Kolarissa ja läheltä piti -tilanne

Huomasin juuri, etten ole huhtikuussa lunastanut antamaani uuden vuoden lupausta siitä, että kirjoittelen vähintään kerran kuukaudessa jostain muusta aiheesta kuin teatterista tai kirjoista. On aika lunastaa lupaus.

Kevät tekee tuloaan ja Herra Karvajalka on aktivoitunut ulkoilujen suhteen. Päivän ulkoilurupeamaan kuuluvat aamu-, alkuilta- ja myöhäisiltaulkoilu jommankumman palvelijan kanssa. Näiden lisäksi kissa viettää tuntikausia fleksin päässä terassillamme. Tämän voi lukea myös siten, että palvelijat toimivat jatkuvasti portsarin ominaisuudessa saamatta ikinä pienintäkään kolikon ropposta taskunsa pohjalle.

Eräänä iltana mies, joka täällä asuu ja Herra Karvajalka tulivat myöhäisiltaulkoilulta. Itse olin jo sängyssä lukemassa ja unikin teki tuloaan. Miespalvelija tuli makuuhuoneeseen ja ilmoitti, että kävi yksi juttu. Kysyin, mikä. Herra Karvajalka oli joutunut kolariin. Pomppasin sängystä ylös ja huudahdin, mitä sattui, missä Manni eli Herra Karvajalka on. Mies naurahti ja alkoi kertoa.

Herra Karvajalka on keksinyt, että taloyhtiömme viereisellä vesitornin tontilla on yhdessä nurkkauksessa melkoista mustarastaiden kuhinaa. Koiraat kilpailevat naaraista käymällä todellista taistelua ja matalakiitoista syöksähtelyä toistensa kanssa. Tännehän kissan oli taas pitänyt päästä seuraamaan livelähetystä. Herra Karvajalka oli maannut litteänä maata vasten ja kytännyt mustarastaita. Viikset hieman väpättäen ja hyvin jännittyneessä tilassa. Aikansa lintuja tiirailtuaan, kissa oli noussut istumaan ja samassa se tapahtui. Mustaakin mustempi mustarastaskoiras oli lentänyt suoraan Herra Karvajalkaa päin. Lintu oli tippunut saman tien maahan. Toinen mustarastaskoiras oli tullut perässä, mutta oli ehtinyt laskeutua maahan juuri ennen toista törmäämistä. Siinä olivat sitten mustarastaat ja kissa olleet hieman ihmeissään, mitä tässä tapahtui. Linnut reagoivat nopeammin kuin kissa. Olivat syöksähtäneet lentoon. Lintujen säksätys oli ollut melkoista ja mukana oli ollut selkeää paheksuntaa. Kummallekaan kolarissa olleelle ei ollut sattunut mitään fyysisiä vaurioita. Henkisiä ehkä kyllä. Että tällainen kolari. Nyt vain aloin miettiä, oliko se sittenkin lento-onnettomuus.

Toinen tapahtuma on tältä aamulta. Herra Karvajalka aloitti aamukonserttinsa ennen viittä. Sain sinniteltyä sängyssä lähes puoli kuuteen saakka, kunnes makuuhuoneen verhot meinasivat tulla alas. Herra Karvajalka kyllä tietää, että kun menee roikkumaan verhoihin, saa jakamattoman huomion. On siis aikainen herätys, oli arki tai pyhä. Laitoin kissan terassille ja aloittelin aamupuuhia. Jossain vaiheessa katsahdin ulos. Herra Karvajalka oli taas maata vasten litteänä. Ihmettelin, mikähän siellä nyt on. Menin katsomaan keittiön ikkunasta. Sepelkyyhky istui polkupyörän satulan päällä. Sitä kissa siis vaani.

Sepelkyyhkyt ovat lisääntyneet vuosi vuodelta ja tänä keväänä on alkanut vaikuttaa siltä, että yrittävät tehdä pesää terassialueellamme olevaan korkeaan katajaan. Eräänä päivänä töistä tullessani sepelkyyhky tepasteli terassimme läheisyydessä. Ei meinannut edes pois lähteä, vaikka tulin aivan viereen. Sen sijaan lintusen kaveri meinasi lentää minua päin. Oli selvästi ilkeämielinen hyökkäys.

