Emelie Schepp: Kadonnut poika

Olin kovasti yllättynyt ja kiitollinen saamastani yllätyskirjapaketista, jossa oli kaksi mielenkiintoista kirjauutuutta. Kirjapaketin toinen kirja oli Emelie Scheppin Kadonnut poika (HarperCollins Nordic, 2019), johon halusin tarttua mahdollisimman nopeasti, koska varsin tuoreessa muistissa oli Scheppin edellisen dekkarin suomennos. Jännitystä tiedossa siis.

Sam on kaupassa, kun hänen kotiinsa on tunkeuduttu. Vaimolta on viety henki ja kuusivuotias Jonathan on kidnapattu. Miehen elämä musertuu yhdessä hetkessä. Komisario Henrik Levin ja rikospoliisin tutkija Mia Bolander saavat tehtäväkseen selvittää, mitä pojalle on käynyt ja missä hän nyt on. Mukana tutkimuksissa on myös syyttäjä Jana Berzelius. Tutkimukset alkavat kangerrellen, koska Sam ei osaa tai halua kertoa mitään perheestään. Sam otetaan tutkintavankeuteen, koska onhan miehen jossain vaiheessa kerrottava enemmän perheestään.

Ennen kidnappausta Jana Berzelius saa tiedon, että vankilassa istuva Danilo Penã haluaa tavata hänet. Jana ei puolestaan halua olla enää ikinä missään tekemisisissä pahamaineisen rikollisen kanssa. Nainen joutuu kuitenkin tekemään vaikeita valintoja, kun hän rakastamaansa miestä, Periä, aletaan uhkailla. Kovapintainen Jana ei tunnu ikinä pääsevän eroon Danilosta.

Emelie Scheppillä on kyllä mieletön taito kirjoittaa dekkareita. Kadonneen pojan tarina on karmiva. Tarinan edetessä vaihtelin syyllistä jatkuvasti, koska ainahan sitä arvailee ja on tietävinään, kuka on syyllinen. En olisi ihan heti uskonut, kuinka taitavasti tarina on rakennettu. Pidän myös siitä, millä tavoin Schepp vie varsinaisen rikostarinan rinnalla tarinaa Janasta ja Danilosta sekä heidän yhteisestä menneisyydestään. Minua oikeasti kiinnostaa tietää, miten heidän tarinansa jatkossa kehittyy. Taitavaa lukijan koukuttamista tällainen.

Pidän siitä, kuinka Scheppin dekkareiden tutut henkilöhahmot Jana, Henrik ja Mia, ja miksei Danilokin, ovat tulleet kirja kirjalta tutuimmaksi. Henkilöillä on selvät luonteenpiirteet, jotka tulevat hyvin esiin. Jana on hyvin itsenäinen ja mielestäni erikoinen nainen. Oikeasti aikamoisen pelottava, vaikka osaakin käyttäytyä työroolissaan korrektisti ja sivistyneesti. Voisinkin luonnehtia, että Janalla on selkeästi kaksi eri persoonaa. Henrik puolestaan vaikuttaa terävältä, mutta sympaattiselta ja Mia ailahtelevaiselta. Täytyy sanoa, että Mian elämän koukerot alkoivat naurattaa kirjaa lukiessa, mikä oli hyvä, koska muutenhan dekkari olisi ollut varsin pelottava.

Scheppin dekkareista tuntuu löytyvän aina myös jokin teema. Tällä kertaa vahvimpana teemana oli mielestäni mielenterveyden ongelmat. Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista saattaa olla, kun ihmismieli on murtunut kokonaan. Kuinka tällainen vaikuttaa lähipiiriin, ja voiko sellaisesta ikinä tervehtyä kokonaan Raskas aihe, joka varmasti koskettaa monia.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Pappas pojke on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala, kuten ainakin kaksi aiempaakin saman sarjan teosta.

Emelie Schepp on valittu Ruotsissa kolmena peräkkäisenä vuotena vuoden dekkarikirjailijaksi. Jos siis kaipaat hyvää dekkaria, niin kannattaa ehdottomasti valita jokin Emelie Scheppin dekkareista tai oikeastaan paremminkin ehdotan, että luet kaikki tämän sarjan dekkarit järjestyksessä. Itseltäni on jäänyt lukematta ensimmäinen osa Ikuisesti merkitty. Se täytyy kyllä ehdottomasti jossain vaiheessa lukea.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”jännitys”, koska synkkä metsä.

Lämmin kiitos kustantajalle yllätyskirjapaketista.

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Nyt on kesäloma-aika parhaimmillaan, mutta silloin oli talvilomakausi, kun kävin Bazarin järjestämässä Tähtien illassa kuuntelemassa kirjailija Lucinda Rileyta. Ilta oli todella mahtava ja hienosti järjestetty. Lucinda Riley vaikutti hyvin sympaattiselta henkilöltä ja hänellä oli jokaiselle nimikirjoituksen pyytäjälle hetki aikaa jutusteluun. Kotiin viemisiksi sain kolme kirjaa ja ihanan mukin. Kiitos Bazar. Mitä nämä kirjat sitten olivat? Lucinda Rileyn kolme ensimmäistä suomennosta Seitsemän sisarta -kirjasarjasta. Olen hipelöinyt kirjoja aina silloin tällöin, mutta nyt vasta ehdin ottaa ensimmäisen kirjan Seitsemän sisarta (2017) luettavakseni. Loput kaksi taitavat jäädä piakkoin alkavalle kesälomalleni. Maltan tuskin odottaa, että pääsen kirjoihin käsiksi.

