Kiitos vuodelle 2018

On aika kiittää kuluneesta vuodesta ja toivottaa uusi vuosi tervetulleeksi. Kiitos sinulle vuosi 2018. Tulit niin kuin ne monet muutkin vuodet. Räiskyen ja paukkuen. Täytyy sanoa, että minulle riittäisi vähempikin älämölö, mutta älä ota siitä itseesi. Se on sinun tapasi ilmoittaa tulostasi.

En tehnyt tälle vuodella lupauksia, koska en niitä kuitenkaan pidä. En toivonut tasaisempaa vuotta, koska sitä en kuitenkaan olisi saanut. Onnellisemman vuoden pyysin, mitä sain?

Vuosi alkoi kuten tavallisesti tammikuusta. Teatteria ja kirjoja. Sitä näyttää olleen talvinen tammikuu. Mahtui ensimmäiseen kuukauteen muutakin. Bloggariklubilla vieraili Juha Hurme. Aivan mahtava tilaisuus. Tällaiset jutut ovat elämän suola. Entä oliko tammikuu onnellinen? Kyllä. Ei valittamista, koska en muista mitään ikävääkään tapahtumaa. Onnellisuus 1/12.

Helmikuu. Tuo kylmä ja valkea kuukausi. Mitä se minulle toi? Edelleen teatteria, mutta ehkä hieman vähemmän kirjoja. Muistelen, että alkuvuosi oli tahmea kirjallisuuden suhteen, koska lukupiirikirjana oli yksi tiiliskiviteos, jota en meinannut ikinä saada luetuksi. Blogia tutkiessani huomasin, että olen tutkinut myös käsilaukun sisältöä. Miltäköhän sisältö nyt näyttäisi? Ehkä pelottavasti samalta kuin helmikuussa. Herra Karvajalkakin oli helmikuussa vapaalla tassulla. Oho, olenpa leiponutkin jotain helmikuussa. Harvinaista herkkua sellainen. Helmikuun onnellisuus edelleen plussaa. Onnellisuus 2/12.

Maaliskuu alkoi modeemitta. Mur. Heikentyi heti elämänlaatu, kun ei päässyt koneelle silloin kun halusi. Olen huono selailemaan nettiä kännykällä, enkä oikeastaan tykkää somettaakaan muuta kuin Instagramia kännykällä. Teatteria kuitenkin riitti ja lukemista. Aika yksipuolista on elämäni, mutta minä tykkään yksinkertaisesta. Maaliskuussa iski influenssakin päälle. Ei kiva. Inhottava tauti, joka vei voimat. Täytyy silti sanoa, että onnellinen olin maaliskuussakin. Onnellisuus 3/12.

Huhtikuussa on melkoisen vähän blogipäivityksiä. En muista syytä, miksi näin kävi vai veikö influenssa alkukuukaudesta vielä voimia. Joka tapauksessa yksipuolinen teatteri- ja kirjavoittoinen elämä on jatkunut. Yleensä en blogiin kirjoittele työasioita, mutta huhtikuussa alkoivat työpaineet, jotka loivat varjoa koko loppuvuodelle. Siis ei taloudellisia varjoja, vaan uusi toukokuussa lanseerattava ERP. Toiminnanohjausjärjestelmä, jota vastustin viimeiseen naiseen asti. Olinko onnellinen huhtikuussa? Ehkä voin vielä vastata myöntävästi. Onnellisuus 4/12.

Toukokuu oli jokseenkin tapahtumarikas. Kävin TRE-kurssilla, jonka oppeja olen silloin tällöin hyödyntänyt. Etenkin silloin, kun olen käynyt todella ylikierroksilla. Kävin Maunulassa. Nautin keväästä. Luin ja teatterissakin kävin. Manasin uutta ERP:iä. Hermot meinasivat mennä ja välillä menivätkin. Onnellinen silti olin. Onnellisuus 5/12.

Kesäteatterikausi alkoi kesäkuussa. Tosin kävin Mannerheim-oopperassakin. Suomen kesä on upea ja tänä kesänä se oli vielä hiostuttavan kuuma ja aurinkoinenkin. Mies, joka täällä asuu, kärsi keuhkokuumeesta kesäkuussa ja oli sairaalahoidossa. Työpaikan uusi ERP kasvatti lisää harmaita hiuksia. Kesäkuussa tunne oli, että mennään korkealla ja kovaa ja alas tiputaan vauhdilla. Onnellisuus kuitenkin jatkui. Onnellisuus 6/12.

Kesä jatkuu ja heinäkuussa kirjoja tuli luettua melkoisesti. Kävin myös Iittalassa naivistitaidetta ihailemassa. Kesälomakin alkoi heinäkuun loppupuolella. Tosin jouduin ihan viime hetkillä siirtämään lomaani viikolla. Ei olisi ollut pakko, koska perjantaina, kun minun piti jäädä lomalle, minulle tultiin asiasta puhumaan. Tiesin odottaa tätä kysymystä, koska eräs työasia oli melkoisen pahassa vaiheessa. Syy ei ollut uuden ERP:in. Onnellisuus 7/12.

Tulee kuuma, kun ajattelen elokuuta. Olipahan melkoinen kesä. Gammayökköset parveilivat liljoissa iltaisin ja hieman päivisinkin. Otin varaslähdön Oodiin ja kävin Tampereella ihan vain kissakahvilassa. Naivististataidetta tuli elokuussakin nähtyä. Vallisaaressa vierailin ja näin upeaakin upeamman tanssiteoksen. Tällaista ihmisen elämän pitäisi olla. Tosin elokuussa piti palata töihin ja arki alkoi taas. Elokuussa olin todellakin onnellinen. Onnellisuus 8/12.

Syyskuussa alkoi syksyn teatterikausi toden teolla. Herra Karvajalka täytti pyöreät kymmenen vuotta. Luin kirjoja, ja mitä ihmettä: taasko olin leiponut. Oho. Taisi olla toinen kerta tänä vuonna tai kolmaskin, koska syyskuussa leivoin pariin otteeseen. Töissä ongelmat jatkuivat ERP:in kanssa ja ilmeisesti minulla on ollut oikeasti todella kiire, kun mietin, mitä kaikkea ehdin syyskuussa puuhata. Kiireestä huolimatta onnellinen olin. Onnellisuus 9/12.

