Blogin synttäriarvonnan voittaja on arvottu. Arvonnan suoritti random.org ja Herra Karvajalka oli virallisena valvojana. Onnetar suosi Niemennokan nelijalkaisia, joille lähtee kirjapaketti. Voittajaan on oltu sähköpostitse yhteydessä.
Kiitos kaikille osallistujille ja kiitos myös onnitteluista.
Oli ihana lukea kommenttejanne, mikä kesässä on parasta. Itse pidän kesän tuomasta
rentoudesta, mansikoista ja jäätelöstä.
Keskikesän juhlan aikaa viettää saamme. Moni suuntaa kohti kesämökkiä tai maaseudun rauhaa. Itse olen kotosalla Herra Karvajalan kanssa. Aion nauttia kolmen päivän vapaasta. Tehtävälistalla on lukeminen, hyvin syöminen, lepääminen, palapelien tekeminen ja kaikki, mikä vain tuottaa mielihyvää itselleni. Kesä on ihmisen parasta aikaa.
Ihanaa juhannusta teille kaikille ihanille lukijoille!
Nautitaan kesäpäivistä ja annetaan stressitasojen laskea. 💚
Olin juuri aloitellut lukemaan Lucinda Rileyn uusinta Seitsemän sisaren -kirjasarjan kirjaa Kadonnut sisar (Bazar, 2021), kun ystäväni laittoi suru-uutisen. Lucinda Riley oli nukkunut pois pitkän ja vaikean sairauden murtamana. Tunsin itseni surulliseksi, koska mietin, miltä kirjailijan lähipiiristä tuntuu. En voinut myöskään olla miettimättä sitä, kuinka käy sarjan kahdeksannen ja viimeisen kirjan kanssa, jonka piti kertoa Papa Saltin tarina. Kirjan piti ilmestyä syksyllä 2022.
Papa Saltin tyttäret ovat suunnitelleet adoptioisänsä muistojuhlaa, johon haluavat koko perheen osallistuvan. Mukaan halutaan myös kadonnut sisar, josta perheen lakimiehellä Georgilla on uusia tietoja. Georg ei itse ehdi asiaa selvittää, joten sisarukset ottavat haasteen vastaan. Ovathan he jokainen selvittäneet omatkin sukujuurensa. Sitä paitsi heillä on vihjeenä piirustus tähden muotoisesta sormuksesta, jossa on seitsemän sakaraa. On myös tieto, että Uudessa-Seelannissa on viinitila, josta kadonnut sisar saattaisi löytyä. CeCe on lähimpänä Uutta-Seelantia, joten hänet laitetaan ystävänsä Chrissien kanssa matkaan selvittämään mysteeriä. Viinitilalta löytyy sopivan ikäinen nuori nainen Mary-Kate, joka voisi olla kadonnut sisar. Hän nimittäin on saanut äidiltään piirustuksen mukaisen sormuksen lahjaksi. Mary-Katen äiti Merry on kuitenkin ottanut sormuksen mukaansa maailmanympärysmatkalle. Kun hän kuulee CeCen ja Chrissien vierailusta, menee hänen matkasuunnitelmansa uusiksi. Hän ei missään tapauksessa halua kuulla vieraista naisista sanaakaan. Merryn pakomatka alkaa.
Merryllä on salaisuuksia, joista hän ei ole ikinä puhunut perheelleen. Hän haluaa selvittää välit menneisyytensä kanssa, jotta voisi jatkaa täyspainoista elämää. Hän on saanut kauan aikaa sitten käsiinsä päiväkirjan, joka saattaisi valottaa, mitä joskus on tapahtunut. Nualan päiväkirja vie Merryn Irlannin maaseudulle vuoteen 1920. IRA:n salainen turvapaikka löytyy Nualan kotitilalta. Nuala on perheensä kanssa brittivastaisia. He haluavat itsenäisen Irlannin tasavallan. Sitä varten on tehtävä kovasti töitä, eikä vastoinkäymisiltäkään voi välttyä. Miten tämä kaikki liittyy Merryyn, Mary-Kateen ja kadonneeseen sisareen?