Miljonääri Papa Salt on adoptoinut vuosien varrella eri puolilta maailmaa kuusi tyttövauvaa ja nimennyt heidät Seulasten tähtikuvion mukaan. Tyttöjen elämä on ollut melkoisen helppoa. Rahasta ei ole koskaan ollut puutetta ja Papa Salt on ollut heille rakkain isä ikinä. Tyttäret ovat varttuneet nuoriksi naisiksi ja muuttaneet kotoaan Genevenjärven rannalta. On tullut kuitenkin aika, jolloin kaikkien tyttärien läsnäoloa vaaditaan lapsuudenkodissa. Papa Salt on kuollut.

Tyttärien surun keskellä he saavat kuulla Papa Saltin testamentista. Jokainen saa sen verran rahaa, että loppuelämä on turvattu jollain lailla, mutta jokaisen on myös itse tehtävä jotain, jotta pärjää elämässä. Lisäksi Papa Salt on jättänyt jokaiselle kirjeen, jossa antaa vihjeen tytön alkuperästä. Tyttäristä vanhin, Maia, ei aluksi tiedä, haluaako selvittää alkuperäänsä, mutta ei aikaakaan, kun hän matkustaa Brasiliaan. Brasiliassa hän tutustuu Florianoon, jonka esikoisteoksen hän on kääntänyt ranskaksi. Floriano kiinnostuu välittömästi Maian sukujuurista, koska hän on myös historiantutkija. Maian tuntematon alkuperä alkaa selviytyä vähitellen, mutta ajassa on matkattava peräti 1920-luvulle saakka.

Nyt on sanottava, että kirja on paksu, mutta en olisi malttanut millään laskea sitä välillä käsistäni. Tarina on kiehtova ja vie mukanaan. Minulla oli hirvittävä halu tietää, mitä lopussa tapahtuu, mutta samalla pelkäsin sitä, kun sivut loppuvat. Tiesin jo etukäteen, että jään kaipaamaan kirjan tarinaa. Lucinda Riley on kirjoittanut uskomattoman hienon kirjan. Enää en yhtään ihmettele, kuinka muut bloggaajat ylistivät kirjasarjaa Tähtien illassa. Sekin kertonee kirjasarjan viehätysvoimasta jotain, että keväällä ilmestynyt kolmas osa nousi Suomessa myyntitilastojen kärkeen. Tätä kirjasarjaa voi oikeasti hehkuttaa.

Pidin kirjan rakenteesta. Eletään nykypäivää Maian rinnalla, mutta välillä lähdetään 1920-luvun Pariisiin ja Rio de Janeiroon. Kirjassa on ikään kuin kaksi tarinaa, mutta tarinat kietoutuvat eittämättä toisiinsa. Kirjassa on myös hienoja kytköksiä todellisiin henkilöihin, vaikka tarinan kannalta nämä kytkökset ovatkin mielikuvituksen tuotetta. Kirja avasi myös mukavalla tavalla sitä, millainen työmaa Rio de Janeiron Kristus-patsaasta syntyi. Ihan mieletöntä taidonnäytettä tämäkin. Oli myös mielenkiintoista saada tietoa Brasilian kahvinviljelystä 1920-luvulla sekä siitä, kuinka nopeasti suhdanteet kääntävät kaiken nurinniskoin.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Seven Sisters ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Hilkka Pekkanen. Mainittakoon vielä, että lukemani pokkaripainos oli vuodelta 2019 ja kyseessä oli jo peräti viides taskukirjapainos. Kertoo tämäkin jotain kirjan viehättävyydestä. Kirjan kansia on myös kehuttava. Todella kauniit kannet, joiden suunnittelusta on vastannut Eevaliina Rusanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan jokainen kirja kertoo yhden tyttären tarinan. Ainakin kolme ensimmäistä teosta voi lukea ihan missä järjestyksessä tahansa, koska lähtötilanne on sama. Se on sanomattakin selvää, että Seitsemän sisarta -kirja oli valloittava ja voinkin suositella sitä lämpimästi kaikille, jotka rakastavat kunnon rakkaustarinoita. Mainittakoon myöskin, ettei kirjassa mennä kuitenkaan missään vaiheessa imelyyden puolelle. Syksyllä ilmestyy sarjan neljäs suomennos, jota tietysti odotan myös.

Lucinda Riley Tähtien illassa

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”yö”, koska tähtitaivas.