Mutta jatketaan aamuista tarinaa. Lopulta pääsin istumaan aamupalapöytään. Luin sanomalehteä ja vilkuilin välillä ulos. Herra Karvajalka oli siirtynyt terassitolppansa päälle katselemaan. Taas kerran ulos vilkaistessani, ehdin vain havaita, kuinka valkoinen kissa lentää ilmassa. Samassa ilma oli täynnä valkoisia tuppoja tai näin kuvittelin. Huudahdin, mitä tapahtui. Mies, joka täällä asuu ja minä, ryntäsimme ulos terassille. Nurmikolle oli leijaillut isoja vaaleita höyheniä. Herra Karvajalka oli hieman pettyneen näköinen. Sepelkyyhkypaisti oli päässyt karkuun. Oli melkoinen läheltä piti -tilanne. Nyt mielenkiinnolla seuraamme, jatkuuko pesänrakennuspuuhat vai tajusivatko puluset, ettei tänne kannata muuttaa. Liian vaarallista.

Täytyy kyllä sanoa, että kevät on ihanaa aikaa. Luonto herää ja elämää tuntuu olevan joka paikassa.

Aurinkoista viikonloppua kaikille <3

Juuli Niemi: Yömatkat

Nyt on huhtikuu, mutta jo maaliskuussa tuli luettua Juuli Niemen Yömatkat (Otava, 2010). Runoteos, jonka valitsin summamutikassa kirjaston runohyllyjen kätköistä. Kirjan suhteen ei ollut mitään ennakko-odotuksia, joten yllätyin positiivisesti avattuani kirjan. Positiivista ei ole kuitenkaan se, että kirjan hyvyydestä huolimatta postaus on jäänyt odottelemaan aikoja parempia. Kirjoistusjumi on se peikko, joka on nyt jyllännyt päällä. Vai onko se kevätväsymystä?

Rai, on se, joka jostain syystä jäi ensimmäisenä mieleen runoista. RaiRaiRai. Tämä on ilmeisesti joskus ollut jotain nuorisokieltä rai rai, mutta kirjassa Rai on nainen. Rai särähtää kivasti korvaan ja jää mieleen soimaan. Sen takia se varmaan mieleeni jäikin. Ja tähän voisi sitten piirtää hymiön. Runot saavat Rain elämään ja Rain elämästä runoissa kerrotaankin.

Runoissa kuljetaan Rain elämän matkassa. Väliotsikkotasolla on joka toinen kerta otsikkona lyhyesti ja ytimekkäästi Matkat. Näissä runoissa matkataan maailmalla, mutta myös Rain elämässä. Kaikkia runoja yhdistääkin se, millainen ihmisen elämän matka voi olla. Kuvauksia lapsuudesta, pienistä yksityiskohdista, arkisista asioista. Ihmisen oppimisesta, kasvamisesta ja itsensä etsimisestä. Pidin kirjassa erityisesti siitä, kuinka lapsuutta ja sisaruutta kuvattiin. Hienoja olivat myös kohtaukset, joissa Rai tarkkaili ympäristöään.

Juuli Niemen runoja yhdistää raikkaus ja nuorekkuus. Tällaista teosta on mukava lukea, koska tulee tunne, että onhan se elämä itselläkin joskus ollut tuoretta ja kaikessa on ollut uutuudenviehätystä. Pidin myös siitä, kuinka selkeitä runot olivat. Ei tarvinnut arvailla, mitä runoilla on tahdottu sanoa. Simppeliä, kuten elämän pitäisi olla, vaikka se ei sitä aina olekaan. Teoksessa on mukana myös muutamia pidempiä runoja. Voisi kenties puhua proosarunoista.

Syntymäpäiväjuhlissa oli tyttö nimeltä Inga

Koko kakun ajan saattoi kerätä rohkeutta

sanoakseen hej, vaheterdu, jaheterannabella

Ellei ollut kovin rohkea sanoi vain hej

Ote lainattu Juuli Niemen runokirjan Yömatkat runosta Ellei 2.

Juuli Niemen Yömatkat on sellainen runokirja, jota voisin suositella aloittelijoille. Siis henkilöille, jotka availevat ensimmäisiä kertoja runokirjoja.

