Mitä minulle kuuluu?

Taisin luvata vuoden alkupuolella tai viime vuoden lopulla, että kerran kuukaudessa vähintään kirjoittelen jotain muuta kuin teatteri- tai kirjajuttuja. On aika lunastaa lupaus helmikuun osalta. Kuten jokainen blogini lukija on varmasti huomannut, on helmikuu ollut melkoisen hiljainen kuukausi postausten osalta. Syynä ei ole suinkaan kyllästyminen blogia kohtaan, vaan tauti. Siis ihan oikeasti! Voiko olla niin tautista aikaa kuin tämä talvi on ollut?

Perjantaina ennen joulua iski flunssa. Mies, joka täällä asuu, kommentoi, että olen aina jouluna kipeänä. Vastasin, että stressi laukeaa ja annan keholleni luvan relata flunssan muodossa. Joulunpyhät meni sängyssä maaten. Ei maistunut jouluherkut, ei edes pahemmin suklaa. Olin siis oikeasti kipeänä. Arki kun koitti, niin mitä tekee kroppani? Tervehtyy. Ainakin melkein. Neljä viikkoa oli kuin aaltoilevalla merellä. Milloin oli parempi olo, milloin pahempi. Töissä kitkuttelin, koska ajattelin, että kyllä tämä tästä, eikä ole edes kuumetta.

Lopulta tauti helpotti. Pari viikkoa meni kivasti, mutta sitten taas aivan kuin nurkan takaa yllättäen alkoi kurkkukipuilu. Oli kipeä ja ei ollut kipeä. Seuraavaksi oli vuorossa kuiva yskä ja nenä vuosi. Helmikuun kolmantena viikonloppuna nousi kuume. Olin oikeasti sairaana, vaikka itseasiassa olin jo pari päivää aiemmin mittaillut alilämpöä. Keuhkot rohisivat ja limaysköksiä riitti hurjia määriä. Yök. Kuumeviikonlopun sunnuntaina vielä mietin meneväni maanantaina töihin, mutta sitten päätin toisin. Varasin ajan työpaikkalääkärille. Onneksi varasin. Diagnoosi keuhkoputken tulehdus. Tulehdusarvot olivat koholla, mutta eivät riittävästi. Ei antibioottia, vaan yskänlääkettä ja limaa irrottavia kapseleita. Kolme sairauslomapäivää ja lepoa.

Sairausloman jälkeen takaisin työpöydän ääreen. Olisi ehkä pitänyt mennä vielä käymään lääkärillä. Tänään on nimittäin ensimmäinen päivä, jolloin tuntuu taas siltä, että elämä voittaa. Postaamattomuudessa on siis taustalla ihan vain se, että sairastelut ovat vieneet voimat. Ei ole yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa.

Onneksi alkuvuoteen mahtuu kivojakin juttuja. Kun olin välillä niin sanotusti terveen kirjoissa, kävin teatterissa useampaan kertaan, oopperassa, elokuvissa ja Helsingin Kaupunginteatterin Pienen merenneidon pressitilaisuudessa. Jotain olen postannut, mutta lisää on vielä tulossa. Lisäksi huomenna on taas mukava ilta. Menen Helsingin Kaupunginteatterin Kirsikkatarhan ensi-iltaan. Olen ihan innoissani, koska kulttuuri antaa voimaa. Perjantaina olen puolestani menossa Kellumoon. Voitin Facebookissa olleessa kilpailussa itselleni ja ystävälleni tunnin rentoutuskellunnat. Olen niin täpinöissäni tästä, ja odotan uutta kokemusta hieman pelonsekaisin tuntein, mutta silti ihan positiivisella mielellä.

Sairastelujen ja kulttuurin ohella arkipäivät ovat olleet työntäyteisiä. Töissä on kiire, mutta toisaalta se on hyvä, koska en kestä sitä, jos töissä pitää pyöritellä peukaloita. Se on vihoviimeinen juttu. Olen myös tietenkin lukenut aina, kun se on ollut mahdollista tai aina, kun olen jaksanut. Ei päivää ilman kirjan koskettelua on ollut tämäkin alkuvuosi.

Herra Karvajalka on ollut koko alkuvuoden nyreissään. Tyhmät ilmat. Ei voi mennä ulos tai nyt onneksi voi. Silloin, kun ei voi mennä ulos, täytyy Herra Karvajalkaa viihdyttää. Monet kymmenet ”Kissa ja hiiri” -leikit ollaan vedetty. Välillä vain meinaa mennä hieman liian rajuiksi kissan leikit. Saa pelätä, että televisio tipuu tasoltaan, tai että maljakot tippuvat omilta tasoiltaan. Huh! Tällä viikolla aloitimme uudestaan iltaulkoilut, koska ne olivat kelien ja sairastelujen vuoksi pitkään pois pelistä. Tänään tosin huomasin, että Herra Karvajalka alkoi taas oireilla ja pestä kupeitaan. Olen päätynyt siihen, että kyseessä on Pikkupeto -blogin kirjoittajan nimeämä väreilevän ihon syndrooma. Jotenkin sopisi hyvin siihenkin kuvioon, että Herra Karvajalka kärsi nuorena poikana muutamaan otteeseen idiopaattisesta kystiitistä. Olen hieman sitä mieltä, että Herra Karvajalka on herkkä psyykeltään ja antaa mielikuvituksen liikkua villinä mielessään.

