Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Toisinaan käy niin, että kun tartut johonkin kirjaan, huomaat heti ensisivuilta kirjan olevan helmi. Näin kävi minulle, kun aloin lukea esikoiskirjailija Akseli Heikkilän Veteen syntyneet -kirjaa (WSOY, 2019). Luultavasti kirja olisi jäänyt minulta kokonaan noteeraamatta, jos Bloggariklubi ei olisi esitellyt itse kirjailijaa ja kirjaa. Kiitos siis kuuluu Bloggariklubille, kustantajalle ja tietenkin itse kirjailijalle.

Tornionjokilaaksossa on kylä, jota ei löydy kartalta. Eeva on ollut pois kylästä neljä vuotta. Hän palaa kotikyläänsä nähdäkseen äitinsä. Äiti on kuitenkin kuollut. Jäljellä ei ole kuin velipuoli Alarik ja isäpuoli Eino. Kylä sen sijaan on entisellään. Joesta ei saa enää kalaa, koska vuosia sitten on tapahtunut rikos vanhoja uskomuksia vastaan. Alarik ja Eino kuitenkin jatkavat kalastusta päivästä toiseen, vaikka saalista ei tule. Eevan paluu avaa arpeutuneita haavoja ja unohtuneita muistoja. Kylän kesästä tulee kolea myös muuten kuin ilman puolesta.

En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kaunista tekstiä kuin nyt. Vaikka kirjan tarina on järkyttävä, voi lukija löytää tarinasta lukemattomia, loppuun asti ajateltuja virkkeitä. Teksti on runollista ja sanoja maistelee mielessään. Kirjan sanat ja virkkeet luovat tunnelmakuvia, jotka voi oikeasti aistia. Enää en ihmettele sitä, miksi kirjailija kertoi Bloggariklubilla kirjan olevan taideproosaa. En yleensä lainaa kertomakirjallisuudesta mitään postauksiin, mutta nyt on tehtävä poikkeus. Alla olevat kaksi lainausta ovat suoraan kirjasta.

Nilkkojen tasalla kelluu ohutta iltausvaa, leuan alla parveilevat veren perässä vikisevät hyttyset. (s. 71)

Ei surua pueta sanoiksi naapureita varten, se hunnutetaan omassa rauhassa, parsitaan laskokset kokoon neule kerrallaan, ommellaan napit, ketjut ja nauhat, sovitetaan ylle ja todetaan, että hyvin istuu. (s. 98-99)

Kauniiden virkkeiden lisäksi kirjan dialogit on käyty Tornionjokilaakson omalla murteella. Bloggariklubilla Akseli Heikkilä kertoi, että hänen isänsä oli tarkastanut murreosuuksien kirjoitusasun, jottei virheitä syntyisi. Vaikka itse en kyseistä murretta osaa, niin sitä oli mukava lukea ja yrittää toistaa vuorosanoja. Kaikkiin kirjoihin murre ei istu, mutta tässä se on löytänyt paikkansa.

Kirjan teemoja ovat äitiys, kosto ja uskomukset. Nyt täytyy vielä ihmetellä sitä, kuinka uskomatonta on, että mies voi kirjoittaa äitiydestä tällä tavoin. Äitiyden kuvaus on voimakasta ja väkevää, suloista ja silkkistä. Olen jollain tavoin hyvin hämmentynyt koko asiasta. Kerrassaan loistavaa tekstiä. On myös kiehtovaa, kuinka Heikkiä on yhdistänyt kirjan teemat yhdeksi kirjaksi. Uskomukset ovat usein tiukasti kiinni ihmisissä ja yhteisöissä. Niistä ei ole helppo irrottautua, koska mitä sen jälkeen jää jäljelle. Kosto puolestaan on jo sanana negatiivinen, mutta kukapa meistä ei olisi ikinä ajatellut, että kosto elää. Kirjassa Heikkilä kuvaa hyvin koston ja vihan suhdetta. Bloggariklubilla kirjailija kertoi, että kosto on merkki keskeneräisestä traumasta.

Akseli Heikkilä ja Anna-Riikka Carlson (WSOY)

Heikkilä kertoi bloggaajille myös, että aluksi kirjasta piti tulla Alarikin kasvutarina, mutta Eeva alkoi kiehtoa yhä enemmän ja enemmän mielessä, joten lopulta Eevasta tuli kirjan päähenkilö. Akseli Heikkilä on voittanut vuonna 2013 novellillaan Kadotetut suomut Maaseudun Sivistysliiton järjestämän Iso siika -kirjoituskilpailun. Veteen syntyneet pohjautuu voittonovelliin. Kyseessä on sama kylä, jossa isä ja poika istuvat veneessä kalastamassa.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Ihan jo pelkästään kauniin suomen kielen vuoksi. Mahtavana lisänä tulevat tietysti kiehtova tarina myyttisestä pohjoisesta kylästä.

Valkoinen – uuden alku?

Valkoinen. Mitä se tuo mieleen? Puhtauden. Viattomuuden. Uuden alun. Näitä kaikkia voi ajatella olevan myös Kansallisteatterin Alinassa ainakin ensihetkellä, kun istahtaa Omapohjan katsomon penkille ja katsoo näyttämölle. Kaikki on valkoista. Myös näyttämöllä oleva nainen, Alina (Anna Valpuri), on pukeutunut valkoiseen.

Näytelmän alkaessa valkoisen värin lumous katoaa nopeasti. Alina on alkanut huolehtia päihderiippuvaisesta veljestään Emilistä (Pyry Nikkilä), eikä näky ole enää valkoinen, vaikka Emilinkin vaatteet ovat valkoiset. Alina hoivaa ja huoltaa. Ruokkii ja neuvoo. Anelee ja asettaa kieltoja. Alinan huolehtimisesta tulee tavallaan myös riippuvuus. Hän on riippuvainen veljestään ja haluaa, että kaikki olisi niin kuin lapsuudessa. Emil ei kuitenkaan halua apua. Tilanne ajautuu yhä kaaosmaisemmaksi. Onko Alinalla ja Emilillä ulospääsyä tilanteesta?

Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Minulla oli tietynlainen odotus, kun lähdin katsomaan Alinaa. Ajattelin, että Alina on huolesta suunniltaan, mutta hämmästyin, kuinka Alina hymyili. Kuinka kukaan voi hymyillä, jos läheinen ihminen on huonossa jamassa? Vähitellen kaikki kuitenkin selvisi. Alina yritti pitää kulisseja yllä sekä luoda positiivista ja toivoa antavaa ilmapiiriä hymyilemällä. Tosin ei se hymy aina jaksanut pysyä kasvoilla. Hämmästyttävää työskentelyä Anna Valpurilta. Rooli ei ole helppo. Valpuri on koko näytelmän ajan katsojien suurennuslasin alla. Katsojat haluavat tietää, mitä nainen seuraavaksi tekee ja kuinka tarina etenee.

Emilin roolissa oleva Pyry Nikkilä esittää hienosta päihderiippuvaista ihmistä. Itse aina kavahdan tällaisia henkilöitä, ja kieltämättä näytelmää katsoessanikin tuli inhon ja pelon tunne. Tämä kertoo siitä, kuinka loistavalla roolityöllä vaatetuksella ei ole väliä. Inho iski tajuntaani, vaikka miehellä puhtaat valkoiset vaatteet olivatkin.

Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Näytelmässä on mukana kolmaskin henkilö Pirjo Lonka usealla eri roolituksella. Pidin siitä ratkaisusta, kuinka Lonkan vaatetus oli Alinasta ja Emilistä poiketen tavallista. Valkoinen ei ollut pääosassa, eikä tarvinnutkaan, koska valkoinen kupla oli Alinan ja Emilin suhde.

Näytelmän käsikirjoittaja Elli Salo oli Bloggariklubilla kertomassa Alinasta. Näytelmän materiaali saa vakavaksi, eikä siihen mahdu nokkelointia. Aines on haurasta ja raskaasta tekstistä on pitänyt löytää elementit keveyteen. Näytelmän teemoja ovat huoli, huolenpito, läheisyys, riippuvuus ja rakkaus sekä tietenkin sisaruus. Käsiohjelmassa Elli Salo kertoo kuunnelleensa Arvo Pärtin musiikkia kirjoittaessaan näytelmää. Für Alina -kappaleen ohje soittajalle on: ”Rauhallisesti, ylväästi, itseä kuunnellen”. Tätä kaikkea on myös näytelmä Alina, jonka nimi juontuukin kyseisestä kappaleesta.

Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Alina on vaikuttava ja puhutteleva näytelmä. Näytelmän loppukohtaus on mielestäni yksinkertaisesti hieno. En halua paljastaa sitä, mutta siihenkin liittyy väri ja uuden alku. Katsojalle jää toive siitä, että Alina pääsisi eteenpäin elämässään. Niin surulliselta kuin se kuulostaa, niin joskus on osattava irrottautua menneisyyden kahleista, vaikka kuinka ne kuinka tiukassa olisivatkin.

Alina on näytelmä, joka saattaa jakaa mielipiteitä. Olen kuitenkin varma, että jokainen kokee näytelmän omanlaisena ja tekee siitä omat tulkintansa. Itse olen todella iloinen, että sain mahdollisuuden nähdä näytelmän. Rankasta aiheesta huolimatta näytelmä on koskettava.

Alina sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Omapohjassa keskiviikkona 28.8.2019.

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka

Käsikirjoitus: Elli Salo

Ohjaus: Riikka Oksanen

Skenografia: Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen

Näyttämömesteri: Patric Torné

Tarpeiston teosvastaava-kuiskaaja: Irene Lång

Puvuston teosvastaava: Saija Kiiskilä

Naamioinnin konsultointi: Jari Kettunen

Näin näytelmän medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Kirjankansibingo – ei rivejä tälläkään kertaa

Se on kyllä niin, että minun ei pitäisi tarttua mihinkään bingoiluun, eikä veikkaukseen tai lottoiluun. Häviän aina. Tämän kesän kirjankansibingoon osallistuin taas riemumielin. Voitte varmaan arvata, ettei hyvin käynyt. Ei todellakaan. Ei rivin riviä. Rukseja kyllä kertyi kaksitoista, mutta ei niillä rivejä muodostettu. Toisaalta minulla jäi viisi kirjaa postaamatta, enkä niitä ota mukaan bingoiluun, vaikka ihana Oksan hyllyltä -blogin Bingo-emäntä Marika sellaista ehdottikin. Sen verran nyt kuitenkin asiaa raotan, että minun piti kesälomalla kirjoitella postauksia ja saada blogi ajan tasalle, mutta toisin kävi. Mies, joka täällä asuu, joutui äkillisesti sairaalaan ja ajatukset ovat olleet jossain aivan muualla kuin blogissa. Nyt näkyy kuitenkin valoa tunnelin päässä ja ehkä postauksetkin joskus tulevat ajallansa.

Mutta sitten itse kirjankansibingoon. Näinhän siinä kävi.

Kirjabingossa luetut ja postatut kirjat:

Ensimmäinen vaakarivi:

Kirja: Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

Yö: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Puu: Britt Karin Larsen: Finnskogen, elämän kehto

Toinen vaakarivi:

Lempiväri: Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Nainen: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Lomahaave: Arto Paasilinna: Onnellinen mies

Kolmas vaakarivi:

Matkalla: Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Jännitys: Emelie Schepp: Kadonnut poika

Vähintään 5 väriä: Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Neljäs vaakarivi:

Mies: Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani – Ilmari Kiannon elämä

Viides vaakarivi:

Unenomainen: Heidi Köngäs: Sandra

Eksotiikka: Elias Canetti: Marrakešin ääniä

Tämä oli toinen kerta, kun osallistuin kirjankansibingoon. Jos ensi kesänä uskaltaudun mukaan, olisiko se niin, että kolmas kerta toden sanoo ja saisin jopa yhden rivin aikaiseksi.

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Kirjoitin jokin aika sitten, kuinka sain kustantajalta yllätyspaketin, jossa oli kaksi kirjaa. Tällaiset jutut ovat niin parhaimpia. Kiitos kustantajalle. Nyt on luettu paketin toinenkin kirja, joka oli Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden (HarperCollins Nordic, 2019). Täytyy sanoa, että en olisi ehkä lukenut kirjaa muuten, mutta koska yllätyskirja, niin olihan se luettava.