Olipahan taas sellainen tarina, että aika kului siivillä, kun kirjan sivuja availi. Kadonneen sisaren tarina on juuri sellainen, jossa kadonnutta sisarta ei tavoiteta, vaikka kuinka yritetään. Aivan kuten on aiemmissa kirjoissakin kerrottu. Kadonnut sisar ei halua tulla nähdyksi. Pidin siitä, kuinka Lucinda Riley on tuonut kirjan tarinaan kaikki vanhat ja tutut sisarukset ja heidän nykyiset perheensä. Myös iki-ihana Orlando on päässyt kirjan tarinassa vauhtiin. Mikä mahtava persoona. Seitsemän sisaren kirjasarjasta olen ehkä vähiten pitänyt Allyn tarinasta. Nytkään en ihan kauheasti ihastunut, kuinka Allyn herttaisuus kirjassa esitellään. Taidan olla kyyninen, koska ihan kaikki ei tähän tätiin iske. Ei se silti kirjan viehätysvoimaa millään tavoin pilannut.
Kirjan henkilökuvaukset ovat loistavia. Ihastuin Merryn tukiverkoston tärkeisiin miehiin Ambroseen ja isä O’Brieniin. Kaksi erilaista maailmankatsomusta, mutta kuinka hyvin miehet tulivatkaan toimeen. Pidin myös siitä, millaiseksi Merryn lapsuudenkoti ja perheenjäsenet kuvattiin. Jokainen omanlaisia persooniaan niin hyvässä kuin pahassa. Riley on osannut myös kuvata sen, kuinka perheet voivat hajota, ja kuinka se kaikki vaikuttaa tuleviin vuosikymmeniin. Onko anteeksianto lähimmille ihmisille kaikkein vaikeinta?
Lucinda Rileylla oli hieno tapa tuoda oikeaa historiaa kirjojensa sivujen sisälle. Tällä kertaa lukija saa melkoisen käsityksen Irlannin vapaussodasta ja siitä, mihin kaikki johti. Myös Michael Collins tulee lukijalle tutuksi. Olen aina myös ihastellut sitä, kuinka Riley maalailee kirjojensa maisemia lukijan silmien eteen. En ole ikinä käynyt Irlannissa, mutta kirjan luettuani tuli halu joskus matkustaa Irlantiin, vihreälle saarelle.
Kirjan englanninkielinen alkuteos The Missing Sister on ilmestynyt vuonna 2021. Nyt täytyy sanoa, etten aivan tarkkaan muista, ilmestyivätkö käännökset samaan aikaan kuin alkuteos. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Pääasia, että Seitsemän sisaren -kirjasarjan rakastajat saivat kirjan nopeasti käsiinsä. Kirjan suomennoksen ovat tehneet Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen. Jälleen on myös mainittava, että kirjan kauniiden kansipaperien takana on Laura Noponen.
Alussa mainitsemaani Papa Saltin tarinaan palatakseni en edelleenkään tiedä, mitä kirjan kanssa tapahtuu. Voin kuitenkin hyväksyä, että kirjasarja päättyi kadonneen sisaren tarinaan, koska kirjan lopussa annettiin viitteitä Papa Saltista. Jokainen lukija voi käyttää mielikuvitusta ja miettiä, millainen Papa Saltin tarina olisi voinut olla. Toki kirjan luen, jos se joskus markkinoille ilmestyy, mutta en tiedä, miltä tarina tuntuu, jos sen on kirjoittanut tai sanellut esimerkiksi joku muu kuin Lucinda Riley itse. Olen hieman kaksijakoinen näistä tapauksista, joissa kirjailijan kuoltua joku toinen jatkaa kirjailijan aloittamaa tarinaa.