Mies, joka täällä asuu, on saanut samat taudit kuin minä. Olen siis onnistunut tartuttamaan aina hänetkin, ja siitäkös minua on kiitelty. Toisaalta nyt on alkanut normaalit arkikiukuttelut, joten eiköhän mieskin siitä tokene.

Se pitää vielä mainita, koska tästä tuli varsinainen sairauskertomus, että hankimme WellO₂ -höyryhengityslaitteen. Mies hermostui, kun koko ajan olemme sairaina. Saimme laitteen viime perjantaina ja sunnuntaina uskaltauduin testaamaan laitetta. Täytyy sanoa, että vaikuttaa olevan melkoisen tehokas aparaatti. Olen hengitellyt ja puhallellut laitteen kanssa iltaisin ja keuhkot ovat kiittäneet. On oikeasti tuntunut siltä, että hengittäminen on helpottunut. Nyt pitäisi vain hoitaa homma sillä tavoin kotiin, että laite olisi jatkossakin jokapäiväisessä käytössä.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti. Periaatteessa siis aivan tavallista arkea olen elellyt alkuvuoden, jos tautista aikaa ei lasketa mukaan. Toivotaan, että sairastelut jäisivät tähän, jotta jaksaisin keskittyä blogiinkin.

Ihanaa loppuviikkoa 💖

Katja Kärki: Jumalan huone

Olen marissut jo useampaan kertaan flunssasta. Se ei jätä rauhaan. Pari viikkoa ehdin nauttia suhteellisen normaalista olosta, kunnes taas iskettiin. Flunssa ja keuhkoputken tulehdus. Nyt sentään kävin lääkärissä ja sain sairauslomaa. Heti, kun olo alkoi olla hetkenkin aikaa siedettävä, kaivoin esiin Katja Kärjen Jumalan huoneen (Bazar, 2019) ja luin. Kiehtova kirja kolmesta eri sukupolvesta tarkoin säädellyssä yhteisössä.

Aili on syntynyt vuonna 1922. Iloinen nuori nainen kokee sotavuosina jotain sellaista, joka maalaa mielen mustaksi. Hänen aviomiehensä Severi on kaatunut rintamalla, mutta hautajaiset tuovat jotain muutakin, joka rikkoo Ailin sisintä. Ailista tulee katkera kaikelle. Siskolleen Vienolle hän on  kateellinen, koska Vieno ilakoi Maurin kanssa. Miksi Mauri menee Vienon kanssa naimisiin? Aili hänen olisi pitänyt valita. Elämä on synkkää ja ryssää saa pelätä, mutta onneksi Aili löytää lestadiolaisen uskontopiirin. Tästä on tuleva ohjenuora loppuelämälle.

Vienon tytär Maria on sisaruskatraan nuorin. Hän on joutunut Ailin kasvattamaksi sen jälkeen, kun Vieno löydetään kuolleena ja Mauri joutuu vankilaan. Maria tuntuu elävän salaisuuksien ympäröimänä. Vanhemmat sisarukset tietävät asioita, joita ei hänelle kerrota. Maria kuitenkin kasvaa, ja lähtee opiskelemaan yliopistoon. Joka sunnuntai hän tunnollisesti menee seuroihin keittämään kahvia ja tarjoilemaan iänikuista pullaa. Toisaalta seuroissa hän tapaa Hannun, johon on ihastunut ja jopa rakastunut. Hannu on varattu mies, joten Marian rakkauden kaipuu on yksipuolista.

Elsa on syntynyt kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Hän on kyllästynyt lestadiolaisiin piireihin ja ahdasmielisyyteen. Hän haluaa elämältään jotain muuta. Elsa kapinoi ja tekee syntiä, minkä ehtii. Pohjois-Karjala jää taakse heti, kun opiskelupaikka Jyväskylästä aukeaa. Elsa riitaantuu vanhempiensa kanssa ja laittaa välit kokonaan poikki. Onhan hänellä paras ystävä Veera sekä rumpali. Lisäksi ympärillä on sekalainen joukko punkkareita. Elsa on irti menneisyyden kahleista, mutta silti tuntuu tyhjältä. 

Katja Kärki on osannut kirjoittaa hienosti punotun sukupolvien tarinan. Naisten elämäntarinoita kerrotaan kirjassa vuorotellen pieni pala kerrallaan. Jossain vaiheessa lukija huomaa, mitä joku naisista on ajatellut samassa tilanteessa. Pidin myös siitä, kuinka naisten elämänkaaria rakennetaan. Valinnoilla naiset tulevat kuin huomaamatta ohjanneeksi loppuelämäänsä. Ailin uskon valinta on ehdottomasti sellainen, joka on ollut jokaiselle naiselle ratkaiseva elämän määrittelijä. Vaikka lestadiolaisuus toimii evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, on se kuitenkin oma uskonhaaransa, jolla on omat vahvat tapansa toimia ja tulkita Raamattua.

