Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 

Miksi minusta tuntui jotenkin hassulta ajatus Roope Lipastista ja Mikael Agricolasta? Nyt on nimittäin niin, että Roope Lipasti on kirjoittanut kirjan Mikaelin kirja (Atena, 2021), joka kertoo ihan oikeasti Mikael Agricolasta. Tätä kirjaa ei voinut yksinkertaisesti ohittaa. Onhan kyseessä kirja, joka kertoo suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isästä.

Piispa Mikael Agricola lähtee loppuvuodesta 1556 suuren seurueen kanssa rauhanneuvotteluihin Venäjälle. Matka on pitkä, eikä talvi millään lailla tuo helpotusta taivallukseen. Mikael on ottanut hevosta ohjastamaan henkilökohtaisen palvelijansa Hannun, joka on vielä nuori poikanen. Hannu on kuitenkin muistutus Mikaelin omasta lapsuudesta. Hän haluaa ohjata Hannun elämän hyville raiteille. Mikaelin rauhanmatkalla on myös toinen tarkoitus. Hieman itsekkäämpi. Hän haluaa kerätä lisäaineistoa kansanparannuskeinoista. 

Mikaelin Birgitta-vaimo jää hoitamaan kotia. Hänen äitinsä saa melko pian sairauskohtauksen, joka koituu myöhemmin hänen kohtalokseen. Sairauden aikana Mikaelin ja Birgitan Brita-piika kuulee ja näkee, kun Birgitta lukee äidilleen jotain pakanallisia loitsuja. Tämä ei jää tähän. Britan suu käy kiivaaseen tahtiin, eikä aikaakaan, kun kaikki turkulaiset tuntuvat syyllistävän Birgittaa. 

Aivan loistava juttu, että Lipasti on ottanut kirjan tarinaan keskeiseksi henkilöksi Mikaelin rinnalle Birgitan. Tämä tuo tarinaan hienoa vaihtelua ja kertoo myös siitä, millaista kotiin jäävän vaimon elämä oli. Mikaelin matka on täynnä vastoinkäymisiä, mutta löytyy myös ilon hetkiä. Lipasti kuvaa hyvin matkan kovuutta. Sitä, kuinka kaikki ympärillä on pelkkää valkoista lunta. Pakkasasteita on enemmän kuin tarpeeksi. Horisontissa ei näy mitään odotettavaa. Onko matkaseurue edes oikealla tiellä? Kaikesta huolimatta osassa majapaikoista seurueen ylhäisempiä henkilöitä kohdeltiin arvovaltaisesti, eikä tarjoiluista tingitty. Hieman tuli välillä sellainen tunne, että seurue oli juhlamatkalla, vaikka toisaalta tällaiset mietteet karsiutuivat pois, kun seuruetta alettiin oikein kärvistellä. Venäjällä ei ollut kauhean helppoa piispankaan matkata. 

Mikaelin matkan aikana Birgitalle kaatui vastuu taloudenpidosta. Hänen harteilleen kaadettiin velkomiset ja kaikki jokapäiväiset huolehtimiset, joita piispantalossa asuvalta rouvalta vaadittiin, jos piispa itse oli pois. Birgitalla ei ollut helppoa. Kaiken kukkuraksi hänen oli piilotettava Mikaelin kansanparannuskeinoja esittelevä kirjakopio, ettei hän jäisi kiinni pakanallisista loitsuista. Sitä paitsi, kuinka olisi piispan käynyt, jos hän olisi jäänyt moisesta kiinni? Olisivatko Mikaelin vakuuttelut riittäneet, että kirja on vain osoitus pakanuuden syntisyydestä? Jumala on kuitenkin se, joka ohjaa ihmisen elämää niin hyvässä kuin pahassa. Toki rangaistuksia voidaan määrätä maan päälläkin ja niitä myös Turussa määrättiin. 

