Ajatuksia koronakeväästä

Olen postannut tänä keväänä harvakseltaan. Silloin harvoin, kun olen jotain kirjoitellut, olen lähes aina maininnut jollain tavoin myös koronan. Korona on koskettanut koko maailmaa ja sillä on pitkät vaikutukset tulevaisuuteen. Kuinka itse olen selvinnyt tästä kaikesta ja mitä kaikkia ajatuksia mieleeni on tullut?

 

Oikeastaan kaikki alkoi Suomessa torstaina 12.3., jolloin suomalaisten tajuntaan iski, että korona on täällä ja siihen on varauduttava. Ihmiset ryntäsivät tyhjentämään kauppojen hyllyjä. Vessapapereita ostettiin paalitolkulla. Desinfiointiaineet ja saippuat hävisivät kauppojen hyllyiltä hujauksessa. Säilykkeet ja kuivatuotteet vietiin viimeistä pakkausta myöten kaupoista. Itse olin vielä samaisena iltana menossa työkaverini kanssa kirjaston yleisötilaisuuteen kuuntelemaan Kirsti Mannista. Mies, joka täällä asuu, sanoi, onkohan koko tilaisuutta edes. Katsoin netistä ennen kirjastoon menoa, että ei ole peruttu, joten suuntasin kirjastoon. Peruutettuhan tilaisuus kuitenkin oli. Ihana Robert’s Coffee kuitenkin vielä palveli, joten suuntasimme sinne parantamaan maailmaa.

 

Perjantaina töissä hieman ihmettelimme ihmisten hysteriaa, mutta jatkoimme normaalia työntekoa avokonttorissa. Seuraavan viikon maanantaina minulla oli lääkäriaika Meilahdessa. Hieman jännitin, tuleeko soitto ja aika perutaan. Se olisi ollut jonkinlainen katastrofi, koska sairauteni hoito tai oikeastaan sairauden selvitys oli jo siihen asti viivästynyt kuukausia erinäisten sattumusten takia. Se on kuitenkin niin pitkä tarina, että vaatii aivan oman postauksensa. Lääkäriaikaa ei peruttu, mutta selvästi Meilahden sairaala oli normaalia hiljaisempi. Tosin kasvosuojaimia en nähnyt kuin yhdellä siviilihenkilöllä. Käyntiin liittyy myös huvittava yksityiskohta. Perjantaina HSL oli ilmoittanut, että bussien etuovista ei saa mennä sisälle. Pasilan aseman edustalla linja-autopysäkillä katselin, kun yksi nainen käännytettiin etuovelta keskiovelle. Itse varauduin asiaan ja menin sisälle keskiovesta. Ongelma oli vain se, ettei leimauslaite ollut toiminut junassa, joten minun oli pakko leimata lippu. Leimauslaite oli ainoastaan bussin etuosassa, joten hoippelehdin sinne ja yritin väistää henkilöä, joka oli päässyt etuovesta sisälle. Päästessäni leimauslaitteelle, en saanut leimattua lippua ennen kuin pitkän matkan päässä, kun bussi pysähtyi liikennevaloihin. Oli todella turvallinen olo seisoa siinä leimausautomaatin vieressä bussin kaasutellessa ja jarrutellessa. Meilahdessa, kun odottelin pääsyä lääkärin juttusille, radiossa kerrottiin, että HSL:n busseihin saa kulkea myös etuovista, koska leimauslaitteita ei välttämättä ole kuin etuovella. Eli se siitä järkevyydestä.

Seuraavalla viikolla menin kampaajalle. Kampaaja kertoi, että noin 70 % varatuista ajoista oli peruttu. Edelleen ihmettelin, mikä hysteria ihmisiin on iskenyt. Tämän jälkeen olin viikon 13 talvilomalla. Ennen kuin jäin talvilomalle, otin varmuuden vuoksi työläppärin ja pari työvihkoa kotiin. Ihan vain, jos tilanne muuttuisi, niin jäisin kotikonttorille. Ehtihän se muuttua. Ilmoitin esimiehelleni jääväni etätöihin. Onneksi olin ehtinyt opetella Teamsin käytön, niin tiesin, mitä pitää tehdä, kun oli palaveri. Moni muu vasta harjoitteli Teamsin käyttöä, eikä siihen oltu tietystikään saatu sen kummempaa koulutusta. Myöhemmin minulle tosin selvisi, että jossain oli jokin video, jonka olisi voinut katsoa ja opetella, kuinka ohjelmaa käytetään.

