Helsingin Kirjamessuilla osa 1

Helsingin Kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi. Kävin messuilla perjantaina ja lauantaina, joten koostepostaus täytynee jakaa kahteen osioon. Tässä ensimmäisessä osiossa kerron perjantaista, jolloin en ehtinyt kirjamessuhallin puolelle ollenkaan. Kävi jotenkin niin, etten päässyt kotoa lähtemään ajoissa. Juna meni. Toinen juna meni. Kolmaskin juna meni. Meneehän niitä junia Keravalta tiuhaan tahtiin, mutta haluan kulkea niillä hieman nopeammilla junilla, eikä niitä mene arkisin kuin kolme kertaa tunnissa. Ruuhka-aikaan menee ehkä useammin.

Pääsin kuitenkin lopulta messukeskukseen ja suuntasin kohti lehdistötiloja jättääkseni takkini naulakkoon. Siellä kuulin kutsuttavan Mannilaista. Siellähän istui Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Jäin Arjan kanssa juttelemaan, ja todettiinkin, ettei enää kannata mennä kiertelemään messuhalliin, koska oli alkamassa Bazarin bloggaajatilaisuus. Sinne siis.

Helsingin Kirjamessujen teemamaana oli tänä vuonna Yhdysvallat. Bazar toikin meidän bloggaajiemme kuunneltavaksi amerikkalaiskirjailija Cecilia Samartinin. Haastattelijana toimi Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Ei pitäisi keskittyä epäolennaisuuksiin, koska Samartinin uutuuskirja Kirottu kauneus (Bazar, 2018) kertoo niinkin kauheasta aiheesta kuin ihmiskaupasta, niin silti on pakko todeta, etten olisi ikinä uskonut Cecilia Samartinin olevan syntynyt vuonna 1961. Nainen on todella kaunis, eikä yhtään rupsahtanut, kuten allekirjoittanut, joka on useita vuosia nuorempi kuin Samartin. Toki Samartinin kypsyys tuli hänen puheissaan hyvin esiin. Samartinia oli olo kuunnella, vaikka kirjan aihe onkin rankka. Kirottu kauneus on kirja ihmiskaupan uhreista, mutta samalla se on kirja ystävyydestä ja toivosta. Samartinin kirjat ovat todella suosittuja Pohjoismaissa, etenkin Norjassa. Samartin ei kuitenkaan osaa sanoa selvää syytä pohjoismaiselle suosiolleen. Itse en ole lukenut yhtään Samartinin teosta, mutta Kirottu kauneus on ehdottomasti luettava. Raninin mukaan Samartinin kirjoissa on taianomaista tunnetta ja toivoa. Se jää nähtäväksi. Kirjan kansi on joka tapauksessa kaunis. Sehän on muuten usein yksi syy tarttua kirjaan.

Cecilia Samartin

Bazarin bloggaajatilaisuuden jälkeen oli vain hetki aikaa seuraavaan koitokseen. Olin mukana Antti Heikkisen Kehvelin (WSOY, 2018) bloggaajalukupiirissä, jonka piti olla varsinaisen lukupiirin keskustelunaloittaja ja -ylläpitäjä, jos keskustelusta ei meinaisi muuten tulla mitään. WSOY:n kirjallinen tuottaja Lari Mäkelä johdatti lukupiiriyleisön Kehvelin hullunhauskaan, mutta vakavaankin maailmaan. En ollut ennen nähnyt Antti Heikkistä livenä. Mies on uskomaton. Ei siinä paljon meitä bloggaajia tarvittu, vaikka sanoimmekin mielipiteitämme ja esitimme kysymyksiä kirjasta. Heikkisellä on selvästi tilannetaju kohdillaan. Tietää, milloin voi heittää vitsin ilmaan, ja milloin täytyy olla vakavampi ilme kasvoilla. Oli muuten mielenkiintoista kuulla, että Kehvelistä on kaksi eri kirjankansiversiota liikkeellä. Tupakkaa poltteleva miesfiguuri sekä heinänkortta pureskeleva miesfiguuri. S-ketju ei ollut halunnut tupakka-aiheista kirjaa valikoimiinsa, joten oli pitänyt painaa toinen, pienempi painos heinänkortta imevästä miehestä S-ketjun tarpeisiin. Heikkinen heitti tästä ilmaan ajatuksen, että jos se toinen versio onkin ruohoa poltteleva juippi. Antti Heikkinen kertoi Kehvelin olevan kunnianosoitus Arto Paasilinnalle. Kirjassa on selvät viittaukset Paasilinnan Jäniksen vuoteen.

Antti Heikkinen

Lukupiirin jälkeen lähdin pikaisesti kiertämään Viini ja Ruoka -messut. Jotain hyvää löysin kotiin viemiseksi lähinnä miehelle, joka täällä asuu, ja joka ei voi aina ymmärtää näitä ihmeellisiä kirja- ja teatterimenoja.

Eläinlääkärissä ja paniikkikohtaus

Tiistaina pidin etäpäivän, koska Herra Karvajalka piti viedä puoliltapäivin eläinlääkäriin. Tiedossa oli kampaajaa ja hammaskiven poistoa. Voisikohan nuo jollain tavoin laskea kissan hellimiseksi? Herra Karvajalan turkkihan on niin hienoa karvaa, että takkuuntuu tosi herkästi, vaikka joka aamu kissan turkin harjaankin. Se on vain sellainen juttu, että sitten kun oikein pahasti karva takkuuntuu ja huopaantuu, niin sille ei voi mitään. En edes halua alkaa sohimaan saksien kanssa ja yrittää leikellä takkuja pois. Valkoinen kissa ja vaaleanpunainen iho on hyvin haastava yhdistelmä.

Eläinlääkärireissuthan eivät ole kivoja. Ei Herra Karvajalan mielestä, mutta ei minunkaan. Aamulla piti ottaa ruoat pois pieneltä pojalta. Hieman kyllä ihmetteli, missä kaikki ruoka on, kun aamulenkiltä palasimme. Istui sitten kärsivän näköisenä työpapereideni päälle. Ei ottanut kuuleviin korviinsa, ettei niiden päällä saisi istua. Päiväunille oli mentävä ilman ruokaa, eikä palveluskunta ottanut ulkoilupukua eli valjaitakaan pois, koska ajatteli, että on helpompi saada kissa kuljetuskassiin, kun on valjaat päällä.

Minua tietysti hermostutti koko aamupäivän, kuinka homma sujuisi. Päätäkin särki. Puoli kahdentoista aikaan aloimme valmistautua lähtöön. Herra Karvajalka pois yksiöstä, jossa nukkui sikeässä unessa. Oli ihan tokkurainen, kun mies, joka täällä asuu, nosti hänet syliinsä ja siirsi kuljetuskassiin. Minä vedin vetoketjun kiinni ja sitten alkoi mellakka. Hirvittävä huuto. Minua ahdisti tietysti entistä enemmän. Kyytimmekään ei tullut juuri sillä minuutilla, jolloin oli ollut puhe. Oli peräti minuutin myöhässä, joten piti jo soittaa perään, ettei vain ollut unohtanut asiaa.

Eläinlääkäriin päästyämme Herra Karvajalka oli hiljaa. Silmät pelosta mustina. Meidän piti odottaa odotustilassa hetki. Samassa tilassa oli nuori nainen koiransa kanssa. Yritin rauhoitella kissaa, vaikka itsekin olin aivan hermorauniona. Sitten tuli eläinlääkäri, joka sanoi, että mennään tänne ja anteeksi, että hän on myöhässä. Aamulla oli tullut pari kiiretapausta. Menimme yhteen huoneeseen ja nostin kantokassin pöydälle. Lääkäri katsahti kassin sisälle ja sanoi, että hetkinen, piti olla koiran rokotus. No huh! Onneksi ei tyrkännyt rokotetta pienelle pojalle.

Jouduimme vaihtamaan huonetta ja taas odottelemaan. Minua alkoi ahdistaa lisää. Miehen lähetin matkoihinsa, kun tuntui, että aika vain kului ja kului, ja hän oli ajatellut käväistä kaupassa. Lopulta eläinlääkäri palasi ja taas anteeksipyyntöjä sateli. Tietysti koiranomistajalla oli ollut monta kysymystä lääkärille rakkaasta lemmikistään.