Lucinda Rileyn Kadonnut sisar on kirja kaikille niille, jotka ovat nauttineet aiemmista Seitsemän sisaren -kirjasarjan teoksista.
Lämmin kiitos kustantajalle ihanasta kirjasta.
Kirjabloggaajat saivat ihanan kutsun WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Pääsimme tutustumaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin Vares-Kantolaan. Tämä on sikäli harvinaista herkkua, koska Eeva Joenpelto oli testamentannut kirjailijakotinsa WSOY:n kirjallisuussäätiölle sillä edellytyksellä, että kirjailijakoti annetaan kirjailijan vastikkeettomaan käyttöön. Kirjailijakodin asumisoikeutta voi hakea kolmen vuoden välein eli normaalisti Vares-Kantola on jonkin kirjailijan asuntona kolmisen vuotta, eikä siellä silloin voi tietenkään vierailla. Kirjailijakodissa ovat asuneet ja työskennelleet kirjailijat Tuomas Kyrö, Mikko Rimminen, Katja Kettu, Aki Ollikainen, Maritta Lintunen ja Marianna Kurtto. Syksyllä 2021 taloon muuttaa Tittamari Marttinen.
Kirjailijan muuttaessa Vares-Kantolasta pois, WSOY:n kirjallisuussäätiölle jää hetki aikaa laittaa paikat kuntoon ennen Joenpellon sukulaisten kesämajoitusta sekä seuraavan kirjailijan paikalle muuttoa. Koska Kurtto oli muuttanut pois kirjailijakodista, oli WSOY:n kirjallisuussäätiöllä hyvä mahdollisuus kutsua kirjabloggaajia vierailulle. Toki koronarajoitukset täytyi huomioida. Täytyy kyllä sanoa, että oli upea paikka, joka henki rauhallisuutta ja sivistyneisyyttä samanaikaisesti.
Paras antaa kuvien puhua puolestaan.
 |
| Jos en väärin muista, Vares-Kantolalla on pituutta 32 metriä. Aikamoinen pytinki. |
 |
| Ikkunasta näkyvä valkoinen talo on Eeva Jonepellon lapsuudenkoti, jossa sijaitsi myymälä |
 |
| Tuvan raitamatot on teetetty tuvan värimaailmaan sopiviksi |
 |
| Tapeteissa riittää kuvioita |
 |
| Tuvan talonpoikaisuudesta siirrytään salin aivan eri maailmaan |
Kiitos WSOY:n kulttuurisäätiölle hienosta illasta ja kivasta yllätyskassista.
Hups! Nyt kävi niin, että blogihan täytti tänään pyöreät kymmenen vuotta. Blogi on elänyt oman elämäntilanteideni varrella välillä aktiivisempana ja välillä vähemmän aktiivisena. Alkuvuoden murheiden jälkeen yritän taas aktivoitua blogin suhteen, koska onhan tämä eräänlaista terapiaa, kun kirjoittelee jotain. Lähinnähän blogi sisältää kirja-arvosteluja, mutta mahtuu mukaan toki muutakin. Toivottavasti myös jatkossa taas teatteria enenemässä määrin. Niin, ja tietysti Herra Karvajalka seikkailee blogissa aina silloin tällöin.
Mutta pitemmittä puheitta. Te kaikki ihanat blogini lukijat olette minulle yhtä tärkeitä, joten laitetaan pysytyyn pieni arvonta synttäreiden kunniaksi.
Palkinto: Kesälukemista yhdelle onnekkaalle. Anna Janssonin pokkari, joka sisältää kirjat Tuhopolttaja ja Hämärän lapset sekä Kate Mortonin pokkari Kellontekijän tytär.
Arvonnan säännöt:
1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.
2. Kirjoita kommenttikenttään, mikä on kesässä parasta.
3. Lisää kommenttiisi sähköpostiosoitteesi, niin saan sinuun
yhteyden voiton sattuessa kohdallesi.