Eletään 1980-luvun Australiassa. Eli Bell on poika, jolla on jokseenkin mutkikkaat lähtökodat elämälle. Äiti ja isä ovat eronneet. Äidin miesystävä Lyle on mukava, mutta hänessäkin on omat ongelmansa. Ensin Lyle ja Elin äiti ovat huumekoukussa. Myöhemmin Lyle vakuuttaa päässeensä kuville ja hoitaa myös Elin äidin vapaaksi huumeista. Mikään ei ole kuitenkaan vieläkään selvää. Lyle ajautuu mukaan huumebisnekseen, johon hän vetää myös Elin äidin. Tästä ei tietenkään seuraa mitään hyvää. Elin elämässä on kuitenkin myös hyviä asioita. On isoveli August, joka ei puhu mitään, mutta on hämmästyttävän älykäs. Lisäksi on Slim, joka on silloin tällöin lapsenvahtina Elille ja Augustille. Ikääntynyt Slim on entinen pahamaineinen vankilakundi, joka on onnistunut karkaamaan vankilasta, josta pakenemisen piti olla mahdotonta.

On kuulkaa sellainen kirja, että huh huh! Aluksi en oikein tiennyt, mitä mieltä kirjasta olisin. Tarina eteni ja sitä oli helppo lukea, mutta aivan kuin tarina olisi odotuttanut jotain ja niin se muuten olikin. Yhtäkkiä alkoi tapahtua ja Elin elämä mullistui täysin. Kaikki lukemani ei ollut mitään kivaa luettavaa. Osa tarinasta oli oikeasti todella kuvottavaa ja pelottavaa, mutta jotenkin Eli osasi olla positiivinen synkimmilläkin hetkillä. Toki pojallakin oli alakuloisia ja rankkoja hetkiä, mutta hänessä oli myös selviytyjäainesta. Elin rikas mielikuvitus myös johdatti pojan tilanteisiin, joihin aivan tavalliset pojat eivät olisi kyenneet. Eli oli erityinen poika.

Kirjassa on hienoja kohtauksia, mutta jollain tavoin pidin todella paljon kohtauksesta, jossa Elin tapaa kalastavan Slimin. Slim on huonossa kunnossa ja Eli ottaa onkivavan Slimiltä ja auttaa miestä. Koukkuun tarttuu iso kala, jossa on pitelemistä. Slim antaa Elille neuvoja, kuinka taltuttaa kala. Neuvot ovat tavanomaisia, mutta niissä piilee myös paljon syvempiä viisauksia. Slimin antamat neuvot ovat mielestäni ohjeita Elille, kuinka selviytyä elämästä.

Pakko on mainita myös siitä, kuinka minua nauratti, kun Elin isä kertoi pojille, kuinka joulukuusi koristellaan tai ei oikeastaan se koristelu, vaan itse puu. Joulukuusena heillä oli limoviikuna, joka sai ylleen punaista ja vihreää joulunauhaa. Itsellänikin oli aikoinaan limoviikuna, jonka koristelin jouluksi, koska en halunnut ostaa pieneen asuntooni oikeaa joulukuusta. Hyvin toimi sellainenkin

Poika nielaisee maailmankaikkeuden on yhden pojan kasvukertomus. Tarinassa edetään välillä ajallisesti isojakin harppauksia, mutta aina sieltä löytyy se sama Eli-poika. Eli kasvaa kouluikäisestä pojasta nuoreksi aikuiseksi. Hän oppii elämän mutkikkuuden jo lapsena. Kaikkiin asioihin ei ole vastauksia. Ei edes silloin, kun Eli on jo täysi-ikäinen. Pidinkin kirjassa siitä, kuinka asioita ei kaunisteltu. Kirja kuvaa hyvin sitä, kuinka erilaiset lähtökohdat eri ihmisillä voi olla elämän tielle.

Teoksessa kuvattu huumebisnes oli mielestäni irvokasta ja räikeää. Aivan käsittämätöntä, millaiseksi ihmiset voivat muuttua saadakseen rahaa huumeiden avulla. Eli ja August joutuvat tahtomattaan mukaan sellaiseen, joka ei kuulu pienten poikien elämään. Tosiasia kuitenkin on, että maailmassa on varmasti monta muutakin Eliä ja Augustia, jotka joutuvat elämään huumemaailman keskellä.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Boy Swallows Universe ilmestyi vuonna 2018. Kirjan on suomentanut Kira Poutanen.

Trent Daltonin Poika nielaisi maailmankaikkeuden kannattaa lukea, jos haluaa lukea erilaisen kasvutarinan. Kirjasta löytyy myös rakkautta ja ystävyyttä. Hieno kirja.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”lempiväri”, koska ihana pinkki ja oranssi.

Kesäteatterissa: Onnellinen mies

Onnellinen nainen kävi katsomassa Arto Paasilinnan romaaniin perustuvan Onnellisen miehen Ohkolan Öljymäen kesäteatterissa. Onnellinen nainen etenkin siksi, että sääherra käänsi taivaan vesihanat keskiviikkoillaksi kiinni. Vaikka eletään jo elokuun puoltaväliä, niin kesäilta ei olisi voinut olla kauniimpi. Toki lämmintä vaatetta piti olla päällä.

Kuusmäellä ollaan odottavalla kannalla. Kohta alkaisi uuden sillan rakentamistyöt, eikä siinä tietysti kaikki. Uteliaita kyläläisiä kiinnostaa tietysti se, millainen siltainsinööri paikalle saapuisi. Saapuihan sieltä. Siltainsinööri Akseli Jaatinen (Aatu Johansson). Jaatinen ottaa työmaan heti haltuunsa, mutta ensimmäisenä päivänä työmiehet saavat ottaa rauhallisesti. Hieman kaljoittelua ja makkaran käristämistä. Tämä ei tietystikään miellytä etenkään rakennusmestari Kainulaista (Ari Lehto). Hän yrittää ottaa heti ohjat käsiinsä ja hoitaa Jaatisen tilalle vastuuntuntoisemman miehen. Vaan eipä tiennyt Kainulainen, mihin ryhtyi. Jaatinen on toimen mies, ja kuka hänet suututtaa, tulee tuntemaan sen nahoissaan. Jaatinen on pitkävihainen mies, eikä aikaakaan, kun valtaapitävät joutuvat nöyrtymään yksi kerrallaan miehen edessä.

