Elokuun lukupiirikirjaksi valkioitui Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015). Melkoisen järkälemäinen teos, jonka kanssa oli hieman haasteita, jos kirjaa luki iltalukemisena sängyssä. Muutoin kirjan tarina on varsin kiehtova ja mukaansatempaava.
Sokea Marie-Laure asuu Pariisissa isänsä kanssa. Päivät kuluvat Pariisin luonnontieteellisessä museossa, jossa Marie-Lauren isä on lukkoseppänä. Sodan syttyessä Marie-Laure ja isä pakenevat Bretagneen. Isä on saanut vastuulleen kiven, joka saattaa olla uskomattoman arvokas tai arvoltaan mitätön. Sitä ei kukaan muu tiedä kuin museonjohtaja, joka on valinnut museon lukkosepän yhden kiven vartijaksi. Kiviä on nimittäin useampi ja vain yksi on aito. Kivellä uskotaan olevan taikavoimia. Kiven omistaja on kuolematon, mutta kaikki hänen läheisensä tulevat kärsimään tavalla tai toisella.
Samaan aikaan saksalainen orpokodin kasvatti Werner on siskonsa Jutan kanssa kuunnellut öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Ranskaa he ovat oppineet orpokodin äitihahmolta Elenalta, joka on syntyjään ranskalainen. Werner on matemaattisesti hyvin lahjakas. Hän rakentelee löytämistään jätteistä radiovastaanottimia ja pian sanaa kiirii muuallekin. Werner lähetetään Saksan valtakunnallisten poliittisten koulutusinstituuttien pääsykokeisiin. Poika läpäisee kokeet ja tulee hyväksytyksi kouluun. Tämä tietää lähtöä orpokodista ja eroa Jutasta. Koulu on rankka, mutta Werner saa mahdollisuuden mennä iltaisin tekniikan laboratorioon, jossa hän voi keskittyä intohimonsa kohteeseen: teknisten ongelmien ratkaisemiseen.
Kirjan juonikulussa seurataan siis kahta erillistä tarinaa. Marie-Lauren ja Wernerin tarinoita, jotka alkavat ennen sotaa, mutta jatkuvat koko sodan ajan. Nuorilla ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta elämähän on kummallista ja niin vain käy, että Marie-Lauren ja Wernerin tiet kohtaavat. Aivan hetkeksi. Ihmiselämässä voisi puhua jopa silmänräpäyksen ajaksi. Tämä pieni hetki on kuitenkin hyvin merkityksellinen molempien elämässä.
Vaikka kirja on fyysisesti painavaa luettavaa, eikä tarinan sodan melskeetkään aina ilahduttaneet ainakaan tätä lukijaa, on kirjan tarinakuvio kiehtova. Se pitää hyvin otteessaan ja itse ainakin luin kirjan melko nopeasti läpi. Toisaalta oli pakko, koska lukupiiri lähestyi ja halusin saada kirjan luetuksi ennen sitä. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Halusin tietää, kuinka Marie-Laurelle ja Wernerille käy, ja onko loppu onnellinen vai ihan jotain muuta.
Lukupiiriläiset olivat ihastuneita kirjaan. Marie-Laurea pidettiin taistelijana, jota hän todellakin oli. Sokea, nuori tyttö, jonka oli pakko selvitä eteenpäin. Wernerin intohimoa ja tekniikan taitoja sen sijaan käytettiin selkeästi hyväksi. Keskustelua aiheutti myös se, että lapsilla ei ollut valinnanvapauksia, vaan oli pakko tehdä sitä, mitä sanottiin. Lukupiiri piti myös ajatuksesta, jossa kirjailija esitteli kirjan lapset fiksuina pieninä ihmisinä. Lapset selvästi ajattelivat omilla aivoillaan, eikä heidän ajatuksiaan ohjannut vanhempien tahto.
Kirjan loppua lukupiiri arvosteli hieman terävämmin. Kaikki eivät pitäneet ajatuksesta, että henkilöhahmojen elämää selvitettiin muutama vuosikymmen eteenpäin sekä ihan nykypäivään saakka. Kirjan olisi aivan hyvin voinut päättää sodan loppumiseen. Lopusta tuli hieman vaikutelma, että oli väkisin väännettyä tarinaa. Sitä paitsi lukijalle olisi voinut jättää sen vaihtoehdon, että lukija miettii itse, kuinka kirjan henkilöiden elämät jatkuivat sodan jälkeen.
Kirjan englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka. Anthony Doerr kirjoitti romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Melkoinen aika, mutta on kirjan tarinakin uskomattoman hyvä. Anthony Doerr voitti kirjallaan Pulizer-palkinnon vuonna 2015.
Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on kunnon lukuromaani. Tarinan aikakausi on synkkä, mutta vetoavan tarinajuonen takia kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).
.jpg)
