Kansallisteatteri: Dosentit

 

Se tunne, kun istut teatterin katsomossa ja tunnet eläneesi näyttämöllä olevan hetken itsekin. Kansallisteatterin Dosentit on enemmän ajan hengessä kuin voisi kuvitellakaan. Vaikka näytelmä sijoittuu yliopistomaailmaan, on tällaisia tilanteita ja konflikteja varmasti jokaisella työpaikalla. Yhteenottoja. Muka rakentavaa ja asiallista keskustelua. Uraportailla kohoamisen tavoittelua. Juha Jokela on nero. Mies on pureutunut nyky-yhteiskunnan työelämärakenteeseen todella perusteellisesti.

Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen

Johanna Virtanen (Ria Kataja) on sosiaalipsykologian professori. Hän alkaa tutkia yliopistotutkijoiden hyvinvointia yhdessä entisen opiskelijansa Fiona Eskolan (Marja Salo) kanssa. Fiona on post-doc-tutkija, joka kipuilee talousvaikeuksien ja lapsiperheen arjen keskellä. Johannalla ja Fionalla on tutkimuksessa omat hankaluutensa. Lisää ongelmia aiheuttaa Johannan ex-mies Eero Henrik Palola (Hannu-Pekka Björkman), joka haluaa lohkaista tutkimuksesta itselleen mojovan kakkupalan. Johanna joutuu yliopiston rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) kanssa napit vastakkain tuon tuosta. Rehtori on julkisuushakuinen. Häntä ei kiinnosta yliopistotutkijoiden hyvinvointi. Lisää vettä myllyyn tuo yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela). Heinilä on valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisi yliopiston johdolta pisteitä ja papukaijamerkin. 

Ria Kataja. Huh huh! Ihan oikeasti, mikä nainen! Kataja on lähes kolmetuntisen näytelmän joka kohtauksessa mukana. Hän on äänessä. Hän vetää pitkiä monologeja ja käy monimutkikkaita dialogeja. Hän uppoutuu roolihenkilönsä sisään kokonaisvaltaisesti. Innostus, epätoivo, loppuun palaminen. Mitä vain, niin tämä nainen hoitaa sen upealla tavalla. Ria Kataja on tähti.

Marja Salo ja Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen

Fionan roolissa oleva Marja Salo näyttelee uskottavasti somekiukkuista naista. Hän twiittaa pahan olonsa somemaailman luettavaksi. Hän saa lokaa niskaansa enemmän kuin tarpeeksi, mutta tämäkään ei naista pysäytä. Hän vastaa loanheittäjille yhä uusilla ja uusilla twiiteillä. Kirosanat kuuluvat niin ikään naisen twiittivarastoon. Pakko on myös hehkuttaa Maria Kuusiluomaa. Voi jestas, mikä rehtori ja esimies! Varsinainen ämmä. Oikeasti tekisi mieli kirjoittaa bitch, mutta koska en pidä vieraiden kielten sekoittamisesta suomenkieliseen tekstiin, niin mennään ämmällä. Voin hyvin kuvitella, kuinka tällainen esimies provosoisi työpaikoilla huonoa ilmapiiriä. Kauhukuva suorastaan. 

Näytelmän lavastus on tehty panoptikon-tyyppiseen puolikaareen, jonka on kehittänyt 1700-luvun lopulla filosofi Jeremy Bentham. Benthamin kehittämä panoptikon on vankilatyyppi, jossa vankeja pystytään tarkkailemaan ilman, että vangit tietävät, milloin heitä tarkkaillaan. Tämä sopii näytelmän teemaan paremmin kuin uskoisikaan. Ikinä ei tiedä, mistä silmät seuraavat sinua. Lavastuksen on suunnitellut Kati Lukka.

Hannu-Pekka Björkman, Tommi Korpela ja Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen

Dosentit on loistava kuvaus nyky-yhteiskuntamme työelämän ongelmakohdista. Asioista, joista ei yleensä puhuta. Parempi lakaista ikävät asiat maton alle, niin niitä ei ole olemassa. Näytelmän henkilöhahmot ovat mahtavia karikatyyrejä. Tällaisia henkilöitä löytyy varmasti jokaiselta työpaikalta. Vaikka näytelmän aihe on rankka, on pakko silti hymyillä. Näytelmää katsoessa avautuu myös näkymä sille, kuinka itse toimii työyhteisössä. Ehkä pitäisi itsekin välillä vilkaista peiliin. 

Dosentit on näytelmä, jota suosittelen kaikille työelämän asiantuntijoille, esimiehille, toimihenkilöille ja ihan kaikille, jotka ihmettelevät, miksi töissä ei menekään niin kuin kuvittelisi. Kilpailu viisaudesta ja nokkeluudesta on kovaa peliä, eikä sen tarvitse tapahtua yliopistomaailmassa, vaan sitä tapahtuu kaikkialla. 

Kansallisteatterin Dosentit sai kantaesityksensä Suurella näyttämöllä keskiviikkona 15.9.2021.

 

Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo sekä videolla Snezhina Petrova

 Ohjaus: Juha Jokela

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Valosuunnittelu: Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu: Timo Teräväinen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

Dramaturgit: Minna Leino ja Hanna Suutela

 

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille.

Vallilan Kansallisteatterissa: Saituri

 

Lähes puolitoista vuotta ehti kulua edellisestä Bloggariklubin tapaamisesta. Nyt pääsimme kuitenkin taas tapaamaan toisiamme. Ilmassa oli selvästi jännitystä. Tapaamispaikka oli Vallilan Kansallisteatterissa, joka sijaitsee Vallilan Konepajan alueella. Kyseessä on Kansallisteatterin Pienen näyttämön ja Willensaunan remontin väistötila. Uskomattoman rouhean kauniilta paikka näyttikin. Konepaja on jo itsessään asettanut paljon ehtoja, mitä tilaan saa rakentaa ja mitä ei. Kansallisteatterin ammattilaiset ovat kuitenkin onnistuneet loihtimaan upean tilan, jossa Konepajan karuus näkyy, mutta tilaan on saatu tuotua loistoa kierrätystavaroiden avulla. Kristallikruunut katossa tuovat vaikuttavaa vastakaikua Konepajan rosoisuudelle. 