Lipasti on onnistunut kirjoittamaan teoksen henkilöt eloon. Hän on saanut luotua henkilöille mahtavia luonteenpiirteitä. Pidin myös siitä, kuinka hän kuvaa etenkin Turkua. Tällaiset historiateokset edesauttavat sitä, että lukija jaksaa lukea kirjaa eteenpäin. Itse ainakin luin kirjaa mielelläni. Ei ollut millään tavoin puuduttava historian oppikirja. Miksei historiaa voisi opettaa näinkin? Annettaisiin koululaisille tai opiskelijoille kunnon romaani käteen tai nykyaikana ehkä paremminkin äänikirja kuunneltavaksi, joka toisi historian eläväksi. Asiat ainakin jäisivät paremmin mieleen. Pakko tietysti mainita sekin, että kirjasta löytyy huumoria. Ei mitään yltiöpäistä, mutta sellaista kuitenkin, jolle oli kiva hymähdellä. 

Olin juuri saanut kirjan luettua, kun tein päiväretken Turkuun kahden ystäväni kanssa. Kävimme kiertelemässä Turun tuomiokirkossa. Tuli jotenkin hassu olo, kun ajattelin, että siellä Mikael Agricolakin on käyskennellyt. Historian havinan pystyi tuntemaan ja aistimaan. Mietin myös sitä, löytyisikö sakariston periltä vieläkin varasto, joka olisi täynnä kaikenlaista rojua. 

Roope Lipastin Mikaelin kirja on helposti lähestyttävä ja matalan kynnyksen historiakirja. Voisin hyvin kuvitella kirjan olevan oiva isänpäivälahja.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

 

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Ensimmäisellä kesälomaviikolla kävin Atenan ja S&S:n syysinfossa. Ihan vain kuullakseni kirjamaailman syysuutuuksista. Sain tilaisuudesta mukaani Anna Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (Atena, 2020), joka ilmestyi samaisena päivänä kuin syysinfo oli. Aivan uunituore julkaisu siis. Anna Soudakova oli tilaisuudessa kertomassa kirjastaan. Hänen kertomansa oli niin mielenkiintoista, että halusin heti lukea kirjan. Eikä tarvinnut pettyä. Kirja on huikea kertomus Neuvostoliitosta ja siitä, kuinka se musersi pieniä ihmisiä. Pakko sanoa, että kirja on yksi parhaimpia lukukokemuksia tänä vuonna. 

On vuosi 1936 Leningradissa. Juri on 5-vuotias pojannassikka, jolla on rakastava perhe ympärillään ja kaikki on hyvin. Tosin kohta kaikki on toisin. Jurin vanhemmat vangitaan. Juri ja hänen siskonsa lähetetään monen muun tavoin Uzbekistaniin. He ovat isänmaan vihollisen lapsia. Isovanhemmat ovat tukena jonkin aikaa, mutta mitä tapahtuu, kun he kuolevat? Juri ja hänen isosiskonsa Maria joutuvat lastenkotiin. Marian täyttäessä 18 vuotta, pääsevät sisarukset muuttamaan takaisin Leningradiin. Nuorten on uurastettava näyttääkseen, että osallistuvat isänmaan puolustukseen. Juri opiskelee töiden ohessa. Kaikesta on pulaa, mutta periksi ei voi antaa. 

Kun Juri rakastuu Tanjaan, alkaa elämässä uusi vaihe. Seurustelu, avioliitto ja tytär Sonja. Tanja on kasvanut karjalaisen äitinsä helmoissa. Suomalaista isäänsä Tanja ei ole koskaan tavannut. Sonjan perustaessa oman perheensä alkavat uudet tuulet puhaltaa. Suomi on houkutteleva valtio. Sonja muuttaa perheensä kanssa Turkuun, eikä aikaakaan, kun Juri ja Tanja seuraavat perässä. Millainen elämänmuutos tämä on Jurille, joka on koko ikänsä tuntenut olevansa kakkosluokan kansalainen? 

Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan esikoisteos on hengästyttävä kertomus, joka perustuu hänen isovanhempiensa ja oman perheensä tapahtumiin. Kirjan tarinassa on paljon järkyttäviä asioita, mutta sitä siivittää lämpö, joka huokuu perheen sisäisestä ilmapiiristä. Rahaa ei ole paljon, mutta rakkautta riittää. Perheen piirissä pidetään huolta toisistaan. Tasapainoista perhettä ja sukua varjostaa kuitenkin aina se, mitä tapahtui Jurin vanhemmille. Näihinkin asioihin tulee vähitellen vastauksia, mutta työtä se vaatii, eivätkä vastaukset ole aina helppoja käsitellä. 