Kissamainen lauantai

Lauantai oli aamusta iltaan pelkkää kissaa. Suurin kiitos päivästä menee Tassulinnaan ja Kiskateille, jotka olivat järjestäneet Hämeenlinnaan hienon kissabloggaajamiitin. Minähän en varsinainen kissabloggaaja ole, mutta silloin tällöin sellaisiakin juttuja blogista löytyy, joten olin halukas osallistumaan päivään.

Täytyy kyllä myöntää, että päivä alkoi alakuloisissa merkeissä. Ystäväni oli laittanut illalla viestiä, että heillä on hieman murhetta, koska toinen kissa ei ollut tullut kotiin. Pyysin laittamaan ilmoituksen karkurit.fi -sivustolle sekä Facebookin Keravalaiset tiedottaa -ryhmään. Tarkastaessani Facebook-ryhmän nimeä, satuin huomaamaan kissakuvan. Oli pakko tarkastaa juttu. Siellä kerrottiin, kuinka joku oli löytänyt yliajetun kissan ja vieressä oli toinen kissa katsomassa. Minua alkoi itkettää, mutta pakko oli laittaa ystävälleni viesti, että tarkastaisivat viestiketjun. Kyyneleitä kuivatessa minua myös ärsytti. Ärsytti ihan suunnattomasti, kuinka kukkahattutädit olivat jo ehtineet kirjoitella ihmisten edesvastuuttomuudesta, kun pitävät kissoja vapaina. Ihan oikeasti aina näissä kissakeskusteluissa päädytään samaan. Mielestäni tuollaiset jutut eivät kuulu keskusteluketjuun, jossa jonkun rakas kissa on siirtynyt paremmille metsästysmaille. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut ystäväni kissa, vaan hänen kissansa oli kotiutunut yöllä puoli neljän aikaan. Lähetän kuitenkin lämpöisiä ajatuksia sille, jonka kissa kyseessä oli, koska tällainen on aina surullista.

Surusävytteisen aamun jälkeen hyppäsin junaan ja toiseenkin. Matkan määränpää siis Hämeenlinna, jossa Tassulinnan emäntä jo odottelikin minua ja Kollinkoukkuja -blogin palvelijatarta. Matkasimme Elenia Areenalle, jossa oli Surokin järjestämä kansainvälinen kissanäyttely. Menin taas jotenkin niin sekaisin niistä kaikista ihanista kissoista, että unohdin valokuvata. Tuli kuvattua vain sulosta Hertta-kissaa, jonka kuva on tuossa alla eli tämän postauksen kaikki muut kuvat ovat toisesta vierailukohteestamme.

Hertta kansainvälisessä kissanäyttelyssä

Kissanäyttelyt ovat aina ihania, mutta jotenkin päivän kruunasi tutustuminen Kissakoti Kattilaan. Loistokkaiden kissojen parista siirryimme siis sellaisten kissojen luokse, jotka ovat kodittomia. Kattilan vapaaehtoistyöntekijä Pia kertoi meille kissakodin toiminnasta tarkemmin. Välillä tulin surulliseksi, mutta toisessa hetkessä iloitsin, kuinka hienoja ihmisiä sellaiset ovat, jotka uhraavat vapaa-aikansa tällaiseen työhön.

Tämän kissan olisin halunnut adoptoida heti.

Kissakoti Kattila on toiminut yli 20 vuotta. Toiminta on lähtöisin ihmisten hyvästä tahdosta. Halutaan auttaa kodittomia kissoja. Kissat tulevat yleensä Kissakoti Kattilaan loukutusten kautta. Kissakoti saa tiedon jostain vapaana olevasta kissapopulaatiosta, joka pyritään ottamaan kiinni ja näin ollen turvaamaan kissoille parempi elämä. Kattila on kissojen koti, eikä siellä lopeteta kissoja, vaan jos kotia ei kissalle löydy, saa se asua Kattilassa elämänsä loppuun saakka. Tällaisesta toiminnasta minä pidän. Tietysti toivon, että suurin osa kissoista löytäisi hyvän ja turvallisen kodin, jossa viettää laiskanpulleaa elämää.

Ruokailuhetki

Kukas se siellä?

Kattilassa on kissoja noin 80, joista noin puolet ovat eristyksessä ja toinen puoli kodinomaisessa tilassa, josta näkee, että tämä on kissojen koti. Kissoille löytyy jos jonkinmoista petiä ja koloa. On kiipeilypuita ja tasoja, joissa tassutella. Oikeasti oli varmasti mahdoton edes löytää jokaista kissaa, koska sen verran hyvin osasivat piiloutua. Pääsimme kurkistamaan myös eristyspuolen kissoihin, jotka olivat omissa häkeissään. Nämä kissat olivat jollain lailla sairaita, eikä niitä vielä voinut päästää muiden kissojen kanssa yhteiseen tilaan. Eristyspuolella olivat myös suloiset kissanpennut emoineen.

