasti ja helposti luettava.

Kirjan espanjankielinen alkuteos La felicidad es un té contigo on ilmestynyt vuonna 2013. Kirjan on suomentanut Satu Ekman. Kirjan kauniit kannet ovat Eevaliina Rusasen käsialaa.

Mamen Sánchezin On ilo juoda teetä kanssasi -kirja kannattaa lukea vaikkapa välipalakirjana raskaampien teosten välillä.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).

Puntila käskee ja muut tulevat perässä

Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä on tänä syksynä pyörinyt Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen klassikkonäytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Ajattelin, että tässä voisi olla sopiva näytelmä veljelleni, joka ei ole teatterissa lapsuusvuosiensa jälkeen käynyt. Näytelmän alkaessa aloin hieman pelätä, mitä veljeni pitäisi esityksestä, joka on kaikkea muuta kuin perinteinen näytelmä. Teos nimittäin oli läpikotaisin brechtiläinen. Mitä vain voi tapahtua seuraavassa hetkessä.

Puntilan isäntä (Pertti Sveholm) tykkää viinasta tai ainakin sen tuomasta tunteesta ja elämästä. Juovuksissa Puntilan isännällä menee loistavasti. Kaikki ihmiset ovat hänen parhaimpia ystäviään. Naiset hän hurmaa ja kihlaa yhdessä silmänräpäyksessä. Tuleepa sitä rekrytoineeksi työväkeäkin tilalle ja ihan oma autonkuljettajakin, Matti (Antti Peltola), tulee palkatuksi pienessä sievässä. Mutta kun Puntilan isännän pää selviää, hän on kiukkuinen ja inhottava. Hän irtisanoo pestaamansa työväen ja antaa satikutia kaikille muille siinä ohessa. Humalassa ollessaan Puntilan isäntä on mennyt jopa niin pitkälle, että on pyytänyt Mattia naimaan tyttärensä Eevan (Anna-Riikka Rajanen), koska vävyehdokas numero yksi on tylsä lähetystösihteeri Eino Silakka (Antti Timonen). Eihän tällaisesta mitään hyvää voi seurata.

Raili Raitala, Jyrki Kasper, Sanna Saarijärvi, Kari Mattila, Mikko Paloniemi, Unto Nuora, Eero Saarinen, Pertti Sveholm ja Leenamari Unho

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Ensireaktioni näytelmän alkaessa oli hämmennys. Näyttämön pyöriessä ihmiset liikkuivat ja kaikki oli jotenkin sekavaa. Lopulta näyttämöllä alkoi tapahtua ihan selkokielistä teatteria ja Puntila oli heti elementissään. Pertti Sveholm tekee hengästyttävän roolin Puntilana. Häikäilemätön ja kiivas, seuraavassa hetkessä iloa täynnä oleva. Pidin myös siitä, kuinka Antti Peltola autonkuljettajan roolissa pystyi pitämään isäntäänsä hienoista etäisyyttä. Oli ikään kuin yhtä askelta edellä, vaikka Puntila nuorelle miehelle kiukuttelikin mennen tullen. Anna-Riikka Rajanen tekee vahvan tulkinnan Puntilan tyttären roolissa. Ei tarvitse katsojan juurikaan ihmetellä, miksi kaksi miestä kisailee Eevasta. Naisessa on salaperäistä viehkeyttä. Antti Timosen roolisuoritus oli hauskaa katseltavaa, vaikkakin välillä surkuhupaisaa. Ministerille pitämä puhe oli mainio esimerkki siitä, kuinka kohtaus alkaa perinteisellä puheenpidolla, mutta yhtäkkiä ollaankin sirkusmaisissa tunnelmissa.

Eero Saarinen, Pertti Sveholm, Mikko Paloniemi ja Antti Peltola

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Kari Heiskasen ohjaaman näytelmän lavastus oli ehkä hieman minimalistista ajatellen suuren näyttämön puitteita, mutta siinä olikin se vahvuus. Pyörivää näyttämöä hyödynnettiin paljon ja lavasteet vaihtuivat lennossa eli todellisuudessa lavastus oli hyvin suunniteltu. Kiitos siitä Markku Hakurille. Se, mihin näytelmässä rakastuin, olivat upeat, värikkäät asut. Tiina Kaukasen puvustusta oli ilo katsella. Rohkeita, puhtaita värejä, suurilla kuvioilla höystettynä. Mistä näitä kankaita saa? Jos osaisin ommella, niin menisin ja ostaisin tällaisia kankaita ja ompelisin itselleni mekkoja. Mika Ijäs on näytelmän valosuunnittelun takana. Kuten puvustuksessa, on näytelmän valaistuksessakin mahtavia värileikkejä. Tällainen värien kanssa ilottelu on juuri sopivaa mielennostattajaa pimeimpinä kaamoskuukausina.