Bloggariklubilaisina pääsimme näkemään Vesa Vierikon ohjaaman Molièren Saiturin ennakkonäytöksen. Täytyy sanoa, että vaikka olen kesällä pari kesäteatteriesitystä ehtinyt näkemään, oli Saituri jotain uskomatonta katsottavaa. Upeaa näyttelijätyötä hienojen lavasteiden ja upean valaistuksen keskellä. Koko ilta oli kuin yhtä ilotulitusta. Teatteri. Se on se, jota olen kaivannut. 💖

Markku Maalismaa
Kansallisteatteri: Saituri (2021)
Kuva © Stefan Bremer

Harpagonin (Markku Maalismaa) lapset Élise (Asta Sveholm, TeaK) ja Cléante (Jussi-Petteri Peräinen, TeaK) ovat molemmat rakastuneita. He ovat löytäneet mielitiettynsä, mutta kuinka kertoa asiasta isälle, joka ei ole valmis uhraamaan lapsillensa yhtään ropoa. Päinvastoin. Hän on tehnyt omat suunnitelmansa lastensa varalle. Tyttären hän aikoo naittaa vanhalle rikkaalle miehelle, joka maksaa kaikki hääkulut. Itse hän puolestaan aikoo naida Marianen (Marketta Tikkanen), joka on pojan rakastettu. Tästähän syntyy sellainen soppa, jossa Harpagon vahtii rahakirstuaan herkeämättä ja muut yrittävät kääntää asiat omaksi parhaakseen. 

Nautin siitä, kuinka Markku Maalismaa eläytyi saiturin rooliinsa. Vanha, käppänä ukko, joka rakastaa vain rahojaan. Harpagonin kokkina ja ajurina nähdään Juha Varis, joka saa melkoiset dialogit ja tapahtumat aikaiseksi Harpagonin kanssa. Kuinka vain mies voisi Harpagonia miellyttää, sen hän yrittää tehdä. Senkin uhalla, että valheella on usein lyhyet jäljet. Paula Siimes on uskomaton juonittelevana naisena Frosinena. Hän laskelmoi koko ajan, kuinka voisi itse hyötyä tilanteesta eniten. Näytelmässä on mukana kolme teatterikoululaista Asta Sveholm, Jussi-Petteri Peräinen ja Sami Lalou. He kaikki suorittavat taiteellista opinnäytetyötään isoissa rooleissa. Nuoret näyttelijät suoriutuvat urakastaan kiitettävästi.

Marketta Tikkanen ja Paula Siimes
Kansallisteatteri: Saituri (2021)
Kuva © Stefan Bremer

Näytelmän lavastuksen ja pukusuunnittelun takana on Tarja Simone. Pidin heti nähtyäni siitä, miltä näyttämö näytti. Takaseinä on tehty vanhoista ikkunoista ja ikkunanpokista. Näyttämön perällä olevien ovien ja ikkunoiden takaa siintää hieman vihreää kasvustoa. Siellä se puutarha on. Näytelmän puvut ovat upeita, vaikka naurattikin Heikki Pitkäsen housut, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi tehty muhkeasta toppakankaasta. Lisäksi nauroin avoimesti sille, kun Harpagon käy kiinni poikansa paidasta roikkuviin nyöreihin ja kyselee niiden tarkoitusta. Hänhän ei voi ymmärtää sitä, kuinka lapset saavat tuhlattua vaatteisiinsa hirveitä summia. 

Saituri on vanha klassikko, joka kantaesitettiin vuonna 1668. Vaikka näytelmän valmistumisesta on vuosisatoja, toimii näytelmä edelleen. Siinä on elementtejä, joita jokainen voi löytää nykyäänkin omasta lähipiiristä vai väittääkö joku, ettei tuntisi ketään, joka ei haluaisi laittaa rahojaan yhtään mihinkään. Vastavuoroisesti on myös ihmisiä, jotka yrittävät hyötyä joka asiasta jotain. Sekin tuli näytelmässä hyvin esiin. Saituus on piirre, joka voi olla välillä ihan tervettä, mutta Molièren Saiturissa itaruus on jo sairautta. Tästä huolimatta näytelmä on hauska, koska se sisältää sellaisia elementtejä, ettei katsoja voi muuta kuin nauraa.

Markku Maalismaa, Karin Pacius ja Juha Varis
Kansallisteatteri: Saituri (2021)
Kuva © Stefan Bremer

Jokainen tietää, että koronarajoituksia taas kerran kiristettiin pääkaupunkiseudulla. On pakko todeta, että kulttuuria on kohdeltu tässä suhteessa kaltoin. Ymmärrän, kuinka vaarallinen korona on, mutta ainakin Saiturin ennakkonäytännössä turvallisuudesta oli huolehdittu loistavasti. Maskit kasvoilla katsomoon, Joka toinen rivi tyhjäksi. Samaa seuruetta olevat saivat istua vierekkäin, mutta muussa tapauksessa piti jättää väliin tyhjää tilaa. 

Vallilan Kansallisteatterin Saituri kannattaa mennä katsomaan, jos vain onnistuu lipun saamaan. Näillä näkymin esitykset näyttävät olevan melkoisen loppuunmyytyjä. Joka tapauksessa Saituri on kunnon klassista teatteria, joka varmasti jaksaa naurattaa.

Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Juha Varis 

Ohjaus: Vesa Vierikko

Suomennos: Arto af Hällström

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus ja pukusuunnittelu: Tarja Simone

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

 

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille hienosta illasta.

Voiko sinivalaan vatsasta pelastua?

Kaikki varmasti muistavat Raamatun kertomuksen Joonasta, joka joutui ison kalaan vatsaan ja selviytyi sieltä takaisin elävien kirjoihin. Voiko sellaista oikeasti tapahtua? Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama näytelmä Sinivalas ohjaa katsojan ajatukset miettimään asiaa laajemmalti.

Anna (Elena Leeve) on kutsunut perheensä, jossa puolikkaita sisaruksia on enemmänkin, saareen, jossa heidän yhteinen kesämökkinsä sijaitsee. On Annan syntymäpäivät, joten kaikkien pitäisi hymyillä ja olla iloisia. Kaikki ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan. Annan aviomies Matias (Heikki Pitkänen) on masentunut, eikä haluaisi ketään mökille. Isovelipuoli Juha (Timo Tuominen) on valmis aloittamaan kinastelun ja syyttelyn aiheesta kuin aiheesta. Toinen isovelipuoli Peter (Elmer Bäck) raahaa mökille kirjailijan (Emmi Parviainen), joka onneksi osoittautuu rakastettavaksi naiseksi. Tämä on alkusoittoa kaikelle. Haavat alkavat aueta viimeistään siinä vaiheessa, kun perhe alkaa puhua mökistä luopumisesta. Jokaisella on omat ajatuksensa mökin myymisestä tai pitämisestä. Samalla aletaan ratkoa perheen sisäisiä ristiriitoja.