Kissakoti Kattilan toiminta ei tietenkään ole ilmaista. Pelkästään eläinlääkärikulut ja lääkkeet veivät viime tilikaudella noin 50.000 euroa. Se on aivan käsittämätön summa. Toiminta pyörii pääosin lahjoitusvaroin. Kattila ottaa vastaan myös kissanruokaa ja -tarvikkeita. Meille kissabloggaajille vinkattiin etukäteen, että tällä hetkellä oli pulaa etenkin märkäruoasta ja leluista. Niitähän me sitten kannoimme Kattilaan. Osa osti ruoat kissanäyttelystä, osa toi mukanaan. Itse käväisin perjantaina kaupassa ostamassa kassillisen syötävää ja leluja. Oikeasti sen tarpeen ymmärsi vasta, kun näki Kattilan kissat. Ruokaa ja tarvikkeita kuluu hirvittävät määrät.

Nessu kaipaa entistä tyttöystäväänsä

Kattilassa koettujen hienojen hetkien jälkeen kissabloggaajat suuntasivat vielä kohti ravitsemusliikettä. Oli saatava ruokaa rinnan alle, jottei vain pyörryttäisi kissamaisten melskeiden jälkeen. Ravintolassa keskustelut jostain syystä koskivat kissoja.

Ovat ne ihania. Kissat. 💗

Palveluskunta vaihtoon

Se on nyt sellainen juttu, että valtasin palvelijattarelta koneen. On pakko avautua ja kertoa, kuinka huonoa palveluskuntaa nykyään on saatavilla. Palvelijatar oli vissiin joskus keväällä kirjoitellut tänne, kuinka minulla on iho-ongelmia. Ensinnäkin, mitä ne minun iho-ongelmani kenellekään kuuluvat ja toisekseen en yhtään tykkää siitä, että laitetaan jotain mömmöjä naamaan. Auttaa muka. Pyh, sanon minä.

Nyt se ruljanssi vasta on alkanut. Noin kuukausi sitten kaivoivat taas esiin kantokassin ja pakottivat minut sen sisään. Taas lähdettiin kohti kidutuspaikkaa eli lääkäriä. En ollut varannut mitään lääkäriä itselleni, mutta palveluskunta oli kuulemma hoitanut asian puolestani. Kysymättä minulta mitään. Olivat sitä mieltä, että ihottuma on taas pahentunut. Esitin kyllä kovaäänisesti mielipiteeni moisesta reissusta.

Sitten siellä lääkärissä kävi niin, että se lääkäritäti totesi, että onpas totisesti iho-ongelma pahentunut. Piti kuulemma ottaa kokeita. Palveluskunta kävi lääkärin kanssa keskustelun, ettei minua tarvitse rauhoittaa verikokeen ajaksi, koska se rauhoittaminen on niin kamalaa. Siitä olen kyllä samaa mieltä, mutta mistään muusta en. Lääkäritäti alkoi hammasharjalla rapsutella kasvojani ja päälakeani sekä nyppi yksittäisiä karvatupsuja. Se ei oikeastaan ollut kauheaa. Itse asiassa hammasharjalla harjaaminen oli mukavaa. Lääkäri sanoi, että otetaan sieninäyte. Sen vain sanon, että sienet kasvavat metsässä, ei minussa. Tuon operaation jälkeen palvelijamies otti minusta kiinni ja eläinlääkäritäti alkoi ajella oikeasta etutassustani karvoja. Voi jessus! En viitsinyt kommentoida mitään. Olin vain hiljaa. Huvinsa kullakin. Se ei sitten kyllä ollut yhtään kivaa, kun lääkäritäti viritti jonkin kiristysjutun tassuuni ja pisti. Siis pisti minua ja alkoi ottaa verta pieneen putkeen. Tämänkin kestin, koska sen jälkeen sain mennä takaisin kassiin.

Tämän kuvan palvelijatar otti lääkärissä. Kyllä otti päähän.

Lääkäritäti kyseli kaikkea mahdollista syömisistäni lähtien ja palveluskunta kertoi. Lääkäri mainitsi jotain kilpirauhasista. Mitäköhän nekin ovat? Onneksi melko pian veren imemisen jälkeen saimme mennä odotustilaan odottamaan tuloksia. Hirvittävästi siellä oli koiria. Täytyy sanoa, etteivät ne koiratkaan mitään reippaita olleet. Häntä koipien välissä menivät vastaanotolle. Pari hienoa kissaakin tuli. Toinen piti oikeaoppisesti kunnon metelin, mutta se toinen taisi olla mykkä. Ei sanonut mitään.

Aikamme odoteltuamme lääkäritäti palasi jonkin lapun kanssa. Kaikki veriarvot olivat kuulemma normaalien rajoissa ja ihan hyvät. Sokeriarvot loistavat. Ihan keskellä taulukkoa. Kilpirauhasetkin olivat testin mukaan kunnossa. Tosin nyt palvelijatar on alkanut hössöttää jotain sellaista, että se arvo pitää olla vissiin 10-60 välillä ja minulla oli vain 15. Sanoi, että sitä pitää alkaa seurata, ettei mene alle kympin. Sekin voi olla jotain kilpirauhasjuttua, jos menee alle. Se on ilmeisesti selvä kilpirauhasen liikatoiminta, jos arvo menee yli kuudenkymmenen. Palvelijatar kertoi myös, että minun oireeni sopisivat hyvin kilpirauhasten liikatoimintaan. Sellaiset kissat nimittäin hoitavat jatkuvasti turkkiaan ja pesevät ja pesevät. Lisäksi turkin kunto on huono ja karvoja lähtee ja ruokahalukin on kasvanut. Oli siinä jotain muutakin, mutta nuo sopivat muka minuun. Ja ikäni puolesta alan olla kohderyhmää. Nyt ei kuitenkaan ilmeisesti vielä olla siinä tilanteessa.