 

Jo ennen etätöitä keskustelimme, mikä on koronan vaikutus työpaikkani liiketoimintaan. Hieman siinä joku saattoi huvittuneesti todeta, mitä se meihin vaikuttaisi, mutta meitä oli muutama henkilö, jotka olimme huolestuneita mm. Italiassa riehuvasta koronapandemiasta. Tästä saattaisi olla tiedossa ongelmia ja olihan siitä, eikä se rajoittunut pelkästään Italian tilanteeseen, vaan vaikutuksia alkoi tulla ympäri maailmaa. Huhtikuussa alkoivat myös nopeutetut yt-neuvottelut, kuten niin monessa muussakin yrityksessä. Yksin emme tämän ongelman kanssa todellakaan olleet. Yt-neuvottelujen tulos oli maksimissaan 90 päivää lomautusta vuoden 2020 loppuun mennessä. Itselleni tämä tarkoitti sitä, että lomautusta tuli kaksi viikkoa toukokuulle ja kesäkuulle yksi viikko. En silti jaksa uskoa, että lomautukset jäivät tähän, vaan niitä varmasti tippuu vielä lisää loppuvuoden aikana, ja voi olla jopa uudetkin yt-neuvottelut tiedossa.

 

Äitini sai tietää sairastavansa rintasyöpää juuri ennen joulua. Hän joutui läpikäymään kaksi leikkausta ja kolmen viikon sädehoidot tänä keväänä. Sädehoidot ajoittuivat maalis-huhtikuulle. Tilanne oli hankala, koska yli 70-vuotiaat oli laitettu karanteeniin, mutta hoidothan oli silti hoidettava. En edes tiedä, millaisia kaikkia mietteitä äitini on joutunut läpikäymään, kun on odottanut vuoroaan sädehoitoklinikalla. Kaiken kurjuuden keskellä omat lapset eivät saaneet vierailla hänen luonaan. Vappuna tosin teimme poikkeuksen. Äidiltäni olivat kaikki lukemiset loppuneet. Sovimme terassitreffeistä. Äitini ja hänen miehensä ajoivat meille. Vaihdoimme kirjakasseja ja yritimme pitää turvaväliä yllä, mutta kyllä oli ihana nähdä rakasta äitiä ja äiti sai kaipaamaansa luettavaa.

Ensimmäinen lomautusjaksoni osui toukokuun keskimmäisille viikoille. Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi TE-keskukseen heti, kun sain lomautusilmoitukset. Sehän vasta mielenkiintoinen juttu olikin. En ymmärtänyt, että ilmoituksessa voi oikoa, joten täytin uskollisesti jokaisen ilmoituksen kohdan. Meinasin repiä vähäisetkin hiukset päästä, koska olisi pitänyt tietää tarkalleen, minä päivänä mikäkin koulu on alkanut. Olen opiskellut suhteellisen paljon. On useampi tutkinto ja vain kauppaoppilaitoksen todistuksessa kerrottiin, milloin koulu oli alkanut. Siinä sitten yritin laskea, alkoivatko koulut syksyllä vai keväällä ja heittelin päivämääriä ihan omasta päästäni, koska en voi oikeasti muistaa yli kolmenkymmen vuoden takaisia koulujen aloituspäivämääriä. Huh huh! Onneksi liiton työttömyyskassan hakemus oli helpompi täyttää, vaikka sekin toimi hieman epäjohdonmukaisesti. Mitä sitten tein lomautuksilla? En oikeastaan mitään. Kelit olivat kurjat, joten pääasiassa luin ja tein palapelejä. En siis alkanut mihinkään kaappien siivousintoiluihin, enkä muutenkaan koti siistiksi kevätkampanjoihin. Herra Karvajalka sai enemmän huomiota kuin normaalisti.

 

Kuinka muuten Herra Karvajalka on ottanut tämän kaiken? Hänellä on ollut harjoittelua etätöiden kanssa. Aluksi hän viihtyi alkuviikot vieressäni erittäin hyvin. Niin hyvin, että yleensä valtasi tietokonetuolini ja minä jouduin siirtymään niin sanotusti kovemmalle jakkaralle. Loppuviikot menivät niin, että herra Karvajalka väsyi kaikesta työnteosta ja alkoi nukkua jo aamupäivällä. Tosin lounasaikaan piti herätä ja vallata tuolini, koska tiedossa saattoi olla iltapäiväkahvitilaisuus muutaman työkaverin kanssa. Siinä oli mukava köllötellä ja välillä maukaista, jos puhuin tai nauroin liian kovaäänisesti. Lomautusviikoilla Herra Karvajalka keksi, että iltaulkoilut voi venyttää todella myöhään. Nyt, kun työt ovat taas jatkuneet, on herralla ollut opettelua, ettei palvelijatar voi lähteä enää kymmenen aikaan illalla tunnin iltalenkeille.