Juuli Niemen Yömatkat -kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Joku on varmaan huomannut, että kirjapostauksia on tullut normaalia vähemmän. Myönnän. Lukutahti on ollut heikkoa. Iltaisin olen ollut niin väsynyt, etten ole paria sivua enempää jaksanut lukea, kun uni on jo kolkutellut ovella. Yleensä minulla on vähintään kaksi kirjaa kesken. Toinen yöpöytäkirja ja toinen työmatkakirja. Työmatkakirjana raahasin pitkään mukanani paksuakin paksumpaa Katherinen Pancolin pokkaria Krokotiilin keltaiset silmät (Bazar, 2012). Valitsin kirjan lukupiirikirjaksemme, koska kirja oli jo aikansa kaapissani pyörinyt. No, lukupiiri ehti tulla ja mennä ja minulla kirja kesken. Tänään sain kirjan vihdoin luettua loppuun. Kymmenen minuutin työmatkalla ei siis kovin paljon ehdi lukea.

Joséphine yrittää luovia avioliitossaan työttömän haahuilijamiehensä Antoinen kanssa. Joséphine tukee miestään, mutta aina se ei riitä. Yhden riidan päätteeksi aviomies pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja jättää vaimonsa selviytymään kahden alaikäisen lapsen kanssa. Kaiken kukkuraksi mies häipyy jossain vaiheessa lähikampaajan kanssa Keniaan hoitamaan krokotiilitilaa. Joséphine on suunniltaan tajuttuaan olevansa yksin vastuussa kaikesta. Mies on aina hoitanut raha-asiat, eikä Joséphinen ole tarvinnut välittää sellaisista asioista. Aika nopeasti rouva huomaa, etteivät rahat oikeasti riitä mihinkään. Onneksi pelastusrenkaita alkaa tippua. Joséphinen sisaren Iriksen mies Philippe tarjoaa käännöstöitä, joista maksetaan hyvin. Iris puolestaan saa puhuttua siskonsa ympäri ja pyytää tätä kirjoittamaan romaanin puolestaan. Joséphine saisi kaikki kirjatulot, kunhan itserakas Iris saisi markkinoida kirjaa ja tuoda kasvojaan esiin julkisuudessa.

Vaikka itselläni kirjan lukemiseen menikin aikaa, on Krokotiilin keltaiset kyyneleet helppo- ja nopealukuinen kirja. Kirja on viihdyttävä, vaikka siinä onkin useita hyvin epäuskottavia ja jopa naurettavia juttuja. Lukupiiri teilasi tällaiset täysin uskomattomat jutut. Kirjassa on paljon sivujuonia. Hieman tulin miettineeksi sitä, että osan sivujuonista olisi voinut helposti jättää pois, eikä tarina siitä olisi kärsinyt. Aivan kuin kirjaan olisi haluttu tuupata kaikki maailman ideat, mitkä ovat mieleen juolahtaneet. Tarinassa on paljon vastakkainasettelua, mikä on ehkä helppo tapa viedä tarinaa eteenpäin. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, eikä ihmekään. Joséphinen työ 1100-luvun historiantutkijana toi kirjaan mukavia säväyksiä sen aikaisesta elämästä. Tällaisia ei tietysti voi kirjoittaa jos ei oikeasti ole tietämystä asioista. Loppujen lopuksi hyvä voittaa ja paha saa palkkansa ja tällaisiakin kirjoja pitää olla. Ei kaikkien loppujen tarvitse jäädä avoimiksi tai vaikeaselkoisiksi.

Kirjassa on melko paljon henkilöitä. Täytyy myöntää, että Pancol on osannut luoda mainioita ja erilaisia henkilöhahmoja. Lukijan ei kuitenkaan ole täysin helppo löytää kirjasta henkilöä, johon samaistua, Joséphine on jollain tavoin hyvin naiivi ja sinisilmäinen. Onneksi tarinan edetessä Joséphine kasvaa ihmisenä. Joséphinen äiti Henriette on todella kylmä ja laskelmoiva nainen. Omena ei ole puusta kauaksi pudonnut, kun kuvaillaan Iristä. Toisaalta, vaikka Iris pitääkin siitä, että aviomies on rikas, ei hänelle raha ole kaikki kaikessa. Iris haluaa näyttäytyä ja olla valokeilassa. Henrietten aviomies Marcel puolestaan on toisaalta hellyttävän herkkä, mutta hänessä on myös taitava liikemiespuoli.

