Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vallinkoski Noora. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vallinkoski Noora. Näytä kaikki tekstit

10.2.2019

Noora Vallinkoski: Perno Mega City


Kotona olisi vinot pinot lukemattomia kirjoja, mutta mitä teen minä. Teen varauksia kirjastoon, saan noutoilmoituksia, paniikki iskee. Kävi nimittäin niin, että olin varannut Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn (Atena, 2018) ja unohtanut koko asian. Kun noudin kirjan, tajusin, että lukuaikaa olisi vain kaksi viikkoa. En ehtinyt lukea, mutta en palauttanutkaan kirjaa. Nyt on kirja ollut muutaman ylimääräisen päivän ja sakkolappu isketty kirjastotililleni. Olen pahimmanlaatuinen rikollinen, mutta tunnustan suoraan, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Perno Mega Cityn päähenkilö on Hanna, jonka lapsuutta ja nuoruutta kuvataan 80- ja 90-luvuilla. Hannan perhe asuu Turun Pernossa. Kaupunginosassa, joka on työläisiä täynnä, mutta köyhyys on silti näkyvää. Vähitellen 90-luvun laman iskiessä työttömyys alkaa näkyä yhä selvemmin. Ihmisiä laitetaan kilometritehtaalle ja kurjuus korostuu entisestään. Hannan perheelläkin on omat vaikeutensa. Hannan äiti kärsii mielensairauksista ja on aika-ajoin hyvin epävakaassa mielentilassa. Jopa niin vakavassa, että tällöin sairaala on paras paikka äidille. Hannan isä puolestaan sairastuu kahteen otteeseen syöpään. Pikkusisko Emma laatii erilaisia listoja ja isoveli Lauri puolestaan vetelehtii ja ajautuu huonoon seuraan. Toinen veli Henrik riuhtaisee itsensä irti ja lähtee opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun. Hanna itse menee virran mukana. Päiväkodista kouluun. Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, eikä ongelmilta voida välttyä.

Kirja on ilman muuta aikalaiskertomus suomalaisen työläisperheen jatkuvasta köyhyydestä. Hannan äiti ostaa kaikki vaatteet kirpputorilta. Tätä kyllä hieman ihmettelin, koska perheellä oli kuitenkin varaa rakentaa vaatimaton kesämökki ja käydä kerran jopa etelässä asti. Kirpputorit ovat sinänsä ihan fiksu idea, vaikken itse niitä osaakaan hyödyntää. En kyllä muista sellaistakaan, että meidän perheen lapsille olisi lapsuudessani vaatteita kirpputoreilta hankittu. Perheeni ei missään tapauksessa ollut mikään rikas, mutta jotenkin on sellainen muistikuva, että kirpputorit olivat ihmisille, joilla ei oikeasti ollut rahaa käytettävissään. Hannan vanhemmat kuitenkin molemmat kävivät töissä silloin, kun sairaudet eivät vaivanneet heitä. Tähän täytyy tietysti vielä lisätä sellainenkin, että nykyisinhän kirpputorit ovat osa kestävää kehitystä, mikä on todella hieno juttu.

Perno Mega City esittelee lukijalle ihmiskunnan kirjoa ronskilla tavalla. Ihmiset ovat sekalaista seurakuntaa. Jopa niin sekalaista, että itse ainakin myönnän sulkevani silmäni sellaista kirjoa nähdessäni. Ainaisena pelkona voi olla naapurin juopottelu ja sitä seuraavat juopposeurueet. Päiväkotiin tulee kuntoutushoidossa oleva alkoholistitaiteilija tekemään taideteosta. Hannan ystävän Mayan sukujuuret ovat Vietnamissa. Irvokasta on, että olen aina jollain lailla kunnioittanut vietnamilaisten kunnollisuutta, niin Perno Mega Cityssä Mayan äiti osoittautuu itseään myyväksi alkoholistiksi. Tarun äiti puolestaan tarjoilee nuorisolle alkoholijuomiaan iloisin mielin. Samaan aikaan lähiön uskovaiset istuvat jonkun kotona pitämässä seuroja.

Vallinkosken kirja on mielenkiintoinen ja hyvä läpileikkaus eräästä aikakaudesta lapsen ja nuoren silmin nähtynä. On kuitenkin muutama seikka, jotka häiritsivät, vaikka kirja fiktiota onkin. Ensimmäisenä reissuvihko. Koska reissuvihkot otettiin Suomessa käyttöön? Itselläni sellaista ei ollut ikinä. Tiedotteet kulkivat monisteiden muodossa vanhemmille. Kokeisiin piti saada vanhemman allekirjoitus, joka esiteltiin opettajalle. Toisena yksittäispakatut, ohuttakin ohuemmat kuukautissiteet. Tulivatko sellaiset tosiaan markkinoille jo 90-luvulla? Kolmantena FilmNet. Ensinnäkin ihmettelin koko asiaa. Tutkiessani hieman nettiä, ymmärsin, että FilmNet on ollut maksullinen kaapeli- tai satelliittikanava. Oliko köyhällä perheellä varaa maksukanaviin? Tietysti on niin, että vanhetessa ei enää muista asioita, joten voin olla kaikissa epäilyksissäni aivan väärässä.

Lukiessani Perno Mega Cityä, luin samaan aikaan lukupiirikirjana ollutta Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (Avain, 2005). Nyt täytyy sanoa, että hämmennyin. Aluksi tuli tunne, kumpaa kirjaa oikeastaan luen, vaikka kirjat erilaiset olivatkin. Hannan äidin mielisairaus ja Hirvosen kirjan Joonan mielisairaus. Molempien kirjojen sairaiden samanlainen parvekekohtaus. Minulle käy harvoin, jos koskaan niin, että kirjojen tarinat meinaavat mennä sekaisin, mutta nyt kävi. Käsittämättömiä samankaltaisuuksia.

Noora Vallinkosken Perno Mega City on joka tapauksessa kirja, joka kannattaa lukea ainakin, jos olet elänyt lapsuuttasi ja nuoruuttasi 80- ja 90-luvuilla. Kirja on mielestäni myös mainio kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta ja turkulaisen kirja kannattaa lukea ihan vain Pernon takia.