Uskonnon lisäksi yksi kirjan teema on sota. Sodan jättämät kauhut koettelevat lähes jokaista. Naiset joutuvat lapsien ohella kaitsemaan miehiään, jotka ovat sodasta palanneet mielet murtuneina. Jumalan huoneessa, kuten monessa muussakin kirjassa tulee myös se selväksi, kuinka voimakkaat vaikutukset sodalla on useisiin sukupolviin. Sota arpeuttaa, ja sen vammoja hoidetaan vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja.

En yleensä lainaa kirjoista, mutta tämän haluan lainata.

Katson kuvajaistani ikkunasta enkä näytä tytöltä, joka pakenee menneisyyttään. Mitä väliä on sillä, mistä tulee. Mitä väliä on sillä, että on elänyt lapsuutensa erilaisessa kulttuurissa kuin muut. (Katja Kärki: Jumalan huone)

Yllä oleva mielestäni kiteyttää mainiosti sen, kuinka meidän pitäisi nähdä erilaiset kulttuurit ympärillämme. Olemme erilaisia. Meillä on erilaiset kulttuuritaustat. Kaikesta tästä huolimatta olemme myös samanlaisia ajattelevia ja tuntevia ihmisiä.

Loppukaneettina on pakko mainita hauska yksityiskohta. Olimme töissä keskustelleet drinkeistä, joita kaikki eivät tunnistaneet. Yksi tällainen oli Mummon tohveli, jonka itse tunnistin, ja jota olen maistanutkin. Sen sijaan kirjassa mainittu Hyppy tyhjyyteen oli minulle aivan outo drinkki. Oli pakko googlata, ja nyt tiedän, mitä kyseinen shotti sisältää. 

Katja Kärjen Jumalan huone on paksu romaani, jonka lukemista suosittelen lämpimästi.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta sain kirjan luettavakseni.

Teatterissa: Viimeiset viisi vuotta

Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) osaa kyllä yllättää. Ohjelmistossa pyörii tällä hetkellä Viimeiset viisi vuotta -musikaali. Kiitetty ja palkittu yhdysvaltalainen Jason Robert Brown on musikaalin käsikirjoituksen ja musiikin takana. Hienoa, että KUT on ottanut ohjelmistoonsa tällaisen kansainvälisen teoksen. Musikaalin on suomentanut Jyri Numminen ja ohjauksesta on vastannut Kalle Tahkolahti.

Elina Varjomäki ja Jussi Hongisto

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Viimeiset viisi vuotta

Cathy (Elina Varjomäki) ja Jamie (Jussi Hongisto) ovat rakastuneet ja muuttaneet saman katon alle. Avioliiton satamaan purjehditaan jossain vaiheessa. Jamie keskittyy kirjailijan työhönsä ja Cathy tuskailee hakiessaan näyttelijän paikkaa eri produktioista. Kuluu vuosi, kuluu kaksi. Kuluu kolmaskin vuosi. Alkaa myös jonkinasteinen tylsistyminen toiseen osapuoleen, vaikka Jamie todisteleekin rakkauttaan Cathylle. Viidentenä vuotena on eron aika. Rakkaus ei riittänyt Cathylle ja Jamielle.

Oikeasti aivan mieletöntä. Elina Varjomäki ja Jussi Hongisto – te todellakin osaatte ottaa yleisönne. Varjomäen ja Hongiston äänet sointuvat kauniisti yhteen. Pidin siitä, kuinka Varjomäki käytti äänialaansa. Hienoa kuunneltavaa. Entä sitten Hongisto? Huh huh! Se on sitten niin, että jos nuoret tytöt keksivät Jussi Hongiston, elleivät ole jo keksineet, on hän vaarassa. Mies laulaa upeasti. Herkäksi veti tällaisen täti-ihmisenkin mielen. Voin jopa sanoa, ettei kyynel ollut kaukana silmäkulmasta. Toisaalta musikaalin romanttisen surullinen tarinakin saattaa kostuttaa silmäkulmat.

Juha Pöysä, Anu Silvasti ja Lauri Hongisto

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Viimeiset viisi vuotta

Musikaalin musiikista vastaavat Anu Silvasti, Juha Pöysä ja Lauri Hongisto. Silvastin vastuulla on kapellimestarointi ja piano. Pöysä puolestaan virittelee viuluaan sekä antaa basson jytkyä. Lauri Hongisto nähdään sellon ja kitaran kimpussa. On muuten aivan erittäin taitava orkesteri. Musiikki soljuu koko esityksen ajan, ja katsoja voi jopa unohtaa orkesterin olemassaolon, koska orkesteri osaa tehtävänsä. Instrumenttien vaihdot eivät häiritse esitystä, koska kaikki pelaa. Brownin musiikki toimii.