Kirjan tarinassa käydään kaksi kertaa Sandarmohissa. Paikassa, johon Stalinin vainojen aikana ammuttiin tuhansittain isänmaan vihollisia. Vuonna 2018 Sandarmohissa alettiin tehdä kaivauksia. Venäjän oli tarkoitus osoittaa, että joukkohaudoista löytyykin suomalaisten teloittamia sotavankeja. Jokainen voi miettiä, millaisia tuntoja tämä herättää niissä ihmisissä, joiden omaisia on oikeasti neuvostovallan aikana teloitettu, ja joille on kerrottu, että näiden hautapaikka löytyy Sandarmohista.

 

Vaikeni kansa,

vain silmistä

vaivihkaa vuoti

kitkerä kyynel. (s. 15)

 

Anna Soudakova kertoi syysinfossa, että Mitä männyt näkevät on yhden kansakunnan ja maahanmuuttajan tarina. Tarinasta löytyy sekä maantieteellisiä että historiallisia asioita. Romaani on rakennettu ja maalattu Annan isovanhempien tarinoiden ympärille. Jos Soudakova olisi asunut Venäjällä, olisi hän miettinyt kirjan kirjoittamista, vaikka sanoma olisikin ollut sama. Syysinfossa mainittiin, että kirjasta löytyy venäläistä klassikkoa sekä jotain ranskalaisuutta. Venäläisen klassikon alleviivaan täysin, ja ehkä myös ranskalaisuuden. Anna Soudakova on kirjoittanut todellisen helmen. 

Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät saa lämpimän suosituksen. Kirja, jossa murheen keskeltä löytyy lämpöä ja rakkautta. Tätä kirjaa ei yksinkertaisesti kannata jättää väliin.

 

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Emma Vepsä: Asfalttivolgaa etelään – peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin

Miltä kuulostaisi liftata Moskovasta Afganistaniin? Minulle ei ihan heti ensimmäisenä tulisi mieleen tällainen matkustustapa ja määränpääkin kuulostaa siltä, etten sinne haluaisi matkata. Emma Vepsä kuitenkin tällaisen matkan teki. Täytyy myöntää, että Emma Vepsän kirja Asfalttivolgaa etelään – peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin (Atena, 2018) olisi jäänyt huomiotta, ellei lukupiirissä olisi ehdotettu luettavaksi kirjaa. 

Emma Vepsä lähtee vuoden 2015 tammikuussa liftaamaan Moskovasta kohti Afganistania. Hän on ennakkoluuloton matkaaja, joka haluaa nähdä maiseman ja kasvojen muuttuvan. Mikäpä siis oivempi keino matkata kuin liftaamalla. Liftaamalla Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin kautta Afganistaniin. Matkantekoa värittävät erilaiset kuljettajat ja kielitaidottomuus. Emma Vepsä ei osaa venäjää, eikä kyrillisiä kirjaimia. Matka kuitenkin etenee. Yöt menevät sohvasurffaajien pedeissä tai välillä hostelleissa. Poliisi on aina välillä mukana kuvioissa. Usein paikalliset ihmettelivät kaukaa tullutta suomalaista kasvissyöjää. 

Täytyy sanoa, että melkoinen reissu, mutta mitä mieltä olivat lukupiiriläiset? Aivan ensimmäisenä hienoista järkytystä ja ehkä jopa närkästystä aiheutti se, että nainen lähtee keskellä talvea liftaamaan Venäjälle ja pitkin poikin Keski-Aasiaa. Toisekseen ihmetytti se, ettei Vepsä ollut harjoitellut edes kyrillisiä aakkosia ja opetellut sen verran venäjää, ettei olisi ollut aivan ummikko sellaisissa tilanteissa, joissa vastapuoli puhui vain venäjää. Vaikka englanti on maailmanlaajuinen kieli, ei sitä siitä huolimatta osata joka paikassa. Hattua täytyy kuitenkin nostaa, että Vepsä selvisi, ja pitkä matka opetti myös jonkinlaisen venäjän kielen taidon. Olisiko matkasta saanut enemmän irti, jos kieli olisi ollut yhteinen? 