Anna-Riikka Rajanen ja Antti Peltola

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on komedianäytelmän rinnalla kertomus luokkaeroista ja alkoholismista. Vaikka ihmiset ovat Suomessa periaatteessa tasavertaisia, niin yhä enemmän näkee sitä, kuinka rikkaat porskuttavat ja köyhät joutuvat syvempään ahdinkoon. Herra se on, joka sanoo, kuinka tehdään ja köyhä tekee, tai jos ei tee, niin joutuu vielä alempaan yhteiskuntaluokkaan. Se on myös jännä, että viinanjuontia ja sekoilua on hauska katsella teatterin katsomosta käsin, mutta entä, jos se koskettaakin sinua itseäsi tai läheisiäsi. Näytelmän loppumetreillä oleva kohtaus oli tiivistä tunnelmaa täynnä. Puntila pyysi hävittämään kaikki viinavarastonsa. Hän aikoi raitistua, mutta kuinka kävi? Ei hyvin. Hieman pullon korkkia auki. Nuuhkaisu. Kieltäviä sanoja. Ei. Puntilan isäntä ei usko. Ihan vain pieni siivu hienolle päätökselle. Siitä se taas alkoi. Näytelmän loppu on ehdottomasti surullinen, vaikka näytelmässä muuten saikin paljon nauraa.

Laura Alajääski, Pertti Sveholm ja Raili Raitala

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Mitä veljeni muuten piti näytelmästä? Hän nautti jokaisesta minuutista. Oli kuulemma todella hieno elämys. Ehkä tässä on sitten näytelmä, jota voi muutkin teatterista vieraantuneet mennä katsomaan. Täytyy vain olla avoin mieli, ja antaa teatteritaiteen valua sisuksiinsa.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä torstaina 20.9.2018.

Rooleissa: Laura Alajääski, Helena Haaranen, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Jyrki Kasper, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Unto Nuora, Mikko Paloniemi, Antti Peltola, Raili Raitala, Matti Olavi Ranin, Sanna Saarijärvi, Eero Saarinen, Anna-Riikka Rajanen, Pertti Sveholm, Antti Timonen, Kaisa Torkkel ja Leenamari Unho.

Muusikko: Arttu Takalo/Mongo Aaltonen (varalla)

Suomennos: Elvi Sinervo

Ohjaus: Kari Heiskanen

Sävellys: Arttu Takalo

Koreografia: Johanna Elovaara

Lavastus: Markku Hakuri

Puvut: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset: Maija Sillanpää

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Helsingin Kirjamessut osa 2

On aika koota ajatukset yhteen Helsingin Kirjamessujen lauantaista tai siitä, mitä itse messuilla tulin puuhailleeksi. Herätys oli varhainen, koska lauantain ensimmäinen etappi oli Bonnierin perinteinen bloggariaamiainen. Tykkään tilaisuudesta todella paljon, koska siellä tapaa suuren joukon kirjabloggareita kerralla ja kirjailijavieraat ovat aina todella mielenkiintoisia.

Tänä vuonna Bloggariaamiaisen kirjailijat olivat Veera Nieminen, Liina Putkonen, Satu Vasantola, Antti Heikkinen sekä Anja Snellman. Mielenkiintoisia nimiä vai mitä? Veera Niemisen Ei muistella pahalla on kertomus eron jälkeisestä elämästä ja ennen kaikkea kostosta. Kostohan on aina suloinen, ja ennen kaikkea aikuismainen teko. Vakavasti ottaen tätä kirjaa on luettava pilke silmäkulmassa. Liina Putkonen puolestaan voitti Rikos-Kniga kilpailun ja sitä myötä Jäätynyt tyttö tuli eläväksi romaaniksi. Kyseessä on yhteiskunnallinen ja psykologinen dekkari, jossa nuori poliisi joutuu tutkimaan ensimmäistä murhatapaustaan. Onko kyseessä kunniamurha vai jotain muuta? Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen sijoittuu Pohjanmaalle. Samalla se on ennen kaikkea kertomus luokkaloikasta, ja siitä, millaisia tunteita liittyy siihen, kun siirtyy yhteiskuntaluokasta toiseen. Antti Heikkisen Kehvelistä olenkin kirjoittanut jo muutamaan otteeseen. Täytyy kyllä myöntää, että teatterialan ammattilaisena Heikkisen lukunäyte Kehvelin siitä kohdasta, jossa Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen tekivät ruokaa, oli jotain huikeaa kuunneltavaa. Anja Snellmanin Kaikkien toiveiden kylä on kirjailijan mukaan antanut odottaa oikeaa aikaa. Ajatus tästä kirjasta on itänyt pitkään, mutta nyt vasta Snellman uskalsi kirjan kirjoittaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, jossa 93-vuotias Agave tapaa ulkomaalaisen noin 30-vuotiaan naisen. Naisten välille syntyy odottamaton ystävyys. Naisten lähtökohdat ovat täysin erilaiset, mutta yhteisiäkin asioita löytyy.