Lokakuussa kiireet jatkuivat samoilla saroilla kuin syyskuussa. Lisäksi olivat Helsingin Kirjamessut. Messut, joihin on pakko päästä. Herra Karvajalan kanssa kävin eläinlääkärissä ja sain paniikkikohtauksen. En osaa suhtautua rennosti eläinlääkärissä käymiseen. Hermostun ja kissa aistii sen. Inhottaa olla tällainen nynnerö. Kaikesta huolimatta onnellisuus voitti lokakuussakin. Onnellisuus 10/12.

Marraskuussa kissamurheet jatkuivat. Taas eläinlääkäriin. Ei selitystä vaivoille, mutta olen alkanut kallistua Tassulinnan emännän vihjeeseen väreilevän ihon sairaudesta. Eikä ilmeisesti liene loppujen lopuksi kovinkaan harvinainen. Työkaverini kissalla oli kesällä samankaltaisia oireita ja hänen siskonsa kissalla melko usein. Kissan sairastelun lisäksi miestä, joka täällä asuu, alkoivat vaivata toisen reiden hermokivut. Itse puolestani siirryin terveyskeskukseen selvittelemään perussairauksien saloja, koska työpaikkalääkäri ei niitä enää hoida. Tuntui, että marraskuu oli alakuloinen ja kiireinen. Onnellinen olin kuitenkin siitä, että räntäsateet puuttuivat. Marraskuu oli kuiva ja mukava säitten suhteen. Onnellisuus joka tapauksessa 11/12.

Joulukuussa kuvittelin kirjoittelevani vaikka mitä blogipostauksia. Mitä pidemmälle kuukausi eteni, sitä huonommalta postaustilanne näytti. Kiire, kiire ja kiire. Kiire töissä, kiire kotona. Sitten iski flunssa, joka jatkuu vieläkin. Tapaninpäivän jälkeen äitini soitti ja kertoi pikkuveljeni olevan sairaalassa. Henkikulta oli ollut lähellä mennä sairaskohtauksen myötä, mutta onneksi oli veljelläni enkeleitä matkassa. Hän ehti saada apua. Olen onnellinen. Olen onnellinen myös siitä, että tänään veljeni kotiutui sairaalasta, ja soitellessaan, vaikutti olosuhteisiin nähden hyvin pirteältä. Onnellisuus ehdottomasti 12/12.

Se on kummallista, kuinka onnellinen sitä loppujen lopuksi on, vaikka arjen kiireissä paljon ikäviä asioita onkin. Pitää vain löytää ne kauniit ja ihanat asiat sekä olla onnellinen niistä. Kuinka onnellinen sinä olit vuonna 2018?

Otetaan uusi vuosi ilolla vastaan. Onnea Uudelle Vuodelle 2019!

Runohaasteen koosteruno

Tänään on vuoden viimeinen päivä ja samalla Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteen viimeinen osallistumispäivä. Haaste kesti kokonaisuudessaan vuoden 2018. Hieman runojen lukeminen laski verrattuna vuoteen 2017. Silloin luin kokonaiset kymmenen runokirjaa. Tänä vuonna tuli luettua vain yhdeksän. Minulle määrä on kohtalainen, koska en ole juuri aiemmin runoja lukenut. Siksi täytyy kiittää Reader, why did I marry him? -blogin Omppua, koska ilman häntä, en varmasti olisi tällaisiinkaan määriin yltänyt.

Tämän vuoden runohaasteen teki entistä kiehtovammaksi se, että haasteen päätteeksi jokainen haasteeseen osallistuja julkaisee oman runon, joka on muodostettu luettujen runokokoelmien nimistä. Lisäksi kukin voi halutessaan täydentää runoa omilla sanoillaan, koska muuten tehtävä voisi olla aika hankala.

On siis aika paljastaa runoni. Lukemieni runoteosten nimet ovat kursiivilla.

Elämää Lagoksessa

mitä se on?

Se on Hopeanmustaa,

Harmaa säteilee

Ensimmäinen rakkaus

Ikimuistettavin,

hellyttävin

Vaikeaa se silti

Saattaa, olla

mysteerisessä

Lagoksessa

Tällöin on

Sinun vuorosi loistaa

Lagoksessa

Rakkaudesta, rakkaudella

Rakastuneena

Yömatkat Lagoksessa

salaperäisiä,

kimurantteja

ja hämäriä ovat

Kissojen kielen kompasanakirja

matkaoppaaksesi ota

Runon runoteokset löydät alla olevien linkkien takaa.

Rita Dahl: Elämää Lagoksessa  

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

Tuuli Tamminen-Syrjälahti: Harmaa säteilee

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa

Mauno Saari: Rakkaudesta, rakkaudella

Juuli Niemi: Yömatkat

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Vuosi sitten tein tilastointia runoista. Tänä vuonna en tehnyt. Sen kyllä huomasin, että jostain syystä tuli luettua enemmän miesten kirjoittamia runoteoksia kuin naisten. Vuosi sitten tilanne oli tasan puolet ja puolet. Edellisessä runohaasteessa huomasin lukevani runoja eniten talvella. Tänä vuonna painotus siirtyi kevääseen. 

Runohaaste oli jälleen kerran kiva. Mielenkiinnolla odotan, millaisia runoja muut haasteeseen osallistujat ovat saaneet aikaiseksi.

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Vuosi lähestyy uhkaavasti loppua ja runohaaste myös. Minä olen auttamattomasti melkein myöhässä tämänkin postauksen kanssa, mutta tässä se nyt tulee. Tiedättekö mitä? Ihan oma kissarunokirja! Tai siis ei tietenkään itse kirjoittamani, mutta kustantajalta saatu, joten lämmin kiitos siihen suuntaan. Ja mikä parasta kissarunokirja on legendaarisen T. S. Eliotin käsialaa vuodelta 1939. Alkuteoksen nimi on Old Possum’s Book of Practical Cats. Kissarunot on julkaistu nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Ai niin, kirjan nimi on suomeksi Kissojen kielen kompasanakirja (Otava, 2018). Sivuhuomautuksena mainittakoon, että huomasin T. S. Eliotilla olleen sama syntymäpäivä kuin itselläni. Hänen syntymävuotensa oli kuitenkin jo vuonna 1888, ja ehtipä mies siirtyä ajasta iäisyyteenkin ennen kuin minusta oli tietoakaan.