Aatu Johansson ja Heikki Simolin

Ohkolan teatteri: Onnellinen mies

Kuva © Lilja Omenainen

Voi Jaatinen, mikä komistus olitkaan! Aatu Johansson on mahtava valinta Jaatisen rooliin. Juuri sopivasti roiston näköinen, jotta jotkut naiset lankeavat jalkoihin. Ja juuri sen verran roiston näköinen myös, että valtaapitävät eivät sellaisesta pidä. Johanssonin lavatyöskentelyä oli hieno seurata. Vesa Saralehdolla oli useampi roolitus, kuten monella muullakin. Saralehto oli mainio etenkin rehtori Rummukaisen vaatteissa. Miehestä nähtiin niin hurjaa puolta kuin anteeksianelijaa, mutta myös sekopäistä känniräyhääjää. Oikeasti ei voinut muuta kuin nauraa. Metsokohtaus oli huippu!

Muista roolituksista pitää nostaa esiin maanviljelijä ja kunnallismies Jäminki eli Heikki Simolin. Mies oli juuri niin ärsyttävässä roolissa kuin isolta herralta voi odottaa. Mies kuvittelee omistavansa kylän ja kyläläiset. Juuri sellainen itsekeskeinen jääräpää. Niina-Liisa Åhsilla oli kaksoisroolitus ekonomi Hellevi Säviänä sekä kyläläisenä. Kyläläisen roolissa Åhs oli superhauska. Oikea kunnon kylän juoruakka. Aina siellä, missä tapahtuu. Lisäksi veljeni, joka oli teatteriseuranani, nauroi Åhsin kuorolaulannalle. Korkealta ja kovaa. Aivan hulvatonta.

Onnellisen miehen on ohjannut Pekka Laiho. Mielestäni hän on hyvin onnistunut luomaan Arto Paasilinnan näköisen näytelmän. Näyttelijät pelaavat hyvin yhteen ja esityspaikka on kaunis takana aukeavine peltomaisemineen. Jotenkin näytelmästä välittyi sellainen tunnelma, että työryhmällä on ollut mukavaa.

Edessä Mika Ilkka ja Vesa Saralehto

Ohkolan teatteri: Onnellinen mies

Kuva © Lilja Omenainen

Pidin siitä, kuinka hyvin Arto Paasilinnan romaania on kunnioitettu. Näytelmä eteni hienolla tavalla romaanin juonen mukaisesti. Montaakaan kohtaa ei oltu jätetty pois, mutta toisaalta ei näytelmään onneksi oltu ympätty mitään ylimääräistäkään. Hieman jännitin sitä, jos näytelmä olisi tuotu nykyaikaan, mutta onneksi ei. Näytelmän tapahtumat sijoittuivat 1970-luvulle lankapuhelimineen kaikkineen. Tällaisia näytelmiä on ilo katsella. Hauskana yksityiskohtana pitää mainita punainen mökki, jonka oven päälle vaihdeltiin kylttiä sen mukaan, mikä rakennus milloinkin oli kyseessä. Vähän samanlaista vaihtoa käytiin huoneessa, joka oli milloin kunnankanslia, milloin VR:n konttori. Tällaiset pienet asiat tuovat hienoa toimivuutta näytelmään.

Onnellinen mies lunasti lupauksensa. Näytelmässä sai nauraa, vaikka välillä tai aika useinkin oli kyse vakavista asioista. Mielestäni oli myös mukavaa, että paikalla oli selvästi henkilöitä, jotka harvemmin käyvät teatterissa, niin hekin tuntuivat pitävän näkemästään. Kesäteatterikauteni on hyvä päättää tähän näytelmään.

Ohkolan Öljymäen kesäteatteri on Mäntsälässä. Paikka on kuin tehty kesäteatteriesityksille. Näytelmää esitetään vielä yhden kerran lauantaina 17.8.2019, jos kesäteatteriin mielit. Tämä on ainakin sellainen näytelmä, joka uppoaa moneen mieleen.

Rooleissa: Aatu Johansson, Piia Salminen, Saila Smith, Jyri Pekonen, Timo Palmgren, Heikki Simolin, Vesa Saralehto, Ari Lehto, Jani Uhlenius, Mika Ilkka, Niina-Liisa Åhs, Antti Johansson, Emma Lehto, Leo Siljander, Juuso Salmi, Veera Välimaa, Eira Andersson ja Tanja Lundsten

Dramatisointi: Kaarina Pesola

Sovitus ja ohjaus: Pekka Laiho

Musiikki: Iivo Johansson

Koreografia: Riikka Virkajärvi-Johnson

Lavastus:: Aatu Johansson ja Eero Salminen

Tarpeisto: Tanja Lundsten ja Niina-Liisa Åhs

Puvustus: Niina-Liisa Åhs ja Tanja Lundsten

Äänitekniikka: Lilja Omenainen

Kiitokset Ohkolan teatterille kutsuvieraslipuista sekä kuvalainauksista.

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Hehkutin jokin aika sitten Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaa. Nyt on vuoro iloita sarjan toisesta osasta Myrskyn sisar (Bazar). Aivan käsittämätöntä, kuinka jokin kirja voi tuoda tunteita pintaan. Tätä kirjaa lukiessa kului nenäliina jos toinenkin.

Ally on viettänyt elämänsä huikeimpia aikoja rakastettunsa Theon kanssa kuullessaan isänsä Papa Saltin kuolemasta. Isän kuolema on isku Allylle, kuten muillekin sisarusparven naisille. Papa Saltin jättämä kirje antaa Allylle kuitenkin voimia jatkaa kilpailemista merellä rakkaan Theonsa rinnalla. Sattuu lisää kamalia ja Allyn maailma romahtaa täydellisesti. Papa Saltilta saatu vihje naisen alkuperästä lähettää Allyn lopulta Norjaan maailmankuulun säveltäjän Edvard Griegin maisemiin. Sukujuurien etsintä tutustuttaa naisen Thom Halvorseniin. Mies on lahjakas muusikko, joka kertoo Allylle sukunsa vaiheita, mutta edelleen on epäselvää, kuinka Ally voisi kytkeytyä kaikkeen siihen, mitä hän kuulee.