Viimeiset viisi vuotta ei vuorosanoilla pelaa. Musikaalin tarina kerrotaan pääosin musiikin ja laulun avulla. Usein tällaisissa saattaa tulla ongelmaksi se, että aivan kuin jotain jäisi puuttumaan. KUT:in esityksessä ei tätä pelkoa ole. Cathyn ja Jamien tarina tulee hyvin kerrotuksi. Huomautettakoon tähän väliin kuitenkin se, että Jussi Hongistolla oli esityksessä myös lukuosuus. Ystävättäreni toivoi, että Hongisto menisi hänellekin lukemaan iltasatuja. Miehellä on oikeasti todella maaginen ääni. Pidin myös siitä, kuinka Cathystä ja Jamiestä oli tehty hieman rokahtavia persoonia. Sopi jollain lailla erittäin hyvin esitykseen.

Jussi Hongisto ja Elina Varjomäki

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Viimeiset viisi vuotta

Kalle Tahkolahti on tehnyt loistavaa työtä ohjatessaan musikaalin. Harvoin olen näin fiiliksissä musikaaleista, mutta tämä sykähdytti. Tykkäsin myös hieman karuhkoista lavasteista. Kuormalavoja ja muuttolaatikoita. Toimii. Jari Vainionkukka on vastannut lavasteiden rakentamisesta.

Jos ei ole kauhean kiinnostunut musikaaleista, kannattaa tämä esitys silti katsastaa. Romanttinen, mutta samalla surullinen kertomus kahden nuoren aikuisen elämästä.

Viimeiset viisi vuotta sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan teatterissa keskiviikkona 13.2.2019.

Rooleissa: Jussi Hongisto ja Elina Varjomäki

Orkesteri: Lauri Hongisto, Juha Pöysä ja Anu Silvasti

Musiikki ja käsikirjoitus: Jason Robert Brown

Suomennos: Jyri Numminen

Ohjaus: Kalle Tahkolahti

Kapellimestari: Anu Silvasti

Äänet ja tekniikka: Saku Tamminen

Lavastuksen rakennus: Jari Vainionkukka

Valot: Kalle Tahkolahti

Puvustus: työryhmä

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitokset Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Helmikuun lukupiirikirjana oli Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (Avain, 2005). Hieman vanhempaa kirjallisuutta siis, mutta hyvä niin. Uutuuskirjoja on täysin mahdoton kaikkien lukupiiriläisten saada lyhyellä varoitusajalla, eikä kaikkia kirjoja vain voi ostaa. Sitä paitsi minulle kirja oli uusi tuttavuus, joten oli kiva tarttua kirjaan, etenkin, kun kirja oli erittäin koskettava.

Anna saa äidiltään puhelun. Annan isoveli Joona toivoo, että Anna kävisi tervehtimässä häntä mielisairaalassa. Pyyntö ei ole helppo toteuttaa. Niin moni asia on mennyt rikki. Anna istuu kahvilassa ja alkaa käydä elämäänsä läpi. Äiti, isä, veli ja hän. Suomalainen ydinperhe, jossa on kuitenkin vaiettuja salaisuuksia ja varjoja. On perheväkivaltaa, puhumattomuutta ja sodan arpia.

Anna ja Ian. Ian, Yhdysvalloista Suomeen muuttanut mies, jonka elämän samankaltaisuus kietoutuu Annan elämän kanssa yhteen. Ianin isän mielen sairastuminen Vietnamin sodassa. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Ianilla on kuitenkin toiveita, kunnes hän ymmärtää, etteivät toiveet ikinä toteudu.

Lukupiiriläisten ajatukset kirjasta olivat ristiriitaiset. Samalla, kun kirjasta pidettiin, niin samalla ei kuitenkaan pidetty. Paljon rankkoja aiheita, jotka tulivat iholle. Mielen sairastumiset ja vaietut perheväkivallat ovat kuitenkin sellaisia teemoja, joista tulee kirjoittaa. Tällä tavoin lukijat saavat ehkä hieman laajennettua käsitystään siitä, kuinka vaikeista asioista on kyse, jos ei ole omakohtaisia kokemuksia tällaisista. Kirjassa onkin hyvin monta teemaa; sodan kauhujen vaikutukset, uskonto, kiltteys, elämän sattumanvaraisuus.

Sodan mielipuolisuus näkyy vielä monen sukupolven päähän, ja tämä tuli kirjassa hyvin esiin. Ei riitä pelkät fyysiset vammat ja sodassa olleen henkilön mielen vammautuminen. Sota jättää arpensa jokaiseen, joka sen on jollain lailla kokenut. Itselleni ainakin tuli tunne kirjan luettuani, että saatan ymmärtää jonkin verran paremmin isovanhempieni kokemuksia sodasta. Eivät he ikinä kauheasti sota-ajasta puhuneet, ja nyt on liian myöhäistä kysyä. Se on kuitenkin selvää, että sota oli jättänyt heihinkin  jälkensä.

Lukupiirissä tuli keskustelua myös siitä, kehen kirjan nimi Että hän muistaisi saman viittaa. Nimi on hyvin monijakoinen. Tarkoittaako se sitä, että Joona muistaisi asiat kuten Anna vai sitä, että Anna muistaisi asiat kuten Joona? Vai viitataanko nimellä Annan ja Ianin iseihin? Toisaalta kirjan takakannessa sanotaan, että ”yksi päivä keväisessä Helsingissä herättää lapsuuden maailman, jota päähenkilö ei haluaisi muistaa”. Halusiko Anna unohtaa lapsuuden kauhut? Luultavasti jokainen lukija päätyy omaan tulkintaansa, eikä mikään ole väärä.