Se on kummallista, kuinka kissaihminen alkaa kehrätä, kun on puhe kissoista. Kirjan runot ovat ihastuttavia. On runoa kissojen nimeämisestä, mikä ei olekaan aivan yksinkertaista puuhaa. Vaikka kissalla olisi arkinimi, tarvitsee se silti nimen, joka kertoo, kuinka ainutkertainen ja ihana se on. Julle Jantteri on kissa, joka nukkuu päivät pitkät. Öisin se hieman aktivoituu ja lähtee kellariin työhön. Jätetään kuitenkin kertomatta, millaisia yötöitä katilla on mielessään. Merirosvo Ärjykissa on melkoinen kissa sekin, vaikka aikamoisen karmea tarina on itsessään. Entä sitten Mukkelismauri ja Rimpularonja? Oikea kauhukaksikko. Jos tämän talouden Herra Karvajalka on välillä olevinaan Kimi Räikkönen, on parivaljakko sitä tuplana. Hurjaa menoa. Huh. Monni Mysteerikissa tuo mieleen Pekka Töpöhäntä -kirjojen Monnin, vaikka kyseessä aivan eri kissa onkin. On olemassa myös teatterikissa Papu, joka ilman muuta nostattaa hymyn kulttuuria rakastavan henkilön kasvoille. Kirjan kätköistä löytyy myös runo, kuinka kissoja pitää puhutella. Sääntö numero yksi tuntuu olevan, että koira on koira ja kissa on kissa.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, ettei näitä runoja ole aiemmin julkaistu kirjamuodossa suomeksi. Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaaliin runot ovat kyllä löytäneet tiensä. Tietysti tässä kirjassa on myös käännöksen taitavuudella valtava merkitys. Runoista löytyvät loppusoinnut, joten hienoa verbaalista lahjakkuutta suomentajalta on tässä tehtävässä vaadittu. Kirjan runojen suomennosten takana on kirjailija Jaakko Yli-Juonikas. Loistavaa työtä.

Kun tästä kirjasta puhutaan, on mainittava myös mainiot kuvitukset. Ihania kissoja eri asennoissa ja erivärisine turkkeineen. Myönnettäköön, että kirja on mustavalkoinen, mutta myös tällä värityksellä kissoista löytyy paljon sävyeroja. Ja ne ilmeet! Kissa on ilmeikäs eläin, vaikka joku muuta väittääkin. Kiitos Jenna Kunnas. Olet saanut aikaiseksi riemastuttavaa jälkeä.

Pirskatti-kissa on musta ja valkee

Pirskatti kooltaan on kompakti siis.

Monesti Pirskatti innosta halkee

aamuyön aikaan, kun kello on viis.

Päivällä pirskatit rauhassa makaa,

illalla varhain ne melua ei;

vasta kun kuu nousee kattojen takaa

pirskatit hulluiksi heittäytyy, hei!

Ote lainattu T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirjasta runosta Pirskattien laulu.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirja kuuluu kaikkien kissojen ystävien lukukirjaksi. Kirja herättää varmasti ihastusta myös lasten keskuudessa.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirjalla ehdin vielä osallistua Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Oli jokseenkin vaikea saada Herra karvajalkaa samaan kuvaan kissarunokirjan kanssa. Jos Herra Karvajalasta tuli terävä, niin kirjasta ei, ja sama tietysti toisinpäin. 😆😹

Tuuli Tamminen-Syrjälahti: Harmaa säteilee

Piti ehtiä ennen joulua postaamaan vaikka mitä, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Kaiken lisäksi sairastuin sopivasti flunssaan jouluksi. Alkaa olla perinne. Ilmeisesti stressi laukeaa ja olen avoin kaiken maailman pöpöille. Tapaninpäivänä olen kuitenkin ottanut rennosti. Olen nukkunut lähes koko päivän, kunnes muistin, että huomenna pitää palauttaa kirjastoon yksi kirja. On siis aika runouden. Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee (Artbox Irja, 2013) osui käteeni sattumalta kirjaston runohyllystä, eikä ollutkaan mikään hullumpi sattuma.

Harmaa säteilee on helposti lähestyttävä runoteos. Kirja on jaettu kuuteen eri kokonaisuuteen, josta löytää lohtusanoja tai ajatuksia eri elämäntilanteisiin. Rakkauden suuruutta voi kuvata hyvin yksinkertaisesti, mutta kauniisti. Elämä koostuu jokapäiväisistä asioista ja teoista, joita ei normaalisti huomaa, mutta jos antaa katseensa ja ajatuksensa hetkeksi pysähtyä, havaitsee, kuinka erikoislaatuisia asioita ympäriltään löytää. Luonto näyttäytyy jokaiselle omanlaisenaan. Luonto koostuu käsittämättömän isoista asioista tai ihan vain pienistä osista. Kokoelman Kasvu-osio on riipaiseva. Kolmetoistavuotiaan nuoren oman itsensä etsintä, oman äidin dementoituminen. Aiheita, jotka koskettavat syvältä. Kirkonpenkissä koostuu kristillisistä runoista, jotka eivät ehkä aivan auenneet minulle. En tunne itseäni kovin kristilliseksi henkilöksi, vaikka edelleen kirkkoon kuulunkin. Uskon kuitenkin, että näistäkin runoista löytyy lohtua, jos Jumala on lähellä sydäntä. Kokoelman päättää Lähtö, jossa kuolemaa lähestytään hyvin kauniin sanoin.

Kirjan jaottelu on onnistunut mielestäni todella hyvin. Jotenkin tuli tunne, että ohueen kokoelmaan oli saatu yksien kansien väliin monta suurta teemaa. Mikään teema ei kuitenkaan mielestäni kärsinyt toisen teeman ylivoimaisuudesta. Kirja on ehdottomasti tasapainoinen ja kauniisti kirjoitettu sekä koottu. Pidin myös Tamminen-Syrjälahden selkeäsanaisuudesta. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, mitä runoilija tahtoo sanoa, vaikka toki joudun runoja aina lukemaan useampaan kertaan ja maistelemaan sanoja. Runojen lukeminenhan on täysin erilaista kuin romaanien lukeminen. Runoja lukee huomattavasti hitaammin, mutta hienot sanat jäävät helposti mielen sopukoihin. Tykkäsin myös siitä, kuinka osassa runoissa etelä-pohjanmaalaisuus tulee ilmi.