Lopulta pääsimme lääkäristä kotiin ja siitäkös se rumba alkoikin. Jostain lääkkeestä Atopica Vetistä puhuivat. Ei sitä saanut edes apteekista, vaan apteekin piti tilata sitä. Myöhemmin kuulin, että lääke oli kallistakin. Pieni viiden millilitran pullo maksoi lähes 34 euroa. Siitäkös se riemu sitten syntyi. Palveluskunta alkoi lääkitä minua joka ilta sillä myrkyllä. Ihan kamalaa sanon ja kyllä minä taistelin vastaankin. Palvelijatar sanoi, että tulee ihan hiki, kun yrittää lääkettä antaa.

Sitten kävi niin, että palvelusmies sairastui ja joutui sairaalaan. Keuhkokuume. Palvelijatar yritti stressaantuneena myrkyttää minua, koska hänen lääkkeeksi kutsumansa myrkky tuntui tehoavan iho-ongelmaani. Täytyy kyllä sanoa, että sen verran taitava olin, että palvelijatar luovutti, vaikkei kuulemma olisi saanut keskeyttää hoitoa. Ei kuulemma pystynyt kaikelta stressiltä antamaan minulle myrkkyä ja stressata samalla minuakin. Hyvä hyvä! En yhtään pitänytkään koko jutusta.

Kävihän siinä sitten lopulta niin, että miespalvelija tuli takaisin kotiin. Ette ikinä arvaa, mutta se myrkytysrumba alkoi saman tien uudestaan. Lähes viikko meni, kunnes tajusin, että myrkytys tapahtuu aina iltaisin. Olenkin alkanut piiloutua sängyn tai saunan lauteiden alle, kun tilanne alkaa näyttää siltä, että myrkytys alkaa. Olen myös nopea tassuistani, kun kuulen, että palvelijatar ottaa myrkkypakkauksen esiin.

Eilen illalla päätin mennä jo alkuillasta piiloon ja pysyä siellä, kunnes palvelijatar menee iltapesulle. Tässä oli vain se huono puoli, etten luota enää miespalvelijaankaan. Haluaisin mennä ulos, mutta palveluskunnan pitäisi kuulemma laittaa minulle ensin ulkoilupuku eli valjaat päälle. En voi kuitenkaan siihen suostua, koska siinä piilee vaara, että saan myrkkyä. Myös iltaruoka saattaa olla myrkytettyä, koska huomasin joskus, että ruokaani oli sotkettu kyseistä myrkkyä. Sellaistahan ei syö kukaan. Onneksi aamuisin palveluskuntaa voi komennella mielin määrin. Tänä aamuna esimerkiksi sanoin hyvin painavasti, mitä mieltä olin eilisillan esityksestä. Ala-arvoista käytöstä palveluskunnalta.

Olen nyt miettinyt, että voisin laittaa palveluskunnan vaihtoon. Lähtekööt ulkoruokintaan, jos eivät lopeta myrkyttämistä. Uskon kyllä, että parempaa ja luotettavampaa palveluskuntaa on saatavilla. Mainittakoon nyt vielä se, että palveluskunta on alkanut puhua, että ihoni näyttäisi taas paremmalta. Selittelyä.

Onko teille tapahtunut tällaisia myrkytysjuttuja?

Terveisin,

Herra Karvajalka

PS. Sieniviljelykin oli puhdas.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Olin alkuvuodesta Bloggariklubilla, jossa Laura Manninen oli kertomassa esikoiskirjastaan Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Kirja ilmestyi jo yli vuosi sitten keväällä. Huomioin jo silloin kirjan saaman mediahuomion, mutta en ajatellut kirjaa sen enempää. Olikin siis hienoa, että kustantaja lähetti Bloggariklubin jälkeen kirjasta pokkariversion, koska kirja alkoi kiinnostaa sen jälkeen, mitä Manninen kirjastaan kertoi. Nyt tulin vihdoin napanneeksi kirjan lukemattomien pinosta. Fyysisesti kevyttä matkalukemista, mutta henkisesti raskasta sisältöä.