En tiedä, mitä kirjalta odotin, mutta en kuitenkaan sitä, että se nostattaisi kyyneleitä vähän väliä silmiini. Myrskyn sisar on käsittämättömän tunnepitoinen teos. Allylle tuntuu tapahtuvan lyhyessä ajassa niin paljon, että vaikuttaa kummalliselta, kuinka sellainen ei vaikuttaisi jollain tavoin naisen mieleen. Toisaalta Ally on aina osannut pitää ohjat käsissään, joten hän ei voi jäädä märehtimään suruunsa. Suru kulkee mukana, mutta suru tuo myös uusia asioita Allyn elämään.

Riley osaa kuvailla kirjan maisemia ja ympäristöä mahtavalla tavalla. Ei ole kyllä ihmekään. Nainen on kirjoittanut Seitsemän sisaren -sarjan kirjoja aina siellä maassa, jossa tapahtumat tapahtuvat. Itse osasin hyvin uppoutua Norjan jylhiin maisemiin. Pidän myös siitä, kuinka suuren taustatyön Riley on kirjoihinsa tehnyt. Joku voisi ajatella, että kirjat ovat kevyttä hömppää, mutta näissä kirjoissa on aina myös ripaus historiaa mukana.

Kirjan rakenne mukailee samaa kuin ensimmäinenkin osa. Välillä ollaan Allyn matkassa nykypäivänä ja toisissa kohdissa matkustetaan kauas menneisyyteen. Kirjan rakenne ei kuitenkaan ole hankala, vaan siirrot ajasta toiseen on tehty taiten ja huolella. Siirrot on myös selkeästi eroteltu omiksi luvuikseen, niin ei tarvitse hämmentyä, missä mennään, jos yhtäkkiä ollaankin jossain 1800-luvun loppupuolella. On annettava kiitosta myös sukupuulle, joka löytyi heti kirjan ensisivuilta. Helpottaa sekin lukemista, kun voi vain vilkaista, että kenestä nyt olikaan kyse ja milloin tapahtumat tapahtuivat.

Täytyy kyllä ihmetellä, kuinka kirjailija on osannut kutoa sellaisen verkon, josta lukijan on vaikea irtautua. Minulla on odottamassa sarjan kolmas teos lukemista ja voinpa arvata, että sen jälkeen odotan neljännen suomennoksen ilmestymistä kuin kuuta nousevaa. Lucinda Riley antaa kirjojen loppusivuilla vihjeitä tulevasta. Luultavasti seuraava teos on täysin erilaisissa maisemissa kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Storm Sister on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan ensimmäinen kovakantinen suomennos ilmestyi vuonna 2018. Lukemani taskukirjapainos on vuodelta 2019. Kirjan on suomentanut Hilkka Pekkanen. Kirjan kauniita kansia on jälleen kehuttava. Suunnittelusta on vastannut Laura Noponen.

Kirja on todella paksu, mutta siinä ei tuntunut olevan mitään liikaa. Päinvastoin. Olisin halunnut lukea tarinaa edelleen. Lucinda Rileyn Myrskyn sisar on kiehtova sukutarina, jota voin ilolla suositella lukulistalle otettavaksi.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”matkalla”. Ihan vain sen takia, että Ally matkusti Norjaan ja voisinpa matkustaa minäkin tuollaiseen postikorttimaisemaan.

Helsingin Kaupunginteatterin avajaiskarnevaalien satoa

Jotain hyötyä on siitä, että kesäloma on vasta nyt. Ei ollut ongelma, eikä mikään osallistua Helsingin Kaupunginteatterin kauden avajaiskarnevaaleihin. Olikin aikamoista menoa. Syksyn ensi-illat esittäytyivät eri pisteillä. Lisäksi teatterin ammattilaisia eri osastoilta oli esittelemässä taitojaan. Olin tehnyt tarkan suunnitelman, kuinka etenen paikasta toiseen, jotta näen kaikkien tulevien ensi-iltojen esittelyistä edes pikkuriikkisen. No, kuten arvata saattaa, suunnitelma on suunnitelma ja toteutus on eri asia.

Sonja Pajunoja

Pieni merenneito

Kuva © Riikka Kiviaho

Pieni merenneito on tietenkin se, joka on useimpien mielessä. Esitys on Helsingin Kaupunginteatterin suurin musikaali ikinä ja voitte arvata, että odotettavissa on jotain aivan käsittämättömän hienoa. Musikaalin ohjaaja Samuel Harjanne väläytti medialle ja karnevaalien yleisölle pienen siivun esityksestä. Ihan jo niiden muutamien minuuttien aikana tuli tunne, että Pieni merenneito on nähtävä. Teos on taatusti visuaalisesti upea.

Pieni merenneito
Kuva © Riikka Kiviaho

Rosa Liksomin romaaniin perustuva Everstinna lienee monille kirjoja rakastaville se näytelmä, joka kiehtoo syksyn näytelmistä eniten. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta jotenkin tuli tunne, että pitäisi lukea kirja ja nähdä näytelmä. Kyseessä on nimittäin melkoinen teos. Heidi Herala on näytelmän tulkitsija, joten esityksestä tulee varmasti vahva ja vaikuttava teos.

Heidi Herala ja Susanna Airaksinen

Everstinna

Olin ehtinyt lukea ennen avajaiskarnevaaleja Teatteriin-lehden, josta heräsi kiinnostus Riistapolkua kohtaan. Näytelmässä 13-vuotiaalle Hannille ja 19-vuotiaalle Franzille syntyy suhde. Kun suhde paljastuu, nuori mies saa tuomion. Tuomion jälkeen Hanni haluaa kuitenkin edelleen jatkaa suhdetta kielloista huolimatta. Näytelmää kuvataan väkeväksi perhetragediaksi. Avajaiskarnevaaleissa näin esityksen ensimmäisen kohtauksen sekä yhdestä toisesta kohtauksesta pätkän. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka iloisin mielin ohjaaja Lauri Maijala heitti ehdotuksia näyttelijöille. Näyttämöllä vaikuttikin olevan hyvä tunnelma, vaikka näytelmä lienee aikamoisen hyytävä.