Lukupiiri keskusteli myös haamukirjailijoista yleisellä tasolla. Haamukirjailijoitahan on ollut ennenkin ja niin on varmasti jatkossakin. Mietityttää vain, mikä saa ihmisen ryhtymään haamukirjailijaksi? Voiko syynä olla ainoastaan julkisuuden pelko vai se, ettei haluta kertoa edes lähimmäisille kirjabisneksistä.

Krokotiilin keltaiset silmät on trilogian avauskirja. Sarjasta ovat ilmestyneet myöhemmin Kilpikonnien hidas valssi ja Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. En sano, ettenkö jatko-osia tulisi ikinä lukemaan, koska kyllähän Pancol viihdettä osaa kirjoittaa. Toisaalta Pancolilta on ilmestynyt myös kolmiosainen Mimmit -sarja, joissa edelleen seurataan trilogian henkilöiden elämää. Nyt kun tämän tiedon netin ihmeellisestä maailmasta kaivelin, aloin miettiä, miksi. Miksi pitää jatkaa samoilla henkilöillä maailman tappiin saakka?

Katherine Pancolin kirjaan Krokotiilin keltaiset silmät kannattaa kuitenkin ehdottomasti tarttua, jos haluaa heittää aivot narikkaan ja antaa kevyen tarinan viedä.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5)

Ranskankielinen alkuteos Les yeux jaunes des crocodiles on ilmestynyt vuonna 2006.

Ensimmäinen suomenkielinen kovakantinen painos ilmestyi vuonna 2011.

Kirjan on suomentanut Marja Luoma.

Teatterissa: Tyttö, joka käveli

Tammikuussa, kun mietin kevään teatteri-iltoja, heräsi mielenkiintoni Michael Baranin käsikirjoittamaa uutuusnäytelmää Tyttö, joka käveli kohtaan. Onneksi varasin liput Kansallisteatterin esitykseen, koska taas tuli nähtyä ja koettua jotain koskettavaa, eikä pelkästään iki-ihanan Seela Sellan takia.

Nuori nainen Eret (Aksa Korttila) rakastaa pitkiä kävelylenkkejä. Eräänä iltana tapahtuu jotakin, joka aiheuttaa Eretin vakaaseen ja rauhalliseen sinkkuelämään muutoksen. Eretin naapuri Edith (Pirjo Määttä) törmää pyörällään Eretiin. Törmäyksestä toivuttuaan Eret näkee Edithin. Edithissä on jotain tuttua ja turvallista. Aivan kuin Eret olisi törmännyt vanhaan ja hyvään ystävään, vaikka naiset eivät ole ikinä aiemmin toisiaan nähneet. Ikäeroakin on niin paljon, että Edith voisi olla Eretin äiti. Naisten välille syntyy omituinen ystävyyssuhde. Eretiä kiehtoo Edithin valtavan iso huoneisto ja kaikki se, mitä huoneisto ja sen omistaja pitävät sisällään. Edithin lähtiessä matkalle, pyytää hän Eretiä kastelemaan kukat. Tästä syntyy uusi töytäisy, joka vie Eretin vanhan naisen, Ewan (Seela Sella), luo.

Seela Sella, Pirjo Määttä ja Aksa Korttila

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Näyttämöllä nähdään vahva naistrio. Itselleni Aksa Korttila on uusi tuttavuus näyttämöllä, mutta voi kuinka tykkäsin nuoren naisen voimakkaasta eläytymisestä. Artikulointi on mahtavan selkeää. Rakastan tällaista, kun näyttelijän sanoja ei tarvitse arvailla. Toisaalta ei tarvinnut arvailla Pirjo Määtän ja Seela Sellan puheitakaan. Molemmat naiset ovat tietysti kunnon konkareita, mutta loistavia sellaisia. Pidin siitä, kuinka Pirjo Määttä pääsi tuomaan omaa ammattitaitoaan esiin näyttämöllä. Jotenkin kerta kerralta ihastun Määtän näyttelijäntaitoihin enemmän ja enemmän. Niin, ja Seela Sella. Ihan oikeasti aivan uskomaton tapaus. Seela Sella ei edes tarvitse kehusanoja, koska sen vain näkee, että nainen elää ja hengittää teatterista.