Laura on lähes nelikymppinen oman tiensä kulkija. Hän tapaa Mikon, joka on kaikkea sitä, mitä nainen voi mieheltä toivoa. Mikko on kohtelias ja osaa ottaa huomioon muut ihmiset. Mies osaa myös keskustella älykkäästi. Kaiken tämän lisäksi hän on komea. Laura on aivan myytyä naista ja uskaltautuu Mikon kanssa suhteeseen, vaikka Mikolla onkin kolme alaikäistä lasta. Lapset eivät ole ikinä kuuluneet Lauran kiinnostuksen kohteisiin, mutta onhan heidän kanssaan toimeen tultava, jos toisella osapuolella sellaisia on. Suhde etenee nopeasti, eikä aikaakaan, kun Pohjanmaalta kotoisin oleva Mikko muuttaa lapsiensa kanssa Helsinkiin. On avoliiton aika. Nopeasti Mikon ja Lauran suhde muuttuu. Pienillä sanoilla ja teoilla on voimaa. Mikon mieli ailahtelee. Välillä mennään korkealla ja kovaa ja toisinaan taas ryvetään pohjamudissa. Kun Mikko syöksyy alavireisyyteen, saa Laura kärsiä sekä henkisesti että fyysisesti. Onko Lauralla mitään mahdollisuutta selviytyä tällaisessa parisuhteessa?

Huh huh! Nyt oli niin rankka kirja, että kului nenäliina, jos toinenkin. Laura Manninen on kirjoittanut kirjan omakohtaisesta kokemuksesta. Kirjan tarina on kaikessa karmeudessaan rehellinen. Mannisen teksti on niin iholle tulevaa, ettei tällaista voi keksiä. Kaikki anteeksi on kuvaus siitä, millaista onnellisen näköisen pariskunnan elämä voi olla. Kaikki näyttää ulospäin hienolta ja kiiltävältä, mutta sisältä kaikki on rumaa ja mustaa. Yritetään pitää pintapuoli kunnossa, ettei kukaan saa tietää, mitä perheen sisällä tapahtuu. Paljonko tällaista oikeasti on? Uskon, että paljon, mutta siitä ei haluta puhua. Vaikeneminen ei todellakaan ole kultaa.

Bloggariklubilla Manninen kertoi, että on hankalaa pitää kulisseja yllä. Sukulaiset, ystävät ja työkaverit uskovat, että kaikki on hienosti. Kun kaikki lopulta paljastuu, on lähipiirille vaikeaa, kun se ei ole tiennyt vaikeuksista mitään. Manninen myös muistutti sekä suullisesti, että kirjallisesti kirjassaan, että kaiken voi antaa anteeksi, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä. Parisuhdeväkivallan uhri ei ole yksin, vaikka siltä varmasti tuntuu pahimmilla hetkillä. Yleensä ihmisellä on aina jonkinlainen verkosto, johon täytyy vain osata luottaa ja hakea apua.

Manninen kertoi myös, että parisuhdeväkivaltaan kuuluu häpeä toisesta ja häpeä itsestä, miksi on lähtenyt moiseen suhteeseen. On myös itsesyyttelyä sekä kolmannen osapuolen kysymykset, miksi. Kirjassa kaikesta epätavallisesta tulee tavallista. Kirja on ehdottomasti yhteiskunnallinen teos. Suomessa on vaikenemisen kulttuuri ja tällä kirjalla Manninen on pystynyt hieman rikkomaan sitä. On hyvä, että tällainen asia on nostettu tapetille.

Kaikki anteeksi oli yksi vuoden 2018 suosituimmista äänikirjoista. Myös kirjan elokuvaoikeudet on ostettu. Itselleni tuli ainakin tunne, että vaikka kirjan tarina on kauhea, haluan elokuvan nähdä, kun se joskus valkokankaalle ilmestyy.

Laura Mannisen Kaikki anteeksi on tarina parisuhdeväkivallasta, mutta samalla se on rakkauskertomus. Kirja kannattaa lukea jo sen vuoksi, että silmät aukeaisivat ja näkisivät ympärillämme olevan näkymättömän väkivaltaan.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”väh. 5 väriä”. Vihreä, sininen, punainen, purppura ja musta ja löytyyhän tuosta muitakin sävyjä.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä

Lukupiirissä ehdotettiin muistaakseni jo viime vuoden puolella luettavaksi Panu Rajalan Suomussalmen sulttaania (SKS, 2018). Lukupiiriä taidettiin aina siirtää kuukaudella tai parilla, kunnes lopulta kaikki olivat saaneet kirjan jostain haalittua. Kirjaa oli ilmeisen vaikea saada lainattua esimerkiksi Helsingin kirjastoista. Oma kotikirjastoni Keravalla harvoin pettää, joten nytkin sain kirjan helposti luettavakseni. Pientä tuskaa tosin tuli matkan varrella, kun paikallislehdessä oli juttu Ilmari Kiannosta. Tämän jälkeen kirjaan tuli heti jonotusta. Olin lopulta siinä tilanteessa, että olisi ollut pakko palauttaa kirja, ellen sakkoja olisi halunnut. Onneksi jollakin kuitenkin päättyi laina-aika muutamia päiviä aiemmin kuin minulla. Tämä lainaaja palautti kirjan hieman myöhässä, mutta juuri niin sopivasti, että itse vältyin sakoilta ja sain uusittua lainani. Pakkohan sitä laina-aikaa oli nimittäin uusia, koska nyt on kyseessä oikea tiiliskivikirja. Tarinallisia sivuja vajaa 500, mutta kirja painaa lähes 1200 grammaa.