Ella Mettänen, Lauri Maijala ja Paavo Kinnunen

Riistapolku

Draamaa ja komediaa on tiedossa Minna Lindgrenin romaaniin perustuvassa Vihaisessa leskessä. Satuin paikalle sopivasti, kun kirjailijakin oli paikalla. Hän kertoi, että näytelmä kertoo noin 70-vuotiaista eläkeläisistä. Kun ihminen jää eläkkeelle, ajatellaan yleensä vain, että eläkeläiset ovat oma ryhmänsä. Tähän pitäisi saada muutos, koska 70-vuotias eläkeläinen on aivan eri asia kuin 90-vuotias eläkeläinen. Usein 70-vuotias on vielä hyvinkin viriili ja aktiivinen. Pitäisi vain keksiä kullekin sopivaa ajanvietettä. Tällekin näytelmälle on annettava vahva suositus. Sen verran hupaisaa katseltavaa oli hot jooga -kohtaus.

Vihainen leski

Jos ei ole kauhean innostunut perinteisestä teatterista, niin Stella Polariksen improvisaatioillat voivat olla hyvä valinta. Stella Polariksella on valittavissa farssia, jännäriä tai esitystä kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Lisäksi ovat Sari Siikanderin vetämät tähtivierailuillat. Stella Polariksen esitykset ovat aina ainutlaatuisia. Esitykset tehdään näyttämöllä katsojien edessä eli odotettavissa voi olla mitä tahansa. Sari Siikander myös vakuutti, ettei katsojia vedetä näyttämölle eli sitä ei tarvitse pelätä.

Micke Rejström ja Sari Siikander

Aikamoisia juttuja, mutta ei siinä kaikki. Näiden lisäksi Lilla teaternissa saavat ensi-iltansa Äktenskapsgrejen ja Sufflören. Molemmat esitykset voi nähdä suomeksi tekstitettynä, jos pelkää, ettei oma ruotsin kielen taito riitä. Eikä tässäkään vielä kaikki. Myös Täydellinen lauantai, Mies, joka rakasti järjestystä ja Kolmen kimppa saavat ensi-iltansa. Minua hieman harmittaa, että missasin näiden viiden esityksen esittelyt. Oli niin paljon kaikkea muuta mielenkiintoista seurattavaa.

Ariel, Samuel Harjanne ja Erik vai oliko se kuitenkin, että Sonja Pajunoja, Samuel Harjanne ja Martti Manninen

Kuva © Riikka Kiviaho

Ensi-iltaesittelyiden ohella oli mahdollisuus vierailla ei osastojen ständeillä. Ei voi muuta sanoa kuin mielenkiintoista. Kyllä teatterissa on monenlaista taitajaa. Ihan pienenä mainintana, mutta alla olevassa Arielin pyrstössä mahtaa olla tekemistä. Arvostan ihmisiä, joilla ovat kädentaidot hallussa.

Arielin pyrstö

Postauksessa käytetyt kuvat ovat joko ihanan Riikka Kiviahon ottamia otoksia tai omia räpellyksiäni, joten ethän lainaa kuvia kysymättä lupaa.

Kiitos Riikka taas kerran kuvalainauksista. Olet mahtava.

Arto Paasilinna: Onnellinen mies

Sain kutsun Ohkolan kesäteatteriin Mäntsälään katsomaan Onnellista miestä. Ajattelin, että olisi kiva lukea Arto Paasilinnan kirjoittama Onnellinen mies ennen esitystä, joten kävin lainaamassa kirjan kirjastosta. Nyt vain toivon, että sääherra olisi suosiollinen keskiviikkona. Sadetta ja ukkosta on luvattu, eikä katsomoa ole katettu. Toivottavasti esitystä ei kuitenkaan peruta ja toivottavasti veljeni ei hätkähdä huonoa ilmaa, koska on lupautunut lähtemään seurakseni.

Siltainsinööri Jaatinen saapuu Kuusmäelle rakentamaan betonisiltaa vanhan ja lahonneen puusillan viereen. Jaatinen ottaa homman hienosti haltuunsa. Hän tulee hyvin työmiesten kanssa toimeen ja häntä pidetään reiluna esimiehenä. Kylän valtaapitävät joutuvat Jaatisen kanssa kuitenkin heti napit vastatusten. He eivät voi sietää miestä. Lisää vettä myllyyn tuo se, että Jaatinen kellistää juhannusyönä palopäällikkö Jokikokon mielitietyn. Sakinhivutusta tuollainen mies kaipaa. Jaatinen on kuitenkin rehellinen mies, eikä hän suostu altavastaajaksi, jos ei ole tietoisesti tehnyt mitään väärää. Kylällä kuohuu, mutta vielä enemmän kuohuu sen jälkeen, kun rehtori Rummukainen yllättää Jaatisen ja oman rouvansa ilkosillaan kesämökin sängystä. Nyt ei hyvät hyssykät heilu. Kylän kerma ei kuitenkaan tiedä, että suuttuessaan Jaatinen saa aikaiseksi vaikka mitä. Sen tulevat myös arvovaltaiset kyläläiset tuntemaan nahoissaan.

Siis apua! Olen taatusti joskus nuorempana lukenut Onnellisen miehen, mutta nyt se jotenkin upposi tosi kovaa. Onnellinen mies on ilman muuta klassikko, ja tekisi mieli jopa osallistua Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen tällä kirjalla, mutta en tiedä, lukevatko muut kirjaa klassikoksi. Minä kuitenkin luen. Toisaalta klassikkohaasteen postauspäivä on joskus vasta tammikuussa, ja minä haluan postata kirjasta nyt heti. Etenkin kun teatteri on ylihuomenna.

Arto Paasilinnan tapa kuvailla on suoraviivaista, mutta ilkikurista. Kirjassa tapahtuu koko ajan jotain, eikä tylsiä hetkiä synny. Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin välillä yliampuvia, niin rehellisesti sanottuna kaikki kirjassa tapahtunut olisi mahdollista tapahtua oikeasti. Pidin myös siitä, kuinka Paasilinna on osannut jättää kirjasta kaiken epäoleellisen pois. Kirja on kompakti ja nopealukuinen. Lukemassani pokkarissa oli vajaa kaksisataa sivua.