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman oli vuoden 2005 Finlandia-ehdokkaana. Lukupiirissä hieman arvosteltiin sitä, ettei kirjan teksti kuitenkaan olisi ollut kaikilta osin sutjakkaa luettavaa. Itse en tätä huomannut. Tekstin soljuvuuteen kommentoitiin myös, että saattaa johtua siitä, että kirja on Hirvosen esikoisromaani.

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman on ohut kirja, jossa on monta eri tasoa. Tarina on kaunistelematon totuus elämän kurjemmista puolista. Suosittelen luettavaksi, jos tykkää aiheista, jotka ravistelevat lukijaa.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).

Pieni merenneito -musikaali Helsingin Kaupunginteatteriin

Olen aivan tohkeissani. Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle tulee ensi syksynä H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan perustuva Pieni merenneito -musikaali. Olin ystävänpäivänä tiedotustilaisuudessa, jossa esiteltiin musikaalin tekijäryhmä. On pakko jakaa parhaita paloja teillekin.

Musikaalin ohjauksesta vastaa Samuel Harjanne, joka kertoi, että Pieni merenneito on Helsingin Kaupunginteatterin suurin musikaali ikinä. Harjanteelle itselleen musikaalin ohjaaminen on yksi unelmien täyttymys. Vaikka Pieni merenneito voidaan nähdä satuna, on siinä myös syvempiä puolia. Harjanne kertookin, että Ariel ei tunne identiteettiään omakseen. Pyrstö on liikuntaeste ihmisten keskuudessa. Lisäksi Ariel on feministi.

Martti Manninen ja Sonja Pajunoja
Kuva © Riikka Kiviaho

Entä sitten roolitukset? Ihan vain muutamia mainitakseni Arielin roolissa nähdään upeaääninen Sonja Pajunoja ja Erikin roolissa Martti Manninen, joka on muuten ihan oikeassakin elämässä Pajunojan rakastettu. Tero Koponen on puolestaan Sebastian-rapu ja ilkeän merinoita Ursulan roolin vie Sanna Saarijärvi. Kuningas Tritonina nähdään Mikko Vihma. Sellainenkin on mainittava, että Helsingin Kaupunginteatteri sai erikoisluvan ottaa Pärskyn rooliin lapsinäyttelijän. Näyttämöllä vuorottelevat Valo Eklund, Lenni Kallela, Alek Perez-Lahtinen ja Samuel Vihma.

Musikaali on haastava tehdä ja produktiossa on mukana vahvistuksia ulkomaita myöten, eikä mitä tahansa tekijöitä. Nyt kaikki Star Wars -fanit kuulolle. Vedenalaiseen maailmaan liittyy iso joukko visuaalisesti kiehtovia nukkeja, joiden takana ovat englantilaisen Stitches and Glue -yhtiön huippuammattilaiset Becky ja Paul Vincett, joiden meriitteihin kuuluvat mm. Star Wars -elokuvahahmojen suunnittelu. On muuten huikeaa. Vedenalaiseen maailmaan kuuluu myös lennätyksiä, joista vastaavat Flying by Foyn huiput James Veitch ja Nick Porter. Oikeasti en osaa edes odottaa, mitä tuleman pitää.

Samuel Harjanne
Kuva © Riikka Kiviaho

Peter Ahlqvist vastaa teoksen lavastuksesta. Lavastuksen näkökulmasta haasteena on saada meri näyttämölle. Lavasteista on tulossa niin massiivisia, että varastoa on pitänyt mitata senttimetrimitalla, jotta kaikki mahtuvat varastoon. Suuren näyttämän koneisto tuleekin olemaan melkoisella koetuksella. Pieni merenneito on joka tapauksessa teos, jonka avulla pyritään suurentamaan ja monipuolistamaan sitä, mitä perinteinen teatteri on.

Musikaalin pukusuunnittelija on Pirjo Liiri-Majava. Musikaalissa nähdään yli kaksisataa pukua. Innoittajina ovat tietenkin merenalainen fantasiamaailma ja 1700-luvun rokokoo. Tiedotustilaisuudessa nähtiin joidenkin pukujen luonnoksia ja voin vakuuttaa, että jo pelkästään pukujen takia Pieni merenneito kannattaa nähdä. Upeita luomuksia on tulossa.

Pienen merenneidon työryhmää
Kuva © Riikka Kiviaho

Tiedotustilaisuudessa kuulimme Arielin laulua, mutta myös Arielin, Erikin, Sebastianin ja Kuningas Tritonin yhteislaulua. Suomeksi laulettuna tietysti. Musikaalin suomennoksen takana ovat Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila. Joku voi kammoksua suomeksi laulamista, mutta koska kyseessä on koko perheen musikaali, täytyy laulujen olla suomeksi. Musiikin takana on kuitenkin elokuvasta tuttu Alan Menken. Täytyy sanoa, että Pajunojan eli Arielin laulu meni iholle asti. Olen vaikuttunut.

