Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

 

Elokuun lukupiirikirjaksi valkioitui Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015). Melkoisen järkälemäinen teos, jonka kanssa oli hieman haasteita, jos kirjaa luki iltalukemisena sängyssä. Muutoin kirjan tarina on varsin kiehtova ja mukaansatempaava. 

Sokea Marie-Laure asuu Pariisissa isänsä kanssa. Päivät kuluvat Pariisin luonnontieteellisessä museossa, jossa Marie-Lauren isä on lukkoseppänä. Sodan syttyessä Marie-Laure ja isä pakenevat Bretagneen. Isä on saanut vastuulleen kiven, joka saattaa olla uskomattoman arvokas tai arvoltaan mitätön. Sitä ei kukaan muu tiedä kuin museonjohtaja, joka on valinnut museon lukkosepän yhden kiven vartijaksi. Kiviä on nimittäin useampi ja vain yksi on aito. Kivellä uskotaan olevan taikavoimia. Kiven omistaja on kuolematon, mutta kaikki hänen läheisensä tulevat kärsimään tavalla tai toisella. 

Samaan aikaan saksalainen orpokodin kasvatti Werner on siskonsa Jutan kanssa kuunnellut öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Ranskaa he ovat oppineet orpokodin äitihahmolta Elenalta, joka on syntyjään ranskalainen. Werner on matemaattisesti hyvin lahjakas. Hän rakentelee löytämistään jätteistä radiovastaanottimia ja pian sanaa kiirii muuallekin. Werner lähetetään Saksan valtakunnallisten poliittisten koulutusinstituuttien pääsykokeisiin. Poika läpäisee kokeet ja tulee hyväksytyksi kouluun. Tämä tietää lähtöä orpokodista ja eroa Jutasta. Koulu on rankka, mutta Werner saa mahdollisuuden mennä iltaisin tekniikan laboratorioon, jossa hän voi keskittyä intohimonsa kohteeseen: teknisten ongelmien ratkaisemiseen. 

Kirjan juonikulussa seurataan siis kahta erillistä tarinaa. Marie-Lauren ja Wernerin tarinoita, jotka alkavat ennen sotaa, mutta jatkuvat koko sodan ajan. Nuorilla ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta elämähän on kummallista ja niin vain käy, että Marie-Lauren ja Wernerin tiet kohtaavat. Aivan hetkeksi. Ihmiselämässä voisi puhua jopa silmänräpäyksen ajaksi. Tämä pieni hetki on kuitenkin hyvin merkityksellinen molempien elämässä. 

Vaikka kirja on fyysisesti painavaa luettavaa, eikä tarinan sodan melskeetkään aina ilahduttaneet ainakaan tätä lukijaa, on kirjan tarinakuvio kiehtova. Se pitää hyvin otteessaan ja itse ainakin luin kirjan melko nopeasti läpi. Toisaalta oli pakko, koska lukupiiri lähestyi ja halusin saada kirjan luetuksi ennen sitä. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Halusin tietää, kuinka Marie-Laurelle ja Wernerille käy, ja onko loppu onnellinen vai ihan jotain muuta. 

Lukupiiriläiset olivat ihastuneita kirjaan. Marie-Laurea pidettiin taistelijana, jota hän todellakin oli. Sokea, nuori tyttö, jonka oli pakko selvitä eteenpäin. Wernerin intohimoa ja tekniikan taitoja sen sijaan käytettiin selkeästi hyväksi. Keskustelua aiheutti myös se, että lapsilla ei ollut valinnanvapauksia, vaan oli pakko tehdä sitä, mitä sanottiin. Lukupiiri piti myös ajatuksesta, jossa kirjailija esitteli kirjan lapset fiksuina pieninä ihmisinä. Lapset selvästi ajattelivat omilla aivoillaan, eikä heidän ajatuksiaan ohjannut vanhempien tahto. 

Kirjan loppua lukupiiri arvosteli hieman terävämmin. Kaikki eivät pitäneet ajatuksesta, että henkilöhahmojen elämää selvitettiin muutama vuosikymmen eteenpäin sekä ihan nykypäivään saakka. Kirjan olisi aivan hyvin voinut päättää sodan loppumiseen. Lopusta tuli hieman vaikutelma, että oli väkisin väännettyä tarinaa. Sitä paitsi lukijalle olisi voinut jättää sen vaihtoehdon, että lukija miettii itse, kuinka kirjan henkilöiden elämät jatkuivat sodan jälkeen. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka. Anthony Doerr kirjoitti romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Melkoinen aika, mutta on kirjan tarinakin uskomattoman hyvä. Anthony Doerr voitti kirjallaan Pulizer-palkinnon vuonna 2015. 

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on kunnon lukuromaani. Tarinan aikakausi on synkkä, mutta vetoavan tarinajuonen takia kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).

 

Taina Latvala: Välimatka

 

Koska blogi on elänyt hiljaiseloa työstressin takia, päätin että nyt on aika ryhdistäytyä ja nousta pohjamudista. Pian alkaa kesäloma ja sitten pitäisi olla enemmän aikaakin keskittyä omiin mukaviin harrastuksiin. Sitä ennen on kuitenkin naistenviikko. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi jokavuotiseen tapaan naistenviikon kirjallisuushaastetta. Naistenviikolla luetaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, havainnoidaan naiskuvia, kirjan on voinut olla kirjoittanut juhlaviikon nimipäiväsankaritar tai ehkä kirjassa seikkailee nimipäiväänsä viettävä juhlittu. Niin tai näin, naisnäkökulma valitaan oman mielen mukaan. Taina Latvalan Välimatka (WSOY, 2012) on sikäli hyvä aloitus viikolle, että tämän tarinan keskiössä ovat naiset.

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä asuvat äiti ja tytär, jotka ovat toisistaan riippuvaisia. Toinen tytär asuu kaukana, joten kaikki vastuu äidistä jää kertojaäänen omaavalle tyttärelle. Äidin mies ja tytärten isä on hävinnyt vaimonsa ja lastensa elämästä kymmenisen vuotta sitten. Äiti ja tytär eivät kuitenkaan ole päästäneet otettaan kaipauksesta. 

Tyttäret ostavat äidilleen syntymäpäivälahjaksi Teneriffan matkan. Matkaan lähtee tietenkin mukaan tytär, joka muutenkin huolehtii äidistä. Äiti on vastahankainen, eikä ole valmis tällaiseen isoon asiaan. Entä jos mies palaakin sillä välin kotiin? Matka kuitenkin toteutetaan. Vaikka äiti ja tytär ovat toisissaan kiinni, ei se sitä tarkoita, etteikö heillä olisi omat mielensä ja omat haaveensa. Äiti haluaa pitää tyttärestään kiinni joka käänteessä. Hän huomaa heti, kun hotellin vastaanottovirkailija iskee silmänsä kiinni tyttäreen. Sanomista tulee ja huolehtimista. Tytär sen sijaan haluaa antautua pienen lomaromanssin pyörteisiin. Vahvojen eteläpohjalaisten naisten luonteet ottavat yhteen, kun tytär uhmaa äitiään. 

Välimatkassa äidin ja tyttären välit nousevat itseoikeutetusti kaiken pinnalle. Äidin ja tyttären välillä on kuilu, joka vaikuttaa olevan ylitsepääsemättömän syvä. Äiti ihmettelee tyttären touhuja. Milloin tytär on liian vähissä vaatteissa, milloin muuten vain käyttäytyy oudosti. Äidin muistelmat nuoruudesta nostavat niin ikään esiin kitkoja äidin ja äidin oman äidin välillä. Aivan samantapaisia keskusteluja tai huomautuksia äiti on kuullut oman äitinsä suustaan. Sukupolvien välinen matka on pitkä, mutta kuitenkin hyvin lähellä. Samaa sukuahan sitä loppujen lopuksi ollaan. 

Kadonnut isä ja aviomies kulkee tarinassa mukana. Äiti kuvittelee näkevänsä miehensä joka paikassa. Hän odottaa ja odottaa. Tytärkin kaipaa isäänsä, mutta hän yrittää ymmärtää, ettei isää ehkä enää ole olemassakaan. Kun kirjan tarinassa äidin ja tyttären maailmat tavallaan kääntyvät päälaelleen ja tytär tekee löydön, jollaista ei olisi voinut kuvitellakaan, on tyttären vuoro suuttua äidilleen. Miksi äiti on salannut häneltä jotain niin tärkeää? Eikö tytär ole ollut sen arvoinen, että asiasta olisi voinut kertoa? 