Yli kahteen kuukauteen en työpaikallani ole käynyt, kunnes tein poikkeuksen. Päätin keskiviikkona mennä yhdeksi päiväksi konttorille, koska en yhtään muistanut, mihin kuntoon työpöytäni jäi, kun talvilomalle lähdin. Oli todella outoa. Nukuin edellisen yön huonosti. Aamulla meni hirvittävästi aikaa, kun piti laittaa hiuksia ojennukseen ja naamaan hieman make-upia. Etätöissähän on se ihanuus, että on voinut olla niissä kaikissa ihanimmissa ja pehmeimmissä kotivaatteissa, eikä ole tarvinnut välittää ulkonäöstä. Olen nimittäin Teams-palaverit ollut ilman kameraa. Työpaikalla oli jonkin verran ihmisiä eli kaikki eivät ole etätöissä syystä tai toisesta. Itse majoittauduin työsoppeeni. Lounaalla kävin tekemässä palapelikauppoja ja ostamassa jäätelön. Salaatin söin työpöytäni ääressä ja vedet ja teet nautin myös töiden lomassa. En siis mennyt kahvihuoneeseen istumaan ja viettämään aikaani. Konttoripäivässä oli se hyvä puoli, että sain tulostettua muutamia työasioita, joita on helpompi tutkia paperilta. Nyt kuitenkin taas jatkan etätyöskentelyä.

Lomautuksella ollessani kävin taas kampaajalla. Kampaaja kertoi, että viimeiset kaksi viikkoa on ollut kiirettä. Kaikki ihmiset haluavat laittaa hiuksensa. Itse huomasin toissa lauantaina, että kaikki ihmiset olivat saaneet Vapaudut vankilasta -kortin. Kauppa oli aivan täynnä ihmisiä. Aivan kuin pahimpaan jouluruuhkaan. Kokonaisia perheitä, seurustelevia pariskuntia, juoksevia lapsia. Jos olisin tämän tiennyt, olisi kauppareissu saanut jäädä toiseen ajankohtaan. Aivan kuin ihmiset olisivat unohtaneet, että korona elää edelleen.

 

Se, mitä olen kaivannut koronakeväänä, on kulttuuritapahtumat. Mielenkiintoisia teatterielämyksiä on jäänyt väliin. Toki on alkanut tulla striimaustarjontaa, mutta se ei ole sama asia kuin elävä teatteri. Olen myös kaivannut taidenäyttelyitä. Tänään ajattelinkin, että Kiasmaan on suunnattava piakkoin. Jossain television aamulähetyksessä haastateltiin Seppo Fräntiä, joka on lahjoittanut Kiasmalle mittavan taidekokoelman. Hullu rakkaus -näyttely on ehdottomasti nähtävä. Monikohan muu näyttelyn haluaa nähdä?

Yhtenä lomautuspäivänä tuli myös fiilis, että olisi kiva istahtaa jonnekin kahvilaan ja seurata elämän menoa cappuccinon äärellä. Haaveeksihan se vielä jäi, koska ravintolat ja kahvilat ovat kiinni. Ravintoloista on käyty paljon keskustelua. Ymmärrän yrittäjien huolen bisnesten puolesta, mutta samalla huolettaa se, millainen tulee olemaan ryntäys kesäterasseille kesäkuussa. Onneksi takana ovat ne ajat, että terassille piti päästä istumaan siiderilasin kanssa.

Luettavaa minulla on riittänyt. Kiitos ihanille kustantajille, jotka ovat lähettäneet kirjapaketteja sekä lukemattomille kirjapinoille. Olen kuitenkin miettinyt sitä, miksi kirjastot piti sulkea kokonaan. Eikö olisi voitu sulkea kirjastot siten, että kirjapalautuksia voi tehdä ja varauksia tehdä? Varatut kirjat olisi henkilökunta voinut pussittaa valmiiksi. Asiakas olisi voinut sovittuna ajankohtana käydä noutamassa varaamansa kirjat. Olisi vältytty monilta lomautuksilta ja moni ihminen olisi selvinnyt koronakeväästä helpommalla, kun olisi ollut edes jokin henkireikä, joka tuo iloa elämään.