Tässähän tuli jo vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta vielä täytyy laittaa kirsikka kakun päälle. Tiedotustilaisuus jatkui lounaalla. Pienen merenneidon työryhmän jäsenille oli merkitty omat pöydät siten, että tiedotustilaisuuteen osallistujat saivat jostakin työryhmäläisestä lounasseuraa. Minulla kävi mäihä tai ehkä taktikoin ennakolta, koska nimet olivat tuoleihin kiinnitettynä. Lounasseuraksi sain Sebastianin eli Tero Koposen. Olipa kiva saada vaihteeksi komeaa lounasseuraa, koska töissä on aina samat naamat. Ei millään pahalla työkaverit, mutta kiva joskus näinkin.

Tero Koponen

Tero Koponen kertoi pöytäseurueellemme siitä, kuinka hänestä tuli näyttelijä. Koposelle näyttelijän työ ei ollut mikään koko elämän unelma, vaan ajatus kypsyi armeijan jälkeen parikymppisenä. Hyvä niin, koska Koponen on taitava näyttelijä, niin ja tietysti myös musikaalisuutta löytyy. Koponen kertoi myös näyttelijän arjen haasteista. Epäsäännöllinen työaika ja pieni lapsi vaativat sitä, että perheellä on lähellä tukiverkosto, joka helpottaa perheen arkea pahimpina kiirekausina. Kuulimme myös, että Pienen merenneidon harjoitukset alkavat maaliskuun loppupuolella. Tiedotustilaisuuden lauluesityksiä toki oli hiottu etukäteen. Kiitos Tero, kun lounastit kanssamme.

Ennen teatterilta lähtöäni juttelin vielä hetken Sanna Saarijärven kanssa. Saarijärvi on aivan innoissaan tulevasta Ursulan roolista. Hänellä on ollut prinsessarooleja tarpeeksi, joten Ursulan rooli on juuri sopivan ilkeä hänelle. Totesin kyllä pitäväni hänestä myös Fingerporin Rivo-Riittana. Sanna Saarijärven taivalta näyttelijänä on aina mielenkiintoista seurata.

Sanna Saarijärvi

Pieni merenneito saa ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 29.8.2019. Liput kannattaa ostaa heti, jos koko perheen musikaali kiinnostaa. Lippuja on nyt jo myyty yhtä paljon kuin Kinky Bootsin lippuja samaan aikaan. Kinky Bootsin esityksethän olivat ainakin syksyllä koko ajan loppuunmyytyjä. Plussaa saa musikaalin alkamisaika. Iltanäytännöt alkavat jo kello 18.30, koska musikaalia tulevat katsomaan myös lapset. Tämä toimii myös minulle loistavana vaihtoehtona.

Valokuvat ovat kahta alimpaa lukuun ottamatta ihanan Riikka Kiviahon, @kuulilja, joten jos haluat lainata kuvia, pyydäthän Riikalta luvan. Kiitos Riikalle kuvalainauksista.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Kotona olisi vinot pinot lukemattomia kirjoja, mutta mitä teen minä. Teen varauksia kirjastoon, saan noutoilmoituksia, paniikki iskee. Kävi nimittäin niin, että olin varannut Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn (Atena, 2018) ja unohtanut koko asian. Kun noudin kirjan, tajusin, että lukuaikaa olisi vain kaksi viikkoa. En ehtinyt lukea, mutta en palauttanutkaan kirjaa. Nyt on kirja ollut muutaman ylimääräisen päivän ja sakkolappu isketty kirjastotililleni. Olen pahimmanlaatuinen rikollinen, mutta tunnustan suoraan, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Perno Mega Cityn päähenkilö on Hanna, jonka lapsuutta ja nuoruutta kuvataan 80- ja 90-luvuilla. Hannan perhe asuu Turun Pernossa. Kaupunginosassa, joka on työläisiä täynnä, mutta köyhyys on silti näkyvää. Vähitellen 90-luvun laman iskiessä työttömyys alkaa näkyä yhä selvemmin. Ihmisiä laitetaan kilometritehtaalle ja kurjuus korostuu entisestään. Hannan perheelläkin on omat vaikeutensa. Hannan äiti kärsii mielensairauksista ja on aika-ajoin hyvin epävakaassa mielentilassa. Jopa niin vakavassa, että tällöin sairaala on paras paikka äidille. Hannan isä puolestaan sairastuu kahteen otteeseen syöpään. Pikkusisko Emma laatii erilaisia listoja ja isoveli Lauri puolestaan vetelehtii ja ajautuu huonoon seuraan. Toinen veli Henrik riuhtaisee itsensä irti ja lähtee opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun. Hanna itse menee virran mukana. Päiväkodista kouluun. Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, eikä ongelmilta voida välttyä.