Seela Sella

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli on vaikuttava ja intensiivinen näytelmä. Välillä tuntuu siltä, että unohtaa hengittää, kun keskittyy näytelmän monologeihin ja vain kuuntelee ja imee sanoja itseensä. Näytelmässä on todellakin paljon monologeja, mutta esitys on hienon tasapainoinen, eikä kukaan naisista tule millään tavoin muita enemmän esiin. Arvostan todella paljon sitä, kuinka näytelmässä on kolme täysin eri-ikäistä naista, mutta kuinka näytelmä silti toimii erinomaisesti, vaikka aihe onkin rankka. Nautin myös siitä, millä tavoin näytelmä tuo esiin kolmen eri-ikäisen naisen kasvot. Nuori, heleäkasvoinen nainen. Keski-ikäinen nainen jo selkeine kasvonjuonteineen. Ikääntynyt nainen kauniine elämän mukanaan tuomine uurteineen. Ihastuttavaa katseltavaa.

Näytelmän lähes mustavalkoinen värimaailma luo unenomaisia tunnetiloja. Naisten puvustus on viehättävän yhdenmukaista ja hieman ehkä boheemia. Ja ne villasukat lämmittivät katsojankin mieltä. Kimmo Viskari on näytelmän visuaalisen suunnittelun takana ja siitä täytyy antaa ehdottomasti kiitokset. Yksinkertaisesti kaunista. Tyttö, joka käveli alkaa kauniilla Joan Baezin kappaleella Diamonds and Rust. Kappaleella, joka virittää katsojan oikeanlaiseen tunnelmaan. Musiikkia näytelmässä on enemmänkin, ja juuri sellaista, joka tuntuu sopivan aina kohtaukseen täydellisesti. Musiikista ja äänisuunnittelusta on vastannut Kristian Ekholm.

Pirjo Määttä ja Aksa Korttila

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli vaatii katsojalta keskittymistä. Kahden ja puolen tunnin esitys ei kuitenkaan tunnu pitkältä, jos on virittäytynyt oikealle aaltopituudelle. Tässä on näytelmä, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

Tyttö, joka käveli sain kantaesityksensä Kansallisteatterin Willensaunassa keskiviikkona 14.3.2018.

Rooleissa: Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella

Ohjaus: Michael Baran

Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kristian Ekholm

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Dramaturgi: Eva Buchwald

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja

Tuli luettua tiiliskiviteos, mutta ei mikä tahansa tiiliskiviteos, vaan Jussi Parviaisen elämäkerta. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi, 2018) avaa ovet vihatun ja rakastetun suomalaisen kulttuurivaikuttajan Jussi Parviaisen elämään. Kumpaanko ryhmään minä kuulun? Vihaajiin vai rakastajiin? Myönnän. Kuulun rakastajiin ja kuvittelin kenties olevani ainut tähän ryhmään kuuluva, mutta ehkä en kuitenkaan ole. Muistan jo nuorena lukiolaistyttönä 1980-luvulla ihannoineeni Parviaista. Jussi Parviaisen julkisuuskuva oli mielestäni hurmaava, vaikka joku sanoikin jotain toista. Sittemmin rakkauteni laimeni, kun omaan elämääni tuli kaikkea muuta ja nuoruuden kiihkokin tasaantui. Tämän kirjan kautta ihastuin kuitenkin Parviaiseen uudestaan.

Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja lähtee sieltä, mistä pitääkin eli lapsuudesta. Kuhmossa lapsuutensa asunut Parviainen muutti metsien keskeltä Helsingin kivitalomaisemaan päästessään Teatterikouluun opiskelemaan. Parviaisen opiskeluaikana koulu muuttui Teatterikorkeakouluksi. Opiskelujen jälkeen Parviainen jäi kotiin kirjoittamaan näytelmiä. Diletantilla Parviainen suututti Jouko Turkan, mutta Jumalan rakastaja sen sijaan käänsi Turkan pään. Tämän jälkeen Teatterikorkeakoulun rehtorin virassa oleva Turkka halusi Parviaisen kouluun opettamaan dramaturgiaa. Tästä alkoi kuuluisa yhteistyö, josta riittää puhumista vielä tänäkin päivänä. Teatterikorkeakoulun opettajan virasta lähtiessään Parviainen siirtyi kokonaan vapaaksi taiteilijaksi. Töitä idearikkaalta mieheltä ei ole ikinä puuttunut tai voisiko sanoa, että mies on itse työllistänyt itseään, jos ja kun mikään taho ei ole halunnut hänen teoksiaan ottaa vastaan. En nyt kuitenkaan sen enempää ala referoida Parviaisen elämää, koska jokainen voi tarinan kirjasta lukea. Sen sijaan haluan nostaa esiin seikkoja, jotka kolahtivat itselleni kirjaa lukiessani.