 

Koronapandemia opettaa ihmiskunnalle varmasti paljon. Itse olen ollut iloinen siitä, kuinka luonto on osoittanut toipumisen merkkejä monessa paikassa. Olen myös tyytyväinen etätyömahdollisuuteen, vaikka se on minulla ollut aiemminkin. Toivonkin, että tulevaisuudessa etätyöt tulisivat yleistymään entisestään. Vaikka työkavereita on välillä ikävä, on siitä huolimatta kivaa, kun voi aamulla herätä hieman myöhemmin ja illat ovat pidemmät. Ihan vain sen takia, ettei työmatkoihin mene aikaa. 

Nyt tästä postauksesta tuli hurjan pitkä, mutta jäi varmasti monta asiaa pois, joita en nyt muistanut, kun postausta kirjoittelin. 

Kuinka sinä olet kokenut koronakevään?

Jälihuomautuksena mainittakoon, että Blogger on tehnyt taas joitakin päivityksiä. Tämän postauksen kuosiin saaminen oli jokseenkin hankalaa, eikä siitä vieläkään hyvä tullut.

Camilla Sten: Kadonnut kylä

Leelo Tungal: Toveri lapsi

Se on kumma, kuinka toisinaan tai oikeastaan aika usein ei saa mitään aikaiseksi. Tämäkin lukupiiripostaus on odottanut vuoroaan. En ole vain saanut aikaisemmin postausta kirjoitetuksi, vaikka kirjassa ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin kirja oli varsin mielenkiintoinen. Eli kyseessä on Leelo Tungalin Toveri lapsi (Arktinen Banaani, 2019), joka luettiin lukupiirissä jo maaliskuussa.

Tositapahtumiin perustuva Toveri lapsi kertoo kirjailijan lapsuudesta 1950-luvun Virossa tai oikeastaan Neuvostoliitossa. Olihan Viro liitetty osaksi Neuvostoliittoa toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Sodan jälkeen alkoi neuvostojärjestelmän jalkauttaminen Viroon toden teolla. Kaikki hiemankin epäilyttävät henkilöt vangittiin ja karkotettiin Siperiaan. 

Myös pienen alle kouluikäisen Leelon äiti joutuu venäläisten syyniin ja pidätetyksi, koska hän oli opettanut koulussa lapsille Viron hymnin. Tästä alkaa Leelon elämässä vaihe, jossa hän jää kahdestaan isänsä kanssa. Leelo syyttää itseään tapahtuneesta. Hän on sitä mieltä, että on tehnyt jotain hyvin pahaa, koska äiti vietiin pois. Pieni tyttö pelkää äitiä vieneitä mustia miehiä ja yrittää kaikin tavoin olla kiltti. Yksinhuoltajaisällä ei ole helppoa. Ei hän ole tottunut hoitamaan lasta sillä tavoin kuin Leelon äiti ja töitäkin pitäisi tehdä. Onneksi on sukulaisia, joille Leelon voi viedä pitkiksikin ajoiksi, jotta isä voi yrittää hakea oikeusapua vaimolleen sekä saada työnsä tehtyä. Tämä aiheuttaa tietysti Leelossa tunteen, että isäkin on hänet hyljännyt. 

Lukupiirissä kirjasta pidettiin etenkin sen takia, että lapsen näkökulma tapahtumista on yksinkertaisesti hieno. Ihmetystä herätti hieman se, kuinka kirjailija on muistanut kaikki tapahtumat niin tarkkaan kuin ne on kirjassa kuvattu. Toisaalta Leelo Tungal on kirjoittanut muistojaan kirjaksi vuosien 1997-2007 välisenä aikana. Onhan tämä pitkä aika, joten muistoja on varmasti ehtinyt nousta mielen sopukoista vuosien mittaan monia kertoja. Keskustelua tuli myös siitä, kuinka lapsi usein tuntee olevansa syyllinen isoihin tapahtumiin, jotka häntä jollain tavoin koskettavat. Lapsen on helppo kääntää syy itseensä, vaikka hänellä ei olisi koko asian kanssa mitään tekemistä. 