Latvalan teksti on kaunista. Lähes proosamaista. Yksinkertaista ja sykähdyttävää. Ei tarvitse sanoilla leikkiä, jos siihen ei ole tarvetta.

 

Lenkkarini ovat tahriintuneet menneiden syksyjen kuraan. Solmin nauhat niin kuin äiti on minua opettanut, teen yhden hiirenkorvan ja kiepsautan narun sen yli. Tekisi mieli halata äitiä, mutta jos sen teen, en pysty lähtemään koskaan. (s. 90)

 

Pidän Latvalan tyylistä, kuinka hän ottaa kirjoissaan Etelä-Pohjanmaan murteen valttikortikseen. Välimatkassa äidin ajatelmat ovat murteella kerrottuja. Omat sukujuureni ovat Etelä-Pohjanmaalta, joten on hienoa maistella murresanoja suussa. Etenkin, kun tämä on harvinaista herkkua suomalaisessa kirjallisuudessa. Muutenkin eteläpohjanmaan murretta kuulee nykyään harvemmin, ellei lähde katselemaan Pohjanmaan lakeuksia. 

Lukemani kirja kuuluu BON-pokkareiden sarjaan. Pokkareilla on aina oma paikkansa sydämessäni. Ne ovat keveytensä puolesta oivia lukukirjoja kissaulkoiluilla ja matkoilla. Tämäkin kirja valikoitui lukemattomien pinosta ihan vain fyysisen keveyden vuoksi. Sen sijaan kirjan tarina on syvälle tunteisiin menevää kerrontaa. 

Taina Latvalan Välimatka on nimensä mukainen kirja. On maantieteellistä välimatkaa, mutta kirjan ehdoton vahvuus on äidin ja tyttären välimatkassa ja siinä, kuinka välimatkaa voidaan kaventaa. Upea kirja kaikille laatukirjallisuuden rakastajille.

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

 

Ihastuin muutama vuosi sitten Akseli Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet. Siksi olinkin aivan täpinöissäni, kun tiesin, että tänä keväänä Heikkilältä ilmestyy uusi kirja Hiljainen vieras (WSOY, 2022). Kirja oli heti saatava käsiini ja täytyy myöntää, ettei todellakaan tarvinnut pettyä. Kirja on kaikessa karmeudessaan huikean hyvä. 

Oona ja Tuomas muuttavat Oonan kotiseudulle asumaan, koska heidän kaupunkikotinsa on palanut tulipalossa asuinkelvottomaksi. Oona ei ole kauhean innoissaan asiasta, mutta Tuomas on yltiöpositiivinen. Oonan vanhemmat ovat antaneet heille vanhan sukukartanon, Korpikummun, asuttavaksi. Oonaa paikka ahdistaa. Aivan kuin paikassa olisi jotain outoa. 

Melko pian muuton jälkeen Oona huomaa odottavansa lasta. Lasta, jota he olivat vuosikausia yrittäneet. Oliko maalle muutosta apua lapsettomuuteen? Oona ei osaa iloita raskaudesta, koska hänelle on alkanut sattua outoja asioita, joista hän ei ole halunnut puhua Tuomakselle. Tuomaksen ollessa töissä, paikalle on tullut outo, mustiin pukeutunut nainen. Nainen väittää Oonan odottamaa lasta omakseen. Eihän tämä voi olla mahdollista. Oonan todellisuus alkaa sekoittua epätodelliseen. Pian nainen ei tiedä, mikä on totta, ja mikä ei. Oonan ahdistuksen keskellä Tuomas alkaa tutkia, miksi heidän uudella asuinseudullaan on tapahtunut järjettömän paljon lasten kuolemia. 

Huh huh! Nyt täytyy sanoa, että olipas selkäpiitä karmiva tarina. Kirjan alkuasetelma on jo melko alakuloinen, mutta ei missään tapauksessa sillä tavoin, että kirja jäisi kesken. Päinvastoin. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietää, mitä tulee tapahtumaan ja kirjassahan todellakin tapahtuu. Tapahtuu synkkiä ja kauheita asioita. Toisaalta myös historiasta alkaa tihkua tietoja, joita Oona ei ehkä olisi ikinä halunnut tietää. Tarinaa sävyttävät melankolisuus ja mustanharmaat sävyt. 

Kirjan rakenne on selkeä. Tarina etenee kronologisesti. Toki välillä muistellaan menneitä, mutta ihan vain sen takia, että menneisyys selittää nykyisyyttä. Heikkilän teksti on sujuvaa ja kaunista, jos nyt kauhutarinan yhteydessä voi puhua kauneudesta. Itse ainakin nautin lukemisesta, kun ei tarvitse ärsyyntyä eriskummallisista lauserakenteista ja sekavista kuvauksista.

 

Huomasin valkoisen arkun keskellä pihaa. Se oli kaunis ja surullinen kuin siipiensä suojaan käpertynyt joutsen. (s. 11)

 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Oona ja Tuomas vaikuttavat olevan toistensa vastakohdat. Tuomas näkee asioiden kauniit puolet ja on onnellinen elämän pienistä iloista. Tuleva lapsi on hänen elämänsä tärkein asia. Hänestä tulee isä. Oona puolestaan ei tunnu iloitsevan mistään. Hän ei tunne edes odottavansa lasta, eikä hänellä tunnu olevan lapseen minkäänlaista sidettä. Oonan vanhemmat ovat jollain tavoin outoja. Toki heilläkin on ollut omat ristinsä kannettavinaan. Mustiin pukeutunut nainen, Elisabet, puolestaan on itsevarma. Hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja pystyy ohjailemaan Oonaa kuin marionettia. 

Heikkilän edellisen kirjan yksi teema oli äitiys. Tässä kirjassa kuljetaan saman teeman ympärillä, mutta selkeästi tummemmilla tai pitäisikö sanoa erilaisemmilla vesillä. Lukiessani ihailin sitä, kuinka Heikkilä on uskaltanut tarttua tietynlaiseen äititeemaisuuteen. Ei taatusti mikään helppo pala mieskirjailijalle, mutta se kertoo mielestäni kirjailijan monipuolisuudesta ja rohkeudesta. 

Akseli Heikkilän Hiljainen vieras on kirja, jota ei kannata ohittaa, jos vähänkään pidät kauhusta. Sitä tämä nimittäin on. Kauhukirja, joka ahdistaa, mutta jota ei malta laskea käsistään.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Emma Puikkonen: Musta peili

 

Joulukuussa pääsimme vielä Bloggariklubille teatterin ja jouluglögien merkeissä. Nythän on taas kaikin puolin hiljaista teatterisaralla, mutta onneksi aina voi lukea. Bloggariklubilta saimme mukaamme yllätyspaketit. Minun paketistani löytyi Emma Puikkosen Musta peili (WSOY, 2021). Tartuin kirjaan mielenkiinnolla, koska aiemmin lukemani Puikkosen Lupaus oli varsin mielenkiintoinen ja ajassa kiinni oleva romaani. 

Kolme erilaista naista ja musta kulta. Aikakaudet vain vaihtuvat. Ida Tarbell (1857-1944) on 1860-luvulla lapsi, joka sotkee itsensä öljyyn. Öljyä on joka paikassa. Rousevillen asukkaat saavat elantonsa öljystä ja rikastuvat, mutta onnettomuuksiakin tapahtuu. Aikuisena Ida haluaa tuoda kaikkien tietoisuuteen öljymaailman karkeudet. Hän alkaa kirjoittaa artikkelisarjaa The History of The Standard Oil Company, jossa hän tuo ilmi John D. Rockefellerin öljybisnesmonopolin laajenemiseen liittyvät räikeät epäkohdat. 

Vuonna 1973 Lotte Teer on lapsi, jonka äiti on seonnut. Öljykriisi on aiheuttanut sen, ettei Hollannissa saa sunnuntaisin autoilla. Lotte lähtee etsimään siskoaan moottoritieltä, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet piknikille. Vuosia myöhemmin Lotte työskentelee monikansallisen Shellin palveluksessa. Loten tehtävä on saada kaikki öljybisnekset näyttämään vihreiltä ja luontoa kunnioittavilta. 

Astrid Fuglesang on lapsena haaveillut öljynporauslautoista, kunnes jossain vaiheessa saa herätyksen. Öljynporaus on lopetettava kertaheitolla, koska maapallon ilmasto ei kestä tällaista rasitusta. Maapallo on tuhoutumassa. Astrid on nainen, joka kulkee omia polkujaan. Hän tunkeutuu öljynporauslautalle sabotoidakseen sen toimintaa ja näyttääkseen koko maailmalle, kuinka yksikin ihminen voi tehdä jotain. 