Arvonta alkaa nyt ja päättyy keskiviikkona 30.6.2021 klo 18.00. Tämän jälkeen ilmoitan voittajan erillisessä blogipostauksessa sekä otan yhteyttä voittajaan sähköpostitse.
Arpaonnea kaikille!
Edellisessä postauksessa kerroin, että Eeva Joenpellon syntymästä
tulee torstaina 17.6.2021 kuluneeksi 100 vuotta. Koska Tuijata.
Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija on heittänyt somettajille Eeva Joenpelto -haasteen,
halusin lukea myös toisen kirjan Eeva Joenpellolta. Nyt tietysti moni
ihmettelee, miksi postauksen otsikko on Eeva Helle: Seitsemän päivää
(Kansankirja, 1946), jos Joenpeltoa oli tarkoitus lukea. Eeva Joenpelto julkaisi
kaksi ensimmäistä romaaniaan salanimellä ja tämä on niistä ensimmäinen.
Kirjakauppias Malmström on piintynyt vanhapoika. Hän on ylemmyydentuntoinen, eikä tavallisen kansan ilakoinnit kosketa häntä. Hän asuu kahdestaan kodinhoitajansa Idan kanssa. Ida on Malmströmiä vanhempi ja syvästi uskonnollinen nainen. Malmströmin ja Idan elämä sujuu tasaisesti. Välillä on pientä kinaa, mutta ei mitään sen vakavampaa. Pääsiäisviikolla alkaa kuitenkin tapahtua. Eräänä päivänä Malmström ei palaakaan töistä normaalisti kotiin. Tulee yö, eikä miestä sittenkään näy. Ida on sekaisin huolesta. Mitä kirjakauppiaalle on tapahtunut?
Ilmari Malmström on rakastunut. Hän on tavannut Iris Kiven, joka on uskotellut miehelle olevansa kustannusasiamies. Oikeasti Iris Kivi on ilolintu, joka elää sillä, että rikkaat miehet maksavat hänen menonsa. Vastineeksi hän antaa miehille jotain muuta. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että Iris on pulassa. Hänet on potkittu pois seurueesta, jossa viina virtaa, eikä rahoja lasketa. Kirjakauppiaassa Iris näkee helposti höynäytettävän miehen. Malmström pääsee elämänsä ensimmäistä kertaa naisen viereen nukkumaan, eikä maailma ole sen jälkeen entisenlaisensa. Onko tässä vuosisadan rakkaustarinan alku vai selviääkö kirjakauppiaalle, mikä Iris Kivi on naisiaan?
Jestas, että oli mukavaa luettavaa. Tarina etenee kronologisesti ja kirjan henkilöhahmot ovat omanlaisia karikatyyrejä. Henkilöiden luonteenpiirteet tulevat hyvin esiin, eikä heidän ulkonäköänsäkään tarvitse miettiä, koska Eeva Joenpelto on kuvaillut henkilöt hyvin tarkasti. Mahtavaa kirjallista maalaustaidetta. Joenpellon rikas kieli tulee esiin jo tässä hänen ensimmäisessä romaanissaan.
Joenpelto ottaa kirjassaan kantaa siihen, millaisia vaikutuksia rahalla on ihmisiin. Mitä enemmän rahaa ihmisellä on, sitä ahneemmaksi ja röyhkeämmäksi hän muuttuu. Rahattoman ihmisen tuska on kirjassa kuvattu äärimmäisen hyvin. Millaisiin tekoihin rahattomuus voi johtaa, jos ei näe minkäänlaista ulospääsyä? Kuinka nopeasti ihminen joutuu totaaliseen ahdinkoon? Voin hyvin kuvitella, että 1940-luvulla rahattomuus on ollut yhtä suuri ongelma kuin nykyään. Rahattomalla ihmisellä ei tunnu olevan mitään arvoa.