Lopulta pääsimme siihen pisteeseen, että nostin herra Karvajalan pois kantokassista. Karvat vain tippuivat ja tassut olivat hiestä märät. Eläinlääkäri katsoi ensin toisen korvan taakse tullutta kaljua läikkää. Kerroin, että siihen oli iskenyt punkki, jonka olimme poistaneet. Jonkin ajan kuluttua korvan taakse ilmestyi kalju läikkä. Siinä yhteydessä vaihdoin juuri ostetun kuivamuonan viljattomaan sekä laitoin punkkilääkkeen niskaan, koska edellisestä kerrasta oli kulunut nelisen viikkoa. Lääkäri tutki myös kissan korvat ja sanoi, että hyvältä näyttää ja kaljukohdassa kasvaa jo karvoja ja iho on aivan ehjä sekä puhdas, joten sen kanssa ei ole ongelmia. Lupasi kuitenkin vielä tarkastaa korvan vierasesineen varalta, kunhan kissa olisi nukutettu.

Herra Karvajalka oli todella nätisti. Eläinlääkäri sai rauhassa tutkia purukalustoakin, eikä kissa reagoinut mitenkään muuten kuin karvanlähdöllä ja hikisillä tassuilla. Sitten otettiin stetoskooppi esille ja lääkäri alkoi kuunnella. Keuhkot krohisee! Onko krohissut aikaisemmin? Minä sitten sanomaan, ettei ole, mutta kissa kyllä toisinaan hieman kuorsaa. Joo, voi olla astmaa. Etenkin rotukissoilla astma on yleistä. Herra Karvajalka ei ole rotukissa, vaikka onkin ylevän näköinen. Sitten lääkäri alkoi selittää, kuinka nukutuksessa joudutaan laittamaan tippa ja operaatio joudutaan keskeyttämään, jos kissan tila heikkenee ja tulee keuhkoödeema tai ainakin näin sen muistan. Sen jälkeen on aloitettava nesteytys ja omistajalle soitetaan. Tämän tarinoinnin päätteeksi nukutuspiikki. Yritin olla reipas ja kysyin rokotuksesta, joka olisi menossa marraskuussa vanhaksi. En ollut huomannut asiaa aikaa varatessani. Rokotus voidaan kuulemma laittaa samalla kertaa.

Nukutuspiikin saatuaan Herra Karvajalka alkoi erittää sylkeä. Eläinlääkäri pyysi minua odottamaan kissan vieressä muutaman minuutin, jonka jälkeen hän tulee takaisin hakemaan kissan. Eläinlääkärin lähdettyä huoneesta minusta tuntui, että huone pyöri. Minulle tuli hirvittävä hikoilukohtaus. Kuivatessani kasvojani muutama nenäliina kastui läpimäräksi aivan hetkessä. Yritin silitellä kissaa ja olla muka rauhallinen ja vakaa. Hoin kissalle, ettei ole mitään hätää, ei yhtään mitään hätää. Hikoilun ohessa alkoi vapina ja sydämentykytys. lisäksi tuli pahoinvointi. Menin hetkeksi istumaan, mutta oli pakko nousta saman tien ylös, kun kissa liikahti. Sitten kun kissa tuntui simahtaneen täydellisesti, niin istahdin alas ja aloin katsella ympärilleni, eikö mistään löytyisi paperipussia. Minun oli pakko saada oloni kohentumaan. Eihän siellä mitään paperipussia ollut. Kärvistelin ja totesin, että olin varmasti odotellut jo vartin eläinlääkäriä takaisin. Lopulta, kun eläinlääkärin askeleet kuuluivat käytävältä. Syöksyin ylös pöydän ääreen ja yritin olla normaalisti. Eläinlääkäri sanoi, että soittavat 2-3 tunnin kuluttua, kun Herra Karvajalan voi tulla hakemaan kotiin. Hoipuin ulos eläinlääkäristä ja menin kyytiautooni istumaan.

Päästessäni kotiin, jatkoin töiden tekemistä. Vilkuilin koko ajan kelloa ja olin aivan hermona, milloin soitetaan, että kissa on nesteytyksessä ja tilanne on vakavaakin vakavampi. Töitä tein rutiinimaisesti mitään ajattelematta, joten voi olla, että jälkikäteen korjailen omia jälkiäni, koska ajatus ei ollut työnteossa ollenkaan.

Lopulta eläinlääkäristä soitettiin iloinen puhelu. Herra Karvajalan voisi hakea kotiin. Homma oli hoidettu. Mitä? Ei tullut keskeytystä, vaan kaikki meni rutiinilla. Haimme kissan kotiin. Eläinlääkäri vielä huomautti, että jos krohina pahenee, niin pitää tulla jatkotutkimuksiin. Lysti maksoi hieman vajaa 217 euroa kaikkinensa. Kissa oli ihmeen pirteä, koska joskus on voinut huonomminkin. Sain vielä jatkettua etäpäivääkin niin, että työtunnit täyttyivät. En silti väitä, etteikö tokkuraisuutta olisi ollut ilmassa koko illan ajan.

Kun itse sain työtuntini täyteen, sanoin, että menen hetkeksi sängyn päälle makaamaan, koska olen henkisesti ihan loppu. Ei mennyt kuin vartti, kun mies, joka täällä asuu, tuli sanomaan, että tule katsomaan. Herra Karvajalka oli ilmeisesti laskenut jo kantokassissa alleen ja olikin aivan märkä, kun kotiin tulimme. Kissa oli sitten mennyt hiekkalaatikolle ja pissaaminen oli vielä sitä sun tätä. Lopputulos oli, että häntä, takajalat, peräpää ja mahanalus olivat täynnä paakkuuntuvaa hiekkaa. Se siitä kampaajakäynnistä. Sanoin, että nyt kissaa ei aleta pesemään, vaan on pakko odottaa, että hiekka kuivuu, niin sitä on helpompi irrottaa. Märkänähän se vain leviää ympäriinsä.

Kissa piristyi iltaa kohti sen verran, että mies kävi pienellä ulkoilulenkillä kissan kanssa. Oli kuulemma hyökkäillyt mustarastaiden kimppuun ja vauhti oli ollut kova. Keskiviikkoaamuna kissa ei meinannut pysyä nahoissaan, koska ulos piti päästä heti. Märkäruokakuppi tyhjeni saman tien, kun ruokaa sinne laitoin. Illalla kissa oli kuitenkin mielestäni hieman flunssaisen oloinen. Aloin taas epäillä keuhkotautia, mutta sitten tulin lukeneeksi, että stressitilanne saattaa laukaista kissalla flunssan, kuten ihmiselläkin. Toisaalta työkaverini sanoi, että hänen toinen kissansa on rokotteen jälkeisenä päivänä saanut flunssan oireita, jotka hävisivät nopeasti. Voihan se olla sitäkin, koska tänään Herra Karvajalka ei ole vaikuttanut flunssaiselta.

Täytyy kyllä sanoa, että eläinlääkärireissut ovat stressaavia sekä kissalle että minulle. Jopa niin stressaavia, että saan itselleni aiheutettua paniikkikohtauksen. Tämä taisi olla toinen ihan aito paniikkikohtaukseni. Ensimmäisen koin kesällä hammaslääkärissä, joka oli älyttömästi myöhässä aikataulusta. Tällaiset myöhästymiset kun tapaavat antaa lisäaikaa minun mielikuvitukselleni.

Onko teidän eläinlääkärireissut helppoja vai hermoiletteko rakkaitten lemmikkienne puolesta?