Kirja on ilman muuta aikalaiskertomus suomalaisen työläisperheen jatkuvasta köyhyydestä. Hannan äiti ostaa kaikki vaatteet kirpputorilta. Tätä kyllä hieman ihmettelin, koska perheellä oli kuitenkin varaa rakentaa vaatimaton kesämökki ja käydä kerran jopa etelässä asti. Kirpputorit ovat sinänsä ihan fiksu idea, vaikken itse niitä osaakaan hyödyntää. En kyllä muista sellaistakaan, että meidän perheen lapsille olisi lapsuudessani vaatteita kirpputoreilta hankittu. Perheeni ei missään tapauksessa ollut mikään rikas, mutta jotenkin on sellainen muistikuva, että kirpputorit olivat ihmisille, joilla ei oikeasti ollut rahaa käytettävissään. Hannan vanhemmat kuitenkin molemmat kävivät töissä silloin, kun sairaudet eivät vaivanneet heitä. Tähän täytyy tietysti vielä lisätä sellainenkin, että nykyisinhän kirpputorit ovat osa kestävää kehitystä, mikä on todella hieno juttu.

Perno Mega City esittelee lukijalle ihmiskunnan kirjoa ronskilla tavalla. Ihmiset ovat sekalaista seurakuntaa. Jopa niin sekalaista, että itse ainakin myönnän sulkevani silmäni sellaista kirjoa nähdessäni. Ainaisena pelkona voi olla naapurin juopottelu ja sitä seuraavat juopposeurueet. Päiväkotiin tulee kuntoutushoidossa oleva alkoholistitaiteilija tekemään taideteosta. Hannan ystävän Mayan sukujuuret ovat Vietnamissa. Irvokasta on, että olen aina jollain lailla kunnioittanut vietnamilaisten kunnollisuutta, niin Perno Mega Cityssä Mayan äiti osoittautuu itseään myyväksi alkoholistiksi. Tarun äiti puolestaan tarjoilee nuorisolle alkoholijuomiaan iloisin mielin. Samaan aikaan lähiön uskovaiset istuvat jonkun kotona pitämässä seuroja.

Vallinkosken kirja on mielenkiintoinen ja hyvä läpileikkaus eräästä aikakaudesta lapsen ja nuoren silmin nähtynä. On kuitenkin muutama seikka, jotka häiritsivät, vaikka kirja fiktiota onkin. Ensimmäisenä reissuvihko. Koska reissuvihkot otettiin Suomessa käyttöön? Itselläni sellaista ei ollut ikinä. Tiedotteet kulkivat monisteiden muodossa vanhemmille. Kokeisiin piti saada vanhemman allekirjoitus, joka esiteltiin opettajalle. Toisena yksittäispakatut, ohuttakin ohuemmat kuukautissiteet. Tulivatko sellaiset tosiaan markkinoille jo 90-luvulla? Kolmantena FilmNet. Ensinnäkin ihmettelin koko asiaa. Tutkiessani hieman nettiä, ymmärsin, että FilmNet on ollut maksullinen kaapeli- tai satelliittikanava. Oliko köyhällä perheellä varaa maksukanaviin? Tietysti on niin, että vanhetessa ei enää muista asioita, joten voin olla kaikissa epäilyksissäni aivan väärässä.

Lukiessani Perno Mega Cityä, luin samaan aikaan lukupiirikirjana ollutta Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (Avain, 2005). Nyt täytyy sanoa, että hämmennyin. Aluksi tuli tunne, kumpaa kirjaa oikeastaan luen, vaikka kirjat erilaiset olivatkin. Hannan äidin mielisairaus ja Hirvosen kirjan Joonan mielisairaus. Molempien kirjojen sairaiden samanlainen parvekekohtaus. Minulle käy harvoin, jos koskaan niin, että kirjojen tarinat meinaavat mennä sekaisin, mutta nyt kävi. Käsittämättömiä samankaltaisuuksia.

Noora Vallinkosken Perno Mega City on joka tapauksessa kirja, joka kannattaa lukea ainakin, jos olet elänyt lapsuuttasi ja nuoruuttasi 80- ja 90-luvuilla. Kirja on mielestäni myös mainio kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta ja turkulaisen kirja kannattaa lukea ihan vain Pernon takia.

Fingerpori taipuu teatterin näyttämölle

Kun seinät alkoivat viime viikonloppuna kaatua päälleni, oli tämä viikko enemmän kuin pelastus. Monta menoa, ja nyt on väsymystä ilmassa, mutta minä elän ja hengitän. Kulttuuri on ihan parasta, ja monta postausta on tulossa, mutta aloitetaan kuitenkin uusimmasta kulttuuririennosta. Voisin melkein vannoa, ettei monikaan suomalainen ole voinut olla törmäämättä Fingerporiin. Tuohon hullun hauskaan sarjakuvastrippiin, jossa useimmiten käy niin, että ihminen tulee tavalla tai toisella väärin ymmärretyksi. Usein vielä siten, että vastapuolen kommentti on jotain hävytöntä. Mies sarjakuvan takana on Pertti Jarla ja teatteriversion käsikirjoituksesta on vastuussa Petja Lähde. Kiitos Helsingin Kaupunginteatteri, kun olette saaneet tai ottaneet tämän ohjelmistoonne.