Kirjan ajankuvaus on loistavaa. Nauratti monessa kohtaa, miksei henkilö ota kännykkää esiin ja soita jonnekin. Niin sitä on tultu 1970-luvulta rytinällä eteenpäin, etten edes itse meinaa muistaa, että siihen aikaan ja pitkälle sen jälkeenkin oli vain lankapuhelimia. Huvittavaa oli myös lukea, kuinka suuri auktoriteetti kirkolla on ollut silloin. Toisaalta Jaatiseen sillä ei kyllä ollut mitään vaikutusta, mikä sinänsä on saattanut olla aikanaan jopa melko ällisyttävää.

Kirjan yksi teema on kateus. Kateus on jotain niin perisuomalaista, ettei sitä voi aina ymmärtää. Jos jollakin menee hyvin ja asiat ovat mallillaan, niin jonkun toisen täytyy yrittää pilata kaikki. Mustamaalaaminen ja kiusaaminen ovat keinoja, joilla kateellinen ihminen yrittää saada henkilön, jolla on näennäisesti kaikki hyvin, huonoon valoon ja muiden syrjimäksi. Tämä on varmasti sellainen asia, josta ei ikinä päästä yli. Kateellisia ihmisiä on aina. Onko kateuden takana pelko siitä, että oma asema horjuu vai mikä kateuden taustalla on? Eikö kaverilla saa mennä hyvin, jos itselläkään ei mene? En vain ymmärrä, enkä varmaan koskaan opi ymmärtämäänkään.

Arto Paasilinnan Onnellinen mies on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1976 Weilin & Göösin kustantamana. Kirjasta on otettu useita eri painoksia ja kenties useiden kustantajien toimestakin. Itse luin Loistopokkareiden version vuodelta 2006. Kyseessä on ollut kirjan yhdeksäs painos siihen aikaan.

Onnellinen mies kuuluu mielestäni siihen kategoriaan, että tämä kannattaa lukea. Tarinassa on vetovoimaa, eikä ajan hammas ole sitä purrut.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”lomahaave”. Nyt kun olen vihdoinkin kesälomalla, olisi kiva matkata maalaismaisemaan.

Heidi Köngäs: Sandra

Olen moneen kertaa kirjoittanut, kuinka hieno harrastus lukupiiri on. Se pitää taas kerran toistaa. Heidi Köngäksen Sandra (Otava, 2017) olisi saattanut jäädä lukematta ilman lukupiiriä. Onneksi kuitenkin lukupiirissä ehdotettiin kirjaa luettavaksi, niin siihen tuli tartuttua. Kerrassaan hieno ajankuvauksellinen kirja, joka jäi pitkäksi aikaa mieleen voimakkaan lukukokemuksen vuoksi.

Sandra on joutunut nuorena tyttönä huutolaiseksi. Huutolaisuus on hänessä alati jollain tavoin läsnä. Siksipä naiselle ei olekaan aivan ymmärrettävää, kuinka hänen aviomiehensä Janne on luvannut rakentaa heille torpan. Siis ikioman torpan. Torpasta tulee kuin tuleekin totta, vaikka se vaatiikin hirvittäviä työtunteja Jannelta. Sandra on kuitenkin ikionnellinen ja perhe kasvaa, Vaikka rahaa ei liiemmälti ole, on Sandra onnellinen, kunnes alkaa tapahtua. Syttyy sisällissota. Janne joutuu tahtomattaan punaisten riveihin ja pois perheensä luota. Alkaa epätoivon aikakausi. Missä Janne on ja selviytyykö mies ikinä hengissä kotiin?

Mitä lukupiiriläiset pitivät kirjasta? Kirjan sanottiin pitävän otteessaan alusta loppuun saakka. Tämän itsekin allekirjoitan. En olisi malttanut laskea kirjaa välillä käsistä, koska halusin tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kirjan tarina on kirjoitettu lempeästi kovaakin kovemmasta aiheesta. Kirjassa on myös monta näkökulmaa. Pääosassa on tietenkin Sandran ääni, mutta tarinasta löytyy myös Sandran tyttärentyttären Klaaran sekä Jannen sisaren Lyytin ajatuksia. Köngäs on myös osannut hyvin vangita kirjan henkilöiden luonteet. Lukijalle ei jäänyt epäselvyyttä, millaisia ihmisiä henkilöhahmot olivat. Sandra on lempeä, mutta työteliäs ja Jannen äiti ja sisko Lyyti kiivaita tulisieluja. Myös Sandran ja Jannen lapsilla ovat selkeästi erottuvat luonteenpiirteet.

Sisällissodan kuvaukset olivat kamalaa luettavaa. Siinä ei auttanut, vaikka olit kuinka tuttu jollekin, jos edustit väärää väriä. Sandra yritti kuitenkin pitää positiivisuutta yllä. Ruoasta oli huutava pula, mutta aina Sandra jotain särvintä pöytään keksi. Oli myös ihastuttavaa lukea, kuinka Sandra hyödynsi porkkanoita, jotka sen ajan Suomessa olivat melko vieraita vihanneksia. Hieman myös hymyilytti se, kuinka Sandra kasvatti mustia härkäpapuja. En tiedä, kuinka yleisesti niitä on ylipäätään Suomessa viljelty, mutta nykyisinhän tämä on mitä suurin vegaaninen herkku.

Sandrasta löytyy myös suuria teemoja. Kirjan ajankuvaukset siitä, kuinka lapset olivat apuna kodin arkisissa toimissa, olivat hienoa luettavaa. Toki sitä itsellekin on 1970-80-luvun lapsena ja nuorena opetettu, että tietyt kotityöt piti hoitaa. En sitten tiedä, oliko niistä mitään apua äidilleni, joka työpäivän jälkeen kotiin tuli. Toivottavasti edes vähän. Kirjassa käsitellään myös masennusta. Sisällissodan aiheuttamat traumat ovat aiheuttaneet ties millaisia psyykkisiä sairauksia, mutta niitä ei varmasti ole siihen aikaan osattu samalla tavoin hoitaa kuin nykyisin. Yksi teema on vielä mainittava. Nykyajan työttömyys. Se on tässäkin kirjassa läsnä hyvin rehellisesti kuvattuna.