Minua huvitti, kuinka Joenpelto kuvasi kirjassaan sitä,
millaisia kirjoja ihmiset haluavat lukea. Pakostakin tuli sellainen ajatus
mieleen, halusiko Joenpelto sivaltaa kirjallisia piirejä tekstillään. Joenpelto
ainakin uskalsi kirjoittaa rohkeita ja erilaisia tarinoita.
Täällä haluttiin lukea elämän kauniista ja miellyttävistä
puolista. Jos joku rohkeni ravistaa ihmiset hereille kuvaamalla elämää niin alastomana
kuin se oli, häntä sanottiin villitsijäksi, joka ei antanut mitään vaan
ainoastaan paljasti. Täällä luettiin edelleenkin mieluummin ritariajan hyveistä
ja kahisevista hameista. Hameen alle sen sijaan uskaltauduttiin ani harvoin,
ainakaan kirjoissa. (s. 168)
Nautin kirjan vanhasta tuoksusta. Kirja on vuodelta 1946 eli tänä vuonna tulee 75 vuotta täyteen sen ilmestymisestä. Pidin myös siitä, kuinka kirjan sidontalangat olivat näkyvissä kirjaa lukiessa. Tällaista teosta käsitellessä tulee jollain tavoin nostalginen olo. On myös kummallista, kuinka hellävaroen tällaista kirjaa haluaa pidellä.
Eeva Helteen tai oikeasti Eeva Joenpellon Seitsemän
päivää on kirja, joka toimii hyvin nykyaikanakin. Kirjaa ei kannata
sivuuttaa, jos vastaan tulee, ja jos on tykännyt Joenpellon tuotannosta.
Eeva Joenpellon syntymästä tulee torstaina 17.6.2021
kuluneeksi 100 vuotta. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija on
heittänyt Eeva Joenpelto 100 -haasteen kaikille kirjasomettajille. Tarkoituksena
on tietenkin lukea Eeva Joenpellon tuotantoa. Pakkohan minunkin oli lusikkani
soppaan laitettava. Joenpellon kirjoja olen lukenut joskus nuoruudessani, kun
niitä kirjakerhosta kotiin lähetettiin. Nyt luin kuitenkin itseäni vanhempaa
tuotantoa. Lainasin kirjastosta Eeva Joenpellon Missä lintuset laulaa (WSOY).
Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1957. Lukemani kirja oli kahdeksas
painos vuodelta 1985.
Karl Wilen on arvostettu mies. Hän on sahanomistaja, jolla vaurauttakin riittää. Kaikki on päällisin puolin hienosti, mutta Wilenin perhe on varsin erikoinen. Karlilla on aviovaimo Kaisa. Pariskunta on lapseton, mutta saman katon alla asuu Karlin ja Kaisan lisäksi muitakin. Sanni ja hänen aikuinen poikansa Lasse. Elsa ja hänen poikansa Gösta. Lisäksi on Hanna, Signen tytär. Kaikki lapset ovat Karlin jälkeläisiä. Kaisa on hoivannut Hannaa pienestä vauvasta lähtien ja pitänyt häntä omana lapsenaan. Vasta Signen kuoltua Hanna saa tietää totuuden, että hänen biologinen äitinsä on aivan joku muu kuin Kaisa.
Hanna on aikuisuuden kynnyksellä. Paikkakunnalle muuttaa Kauko, jonka tarkoituksena on tutkia paikkakunnan lintujen käyttäytymistä Wilenin maihin kuuluvan lammen rannalla. Hannan mielestä Kaukossa on jotain salaperäistä ja kiinnostavaa. Ei mene pitkäänkään, kun Hannalla ja Kaukolla on suhde. Hannan yölliset retket saavat Kaisan raivon partaalle. Hän pakottaa hemmotellun tytön fyysisiin töihin. Kitkemistä, niittämistä ja mitä vain Kaisa keksii. Ihan vain sen takia, että Kaisa haluaa ajaa Hannan sellaiseen tilaan, että hän jättää Kaukosta haaveilun. Mitä enemmän Kaisa pompottaa Hannaa, sitä rakastuneempi Hanna on. Hän alkaa suunnitella pariskunnalle yhteistä tulevaisuutta, mutta kuinka pariskunnan käy, kun kesä on ohi ja syksy saapuu.