Bloggariaamiaisen jälkeen lähdin Kristallin kirkkaasti -blogin Kristan kanssa kiertelemään messuhalliin. Meillä ei ollut mitään ihmeellistä suunnitelmaa. Haahuilimme päämäärättömästi ja katselimme lähinnä ympärillemme. Bazarin ständillä pokkarit olivat kolme euroa kappale. Melkein ostin, mutta pidin pääni. En ostanut. Muutamaan kilpailuunkin tuli osallistuttua, ja tänään tulikin iloinen sähköposti. Olin voittanut Gaudeamuksen messukilpailussa kirjapaketin. Nyt sitten jännityksellä odotan, mitä posti minulle jokin päivä tuo tai mitä Postista noudan. Jännää. Messuilla kiertelystä on vielä sen verran tuumattava, että ihmisiä riitti.

Messuhaahuilujen jälkeen syöksyimme Liken bloggaajatapahtumaan, jossa meille bloggaajille esiteltiin Jennifer Clement. Nainen, joka on PEN Internationalin puheenjohtaja, ja jolta on tänä syksynä ilmestynyt suomennos Rakkaudesta aseisiin. Clement antoi todella kurjan kuvan Yhdysvalloista ja siitä, kuinka aseita siirtyy Meksikon rajan ylitse Yhdysvaltoihin hurjat määrät joka päivä. Clementin kirja Rakkaudesta aseisiin on kertomus äidistä ja 14-vuotiaasta tyttärestä, joiden väliin astuu mies. Elämä mutkistuu ja aseita käytetään. Tuli tunne, että kirja olisi mielenkiintoista lukea, mutta en tiedä, uskallanko.

Jennifer Clement

Kristan kanssa halusimme nähdä ja kuulla myös sen, kuinka Duudsoneista tuttu Jarppi Leppälä oli valinnut vuoden kirjastokunnan. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran ja mukana oli myös Suomen kirjastoseuran yleisöäänestyksen julkistus. Loppukilpailussa oli mukana viisi kuntaa: Espoo, Iisalmi, Lieto, Salla ja Seinäjoki. Salla voitti ylivoimaisesti yleisöäänestyksen, mutta minne meni pääpalkinto? Seinäjoelleko? Olisiko Jarppi ollut niin puolueellinen? Ei. Palkinto meni Espoolle. Pakko muuten mainita, että ihan vain Jarpista halusimme ottaa muutaman kuvan, niin hänpä halusi napata meidät naiset vuorotellen kainaloonsa.

Jarppi ja joku toinen

Tämän jälkeen ryntäsin taas messuhallin puolelle. Menin moikkaamaan Stresa Kustannuksen kirjailijoita. Paikalla olivat Jaana Sarell, Pirjo Puukko ja Pekka Arppe. Stresa on pienkustantamo, jossa yhdistyy rakkaus Italiaan, mutta kirjojen tarinat tapahtuvat kuitenkin pääosin Suomessa. Tällaisissa pienkustantamoissa on viehättävää yhteen hiileen puhaltaminen. Olen myös tykännyt todella paljon niistä kahdesta kirjasta, jotka olen Stresan valikoimasta lukenut; Pirjo Puukon Mutkanlukutaito sekä Pirjo Toivasen Pyhä paha perhe.

Jaana Sarell, Pekka Arppe ja Pirjo Puukko

Vielä oli yksi tilaisuus, johon halusin osallistua. S&S Kustantamon kirjailijakattaus. Lauri Ahtisen Elias on sarjakuva turvapaikanhakijasta, jossa matkustetaan Eliaksen pään sisällä. Bibistä burkiniin on puolestaan Annastiina Heikkilän romaani, jossa #metoo -kampanjaa käsitellään ranskalaisesta näkökulmasta. Millainen on ranskatar nykypäivänä? Project Mama -blogin takaa tuttu Katja Lahti alkoi kirjoittaa blogipostausta erilaisista perheistä. Postauksesta oli tulossa aivan liian pitkä, joten Katja jatkoi kirjoittamista muuten vain. Syntyi kirja Lasitehdas, joka on kertomus luokkaeroista ja unelmista. Sabine Forsblomin Betinka sijoittuu 70-luvulle. Luokkaeroista puhutaan tässäkin kirjassa sekä siitä, kuinka harhaluuloista 15-16-vuotiaan nuoren elämä voi olla. Ida Salmisen kirjoittama ja hänen siskonsa Riikka Salmisen kuvittama kirja Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa on satumuotoon kirjoitettu teos todellisista suomalaisista naisista. Tarinat ovat kasvutarinoita ja tarinoita ihmisyydestä.

Ida Salminen, Sabine Forsblom, Katja Lahti, Annastiina Heikkilä ja Lauri Ahtinen

Tässä vaiheessa iltapäivä oli jo melko pitkällä. Vielä oli kuitenkin raahauduttava Viini ja Ruoka -messujen puolelle. Hieman oli maisteltava ihania makuja, vaikka tungos olikin tässä vaiheessa järkyttävä. Eteenpäin ei meinannut päästä. Jotain ostin taas kotiin tuomiseksi. Kirjamessujen puolelle en enää eksynyt, joten oli aika lähteä kohti kotia. Vieläkin olisi riittänyt ohjelmaa, mutta olin tyytyväinen tapahtumarikkaaseen päivääni jo ihan tällaisenaankin.