Emma Vepsä kuvaa kirjassaan hyvin joidenkin maiden tai paikkojen historiallisia ja poliittisia taustoja. Tämä auttaa ymmärtämään joitakin asioita, jotka ovat aiemmin olleet itselleni epäselviä, tai joista en ole oikeasti tiennyt yhtään mitään. Kirja avaa hyvin myös sen, millainen naisen asema on Afganistanissa. Nainen ei saa poistua maasta, ellei saa lupaa isältään tai aviomieheltään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hyvin harva nainen pääsee maasta pois. Vepsä tutustuu Kirgisiassa afganistalaiseen naiseen, joka on selvästi katkera siitä, kuinka eriarvoisessa maailmassa ihmiset elävät. Hän itse oli etuoikeutettu siinä mielessä, että sai opiskella ulkomailla yliopistossa, mutta Eurooppaan ovet eivät olleet auenneet useista yrityksistä huolimatta. Olisi mielenkiintoista tietää, onko Vepsä tavannut naista matkansa jälkeen tai saanut hänelle jopa matkustusluvan Suomeen. 

Liftaus on edullinen matkustustapa, jos on paljon aikaa viettää tien päällä. Emma Vepsä ei ollut halukas maksamaan matkaamisestaan. Tämä aiheutti joissakin paikoissa kummastusta. Käsitettä liftaus ei välttämättä tunnettu tai se tunnettiin siten, että jokainen kyydissä olija maksaa matkasta kuljettajalle. Tämä aiheutti välillä hämmennystä, mutta hyvin Vepsä näistäkin tilanteista selvisi. Autot, joiden kyytiin Vepsä usein päätyi, olivat rekkoja. Tämä johtui luultavammin siitä, että kuljettajat kaipasivat juttuseuraa pitkille matkoilleen. Täytyy myöntää, että Vepsällä oli hyvä tuuri kyytien kanssa. Taisi olla vain yksi epämiellyttävä kokemus. 

Talvi on haasteellinen ajankohta liftata. Vaatteita täytyy pukea monta kerrosta päällekkäin, jos haluaa pysyä lämpimänä. Tämän myös Vepsä sai tuntea nahoissaan. Nainen on kuitenkin uskomattoman reipas. Vain yhdet kunnon itkut sai lukea kirjan sivuilta. Itse olisin itkenyt luultavasti joka päivä tai ainakin joka toinen päivä. Kirjassa poliiseja kuvataan usein kyyliksi, mutta tässäkin jääkylmässä talvikohtauksessa poliisi osoittautuu pelastajaksi. 

Asfalttivolgaa etelään on sujuvaa luettavaa. Kirjasta kuitenkin huokuu jonkinlainen kiire. Maksimissaan pari päivää yhdesssä paikassa ja jo alkoi Vepsän jalkoja kuumottaa. Tien päälle oli päästävä. Lukupiirissä tuli keskustelua myös siitä, kuinka eettistä on matkustaa köyhissä maissa. Länsimaalainen hyväosaisuus tuli ilmi myös siinä, kuinka helposti Vepsä ylitti Afganistanin rajan. Jonon ohi. 

Emma Vepsän Asfalttivolgaa etelään osoittaa sen, kuinka ihmiset ovat ihmisiä toisilleen. Kirjaa voin suositella kaikille matkailijoille ja etenkin liftaamisesta kiinnostuneille henkilöille. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5). 