Heikki Pitkänen ja Elenva Leeve

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalaan ensemble on hieno. Todella taitavia näyttelijöitä, joista on pakko nostaa esiin muutamia nimiä. Elena Leeve tekee hienon roolityön, josta löytyy paljon eri tason nyansseja. On voimakas ja itsenäinen Anna. On rakastunut ja kiihkeä Anna. On seesteinen ja herkkä Anna. Matiaksen rooli ei ole helppo, mutta Heikki Pitkänen vie sen hienosti läpi. Pitkäsen ilmeet ovat uskomattomat. Voiko olla ahdistuneemman näköisiä kasvoja kuin Matiaksella? Elmer Bäck onnistui ihastuttamaan katsojat musiikillisella soolo-osuudella. Hiljentävä hetki. Pidin myös siitä, kuinka Peter tuntui olevan ainoa, joka sai Matiakseen jonkin kontaktin. Emmi Parviainen on näyttämöllä tai videokankaalla uskomaton. Parviaisen vähäeleisyys on voima, joka lumoaa. Emmi Parviainen on ehdottomasti yksi tämän päivän kovimpia näyttelijöitä. Fanitan.

Yksi näytelmän hienoimpia kohtauksia oli maalata näyttämölle taulu Pyhästä ehtoollisesta, jossa näyttelijät asettautuivat pöydän ääreen. Taiteilijana Emmi Parviainen varmisti, että opetuslasten kädet ja asennot asettautuivat oikeaan asentoon, kuten Leonardo da Vincin maalauksessa. Kohtaus oli hämmentävä ja pysähdyttävä. Olisin voinut jatkaa teoksen katselemista pidempäänkin.

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

On pakko todeta, että näytelmän alkaessa kuiskasin ystävälleni, olemmeko me tulleet elokuviin. Näytelmä alkaa valkokangasosuudella, joka jatkuu läpi näytelmän. Milloin enemmän, milloin vähemmän. Tällainen videokikkailu toimii ehkä nuoremmille, mutta itse alan olla niin vanha, että haluaisin nähdä enemmän näyttämötyöskentelyä. Tosin en voi väittää, etteivätkö näyttelijöiden suuret muotokuvat ja ilmeikkäät kasvot olleet kiinnostavaa seurattavaa. Pidin myös siitä, kuinka Parviainen puhui videokuvassa samalla, kun perhe piti palaveria. Videoiden avulla onnistuttiin luomaan myös jonkinlaista mökkitunnelmaa. Näiden lisäksi Elena Leeven videoilla luotu muotokuvakehys näytelmän loppupuolella oli hieno. Kaiken kaikkiaan videokuvilla on löydetty hienoja ratkaisuja, vaikka jotain olisi voitu jättää pois.

Paavo Westerberg oli helmikuussa Bloggariklubilla kertomassa näytelmästä. Hän totesi, että näytelmä kuvaa muuttuvaa maailmaa. Perhe on paikka, jossa halutaan pitää kiinni vanhasta. On paljon kipua, mutta on myös paljon rakkautta. Näytelmä on kuvaus tämän ajan ihmisistä, jossa hahmoton syyllisyys on läsnä.

Kristiina Halttu, Timo Tuominen ja Esa-Matti Long

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalas on draamanäytelmä, mutta siitä löytyy syvempiäkin puolia kuin draaman viihdyttävyys. Näytelmä kuvaa sitä, kuinka perhe on joutunut sinivalaan nielaisemaksi. Jokainen pyrkii ison valaan vatsasta ulos omine ongelmineen. Jos ulospääsyyn on tie, millainen on elämä sen jälkeen? Voiko sinivalaan vatsasta pelastua ruhjeitta vai olisiko parempi jättäytyä sinivalaan armoille?

Sinivalas ei välttämättä aukene heti. Se vaatii katsojalta paljon, mutta jos haluaa haastaa itsensä, on Sinivalas näytelmä, joka kannattaa valita.

Sinivalas sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 4.3.2020.

Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen

Ohjaus: Paavo Westerberg

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Dramaturgi: Eva Buchwald

Ohjaajan assistentti: Alise Polačenko

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Ilmasilta

Ilmasillan esittelytekstit eivät välttämättä herättäneet sellaista kiinnostusta, että olisin halunnut näytelmän nähdä. Onneksi kuitenkin ohjaaja Saana Lavaste kävi kertomassa näytelmästä Bloggariklubilla, jonka jälkeen näimme esityksen ennakkonäytöksessä. Ilmasilta on uskomattoman monikerroksinen näytelmä, jonka jälkeen pää on täynnä kysymyksiä ja ajatuksia.

Pirjo Luoma-aho

Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)

Kuva © Katri Naukkarinen

On äiti, poika ja tytär. Kaikki asuvat omillaan, eikä heillä tunnu olevan aikaa toistensa murheille. Soitellaan, mutta kiirettä ja välinpitämättömyyttä on ilmassa. On heillä kuitenkin paljon yhteistä. He kaikki haluavat konkreettisesti auttaa hädässä olevia ihmispoloja. Äiti (Pirjo Luoma-aho) on selvästi yksinäinen. Hän istuu sohvalla ja vaihtelee televisiokanavia. Kaikilta kanavilta tulee uutisia katastrofeista ja sodista. Nainen tuskailee myös sateistaa ilmaa, ja tulee oivaltaneeksi, että pakolaiskeskuksen katto vuotaa. Hänen on tehtävä asialle jotain, ja ylipäätään hänen on autettava ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa. Poika (Pyry Nikkilä) on taitava kirurgi. Hän lähtee kriisialueille pelastamaan ihmishenkiä, vaikka oikeasti hänen pitäisi ensisijaisesti saada oma päänuppinsa kuntoon. Tytär (Alina Tomnikov) on entinen jalkapallotähti, joka lähetetään avustusjärjestön toimesta pakolaisleirille. Hänen pitäisi luoda pakolaisleirillä hyvää, mutta kauhukseen hän huomaa, ettei ymmärrä mitään ja virheitä syntyy.