Seison portailla

     järvellä sumu soutaa hitaasti hämärässä

On aivan hiljaista

kissantassujen jäljet palelevat ohuessa lumessa

Ote lainattu Tuuli Tamminen-Syrjälahden runoteoksesta Harmaa säteilee.

Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee kannattaa lukea, jos haluaa lohduttavaa ja ajatuksia tuovaa lukemista.

Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Teatterissa: Kolme sisarta

On teatteriesityksiä ja on teatteriesityksiä. Parhaimmillaan teatteriesitys on kuin taideteos, jota voi vain huokaillen ihailla. Sellaisen taideteoksen näin vastikään Kansallisteatterissa. Paavo Westerberg on ohjannut Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta mestarillisen esityksen, joka ei todellakaan jätä katsojaa kylmäksi. Upea kokonaisuus, joka on toteutettu tavalla, joka toimii. 

Marja Salo, Emmi Parviainen, Elena Leeve, Samuli Niittymäki ja Olavi Uusivirta

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Pikkukaupunki ja kolme isänsä menettänyttä sisarusta. Niin, ja tietenkin myös isänsä menettänyt mies. Olga (Elena Leeve) on opettaja, joka on aina valmis auttamaan. Samaan aikaan nainen tuntee tyhjyyttä. Elämällä ei ole hänelle mitään annettavaa. Maša (Emmi Parviainen) puolestaan on naimisissa paikallisen opettajan kanssa. Isän kuoleman jälkeen Maša ei ole enää pystynyt soittamaan. Hän ajelehtii elämän vietävänä. Avioliitossa on jotain pielessä, eikä aikaakaan, kun Maša rakastuu toiseen mieheen. Irina (Marja Salo) puolestaan haaveilee oikeasta rakkaudesta, jota kotikaupungista ei löydy. Irina toiveena on myös tehdä työtä, koska työn tekeminen on arvokasta. Yhteistä sisaruksille on toive päästä Moskovaan. Kaupunkiin, jossa he voisivat elää unelmaansa. Andrei (Eero Ritala) on vaimonsa Natašan (Anna-Maija Tuokko) talutushihnassa. Mieheltä on odotettu paljon, mutta lähinnä pettymyksiä on tullut vastaan. Isän varjo leijuu alati läsnä sisarusten teoissa ja ajatuksissa.

Täytyy sanoa, että ihailin Marja Salon herkkää, mutta hyvin vaikuttavaa eläytymistä Irinan rooliin. Yksinkertaisesti taitavaa työskentelyä. Emmi Parviaisen voimakas tulkinta läpi näytelmän ansaitsee puolestaan erikoisaplodit. Mašan rooli oli kuin tehty naiselle. Yksi, joka oli kuin aivan toisesta maailmasta, oli Anna-Maija Tuokko. Nainen oli mielipuolisessa ja bitchmäisessä roolissa, joka vuoroin pelotti ja vuoroin huvitti. Huikeaa, kuinka hyvin tällainen pelasi näyttämöllä. Esko Salminen nähdään näytelmässä ikääntyneen sotilaslääkärin Tšebutykinin roolissa. Tähänhän ei voi edes mitään sanoa tai kirjoittaa. Miehen näyttelemistä on aina hienoa katsoa. Etenkin monologikohtaus oli huippu.

Esko Salminen

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Ennen näytelmän alkua hieman harmittelin parvipaikkoja, mutta vielä mitä. Parvella istuminen ei haitannut etenkään ensimmäisellä puoliajalla. Näytelmä oli rakennettu siten, että näyttelijöitä kuvattiin ja kuvatallenne näkyi parven korkeudella valkokankailla. Näyttelijöitä ei siis välttämättä aina edes nähnyt näyttämöllä, vaan he olivat piilossa lavasteiden tai lavasteena olevan kartanon sisällä, jossa kohtausta käytiin. Kartanon ikkunaruuduista saattoi jotain vähäistä näkyä, jos oikein tirkisteli. Kiehtova, mutta toimiva tapa tuoda näytelmä katsojien verkkokalvoille. Toisella puoliajalla esitystapa muuttui hieman perinteisemmäksi. Pitää muuten mainita, että näytelmän loppupuolella suuret lavasteet nousivat ikään kuin porrasmaisesti ylöspäin ilmaan. Samaan aikaa taustalla kuului musiikki tai kilisevä ääni, josta tuli mieleen jättiläismäinen tuulikello. Kaunista!

Näytelmän valaistus, tehosteet, lavastus ja videot olivat uskomattomassa sopusoinnussa keskenään. Tässä on täytynyt olla valtava työmaa, jotta esityksestä on saatu sen näköinen kuin se on. Oikeasti en yhtään valehdellut postauksen alussa, kun kirjoitin taideteoksesta. Kiitos koko työryhmälle.

Emmi Parviainen ja Terhi Panula

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Paavo Westerberg oli aiemmin syksyllä kertomassa näytelmästä bloggariklubilla. Westerberg kertoi, että Kolme sisarta on ajasta ja paikasta riippumaton klassikko. Westerbergin mukaan klassikot tarraavat nykyaikaan ja kirkastavat tämän ajan. Hänen mielestä Kolme sisarta onkin nykyihmisen kuva. Näytelmässä liikutaan ajattomuudessa tai useassa ajassa. Näytelmästä löytyy myös viitteitä tähän aikaan ja tulevaan . Westerberg heitti ilmaan myös ajatuksen, onko Tšehovin kolme sisarta oikeasti vain yksi henkilö. Tšehovia itseään henkilöissä on joka tapauksessa mukana.

Nyt on pakko myöntää, että Kansallisteatterin Kolme sisarta on yksi ehdottomasti parhaimpia näytelmiä, joita olen vuoden aikana nähnyt. Esitykset jatkuvat ainakin kevätkauden 2019 ajan, joten jos mietit jollekin taiteesta pitävälle sukulaiselle tai ystävälle joululahjaa, niin se on tässä. Liput Kolmeen sisareen.

Kolme sisarta sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 21.11.2018.

Rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen

Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg

Lavastus: Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen

Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Videosuunnittelu: Ville Seppänen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva

Dramaturgi: Eva Buchwald

Ohjaajan assistentti: Joel Härkönen

Kiitos Kansallisteatterille medialipusta, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Olen niin kiitollinen sääherroille sateettomista keleistä. Tiedättekö miksi? Siksi, että kissan ulkoilutuksen ohessa olen voinut lukea ulkona. Pimeys ei haittaa, jos käyttää otsalamppua lukulamppuna. Voi olla, että naapuruston asukkaat hieman tuijottavat, mutta minua se ei haittaa. Ulkona lukemisessa on tyyliä. Viimeisimmän ulkoilulukemisen sain juuri äsken luettua loppuun. Kirja oli Cecilia Samartinin Kirottu kauneus (Bazar, 2018). Kirja, joka järkytti, mutta oli samalla jollain tavoin lohduttava.

Kolme toisilleen tuntematonta tyttöä on joutunut tahtomattaan Las Vegasiin. Inesa on kotoisin Moldovasta. Hänen piti mennä oman kylän pojan, Zaimin, kanssa naimisiin, mutta suunnitelmat muuttuivat yllättäen. Hänet kuljetettiin huumattuna Las Vegasiin ja myytiin upporikkaan miehen ja hänen asiakkaidensa leikkikaluksi. Karlan äidin kuolema ajaa tytön väärään seuraan. Karlasta tulee kukkaistanssija, jonka mies voi halutessaan ostaa itselleen muutamaksi hetkeksi. Tämä on kuitenkin vasta alkua. Karla joutuu Las Vegasiin, jossa hän lopulta löytää itsensä kadulta myymässä itseään. Sammy on alle kymmenvuotias tyttölapsi. Hän on joutunut insestin uhriksi. Nokkela tyttö tekee lopulta teon, joka on lähtölaukaus karkumatkalle. Sammy haluaa muuttaa Kaliforniaan valtameren rannalle. Las Vegas on vain välivaihe matkalla.

Tyttöjen tarinat kietoutuvat toisiinsa, kun Karla tutustuu ensin Inesaan ja myöhemmin Sammyyn. Kaikki haluavat Las Vegasista pois. Se ei tule olemaan helppoa, koska pelkoa on ilmassa liian paljon. Aina on kuitenkin mahdollisuus. Pako voi alkaa, kun muita vaihtoehtoja ei ole. Tyttöjen lähtö aiheuttaa ajojahdin, jossa ihmishengellä ei ole mitään arvoa.

Aivan järkyttävä tarina, mutta toisaalta kirjassa on uskomattoman paljon hyvyyttä. Sellaista hyvyyttä ja rakkautta, jota jokainen ihminen tarvitsisi. Etenkin tytöt, jotka ovat joutuneet ottamaan oman elämänsä haltuunsa aivan liian nuorina. Tytöt, jotka ovat nähneet aivan liian paljon pahaa ja irstasta meininkiä. Tytöt, joiden tulevaisuus on viety. Tytöt, jotka ovat joutuneet ihmiskaupan uhriksi. Cecilia Samartin kuvaa ihmiskauppaa tavalla, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Ihmiskauppa on mielipuolista ja rumaa. Vain rahalla, arvoasemilla ja mielihaluilla on tässä pelissä voimaa. Ihmiskaupan uhreiksi joutuvat tytöt ovat pelkkiä pelinappuloita.

Pidin siitä, kuinka Samartin vie lukijansa tyttöjen maailmaan. Tyttöjen tarinat vuorottelevat ja yhtyvät toisiinsa vähitellen. Kirjan alku tosin alkaa jo siitä hetkestä, kun tytöt lähtevät yhdessä pakomatkalle. Samartin kuvaa jokaisen tytön lähtötilanteen ja nykytilanteen loistavalla tavalla. Aivan kuin olisit itse ollut osa tyttöjen tarinaa. Samartin pitää myös jännitystä ilmassa koko ajan. Ajojahti, jossa lukijalla on vain pelko siitä, kuinka tyttöjen käy.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Beauty for Ashes on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Kristiina Vaara. Mainittakoon myös se, että kirjan rujonkauniit kannet on suunnitellut Eija Kuusela.

Cecilia Samartinin Kirottua kauneus on samalla sekä viihdyttävä että jännittävä, jos nyt viihdyttävästä voidaan ihmiskaupan yhteydessä puhua. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoin ja sopii hyvin joulupukin konttiin.

Cecilia Samartin vieraili syksyllä Helsingin Kirjamessuilla. Olin mukana Bazarin bloggaajatilaisuudessa, jossa Samartin oli kertomassa kirjastaan meille bloggaajille. Samartinista välittyi hyvin lämmin ja läsnä oleva kuva. Olen kiitollinen, että hän oli tarttunut näin räikeään aiheeseen. Kiitos myös kustantajalle kirjasta.

Kaarina Griffiths: Punainen piru ja musta enkeli

Nyt tuli koettua taas kerran jotain uutta. Sain sähköpostiini e-kirjan. Minähän en ole yhtään e-kirjaa lukenut. Äänikirjoja olen kuunnellut muutaman, mutta en tuntenut juttua aivan omakseni. Äänikirjoja kuuntelin ulkona ollessani, jolloin oikeasti haluan kuunnella luonnon ääniä. E-kirja puolestaan on oudoksuttanut minua. Kyllähän vanhanaikainen kirja on ainoa oikea kirja. Vai onko? Päätin kokeilla lukea sähköpostiini saamaani Kaarina Griffithsin esikoisdekkaria Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales, 2018) kissan ulkoilun ohessa. Ei muuta kuin Play Kauppaan sovellusta lataamaan. Onnistuin ja lukeminen saattoi alkaa. Täytyy myös myöntää, ettei ollut yhtään hullumpi kokemus.