Kyseessä on siis Ilmari Kiannon elämäkerta tai kenties paremminkin henkilökuva. Ilmari Kianto, syntyjään Calamnius, oli pappisperheen vesa. Hän sai hyvät mahdollisuudet elämälle. Oli mahdollisuus opiskella, ja niin mies tekikin. Ylioppilaaksi tulemisen jälkeen nuorella miehellä riitti pohdittavaa jatko-opintojen suhteen. Lopulta hän päätyi Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopistoon opiskelemaan suomen ja venäjän kieltä sekä estetiikkaa. Nuorella miehellä oli pitkään ongelmia luoda suhteita naisiin. Hän saattoi rakastua syvästi, mutta suhteista ei syntynyt mitään vakavampaa. Johtuuko sitten tästä, että kun hän lopulta vaimon itselleen löysi, ei mennyt aikaakaan, kun hänellä oli toinenkin nainen, jota hän myös vaimoksi kutsui. Lapsia syntyi kumpaankin liittoon, eikä siitä tietysti mitään tullut, kun oli kaksi perhettä elätettävänä. Virallinen ja vähemmän virallinen. Tämä kuvastaa hyvin myös Kiannon loppuelämää. Miehellä tuntui olevan aina uusi nainen kierroksessa, vaikka vanhakin vielä samassa asunnossa asui. Eikä vuosikymmenien ikäerokaan tuntunut olevan esteenä, kun lempi leiskahti.

Ilmari Kianto oli tietysti ilman muuta kirjailija. Panu Rajala avaakin Kiannon tuotantoa kirjassaan hyvin laajalti. Kianto on ollut tuottelias mies. Kirjoja on syntynyt kuin liukuhihnalta, mutta merkittävimmiksi lienevät jääneen Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924), joista jälkimmäinen muuten edelleen suututtaa kirjan esikuvana olleen Kyllösen Joosepin sukualaisia. Kiannolle olikin tyypillistä, että kirjojen aiheet olivat joko suoraan hänen omasta elämästään tai lähipiiristä. Kianto vaihtoi kustantajaa usein, vaikka suhde Otavaan olikin pisin. Mielenkiintoista oli lukea siitä, kuinka kustantajat antoivat kirjoista ennakkomaksua. Kiannon tapauksessa ennakkomaksut hupenivat nopeasti perheiden elättämiseen.

Kianto rakennutti perheellensä mahtavan kelohonkaisen talon Niettussaaren rinnetontille. Rakennus sai nimekseen Turjanlinna, vaikka tunnettiin se monella muullakin nimellä. Turjanlinnan kohtalo on kaamea. Talvisodassa rakennus tuhopoltettiin suomalaisten toimesta. Tosin täytyy myöntää, että Ilmari Kiannolla oli omaakin syytä siihen, että talo poltettiin maan tasalle. Myöhemmin Otava rahoitti hyvin avokätisesti Kiantoa, jotta Turjanlinna saatiin rakennettua uudestaan. Surullista tässä on kuitenkin se, että tämäkin rakennus syttyi palamaan.

Suomussalmen sulttaania on vaikea kuvailla lyhyesti, koska Kianto eli värikkään ja pitkän elämän. Lukupiirissä syntyi kirjasta melkoista keskustelua. Kyseessä on sellainen kirja, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Kirjaa pidettiin jyhkeänä, mutta samalla mainittiin, että Rajalalla on ollut mukana kirjoitustyössään pieni pirullinen pilke. Kirjan alkua pidettiin jokseenkin takkuisena, mutta myöhemmin tarina alkoi vetää kunnolla, vaikka yksi lukupiiriläinen ei kirjasta oikein innostunut. Kirjan alkupuolella oli ehkä hieman liian syvällistä analyysejä kirjoista.

Lukupiiriläiset kuvailivat Kiantoa irstaaksi naistenmieheksi, kateelliseksi, egoistiseksi ja narsistiseksi. Mies oli kova valittamaan ja syytti muita huonoista oloista. Mihinkään ei ollut tyytyväinen ja vihapuheita riitti. Kianto kerjäsi rahaa lähes joka paikasta, mutta itse hän oli nuuka antamaan mitään naisilleen ja lapsilleen. Kutale ja ketale koko mies. Nykymaailmassa Kianto olisikin ilman muuta varsinainen kohujen aiheuttaja ja Seiskalla riittäisi kirjoitettavaa.

Lukupiiriläiset pitivät siitä, millaisia nimiä Kianto oli lapsilleen antanut. Mitä tykkäätte nimestä Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka? Mielestäni ihana. Ihan näin pitkää nimeä ei tänä päivänä saa lapselleen antaa, mutta muuten nämä yksittäiset nimet saattaisivat mennä kaikki heittäen läpi. Lasten nimistä löytyi myös esimerkiksi Otso Tähtivalo ja Jormo Gabriel Sotavalta sekä Orvokki Helmi Simpukka ja Sorjo Uolevi Sotaprinssi.