Jälkihuomautuksena mainittakoon, etten tiedä miksi, mutta en huomannut kirjan alkusivuilla ollutta karttaa. Se olisi helpottanut huomattavasti omaa lukukokemustani.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Kotona olisi vinot pinot lukemattomia kirjoja, mutta mitä teen minä. Teen varauksia kirjastoon, saan noutoilmoituksia, paniikki iskee. Kävi nimittäin niin, että olin varannut Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn (Atena, 2018) ja unohtanut koko asian. Kun noudin kirjan, tajusin, että lukuaikaa olisi vain kaksi viikkoa. En ehtinyt lukea, mutta en palauttanutkaan kirjaa. Nyt on kirja ollut muutaman ylimääräisen päivän ja sakkolappu isketty kirjastotililleni. Olen pahimmanlaatuinen rikollinen, mutta tunnustan suoraan, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Perno Mega Cityn päähenkilö on Hanna, jonka lapsuutta ja nuoruutta kuvataan 80- ja 90-luvuilla. Hannan perhe asuu Turun Pernossa. Kaupunginosassa, joka on työläisiä täynnä, mutta köyhyys on silti näkyvää. Vähitellen 90-luvun laman iskiessä työttömyys alkaa näkyä yhä selvemmin. Ihmisiä laitetaan kilometritehtaalle ja kurjuus korostuu entisestään. Hannan perheelläkin on omat vaikeutensa. Hannan äiti kärsii mielensairauksista ja on aika-ajoin hyvin epävakaassa mielentilassa. Jopa niin vakavassa, että tällöin sairaala on paras paikka äidille. Hannan isä puolestaan sairastuu kahteen otteeseen syöpään. Pikkusisko Emma laatii erilaisia listoja ja isoveli Lauri puolestaan vetelehtii ja ajautuu huonoon seuraan. Toinen veli Henrik riuhtaisee itsensä irti ja lähtee opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun. Hanna itse menee virran mukana. Päiväkodista kouluun. Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, eikä ongelmilta voida välttyä.

Kirja on ilman muuta aikalaiskertomus suomalaisen työläisperheen jatkuvasta köyhyydestä. Hannan äiti ostaa kaikki vaatteet kirpputorilta. Tätä kyllä hieman ihmettelin, koska perheellä oli kuitenkin varaa rakentaa vaatimaton kesämökki ja käydä kerran jopa etelässä asti. Kirpputorit ovat sinänsä ihan fiksu idea, vaikken itse niitä osaakaan hyödyntää. En kyllä muista sellaistakaan, että meidän perheen lapsille olisi lapsuudessani vaatteita kirpputoreilta hankittu. Perheeni ei missään tapauksessa ollut mikään rikas, mutta jotenkin on sellainen muistikuva, että kirpputorit olivat ihmisille, joilla ei oikeasti ollut rahaa käytettävissään. Hannan vanhemmat kuitenkin molemmat kävivät töissä silloin, kun sairaudet eivät vaivanneet heitä. Tähän täytyy tietysti vielä lisätä sellainenkin, että nykyisinhän kirpputorit ovat osa kestävää kehitystä, mikä on todella hieno juttu.

Perno Mega City esittelee lukijalle ihmiskunnan kirjoa ronskilla tavalla. Ihmiset ovat sekalaista seurakuntaa. Jopa niin sekalaista, että itse ainakin myönnän sulkevani silmäni sellaista kirjoa nähdessäni. Ainaisena pelkona voi olla naapurin juopottelu ja sitä seuraavat juopposeurueet. Päiväkotiin tulee kuntoutushoidossa oleva alkoholistitaiteilija tekemään taideteosta. Hannan ystävän Mayan sukujuuret ovat Vietnamissa. Irvokasta on, että olen aina jollain lailla kunnioittanut vietnamilaisten kunnollisuutta, niin Perno Mega Cityssä Mayan äiti osoittautuu itseään myyväksi alkoholistiksi. Tarun äiti puolestaan tarjoilee nuorisolle alkoholijuomiaan iloisin mielin. Samaan aikaan lähiön uskovaiset istuvat jonkun kotona pitämässä seuroja.