Näytelmässä on luotu hienosti roolit, jotka kuvastavat roolihenkilön henkistä ikää. Pirjo Luoma-ahon perheen äidin roolissa kuvastuu vuosien tuoma viisaus ja varmuus. Hän vaikuttaa hyvin tasapainoiselta, vaikka lapset kohtelevatkin häntä kaltoin. Pyry Nikkilän pojan rooli on puolestaan kiireinen ja ahdistunut. Poika haluaisi auttaa kaikkia, mutta rahkeet eivät riitä. Alina Tomnikovin näyttelemä tytär puolestaan vaikuttaa hyvin haavoittuvalta ja pelokkaalta. Aivan kuin tytär olisi pelkkää suurta kysymysmerkkiä. Upeaa heittäytymistä koko triolta.

Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)

Kuva © Katri Naukkarinen

Saana Lavaste kertoi, että näytelmä pitää sisällään äidin, pojan ja tyttären muotokuvat, ja näin asia onkin. Jokainen näyttelijä on vuorollaan pääosassa, jolloin muut kaksi näyttelijää näyttelevät näytelmän sivurooleja. Erityismaininta pitää antaa pojan muotokuvassa olevalle rumpupatteristolle, joka toimii leikkaussalina tai toisinaan synnytyssalina. Poika vetelee rumpusooloja ja hoitajat ojentelevat hänelle instrumentteja. Välillä pääsee myös harjoittelija puikkoihin. Riemastuttavaa, mutta silti ahdistavaa.

Lavastuksen ja videosuunnittelun takana on ollut Sampo Pyhälä. Nämä pelaavat hienosti yhteen. Lavastus on melko raju. Näyttämö on puolillaan ryysyjä. Välillä epämääräiset lakanat toimivat verhona ja tuovat ankeaa ja ehkä julmaakin tunnelmaa näytelmään. Videokuvissa nähdään esimerkiksi pakolaisleirin telttameri. Erityisen paljon pidin siitä, kuinka sadekeli oli toteutettu. Tuli sellainen tunnelma, että halusi kääriytyä huovan sisälle teekupin kera.

Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)

Kuva © Katri Naukkarinen

Jokaisella näytelmän perheenjäsenellä on suuri auttamisenhalu, mutta kuinka ihmisiä oikein voi auttaa. Se ei ole helppo tehtävä. Auttamisen lomassa tulee huomanneeksi, ettei mikään riitä, eikä yhden ihmisen auttaminen pelasta kaikkia. Tällainen ahdistaa. Samalla perheessä on kuitenkin jotain vinksallaan. Läheisimmilleen ei tunnu kellään riittävän aikaa, vaikka huoli voikin olla kova. Lavasteen sanoin voisi kiteyttää, että rakkautta on annettavana, mutta ei tiedetä, kuinka toimitaan.

Ilmasilta on näytelmä, joka herättää paljon ajatuksia. Näytelmä ei ole helppo, enkä suosittele sitä sellaisille, jotka käyvät kerran vuodessa teatterissa, koska kyseessä ei ole kepeä komedia.

Ilmasilta sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Willensaunassa torstaina 13.2.2020.

Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Käsikirjoitus: Paula Salminen

Ohjaus: Saana Lavaste

Dramaturgi: Minna Leino

Lavastus: Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Saija Raskulla

Videosuunnittelu: Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

Ohjaajan assistentti: Maruska Verona

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Lokki

Viime vuonna jäi postaamatta joitakin teatteri- ja kirjajuttuja, mutta onneksi aika on vain käsite, ja tänä vuonna voi jatkaa siitä, mihin viime vuonna jäätiin. Kansallisteatterin esittämä Anton Tšehovin Lokki on näyttelijä Maria Kuusiluoman 25-vuotistaiteilijajuhlan huipentuma. Kuusiluoma nähdään näytelmässä huikean Irina Arkadinan roolissa.

Maria Kuusiluoma

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

On kesä. Sorinin maatilalla puhutaan taiteesta ja kirjoittamisesta. Huippusuosittu näyttelijätär Irina Arkadina on ottanut rakastajakseen tunnetun kirjailijan Trigorinin (Jussi Lehtonen). Irinan poika Kostja (Miro Lopperi) on silmittömän rakastanut näyttelijäksi haluavaan Nina Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Kostja on kirjoittanut näytelmän, jonka päähenkilö on ilman muuta Nina. Näytelmä saa maatilan kesäasukeilta ankaran tuomion ja Kostja on maansa myynyt. Ninakaan ei tunnu välittävän Kostjasta, vaan yrittää lähestyä Trigorinia kysymystulvan kanssa. Toisaalta Nina haluaa myös olla täysin samanlainen näyttelijätär kuin Arkadina. Tilanhoitajan tytär Maša (Emmi Parviainen) puolestaan on tulenpalavasti rakastunut Kostjaan, eikä nuori mies huomaa mitään. Rakkautta on ilmassa paljon, mutta kohteet tuntuvat olevan aina väärät.

Maria Kuusiluoma Arkadinana on ehdottomasti oman juhlanäytelmänsä diiva. Kopea ja kylmä käytös tasapuolisesti kaikkia kohtaan. Kyllä menestyneet ihmiset saavat tehdä ihan mitä tahansa. Suoraan sanottuna ärsyttävää, mutta samalla niin hienoa. Aksa Korttila Ninan roolissa on omaksunut uskomattoman taitavasti ihailemansa näyttelijän ilmeet ja eleet. Voisi sanoa, että nainen on Arkadinan peilikuva nuoruusvuosina. Kun nyt aloin kehua naisia, niin en voi olla vetämättä mukaan Emmi Parviaista. Jestas, että pidän tämän naisen karismasta. Sitä paitsi Parviainen esittää näytelmässä laulutaitojaan. Saattaisi moni laulaja kalveta tämän äänenkäytön rinnalla. Upeaa!

Miro Lopperi ja Aksa Korttila

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

Onhan nyt pakko jotain puhua miehistäkin. Ihan vain tasapuolisuuden vuoksi. Miro Lopperi on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Tästä nuoresta miehestä kuullaan varmasti tulevaisuudessa paljon. Mies, jonka energisyys ja liikunnallisuus näyttämöllä on huikeaa. Toisaalta seuraavassa hetkessä mies saattaa olla totaalisen ahdistunut. Käsittämättömän taitavaa näyttelemistä. Fanitan. Vesa Vierikko on näytelmässä Pjotr Sorinin roolissa. Välillä tuli epäuskoinen tunne, näytteleekö mies vai onko Vierikko oikeasti niin huonossa hapessa kuin näytelmän Pjotr vaikutti toisinaan olevan. Toisaalta kaiken täytyi olla näyteltyä, koska sarkastiset kommentit Vierikon suusta olivat mahtavia.