Vaikka kaikki varmasti tietävät, millaista Neuvostoliitossa on ollut, niin edelleen se hämmästyttää, kun tällaisia tarinoita lukee. Syyttömiä ihmisiä on pidätetty. Yleensä haettu kotoa keskellä yötä. Vastaan ei ole ollut sanomista, koska se on voitu katsoa niskuroinniksi. Pidätetyistä ei uskallettu puhua ääneen, koska vaarana oli, että olisi itse voinut joutua pidätetyksi. Surullista vain on, kuinka moni pidätetty on jäänyt koskaan palaamatta karkotusreissulta. Leelo Tungal kertoo kirjassaan, kuinka isä mitalit piti piilottaa tai hävittää, ettei isäkin olisi joutunut Siperiaan. Venäläisille ei tarvinnut olla kuin pieni viite johonkin muuhun kuin venäläisyyteen, niin matkalippu Siperiaan oli valmiiksi leimattu. 

Vaikka Leelon lapsuus on ollut rankka, on kirjassa huumoriakin. Leelo Tungal kuvaa elävästi sukulaisiaan ja heidän luonteitaan. Myös pienet arkipäiväiset asiat on kuvattu upeasti. Sokerin jonottaminen ja ostaminen oli kuin kuvaus nykypäivän leipäjonoista. Neuvostopropagandaa tarjottiin lapsille Aapisesta lähtien. Leelon tädin tuodessa Leelolle ja Leelon isälle radion, ei mennyt pitkään, kun Leelo oli oppinut kaikki radiosta kuultavat laulut neuvostovallan tyyliin tietysti. 

Kirjan vironkielinen alkuteos Seltsimees laps ja suured inimesed on ilmestynyt vuonna 2008. Kirjan on suomentanut Anja Salokannel. Virossa Leelo Tungalin Toveri lapsi on ensimmäinen osa trilogiaa. Nähtäväksi jää, suomennetaanko trilogian muut osat. 

Leelo Tungalin Toveri lapsi kuvaa hienosti sotien jälkeistä Neuvosto-Viroa. Vaikka kirja alkaa traagisesti, ei se ole kuitenkaan ahdistava lukukokemus. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 4½ (asteikko 1-5).

 

Emelie Schepp: Jaakko kulta

Lomautuksesta on se hyöty, että voi koska tahansa ottaa hyvän kirjan käteen, keskittyä lukemiseen ja heittää kaikki arkiset asiat mielestään pois. Emelie Scheppin uusin suomennos Jaakko kulta (HarperCollins Nordic, 2020) on juuri tällainen kirja. Kutkuttavan jännittävä romaani, jota ei malttaisi laskea käsistään. 

Norrköpingin läpi virtaa joki, joka on päässyt julkisuuden valokeilaan ja poliisien tutkimusten kohteeksi. Joesta on löydetty parin päivän välein naisen ruumis. Ruumis, joka on kaikessa karmeudessaan makaaberi. Naisten jalat on ommeltu yhteen ikään kuin kyseessä olisi merenneito. Parivaljakko komisario Henrik Levin ja rikospoliisin tutkija Mia Bolander ovat kovan paikan edessä. Kuka murhaa naisia ja miksi? Tutkinnat johtavat vähitellen kohti Simon Norellia, joka on kylmäverisesti surmannut vanhempansa ja veljensä. Ongelma on vain se, että mies istuu oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, eikä suostu puhumaan. Kaiken lisäksi kello tikittää, ja kohta joesta joudutaan taas naaraamaan uusi ruumis. 

Syyttäjä Jana Berzelius on tiiviisti mukana rikostutkimuksissa. Hän käy Mian ja Henrikin mukana haastattelemassa ihmisiä, joilla saattaisi olla jotain tietoa tapahtumista. Jana on kuitenkin oman tiensä kulkija. Hän on äärettömän terävä, mutta hänellä on paljon huolia. Suurin ongelma on Danilo Peña. Mies, jonka Jana haluaisi hinnalla millä hyvänsä eliminoida. Ihan vain sen takia, että Danilo tietää Janan suurimman salaisuuden, joka ei saa paljastua kenellekään. Murhatutkintojen edetessä Jana joutuu silmätysten Danilon kanssa, joka on suljettu samalle suljetulle osastolle Simon Norellin kanssa. Voisiko Danilo auttaa rikostutkinnassa? Toinen Janan ongelma on Per. Mies, johon Jana huomaa olevansa rakastunut, mutta jota hän ei enää voi saada omakseen. Periin on kuitenkin saatava yhteys, koska mies on aikoinaan johtanut Simon Norellin tapauksen esitutkintaa. 