Ida Tarbell on siis aivan oikeasti historiallinen henkilö, jonka Puikkonen on tuonut hienolla tavalla mukaan romaaniinsa. Pidin erityisen paljon siitä, millaisen lapsuudenkuvan Puikkonen on Idalle kirjoittanut. Loten aikuiselämän kuvaus vaikutti siltä, etten itse kestäisi sellaista ollenkaan. Matkoja ympäri maailmaa. Hienoakin hienompia hotelleja ja pilvenpiirtäjiä. Seminaareja ja kauniita sanoja. Uuvuttaa pelkkä ajatuskin. Astridin ajatusmaailma sen sijaan ärsytti todella paljon. Ihan oikeasti. Tiedän, että ilmastokriisi on olemassa, mutta en vain pidä tuollaisista aktivisteista, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa. Sotii minun ajatusmaailmaani vastaan. Mustassa peilissä naisten elämät sivuavat toisiaan. Tällainen on mielestäni aina taitavan kirjailijan työn tulosta. Kuin huomaamatta ihmiset kohtaavat. Se jättää aina jäljen. 

Kirjan teemana on ilman muuta öljymaailman tuoma ilmastokriisi. Myös Lupauksessa käsiteltiin ilmastokriisiä. Puikkonen ei saarnaa, mutta hän herättää tarinoillaan paljon ajatuksia. Kuinka itse voisin toimia toisin? Auttaako se, että biojätteistäni tehdään biopolttoainetta, jotta autot voisivat liikkua? Entä onko muovijätteiden kierrättämisestä hyötyä? Kiltisti niitä kierrätän, koska taloyhtiön jätehuoneessa on muovijätteille oma astiansa. 

Hollannin autoton sunnuntai sai myös ajatusnystyrät liikkeelle. Aloin miettiä, voisiko tuollainen toimia tänä päivänä. Voisi olla mielenkiintoista, jos vain hälytysajoneuvot saisivat ajoluvan sunnuntaille. Toisaalta sähköautot voisivat myös olla liikenteessä, ellei siitä nousisi kauhea kohu, jossa ihmisiä eriarvoistetaan. Uskon, että yksi autoton päivä viikossa tai edes kerran kuukaudessa vähentäisi hiilidioksidipäästöjä. Tosin tästä syntyisi aivan kauhea soppa, koska kaikki ihmiset eivät vain pysty elämään ilman autoa. Ei edes yhtä päivää viikossa tai kuukaudessa. 

Vaikka ei jaksaisi ajatella ilmastokriisiä, kannattaa Emma Puikkosen Musta peili kuitenkin lukea. Kirjan henkilöhahmot ovat jokainen omanlaisensa, ja mikä parasta Puikkosen teksti on soljuvaa ja tarinan loppu on jollain tavoin kaikessa karmeudessaan hyvin kaunis. 

Lämmin kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille hienosta kirjasta.

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

 

Tammikuun lukupiirissä puitiin Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön -kirjaa (WSOY, 2014). Ensimmäisenä lukupiirin Elsi halusi kertoa, kuinka hänelle ensimmäistä kertaa elämässään tulee vastaan kirja, jonka yksi henkilö on Elsi. Täytyy sanoa, että itsekin hätkähdin, kun nimen kirjasta luin. 

Elsi on kaupungissa varttunut tytönheitukka, joka hetken huumassa ihastuu Einoon. Ei mene pitkään, kun Elsi huomaa odottavansa lasta. Naimisiin sitä on mentävä. Kaikki menee suhteellisen hienosti siihen asti, kunnes perheen on muutettava Einon kotitilalle Niittyyn, keskelle ei mitään. Elsi odottaa kolmatta lasta, eikä mikään tunnu miltään. Uudessa kodissa ei ole edes klosettia, eikä anopin silmien alla ole aina helppo olla, vaikka ei anoppi sinänsä paha ihminen ole. Pienen poikalapsen synnyttyä Elsi syöksyy täydelliseen pimeyteen. Kukaan ei ymmärrä, mikä häntä vaivaa. Asiat etenevät todella huonoon suuntaan. 

Elsin toinen tytär Asta ottaa aikanaan kotitilan valtaansa. Asta on oman tiensä kulkija. Hänestä on puhuttu kylällä kaiken maailman asioita. Ilkeitä, mutta Asta osaa myös olla ilkeä. Hyvinkin ilkeä. Astalla on kuitenkin heikko kohta. Hänen poikansa Roope on hänelle kaikki kaikessa. Mustia pilviä alkaa nousta Astan taivaalle, kun Roope tuo tyttöystävänsä Teresan näytille Niittyyn. Mikä ihmeen hempukka tyttö kuvittelee olevansa? 

Kirjan henkilöhahmot ovat pääosin naisia. Erilaisia naisia. Yhteisiä naisille on kuitenkin ilottomuus ja jonkinlainen surumielisyys. Elsi kadottaa elämänilonsa täysin. Asta ei halua olla kenenkään muun kuin Roopen kanssa tekemisissä. Astan sisko Arja puolestaan ei näe mitään muuta kuin tutkimustyönsä. Kaikki muu on epäoleellista. Arjan tyttäret Hanna ja Riikka ovat myös oma lukunsa. Hanna on suorittaja, joka haluaa kaiken menevän paremmin kuin hyvin. Riikka puolestaan kirjoittaa runoja, joita kukaan ei ymmärrä, jos niitä nyt kukaan edes lukee. Riikka kiukuttelee, koska hänen tekstejään ei ymmärretä. Kirjassa esiintyvä Birgitta pidettiin hyvin piilossa. Salaperäinen vanhus, jolla on kuitenkin loppupeleissä iso osuus tarinassa. 

Lukupiirissä keskusteltiin, kuinka kirjassa pidettiin koko ajan mielenkiintoa yllä. Kirjan tarinaa tai kirjan henkilötarinoita oli mukava lukea. Vaikka henkilöt olivat ilottomia ja rosoisia, tällainen tuo tarinaan varmasti enemmän ilmaisuvoimaa. Ei kukaan jaksa lukea pelkää siirappimaista tarinaa. Lähteenmäki on osannut tuoda kirjaan myös paljon aiheita, jotka ovat tuoneet ainakin joillekin lukupiiriläisille elävästi mieleen erilaisia oman elämän tapahtumia. 

Kirjassa käsitellään hienolla tavalla aiheita, joista ei aina olla puhuttu tai ei edes tiedetty olevan olemassakaan. Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole millään muotoa ollut ihmisten tietoisuudessa 1950-luvulla. Aikaa on pitänyt kulua vuosikymmeniä, jotta asiasta on alettu puhua sen oikealla nimellä. Elsin tapauksessa esimerkiksi vain ihmeteltiin, miksi ihana poikalapsi ei tuo iloa äidin elämään. Kuviteltiin vain, että Elsi on väsynyt. Astan sukupuolisesta suuntautumisesta kirjan tarinassa vihjailtiin paljon. Lukupiiriläiset miettivät, oliko Roope eräänlainen todistus Astalta, että hän on tavallinen nainen. 

Kysyin lukupiirissä, onko kukaan lukenut aikaisemmin Laura Lähteenmäen kirjoja. Ei ollut. Itsekin vakuuttelin, etten ole minäkään. Aloin kuitenkin googlettaa Laura Lähteenmäkeä, niin huomasin, että Sitten alkaa sade -kirjan kannet näyttivät tutuilta. Jestas! Olinhan minä lukenut Lähteenmäkeä ja pitänytkin hienosta kirjasta. Postauskin kirjasta löytyi. Lukupiirissä puhuimme siitä, kuinka tuntui, että Hannan mies oli aina menossa. Aivan kuin hänellä olisi ollut avioliiton ulkopuolinen suhde. Tätä asiaa pyöriteltyämme puhuimme, jos Lähteenmäki kirjoittaisi kirjan, jossa käsiteltäisiin avioliiton ulkopuolista suhdetta ja kenties avioeroa. Sitten alkaa sade -kirjassa käsitellään myös avioeroa. Lähteenmäki oli siis selvästi aavistellut, että tällaisia keskusteluja voidaan joskus käydä. 😃

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön on kirja, joka kannattaa lukea, jos pitää sukutarinoista ja perheiden sisäisten ongelmien mysteereistä. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Lesley Anne Ivory: Omat kissani

 

Joskus jokin aivan pieni asia voi saada hymyn huulille. Sain äidiltäni joululahjaksi kierrätyslahjan. Ihanan Lesley Anne Ivoryn kissakirjan Omat kissani (WSOY, 1991). Kirjan kansi vaikutti tutulta, mutta täytyy myöntää, etten kirjaa ollut aikaisemmin lukenut. Muutenkin tämä kierrätyslahja on kiva idea. Joskus työpaikkalääkärini kertoi, että he lainaavat vaimonsa kanssa toisilleen kirjastosta joululahjaksi kirjat. Mikä loistava idea sekin. 