Vallinkosken kirja on mielenkiintoinen ja hyvä läpileikkaus eräästä aikakaudesta lapsen ja nuoren silmin nähtynä. On kuitenkin muutama seikka, jotka häiritsivät, vaikka kirja fiktiota onkin. Ensimmäisenä reissuvihko. Koska reissuvihkot otettiin Suomessa käyttöön? Itselläni sellaista ei ollut ikinä. Tiedotteet kulkivat monisteiden muodossa vanhemmille. Kokeisiin piti saada vanhemman allekirjoitus, joka esiteltiin opettajalle. Toisena yksittäispakatut, ohuttakin ohuemmat kuukautissiteet. Tulivatko sellaiset tosiaan markkinoille jo 90-luvulla? Kolmantena FilmNet. Ensinnäkin ihmettelin koko asiaa. Tutkiessani hieman nettiä, ymmärsin, että FilmNet on ollut maksullinen kaapeli- tai satelliittikanava. Oliko köyhällä perheellä varaa maksukanaviin? Tietysti on niin, että vanhetessa ei enää muista asioita, joten voin olla kaikissa epäilyksissäni aivan väärässä.

Lukiessani Perno Mega Cityä, luin samaan aikaan lukupiirikirjana ollutta Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (Avain, 2005). Nyt täytyy sanoa, että hämmennyin. Aluksi tuli tunne, kumpaa kirjaa oikeastaan luen, vaikka kirjat erilaiset olivatkin. Hannan äidin mielisairaus ja Hirvosen kirjan Joonan mielisairaus. Molempien kirjojen sairaiden samanlainen parvekekohtaus. Minulle käy harvoin, jos koskaan niin, että kirjojen tarinat meinaavat mennä sekaisin, mutta nyt kävi. Käsittämättömiä samankaltaisuuksia.

Noora Vallinkosken Perno Mega City on joka tapauksessa kirja, joka kannattaa lukea ainakin, jos olet elänyt lapsuuttasi ja nuoruuttasi 80- ja 90-luvuilla. Kirja on mielestäni myös mainio kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta ja turkulaisen kirja kannattaa lukea ihan vain Pernon takia.

Helsingin Kirjamessuilla 29.10.2016

Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa bloggaajana Helsingin Kirjamessuilla. Messupäiväkseni valikoitui lauantai, koska nyt ei ollut mahdollisuutta olla pois päivätöistä torstaina eikä perjantaina. Toisaalta lauantai oli erinomainen messupäivä, koska kirjabloggaajille oli useampi eri tapahtuma messupäivän aikana.

Aamu alkoi WSOY:n ja Tammen bloggariaamiaisella. Aamiainen on kuulemma traditio ja nyt minäkin sain mahdollisuuden osallistua tähän mahtavaan tilaisuuteen. Tänä vuonna oli kuulemma ennätysmäärä bloggaajia aamiaisella. Hieman tunsin itseni pieneksi hiirulaiseksi kaikkien mahtavien kirjabloggaajien keskellä. Olin kuitenkin iloinen, kun moni bloggaaja tuli tervehtimään ja esittäytymään. Hienoja ihmisiä.

Mitä aamiaisella sitten tapahtui? Kuulimme loistavia kirjailijahaastatteluita ja saimme itsekin kysellä mieltä askarruttavia asioita. Aamiaistapahtuman kirjailijat olivat Claes Andersson, Tuula-Liina Varis, Riitta Jalonen, Hannu Mäkelä ja Anja Snellman.

Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 (WSOY, 2016) kertoo vanhentuneesta Otosta ja hänen ajatuksistaan lapsuudesta, vanhenevasta ruumiistaan ja maailman typeryydestä. Tuula-Liina Variksen Huvila (WSOY, 2016) on historiallinen romaani, jossa on monta limittäistä tarinaa. Riitta Jalosen Kirkkaus (Tammi, 2016) kuvaa uusseelantilaisen Janet Framen elämää samalla, kun kirja on osoitus taiteen voimasta. Hannu Mäkelän Muistan – Vapaus (Tammi, 2016) on omaelämäkertasarjan viides ja samalla viimeinen osa, joka kertoo Mäkelän elämästä vapaana kirjailijana Otavan vuosien jälkeen. Anja Snellmanin Lähestyminen (WSOY, 2016) on matkakertomus, muistokirjoitus ja paluun lokikirja.

