Voiko sinivalaan vatsasta pelastua?

Kaikki varmasti muistavat Raamatun kertomuksen Joonasta, joka joutui ison kalaan vatsaan ja selviytyi sieltä takaisin elävien kirjoihin. Voiko sellaista oikeasti tapahtua? Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama näytelmä Sinivalas ohjaa katsojan ajatukset miettimään asiaa laajemmalti.

Anna (Elena Leeve) on kutsunut perheensä, jossa puolikkaita sisaruksia on enemmänkin, saareen, jossa heidän yhteinen kesämökkinsä sijaitsee. On Annan syntymäpäivät, joten kaikkien pitäisi hymyillä ja olla iloisia. Kaikki ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan. Annan aviomies Matias (Heikki Pitkänen) on masentunut, eikä haluaisi ketään mökille. Isovelipuoli Juha (Timo Tuominen) on valmis aloittamaan kinastelun ja syyttelyn aiheesta kuin aiheesta. Toinen isovelipuoli Peter (Elmer Bäck) raahaa mökille kirjailijan (Emmi Parviainen), joka onneksi osoittautuu rakastettavaksi naiseksi. Tämä on alkusoittoa kaikelle. Haavat alkavat aueta viimeistään siinä vaiheessa, kun perhe alkaa puhua mökistä luopumisesta. Jokaisella on omat ajatuksensa mökin myymisestä tai pitämisestä. Samalla aletaan ratkoa perheen sisäisiä ristiriitoja.

Heikki Pitkänen ja Elenva Leeve

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalaan ensemble on hieno. Todella taitavia näyttelijöitä, joista on pakko nostaa esiin muutamia nimiä. Elena Leeve tekee hienon roolityön, josta löytyy paljon eri tason nyansseja. On voimakas ja itsenäinen Anna. On rakastunut ja kiihkeä Anna. On seesteinen ja herkkä Anna. Matiaksen rooli ei ole helppo, mutta Heikki Pitkänen vie sen hienosti läpi. Pitkäsen ilmeet ovat uskomattomat. Voiko olla ahdistuneemman näköisiä kasvoja kuin Matiaksella? Elmer Bäck onnistui ihastuttamaan katsojat musiikillisella soolo-osuudella. Hiljentävä hetki. Pidin myös siitä, kuinka Peter tuntui olevan ainoa, joka sai Matiakseen jonkin kontaktin. Emmi Parviainen on näyttämöllä tai videokankaalla uskomaton. Parviaisen vähäeleisyys on voima, joka lumoaa. Emmi Parviainen on ehdottomasti yksi tämän päivän kovimpia näyttelijöitä. Fanitan.

Yksi näytelmän hienoimpia kohtauksia oli maalata näyttämölle taulu Pyhästä ehtoollisesta, jossa näyttelijät asettautuivat pöydän ääreen. Taiteilijana Emmi Parviainen varmisti, että opetuslasten kädet ja asennot asettautuivat oikeaan asentoon, kuten Leonardo da Vincin maalauksessa. Kohtaus oli hämmentävä ja pysähdyttävä. Olisin voinut jatkaa teoksen katselemista pidempäänkin.

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

On pakko todeta, että näytelmän alkaessa kuiskasin ystävälleni, olemmeko me tulleet elokuviin. Näytelmä alkaa valkokangasosuudella, joka jatkuu läpi näytelmän. Milloin enemmän, milloin vähemmän. Tällainen videokikkailu toimii ehkä nuoremmille, mutta itse alan olla niin vanha, että haluaisin nähdä enemmän näyttämötyöskentelyä. Tosin en voi väittää, etteivätkö näyttelijöiden suuret muotokuvat ja ilmeikkäät kasvot olleet kiinnostavaa seurattavaa. Pidin myös siitä, kuinka Parviainen puhui videokuvassa samalla, kun perhe piti palaveria. Videoiden avulla onnistuttiin luomaan myös jonkinlaista mökkitunnelmaa. Näiden lisäksi Elena Leeven videoilla luotu muotokuvakehys näytelmän loppupuolella oli hieno. Kaiken kaikkiaan videokuvilla on löydetty hienoja ratkaisuja, vaikka jotain olisi voitu jättää pois.

Paavo Westerberg oli helmikuussa Bloggariklubilla kertomassa näytelmästä. Hän totesi, että näytelmä kuvaa muuttuvaa maailmaa. Perhe on paikka, jossa halutaan pitää kiinni vanhasta. On paljon kipua, mutta on myös paljon rakkautta. Näytelmä on kuvaus tämän ajan ihmisistä, jossa hahmoton syyllisyys on läsnä.