Anne Rautiainen on ohjaustyössään tuonut Lokkiin hienoja vivahteita. Lokki on klassikko ja sitä Kansallisteatterin näytelmä kunnioittaa. Rautiainen on saanut ujutettua mukaan loistavasti toteutettuja ja dramaattisen pysähdyttäviä kohtauksia. Entä sitten näytelmän visuaalisuus? Siis mitä ihmettä! Aivan kuin olisin katsonut isoja näyttämötauluja. Sivuseinillä lepattavat kynttilät toivat näytelmään omaa hienoa tunnelmaa. Välillä kynttilät sammuivat, välillä paloivat. Siitä huolimatta liekit olivat kuin aidoissa kynttilöissä. Aivan mielettömän mahtavaa valosuunnittelua. Kiitos Ville Toikka ja kaikki muut, jotka olitte näppinne näytelmän visuaalisuuteen iskeneet.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

Lokki on ilman muuta traaginen näytelmä. Rakkauden kohteet ovat vääriä, eikä kenelläkään tunnu menevän hyvin, vaikka näennäisesti muuta näytelläänkin. Näytelmässä on myös suurenmoista nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelua. Nuoruus esiintyy elinvoimaisena. Vanhuus heikkenevänä. Jokainen voi miettiä, mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan. Toisaalta nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelu ei estä sitä, etteikö molemmissa voida tuntea kaipuuta ja kiihkoa. Siihen ikä ei ole mikään vastaus.

Kansallisteatterin Lokkia esitetään vielä ainakin koko kevätkauden. Jos rakastat visuaalisuutta, tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti nähdä.

Lokki sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 18.9.2019.

Rooleissa: Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen

Suomennos: Jalo Kalima

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Jenni Nikolajeff

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Näin esityksen osana Bloggariklubin suhdetoimintaa. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Sapiens

Miltä kuulostaisi luontodokumentti ihmisestä Jarmo Heikkisen kertomana? Nyt se on mahdollista nähdä ja kokea. Nimittäin Kansallisteatterissa, joka on ottanut ohjelmistoonsa Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia -teoksen pohjalta tehdyn näytelmän Sapiens. Kuinka tietokirja sitten voi toimia näyttämöllä? Hyvin, kunhan heittää romukoppaan ajatukset perinteisestä teatterista.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Näytelmän alkaessa katsoja voi hieman hämmentyä nähdessään näyttämöllä joukon ihmisiltä ja ehkä hieman apinoiltakin näyttäviä tyyppejä. Kaikki kuitenkin selviää, kun antaa Jarmo Heikkisen sanojen pureutua alitajuntaan. Kyse on Homo-suvun edustajista. Niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia. Kertomisen edetessä alkaa katsojalle selvitä, miksi Homo sapiens eli ihminen ainoana Homo-suvun edustajana selvisi hengissä.

Tiesin teatteriin tullessani, että näyttelijöillä olisivat maskit kasvoillaan. Silti se hämmästytti, kun alkuihmiset muuttuivat maanviljelijöiksi. Tämä on kuitenkin yksi tapa WAUHAUS-kollektiiville, joka on mukana Sapiens -produktiossa, tehdä esityksiä. Maskit peittävät näyttelijöiden kasvot niin, ettei heitä välttämättä tunnista. Ei heitä tunnista myöskään äänestä, koska näyttelijät eivät puhu. Jarmo Heikkinen on äänessä. Se jäi kuitenkin mietityttämään, kuinka näyttelijät pystyivät pitämään maskeja kasvoillaan? Eikö sellainen silikonimaski ole hiostava?

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Koska ollaan luontodokumentin äärellä, hyppäävät kohtaukset hetkessä toiseen. Yleensä hetki pysähdytään yhden kohtauksen, jota itse kuvailisin sanalla kuvaelman, äärellä. Kuvaelma tulee mieleen siksi, että kohtauksille on tyypillistä lasinen, suljettu vitriini, jonne kulloisenkin kohtauksen ihmiset asettuvat tai ainakin osa heistä. Ihmiset asettuvat vitriiniin vahanukkemaisiin asentoihin, jossa maskit lisäävät tunnelmaa entisestään. Näistä kuvaelmista tulee tunne, että olisin jossain museossa tuijottamassa historiallisia esi-isiäni ja -äitejäni. Niin, ja olihan siellä näyttämöllä oikeastikin museovieras pällistelemässä vitriinejä (Ilja Peltonen).

Pidin siitä, kuinka kohtauksissa ajaudutaan eräänlaiseen pysähtyneisyyteen, kunnes yhtäkkiä jostain tulee jotain yllättävää. Yleensä tässä vaiheessa ihminen on keksinyt jotain uutta ja mullistavaa. Nykyihmiselle ehkä aivan tavanomaisia ja päivittäisiä keksintöjä, mutta kun ajattelee asiaa suuremmassa mittakaavassa, niin ei voi muuta ajatella kuin, että ihminen on älykäs eläin. Tosin kaikki keksinnöt eivät ole onnea ja sopusointua maapallolle tuoneet.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Ydinpommin kuvaukseen olisi ollut helppo päättää näytelmä, koska kohtaus on mykistävä ja järkyttävä. Se ei kuitenkaan olisi ollut oikein, koska paljon on tapahtunut sen jälkeenkin. Elämä on jatkunut. Tietokoneet, kännykät ja internet ovat vallanneet maailman. Aivan esityksen lopussa on kohtaus, jossa simpanssi on tuijottamassa lasivitriiniä, jonka sisällä on kännykässä kiinni oleva Homo sapiens. Tämä on nerokkaasti oivallettu ja toteutettu kuvaus.

Sapiens on täynnä hienoja ja hyvin tehtyjä kohtauksia. Erilaiset ihmislajit ovat uskomattoman taitavasti tehtyjä. Ulostyöntyvät otsat ja karvaisuus. Aivan kuin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle olisi oikeasti jostain kaivettu tällaisia hahmoja. Maanviljelyn kehittyminen oli upeasti luotu kohtaus. Vehnäpeltojen kasvaminen näyttämölle oli jotain käsittämättömän kaunista ja erilaista. Loppupuolen laskeutuvat maisemaverhot ovat myös uskomatonta nähtävää. Järkyttävästä muovikrääsästä päädytään puhtaaseen vuoristometsään. Tästä tuli sellainen tunne, oltaisiinko nyt sen äärellä, että ihminen on ymmärtänyt, kuinka tärkeää meille on puhdas luonto. Toivon niin.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Minulla oli keväällä ilo kuulla Sapiensin käsikirjoittajan Minna Leinon ja ohjaaja Anni Kleinin ajatuksia näytelmästä. Siinä vaiheessa oltiin vielä melko alussa. Hararin kirjaa oli luettu rivi riviltä ja tehty rajauksia näytelmään otettavista asioista ja käsikirjoitus oli valmis. Selvää oli tietysti se, että Homo sapiens on eläin, joka kohotti itsensä vähitellen Jumalaksi. Homo sapiensilla on myös kyky kertoa tarinoita. Leino ja Klein tiivistivätkin erinomaisesti, että näytelmä on tarina tarinoita kertovasta ihmislajista.