Rakas Lola,

Minun oli pakko tarttua kynään, tai no, läppäriin. Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. Sinä et tunne minua. En minäkään sinua, mutta olen nähnyt sinut kahdesti. Ensimmäisen kerran elokuussa Helsingin Kaupunginteatterin kauden avajaisissa, jossa yleisö sai esimakua tulevasta. Nimittäin Kinky Bootsista, jossa sinä esiinnyt. Viime lauantaina näin sinut toiseen otteeseen, vaikka läheltä piti, etten olisi sinua nähnytkään. Kinky Bootsin päivänäytöshän jouduttiin aloittamaan melko reilusti myöhässä. Ne äänentoistolaitteet. Huh! Onneksi selvittiin säikähdyksellä. Oli hieman jännitystä ilmassa, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Kuvassa keskellä Lauri Mikkola
Helsingin Kaupunginteatteri: Kinky Boots
Kuva © Mirka Kleemola

En oikeastaan tiennyt, mitä lauantailta odottaa. Koko syksyn ajan olen lukenut mitä mairittelevampia arvioita Kinky Bootsista. Some hehkuu ja säihkyy punaisissa koroissa. Eräs tuttavani on nähnyt esityksen jo yli kymmenen kertaa, eikä loppua näy. Toinen tuttavani on varannut jokaiselle tulevalle kuukaudelle lipun esitykseenne. Jossain vaiheessa yksi, jos toinen valitteli, ettei lippuja enää saa syyskauden näytöksiin, mutta onneksi näytökset saivat jatkoa keväälle. Aika hurjaa vai mitä? Onko tämä jotain joukkohysteriaa vai mitä?

Täytyy sanoa, että lauantaina näin, kuinka pajatso räjäytti täyspotin. Aivan mieletöntä! Kinky Bootsin tarina on jo sinänsä ihana, mutta musikaalinhan tekevät henkilöt, jotka siinä esiintyvät. Niin, ja tietysti se koko joukko ihmisiä siinä taustalla orkesteria myöten. Lola, sinä ole tärkeä osa sitä kavalkadia, joka on näyttämöllä. Olitte kerrassaan huikeita. Harvoin tulee nähneeksi sellaista, että yleisö nousee osoittamaan suosiotaan esityksen loppuminuuteilla. Nyt tuli nähdyksi ja tietenkin olin itsekin mukana tuossa yleisössä.

Kirsi Karlenius, Petrus Kähkönen, Lauri Mikkola ja Emilia Nyman

Helsingin Kaupunginteatteri: Kinky Boots

Kuva © Mirka Kleemola

Lola, olen sinulle kuitenkin kateellinen. Olet pitkä ja näyttävä. Upeat sääresi eivät näytä loppuvan ollenkaan. Sinulla on upeita kampauksia. Osaat kantaa taidokkaasti kimaltelevat juhla-asusi, jotka eivät tietenkään kiristä ja purista vääristä paikoista, vaan juuri niistä tärkeistä. Niistä, joilla saat miesten katseet kääntymään puoleesi. Niin, ja varmasti myös naisten, kuten minun. Olen kateellinen sinun upealle lauluäänellesi. Olen kateellinen sinun tanssitaidoille ja notkeudelle. Olen kateellinen sinun enkeleille. Olen myös kateellinen siitä, että pystyt kävelemään kinky bootseilla. Reiteen asti ulottuvilla, piikkikorkoisilla punaisilla saappailla. Tiedätkö Lola? Sinä olet oikeastaan kaikkea sitä, mitä minä en ole.

Lola, sinä kuitenkin annoit hyvän elämänohjeen. Pyysit Donia hyväksymään ihminen sellaisena kuin hän on. Minusta tämä on loistava elämänohje. Uskon, että sinäkin hyväksyisit minut, vaikken olekaan pitkä ja kaunis, enkä omaa lauluääntä, enkä tanssitaitoja. Fantastiset juhla-asut eivät ole ikinä imarrelleet minua. Ehkä minussa on kuitenkin sellaisia puolia, jotka loistavat jollain muilla tavoin.

Lauri Mikkola

Helsingin Kaupunginteatteri: Kinky Boots

Kuva © Mirka Kleemola

Nyt on aika lopetella tämä kirjoittelu. Kinky Boots on todellakin uskomattoman hieno ja taitavasti toteutettu musikaali. Eivät ne muut ihmiset ole väärässä olleet. Toivotan Lola sinulle onnea tulevaan. Kerro myös kaikille muille kinky bootsilaisille lämpöisiä terveisiä. Te kaikki olette ihania.

Rakkaudella,

Virpi

Kinky Boots sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä torstaina 30.8.2018.

Näin Kinky Bootsin pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Helsingin Kirjamessujen kirja- ja lippuarvonnan voittajat

Nyt on suoritettu Helsingin Kirjamessujen kirja- jalippuarvonta. Onnettaren roolissa oli mies, joka täällä asuu. Virallinen valvoja Herra Karvajalka virallisti toimintaa olemalla ulkona.

Voittajat ovat:

1. palkinto: Antti Heikkisen Kehveli ja 1 pääsylippu Helsingin Kirjamessuille

Voittaja on Siinatar, jota kiinnostavat kirjauutuudet. Olen sinuun yhteydessä, koska sähköpostiosoitteesi löytyi vastauksesi yhteydestä.

2. palkinto: 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille

Voittaja on Scarlett, jonka mielenkiinnon kohteina messuilla ovat hyvä ohjelma ja halvat kirjat. Scarlett, laitatko minulle sähköpostia viimeistään keskiviikkoiltaan mennessä, niin lähetän sinulle pääsyliput sähköpostilla. Sähköpostiosoitteeni löytyy oikealla olevasta profiilista.
Koska Scarlett ei ottanut yhteyttä keskiviikkoiltaan mennessä, arvoin uuden voittajan, joka on Kristiina / Kauniimpaa kuin koskaan. Kristiinaa kiinnostaa messuilla uutuuskirjat ja tunnelma. Kristiina, laitan sinulle liput sähköpostilla.

Onnea voittajille sekä mukavia messuhetkiä!

Jos jostain syystä käy niin, ettei Scarlett ota yhteyttä keskiviikkoiltaan mennessä, suoritan uuden arvonnan kahdesta pääsylipusta.

Lindsey Kelk: Meillähän oli tauko

Tuli taas kerran luettua kirja, joka vaati nenäliinapaketin käsien ulottuville. Lindsey Kelkin Meillähän oli tauko (HarperCollins Nordic, 2018) on takuuvarmaa ihmissuhdedraamaa ensimmäisiltä sivuilta kirjan loppuun saakka. Tällaisia kirjoja on toisinaan hyvä lukea. Aina ei tarvitse olla kirjallisuuden syvällistä ja paljon ajattelua vaativaa.

Livin ja Adamin lomareissun viimeisenä iltana Liv odottaa kuin kuuta nousevaa, että Adam kosisi häntä. Liv on kuullut Adamin aikeista parhaalta ystävältään Cassielta, joka on naimisissa Adamin veljen Chrisin kanssa. Adam on varannut ravintolapöydän jumalaiselta paikalta, joka on kuin tehty romanttisten kosintojen kohtauspaikaksi. Liv, joka arkielämässä pukeutuu mukavasti ja käytännöllisesti, on laittanut jalkoihinsa sellaiset korkokengät, jotka ovat taatusti pois hänen mukavuusalueeltaan. Mekkokin on pirun kallis, mutta hän haluaa olla kauneimmillaan näin tärkeänä iltana. Jokin menee kuitenkin pieleen tai itse asiassa aika moni asia menee pieleen. Pariskunta ei ikinä päädy ravintolaan, eikä Adam kosi. Sen sijaan paluumatkan päätteeksi Adam haluaa pitää suhteesta taukoa. Taukoa! Livin elämä on murskana.