Kristiina Halttu, Timo Tuominen ja Esa-Matti Long

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalas on draamanäytelmä, mutta siitä löytyy syvempiäkin puolia kuin draaman viihdyttävyys. Näytelmä kuvaa sitä, kuinka perhe on joutunut sinivalaan nielaisemaksi. Jokainen pyrkii ison valaan vatsasta ulos omine ongelmineen. Jos ulospääsyyn on tie, millainen on elämä sen jälkeen? Voiko sinivalaan vatsasta pelastua ruhjeitta vai olisiko parempi jättäytyä sinivalaan armoille?

Sinivalas ei välttämättä aukene heti. Se vaatii katsojalta paljon, mutta jos haluaa haastaa itsensä, on Sinivalas näytelmä, joka kannattaa valita.

Sinivalas sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 4.3.2020.

Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen

Ohjaus: Paavo Westerberg

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Dramaturgi: Eva Buchwald

Ohjaajan assistentti: Alise Polačenko

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Mahdolliset maailmat

Keskiviikkona 9. maaliskuuta kuluvaa vuotta olin enemmän kuin innoissani. Illan ohjelmana oli Kansallisteatterin kevään uutuusnäytelmä Mahdolliset maailmat. Näytelmän kantaesitys oli Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 17.2.2016. Yksi syy siihen, miksi oli enemmän kuin innoissani näytelmästä, oli näytelmän käsikirjoittaja Paavo Westerberg. Viime syksynä Bloggariklubi-illassa Westerberg oli kertomassa tulevasta näytelmästä. Nyt jälkikäteen muistiinpanojani lukiessani näytelmä oli juuri sitä, mitä olin muistivihkooni kirjannut.

Mahdolliset maailmat on ohjannut Paavo Westerberg. Rooleissa ovat Eero Aho, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Marja Salo. Harpistina vuorottelevat Lily-Marlene Puusepp ja Hanna Kenttämies. Lavastus on Markus Tsokkisen käsialaa ja pukusuunnittelu Pirjo Valisen. Valosuunnittelusta on vastannut Pietu Pietiäinen ja musiikista ja äänisuunnittelusta Sanna Salmenkallio. Videosuunnittelu Timo Teräväinen ja naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva. Näytelmän dramaturgit ovat Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Seppo Pääkkönen, Jukka-Pekka Palo, Marja Salo, Pirjo Luoma-aho, Esko Salminen, Kristiina Halttu, Eero Aho ja Pia Andersson

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Mahdollisissa maailmoissa näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Antti Tähtinen (Eero Aho) ei saa otetta uudesta käsikirjoituksestaan. Hän päättääkin viedä näyttämölle Strindbergin Kuolemantanssin, joka puolestaan aiheuttaa lisäpaineita miehelle. Samaan aikaan avioliitto vetelee viimeisiään, eivätkä välit aikuisen tyttären (Pia Andersson) kanssa ole mutkattomat. Myöskään miehen suhde nuoreen, oman tyttärensä ikäiseen Katriin (Saara Kotkaniemi) ei ole yksinkertainen eikä helppo. Antin elämä on aivan sekaisin. Antti alkaa nähdä näkyjä omasta itsestään (Marja Salo) vuonna 1982, jolloin nuori Antti sai ensimmäisen kiinnityksen lapsinäyttelijänä suureen teatteriproduktioon. Kaiken sekamelskan ja hektisyyden keskellä Antti joutuu myös imaistuksi tulevaisuuteen, jossa hän tapaa oudon, vanhan miehen (Esko Salminen), joka tietää Antin elämästä enemmän kuin mies tuntuu itsekään tietävän.

Eero Aho on käsittämätön. Aho on sukeltanut Antin rooliin täydellisesti. Miehen tunnetilat ja hektisyys välittyvät katsojalle siihen malliin, että katsoja voi vain haukkoa henkeä, kun Aho säntäilee pitkin lavaa. Täytyy sanoa, että mies paranee vuosi vuodelta näyttelijänä. Hienoa työskentelyä. Kiitos Eero Aho. Toiset kiitokset lähtevät ehdottomasti Esko Salmiselle. Salmisella on näytelmässä kaksi roolia: vanha mies tulevaisuudessa sekä Kuolemantanssin näyttelijä Lasse. Vaikka Salmisen roolit ovat pienet, mies osaa ottaa lavan haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Näytelmän parhaimpia ja hienoimpia kohtauksia oli ehdottomasti Antin ja vanhan miehen kohtaaminen tulevaisuudessa metroasemalla. Kohtaus, jossa kaksi todella kovan luokan ammattilaista käyvät keskenään dialogia, huokuu jotain kummallista rauhaa ja intensiivisyyttä kaiken sekamelskan keskellä.