Keski-ikäinen Heli on kesätöissä vanhainkoti Onnelassa. Heli viihtyy työssään ja pitää siitä, kuinka vanhuksia kohdellaan. Onnela on ihana, vanha pitsihuvila maalaismaisemassa. Suomen kesä on kauneimmillaan, eikä ukkospilviä taivaalla näy. Idyllisyys kuitenkin rikkoontuu, kun Onnelassa alkaa tapahtua kummia. Ensin jotain pienehköä, johon henkilökunta ei edes halua reagoida, koska kyse saattaa olla dementoituneen asukkaan omista puuhista. Alkaa tapahtua lisää. Lääkevarastosta on varastettu iso määrä rauhoittavia - ja kipulääkkeitä. Heli joutuu epäillyksi, mutta niin joutuu moni muukin. Juhannusjuhlien jälkeen tapahtuu vielä pahempaa. Yksi talon asukkaista löydetään saunalta kuolleena. Ruumissa on väkivallan merkkejä. Kuka Onnelassa on murhaaja vai onko murhaaja joku ulkopuolinen?

Kaarina Griffithsin dekkari vie ihaniin kesäisiin tunnelmiin. Viime päivien sateiden jälkeen olisi kiva taas nähdä aurinkoa, ja sitä tässä kirjassa riitti. Kirjan tunnelmakuvat ovatkin ihastuttavia ja hyvin perisuomalaisia. Pidin myös siitä, kuinka kirjailija vie tarinaa eteenpäin. Dekkarissa on paljon pohdintaa, mutta tarina selkeästi etenee. Olin myös hyvin yllättynyt siitä, mitä kaikkea kirjassa tapahtui. Olin siinä uskossa, että ensimmäinen outo tapaus Onnelassa leviäisi laajemmin ja tarina pyörisi tämän tapahtuman ympärillä. Jotenkin tuli siis toisinaan sellainen olo, että kirjassa oli ehkä hieman liikaakin tapahtumia. Toisaalta lopussa asiat niputettiin hienosti yhteen pakettiin, eikä arvoituksia jäänyt ilmaan.

Kirjan tapahtumat pohjautuvat Saksaan ja puna-armeijan hyökkäyksiin. Hienoa, kuinka Griffiths on tuonut saksalaista tarinaa suomalaiseen maalaismaisemaan. Periaatteessa tarina voisi olla totta, vaikka ei ehkä aivan murha-asteelle saakka. Maailmassa kuitenkin tapahtuu kaikenlaista ja yllättäviä asioita voi nousta esiin vuosikymmenten takaa.

Kirjan kansikuva on pelottava ja antaa hieman vääristyneen kuvan itse dekkarista. Itse en nimittäin olisi kannen perusteella kirjaa luettavakseni valinnut. Odotinkin jotain trillerimäistä kauhua, mutta onnekseni sain nauttia mukavasta murhadekkarista, jos murhaa mukavaksi voi sanoa. Ymmärtänette kuitenkin, mitä tarkoitan.

Kaarina Griffithsin Punainen piru ja musta enkeli sopii etenkin kesälomalukemiseksi, mutta nyt talvella kirja vie ajatukset kivasti kesäisiin tunnelmiin.

Kiitos e-kirjasta kustantajalle. Yksi kokemus rikkaampana e-kirjan jäljiltä.

Teatterissa: Ateria

Ilokseni Reader, why did I marry him? -blogin Omppu pyysi minut seurakseen KOM-teatteriin katsomaan Ateriaa. Minulla ei ollut näytelmästä mitään muuta mielikuvaa kuin Niko Saarela ja Juho Milonoff. Olin siis liikkeellä hyvin avoimin silmin ja tuntein. Mikä sitten oli lopputulema?

Ateriassa tapahtumat pyörivät hampurilaisbaarin takaosassa. Välillä käydään asiakkaiden äärellä itse ravintolasalissa, mutta syvällisiä keskusteluja ei haluta asiakkaiden kuultaviksi. Koistinen (Juho Milonoff) on hampurilaisbaarin työntekijälistoilla konkari, joka hallitsee hampurilaisten teon vaikka unissaan. Meke (Niko Saarela) puolestaan on untuvikko, joka ei millään ymmärrä sitä, että hampurilaisten tekemisessä ratkaisee aika. Työ on tarkkaan kellotettua, ja siitä riippuu tulevaisuutesi hampurilaisbaarissa. Mikään yritys ei halua tuottamatonta työvoimaa listoillensa.

Niko Saarela ja Juho Milonoff

Kuva © Patrik Pesonius, KOM-teatteri

Juho Milonoff tai siis Koistinen hyörii ja päästelee tunteitaan ilmaan testosteronihöyryissään. Hän käskyttää ja komentaa Mekeä, joka vaikuttaa olevan jonkinlainen nörtti. Milonoffin lavatyöskentely on uskomattoman voimakasta ja verbaliikkaa ei säästellä. Sylki saattaa hieman lennellä, mutta se kuuluu jotenkin asiaan. Meken asussa viihtyvä Saarela puolestaan vaikuttaa hieman eksyneeltä. Toisaalta kukapa ei uudessa työpaikassa samoin tuntisi. Mekessä on kuitenkin jotain sellaista, jolla hän saa hampurilaisbaarin työvoimapoliittisen tilanteen kääntymään päälaelleen. Kuka se oikeastaan käskyttääkään ja ketä?

Täytyy myöntää, että ensimmäinen ajatukseni näytelmästä oli, että kyseessä on työpaikkakiusaamisesta kertova näytelmä. Toki sitäkin näytelmästä löytyy, mutta kyllä tässä oli kyse paljosta muustakin. Uskon myös, että omat ajatukseni postattuani huomaan, että kaikki muut ovat löytäneet näytelmästä vaikka mitä muuta ajateltavaa. Ateriasta löytyy monia asioita, mutta yksi on aivan selvästi vallanjano. Koistisen ja Meken välillä on selkeää kiistaa vallasta. Kumpikin sitä haluaisi käyttää, ja Koistinen on sitä mieltä, että hän on ollut pidempään töissä, joten valta kuuluu hänelle. Meke puolestaan on sitä mieltä, että valta kuuluu sille, joka on taitavampi ja älykkäämpi. Miten ihmeessä tästä tulee eittämättä mieleen työmaailma? Tällaisia sotia käydään päivittäin eri puolilla maailmaa. Ihan myös täällä koti-Suomessakin.