Lindsey Kelkin tarina kulkee sutjakkaasti ja tapahtumia riittää. Kirjassa Liv ja Adam vuorottelevat eli tarina etenee molempien henkilöiden ajatusten ja tekojen kautta. Ihan mukavaa, koska usein tällaiset kirjat käydään pelkästään naisen näkökulmasta. Vaikka kirjan loppuratkaisu on jokseenkin arvattavissa, on tarinassa monta mehevää puolta. Kuinka helppo on loukata toista osapuolta, joko tahallisesti tai tahattomasti. Sukulaiset ja ystävät tuntuvat tietävän parhaiten, mikä on parhaaksi Liville ja Adamille, ja kuinka he pääsevät kaikesta yli. Tällainen ohjaaminen tai painostus voi tuntua ainoastaan ahdistavalta henkilöistä, joiden elämä on saanut täysin uuden suunnan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat perienglantilaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Teet mitä tahansa, niin varmasti joku huomaa tai näkee. Ihastuin tietysti myös siihen, kuinka osa kirjan tapahtumista sijoittui kylän pubiin. Kulahtaneeseen ja tahmaiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen. Kelk on luonut kirjaan myös mainiot henkilöt. Jokaisen henkilön ominaispiirteet tulevat lukijalle enemmänkin kuin tutuiksi. Täytyy kyllä myöntää, että hieman ihmettelin, ettei Livin työkaveri David ollut homo. Piirteet ja käytös oli kuin stereotyyppisellä homolla, mutta David olikin jotain aivan muuta.

Yksi asia kirjassa tökki. Cassin ja Chrisin esikoisen ristiäiset jo sinänsä ampuivat yli ja pahasti, mutta oli jotain muutakin. Jos ollaan tällaisissa juhlissa, niin juhlitaan juhlakalua, eikä aleta riidellä parisuhteista tai mistään muistakaan suhteista tai asioista. Kyllä aikuisten ihmisten pitää sen verran osata käyttäytyä, että muutaman tunnin osaa näytellä sivistynyttä, vaikka kuinka jurppisi. Tällaisesta en tykkää, että unohdetaan juhlittava, ja viedään show omiin nimiinsä.

Kirjan englanninkielin alkuteos We Were on a Break on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Virpi Kuusela.

Lindsey Kelkin Meillähän oli tauko on sopiva kirja, kun haluaa saada irtioton arjen kiireisiin. Tätä kirjaa lukiessa unohtuvat omat murheet. Kirja on juuri sopiva viihdelukemiseksi. Draamaa ja rakkautta löytyy.

Kiitos kustantajalle viihdyttävästä lukunautinnosta.

Pullo cavaa ja aurinkoa

Kun teatterikappaleen nimi on Pullo cavaa ja aurinkoa, tuo se jo nimellään hymyn huulille. Sehän on juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt ja tässä hetkessä. Sitä on myös itse teatteriesitys. Hymyä, iloa ja tunteiden kuohuntaa. Kyllä Helsingin Kaupunginteatteri on taas kerran osannut vetää oikeista naruista.

Neljällä ystävättärellä on tapana tehdä vuosittain taidematka. Ei miehiä, eikä lapsia, vain naiset. Tosin, suhteita tai liittoja miehiin naisilla ei ole tai on hyvin harvakseltaan. Sen sijaan puhetta miehistä kyllä riittää. Naiset ovat ikääntyneitä, ja tämän vuotisen taidematkan organisoija Inka (Heidi Herala) onkin saanut loistavan idean. Matkakohde on idyllisessä portugalilaisessa keramiikkakylässä. Asunto on kuin tehty taiteen tekemiselle. Inka on päättänyt, että talosta tehdään vanhainkoti, jota ystävättäret alkavat pitää. Puuttuu vain rahat ja toisten naisten hyväksyntä.

Heidi Herala, Aino Seppo, Jaana Saarinen ja Eija Vilpas

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Aivan mahtavat näyttelijät näyttämöllä. Näytelmän alussa hieman hätkähdin, kun en nähnytkään Heidi Heralaa, Jaana Saarista, Aino Seppoa ja Eija Vilpasta näyttämöllä. Näyttämöllä olivat Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää. Nuoripari, joka yrittää saada yhteiselämänsä rullaamaan. Sanna-June Hyde sopi rooliinsa Laurana erinomaisesti. Kaunis ja nuori vaaleaverikkö rakastuneena portugalilaiseen komistukseen Carlokseen. Sauli Suonpään kaksoisroolitus Carloksen ja Oulan rooleissa oli hulvatonta. Portugalilainen mies, jonka huoli pienen perheensä taloudellisesta tilasta on käsinkosketeltavaa. Oulana Suonpää puolestaan oli juuri sellainen perus Suomi-juntti. Rahaa on millä mällätä. Lisäksi naisia on kiva naurattaa ja hieman kutitellakin. Huh huh.

Näytelmän ystävättäret olivat mahtavissa rooleissa. Heidi Herala Inkana yrittää luoda hyvää yhteishenkeä ja vakuuttaa ystävättärensä vanhainkodin järkevyydestä. Yvonnen tai tuttavallisemmin Vonnen roolissa keikaroinut Jaana Saarinen on kunnon vamppi. Kyllä sai nauraa tälle naiselle. Aino Seppo puolestaan Tuulian roolissa on herkkä ja helposti haavoittuva. Nainen, jolle perhearvot ovat tärkeitä, mutta joka hetkessä hurmaa miehen kuin miehen. Entä sitten Eija Vilpas Anitana? Voi että, sitä pientä, eikä ehkä aivan pientäkään kieroilua, jota entinen vakuutusvirkailija oli tullut tehneeksi.

Sauli Suonpää ja Jaana Saarinen

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Pullo cavaa ja aurinkoa pursuaa ystävyyttä ja rakkautta. Vaikka välillä hieman saatetaan suutahtaa, on aina paikallaan ottaa lasi kuohuvaa ja puhua asiat läpikotaisin selviksi. Ei jätetä hampaankoloon märehtimisen aiheita. Välillä voidaan myös tirauttaa itkut ja päälle nauraa hersyvät naurut. Ystävät kyllä tietävät, millainen olet. On ihana nähdä vanhoja ystäviä ja muistella menneitä. Sille voi taas ottaa lasillisen cavaa. Näytelmässä tulee hyvin myös ilmi se, että yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Ystävyys kantaa.

Pakko on mainita ihana lavastus ja valaistus, jotka tuovat oikeasti mieleen etelän lämmön. Pidin etenkin siitä, kuinka toiselle sivustalle avautui näkymä terassille. Kaunista. Lavastuksesta on vastannut Katariina Kirjavainen ja valosuunnittelusta Kari Leppälä. Sanna Levon pukusuunnittelulle on myös pakko antaa erityiskiitokset. Ihania kukkaismekkoja ja pellava-asuja. Juuri sellaisia naisten asuja, joilla kelpaa näyttäytyä Portugalin kujilla ja kaduilla.

Aino Seppo, Jaana Saarinen, Eija Vilpas ja Heidi Herala

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Milko Lehto on ohjannut kutkuttavan näytelmän. Näytelmän, joka sopii naisille, naisille ja naisille. Myönnetään, oli samassa näytöksessä, jossa kävin, miehiäkin. Ehkä yksi mies per penkkirivi. Siitä voi hieman laskeskella, millainen kälätys lämpiössä ja teatterisalissa kävi ennen esitystä, esityksen väliajalla ja esityksen jälkeen. Kyllä ei olisi mies, joka täällä asuu, kestänyt sellaista kälätystä. Onneksi ei ollut mies seuranani, vaan oma äitini. Meitä ei kälätys haitannut, koska varmasti itsekin kälätimme. Pullo cavaa ja aurinkoa on näytelmä, joka sopii nimenomaan naisporukoille, ystävättärille, siskoksille. Ihanaa, kun on tällainen naisnäytelmä syksyn pimeisiin iltoihin.

Pullo cavaa ja aurinkoa sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018.

Rooleissa: Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Sanna-June Hyde/Maija Lang ja Sauli Suonpää

Käsikirjoitus: Helena Anttonen

Ohjaus: Milko Lehto

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Koreografia: Sari Haapamäki

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Lauri Koivisto

Naamioinnin suunnittelu: Jaana Nykänen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Kimmo Oksanen & Heidi Piiroinen: Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina

Välillä tulee tartuttua kirjaan, joka jollain tavoin laittaa miettimään asioita laajemmin ja uudella tavalla. Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) on juuri tällainen kirja. Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen sekä valokuvaaja ja  dokumenttiohjaaja Heidi Piiroinen ovat tehneet vuosikausia töitä yhdessä. Heidän journalistiseen taustaansa kuuluvat mm. reportaasit romanikerjäläisistä yli kymmenen vuoden ajalta. Materiaalia on kertynyt vuosien varrella hurja määrä, joten kaksikko päätti tuoda yhden romaniperheen kirjan kansien väliin.