Sandra on järisyttävä lukukokemus. Se itkettää ja laittaa miettimään, kuinka paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle. Suomen sisällissodasta on sata vuotta ja tuntuu, että vasta nyt asioista aletaan uskaltaa puhua niiden oikeilla nimillä. Johtuuko se siitä, että lähestulkoon kaikki sisällissodan tavalla tai toisella kokeneet ovat siirtyneet tai siirtymässä ajasta iäisyyteen? Eikö asioista ole uskallettu puhua aikaisemmin ääneen? Sandran tarina on joka tapauksessa hirvittävä esimerkki siitä, kuinka samaa kansaa olevat ihmiset saattavat tappaa toisiansa mitään tuntematta. Toivon, ettei kansakuntamme ikinä enää joudu moiseen aikakauteen. Ihan kamalaa.

Heidi Köngäksen Sandra kannattaa ottaa lukulistalle, jos pidät historiallisista romaaneista, etkä hätkähdä vähästä. Kirjan tarina on hyvin realistinen.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 5- (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”unenomainen”. Vaikka kirjan aihe ei sitä olekaan, niin kirjan kansi sitä on. Ei muuten meinaa tulla suoraa tänäkään kesänä.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kevään viimeinen Bloggariklubi keskittyi kirjallisuuteen. Illan aikana meille esittäytyi kolme mielenkiintoista kirjailijaa. Yhden kirjaesittelyn olen jo tehnyt ja nyt tulee toinen eli hiljaa hyvä tulee. Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019) kiehtoi aiheellaan. Fiktiivinen teos Sylvi Kekkosesta faktoilla sävytettynä. Itse olen aina vain ajatellut, että Sylvi Kekkonen oli presidentti Urho Kekkosen aviovaimo, mutta on hän ollut muutakin.

Eletään kesää 1966. Sylvi Kekkosen hyvä ystävä Marja-Liisa Vartio on kuollut. Sylvi tarvitsee etäisyyttä kaikkeen. Hän lähtee ajamaan kuningatar Elisabethilta antamalla Morris Minillä kohti Katermaa. Yksin. Hän ei halua ketään lähelleen. Hän haluaa käydä läpi elettyä elämää ja miettiä, vieläkö voisi kirjoittaa kirjan. Katermassa Marjaliisa (kirjan kirjoitusasu) alkaa näyttäytyä hänelle. Hyvin elävän tuntuisena, mutta silti jollain tavoin erilaisena. Tällä kertaa on niin, että Marjaliisa on kuuntelijan roolissa ja Sylvi saa kertoa hänelle elämästään. Elämä Urho Kekkosen rinnalla ei ole ollut helppo. Sylvi ei olisi halunnut Urhosta presidenttiä, koska samalla koko perhe joutui tapetille. Urho tällaisesta nautti, Sylvi ei. Urholla riitti rakastajia, joista Sylvi oli tietoinen, mutta hän oli silti valtakunnan ensimmäinen nainen.

Samaan aikaan, kun Sylvi muistelee elämäänsä, kuvanveistäjä Essi Renvall tuskailee työnsä kanssa. Hänen pitäisi tehdä muotokuva Sylvi Kekkosesta, mutta hän ei saa siihen oikeaa ilmettä. Yrityksiä on monia, mutta jotain puuttuu. Sylvissä on monta puolta, ja aina kun jokin puoli tulee hyvin esiin, toinen häviää. Essin työ vaikuttaa mahdottomalta, eikä hän enää oikein tiedä, miten asian Sylville kertoisi.

En aluksi tiennyt, kuinka suhtautuisin kirjaan, jossa todellinen henkilö on ikään kuin herätetty henkiin. Tällaisessa voi joko onnistua loistavasti tai epäonnistua täydellisesti. Venho on kuitenkin onnistunut. Sylvi Kekkonen tuntuu hyvin todelliselta henkilöltä. Hänen elämänsä ei ole ollut helppo, vaikka moni niin ajattelee. Toki hänen ei ole tarvinnut miettiä rahojen riittämisestä, mutta toisaalta se on vaatinut veronsa. Häntä on pidetty aina presidentin puolisona. Hänen kirjallinen uransa katsottiin olevan vain presidentti Urho Kekkosen ansiota. Moni ajatteli, että tuskin hänen kirjojaan olisi julkaistu, ellei olisi ollut nimeä. Tällainen kuulkaa syö naista. Kaikki mitä teet, peilataan puolison kautta. Sylvi Kekkonen oli myös rakastava ja huolehtiva äiti. Anoppina Sylvi Kekkonen ei luultavasti ollut helpoin tapaus. Myöhemmin Sylvi Kekkosen elämää tuskastutti nivelreuma. Pidinkin siitä, kuinka hyvin Venho oli onnistunut vangitsemaan romaaniinsa Sylvi Kekkosen elämää, vaikka kirja fiktiivinen onkin.

Kirjan teksti on viipyilevää ja tuokiokuvia maalailevaa. Itse jätin usein lukemisen kesken, koska halusin nauttia lukemastani näystä. Pidin siitä, kuinka kirjassa ei ole mihinkään kiire. Ensimmäinen nainen luo miellyttävän pysähtyneisyyden tunnun. Teksti on kaunista ja sanat lipuvat lukijan tajuntaan. Tällaista tekstiä on ihana lukea etenkin silloin, kun itsellä on stressi ja kiire päällä. Tällaisen tekstin lukeminen rauhoittaa.

Johanna Venho kertoi Bloggariklubilla, että hän innostui Sylvi Kekkosesta, kun löysi hänen kirjojaan kirjastosta. Venhon mukaan Sylvi Kekkonen on unohdettu kirjailija. Hän halusikin kirjoittaa ensin kirjan Sylvistä ilman Urho Kekkosta, mutta se oli mahdotonta, koska miehellä oli joka tapauksessa niin suuri vaikutus Sylvin elämään. Johanna Venho kertoi myös, ettei kirja ole totuus Sylvistä, vaan muotokuva ja samalla Venhon tulkinta ja kuvitelma Sylvi Kekkosesta.

Kirjan kansipaperit ovat todella kauniit. Kannen suunnittelusta on vastannut Satu Kontinen. Täytyy paljastaa sekin, että kansipaperien alta löytyy mahtava yllätys. Essi Renvallin piirros Sylvi Kekkosesta. Pidän tällaisista yllätyksistä.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kannattaa lukea, jos kaipaa hengähdystaukoa nopeatempoisista kirjoista, eikä kammoksu fiktiivistä teosta todellisesta henkilöstä.

Yllätys kansipapereiden alla: Essi Renvallin piirros Sylvi Kekkosesta

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.