Juho Milonoff

Kuva © Patrik Pesonius, KOM-teatteri

Jos ajattelen vallanjanoa enemmän, on Koistinen toisaalta huipulla. Hänellä on valta hidastuttaa hampurilaistuotantoa tai tehdä sille ilkivaltaa. En viitsi edes kertoa, millaista ilkivaltaa, mutta hampurilaispaikan nimi Eat Shit and Die on jollain tavoin hyvin kuvaava. Tästä tulee aasinsilta seuraaviin ajatuksiini. Millaista hygienia oikeasti on elintarvikealalla? On tietyt lait ja määräykset ja niitä varmasti noudatetaankin, mutta tekeekö tilaisuus varkaan ja henkilökunta niskuroi, kun siihen on mahdollisuus. Mitä luultavammin vastaus on kyllä, vaikka työntekijän oma työpaikka saattaisi olla vaarassa. On myös välinpitämättömyyttä, joka saattaa laittaa hygieniasuositukset koville.

Koistinen ja Meke ovat kuitenkin ihmisiä, joilta löytyy omat herkät puolensa. Koistinen janoaa rakkautta. Sitä ei kaikesta huolimatta ole ollut tarjolla, joten Koistinen on rakastunut pehmiskoneeseen. Hieman yksipuolista rakkautta, mutta pehmiskone ainakin tarjoaa herkkujaan. Meke puolestaan on eläinrakas. Meken rakkauden kohteena on rotta, joka on kaikkien elintarvikealalla työskentelevien kauhu.

Niko Saarela

Kuva © Patrik Pesonius, KOM-teatteri

Ateriasta on moneksi. Näytelmän nähtyäni päällimmäinen ajatukseni oli, että siis mitä. Nyt kun esityksen näkemisestä on yli kaksi viikkoa, ovat ajatukset tasaantuneet ja näytelmästä on alkanut nähdä erilaisia puolia. Okko Leon tekstiin pohjautuva näytelmä on monitasoinen. Sen voi katsoa pelkkänä komediana, mutta sen voi ajatella olevan myös kannanotto erilaisiin isoihin teemoihin. Jokainen valitkoon kantansa. Ateria joko maistuu tai ei maistu. Minulle maistui, kunhan tarpeeksi sulattelin.

Ateria sai kantaesityksensä KOM-teatterissa keskiviikkona 31.10.2018.

Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela

Teksti: Okko Leo

Ohjaus: Mika Leskinen

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen

Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo

Kiitos KOM-teatterille kuvalainauksista.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 3. luukku

Tervetuloa lukemaan Kirjabloggaajien joulukalenteria! Istahda joka päivä ennen joulua hetkeksi alas ja nauti kiireettömyydestä tämän ihanan joulukalenterin ääressä. Tämän jälkeen jaksat taas ehkä hieman paremmin puuhastella ja toimia reippain mielin. Tänään aukeaa joulukalenterin luukku numero kolme, jossa muistellaan joulupukkia ja ehkä hieman tonttujakin.

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi

Puhu pukille (Tammi, 2000) on Axa Sorjasen koostama ja Tomi Riionheimon kuvittama teos joulupukista. Kirjan kertomukset on kerätty eri-ikäisiltä ihmisiltä ympäri Suomea. Yhteistä kertomuksille ovat muistot joulupukista, ettekä voi edes arvata millaisista muistoista. On kauniita tarinoita, joissa jopa silmäkulmakin voi hieman kostua, mutta on myös tarinoita, joissa joulupukki onkin jotain ihan muuta, mitä perheen pienokaiset ja vanhemmat ovat toivoneet.

Kuvalainaus Tomi Riionheimon kuvituksesta Puhu pukille -kirjassa

Miltä kuulostaa joulupukki, joka jättää lahjojen jakamisen kesken ja ryhtyy kokoamaan junarataa yhdessä perheen pojan kanssa? Junanlähettäjäksi muuttunut pukki saadaan ulos talosta vasta puolenyön tiimoilla. Entä kesähelteillä huopatossuissa ja pukkiasussa kulkeva mies, joka on herännyt jostain pusikosta polttareidensa jäljiltä? Miehen kävellessä kotia kohti japanilainen turisti pysäyttää hänet ja pestaa pukin valokuvaussessioon lapsiensa kanssa. Aikamoisen tilin joulupukki kyseisestä keikasta nappasikin. On myös surullisia tarinoita, joissa lapsen viaton usko joulupukkiin murenee. On jopa tarina, jossa joulupukille täytyy kutsua ambulanssi. Hienojakin tarinoita löytyy. Joulupukin lumihankeen juuttuneen auton takaisin matkaan pelastaa joukko toisia joulupukkeja. Joulunahan on kaikilla hyvä mieli ja tahto auttaa lähimmäistään.

Puhu pukille on kirja, jonka lukee nopeasti. Kirjan tarinat naurattavat, mutta saavat myös vakavaksi. Kirja on juuri sellainen elämänmakuinen teos, joka piirtää melkoisen kuvan siitä, kuinka erilaisia ihmisten joulut voivat olla.

Nyt haluan tietysti itse kertoa kaksi tarinaa. Lyhyitä lupaan sen.

En muista, minkä ikäinen olin, mutta alle kouluikäinen joka tapauksessa. Lastentarhassa kuiskittiin tontuista, jotka kurkkivat ikkunoiden takana ja tekevät muistiinpanoja lapsista. Siitä tietysti, kuka on kiltti ja kuka ei. Eräänä aamuna hoitajat saivat lapsijoukkion siirrettyä tarhan isojen ikkunoiden ääreen. Ette ikinä arvaa! Ikkunoiden takana kurkki punapukuinen ihka elävä tonttu! Jännää! Alkoi hirvittävä hihkuminen ja ehkä ilmassa oli hieman pelkoakin. Tonttu juoksi saman tien läheiseen metsikköön, kun lapset hänet huomasivat. Tästä jäi sellainen jälki sydämeen, etten voi muuta kuin kiittää lastentarhan tätejä, jotka esityksen lapsille järjestivät.

Toinen tarina onkin karumpi. Viisivuotiaana istuin lattialla ja leikin vaaleansinisellä kuplavolkkarilla. Rullasin autoa edestakaisin ja puhuin joulusta ja joulupukista aivan kuin maailmassa ei mitään muuta olisikaan. Onhan se jännittävää aikaa, kun joulu on aivan kohta käsillä. Seitsemänvuotias isoveljeni tuli siihen viereeni ja totesi, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Muistan vieläkin sen hetken, kun kaikki mureni ympäriltäni. Aloin tietysti inttää vastaan, mutta isoveljeni viisaudella ei ole rajoja. Hänellä oli selkeät perusteet sille, mistä kaikki joululahjat tulevat, ja kuinka joulupukki on vain joku, joka on pukenut punanutun ja parran päällensä. Se oli hetki, jolloin päätin, etten ikinä kerro pikkuveljelleni, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Pikkuveljeni taisi uskoa vielä yhdeksänvuotiaanakin joulupukkiin, vaikka varmasti tämän kieltäisi, jos blogiani jaksaisi lukea.

