Kotona olisi vinot pinot lukemattomia kirjoja, mutta mitä
teen minä. Teen varauksia kirjastoon, saan noutoilmoituksia, paniikki iskee.
Kävi nimittäin niin, että olin varannut Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn (Atena, 2018) ja unohtanut koko asian. Kun noudin
kirjan, tajusin, että lukuaikaa olisi vain kaksi viikkoa. En ehtinyt lukea,
mutta en palauttanutkaan kirjaa. Nyt on kirja ollut muutaman ylimääräisen
päivän ja sakkolappu isketty kirjastotililleni. Olen pahimmanlaatuinen rikollinen,
mutta tunnustan suoraan, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Perno Mega Cityn
päähenkilö on Hanna, jonka lapsuutta ja nuoruutta kuvataan 80- ja 90-luvuilla.
Hannan perhe asuu Turun Pernossa. Kaupunginosassa, joka on työläisiä täynnä,
mutta köyhyys on silti näkyvää. Vähitellen 90-luvun laman iskiessä työttömyys
alkaa näkyä yhä selvemmin. Ihmisiä laitetaan kilometritehtaalle ja kurjuus korostuu
entisestään. Hannan perheelläkin on omat vaikeutensa. Hannan äiti kärsii
mielensairauksista ja on aika-ajoin hyvin epävakaassa mielentilassa. Jopa niin
vakavassa, että tällöin sairaala on paras paikka äidille. Hannan isä puolestaan
sairastuu kahteen otteeseen syöpään. Pikkusisko Emma laatii erilaisia listoja
ja isoveli Lauri puolestaan vetelehtii ja ajautuu huonoon seuraan. Toinen veli
Henrik riuhtaisee itsensä irti ja lähtee opiskelemaan teknilliseen
korkeakouluun. Hanna itse menee virran mukana. Päiväkodista kouluun. Lapsuus
vaihtuu nuoruudeksi, eikä ongelmilta voida välttyä.
Kirja on ilman muuta aikalaiskertomus suomalaisen
työläisperheen jatkuvasta köyhyydestä. Hannan äiti ostaa kaikki vaatteet
kirpputorilta. Tätä kyllä hieman ihmettelin, koska perheellä oli kuitenkin
varaa rakentaa vaatimaton kesämökki ja käydä kerran jopa etelässä asti. Kirpputorit
ovat sinänsä ihan fiksu idea, vaikken itse niitä osaakaan hyödyntää. En kyllä
muista sellaistakaan, että meidän perheen lapsille olisi lapsuudessani
vaatteita kirpputoreilta hankittu. Perheeni ei missään tapauksessa ollut mikään
rikas, mutta jotenkin on sellainen muistikuva, että kirpputorit olivat
ihmisille, joilla ei oikeasti ollut rahaa käytettävissään. Hannan vanhemmat
kuitenkin molemmat kävivät töissä silloin, kun sairaudet eivät vaivanneet
heitä. Tähän täytyy tietysti vielä lisätä sellainenkin, että nykyisinhän
kirpputorit ovat osa kestävää kehitystä, mikä on todella hieno juttu.
Perno Mega City
esittelee lukijalle ihmiskunnan kirjoa ronskilla tavalla. Ihmiset ovat
sekalaista seurakuntaa. Jopa niin sekalaista, että itse ainakin myönnän
sulkevani silmäni sellaista kirjoa nähdessäni. Ainaisena pelkona voi olla naapurin
juopottelu ja sitä seuraavat juopposeurueet. Päiväkotiin tulee
kuntoutushoidossa oleva alkoholistitaiteilija tekemään taideteosta. Hannan ystävän
Mayan sukujuuret ovat Vietnamissa. Irvokasta on, että olen aina jollain lailla
kunnioittanut vietnamilaisten kunnollisuutta, niin Perno Mega Cityssä Mayan äiti osoittautuu itseään myyväksi
alkoholistiksi. Tarun äiti puolestaan tarjoilee nuorisolle alkoholijuomiaan
iloisin mielin. Samaan aikaan lähiön uskovaiset istuvat jonkun kotona pitämässä
seuroja.
Vallinkosken kirja on mielenkiintoinen ja hyvä läpileikkaus
eräästä aikakaudesta lapsen ja nuoren silmin nähtynä. On kuitenkin muutama
seikka, jotka häiritsivät, vaikka kirja fiktiota onkin. Ensimmäisenä
reissuvihko. Koska reissuvihkot otettiin Suomessa käyttöön? Itselläni sellaista
ei ollut ikinä. Tiedotteet kulkivat monisteiden muodossa vanhemmille. Kokeisiin
piti saada vanhemman allekirjoitus, joka esiteltiin opettajalle. Toisena
yksittäispakatut, ohuttakin ohuemmat kuukautissiteet. Tulivatko sellaiset tosiaan
markkinoille jo 90-luvulla? Kolmantena FilmNet. Ensinnäkin ihmettelin koko
asiaa. Tutkiessani hieman nettiä, ymmärsin, että FilmNet on ollut maksullinen
kaapeli- tai satelliittikanava. Oliko köyhällä perheellä varaa maksukanaviin?
Tietysti on niin, että vanhetessa ei enää muista asioita, joten voin olla kaikissa
epäilyksissäni aivan väärässä.
Lukiessani Perno Mega
Cityä, luin samaan aikaan lukupiirikirjana ollutta Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (Avain, 2005).
Nyt täytyy sanoa, että hämmennyin. Aluksi tuli tunne, kumpaa kirjaa oikeastaan
luen, vaikka kirjat erilaiset olivatkin. Hannan äidin mielisairaus ja Hirvosen
kirjan Joonan mielisairaus. Molempien kirjojen sairaiden samanlainen parvekekohtaus.
Minulle käy harvoin, jos koskaan niin, että kirjojen tarinat meinaavat mennä
sekaisin, mutta nyt kävi. Käsittämättömiä samankaltaisuuksia.
Noora Vallinkosken Perno
Mega City on joka tapauksessa kirja, joka kannattaa lukea ainakin, jos olet
elänyt lapsuuttasi ja nuoruuttasi 80- ja 90-luvuilla. Kirja on mielestäni myös
mainio kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta ja turkulaisen kirja kannattaa lukea
ihan vain Pernon takia.