Lesley Anne Ivory on kirjoittanut kirjan omista kissoistaan. Ihanista, persoonallisista karvapalloista, joita on kirjan kirjoitushetkellä ollut peräti kokonainen tusina. Mukaan on mahtunut Jemma, joka haki Ivoryn paikan päälle kätilöksi, kun oli synnytyksen aika. Viiru puolestaan oli iso kolli, joka toimi jenginjohtajana, kun piti tehdä jotain pahaa. Siamilainen Amon-Ra puolestaan saattoi tiputtaa jotain lattialle. Teon tehtyään siniset silmät katsoivat hämmästyneen viattomasti, ettei kissalla ollut aavistustakaan, kuka tiputti ja mitä tiputti. 

Ivoryn tapa kertoa kissoistaan on ihastuttava. Hän kertoo, kuinka mikäkin kissa on heille joutunut, ja millaisia luonteenpiirteitä kissalla on. Jokainen kissanomistaja tietää, että kissat ovat suuria persoonallisuuksia. Ivory kertoo myös tyttökissojen pentueista, ja kuinka joku tai parikin pentua saattoi jäädä heille asumaan. Pidin myös siitä, kuinka Ivory kuvaili kissojen välisiä suhteita. Osa kissoista saattoi olla parhaita ystäviä koko kissan eliniän ajan. 

Kirjan paras anti on ilman muuta Ivoryn mahtava kuvitus. Ivoryn kissakuvat ovat kerrassaan suloisia. Kissat ovat todella aidon näköisiä viimeistä viiksikarvaa myöten. Ihastuin myös kuvien värikkyyteen. Kissakuvien taustat ovat yksinkertaisesti kauniita. Aloin heti miettiä sitä, kuinka mahtavaa olisi tehdä Ivoryn kissakuvasta palapeli, ja tiedättekö mitä? Googlasin ja todellakin Ivoryn kissakuvista on tehty palapelejä. Menee luultavasti ostoslistalle. Vielä en kuitenkaan mitään tilannut, koska tekemättömiä palapelejä on joitakin kappaleita muutenkin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Meet My Cats on ilmestynyt vuonna 1989. Kirjan on suomentanut Eeva Heikkinen. 

Lesley Anne Ivoryn Omat kissani on ihana kuvakirja, jossa on kuitenkin myös kivoja tarinoita kissoista. Tämä kirja kannattaa kaikkien kissaihmisten lukea, jos vain osuu kohdalle.

 

Oskari Saari & Aki Hintsa: Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja

 

Täytyy sanoa, etten muuten olisi luultavasti lukenut Oskari Saaren ja Aki Hintsan kirjaa Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja (WSOY, 2021), mutta aihe liippasi niin läheltä, että halusin kirjan lukea. Kirja perustuu Hintsan päiväkirjamerkintöihin, jotka hän on kirjannut ylös sairastuttuaan haimasyöpään heinäkuussa 2015. Oma miehenihän kuoli viime maaliskuussa haimasyöpään. En ollut aivan varma, pystyisinkö kirjaa lukemaan, mutta aika oli kypsä. 

Aki Hintsa on varmasti nimi, jonka moni F1-maailmaa seurannut tietää. Hintsa toimi vuosikausia F1-kuljettajien luottolääkärinä. Pari vuotta sen jälkeen, kun Hintsa oli jättänyt formulavarikot, hän sai haimasyöpädiagnoosin. Alkoi taistelu vakavaa sairautta ja aikaa vastaan. Aki Hintsan tehtävänä oli aina ollut muiden ihmisten auttaminen. Sairaudesta kuultuaan hän sai vahvan johdatuksen Jumalalta, jolla oli Hintsalle vielä missio tehtävänään. Uskovana miehenä Hintsa luotti Jumalan puheeseen ja aikoi toteuttaa Herran tahdon. 

Vaikka Jumala olisi kuinka läsnä, ei se siitä huolimatta Hintsan haimasyöpätaistelusta helppoa tehnyt. Onnea Hintsalla kuitenkin oli. Solunsalpaajahoidot aloitettiin nopeasti. Hintsan olotila vaihteli päivästä toiseen. Välillä elämä oli epätoivoista, eikä pimeydeltä ollut valoa näkyvissä. Toisinaan taas syöpä ikään kuin unohtui taustalle ja Hintsa pystyi elämään lähestulkoon täyspainoista elämää. Hintsa hoiti edelleen tärkeitä työtehtäviä ja kävi korkean tason seminaareissa puhumassa. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa. Hintsan vaimo Linda joutui ottamaan vastuun perhe-elämästä kokonaan harteilleen. Pienet lapset Niina ja Tomi eivät vielä ymmärtäneet isän sairauden vakavuutta. Hintsan aikuiset lapset edellisestä avioliitosta ymmärsivät tilanteen vakavuuden ja se kenties lähensi isää ja lapsia entisestään. 

Aki Hintsa on ollut taistelija. Ilman muuta. Sitä ei voi kieltää millään tavoin. Kirjaa lukiessa tunsin kuitenkin myös suuttumusta. Suuttumusta suomalaista julkista terveydenhuoltoa kohtaan. Aki Hintsa asui Sveitsissä. Sen paremmin tuntematta sveitsiläistä terveydenhoitoalaa, uskaltaisin väittää, että Hintsa on suhteillaan päässyt nopeasti hoitoon. Kahden viikon kuluttua syöpädiagnoosista alkoivat ensimmäiset solunsalpaajahoidot. Mieheni kohdalla ykköskiireellisenä lähtenyt lähete haimakasvaimesta jäi pyörimään HUSin ihmeelliseen maailmaan. Lähetettä siirrettiin paikasta toiseen ja kiireellisyys alettiin aina laskea uudestaan siitä, mihin lähete milloinkin siirrettiin. Viimeisin pisara oli se, että joku oli siirtänyt lähetteen kakkoskiireelliseksi eli odotusaika 7-30 päivää. Vaikka lähetteen ja jatkon perään kyseltiin kuinka paljon, ei kukaan ikinä onnistunut antamaan mitään vastausta. Miehen ainoaksi kerraksi jäänyt solunsalpaajahoito oli noin 2,5 kuukautta diagnoosin saamisesta. Mitä, jos hoidot olisi pystytty aloittamaan heti diagnoosin saatua? Olisiko mieheni loppuelämä ollut hieman helpompi tai kenties pidempi? Kyllähän tällaisen kirjan lukeminen aiheuttaa tietynlaista katkeruutta. 

Hintsan päiväkirjamerkinnöissä on yksi kohta, jolloin mies tunsi syvää henkistä epätoivoa. Hän ei ollut saanut kirurgeja kiinni, kuinka jatkossa edettäisiin. Tällaista eloa mieheni ja minä elimme siihen asti, että lopulta syöpätautien klinikalla saatiin asiaan jotain lisätietoa. Kirurgi, joka miestäni aluksi hoiti, unohti kirjoittaa haiman entsyymikorvaushoidon lääkityksen. Mies laihtui laihtumistaan. Kymmeniä kiloja. Toki Aki Hintsakin laihtui, mutta vasta sairauden jälkipuoliskolla tuli totaalinen kuihtuminen. Tällainen välinpitämättömyys julkisen puolen hoitavilta lääkäreiltä on uskomattoman itsekästä. Potilas jätetään sairauden kanssa täysin yksin. Mitään tietoa ei ole, kuinka homma jatkuu. 

Olen iloinen, että Aki Hintsa sai sairauden aikana ikään kuin uuden mahdollisuuden, vaikka sairaus varjosti koko ajan taustalla ja lopulta ikävä kyllä myös uusiutui. Mies pystyi kuitenkin elämään melkoisen täysipainoista elämää noin vuoden verran ensimmäisestä diagnoosista. Mies matkusteli todella paljon, jota ihmettelin, koska todella sairaat ihmiset eivät jaksa matkustaa. Ainakin kuvittelisin näin. Hintsa myös eli terveellisesti ja kävi kuntosalilla aina kuin vain jaksoi. Luultavasti myös Hintsan vahva usko Jumalaan auttoi sairauden pyörteissä. 