Vuonna 2008 Mihaela on vain 16-vuotias tyttö. On talvi ja helmikuun pakkaset. Mihaela on rakastunut ja raskaana. Hän nukkuu yöt Herttoniemen sillan alla miehensä Surasin vieressä. Mihaela ja Suras ovat tulleet Suomeen kerjäämään. Heidän kotimaassaan Romaniassa asiat ovat vielä hullummin kuin Suomessa. Romaniassa he olivat alinta kastia. Ehkä he Suomessakin ovat alinta kastia, mutta aina on joku, joka heittää kuppiin euron tai kaksi. Toimeentulo on joka tapauksessa huomattavasti parempaa kuin Romaniassa. Mihaelan raskaus on kuitenkin niin pitkällä, että Helsingin sosiaalivirasto on päättänyt aloittaa maasta avustamisen. Romaniassa Mihaelan on parempi synnyttää esikoisensa. Synnytys ehtii kuitenkin käynnistyä muutamia tunteja ennen laivamatkaa Ruotsiin. Maasta avustaminen keskeytetään. Mihaelan ja Surasin esikoinen syntyy Helsingin Naistenklinikalla.

Tämä kaikki on alkusoittoa sille, mistä Ohikuljetut kertoo. Kirjan matkassa päästään Romaniaan, jossa romanien taustoja valotetaan kunnolla. EU:n myötä Romanian on ollut pakko alkaa huolehtia romanien asioista. Lasten täytyy päästä samoihin kouluihin, joita parempiosaiset käyvät. Koulunkäynnissä on vain se ongelma, että useimmilla romaneilla se keskeytyy. Ei lasten älyssä mitään vikaa ole, vaan siinä, että lasten vanhemmat lähtevät kerjäämään ympäri Eurooppaa ja ottavat lapset mukaansa, jolloin koulunkäynti keskeytyy. Tai jos vanhemmat eivät ota lapsia mukaansa, niin lapset jäävät esimerkiksi isovanhempien huomaan, ja koulun käymisestä on helppo alkaa luistaa. Romanit elävät tässä ja nyt. He eivät ole tottuneet ajattelemaan tulevaa, ja esimerkiksi sitä, kuinka koulutus voisi taata heidän lapsilleen turvatumman tulevaisuuden.

Kirjan nimi Ohikuljetut on enemmän kuin osuva. Itse kuulun juuri niihin ohikulkeviin, jotka kääntävät katseensa muualle, eivätkä halua ottaa katsekontaktia kerjäläisiin. Aivan kuin se jotenkin olisi helpompaa olla näkemättä toisen ahdinkoa. Se, mitä ei näe, ei kosketa minua. Niinkö se meni? Kirjan luettuani olen vasta alkanut ymmärtää, kuinka nämä kerjäläiset oikeasti yrittävät tienata leipäänsä. Ei se palkka sieltä kupin pohjalta helposti kerry. Pahimmissa tapauksissa päälle syljetään, potkitaan ja hakataan. Ehkä minä itse jonakin päivänä rohkaistun ja annan kuppiin euron tai kaksi. Kerjäläiset ovat ihmisiä siinä missä me muutkin. Heidän kohtalonsa on vain täysin erilainen kuin meidän. Ei ole helppoa olla luku- ja kirjoitustaidottomana vieraassa maassa, jonka kielikin on aivan erilaista kuin oma kieli. En sano, että kaikki kerjäläiset olisivat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta uskon, että melkoisen suuri prosentti tähän kategoriaan kuuluu.

Olisin ehkä ollut huomioimatta koko kirjaa, ellei Kimmo Oksanen olisi ollut Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Oksanen kertoi kirjasta niin mielenkiintoisesti, että kirja lähti lukuun lähes heti. Jotenkin tuli tunne, että haluan tietää aiheesta enemmän ja tämän kirjan avulla se onnistui. Oksanen kertoi, että romanien matkassa on pitänyt heittää kyynisyys pois, olla silmät tarkkoina ja korvat kuulolla. Kirja on konkreettinen teko, joka on samalla kuvaus romanien tavallisesta elämästä.

Kirjassa on myös runsaasti valokuvia, koska onhan toisena tekijänä ollut valokuvaaja. Kuvat ovat koskettavia ja pysähdyttäviä. On kuvia romanien tavallisesta arjesta. On lasten riemua ja naurua, mutta on myös köyhyyttä ja kurjuutta. Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljettuihin kannattaa tarttua ihan sen takia, että kirja herättää paljon ajatuksia.

Kirjan sain kustantajalta, joten kiitos lähtee siihen suuntaan.

Syntipukki löytyköön

Helsingin Kaupunginteatterin syksyn ohjelmistossa on Agapetuksen Syntipukki Studio Pasilassa. Näytelmä kiehtoi erilaisuutensa vuoksi, joten lähdin paikalle katsomaan, mitä pitäisin tällaisesta toteutuksesta. Pidinhän minä. Koomisia tilanteita riitti ylin kyllin.

Mitä esityksessä sitten on erilaista? Ensinnäkin kyseessä on yhteistuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kanssa. Näytelmässä on vain kaksi konkarinäyttelijää. Loput näyttelijät ovat koulun penkiltä. Eikä tässä tietenkään vielä kaikki. Kukaan näyttelijöistä ei tiedä, mitä roolia tai rooleja joutuu näyttelemään illan aikana. Ensimmäisen näytöksen alussa yleisön joukosta yksi vapaaehtoinen saa olla roolien arpojana. Tämä arvonta määrittelee myös kahden seuraavan näytöksen roolit. Jokaisella näyttelijällä on siis kolme eri roolia illan aikana. Aika hurjaa, koska siinähän on pakko osata periaatteessa koko näytelmän vuorosanat ulkoa. Toisaalta, yksi näyttelijöistä on aina kuiskaaja, joten apuja tulee sieltä suunnalta, jos on tarve.

Asta Sveholm, Joel Hirvonen ja Nenna Tyni

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Syntipukki on näytelmä, joka kertoo erään tavaratalon henkilökunnasta, johtoportaasta sekä hieman asiakaskunnasta. Tavaratalo on sellainen vähän parempi ja fiinimpi kauppa. Ei mikään peruskauppa. Tavaratalon kemikaaliosastolla on vastikään aloittanut Irja Salo, joka joutuu jatkuvasti kahnauksiin asiakkaiden kanssa, koska on varsin suorasanainen nuori nainen. Irja saakin kutsun henkilöstöpäällikkö Aron juttusille kerran, jos toisenkin ja varoituksiahan siitä lankeaa. Samaan aikaan henkilöstöpäällikön juttusille hakeutuu Koikkalainen. Nuori mies, joka haluaa tienata rahaa ostaakseen itselleen maitokaupan. Jostain syystä Irja Salo saa huikean idean ja Koikkalainen sitä myötä työpaikan. Työpaikan hyvinvointi kasvaa ja asiakkaat ovat tyytyväisiä.

En tietysti tunne vielä näitä uusia näyttelijänalkuja, mutta Syntipukin nähtyäni tiedän, että uutta ja hienoa näyttelijäkuntaa on kasvamassa Suomeen. Uskomattoman monipuolisia ja moneen taipuvia nuoria näyttelijänalkuja. Näkemässäni esityksessä ensimmäisen näytöksen vahtimestari Miettisen arpa osui Joel Hirvoselle ja Irja Salon arpa Santeri Kinnuselle. Oli huikea seurata, kuinka Hirvonen oli Miettisen asussa ehdoton ja tiukka, mutta valmis pikkuriikkisen myöntymään kauniin ja nuoren naisen Irja Salon edessä. Kinnunen puolestaan nauratti jo ihan ulkonäöllisesti. Onhan se hauskaa, että mies pukee naisten vaatteet päällensä ja vielä viiksien kera. Eikä se siihen tietysti loppunut. Toisessa näytöksessä Jouko Klemettilä puolestaan esitteli Irja Salon sulokkaita sääriä ja taisi se hameenhelmakin hieman liian ylös kohota.