Emelie Schepp on loistava kirjailija. Henrikin, Mian, Janan ja Danilon tarinat jatkuvat jo viidennessä romaanissa. Olen yllättynyt siitä, kuinka Schepp on onnistunut jollain tavoin syventämään henkilöhahmojen persoonallisuuksia, sekä sitä, kuinka nämä kehittyvät ihmisinä. Suurimmat muutokset näin Miassa ja Danilossa. Mia on tavallaan hieman kasvanut henkisellä tasolla. Hänessä on edelleen kuitenkin oma äkkipikainen puolensa, eikä hän kaihda pieniä laittomuuksia, jos siihen on mahdollisuus tai rahat ovat totaalisesti lopussa. Danilosta puolestaan aukeaa inhimillisempi puoli. Toki mies on raaka, aivan uskomattoman raaka, mutta sairaalassa ollessaan hän alkaa ajatella asioita pehmeämmin. 

Voisi kuvitella, että jossain vaiheessa tarinat menettäisivät vetovoimansa, mutta ei. Jouduin taas yllättymään, kuinka nerokkaan dekkarin Schepp on kirjoittanut. Tarina on piinallisen jännittävä ja loppukohtaus on pelottava jo pelkästään miljöön vuoksi. Pidän siitä, kuinka Scheppin romaaneissa käännetään jokainen kivi ja yritetään löytää johtolankoja. Tosin välillä ärsyttää suunnattomasti, kun jokin ilmiselvä asia jää poliiseilta huomaamatta. 

Jaakko kullan teemoja ovat sateenkaariliitot ja transsukupuolisuus. Molemmat teemat hyvinkin yleisiä nykyään, mutta silti puhuttelevia. Kirjassa tulee ilmi kahden naisen välinen liitto, jota esimerkiksi Mia hieman ihmettelee, vaikkei ajatuksiaan ääneen lausukaan, koska sateenkaariliitot ovat nykyään yleisesti hyväksyttyjä liittoja. Transsukupuolisuus sen sijaan herättää monissa ihmetystä. Kirjassa onkin hyvin kuvattu, kuinka jopa ammattilaiset saattavat vähätellä transsukupuolisen ihmisen tuntoja. Jokainen voi vain kuvitella, kuinka yksinäistä tällaisen ihmisen elämä on, jos mistään ei saa mitään tukea. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Broder Jakob on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala, kuten sarjan edellisetkin osat. 

Emelie Scheppin Jaakko kulta kannattaa ottaa kesän dekkarilukemistoon mukaan. Tämän kirjan seurassa et tule tylsistymään.

 

Alla löytyy linkit aiempiin postauksiini Emelie Scheppin saman sarjan romaaneihin. Ensimmäinen dekkari on postaamatta, koska sen luin vasta hiljattain pokkarina. Toivottavasti saan siitäkin postauksen kirjoitettua lähiaikoina. 

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Emelie Schepp: Kadonnut poika 

Kiitos kustantajalle, jolta sain piinaavan dekkarin luettavakseni.

 

Pekka Arppe: Hajonnan sisällä

Siivosin hieman lukemattomien kirjojen kasoja ja huomasin Pekka Arppen Hajonnan sisällä (Stresa, 2019) novellikokoelman. Otin kirjan ulkoilulukemiseksi kissalenkeille. Juuri sopivan kokoinen kirja tähän tarkoitukseen. Tosin täytyy myöntää, että välillä luin pätkän, jos toisenkin myös sisätiloissa, koska kokoelma on kerrassaan mainio. 

Kuraa mestarille kertoo rakennustyömaan ilmanpilaajasta. Niuhottajasta, joka ei muuta tee kuin valittaa ja valittaa. Valittaa niin paljon, että työkaverit ovat ärsyyntyneitä ja työnjohto hätää kärsimässä. Mutta mitä tapahtuu, kun miehen aputyövoimaksi laitetaan kokematon nuori mies? Mies, joka haluaa näyttää kyntensä vaikka oman kuntonsa ja terveytensä uhalla. Uskomattoman kutkuttava novelli, josta tuli tietysti mieleen, että tällaisia ilmanpilaajia taitaa löytyä jokaiselta työpaikalta. Olenkohan itse sellainen? 

Kokoelman nimikkonovelli Hajonnan sisällä vie lukijan mielisairaalan porttien sisäpuolelle ja välillä hieman ulkopuolellekin. Novellia lukiessa lukija, ainakin minä, kuvittelin jotain aivan muuta, kunnes totuus paljastui. Novellin päähenkilö on jokseenkin erikoinen tapaus. Hän ajelee Mariksi nimitetyllä asuntoautolla, joka haisee hevosenlannalle ja homeelle. Mies tuntuu joutuvan tahtomattaan kummallisiin tilanteisiin. Onko syy mielisairaalassa vai miehessä itsessään? 