Kirjaa lukiessa oli kamala lukea Hintsan pahoinvoinnista, ripulista, ruokahaluttomuudesta ja kaikesta siitä, joka itsellenikin tuli tutuksi, kun mieheni loppumatkaa seurasin. Uskon sen, että Hintsan omaisilla on ollut kauhea katsella vieressä, kun mies ei enää syö mitään. Morfiinin ottaminen käyttöön elämän loppumetreillä tuo välillä koomisia piirteitä, kuten myös Hintsan tapauksessa. Morfiini tuntuu antavan ihmevoimat, vaikka lopulta se taitaa olla se, joka ihmiselon jollain tavalla myös päättää vaikeissa sairauksissa. Näin olen itsekseni asiaa ajatellut. 

Oskari Saaren kirjoitustyö ei ole ollut helppo. Hyvän ystävän päiväkirjamerkintöjen ja haastattelujen pohjalta kirjoitettu kirja on kuitenkin hieno teos haimasyöpään sairastuneen ihmisen ja lähipiirin elämästä. Haimasyöpä ei päästä ihmistä helpolla. Myös Aki Hintsa tiesi, että haimasyöpä on pahin mahdollinen vaihtoehto. 

Oskari Saaren ja Aki Hintsan Tänään olen elossa -kirjaa suosittelen luettavaksi, jos haimasyöpädiagnoosi on kohdannut jotakin läheistäsi. Kirjaa ei kannata lukea ehkä vielä siinä vaiheessa, kun sairaus on päällä. Kirjalle on annettava aikaa. Kirja on mielenkiintoinen myös siinä suhteessa, kuinka paljon esimerkiksi formulamaailmasta tuttuja nimiä kirjan sivuilla vilahtelee.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

 

Elokuun lukupiirissä luettiin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat (WSOY, 2021). Täytyy myöntää, että tuskin olisin kirjaa muuten tullut lukeneeksi, vaikka pidinkin Weseliuksen esikoisomaanista Alma!. Lukupiiriä saa siis jälleen kerran kiittää siitä, että tulee tarttuneeksi monenlaisiin kirjoihin. 

Egon on lähes kuusikymppinen mies. Hän opettaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joten ei kuulosta ihan turhalta mieheltä. Pinnan alla on kuitenkin jotain aivan muuta. Egon on alkoholisti. Hän yrittää luovia arjessa käymällä sairaan äitinsä luona. Omaan poikaansa täytyy myös pitää välejä, mutta siteet vaikuttavat löyhähköiltä. Naisia Egon pelkää, paitsi sitä yhtä, johon hänellä on suhde. Suhde ei sekään ole sitä, mitä mies haluaa, mutta oikeastaan Egon ei itsekään tiedä mitä haluaa. Vaikuttaa siltä, että hän vain ajelehtisi elämässänsä. 

Sateenkaariportaat esittelee Egonin tarinan ohella nippelitietoutta Helsingistä. Välillä peilataan tapahtumia myös isoimpiin maailmalla vallitseviin uutisiin. Uutiset ja Egonin elämä yhdistyvät jännästi spiraaliksi. Uutiset ovat myös tärkeä osa Egonin ja hänen äitinsä suhdetta. Egon lukee äidilleen uutisia, mutta niin lukee myös äiti pojalleen. Kumpikaan ei halua ottaa kantaa toistensa lukemiin uutisiin, vaan joko ne aiheuttavat pientä kinaa tai niistä ei vain yksinkertaisesti keskustella. Vähän niin kuin, että puhu sinä, mitä puhut, minä puhun toista. 

Egonilla on myös vihan kohde. Hän vihaa uutisvalokuvaajia. Etenkin sitä yhtä, joka kävi hänestäkin ottamassa yliopistolla kuvia. Valokuvaajan ote Egoniin vaikuttaa olevan musertava. Egon taipuu hetkessä asentoihin, joita valokuvaaja pyytää ottamaan. Jälkikäteen Egonia harmittaa todella. Miksi hän suostui moiseen. Valokuvaajahan on manipuloija. Lukijalle tämä kaikki välittyy eräänlaisena kateutena Egonin puolelta. Valokuvaajan työ vaikuttaa olevan helppoa. Pääsee erilaisiin paikkoihin ilmaisten lounaiden äärelle. 

Lukupiirissä tuli selkeä sukupuolijakauma sen suhteen, mitä kirjasta pidettiin. Vanhemmat lukupiiriläiset pitivät kirjasta äärettömän paljon ja löysivät hyvin kirjan ironisuuden. Me vähän nuoremmat, jotka emme ole kuitenkaan enää nuoria, pidimme kirjasta pikkuriikkisen vähemmän. Nuoremmilla oli vaikeuksia saada kirjasta tai Egonista otetta. 

Egonin alkoholismi aiheutti paljon keskustelua. Alkoholismin täytyi kulkea suvun geeneissä, koska sairaalle äidille maistui viinilasillinen tai useampi ihan siinä missä Egonillekin. Egonin poika oli myös varsin kärkäs maistelemaan väkijuomia. Oliko alkoholismi syynä myös puhumattomuudelle? Sille, etteivät Egon ja äiti sekä Egon ja poika oikeasti keskustelleet asioista. Tietysti tämä kertoo myös paljon nykyajan perhesuhteista. Kaikilla on omat menonsa ja ajatuksensa, ja jos ne eivät kohtaa, niin keskusteltavaa ei ole. 

Egonin elämään kuuluivat myös mielenosoitukset. Mies soluttautui hyvin helposti ihmisryhmien sekaan, olipa kyseessä mikä tahansa kulkue. Tämä kertoo paljon tässä ajassa elämisestä. Sateenkaariportaat voi olla hankalasti sisäistettävä teos, koska kuka haluaa lukea alkoholisoituneesta ja kaavoihin kangistuneesta miehestä. Kirjan viisaudet onkin osattava kaivaa rivien välistä. 

Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat on helppolukuinen, mutta lukijan on oltava koko ajan valppaana päästäkseen kirjan ytimeen sisälle. Tarinan loppuhuipentuma on sellainen, joka aiheutti lukupiirissä keskustelua. Kuinka Egonin käykään? 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

 

Kulttuurikesä vol. 2: Eeva Joenpellon kirjailijakoti Vares-Kantola

 

Kirjabloggaajat saivat ihanan kutsun WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Pääsimme tutustumaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin Vares-Kantolaan. Tämä on sikäli harvinaista herkkua, koska Eeva Joenpelto oli testamentannut kirjailijakotinsa WSOY:n kirjallisuussäätiölle sillä edellytyksellä, että kirjailijakoti annetaan kirjailijan vastikkeettomaan käyttöön. Kirjailijakodin asumisoikeutta voi hakea kolmen vuoden välein eli normaalisti Vares-Kantola on jonkin kirjailijan asuntona kolmisen vuotta, eikä siellä silloin voi tietenkään vierailla. Kirjailijakodissa ovat asuneet ja työskennelleet kirjailijat Tuomas Kyrö, Mikko Rimminen, Katja Kettu, Aki Ollikainen, Maritta Lintunen ja Marianna Kurtto. Syksyllä 2021 taloon muuttaa Tittamari Marttinen. 

Kirjailijan muuttaessa Vares-Kantolasta pois, WSOY:n kirjallisuussäätiölle jää hetki aikaa laittaa paikat kuntoon ennen Joenpellon sukulaisten kesämajoitusta sekä seuraavan kirjailijan paikalle muuttoa. Koska Kurtto oli muuttanut pois kirjailijakodista, oli WSOY:n kirjallisuussäätiöllä hyvä mahdollisuus kutsua kirjabloggaajia vierailulle. Toki koronarajoitukset täytyi huomioida. Täytyy kyllä sanoa, että oli upea paikka, joka henki rauhallisuutta ja sivistyneisyyttä samanaikaisesti. 

Paras antaa kuvien puhua puolestaan.

 

Jos en väärin muista, Vares-Kantolalla on pituutta 32 metriä. Aikamoinen pytinki.

 

Ikkunasta näkyvä valkoinen talo on Eeva Jonepellon lapsuudenkoti, jossa sijaitsi myymälä

Tuvan raitamatot on teetetty tuvan värimaailmaan sopiviksi

Tapeteissa riittää kuvioita

Tuvan talonpoikaisuudesta siirrytään salin aivan eri maailmaan

Vinkkinä sellainen, että Eeva Joenpellon kirjailijakotiin pääsee tänä kesänä vierailemaan 20.-31.7.2021. Liput on lunastettava etukäteen ja kierroksia on rajoitettu määrä. Jos kuitenkaan yhtään kiinnostaa, niin uskon, että vierailu kannattaa. 

Kiitos WSOY:n kulttuurisäätiölle hienosta illasta ja kivasta yllätyskassista.

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

 

Eeva Joenpellon syntymästä tulee torstaina 17.6.2021 kuluneeksi 100 vuotta. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija on heittänyt Eeva Joenpelto 100 -haasteen kaikille kirjasomettajille. Tarkoituksena on tietenkin lukea Eeva Joenpellon tuotantoa. Pakkohan minunkin oli lusikkani soppaan laitettava. Joenpellon kirjoja olen lukenut joskus nuoruudessani, kun niitä kirjakerhosta kotiin lähetettiin. Nyt luin kuitenkin itseäni vanhempaa tuotantoa. Lainasin kirjastosta Eeva Joenpellon Missä lintuset laulaa (WSOY). Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1957. Lukemani kirja oli kahdeksas painos vuodelta 1985.

Karl Wilen on arvostettu mies. Hän on sahanomistaja, jolla vaurauttakin riittää. Kaikki on päällisin puolin hienosti, mutta Wilenin perhe on varsin erikoinen. Karlilla on aviovaimo Kaisa. Pariskunta on lapseton, mutta saman katon alla asuu Karlin ja Kaisan lisäksi muitakin. Sanni ja hänen aikuinen poikansa Lasse. Elsa ja hänen poikansa Gösta. Lisäksi on Hanna, Signen tytär. Kaikki lapset ovat Karlin jälkeläisiä. Kaisa on hoivannut Hannaa pienestä vauvasta lähtien ja pitänyt häntä omana lapsenaan. Vasta Signen kuoltua Hanna saa tietää totuuden, että hänen biologinen äitinsä on aivan joku muu kuin Kaisa. 

Hanna on aikuisuuden kynnyksellä. Paikkakunnalle muuttaa Kauko, jonka tarkoituksena on tutkia paikkakunnan lintujen käyttäytymistä Wilenin maihin kuuluvan lammen rannalla. Hannan mielestä Kaukossa on jotain salaperäistä ja kiinnostavaa. Ei mene pitkäänkään, kun Hannalla ja Kaukolla on suhde. Hannan yölliset retket saavat Kaisan raivon partaalle. Hän pakottaa hemmotellun tytön fyysisiin töihin. Kitkemistä, niittämistä ja mitä vain Kaisa keksii. Ihan vain sen takia, että Kaisa haluaa ajaa Hannan sellaiseen tilaan, että hän jättää Kaukosta haaveilun. Mitä enemmän Kaisa pompottaa Hannaa, sitä rakastuneempi Hanna on. Hän alkaa suunnitella pariskunnalle yhteistä tulevaisuutta, mutta kuinka pariskunnan käy, kun kesä on ohi ja syksy saapuu. 

Aivan uskomattoman hieno kirja. Vaikka kirja on yli 60-vuotias, on nuoren rakkauden voima yhtä syvää kuin nykyäänkin. Ei silloin nähdä metsää puilta. Joenpelto kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. Maaseudun luontokuvaukset ovat upeaa luettavaa. Lintujen laulun saattaa kuulla mielessään ja lampeen tekisi mieli pulahtaa. Joenpellon kieli on rikasta ja kuvailevaa. Tätä kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta, kuinka rikas kieli meillä on. 

Eeva Joenpelto on osannut hienosti kuvata ympäristöä, mutta myös perheen sisäisiä suhteita. Kirjan henkilöhahmot ovat vaikuttavia. Kaisa on voimakas matriarkka, joka ei herkempiä tunteitaan näytä. Karl lyhistyy vasta, kun tapahtuu jotain todella pahaa. Elsa ja Sanni palvelevat perhettä, vaikka he ovatkin tärkeä osa sitä. Lasse kuvataan inhottavana ja Gösta vajaamielisenä. Hanna puolestaan on kasvatettu pumpulissa. Hän ei ole saanut tansseissa juosta, koska Kaisa ei sitä olisi hyvällä katsonut. Tarinan naiset ovat selvästi keskiössä. Toki miehilläkin on oma paikkansa kirjassa, mutta he ovat kuitenkin ikään kuin sivuosissa. 

Täytyy myöntää, että olin hieman hämmentynyt, kuinka rohkean aiheen Joenpelto oli ottanut kirjansa yhdeksi teemaksi. Mies, jolla aviovaimon lisäksi on saman katon alla jalkavaimoja ja lapsia heidän kanssaan. Tämähän on sellainen asia, joka vielä tänä päivänäkin katsottaisiin jonkinlaiseksi skandaaliksi, ellei kyse olisi uskonnollisista vakaumuksista. Kaksinnaiminen on edelleen kiellettyä, eikä se ainakaan kauhean hyvin istu suomalaiseen yhteiskuntaan. Toki nykyään on kaikenlaisia perheitä ja monet ovat hyvin avarakatseisia. Voin myöntää, että itse saattaisin nielaista pari kertaa, jos joku tuttavani kertoisi tällaisista asumiskuvioista. 

Eeva Joenpellon Missä lintuset laulaa on mukava romaani, joka sopii kesälomalukemiston jatkeeksi vallan mainiosti.

Dean Nicholson: Nalan maailma

 

Olen kaivannut luettavaa, joka tuo hymyn huulilleni, eikä sekään kauheasti haittaa, jos pitää hieman nenäliinaa kaivaa esiin. Dean Nicholsonin Nalan maailma (WSOY, 2021) on tällaiseen fiilikseen todella hyvä valinta. Ihana, ihana kirja, jossa mies ja kissa seikkailevat ympäri maailmaa. 

Nalan maailma perustuu tositapahtumiin. Skotlantilainen Dean Nicholsonin elämä on suuntaa vailla. Hän lähtee syksyllä 2018 valloittamaan maailmaa hyvän ystävänsä kanssa. Ystävän kanssa menee kuitenkin helposti liian kovaa ja se tapahtuu myös näille miehille. Matkanteosta ei meinaa tulla mitään, joten ystävykset päättävät jatkaa matkaansa yksinään. Muutaman kuukauden kuluttua Dean löytää itsensä Bosnian vuoristosta. On vain hän ja polkupyörä, mutta yhtäkkiä on jotain muutakin. Resuinen ja maukuva kissanpentu. Dean ei voi jättää kissaa yksinään vuoriston armoille. Eläinrakkaus voittaa. 

Tästä alkaa varsinainen seikkailu. Kuinka saada paperiton kissa salakuljetetuksi rajan yli Montenegroon? Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja niin myös tässä tapauksessa. Melko pian Dean vie kissanpennun eläinlääkärin tutkittavaksi. Selviää erinäisiä yllättäviä asioita ja matkantekoon meinaa tulla pitkiä viivästyksiä. On kuitenkin selvää, että kissalla täytyy olla viralliset paperit, passi ja rokotukset kunnossa, kun se ylittää maiden rajoja. 

Dean ristii tyttökissan Nalaksi. Heistä tulee erottamaton parivaljakko. Dean ei voi keskittyä enää itseensä, vaan hänen on huolehdittava myös Nalan tarpeista. Melkoinen parivaljakko kyseessä onkin. Nalan sairastuessa Dean valvoo kissan vierellä, mutta kun Dean sairastuu, on Nalan aika ottaa hoitovastuu. Parivaljakon matka etenee pääasiassa polkupyörällä, mutta välillä on turvauduttava linja-autoon tai junaan. Dean ja Nala tapaavat matkansa aikana uskomattomia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan ja jakamaan vähästään parivaljakolle. 

Deanin Instagram-tili alkaa vähitellen saada hurjia seuraajamääriä. Dean ymmärtää, että hän voi Nalan kanssa auttaa kaikenkarvaisia eläimiä tekemällä sometempauksia. Nalalle lähetellään lahjoja ympäri maailmaa, mutta nopeasti Dean pyytää, että lahjarahat lahjoitettaisiin hyväntekeväisyyteen. Nalalla on kaikkea, mutta joillakin ei ole mitään. 

Tällainen tarina on kuin satu. Voiko kellekään sattua tällaista, että törmää elämänsä eläimeen jossain aivan oudossa paikassa? Onneksi Dean huomasi kissanpennun, koska muuten pienellä maukujalla ei olisi kauheasti ollut toivoa elämän jatkumisesta. Deanille ja Nalalle sattuu ja tapahtuu. Välillä sai jännittyneenä lukea, kuinka tarina etenee ja vuodattaa kyyneleitä, kun siltä tuntui. Miehen ja kissan tarina on joka tapauksessa kertomisen arvoinen. Deanistä kasvaa vastuuntuntoinen mies, joka haluaa auttaa myös muita. Nala puolestaan on uskomaton tapaus. Kissa, joka varmasti sulattaa kovimmankin sydämen. 

Pidin myös siitä, kuinka pyyteettömiä monet ihmiset ovat. Toki suurin osa ihmisistä oli kiinnostuneita Nalasta, Instagram-tähdestä, mutta moni halusi oikeasti auttaa Deaniä ja Nalaa, jos he tarvitsivat apua. Tämä kertoo siitä, kuinka hyviä ihmisiä maailmassa vielä on. Ollaan valmiita auttamaan tuntemattomia ihmisiä, eikä vaadita mitään vastinetta. 

Garry Jenkin on ollut Dreanin apuna kirjan kirjoittamisessa. Kirjan englanninkielinen alkuteos Nala’s world – One man, his rescue cat and a bike ride around the globe on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Veera Kaski. Kirjan välissä on kaksi kuvaliitettä. Upeita värikuvia Nalan ja Deanin matkasta. Lisäksi kirjaa kuvittaa Kelly Ulrichin upeat piirroskuvat Deanistä ja Nalasta. 

Deanin ja Nalan matka jatkuu edelleen. Nalan maailma on alkuraapaisua suurelle matkalle, joka toivottavasti joskus toteutuu kokonaisuudessaan, kunhan korona saadaan kuriin. Parivaljakon matkaa voi seurata Instagramissa ja YouTubessa @1bike1world -nimillä. Sanomattakin selvää on, että minä olen yksi seuraajista.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

 

Suvi Vaarla: Westend

 

Vuosi lähestyy loppuaan ja postaamattomien kirjapinoa on vielä melkoisesti jäljellä. Saas nähdä, jääkö jokin postaamatta vai tapahtuuko ihme ruudun tällä puolella. Suvi Vaarlan Westend (WSOY, 2019) oli lukupiirikirjana jo aiemmin syksyllä, mutta kun ihminen on saamaton, niin ei postaukset valmistu. 

Elina elää lapsuuden kultaisia vuosia 1980-luvulla. Hänen elämässään kaikki on täydellistä. Päällisin puolin mukavat vanhemmat, uusi mahtava asunto Westendistä ja uusi, maailman paras ystävä Sandra, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Eletään nousukautta. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Mistään ei ole puutetta. Isä ostaa muskeliveneen, jonka kyytiin hyppää usein myös Sandran perhe. Sandran isä Kai vaikuttaa olevan tarkkanäköinen, eikä ole aivan niin sinisilmäinen kuin Elinan isä. 

Mutta mitä käy, kun maan talous romahtaa 1990-luvun alussa? Elinan perheessä eletään tukalia aikoja. Posti kantaa laskuja, jotka päätyvät Elinan isän työpöydälle avaamattomina. Pankki perää omiaan, mutta mistä maksaa, jos rahaa ei ole. Seuraa muutto vuokra-asuntoon, jossa isä vajoaa entistä syvempään ahdinkoon. Äiti sen sijaan yrittää toimia. Entä mitä käy Elinan ja Sandran ystävyydelle? 

Lukupiiri kuvaili kirjaa helppo- ja nopealukuiseksi, ja sitä se todellakin on. Suvi Vaarla kuvaa asioita selkeästi. Lukijan ei tarvitse miettiä lukemaansa, vaan antaa vain sanojen soljua mieleensä. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, kuinka kirjan tarina oli osittain läkähdyttävää luettelointia parista vuosikymmenestä. Toisaalta oli viihdyttävää ja mielenkiintoista lukea tapojen syntymisestä. Yksi tällainen oli naisten viininjuonti. 

Westend tarjoaa loistavasti kuvattua nousukautta ja lamaa. Lukupiirin nuorinta osallistujaa lukuun ottamatta kaikki tunnistivat aikakauden kuvaukset. Nuorimmalle lukupiiriläiselle laman kuvaukset toivat uuttakin tietoa. Nousukauden ja laman kuvaukset synnyttivät melkoista keskustelua. Nousukauden vastuuttomat lainan tarjoamiset ilman takeita. Kirjassa onkin kuvattu hyvin hillitön rahankäyttö. Lainojen takaukset laittoivat monet sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet katkolle, kun lainoja ei pystyttykään lyhentämään suunnitelmien mukaisesti. 1980-luvulla työpaikan sai suunnilleen mistä tahansa ilman koulutusta. Työ tekijäänsä opettaa taisi olla vuosikymmenen slogan. Lamavuosina 1990-luvulla sen sijaan ei työtä enää saanut kuin suhteilla. 

Westendissä Elinan perhe oli nousukkaita. Varakkuus ei ollut perittyä. Vaikka he nousukaudella Westendissä asuivatkin, olivat he siitä huolimatta hieman alemmassa kastissa kuin niin sanottujen rikkaiden sukujen vesat. Ei sitä suoraan sanottu, mutta asia tuli hyvin esiin monessa paikassa. Laman myötä loppuivat myös suhteet rikkaisiin perheisiin. 

Itse aloitin varsinaisen työurani vuonna 1990 lokakuussa. Joulukuussa Suomi oli jo syöksynyt osittain lamaan. Koska olin viimeiseksi palkattu työpaikalleni, oli äitini varma, että saan ensimmäisenä lähtöpassit. En saanut, mutta tämä on luonut sellaisen varjon työuralleni, etten ole ikinä luottanut siihen, että saisin työpaikkani pitää. Hakiessani ammattikorkeakoulun tradenomikoulutukseen, oli pääsykokeiden ennakkomateriaalina artikkeli eri sukupolvien käyttäytymisestä työelämässä. Artikkelin kuvaama X-sukupolven tuntema epävarmuus työpaikan vakituisuudesta oli kuin kuvaus elämästäni. Siitä huolimatta X-sukupolven edustajilla on yleensä hyvin pitkiä työsuhteita. Tämänkin allekirjoitan. Ensimmäinen vakituinen työsuhteeni kesti 17,5 vuotta. Toista vakituista työsuhdetta on tätä kirjoittaessa jatkunut 12,5 vuotta. 1990-luvun lama todellakin jätti jälkensä, joten en yhtään ihmettele, että Elinakin kantoi laman taakkaa mukanaan, vaikka toki hänen elämässään oli paljon muutakin ikävää.

 

Älä koskaan häpeä rehellistä työtä. Älä tee työtä työn vuoksi vaan tavoitteiden vuoksi. Aseta itsellesi jokin tavoite, kirjoita se ylös, katso vuoden kuluttua miten olet onnistunut siinä. Jokainen tarvitsee elämässään yhden tavoitteen, joka on muita suurempi. (s. 163)

 

Suvi Vaarla oli vuosi sitten Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Hän kertoi, että hänelle on tärkeää kielen rytmi. Kielen täytyy soljua eteenpäin. Vaarla kertoi myös, että hän halusi kirjoittaa 1990-luvun lamasta, koska siitä ei ole paljon kirjoitettu. Kirjailijan mielestä oli myös helpompi kirjoittaa lapsen näkökulmasta. Työelämästä oli vaikea kirjoittaa. 

Kirjan kansien suunnittelun takana on Maria Ahonen. Kansikuva on todella osuva. Nostokurkia ja helposti rikkoutuvia saippuakuplia. Kukin voi arvata, mitä tämä symbolisoi. 

Suvi Vaarlan Westend tarjoaa mikrohistoriaa pienen ihmisen näkökulmasta. Kirja kannattaa lukea, jos on elänyt 1980-luvun nousukauden ja 1990-luvun laman. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

Kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille kirjasta.

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Se on naistenviikko! Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa on perinteisesti heitetty Naistenviikko -haaste kehiin. Itse en ole aiemmin haasteeseen osallistunut, mutta nyt päätin laittaa lusikkani soppaan. Tosin lähes myöhässä. Naistenviikko on jo melkein ohi. Minun on pitänyt postata Elena Ferranten Tyttären varjosta (WSOY, 2020), mutta en ole vain ehtinyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirjahan sopii mainiosti haasteeseen. Naiskirjailija ja kirjan nimikin sopii loistavasti naisteemaan.

Leda on 47-vuotias englannin opettaja, joka on matkustanut lomamatkalle Etelä-Italian rannikolle. Hän on eronnut aikapäiviä sitten miehestään, joka asuu nykyään Kanadassa. Ledan parikymppiset tyttäret ovat myös muuttaneet Kanadaan. Leda on yksin, mutta hän pitää yhteyttä tyttäriinsä päivittäin. Ledan päivät kuluvat aurinkoisella rannalla. Vaikka on loma, hän tekee töitä. Rannalla Ledaa alkaa ärsyttää äänekäs napolilaisseurue. Seurueeseen kuuluu Ledan tyttärien ikäinen nainen, jolla on pieni tyttölapsi. Leda alkaa vertailla omaa elämäänsä ja valintojaan naisen elämään. Osansa saa myös tyttärien vertailu naiseen. Kaikki tämä aiheuttaa Ledan mielessä sekasorron, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. 

En ole aikaisemmin lukenut Elena Ferranten kirjoja, mikä lienee häpeällistä, koska olen ehkä jonkin tason kirjabloggaaja. Ferranten tyyli iski minuun heti alkusivuilta. Ferrante kuvaa tapahtumia hiljakseltaan ja rauhallisesti. Kuitenkin lukijan tunteet vaihtuvat hämmästyksestä kauhuun. Välillä naurattaa, toisinaan kiukuttaa. Kuinka vähäeleisesti Ferrante välittää tarinaansa lukijalle. Tästä kaikesta huolimatta on pakko miettiä sitä, kuinka epätasapainoinen nainen Leda on.

Kirjan tarinassa Leda käyttäytyy todella omituisesti napolilaisperhettä kohtaan. En halua paljastaa juonta, mutta Ledan tempaus oli sellainen, että sen jälkeen sai jännittää. Jännittää sitä, kuinka Leda selvittää tilanteen vai selvittääkö ollenkaan. Vai jääkö Leda kiinni teostaan? Oikeasti minua ärsytti, että aikuinen nainen alentuu sellaiseen tekoon. Toisaalta, jos Ledan tempaus olisi tarinasta puuttunut, olisi kirja ollut pelkkää Ledan oman elämän peilaamista tyttäriensä ja rannan naisen elämään. Mielenkiintoista sekin, mutta yksittäinen jännitysmomentti piti kirjan piinaavaa jännitettä yllä.

Pitää luoda järjestystä, ymmärtää. Ajattelin, että epäilyttävä teko synnyttää vielä epäilyttävämpiä tekoja, ja silloin pitää osata rikkoa ketju. (s. 160) 

Kirjan nimi on monimerkityksinen, mutta kirjan tarinasta löytyy myös useita eri kerroksia. Leda muistelee välillä omaa lapsuuttaan, josta halusi eroon kokonaan. Hän ei halunnut jatkaa suvun perinteitä. Leda miettii, kuinka hänen valintansa ovat vaikuttaneet hänen elämänsä suuntaan ja tyttäriensä elämään. Hänen omat tyttärensä ovat tehneet omat ratkaisunsa tulevaisuuden suhteen. Ratkaisut eivät välttämättä ole olleet äidin mieleen. Rannalla olevan naisen tytär on vielä niin pieni, että on vanhempien ohjattavana, mutta hänellä on kova tahto. Kaikista näistä kuvastuu tyttären varjo, joka voi olla äidille ahdistava ja sydäntä särkevä, mutta myös toiveita täynnä oleva. Tyttären varjo voi olla myös peilikuva äidistä itsestään. 

Elena Ferranten Tyttären varjo kertoo äidistä ja tyttäristä sekä ennen kaikkea naisista. Mikäpä sen parempaa luettavaa naistenviikolla? 

Italiankielinen alkuteos La figlia oscura on ilmestynyt vuonna 2006. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas. 

Mainittakoon vielä, että kirjan sain luettavakseni omalta äidiltäni.

Tuula-Liina Varis: Huvila

Kaivoin lukemattomien kirjojen pinoja ja valitsin Tuula-Liina Variksen Huvilan (WSOY, 2016) lukupiirikirjaksi. Kirjasta ei ollut mitään ennakkoajatuksia, mutta ajattelin, että se saattaisi olla helposti saatavilla, koska ilmestymisestä on jo muutama vuosi. 

Raakel on hyvästä perheestä lähtöisin oleva turkulaistyttö. Hän opiskelee yliopistossa. Käy harvakseltaan opiskelijariennoissa. Enemmän hän viettää aikaansa vanhempiensa kanssa taidenäyttelyissä ja erilaisissa juhlailloissa. Raakel on erittäin suojeltu tyttö. Oikea vanhempien silmäterä. Taiteilija Aksel Korkeakorpi huomaa nuoren naisen ihastuttavuuden. Raakel humaltuu vanhemman miehen antamasta huomiosta, eikä aikaakaan, kun Raakel ja Aksel vihitään. Nuoripari muuttaa keskelle maaseutua taiteilijan hirsihuvilaan. Raakel haluaa näyttää taitonsa ja osaamisensa miehelle, vaikka oikeasti hänellä ei kauheasti taitoja olekaan. 

Selma kutsutaan tuon tuosta Raakelin avuksi hirsihuvilaan. Selma on riuska nuori nainen, joka tietää, kuinka eläimien kanssa toimitaan. Osaa hoitaa taloustyöt ja siinä sivussa myös Raakelin. Aika nopeasti Selma palkataan hirsihuvilaan kokopäiväiseksi taloudenhoitajaksi. Selma on ihastuksissaan. Hän saa oman huoneen ja oman rauhan. Sellaista ylellisyyttä hänellä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. 

Akselin ja Raakelin tytär Leea on alle kouluikäinen, kun isä lähtee ja jättää perheensä. Leea joutuu kasvamaan Raakelin ja Selman huomassa. Leea on aina ollut isäntyttö, eikä hän oikein ymmärrä, miksei isä ikinä palaa kotiin. Hän kipuilee myös siitä, ettei äiti anna hänen aloittaa koulunkäyntiä silloin, kun pitäisi, vaan tytön on opiskeltava kotikoulussa. 

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa hyvänä. Variksen tyyliä kuvattiin valikoivaksi. Teksti on eleetöntä ja rauhallista. Kirjan sujuvasta tyylistä näkee, että Varis on kirjoittanut paljon ja pitkään. Kirjan alku on loistava. Se luo jännitettä koko tarinalle, eikä kuitenkaan paljasta mitään. Kirjan alkupuolella nähtiin hieman luettelomaisuutta, josta ei kauheasti pidetty. 

Varis käsittelee hyvin armeliaasti kirjan henkilöitä. Hän on selvästi kansannaisten puolella. Kirjan naiset ovat jokainen omalla tavallaan vahvoja, mutta selvästi vahvin heistä on Selma. Hän on perheen kantava voima. Raakelin mielenterveysongelmat ja puhumattomuus jättivät varmasti jälkiä Leeaan, mutta onneksi Selma osasi tasapainottaa perhe-elämää. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun lopulta toisen maailmansodan vuosiin. Kirjassa on hienoa kuvausta kotirintamalta. Naisten taloudesta. Siitä, millaista on asua keskellä ei mitään ja odottaa, mitä tapahtuu. Selma palveluskunnan ominaisuudessa, Raakel käskyttäjänä ja Leea jotain siltä väliltä. Toisaalta Raakelin ja Selman välit olivat kuin parhaimmilla ystävillä, mutta jos jotain kinaa tuli, niin Raakel näytti Selmalle paikkansa. Lukupiirissä pohdittiin sitä, kuinka vasta 1990-luvulla alkoi tulla esiin tarinoita kotirintamalta. 

Huvilaa lukiessa on pakko miettiä sitä, kuinka ihmisen syntyperä ei ole valintakysymys. Vaikka kirja on kirjoitettu useita vuosia aikaisemmin, on se hyvin ajankohtainen nyt, kun rotukysymys on noussut jälleen voimakkaasti esiin USA:ssa tapahtuneen ampumakohtauksen jälkeen. Rasistisuus taitaa olla sellainen ilmiö, ettei sitä saada ikinä kitkettyä maailmasta. Aina on henkilöitä, joita pidetään huonompina ja alempiarvoisina sen mukaan, mikä heidän uskontonsa, värinsä tai mikä tahansa muu taustansa sattuu olemaan. Maailma ei ole tasa-arvoinen paikka. 

Lukupiiri piti myös siitä, kuinka Katri Vala oli otettu kirjaan mukaan. Osana Suomen historiaa. Osana naisista kertovaa kirjaa. Mahtavaa. 

Kirjan takakansiteksti ei anna aivan sitä kuvaa, mitä kirja lopulta on. Itse ihmettelin kirjan kansikuvan synkkää kuvaa. Siitä kimposi kuitenkin keskustelu, jossa nähtiin kolme rikkinäistä naista: Selma, Leea ja Raakel. Toisin sanoen kirjan kansi on hyvin symbolinen. Kirjan päällyksen takana on Martti Ruokonen. 

Tuula-Liina Variksen Huvila on kirja kaikille niille, jotka pitävät historiallisista romaaneista ja vahvojen naisten tarinoista. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).