Uskonto on kuulunut vahvasti Parviaisen elämään jo lapsuudesta saakka. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka hyvin Parviainen Raamatun on sisäistänyt. Tämä tulee toki esiin myös useissa Parviaisen teoksissa, joissa on joko suoria tai epäsuoria viittauksia uskonasioihin. Yllättävää oli lukea Parviaisen Pimeyden rakenteesta, jossa ihmiset ovat tietämättään elämän ja kuoleman välitilassa. Tämä oli kyllä sellainen juttu, josta tuli heti mieleen Laura Lindstedtin Oneiron, joka sai Finlandia-palkinnon vuonna 2015. Kuvausten perusteella Pimeyden rakenteessa oli hyvin samankaltaisia kuvauksia kuin Oneironissa. En tiedä, onko tämä normaalia, että ihmiset ajattelevat elämän ja kuoleman välillä olevan jonkinlaisen välitilan. Itselleni tällainen ajatus tuli vastaan ensimmäisen kerran, kun luin Oneironia. Nyt hämmästelen sitä, että Parviainenhan on tästä kirjoittanut jo paljon aiemmin.

Jussi Parviaisesta ei voi kirjoittaa elämäkertaa, jos Jouko Turkkaa ei mainittaisi. Minulle kirjassa kerrotut Teatterikorkeakoulutapaukset toivat nostalgisia muistoja. Itse en tietenkään ole Teatterikorkeakoulussa ikinä opiskellut, mutta muistan, kuinka nuoruudessani kohistiin Turkasta ja yleensä siinä samassa myös Parviaisesta. Tulipa sellainenkin mieleen, kuinka lukion toinen äidinkielenopettajani ohjasi meitä nuoria ihmisiä teatterin pariin. Opettaja hommasi yleensä liput Teatterikorkeakoulun esityksiin, koska niihin pääsi halvalla sisälle. Voimakkaimpana teatterikokemuksena niiltä ajoilta on jäänyt mieleeni Jouko Turkan käsikirjoittama ja ohjaama Mällisen metkut. Hurjaa oli.

Entä sitten Jussi Parviainen ja Jumalan teatteri? Jostain kumman syystä Jussi Parviaisen nimi vedetään aina samaan lokaan, kun aletaan puhua Jumalan teatterista. Olen tätä ihmetellyt jo 1980-luvulta lähtien. Ryhmän jäsenet, jotka älyttömän Jumalan teatteri -esityksen toteuttivat, opiskelivat toki Teatterikorkeakoulussa, mutta miehet hoitivat esityksen itsenäisesti. Ei siinä tarvittu Parviaista, eikä Turkkaa. Toki Turkka heti puolusti oppilaitaan, ja tässä yhteydessä Parviainen lähti mukaan. Kirjassa Parviainen kertoo, että teki virheliikkeen, kun lähti tukemaan Turkkaa ja puolustamaan Jumalan teatterilaisia. Tämä oli yksi suuri syy siihen, miksi Parviaisesta tuli vihattu henkilö teatterilaisten keskuudessa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että yksi Jumalan teatterilaisista työskentelee nykyään Teatterikorkeakoulussa.

Kirjaa lukiessani ajattelin usein, että Parviainen on ollut noin kolmekymmentä vuotta aikaansa edellä. Parviaisen teokset jo pelkästään puhuvat omaa tarinaansa siitä, kuinka rohkea mies Parviainen on. Hän on tehnyt sellaisia teoksia, joita on itse halunnut, ja joita vimma on ajanut häntä tekemään. Mietin myös sitä, kuinka Parviainen jo 1980-luvulla osasi alkaa tietoisesti rakentaa omaa imagoaan. Silloin se oli mielestäni Suomessa harvinaista. Nykyäänhän kaikki vähänkään julkisuudessa pyörivät yrittävät rakentaa julkista imagoa itselleen.