Sapiensiin on koottu mielestäni kattava otos Hararin kirjasta. Ei mitään liikaa, mutta ei liian vähääkään. Sapiens on todella erilainen teatterikokemus. Voi olla, että joillekin on liian vaativa näytelmä, mutta niille, jotka uskaltautuvat hypätä luontodokumentin vietäväksi, näytelmä on varmasti hieno kokemus.

Sapiens sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 11.9.2019.

Alkuperäisteos Sapiens. A Brief History of Humankind: Yuval Noah Harari

Alkuperäisteoksen suomennos: Jaana Iso-Markku

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Rooleissa: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino

Lavastus: Samuli Laine

Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff

Englanninkielinen tekstitys: Kayleigh Töyrä

Ohjaajien assistentit: Maia Häkli ja Salla Loper

Yhteistyössä: Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Valkoinen – uuden alku?

Valkoinen. Mitä se tuo mieleen? Puhtauden. Viattomuuden. Uuden alun. Näitä kaikkia voi ajatella olevan myös Kansallisteatterin Alinassa ainakin ensihetkellä, kun istahtaa Omapohjan katsomon penkille ja katsoo näyttämölle. Kaikki on valkoista. Myös näyttämöllä oleva nainen, Alina (Anna Valpuri), on pukeutunut valkoiseen.

Näytelmän alkaessa valkoisen värin lumous katoaa nopeasti. Alina on alkanut huolehtia päihderiippuvaisesta veljestään Emilistä (Pyry Nikkilä), eikä näky ole enää valkoinen, vaikka Emilinkin vaatteet ovat valkoiset. Alina hoivaa ja huoltaa. Ruokkii ja neuvoo. Anelee ja asettaa kieltoja. Alinan huolehtimisesta tulee tavallaan myös riippuvuus. Hän on riippuvainen veljestään ja haluaa, että kaikki olisi niin kuin lapsuudessa. Emil ei kuitenkaan halua apua. Tilanne ajautuu yhä kaaosmaisemmaksi. Onko Alinalla ja Emilillä ulospääsyä tilanteesta?

Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Minulla oli tietynlainen odotus, kun lähdin katsomaan Alinaa. Ajattelin, että Alina on huolesta suunniltaan, mutta hämmästyin, kuinka Alina hymyili. Kuinka kukaan voi hymyillä, jos läheinen ihminen on huonossa jamassa? Vähitellen kaikki kuitenkin selvisi. Alina yritti pitää kulisseja yllä sekä luoda positiivista ja toivoa antavaa ilmapiiriä hymyilemällä. Tosin ei se hymy aina jaksanut pysyä kasvoilla. Hämmästyttävää työskentelyä Anna Valpurilta. Rooli ei ole helppo. Valpuri on koko näytelmän ajan katsojien suurennuslasin alla. Katsojat haluavat tietää, mitä nainen seuraavaksi tekee ja kuinka tarina etenee.

Emilin roolissa oleva Pyry Nikkilä esittää hienosta päihderiippuvaista ihmistä. Itse aina kavahdan tällaisia henkilöitä, ja kieltämättä näytelmää katsoessanikin tuli inhon ja pelon tunne. Tämä kertoo siitä, kuinka loistavalla roolityöllä vaatetuksella ei ole väliä. Inho iski tajuntaani, vaikka miehellä puhtaat valkoiset vaatteet olivatkin.

Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Näytelmässä on mukana kolmaskin henkilö Pirjo Lonka usealla eri roolituksella. Pidin siitä ratkaisusta, kuinka Lonkan vaatetus oli Alinasta ja Emilistä poiketen tavallista. Valkoinen ei ollut pääosassa, eikä tarvinnutkaan, koska valkoinen kupla oli Alinan ja Emilin suhde.

Näytelmän käsikirjoittaja Elli Salo oli Bloggariklubilla kertomassa Alinasta. Näytelmän materiaali saa vakavaksi, eikä siihen mahdu nokkelointia. Aines on haurasta ja raskaasta tekstistä on pitänyt löytää elementit keveyteen. Näytelmän teemoja ovat huoli, huolenpito, läheisyys, riippuvuus ja rakkaus sekä tietenkin sisaruus. Käsiohjelmassa Elli Salo kertoo kuunnelleensa Arvo Pärtin musiikkia kirjoittaessaan näytelmää. Für Alina -kappaleen ohje soittajalle on: ”Rauhallisesti, ylväästi, itseä kuunnellen”. Tätä kaikkea on myös näytelmä Alina, jonka nimi juontuukin kyseisestä kappaleesta.

Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Alina on vaikuttava ja puhutteleva näytelmä. Näytelmän loppukohtaus on mielestäni yksinkertaisesti hieno. En halua paljastaa sitä, mutta siihenkin liittyy väri ja uuden alku. Katsojalle jää toive siitä, että Alina pääsisi eteenpäin elämässään. Niin surulliselta kuin se kuulostaa, niin joskus on osattava irrottautua menneisyyden kahleista, vaikka kuinka ne kuinka tiukassa olisivatkin.

Alina on näytelmä, joka saattaa jakaa mielipiteitä. Olen kuitenkin varma, että jokainen kokee näytelmän omanlaisena ja tekee siitä omat tulkintansa. Itse olen todella iloinen, että sain mahdollisuuden nähdä näytelmän. Rankasta aiheesta huolimatta näytelmä on koskettava.

Alina sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Omapohjassa keskiviikkona 28.8.2019.

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka

Käsikirjoitus: Elli Salo

Ohjaus: Riikka Oksanen

Skenografia: Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen

Näyttämömesteri: Patric Torné

Tarpeiston teosvastaava-kuiskaaja: Irene Lång

Puvuston teosvastaava: Saija Kiiskilä

Naamioinnin konsultointi: Jari Kettunen

Näin näytelmän medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Kaikki hienot jutut

Pääsin Bloggariklubin mukana katsomaan Kansallisteatterin Willensaunaan Kaikki hienot jutut -esitystä, josta en kauheasti etukäteen tiennyt mitään. Olin vain äkkipikaisesti katsonut, että näytelmässä on kaksi näyttelijää. Käsikirjoittaja Duncan Macmillan oli tietysti myös seikka, johon olin kiinnittänyt huomiota. Siinä ne sitten olivatkin. Avoimin mielin liikkeellä olin siis.

Mitä sitten tapahtuikaan? Narikassa sanottiin, että kassit ja takit saa viedä mukaan Willensaunaan. Sepäs vasta jotakin. Minulla kun on aina olkalaukun lisäksi kangaskassi, jossa kantautuu milloin mitäkin. Aina vähintään kirja ja sateenvarjo. Aluksi hieman emmin, kuinka selviydyn takin ja kassien kanssa Willensaunan penkillä, mutta lopulta voitti ajatus siitä, että pääsen nopeammin kiiruhtamaan junalle, kun ei tarvitse jonottaa takkia narikasta. Sitä paitsi jälkikäteen ajateltuna tällaiselle järjestelylle on erityinen syy.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Toinen yllätys tuli heti perään. Myyrä -ohjelmasta tutuksi tullut kuiskaaja-Irene jakoi Willensaunan edustalla paperilappuja. Paperilappu tultiin tarvitsemaan esityksen aikana, joten sitä ei saanut hävittää. Kolmas yllätys oli, kun Willensaunan näyttämötila muistutti oikeasti saunan lauteita. Penkit oli nostettu näyttämölle ja näyttämöllä hyppelehti näyttelijä Mari Lehtonen. Lehtonen jakeli katsojille myös ohjeita. Kun näytelmän aikana kuulee numeron, joka on merkitty katsojan saamaan paperilappuun, täytyy katsoja lukea sana tai sanat, jotka paperille on kirjoitettu. Hui ja jännää! Minun lappuni luku taisi olla 998 ja teksti ”friteerattua kanaa hapanimeläkastikkeessa”.

Näytelmän alkaessa Lehtonen tai oikeastaan näytelmän nainen alkaa kertoa tarinaansa siitä, kun hän oli 7-vuotias ja äiti yritti tehdä itsemurhan. Äiti viipyy sairaalassa, mutta perheen sisällä asiasta ei yksinkertaisesti puhuta. Tyttö alkaa laatia listaa asioista, jotka ovat hyviä ja hienoja juttuja. Tyttö kasvaa ja lista sen mukana. Välillä lista unohtuu vuosikausiksi, kunnes se taas nousee esiin jostain. Jossain vaiheessa tytön ystävätkin lisäävät asioita listaan. Äidin sairaudesta ei kuitenkaan edelleenkään puhuta perheen sisällä.

Näytelmän alkupuolella oivalsin, ettei näytelmässä olekaan muita kuin yksi näyttelijä ja yleisö. Lehtosen näytellessä ja tipautellessa välillä listan numeroita kuuluviin, pääsi yleisön edustajat oikeasti avaamaan suunsa. Yleisöä tarvittiin muutamissa muissakin jutuissa. Yleisöllä onkin melkoinen rooli esityksessä, mutta kenenkään oloa ei tehdä kiusalliseksi, eikä ihmisiä nolostuteta. Esitys on interaktiivisuutta parhaimmillaan. Nautin joka hetkestä.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Kaikki hienot jutut on pohjimmiltaan surullinen tarina, mutta mukana on myös onnen pilkahduksia. Välillä näytelmä hymyilyttää ja naurattaa, mutta käy myös muutakin. Esitys tulee iholle ja vielä enemmänkin. Itselleni kävi niin, että esityksen loppupuolella tunsin kyyneleiden tippuvan poskilleni. Ilta oli saanut minut todella liikuttuneeseen tilaan, eikä itkusta meinannut aivan heti tulla loppua. Käsittämätöntä, kuinka tällaista tapahtuu. Uskon, että näyttelijän ja katsojien välisellä vuorovaikutteisuudella oli osasyy tapahtuneeseen.

Näytelmän teemana ovat ilman muuta masennus, puhumattomuus ja itsemurha. Surullisia aiheita, mutta tarina, joka näiden ympärille on rakennettu, on yksinkertaisesti kaunis. Kuvittelen, että tämän näytelmän nähdessään ihminen voisi ainakin ottaa jotain oppia. Aina kannattaa puhua. Asioita ei kannata pitää sisällään. Jos masentunut ihminen ei itse kykene puhumaan, niin muiden perheenjäsenten ei kuitenkaan kannata käpertyä omaan itseensä. Puhumalla helpottaa sekä omaa, että muiden oloa.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Näytelmässä ei ollut lavastusta ollenkaan, ellei näytelmän lavasteiksi lasketa laatikoita, jotka näyttämölle kannettiin näytelmän loppuvaiheessa. Laatikot sisälsivät naisen vuosien aikana listaamat asiat. Yleisökin pääsi kirjoittamaan oman lisäyksensä listaan. Arvaatteko mitä kirjoitin? Kirjoitin lappuun, että kissan kehräys. Sehän on vain yksinkertaisesti niin hieno asia, että suupielet nousevat ylöspäin väkisinkin.

Heti näytelmän nähtyäni minulle tuli tunne, että haluan nähdä esityksen uudelleen. Mari Lehtosen kanssa vuorottelee Ilja Peltonen. Olisi oikeastaan mahtava nähdä näytelmä myös Iljan versiona. Joudun luultavasti varaamaan syksylle liput johonkin esitykseen. Tässä on näytelmä, jota voin koko sydämestäni suositella muillekin. Ihana. 💗

Kaikki hienot jutut sai ensi-illat Kansallisteatterin Willensaunassa keskiviikkona 20.3.2019.

Rooleissa: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö

Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa

Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Äänisuunnittelu: Olli Valkola

Kiitos Bloggariklubille ja Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä näytelmä. Kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Tie Konyaan

Minua on jo pidempään kiinnostanut tehdä matka Konyaan. Lähinnä sellainen matka, että olisin Turkissa lomalla ja lähtisin lomakohteestani bussilla muutamaksi päiväksi Konyaan. Miksikö? En tiedä. Konyassa on jotain kiehtovaa, eikä vähiten se, että derviššitanssijat ovat lähtöisin Konyasta. Vaikka matkani Konyaan ei ole vielä toteutunut, sain yhden Bloggariklubi-illan päätteeksi hienon tilaisuuden kokea välähdyksen siitä, millainen on ollut näyttelijä Jari Virmanin tie Konyaan.

Jari Virman on siis oikeasti tehnyt matkan Konyaan, eikä minkä tahansa matkan, vaan 670 kilometrin vaelluksen. Virman oli törmännyt dervišširunoilja Rumin runoon, joka alkoi kiehtoa häntä kummalla tavalla. Miehelle tuli halua lähteä vaeltamaan kohti Rumin hautaa. Matkan aikana Virman nauhoitti kaiken kokemansa. Tie Konyaan on Jari Virmanin henkilökohtainen löytöretki tuntemattomaan, joka on nyt tuotu Kansallisteatterin Willensaunaan suuren yleisön nähtäväksi ja koettavaksi. Esityksen takana on kokkolalainen Ruska Ensemble -teatteri.

Jari Virman

Kuva © Mitro Härkönen

Ennen esitystä meitä opastetaan ottamaan tuolien selkänojilla olevat kuulokkeet valmiiksi käsiimme. Sanoin heti ystävälleni, että minä en ole kuulokeihminen, kuinka päin nämä laitetaan päähän. Ystäväni totesi aivan samaa. Siinä sitten arvuuttelimme ja katsoimme kuulokkeissa olevia säätimiä ja painiketta. Ennen kuin varsinainen h-hetki koitti, saimme vielä tarkat ohjeet, kuinka kuulokkeet asetetaan päähän, ja mitä tapahtuu, jos painaa Tune-nappulaa. Asema menee pois kohdaltaan ja se pitää hakea uudestaan. Testasimme kuulokkeita ja piippausta kuului. En tajunnut, että olisi pitänyt kuulua puhetta. Olin siis jo ehtinyt ennen ohjeistamista painaa sitä kiellettyä nappulaa. Juuri niin minulle osuvaa tällainen. Ohjeistaja ehti häipyä näyttämöltä ennen kuin ehdin huitoa, etten kuule sitä, mitä pitäisi kuulla. Onneksi tajusin painaa Tunea uudelleen ja oikea kanava löytyi heti ja saatoin heittäytyä matkalle Konyaan, enkä edes ehtinyt menettää mitään matkan alkutohinoissa.

Tie Konyaan on kaksiosainen esitys, jossa ensimmäinen osio kertoo Virmanin matkasta Konyaan. Samaan aikaan, kun kuulokkeista valui katsojien korviin erilaisia elämän ääniä, Virman matkasi Konyaan näyttämöllä. Täytyy myöntää, että aluksi olin epäileväinen kuulokkeiden suhteen, mutta tällä tavoin matkasta tuli todella intensiivinen kokemus. Aivan kuin olisit itse vaeltanut Turkin vuoristoisella maaseudulla paahtavan auringon alla.

Jari Virman

Kuva © Jari Virman

Näytelmän toisessa osiossa Virman vaihtaa vaatteet ja näyttämölle tuodaan pirttipöytä ja penkit. On aika kutsua vieras pöydän ääreen keskustelemaan näytelmän tematiikasta. Olin katsomassa ensimmäistä yleisöharjoitusta, joten en yhtään tiennyt tai oikeastaan muistanut, kuka tulisi näyttämölle vieraaksi. Olinkin todella positiivisesti yllättynyt, kun näyttämölle asteli suufilaisuuden tutkija Mikko Viitamäki Helsingin Yliopistosta. Todella huikeaa päästä kuuntelemaan todellisen asiantuntijan sanoja Rumista ja hänen runoudestaan. Saimmepa jopa kuulla Viitamäen lausuvan yhden Rumin runoista persiaksi. Olen todella otettu.

Tie Konyaan on hyvin henkilökohtainen näytelmä, jossa on monia eri kerroksia. Näytelmän tunnetilat ovat voimakkaita. On Virmanin toive ja uskallus lähteä vaeltamaan vieraaseen maastoon. On Virmanin epätoivo ja kiukku, kun kaikki alkaa väsyttää, eikä matkan päätepiste tunnu tulevan ikinä vastaan. On Virmanin suuri onni, kun hän on vihdoin Konyan rajalla. Rumi ajaa miestä eteenpäin. Hän todellakin haluaa matkata sinne, jonne Rumi on haudattu. Matka nostaa esiin suuria kysymyksiä, joihin Virman hakee vastauksia.

Mikko Viitamäki ja Jari Virman

Kuva © Mitro Härkönen

Virmanin vaeltaminen auringon paisteessa oli toteutettu hienolla tavalla. Valospotit kohdistettiin yksi kerrallaan paistamaan kuin aurinko taivaalta. Matkan taittuessa ja maan pyöriessä aurinko kohdisti säteitään eri suunnasta. Näppärästi toteutettu valaistus. Valosuunnittelun takana on ollut Titus Torniainen. Pidin myös siitä, kuinka koreografiasta tuli esiin derviššitanssin piirteitä. Hypnoottista katseltavaa.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan sitä, olisiko esityksestä saanut vielä enemmän irti, jos yleisö olisi saanut osallistua toisen osion keskusteluun. Toisaalta ei sitä kiellettykään. Ja voihan se olla niinkin, että jos yleisö saisi osallistua keskusteluun, niin aktiivisen yleisön kanssa tulisi ennen pitkää aikapula ja toisaalta hiljaisemman yleisön kanssa saattaisi syntyä kiusallisia hiljaisia hetkiä, jos kukaan ei keksisi mitään kysyttävää. Joka tapauksessa tulevissa esityksissäkin on mielenkiintoisia vieraita, kuten Kristian Smeds, Mikko Ijäs ja Tarja Halonen sekä Marjatta Lehtovirta ja Kati Juurus.

Tie Konyaan on erilainen teatteriesitys, joka pureutuu suoraan ihon alle. Lämmin suositus, jos et ole ennakkoluuloinen erilaisia teatteriesityksiä kohtaan.

Tie Konyaan sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Willensaunassa perjantaina 26.4.2019.

Vaeltaja ja näyttelijä: Jari Virman

Käsikirjoitus ja konsepti: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus ja koreografia: Panu Varstala

Audion äänisuunnittelija, ohjaaja ja dramaturgi: Tiina Luoma

Valosuunnittelija: Titus Torniainen

Säveltäjä: Tapani Rinne

Visualisointi: Työryhmä

Liikkeen konsultointi: Samuli Nordberg

Visuaalinen konsultointi: Katri Rentto

Tuottajat: Hinriikka Lindqvist (Ruska Ensemble) ja Pekka Savolainen (Yle Draama)

Kiitos Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä esitys ensimmäisen koeyleisön joukossa. Kiitos myös kuvalainauksista.