Eriskummallisten perhesuhteiden pariin pääsee Sovitus -novellia lukiessa. Kun isä ja poika riitaantuvat, saattaa tilanne olla se, että poika ottaa hatkat ja häipyy vuosikausiksi suurten merten taakse. Sovituksen aika tulee siinä vaiheessa, kun isä on huonossa hapessa ja kuoleman aika lähestyy. Isä haluaa vielä kerran tavata poikansa. Tapaamisesta tuleekin varsinainen yllätys. Sukulaisuussuhteet saattavat heittää kerralla häränpyllyä. Kuka on oikeastaan kuka? 

Divarin helmi on kertomus sukupolvenvaihdoksesta. Isä on ikääntynyt ja on siirtänyt divarin vetovastuun pojalleen. Ainakin paperilla. Käytännössä isä haluaa edelleen johtaa divaria. Isä ei halua myydä mitään arvokasta, vaan kitkuttelee mitättömän romun ja halpatuotteiden myynnillä. Poika on ahdistunut taloushuolien keskellä, koska tietää, että varastossa on arvotauluja, lasiharvinaisuuksia ja posliinia. Pojan on pakko ottaa kierommat keinot käyttöön, jotta saa maksettua erääntyneitä laskuja. Mitä isä tykkää tällaisesta? 

Arppen novellikokoelmassa on neljätoista toinen toistaan osuvampaa novellia. Novellien taso on korkea, ja mikä parasta, jokaisessa novellissa on jokin yllättävä elementti. Pidän myös siitä, kuinka Arppen novellit ovat hieman nyrjähtäneitä. Tarinat eivät kerro aina kaikkein hyväosaisimmista ihmisistä, mutta elämänmakuisia ne ovat. Juuri tällaisia novelleja on mukava lukea. 

Novelleissa on mukana myös isompia kysymyksiä. Sukupolvenvaihdokset ja perhesuhteet tulivat jo yllä mainituiksi. Thaimaalaisista marjanpoimijoista kertova novelli on todellinen helmi. Koronasta ei ole ollut tietoakaan, kun Arppe on novellin kirjoittanut, mutta novelli on osuva ja juuri tähän aikaan sopiva. Ei ainoastaan sen vuoksi, kuinka räikeän kuvan Arppe on maalannut ulkomaisten marjanpoimijoiden tilanteesta Suomessa. 

Pekka Arppen novellikokoelmaa Hajonnan sisällä on ilo suositella kaikille hyvän huumorin ystäville, vaikka novelleista voi löytää vakavammankin puolen, jos sitä etsii. Lyhyet novellit eivät pelästytä sellaistakaan, joka kammoksuu pitkiä tarinoita ja paksuja kirjoja.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Joskus on hetkiä, jolloin et haluaisi irrottaa otetta kirjasta. Tänään oli sellainen, kun luin viimeiset sivut elokuvaohjaaja Saara Cantellin esikoisromaanista Kesken jääneet hetket (Tammi, 2020). Kuinka onnekas olenkaan, kun saan lukea tällaisia tarinoita. 

Lapsen nostellessa yksittäisiä valokuvia valokuvalaatikosta Virva alkaa muistella elettyä elämäänsä. Tarinat ovat yksittäisiä, mutta vähitellen niistä koostuu kokonaisuus. Kokonaisuus, jollainen Virvan elämä on ollut. Kati ja Jonde ovat olleet Virvan parhaimmat ystävät yläasteelta lähtien. Tytöt ovat kasvaneet yhdessä läpi nuoruuden aikuisiksi naisiksi. Naisiksi, joilla jokaisella on omat hienot piirteensä ja vahvuutensa. Ystävä on aina ollut lähellä, jos toinen on tarvinnut olkapäätä. 

Ja olkapäätä Virva on tarvinnut. Virva lähti ulkomaille töihin, jotta saisi karistettua harteiltaan rakastettunsa, jota ei ikinä saisi itselleen. Kaksi vuotta maailmalla oltuaan Virva saa puhelun, joka syöksee hänet takaisin Suomeen. Salla, Virvan sisko, on kuollut. Koko maailma tuntuu kaatuvan päälle. Sallan entinen mies Make on muuttamassa ulkomaille uuden perheensä kanssa, eivätkä he halua ottaa vaivoikseen Oonaa ja Dania. Lapsia, joiden isä Make kuitenkin on. Mihin lapset joutuvat, kun äitikin on kuollut? Luonnollisin valinta on loppujen lopuksi Virva. Virva, joka huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä sellaista elämää, josta hänellä ei ole muuta kokemusta kuin mitä tätivuodet ovat opettaneet. 