Parviaisen tapa työskennellä on selkeästi pakkomielteistä. Kun mies pääsee vauhtiin, hän saattaa linnoittautua neljän seinän sisään tunti- ja päiväkausiksi, ja pelkästään kirjoittaa ja kirjoittaa. Vaikuttaa tosi maaniselta touhulta, mutta toisaalta tällaista täytyy ihailla. Jos joku uppoutuu työhönsä niin täydellisesti, että muu maailma jää sivuosaan, on se melkoisen kunnioitettavaa. Erikoista oli lukea myös siitä, kuinka Parviainen on kuvauttanut Yksinteoin 2 -elokuvaa suljetussa Lapinlahden mielisairaalassa. Eikä tämäkään tietysti miehelle ole riittänyt, vaan välillä mies on hakenut suljetusta sairaalasta apua masennukseensa ja viettänyt sairaalassa aikaansa, kun oma koti on tuntunut liian ahdistavalta paikalta.

Jussi Parviainen on ollut naimisissa useampaan otteeseen. Kirjassa avioliittoja ei sen enempää availla, vaikka Parviainen kuvaileekin ahdistuksiaan, joita jokainen rikkoutunut avioliitto on miehessä saanut aikaiseksi. Kirjasta välittyy kuva miehestä, joka rakastuessaan antautuu suhteeseen täysillä. Parviaiselle perhe on pyhä asia. Perheen rikkoutuminen on asia, joka vetää miehen mielen apeaksi ja surulliseksi.

Maria Roiha on tehnyt valtavan yhteistyön Jussi Parviaisen kanssa, kun ovat työstäneet Parviaisen tarinan kirjaksi. Roiha on tehnyt kirjaa varten myös lukuisia henkilöhaastatteluja. Nämä antavat kirjalle ehdottomasti mieletöntä lisäarvoa, koska tällä tavoin Parviaisesta on saatu tuotua esiin monimuotoisempi mies. Mielestäni Parviaisen elämäkerta on samalla leikkaus suomalaiseen teatterimaailmaan sekä kuvaus siitä, millaisessa murroksessa teatteri oli 1980-luvulla. Kirjassa on ylipäätään hyvin vahvaa ajankuvausta.

Maria Roihan Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja on kirja, jota suosittelen luettavaksi kaikille teatterimaailmasta kiinnostuneille henkilöille sekä tietenkin myös niille, jotka rakastavat elämäkertoja.

Kiitos kustantajalle, jolta sain tämän mahtiteoksen. Postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuodesta, mutta olen niin fiiliksissäni luettuani Jussi Parviaisen elämäkerran.

Peikkoja ja kääpiöitä

Se on sillä lailla, että keskiviikkona tuli nähtyä peikkoja ja kääpiöitä. Oli aikamoinen yllätys, koska menin Bloggariklubin hengessä Kansallisteatterin Pienen näyttämön lämpiöön kuuntelemaan ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Mustanojaa sekä näyttelijä Leea Klemolaa. Paikalle tuli Mustanoja sekä suurmanaaja Alvis, joka olikin ihka elävä peikko. Mistä ihmeestä oli kysymys?

Juha Mustanoja ja Alvis (Leea Klemola) kertoivat Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteisproduktiosta Atlantis. Vuonna 1989 perustetulla Aurinkoteatterilla on tuotantoa noin joka toinen vuosi ja kaikki esitykset ovat kantaesityksiä. Aurinkoteatterissa vallitsee tasavertaisuus eli kaikki tekijät ovat samanarvoisia, jolloin tekijöiden välillä on jatkuva keskusteluyhteys. Mustanoja kertoi kirjoittamastaan teoksesta, jossa käsitellään Suomen näkymättömän vallan käyttöä. Teos paisui ja paisui, joten Mustanoja alkoi pilkkoa teosta pienempiin kokonaisuuksiin. Ensimmäinen teos oli Maa-Tuska. Toinen on Atlantis, johon Kansallisteatteri lähti mukaan, jotta esitys saataisiin näyttämölle. Kolmas teos ilmestyy joskus tulevaisuudessa.