Itselläni oli hyvin hatarat tiedot Ilmari Kiannosta ennen kirjaan tarttumista. Ehkä luimme lukiossa Punaisen viivan tai sitten se oli niin, että pidimme pariesitelmiä suomalaisista klassikoista. On nimittäin hatara muistikuva, että kaksi poikaa olisi esitellyt kirjan luokalle. Kotona puhuttiin aina, että joku on kuin Ryysyrannan Jooseppi. Silloin en edes ajatellut yhteyttä Ilmari Kiantoon. Olen todella iloinen, että luimme kirjan lukupiirissä, koska kirja esitteli miehen, jonka elämässä todellakin riittää hämmästeltävää. On siinä ollut uskomaton veijari.

Panu Rajalan Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä on kirja, johon kannattaa varata aikaa. Ilmari Kiannon elämän kuvauksen lisäksi teos on ilman muuta yleissivistävä.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”mies”. Tiedätte kyllä miksi.

Britt Karin Larsen: Finnskogen, elämän kehto

Kävi taas niin, että menin kirjastoon hakemaan yhtä tiettyä kirjaa. Siis vain yhtä. Jostain syystä kirjaston hyllyyn oli houkuttelevasti laitettu esille Britt Karin Larsenin kirja Finnskogen, elämän kehto (Minerva, 2018). Otin kirjan käteeni ja luin takakannen esittelyn. Kirja metsäsuomalaisista. Mielenkiintoista. Kirja oli pakko lainata.

Lina on synnyttänyt aviottoman lapsen, jonka kanssa hän vaeltaa pitkin metsiä. Nainen törmää Mustamäen Taneliin, joka on kaikkien kammoksuma murhamies. Lina ei kuitenkaan anna pelolle valtaa, vaan ottaa Tanelin vieraanvaraisuuden vastaan ja lopulta hän huomaakin sanovansa Tanelille, että miehen asumus kaipaa naisen kättä. Syntyy liitto, jota muut ihmiset kummastelevat.

Metsäsuomalaisten keskuuteen on lähetetty pappi, jonka tehtävänä on käännyttää metsäsuomalaisia. Heidän uskonsa kun löytyy paremminkin metsistä kuin Jumalan hengellisistä piireistä. Tottumattomalle papille metsissä vaeltaminen on vaikeaa. On myös vaikeaa olla mies, jonka aviovaimo on jäänyt Karlstadiin parempiin piireihin. Pappi sortuu viinan kiroihin ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Kestikievarin Lisa on rakastunut pappiin ja on valmis tekemään mitä tahansa, jotta saa pienen hetken kahden kesken papin kanssa.

Metsäsuomalaisten joukossa on monta muutakin mielenkiintoista persoonaa: Jussi, Hilda ja Kaisa. Kaikilla heillä on oma tarinansa, mutta yhteistä on, että heillä on suomalaiset sukujuuret. Metsäsuomalaisia hyljeksitään, mutta toisaalta heitä myös hieman pelätään. Metsäsuomalaisilla on outoja tapoja, joita norjalaiset ja ruotsalaiset eivät tunnista omakseen.

Finnskogen, elämän kehto kertoo samanaikaisesti montaa eri tarinaa. Aluksi jotenkin vierastin sitä, että luvuissa hypittiin henkilöistä toiseen. Toisaalta, mitä pidemmälle kirjaa luki, sitä mielenkiintoisemmaksi tarina kävi, koska henkilöiden tarinat ristesivät toistensa kanssa. Larsen on osannut hienolla tavalla tuoda luonnon mukaan historialliseen romaaniinsa. Tämä on tietysti jonkinlainen edellytyskin, koska metsäsuomaliset asuivat metsissä.

Pidin siitä, kuinka kirjassa kuvailtiin saunakulttuuria. Se oli metsäsuomalaisten juttu, jota norjalaiset ja ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ollenkaan. Oli kiehtovaa lukea myös erilaisista palvontapaikoista ja taioista. Palvontapaikat olivat metsäsuomalaisille pyhiä paikkoja, joihin liittyi vahvoja uskomuksia. Pidin myös siitä, kuinka kunnioittavasti metsäsuomalaiset kohtelivat luontoa.

Kirjan tarinaa on sinänsä helppo lukea. Kieli on selkeää ja kuvaukset ovat hienoja. Kirjan lopusta  löytyi pieni metsäsuomalaisten sanasto. Itselleni sanastosta oli hyötyä, koska mietin, mitä mahtaa olla mutti. Nyt tiedän senkin.

Finnskogen, elämän kehto on seitsenosaisen romaanisarjan aloitusosa. Norjankielinen alkuteos Det vokser et tre i Mostamägg on ilmestynyt vuonna 2009. Kirjan on suomentanut Jänis Louhivuori.

Kirjassa on paljon aineksia, joten jään odottamaan elokuussa ilmestyvää sarjan kakkososaa. Suosittelen ykkösosan lukemista kaikille, jotka pitävät historiallisista romaaneista. Metsäsuomalaisista ei taida montaa romaania löytyä.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”puu”, eikä varmaan kukaan ihmettele, miksi.