Esko Salminen ja Eero Aho

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Kiitoksia voisi jaella kaikille, mutta vielä yhdet spesiaalikiitokset. Marja Salo tekee loistavaa työtä nuorena Anttina. Nainen on oikeasti kuin pieni poika tai pitäisikö sanoa varhaisteini. Salo osaa välittää nuoren Antin hämmennyksen katsojalle niin, että hetkittäin katsojaa kouraisee vatsanpohjasta pojan haavoittuvaisuus. Mahdollisten maailmojen näyttelijäkaarti on loistava. Kristiina Halttu Antin vaimona Helenana on toisaalta sympatioita keräävä, toisaalta ärsyttävä. Halttu osaa viedä katsojaa haluamaansa suuntaan. Antti Pääkkösellä on näytelmässä useampi rooli. Mies vetää roolinsa aina siihen tyyliin, että katsojan suupielet nousevat ylöspäin. Pääkkönen osaa olla hauska. Pia Andersson Antin tyttärenä eläytyy rooliinsa hyvin. Keskustelut isän ja tyttären välillä antavat katsojalle ajattelemisen aihetta. Antin tyttöystävää näyttelevä Saara Kotkaniemi aiheuttaa katsojassa ensin ärtymyksensekaista inhon tunnetta, mutta näytelmän edetessä nainen saa sympatiat katsojalta osakseen. Hienoa tunnetilojen viestintää Kotkaniemeltä siis.

Westerbergin ohjaustyö on ollut vaativa, mutta lopputulos on mahtava. En tiedä, kuinka vaikeaa on ohjata omaa näytelmätekstiä, etenkin kun Westerbergin mukaan näytelmätekstissä on paljon omakohtaisuutta. Westerberg on itse entinen lapsitähti (esimerkiksi Susikoira Roi ja Ruusun aika), joten nuoren Antin roolissa on luultavasti paljon samaa, jota Westerberg on itse joutunut kokemaan. Omakohtaisuudesta huolimatta Bloggariklubi-illassa Westerberg kertoi, että näytelmässä on myös paljon fiktiivisyyttä.

Marja Salo

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Näytelmän lavastus, valot, äänet ja videot oli taitavasti punottu yhteen. Mahdolliset maailmat levittäytyi koko suurelle näyttämälle sekä myös näyttämön ja teatterirakennuksen ulkopuolelle. Uskomatonta, mitä kaikkea näytelmään oli saatu mahdutettua mukaan. Silmiinpistävää oli, että näytelmässä oli huomattavan paljon video-osuuksia. Näyttelijät saattoivat olla näyttämöllä selin yleisöön ja samaan aikaan näyttelijöitä kuvataan edestäpäin. Aluksi tämä oli hyvin hämmentävää, mutta toisaalta tällä saatiin aivan uusia ulottuvuuksia näytelmään. Yksi parhaimmista tällaisista videokohtauksia oli, kun Antti ja Helena olivat parisuhdeterapiassa. Mieletön juttu, jota ei kannata edes selittää, vaan tämä on itse nähtävä ja koettava. Ja vaikka lupasin, ettei enää erityiskiitoksia, niin kiitän silti. Harpisti. Voi, kuinka kiinnitin yläaitiossa olevaan harppuun heti huomioni, kun teatterisaliin saavuin. Näytelmää siivittivät mahtavat harppumusisoinnit. Näkemässäni esityksessä harpistina taiteili Lily-Marlene Puusepp.

Mahdolliset maailmat on täynnä kaikkea, mitä hyvältä näytelmä voi odottaa. Lavalla tapahtuu koko ajan, eikä katsojan tarvitse vilkuilla kyllästyneenä kelloaan. Näytelmä on kiivastahtinen. Kohtauksesta toiseen loikataan vauhdilla, mutta ei kuitenkaan niin nopeasti, etteikö katsoja pysyisi kyydissä mukana. Näytelmä on kertomus siitä, kuinka valinnat vaikuttavat kaikkeen. Näytelmä on myös kertomus siitä, kuinka elämässä voi kadottaa leikin taian ja löytää sen uudestaan. Mahdolliset maailmat on jotain sellaista, joka osoittaa sen, että kyllä Suomessakin osataan tehdä teatteria.

Jos et käy kuin kerran vuodessa teatterissa, suosittelen valitsemaan yhdeksi vaihtoehdoksi tämän näytelmän. Mahdolliset maailmat on hyvin moniulotteinen ja hieno teos.

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.