Juha Mustanoja ja Leea Klemola

Miten peikot ja kääpiöt sitten liittyvät Atlantikseen? Mustanoja kertoi, että teos kertoo siitä, kuinka kaikilla ei ole yhtäläistä oikeutta tiedon piiriin, vaikka näin kuvitellaankin. Eri yhteiskuntaluokista tulevilla on erilaiset mahdollisuudet päästä kaiken koulutuksen pariin. Atlantiksen tapahtumat käydään maapallon sisällä aivan sisimmässä paikassa, jossa asustavat peikot ja kääpiöt. Kääpiöt kaivavat onnellisina maapallon sisimmässä tunneleita ja onkaloita. Välillä vastaan tulee kääpiönmunia, joista kääpiöillä ei ole aavistustakaan, mitä nämä ovat. Voin kertoa salaisuuden. Munista syntyy uusia kääpiöitä. Peikot puolestaan lisääntyvät lohkeamalla eli uusi peikko kasvaa vanhan perinnepeikon kylkeen. Samalla uusi peikko perii vanhan peikon tiedot ja vanha peikko voi dementoitua rauhassa. Kaiken tämän rauhaisan elon keskellä tapahtuu kuitenkin jotain, jonka seurauksena pieni kääpiöjoukko joutuu valtameren syvyyksiin. Näytelmän viesti tulee rivien välistä kerrottuna, ja jos ei viestiä löydä, ei se varmasti haittaa, koska onhan kääpiöiden ja peikkojen elämää lumoavaa seurata ihan muutenkin.

Nyt joku ehkä ihmettelee, että enhän minä nähnyt kuin yhden peikon. Siinäpä se, että asia ei ollutkaan ihan vielä tässä. Pääsimme myös seuraamaan Atlantiksen harjoituksia ja siellähän niitä kääpiöitä ja peikkoja sitten vasta olikin. Harjoituksiin mentäessä oli tarkoitus harjoitella toista näytöstä, jossa peikot ja kääpiöt ovat valtameren syvyyksissä. Aluksi oli hieman teknisiä ongelmia saada ääntä kuuluville. Bloggaajat päättivät sulkea älyluurinsa, jolloin tapahtui ihme. Ääniongelma saatiin selätettyä. En tiedä, johtuivatko ongelmat yhtäkkisestä älyluurien esiinmarssista Kansallisteatterin Pienen näyttämön katsomoon, mutta jotenkin tuli pikkuinen viesti, että älypuhelimet kiinni teatteriesityksissä.

Atlantis harjoitukset
Aurinkoteatteri ja Kansallisteatteri

Kun ääniongelma oli ratkaistu, niin näyttämöllä alkoi tapahtua. Toki sitä ennen kääpiöt ja peikot olivat meille esittäytyneet. Erittäin mielenkiintoista kansaa. Kohtaus, josta harjoitukset jatkuivat, oli jollain tavoin huumaannuttavaa katseltavaa. Kääpiöiden napatanssi, jossa tanssi päättyy kääpiöiden aaltomaiseen heiluntaan. Juuri sellaiseen, josta itse nautin valtameressä pulikoidessani. Jotenkin rauhoittava ja hienoa. Suurmanaaja Alviksen näyttämölle tuloa käytiin läpi useaan otteeseen. Kun Alvis lopulta pääsi asemilleen, oli manauskohtaus huikea.

Illan harjoitukset jatkuivat iltakymmeneen saakka. Itse lähdin paikalta aikaisemmin pois, koska seuraavana päivänä oli työpäivä ja olin vielä melkoisen väsynyt flunssan jäljiltä. Minua oikeasti harmitti, koska olisin voinut seurata harjoituksia vaikka kuinka pitkään. Sen verran vaikuttavaa touhu oli, vaikka samaa kohtausta saatettiinkin vetää ja hioa useaan otteeseen läpi.

Atlantis harjoitukset
Aurinkoteatteri ja Kansallisteatteri

Jos kiinnostuit Atlantiksesta, käy varaamassa lippusi nopeasti. Esityksiä ei ole kuin reilun parin viikon ajan huhtikuussa. Näytelmässä on paljon visuaalisuutta ja huumoria ja katsomiskokemus on varmasti elämyksellinen, vaikka kyseessä onkin tragedia. Vaikka esityksessä onkin peikkoja ja kääpiöitä, on näytelmä selkeästi suunnattu aikuisväestölle.

Atlantiksen kantaesitys on torstaina 12.4.2018.

Kiitos Kansallisteatterille ja Aurinkoteatterille hienosta ja viihdyttävästä illasta.