Aivan uskomattoman hieno kirja. Vaikka kirja on yli 60-vuotias, on nuoren rakkauden voima yhtä syvää kuin nykyäänkin. Ei silloin nähdä metsää puilta. Joenpelto kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. Maaseudun luontokuvaukset ovat upeaa luettavaa. Lintujen laulun saattaa kuulla mielessään ja lampeen tekisi mieli pulahtaa. Joenpellon kieli on rikasta ja kuvailevaa. Tätä kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta, kuinka rikas kieli meillä on.
Eeva Joenpelto on osannut hienosti kuvata ympäristöä, mutta myös perheen sisäisiä suhteita. Kirjan henkilöhahmot ovat vaikuttavia. Kaisa on voimakas matriarkka, joka ei herkempiä tunteitaan näytä. Karl lyhistyy vasta, kun tapahtuu jotain todella pahaa. Elsa ja Sanni palvelevat perhettä, vaikka he ovatkin tärkeä osa sitä. Lasse kuvataan inhottavana ja Gösta vajaamielisenä. Hanna puolestaan on kasvatettu pumpulissa. Hän ei ole saanut tansseissa juosta, koska Kaisa ei sitä olisi hyvällä katsonut. Tarinan naiset ovat selvästi keskiössä. Toki miehilläkin on oma paikkansa kirjassa, mutta he ovat kuitenkin ikään kuin sivuosissa.
Täytyy myöntää, että olin hieman hämmentynyt, kuinka rohkean aiheen Joenpelto oli ottanut kirjansa yhdeksi teemaksi. Mies, jolla aviovaimon lisäksi on saman katon alla jalkavaimoja ja lapsia heidän kanssaan. Tämähän on sellainen asia, joka vielä tänä päivänäkin katsottaisiin jonkinlaiseksi skandaaliksi, ellei kyse olisi uskonnollisista vakaumuksista. Kaksinnaiminen on edelleen kiellettyä, eikä se ainakaan kauhean hyvin istu suomalaiseen yhteiskuntaan. Toki nykyään on kaikenlaisia perheitä ja monet ovat hyvin avarakatseisia. Voin myöntää, että itse saattaisin nielaista pari kertaa, jos joku tuttavani kertoisi tällaisista asumiskuvioista.
Eeva Joenpellon Missä lintuset laulaa on mukava romaani,
joka sopii kesälomalukemiston jatkeeksi vallan mainiosti.
Kesä on dekkareiden parasta aikaa. Ainakin itselleni ja
uskon, että monelle muullekin. Dekkareiden parissa ajatukset saa heitettyä
sopivasti narikkaan. Näin kavi myös Anna Janssonin Sokean hetken kanssa
(Gummerus, 2019).
Rikospoliisi Jesper Ek on mies, joka ihastuu ja rakastuu helposti. Kertoohan siitä sekin, että miehellä on viisi lasta viiden eri naisen kanssa. Elatusmaksut lohkaisevat palkasta leijonanosan, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö Jesper voisi taas retkahtaa uuteen naiseen. Tällä kertaa kohteena on kaunis Julia Lindegård. Sosionomi, joka yrittää tehdä parhaansa ja juuri oikeat ratkaisut työssään. Julialla on kuitenkin melkoinen ongelma. Hänen ex-pokaystävänsä Pål on väkivaltainen, eikä halua myöntää, että suhde on lopullisesti ohi. Jesperin ongelmaksi muodostuu se, että hän saa Julialta tekstiviestin, jonka siivittämänä mies syöksyy naisensa luo. Julian luona odottaa järkyttävä näky. Julia on sänkyynsä sidottu ja Jesperin kaulaliinalla kuristettu. Nyt ei Jesperin tilanne hyvältä näytä.