Millaisia muistoja teillä on joulupukista? Onko hyviä vai huonoja? Tällaiset muistot ovat ihania, varsinkin jos myöhemmin pystyy nauramaan muistoille, jotka ovat aiheuttaneet pettymyksiä tapahtumahetkellä.

Eilisen joulukalenteriluukun löydät Riitan Kirja vieköön -blogista.

Neljännen luukun meille paljastaa Kirjasähkökäyrä -blogin Mai.

Ihanaa joulunalusaikaa kaikille!

Maunulalainen päiväkirja

Keväällä kävin matkalla tuntemattomassa. Kävin Maunulassa. Tänä syksynä sain kutsun tulla katsomaan Maunulalaista päiväkirjaa. Otin kutsun ilolla vastaan, koska kyseessä oli maunulalaisten julkisten päiväkirjojen purku. Siis mitä? Maunulalaiset saivat vuoden 2016 keväällä kirjastoonsa kolme tyhjää päiväkirjaa täytettäväkseen. Päiväkirjat olivat kenen tahansa lainattavissa, ja niihin sai tallentaa omia ajatuksiaan. Näistä ajatuksista alettiin tämän vuoden kesällä tehdä teatteriesitystä. Esitys oli osa Kansallisteatterin ja Maunulan Maisema -yleisötyöhankkeen tuotoksia.

Jonnakaisa Risto ja Matti Onnismaa

Kuva © Katriina Gafoor, Kansallisteatteri ja Maunulan Maisema -yleisötyöhanke

Näyttelijät Matti Onnismaa ja Jonnakaisa Risto olivat saaneet kunnian lukea tai oikeastaan näytellä kohtauksia päiväkirjoista. Kaksikon yhteen pelaaminen oli loistavaa. Vaatteet ja roolit vaihtuivat lennossa. Pidin myös näyttelijöiden eläytymisestä päiväkirjojen sisältöön. Ei mitään ylinäyttelemistä, vaan ihan aitojen tuntemusten julkituomista yleisölle. Päiväkirjojen sisältö oli toteutettu loistavasti näytelmämuodossa. Ei vain luettu päiväkirjoja, vaan esitettiin kirjoituksia sellaisina kuin ne on koettu, kun niitä on luettu.

Maunulalaisten kirjoittamien päiväkirjojen sisältö avautui katsojalle aitojen ja tuntevien ihmisten erilaisina tuntemuksina ja ajatuksina. Tuli myös se hyvin ilmi, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat ja tuntevat lukiessaan vieraan henkilön päiväkirjamerkintöjä. Toinen voi ymmärtää lukemansa täysin eri tavalla kuin toinen. Tällaisten päiväkirjamerkintöjen lukeminen tai tässä tapauksessa katsominen näytelmämuodossa on kiinnostavaa. Mikähän siinä onkaan, että ihminen on utelias tietämään, mitä saloja toiset ihmiset päiväkirjoihin kirjoittavat?

Jonnakaisa Risto

Kuva © Katriina Gafoor, Kansallisteatteri ja Maunulan Maisema -yleisötyöhanke

Näytelmän pituus oli tunnin verran. Juuri sopivan kompakti esitys, jossa oli monia elementtejä. Pidempi esitys ei olisi ehkä toiminut. Näytelmän alussa kerrottiin kolmesta tyhjästä päiväkirjasta, jotka hankittiin Maunulan kirjastoon lainattaviksi ja täytettäväksi. Näytelmässä kerrottiin, että yksi päiväkirjoista olisi hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ihan oikeastiko joku jätti palauttamatta yhden yleisötyön kohteena olleen päiväkirjan vai kähvelsikö joku kyseisen kirjan? Mysteeri, jolle ei ehkä ikinä saada vastausta. Toisaalta, voihan joku maunulalainen tai ihan kuka tahansa vuosikymmenten kuluttua nostaa hävinneen päiväkirjan päivänvaloon. Saisimmeko silloin kuulla viimeisen päiväkirjan salaisuuksien sisällön?

Matti Onnismaa

Kuva © Katriina Gafoor, Kansallisteatteri ja Maunulan Maisema -yleisötyöhanke

Maunulalaista päiväkirjaa esitettiin vain muutamia kertoja, eikä esityksiä ole enää tiedossa. Sinänsä harmi, koska uskon, että esitys olisi kestänyt useampikin näytöskertoja. Esitykset olivat Maunula-talolla tai Lavaklubilla. Itse näin esityksen jälkimmäisessä paikassa. Lavaklubin pieni ja intiimi tila toi esityksen lähemmäksi katsojaa. Paikkana loistava. Sopii hyvin tällaiseen päiväkirjamerkintöjen esitykseen. Samalla oli tunne kuin olisi istunut jonkun olohuoneessa seuraamassa esitystä elävästä elämästä. Sitä paitsi Lavaklubin kultainen glögi, jos nimen oikein muistan, oli mahtavan makuista. Suosittelen piipahtamaan ja maistamaan.

Maunulalainen päiväkirja sai ensi-iltansa Maunula-talossa torstaina 15.11.2018.

Rooleissa: Matti Onnismaa ja Jonnakaisa Risto

Ohjaus: Eveliina Heinonen

Ohjaajan assistentti: Jutta Lahtinen

Dramaturgia: Juho Gröndahl

Pukusuunnittelun konsultaatio: Saija Siekkinen

Valosuunnittelu: Mirva Jantunen

Äänisuunnittelu: Veli-Pekka Lahtela

Laulun sävellys: Jonnakaisa Risto

Tarpeisto: Irene Lång

Naamiointi: Hanne Hurskainen, Eve Xmua, Jani Kylmälä ja Jaana Kyöstiö

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Maunulan Maisema -yleisötyöhankkeelle. Kiitos myös kuvalainauksista.