Aamiaistilaisuudesta kiirehdin suoraan Atenan bloggaritilaisuuteen, jossa esikoiskirjailijat ja bloggarit Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen keskustelivat kirjoittamisesta ja etenkin blogin kirjoittamisesta. Lifländerille blogin kirjoittaminen on ajatusten virran kirjoittamista ja julkaisua. Lifländer ei myönnä miettivänsä blogipostauksen kirjoitusvirheitä, eikä muitakaan virheitä. Pohjalaisen mielestä blogissa täytyy olla faktaa, mutta romaanin kirjoittamainen on vapaampaa ilmaisutapaa, Esikoiskirjailijoiden ja kirjabloggaajien välille syntyi mielenkiintoinen keskustelu siitä, mitä bloggaajat pitävät siitä, jos kirjailija käy kommentoimassa blogikirjoitusta. Atenan ohjeistus on, etteivät kirjailijat lähde puolustelemaan omaa kirjaansa blogipostauksiin. Bloggaajat sen sijaan kertoivat pitävänsä siitä, jos kirjailija käy antamassa kommenttinsa, koska aina on mukavaa, jos joku käy antamassa jonkin kommentin keskusteluun.

Seuraavaksi olikin aika marssia messuhalliin. Oi sitä ihmismäärää. Paljon ja vieläkin enemmän. Itse pidin pääni kylmänä, enkä sortunut ostamaan mitään, vaikka kirjoja tulikin käänneltyä ja takakansia luettua. Kävin myös välillä kuuntelemassa kirjailijahaastatteluita, joita messuhallissa oli siellä ja täällä ja nonstoppina. Kirjailijahaastattelut olivat selkeästi yleisön suosiossa, mutta ehkä Laila Hirvisaari kuitenkin veti tässäkin kisassa pisimmän korren. Aivan mieletön ihmismäärä oli Hirvisaarta kuuntelemassa. Tammen ständillä ihmettelin, mitä siellä jonotetaan. Jari Sillanpäähän se siellä oli jonon toisessa päässä nimikoimassa kirjojaan. Onnea kaikille niille, jotka jaksoivat jonottaa. Jos joku tykkää julkkisten bongailusta, niin kirjamessut ovat siihen oiva paikka. Saman katon alla suuri määrä julkisuuden henkilöitä ja etenkin kirjailijoita. Täytyy kyllä sanoa, että kirjamessuilta olisi voinut tehdä hienoja joululahjalöytöjä ja edulliseen hintaan.

Kun olin saanut tarpeeksi kirjahuminaa aivoilleni, siirryin Viini ja ruoka 2016 messuille. Huh. Oli ehkä virheliike. Ei herkkujen takia, vaan sen takia, että messuhallissa oli todella tiivis tunnelma. Tunsin vain, kuinka hikipisarat alkoivat valua selkärankaani pitkin. Olipas lämmin paikka.

Messupäivän kruunasi Teoksen bloggaajatilaisuus iltapäivällä. Paikalla oli kolme kirjailijaa: Kari Hukkila, Katarina Baer ja Leena Parkkinen. Bloggaajat saivat taas mahdollisuuden kuulla hienoja kirjailijahaastatteluita. Kari Hukkila kertoi romaanistaan Tuhat ja yksi (Teos, 2016), joka on pitkään tehtyjen muistiinpanojen tulos ajankohtaisista asioista, vaikka kirjoittaminen olikin tapahtunut ilman ajatuksia ajankohtaisuudesta. Katarina Baerin He olivat natseja (Teos, 2016) on kertomus Baerin perheen vaietusta salaisuudesta. Baerin isovanhemmat ovat olleet natseja. Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016) sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin, jossa Saara elää kotiäidin elämää ja naapurin Elisabeth on jotain aivan muuta.

Teoksen tilaisuuden jälkeen olinkin valmista kauraa eli ei muuta kuin kotiin. Huomenna en enää messuille lähde, koska yritän hieman rauhoittua ennen tulevaa työviikkoa. Kävitkö sinä Kirjamessuilla tai aiotko käydä sunnuntaina? Teitkö hyviä ostoksia? 

Kiitokset kustantajille hienoista bloggaajatilaisuuksista ja kirjapinoista. Nyt on taas, mitä lukea.