Maria Wern haluaisi selvittää Julian tapausta, mutta hän on jäävi, koska Jesper on hänen työkaverinsa. Sen sijaan Maria valjastetaan selvittämään paikallisen pappilan outouksia. Nuori naispappi Alva on saanut käsittämättömiä uhkauksia. Pappi ei uhkauksista välitä, mutta diakoni on huolissaan. Maria vaistoaa, ettei pappilassa kaikki ole kunnossa. Ympärillä tuntuu leijuvan salaisuuksia, eikä outo ilmapiiri tee asiasta yhtään helpompaa. Kaiken lisäksi Alva katoaa yhtäkkisesti.
Kyllähän se niin on, että ruotsalaiset dekkarit ovat useimmiten jännittävää luettavaa. Ei tarvinnut pettyä nytkään. Julian kauhea kuolema ja Jesperin ahdistava tilanne jo pelkästään toivat henkisesti ahdistavia tunnelmia, mutta pappilan outous toi tarinaan juuri sopivasti lisää mystisyyttä. Mielenkiintoisesti Anna Jansson on saanut kaksi toisistaan poikkeavaa tarinaa kiedottua hyvin yhteen. Tällaisia dekkareita on ilo lukea. Pidän myös siitä, kuinka Jansson vie tarinaa eteenpäin. Lukijan on helppoa pysyä mukana, vaikka hypitään paikasta ja tapahtumasta toiseen.
Mikä siinä muuten on, että Gotlannissa tuntuu tapahtuvan paljon murhia ja kauheita tekoja, jos on ruotsalaiskirjailijoita uskominen? Gotlanti on miljöönä upea ja mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin rikkoa tällainen idyllinen miljöö kauhutarinoilla. Tällä tavoin saadaan helposti lukijan mielenkiinto herätettyä. Ainakin minä hyppään helposti mukaan tällaiseen ympäristöön.
Maria Wern on jo legenda Anna Janssonin dekkareissa. Moni on varmasti lukenut kaikki Maria Wern -dekkarit. Itse olen lukenut kirjoja sieltä täältä, enkä ole tainnut postatakaan kuin yhdestä Maria Wern -dekkarista aikaisemmin. Televisiosarjassakin Wern on seikkaillut, mutta itse en ole sarjaa nähnyt, koska katson niin vähän televisiota.
Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Kvinnan på bänken on ilmestynyt vuonna 2018. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Anna Janssonin Sokea hetki on ehdoton kirja kesän dekkarikassiin. Hyvä tarina, jonka seurassa viihtyy.
Tällä viikolla 7.-13.6.2021 vietetään valtakunnallista
Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien
Dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina.
Olen muutamana vuotena käynyt miehen kanssa Haagan
alppiruusupuistossa Helsingissä. Tänä vuonna tilanne oli uusi, koska mies nukkui
alkukeväästä pois. Olin kuitenkin ajatellut, että menen ihastelemaan
alppiruusuja vaikka yksinäni. Ei tarvinnut mennä yksin. Ihana ystäväni Minna ehdotti, että
menisimme alppiruusupuistoon. Ei muuta kuin liukumavapaa anomukseen ja
alppiruusujen keskelle puistoon. Nyt haluan jakaa kauneuskokemuksia kuvien
kautta sinullekin ihana blogin lukija.
 |
| Alppiruusupuistosta löytyy myös upeita atsaleoja. |
 |
| Suopursujen huumaavaa kauneutta ja tuoksua on myös nähtävillä ja aistittavissa |
Jos vielä jaksat kuvasateen jälkeen, niin täältä löytyvät aikaisempien vuosien alppiruusupuistopostaukset:
Alppiruusujen lumoissa vuonna 2017
Vapaalla alppiruusupuistossa vuonna 2019
Alppiruusujen taikaa vuonna 2020
Oletko käynyt ihailemassa alppiruusuja tänä vuonna?