Jari Pehkonen ja Antti Timonen

Kuva © Miika Storm, Helsingin Kaupunginteatteri, Fingerpori

Fingerporin kaupunginjohtaja Homelius (Antti Timonen) on pulassa. Fingerpori aiotaan liittää Helsinkiin. Tämä on estettävä hinnalla millä hyvänsä. Homelius kutsuu avukseen Heimo Vesan (Jari Pehkonen) ja antaa miehelle tehtävän kuvata videopäiväkirja fingerporilaisesta elämästä ja kaupungin asukkaista. Videopäiväkirjan avulla päättäjät saadaan vakuuttuneeksi siitä, että Fingerporin pitää säilyä omana itsenäisenä kaupunkina. Kuvaaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Kaupungin asukkaat eivät osaa olla luontevia kameran edessä. Onneksi Pahani Julmulla (Pekka Huotari) on keino, jolla Heimo Vesa onnistuu tehtävässään.

Siis apua, mitä tyyppejä näyttämöllä nähtiin! Oikeasti aivan kuin sarjakuvasta itsestään. Jari Pehkonen Heimo Vesan roolissa on luonteva valinta. Kylmänrauhallinen tyyppi, joka ei vähästä hätkähdä. Koska Pehkonen on pääroolissa, ei hänellä ole muita rooleja kuin Heimo Vesa. Muilla näyttelijöillä sen sijaan rooleja riittää ties kuinka paljon. Pekka Huotari on aivan uskomaton. Mikä tahansa rooli, jota Huotari näyttämöllä veti, kirvoitti naurut. Itselleni kolahtivat ehkä parhaiten Virtsakivimies hullusti pyörivine silmineen sekä Asko Vilenius, joka enemmän kuin mielellään availee poplariaan. Antti Timonen Homeliuksen roolissa on huippu. Omahyväinen tärkeilijä, jonka puheet päätyvät lähes aina otsikoihin. Rivo-Riitan rooli on kuin luotu Sanna Saarijärvelle. Räväkkä ja sanavalmis nainen, joka tietää kyllä, mistä miehet puhuvat tai ainakin, mitä miehet tarkoittavat. Entä sitten Leenamari Unho, joka keikaroi näyttämöllä napapaidassaan ja krapulapäissään? Sanomattakin selvää on, että hän on Krapula-Päivi.

Jari Pehkonen ja Pekka Huotari

Kuva © Miika Storm, Helsingin Kaupunginteatteri, Fingerpori

Fingerporin ohjauksesta on vastannut Pertti Sveholm. Hienosti mies onkin saanut sarjakuvan elämään näyttämöllä. En kauheasti syventynyt näytelmän tekijöihin ennen itse esitystä, joten nyt jälkikäteen on helppo myös nauraa näytelmän vitsille, joka viittasi Sveholmiin. Pidin myös siitä, kuinka videoita oli hyödynnetty näytelmässä. Hieman sarjakuvamaista pintaa, mutta jonkin verran myös ihan oikeaa kuvaa oikeasta maailmasta. Kiitos Mika Haaranen ja Jaakko Sirainen. Olette tehneet hienoa työtä. Elina Vättö on kuitenkin nainen, joka on onnistunut taikomaan sarjakuvahenkilöiden asut oikeiksi vaatteiksi. On siinä täytynyt olla työsarkaa, mutta hienoa työtä on saatu aikaiseksi.

Tässä on näytelmä, joka on ilman muuta hauska ja hulvaton. Katsoja voi vain heittäytyä näytelmän mukaan ja nauraa ratkiriemukkaille hahmoille ja hulluille kohtauksille. Itse ainakin voin sanoa nauraneeni ääneen näytelmän kaikissa mehevissä kohdissa. Jos nyt kuitenkin joku haluaa hakea Fingerporista jotain muuta, niin poliittista satiiriakin löytyy. Näytelmään on otettu mukaan myös hyvin ajankohtaisia uutisaiheita, ja löydetty niistäkin koominen puoli. Ja jos oikein todella syvällisiä haluaa pohtia, niin onhan näytelmän aihe jokseenkin kuumottava, kun kaiken maailman kuntaliitoksia suunnitellaan ja pienet ovat jäämässä paitsioon.

Sanna Saarijärvi

Kuva © Miika Storm, Helsingin Kaupunginteatteri, Fingerpori

Fingerpori on näytelmä, johon kannattaa liput varata heti, koska minulla on jotenkin sellainen kutina, että esitykset tullaan myymään loppuun. Olen niin iloinen, että sarjakuva oikeasti elää ja vieläpä suomalainen sarjakuva. Mainittakoon myös sellainen, että Fingerpori tullaan näkemään myös valkokankaalla tulevana syksynä. Näyttelijäkaarti tosin on aivan eri kuin Helsingin Kaupunginteatterin versiossa.

Fingerpori sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa torstaina 7.2.2019.

Rooleissa: Helena Haaranen, Pekka Huotari, Juha Jokela, Jari Pehkonen, Sanna Saarijärvi, Antti Timonen ja Leenamari Unho

Käsikirjoitus: Petja Lähde

Perustuu Pertti Jarlan sarjakuviin.

Ohjaus: Pertti Sveholm

Lavastus: Mika Haaranen

Videosuunnittelu: Mika Haaranen ja Jaakko Sirainen

Puvut: Elina Vättö

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Lauri Koivisto

Dramaturgi: Henna Piirto

Naamiointi ja kampaukset: Aino Hyttinen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.