Aivan uskomattoman hieno kirja. Vaikka kirja ei välttämättä aina etene kronologisesti, se ei haittaa. Kirjan tarinat tai ehkä paremminkin muistot rakentuvat lukijalle siten, että lukijan on helppo yhdistellä palasista kuva elämästä, jollaisen Virva on elänyt. Kirja on tosiaan kirjoitettu siten, että erilliset luvut ovat kuin katsoisi valokuvaa, josta muistot alkavat kumpuilla mieleen. Mahtavasti toteutettu rakenne. 

Kirjassa jätetään paljon myös lukijan mielikuvituksen varaan. Usein kyse on valinnasta, entä jos olisin valinnut tällaisen tien, kuinka elämäni olisi rakentunut. Kysymyksiä, joita meistä jokainen varmasti silloin tällöin heittelee itselleen. Olisiko elämäni ollut helpompi, mutta ehkä sisällöltään köyhempi. Toisaalta olisi se voinut olla jotain aivan muutakin. Elämä on valintoja täynnä. Minua kismitti Sallan miesvalinta. Oi, kuinka ihanaa olisi ollut, jos hän olisi valinnut Santerin, joka tuntui olevan täydellinen mies hänelle. Tosin sitten ei olisi ollut Oonaa, eikä Dania. Myös Virvan elämästä olisi tullut täysin erilainen. 

Romaanissa oli muutama sivu, jotka minua ärsyttivät, mutta niin ne ärsyttivät myös Virvaa. Virva oli kirjoittanut päiväkirjaansa muistiin tekstiviestikeskustelut, joita oli käynyt rakkaansa kanssa. Niin siirappia, niin siirappia. Onneksi äitelät kirjoitukset kumottiin tarinassakin. Muuten tästä olisi tullut iso miinus muuten niin hienolle kirjalle. 

Saara Cantell vieraili helmikuussa Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan, joka on ollut tekeillä kymmenkunta vuotta. Idea kirjan julkaisemisesta lähti ystävän suosituksesta. Kysyttäessä, kuinka kirjan kirjoittaminen eroaa elokuvien ohjaamisesta, Cantell kertoi, että romaaniin kuuluu ajatusten ja sisäisen maailman kuvaaminen. Hän myös kertoi, kuinka Sallan kuolema murtaa asetelman iso- ja pikkusiskosta. Virvahan oli kolme vuotta nuorempana saanut aina olla se, joka kuuntelee ja ottaa opit vastaan vanhemmalta siskoltaan. Kirjan muistot saattavat olla myös valemuistoja, jos muistot ovat virheellisiä ja hataria. Cantellia on kiehtonut myös valinnat ja vastuu, jotka molemmat tulevat hyvin esiin romaanissa. 

Saara Cantell kirjoittaa kauniisti. Maalailee kuvia ja näkyjä lukijan ihailtavaksi. On kirjassa myös rumuutta ja kauheutta. Kirjaa siivittää haikeus ja ehkä jonkin kaltainen alakuloisuus. Kirja on kuitenkin hyvin elämänmakuinen. Kesken jääneet hetket on kirja sisaruudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Tämä on kirja, johon kannattaa tarttua.

 

Iso kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille, jotka toitte minun tietoisuuteeni tämän upean kirjan.

 

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Aloittaessani kirjoittamaan tätä postausta, ajattelin, että kirjan aihe sopii oikeastaan todella hyvin äitienpäivään. Annastiina Stormin Kerro, kerro (S & S, 2019) kertoo äideistä ja tyttäristä. 

Alisan äiti, Lumikki, on kuollut. Lumikki on ollut aina vaitelias menneisyydestään. Toki hän on tyttärestään ja miehestään huolta pitänyt, mutta aivan kuin hän olisi jättänyt jotain kertomatta. Ennen kuolemaansa Lumikki on kirjoittanut tyttärelleen kirjeen, josta selviää sellaisia asioita, joita tytär ei ikipäivinä olisi osannut odottaa. 

Alisa matkustaa Hukan kylään selvittämään äitinsä salaisuutta. Kyselijöille hän kertoo olevansa kirjoitusmatkalla, kuten hän tietysti myös onkin. Hän haluaa kirjoittaa äitinsä tarinan kirjaksi. Hukan kylässä kaikki tuntuu himan vinksahtaneelta. Periaatteessa kaikki on kunnossa, mutta kyläläisten joukossa on omituisuuksia, