Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

 

Elokuun lukupiirissä luettiin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat (WSOY, 2021). Täytyy myöntää, että tuskin olisin kirjaa muuten tullut lukeneeksi, vaikka pidinkin Weseliuksen esikoisomaanista Alma!. Lukupiiriä saa siis jälleen kerran kiittää siitä, että tulee tarttuneeksi monenlaisiin kirjoihin. 

Egon on lähes kuusikymppinen mies. Hän opettaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joten ei kuulosta ihan turhalta mieheltä. Pinnan alla on kuitenkin jotain aivan muuta. Egon on alkoholisti. Hän yrittää luovia arjessa käymällä sairaan äitinsä luona. Omaan poikaansa täytyy myös pitää välejä, mutta siteet vaikuttavat löyhähköiltä. Naisia Egon pelkää, paitsi sitä yhtä, johon hänellä on suhde. Suhde ei sekään ole sitä, mitä mies haluaa, mutta oikeastaan Egon ei itsekään tiedä mitä haluaa. Vaikuttaa siltä, että hän vain ajelehtisi elämässänsä. 

Sateenkaariportaat esittelee Egonin tarinan ohella nippelitietoutta Helsingistä. Välillä peilataan tapahtumia myös isoimpiin maailmalla vallitseviin uutisiin. Uutiset ja Egonin elämä yhdistyvät jännästi spiraaliksi. Uutiset ovat myös tärkeä osa Egonin ja hänen äitinsä suhdetta. Egon lukee äidilleen uutisia, mutta niin lukee myös äiti pojalleen. Kumpikaan ei halua ottaa kantaa toistensa lukemiin uutisiin, vaan joko ne aiheuttavat pientä kinaa tai niistä ei vain yksinkertaisesti keskustella. Vähän niin kuin, että puhu sinä, mitä puhut, minä puhun toista. 

Egonilla on myös vihan kohde. Hän vihaa uutisvalokuvaajia. Etenkin sitä yhtä, joka kävi hänestäkin ottamassa yliopistolla kuvia. Valokuvaajan ote Egoniin vaikuttaa olevan musertava. Egon taipuu hetkessä asentoihin, joita valokuvaaja pyytää ottamaan. Jälkikäteen Egonia harmittaa todella. Miksi hän suostui moiseen. Valokuvaajahan on manipuloija. Lukijalle tämä kaikki välittyy eräänlaisena kateutena Egonin puolelta. Valokuvaajan työ vaikuttaa olevan helppoa. Pääsee erilaisiin paikkoihin ilmaisten lounaiden äärelle. 

Lukupiirissä tuli selkeä sukupuolijakauma sen suhteen, mitä kirjasta pidettiin. Vanhemmat lukupiiriläiset pitivät kirjasta äärettömän paljon ja löysivät hyvin kirjan ironisuuden. Me vähän nuoremmat, jotka emme ole kuitenkaan enää nuoria, pidimme kirjasta pikkuriikkisen vähemmän. Nuoremmilla oli vaikeuksia saada kirjasta tai Egonista otetta. 

Egonin alkoholismi aiheutti paljon keskustelua. Alkoholismin täytyi kulkea suvun geeneissä, koska sairaalle äidille maistui viinilasillinen tai useampi ihan siinä missä Egonillekin. Egonin poika oli myös varsin kärkäs maistelemaan väkijuomia. Oliko alkoholismi syynä myös puhumattomuudelle? Sille, etteivät Egon ja äiti sekä Egon ja poika oikeasti keskustelleet asioista. Tietysti tämä kertoo myös paljon nykyajan perhesuhteista. Kaikilla on omat menonsa ja ajatuksensa, ja jos ne eivät kohtaa, niin keskusteltavaa ei ole. 

Egonin elämään kuuluivat myös mielenosoitukset. Mies soluttautui hyvin helposti ihmisryhmien sekaan, olipa kyseessä mikä tahansa kulkue. Tämä kertoo paljon tässä ajassa elämisestä. Sateenkaariportaat voi olla hankalasti sisäistettävä teos, koska kuka haluaa lukea alkoholisoituneesta ja kaavoihin kangistuneesta miehestä. Kirjan viisaudet onkin osattava kaivaa rivien välistä. 

Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat on helppolukuinen, mutta lukijan on oltava koko ajan valppaana päästäkseen kirjan ytimeen sisälle. Tarinan loppuhuipentuma on sellainen, joka aiheutti lukupiirissä keskustelua. Kuinka Egonin käykään? 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

 

Hanna Weselius: Alma!

Työmatkakirjana kulki hetken aikaa Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! (WSOY, 2016), jonka sain viime syksynä yhdessä mukavassa Bloggariklubi-illassa. Kyseisenä iltana kuulimme myös Hanna Weseliuksen omia kommentteja kirjastaan. Onneksi olin taas kerran tunnollinen kuuntelija ja kirjasin Hannan puheita muistiinpanoiksi. Nyt kun muistiinpanoja luin, moni kirjan asia nousi esiin vielä voimakkaammin kuin kirjaa lukiessa.

Alma! on monilonkeroinen romaani nykymaailmasta, taiteesta ja naisen arvosta. Kirjassa on kaksi kertojaääntä, nimetön lakimiesnainen sekä kuvataiteilija Aino. Kirjan ytimessä on muusikko Alma Mahler (1879-1964), jonka elämään lakinainen on perehtynyt. Hän on yrittänyt vimmaisesti selvittää, miksi Alma ei saanut toteuttaa musikaalisia antejaan ollessaan naimisissa Gustav Mahlerin kanssa ja miksi Alma eli sellaisen elämän kuin eli. Miksi Alma omistautui kodille ja lastenhoidolle? Mitä tapahtui, kun Alma oli löytänyt itselleen rakastajan? Entä kuinka Alma koki maastamuutot?

Alman elämä peilautuu kirjan nykymaailmassa elävien henkilöiden elämiin, mutta eniten kuitenkin Ainon elämään. Aino on yksinhuoltaja, joka yrittää selviytyä taloudellisesta ahdingosta. Hän yrittää taiteen avulla toteuttaa itseään ja tuoda leivän pöytään, mutta toisaalta lapset ovat hänelle kuitenkin tärkein asia maailmassa. Lakimiehen elämässä on rakastajia, joista yksi on nuori maahanmuuttaja Abdi. Abdin ja lakimiehen suhteesta syntyy uusi elämänalku, joka auttaa lakinaista lopulta antamaan periksi kiihkeässä Alma-tutkinnassa.

Hanna Weselius kertoi Bloggariklubissa, että kirja ei lähtenyt liikkeelle juonenomaisesti, vaan aiheiden ja teemojen kautta. Hän kuuli radiosta Alma Mahlerista, josta syntyi idea. Näkyjä kirjaan tuli myös valokuvien kautta. Kirjan Alma on kuitenkin fiktiivinen, eikä varsinaista tutkimustyötä ole tehty, vaikka Weselius toki olikin hakenut tietoa Almasta myös kirjallisuuden kautta. Kirjassa lakinainen kuvaa Almaa keskustelevaan tyyliin, eikä todellakaan aina sievistellen. Milloin haukkuu lehmäksi, milloin happanevaksi leivonnaiseksi.

Weseliuksen teksti on rikasta ja elävää. Välillä lukijana minua mietitytti ja välillä olisin voinut purskahtaa nauruun kaikkien mahdollisten kuvailujen keskellä. Weselius itse kertookin, että kirjassa on kaksi kertojaa, joista etenkin toinen villiintyi täysin ja homma lähti hieman lapasesta. Hyvä, että oli lähtenyt, koska tuloksena on mahtavaa sanojen ilotulitusta. Kirjoittajana Weselius oli yrittänyt ymmärtää Almaa, mutta kirjan kertojasta tuli raivoisa. Aivan mahtavaa sanataiteilua. Hanna Weselius on myös valokuvataiteilija ja mielestäni se näkyy kirjan hienoissa kuvanomaisissa tulkinnoissa.

Kirjailija itse kertoi, että kirja on feministinen, mutta kirjoitustapa on ollut tasa-arvoinen. Kirjassa tuleekin hyvin esiin se, millainen naisen asema nykymaailmassa voi edelleen olla. Parinsadan nigerialaistytön katoaminen ylittää uutiskynnyksen, mutta tehdäänkö asialle mitään, kun nuoret tytöt löydetään silvottuina? Ei. Maailma on kova paikka heikoille. Täytyykö naisen myydä itseään ja toimia alastonmallina, jotta voi auttaa syrjäytynyttä veljeään? Ei, mutta hän tekee sen.

Hanna Weselius voitti Alman! käsikirjoituksella Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun. Marraskuussa 2016 Alman! voittomarssi jatkui. Hanna Weselius voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Almaan! kannattaa ehdottomasti tarttua, jos osuu kohdalle. Taitavasti tehtyä kuvausta maailmasta, jossa elämme.

Ja miksi muuten kirjan nimen perässä on huutomerkki? Huutomerkki lisättiin nimen perään editointivaiheessa. Lakimies Helsingissä huutaa Almaa avukseen ja syntipukikseen.