Jouko Klemettilä ja Santeri Kinnunen

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on tehnyt vaikuttavaa työtä ohjatessaan tällaisen teoksen, vaikka näytelmän alussa näyttelijät vakuuttelivatkin, että Kotkaniemi pääsi itse helpolla, kun ei jakanut rooleja. Joka tapauksessa näytökset vaihtuvat sulavasti, ja vaikka näyttelijät vaihtuvat rooleissa, niin se ei häiritse näytelmän seuraamista. Pidin myös siitä, kuinka kuiskaajaa hyödynnettiin esityksessä. Jos vuorosana unohtui, niin se sanottiin kovaan ääneen tai rallateltiin tai jotain muuta vastaavaa. Yleisö siis sai todellakin tietää, etteivät ne vuorosanat aina muistu mieleen ihan tuosta noin vaan.

Se ihmetytti, että sali oli puolityhjä tiistaina, jona esityksen näin. Ennen esitystä sanoin ystävälleni, missä kaikki ihmiset ovat. Ajattelin, että tulevat viime hetkillä, mutta ei. Sali oli tyhjä. Niin tyhjä, että sai valita haluamansa istumapaikan. Sääli, koska tässä on näytelmä, joka sopii illan hauskuttajaksi iästä riippumatta. Syntipukki on väsätty sellaiseen muotoon, joka naurattaa, koska roolituksessa tulee aina hauskoja kiemuroita. Kukapa ei nauraisi miehille, jotka pukeutuvat naisten vaatteisiin. Niin, ja olihan sekin hauskaa, kun pääjohtaja Vaaran vaatteissa esiintyi pienikokoinen nainen. Oi joi, mikä hartialeveys.

Emil Kihlström, Jouko Klemettilä, Nenna Tyni ja Alex Anton

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Jälkikäteen mietin, kuinka Syntipukki on myös ajankohtainen näytelmä. Nykyaikanahan ei saisi syyllistä etsiä työpaikoilla, vaan pitäisi korjata virheet yhteisymmärryksessä ja hyvällä yhteistyöllä. Ikävä kyllä se on unelma, joka harvoin toteutuu. Kyllä niitä syyllisiä tai syntipukkeja edelleenkin työpaikoilla jahdataan ja kenties lahdataankin.

On muuten niin, että nyt kannattaa pitää kiirettä, jos Syntipukin haluaa nähdä näyttämöllä. Esitykset loppuvat lokakuussa. Onneksi itse ehdin nähdä tämän hauskuuden.

Syntipukki sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa tiistaina 18.9.2018.

Rooleissa: Alex Anton, Joel Hirvonen, Emil Kihlström, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm ja Nenna Tyni

Ohjaus: Pentti Kotkaniemi

Lavastus ja puvustus: Vilma Mattila

Valosuunnittelu: Markus Schaffter

Äänten toteutus: Miika Storm

Naamioinnin suunnittelu ja toteutus: Greta Westermark-Silmunmaa

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Helsingin Kirjamessut lähestyvät, arvontaa pukkaa

Helsingin Kirjamessut lähestyvät kovaa vauhtia. Messut alkavat torstaina 25. lokakuuta ja sunnuntaina 28. lokakuuta vietetään viimeistä messupäivää. Neljä kokonaista päivää, jolloin kirjaintoilijat voivat tutkia kasoittain kirjaihanuuksia Helsingin messukeskuksen ytimessä. Arvatkaa, aionko olla mukana ainakin parina päivänä? Sain bloggaajapassin ja vastaus on kyllä.

Kirjamessujen ohjelma on laaja. Kirjamessujen teemamaa on tänä vuonna Yhdysvallat, jonka kirjallisuutta ja kulttuuria tuodaan messuilla esille. Kirjamessut on kuitenkin kaikkea muutakin. Kirjailijahaastatteluja löytyy lähes taukomatta ja useammaltakin eri paikalta. Tänä vuonna haastatteluiden näyttämöpaikat on nimetty hauskasti Helsingin kaupunginosien tai paikkojen mukaan. Lukupiirit ovat myös tutustumisen arvoinen juttu, mutta niihin pitää ennakkoilmoittautua.

Itse en aikonut enää sunnuntaina mennä paikalle, mutta messuohjelmaa tutkiessani alkoi hieman kutkuttaa. Sunnuntaina puolen päivän aikaan Punavuoren lavalla olisivat äänessä Kirsi Vainio-Korhonen, Katja Tikka, Elina Maaniitty ja Iisa Aaltonen. Haastattelijana Sirpa Kähkönen ja aiheena Seksityö – Suomen vanhin ammatti? Olen lukenut Katja Tikan & kumppaneiden kaksi aikaisempaa Helsinkiin liittyvää historiateosta ja nyt ilmestynyt Punaisten lyhtyjen Helsinki (Minerva, 2018) kiinnostaisi myös. Mutta mutta, samaan aikaan Esplanadin lavalla Ville Blåfield haastattelisi Björn Weckströmiä kirjan Myyttien muotoilija – Taiteilijan omaelämäkerta (Bazar, 2018) tiimoilta. Tämäkin kiinnostaisi, koska minulla on reilun kahden vuosikymmenen rakkaus Lapponia-koruihin. En uskalla lukea enempää messulehteä, koska kaikkea haluaisin kuulla ja nähdä.

Lukupiirit ovat mukava tapa päästä syvemmälle lukemansa kirjan saloihin. Pääsee keskustelemaan kirjailijan kanssa kirjasta enemmän, joka avaa kirjan tarinaa mukavalla tavalla. Yleensä lukupiireissä on aina yksi nimetty bloggaaja mukana, joka raportoi omalla postauksellaan Kirjamessujen lukupiiristä. Itse olin viime vuonna Mikko Kalajoen Miesmuistin alustavassa lukupiirissä, joka oli tavallaan lukupiiri lukupiirin sisällä. Tänä vuonna pääsin samalaiseen sisäiseen lukupiiriin mukaan. Kirjana on Antti Heikkisen Kehveli (WSOY, 2018). Tehtävänämme on lukea Heikkisen kirja ennakolta ja toimia lukupiirin alustavina keskustelijoina, jos keskustelu ei muuten meinaa lähteä käyntiin. Varsinaisena bloggaajana Kehvelin lukupiirissä toimii Amman lukuhetki -blogin Amma. 

Minulla on kolme messulippua messuille, jotka haluan arpoa teille ihanat ja rakkaat lukijani. Lisäksi on myös sellainen kiva juttu, että minulla on Antti Heikkisen Kehvelistä koskematon kirja kaapissani, jonka laitan arvontaan myös. Sinulla on mahdollisuus voittaa toinen alla olevista palkinnoista:

1. palkinto: Antti Heikkisen Kehveli sekä 1 pääsylippu Helsingin Kirjamessuille

2. palkinto: 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille

Messulipulla voit vierailla Helsingin Kirjamessuilla yhtenä päivänä, tai jos voitat toisen palkinnon, niin kahtena, ellet halua lahjoittaa toista lippua jollekin ystävällesi. Yhden lipun arvo on 19 euroa. Samalla lipulla pääsee vierailemaan myös Viini ja Ruoka 2018 messuille.

Arvonnan säännöt:

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.

2. Kerro kommenttikentässä, mikä kirjamessuilla kiinnostaa.

Koska sähköpostiosoitetta ei saa enää pyytää kommentin yhteyteen, käy tarkastamassa arvonnan jälkeen, onko voitto osunut kohdallesi. Jos voittajasta ei kuulu mitään kolmeen päivään, niin arvonta suoritetaan uudestaan.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 21.10.2018 klo 18.00. Tämän jälkeen ilmoitan erillisessä blogipostauksessa voittajan.

Arpaonnea kaikille!

Antti Heikkisen Kehvelin alustavan lukupiirin muut osallistujat tulevat blogeista:

Amman lukuhetki

Kirjamies

Kirsin Book Club

Tuulevin lukublogi

Lukupiiri pidetään perjantaina 26.10.2018 klo 16.30. Jos kiinnostuit, niin ilmoita itsesi mukaan lukupiiriin. Tiedossa on varmasti mielenkiintoinen tunti.

Huonosti vartioitu tyttö

Sen ei tarvitse olla kuin yksi tunti vuorokaudessa, joka vie ihmismielen aivan muihin atmosfääreihin ja rentouttaa olotilan. Kiitos Helsinki Dance Companyn työryhmä. Te teitte sen. Veitte minut tunniksi satumaiseen tunnetilaan pois kiireestä ja huolista. Kävin nimittäin katsomassa Huonosti vartioidun tytön ensi-iltana. Fiilis oli kumman kevyt ja leijuva vielä seuraavanakin päivänä.

Huonosti vartioitu tyttö on inspiroitunut samannimisestä klassisen baletin teoksesta La Fille mal gardée. Yhteistä teoksille ei ole kuin tähtitanssija. Helsinki Dance Companyn versiossa miehet ovat saaneet yksisarvisten olotilan. Mistä ihmeestä on siis kyse?

Heidi Naakka

Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Teoksen pääosassa on nainen (Heidi Naakka) tai pitäisi ehkä puhua tytöstä, jos ajatellaan teoksen nimeä. Tyttö on saanut isältään loistavan elämänohjeen: ”Voit tehdä ihan mitä haluat. Sinä pystyt siihen.” Tyttö onkin perustanut huoltoaseman, joka on ympäri kaikkina vuorokauden tunteina. Seuraavassa hetkessä samainen naisihminen valaa kynttilöitä omassa pajassaan. Nainen heittäytyy hetkestä toiseen, eikä anna minkään estää elää sellaista elämää, jota hän haluaa. Yksisarviset (Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) ovat naisen parhaita ystäviä ja välillä ehkä vihamiehiäkin. Nainen leikittelee yksisarvisilla, ja yksisarviset tulevat perässä tai menevät edellä, jos nainen ohjastaa.

Heidi Naakka on yksinkertaisesti uskomaton. Kuinka sulavasti nainen tanssii ja on kuin sulaa vahaa yksisarvisten käsissä vai pitäisikö sanoa etujaloissa. Hengästyttävän kaunista katseltavaa. Pidin myös siitä, kuinka Naakka on välillä kunnon femme fatale ja seuraavassa hetkessä jotain muuta. Entä sitten yksisarviset. Apua! Aivan mahtava nelikko, jonka liikehdintää näyttämöllä oli mieletöntä seurata. Selän takana supattelua ja jonkun valitsemista uhriksi yleisön eteen. Yksisarvisilla on muuten varsin erikoinen tapa puhua.

Jyrki Kasper, Johannes Purovaara, Mikko Paloniemi ja Jyrki Karttunen

Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Jyrki Karttunen on luonut esityksen koreografian. Taitavaa koreografiaa siivittävät dramaattiset käänteet valoissa ja musiikissa. Valosuunnittelusta on vastannut Jukka Huitila ja musiikkisuunnittelusta ja äänistä Aleksi Saura. Katsoja ei voi ikinä arvata, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu. Kaiken kukkuraksi esityksen puvustus on huikea. Kiitos kuuluu Karoliina Koiso-Kanttilalle. Tytön vaatteet vaihtuvat hetkessä. Jokainen asu on erilainen ja suurenmoinen. Yksisarvisten asut ovat mainiot. Värikkäät sukkahousuasut häntineen ja kaikkineen. Niin, ja ne yhdet sarvet päässä, eikä unohdeta uima-asuja.

Vakavammin ajateltuna Huonosti vartioidussa tytössä voidaan nähdä viitteitä Me Too -kampanjaan. Teoksessa naista ei kylläkään esineellistetä, pikemminkin miehet tai oikeastaan yksisarviset. Pelkästään yksisarvisten asut ovat peittäviä, mutta samalla paljastavia. Tietysti joku tarkkasilmäinen näkee esineellistämistä toisinkin päin, mutta se on ehkä ennemminkin tytön omaa aikaansaannosta ja halua. Teoksessa voi nähdä myös lähtemisen vaikeuden. Lähtö on uusi askel tulevaisuuteen, mutta samalla se on vaikea paikka. Kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse. Lisäksi sinua jää joku kaipaamaan entisessä.

Jyrki Kasper, Jyrki Karttunen, Mikko Paloniemi, Johannes Purovaara ja Heidi Naakka

Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Huonosti vartioitu tyttö on kuin kaunis satu. Aluksi ajattelin, että tätä voisi mennä periaatteessa lastenkin kanssa katsomaan, koska lapsen puhdas mielikuvitus näkee yksisarviset satuhevosina. Ei sellaisina kuin joku allekirjoittanut, jolla on likainen mielikuvitus. En usko, että lapsi näkee teoksessa seksuaalista puolta. Sitten kuitenkin aloin miettiä lisää, ja ajattelin, että kovat äänet, pimeät kohtaukset ja tietyt valaistukset saattavat pelottaa lasta. Ei siis ehkä kuitenkaan lapsille. Helsingin Kaupunginteatterin suositusikäraja on 15-vuotiaasta ylöspäin.

Huonosti vartioitu tyttö sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 10.10.2018.

Tanssijat: Heidi Naakka, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara

Koreografia: Jyrki Karttunen

Lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila

Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila

Musiikki ja äänisuunnittelu: Aleksi Saura

Naamiointi ja kampaukset: Milja Mensonen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Antti Heikkinen: Kehveli

Minulle tulee Antti Heikkisestä aina mieleen Juice Leskinen. Miksikö? Siksi, että Heikkisen Juicesta kertova Risainen elämä on jättänyt sellaisen lukujäljen, että sitä on ollut vaikea pyyhkiä pois. Nyt kuitenkin tapahtui jotain. Sain Antti Heikkisen uutuuskirjan Kehveli (WSOY, 2018) luettavakseni. Kehveli on jotain aivan muuta kuin Juicesta kertova tosiasioihin perustuva kirja. Kehvelin luettuani täytyy todeta, että Antti Heikkinen on monilahjakkuus. Mies osaa kirjoittaa kirjoja ääripäästä toiseen. Hienoa.

Kehveli syntyy pahnanpohjimmaiseksi pappisperheeseen. Vanhemmilla ei oikeastaan ollut enää aikeita tehdä lapsia, mutta sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Kehvelin rohkeus ja kekseliäisyys sai jo lapsuus- ja nuoruusvuosina ihailua ja ihmettelyä aikaiseksi. Vuonna 1939 Kehveli saavutti täysi-ikäisyyden merkkipaalun ja sotataipaleellehan nuoren miehen oli lähdettävä. Mies sai kuitenkin jossain vaiheessa sotimisesta tarpeekseen ja päätti ottaa hatkat. Hatkat, jotka muokkasivat miehen loppuelämän taipaletta.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että Kehveli on kerrassaan mainio kirja. Nauraa sai, ja välillä junassa kanssamatkustajat katselivat minua alta kulmain, kun en voinut estää hihitystä. Eihän julkisessa kulkuvälineessä saa yksin nauraa. Siitä saa eräänlaisen leiman otsalohkoonsa. Antti Heikkinen on oikea tarinankertoja. Rakastan tällaisia veijariromaaneja, joissa totuus ikään kuin hämärtyy ja kaikki tuntuu olevan mahdollista. En halua paljastaa liikaa, mutta aikamoisia rooleja Heikkinen on jaellut Mannerheimille, entisille poliitikoille ja ihan hieman nykyisillekin tai ainakin yhdelle. Pähkähullua, mutta ah, niin hauskaa!

Antti Heikkisen kieli on rikasta ja hienoa sanoilla taiturointia. Miehellä on myös taito kuljettaa tarinaa. Pidin siitä, kuinka Kehveli tapaa elämänsä aikana erilaisia, ja voisiko sanoa jopa eriskummallisia henkilöitä. Jostain kumman syystä mies törmää samoihin henkilöihin uudelleen, ja alkuperäinen tarina saa jollain tavoin jatkoa sille, johon oli jääty aikaisemmin. Pidin myös kirjan jaottelusta kolmeen osaan. Koti, Uskonto ja Isänmaa. Tarvitseeko muuta edes sanoa?

En yleensä pidä siitä, kuinka kirjailijoita verrataan toisiinsa, mutta nyt on pakko ottaa vertaus. Olen ollut surullinen siitä, kuinka Arto Paasilinnan on käynyt. Mieheltä tuskin enää koskaan saadaan odottaa uutta romaania. Olen ollut jopa huolissani suomalaisten veijaritarinoiden jatkumosta. Nyt en enää ole. Antti Heikkinen on vastaus siihen ongelmaan. Täytyy myös mainita, että kirjan alussa ja lopussa mainitun jäniksen haluan viittaavan jollain tavoin yhteen Paasilinnan rakastetuimmista romaaneista Jäniksen vuosi.

On pakko antaa vinkki isänpäiväksi. Se on Antti Heikkisen Kehveli lahjapaketissa.

Antti Heikkiseen ja Kehveliin palaan blogissani myöhemminkin ainakin muutaman sanan verran. Olen nimittäin menossa Helsingin Kirjamessuille ja pääsin Antti Heikkisen Kehvelin lukupiiriin yhtenä bloggaajana. Minun lisäkseni keskustelemassa ovat bloggaajat blogeista: Amman lukuhetki, Kirjamies, Kirsin Book Club ja Tuulevin lukublogi. Lukupiiri pidetään perjantaina 26.10.2018 klo 16.30. Jos kiinnostuit, niin ilmoita itsesi mukaan lukupiiriin. Uskon, että tiedossa on viihtyisä tunti.

Kannattaa muuten olla kuulolla. Helsingin Kirjamessuihin liittyen tulossa on blogiarvonta.

Riisuttu elämä

Maanantaina livahdin töistä aikaisemmin pois. Lähdin katsomaan Taiteen Sulattamon ennakkoesitystä Riisutusta elämästä. Mieleni oli avoin, enkä ollut ajatellut esityksestä juuri mitään ennen h-hetkeä. Mitä sitten tapahtui ennakkoesityksessä? Koin esityksen todella voimakkaasti. Tuli voimaton ja ahdistunut olo koko yhteiskuntaamme kohtaan, vaikka tunnelin päässä hieman valonpilkettäkin näkyi. Oli myös tunne koko viikon ajan siitä, ettei kyynel silmäkulmassa kovin kaukana ollut.

Riisuttu elämä on tositarina Tim Saarisen elämästä. Näytelmä alkaa Timin syntymästä. Syntymästä, joka ei ollut helppo. Äidin ailahtelevaisuus ja toisinaan (tai kenties aina) totaalinen välinpitämättömyys syöksee asiat siihen malliin, että Tim huostaanotetaan ja sijoitetaan sijaisperheeseen. Sijaisperheessä kaikki on päällisin puolin kunnossa. On kavereita ja elämä on kivaa. Timin mieltä kuitenkin kaihertaa jokin. Koulun alkaessa poikaa alkaa ahdistaa. Yökastelua, alakuloa, sisäänpäinkääntyneisyyttä, koulukiusaamista. Lista on loputon ja mätänä kirsikkana kaikkea koristaa seksuaalinen hyväksikäyttö. Pojan elämän alku ei ole onnistunut, eikä se sitä ole myöhemminkään. Pojan varttuessa mukaan mahtuu psykologeja, unettomuutta, laitoksia, kuntoutusta, pakkohoitoa. On onnenhetkiäkin, mutta ne ovat vain hetkellisiä pilkahduksia miehen elämässä.

Tim Saarinen esittää näytelmässä itseään. En tiedä, onko tässä syy siihen, miksi koin esityksen hyvin voimakkaana kokemuksena. Saarinen osaa joka tapauksessa antaa itsestään näyttämöllä kaiken. En tiedä myöskään sitä, onko omaa itseä vaikea vai helppo näytellä, mutta toivon siitä olevan miehelle apua toipumisen kannalta. Näytelmän toteutus on nimittäin osa KAUNIS MIELI -hanketta, jossa mielenterveystoipuja toimii kokemusasiantuntijana. Tällä tavoin yritetään auttaa kokemuksen jakajaa vaikeiden asioiden käsittelyssä. Lisäksi vastaanottava osapuoli niin ikään saa helpommin kuvan siitä, millaista on olla mielenterveystoipuja.

Taiteen Sulattamo: Riisuttu Elämä (2018)

Timin rinnalla näyttämöllä nähdään Mikaela Mansikkala, jolla on näytelmässä useita rooleja. Karmaisevimpia roolikohtauksia olivat ne, kun Timin mieli oli todella alamaissa. Peikkoja, mörköjä ja kauhukuvia näkyi joka puolella. Mansikkala oli tällainen kauhukuva. Oikeasti pelottava. En haluaisi saada uniini sellaista näkyä.

Eveliina Lafghani on ohjannut Riisutun elämän hienolla tavalla. Näytelmä välittää tuskaisan kuvan yhdestä yhteiskuntamme surullisesta puolesta. Vaikka näytelmässä on nähtävissä valoa Timin elämässä, luo se kuitenkin kuvan järkyttävästä tosiasiasta. Tosiasiasta, jossa mielenterveyspotilasta heitetään laitoksesta toiseen, osastolta toiselle, kuntoutuskodin yhdestä kerroksesta toiseen. Johan siinä jo menee sekaisin, kun on jatkuvaa muutosta. Itse ainakin inhoan jatkuvaa muutosta. Juuri kun olet asettautunut laakereillesi, niin matto vedetäänkin jalkojesi alta ja taas on aika vaihtaa paikasta toiseen. Ei kuulosta kivalta. En tietysti ymmärrä mielenterveydellisten kuntoutujien tervehdyttämisprosessista mitään, ja voi olla, että paikoilleen jääminen lamaannuttaa ihmisen entisestään, mutta ei tuollainen jatkuva muutoskaan hyvältä kuulosta. On kuin elämä olisi epävarmuutta päivästä toiseen.

Mielenterveydellisiin sairauksiin voi sairastua kuka vain, mutta mistä syystä mieli järkkyy? Sitä on vaikea sanoa, mutta Saarisen kohdalla kuvittelisin elämän alkuhetkien vaikeuksien jo vaikuttaneen siihen, että miehen elämässä alakuloa on riittänyt. Miksi mielen sairastumisesta ei sitten haluta edelleenkään puhua? Onko aihe yhä niin tabu, että kuvitellaan mielenterveysongelmaisten oikeasti olevan jotenkin poikkeavia? Tietenkin he ovat poikkeavia, mutta poikkeavia ovat kaikki yksilöt tavalla tai toisella, jotka maapalloamme asuttavat.

Taiteen Sulattamon Riisuttu elämä on Suomen ensimmäinen kulttuurikokemusasiantuntijamenetelmällä valmistunut näyttämöteos. Näytelmä rikkoo hienolla tavalla rajoja. Teos kannattaa ehdottomasti nähdä, jos on kiinnostunut saamaan lisätietoa mielenterveyskuntoutujien nykytilasta yhteiskunnassamme. Esitykset ovat lokakuun aikana, joten nyt kannattaa pitää kiirettä.

Taiteen Sulattamon Riisuttu elämä sai kantaesityksensä keskiviikkona 3.10.2018 KokoTeaterissa.

Rooleissa: Tim Saarinen ja Mikaela Mansikkala

Käsikirjoitus Tim Saarisen tekstin pohjalta: Eveliina Lafghani ja Raisa Omaheimo

Ohjaus ja dramaturgia: Eveliina Lafghani

Musiikki: Mikaela Mansikkala

Ääni ja Valosuunnittelu: Pekka Saukkonen

Tuotanto: Taiteen Sulattamo ja KokoTeatteri

Tuottaja: Sandra Beech

Kiitos Taiteen Sulattamolle mahdollisuudesta nähdä esitys sekä kiitos myös kuvalainauksesta.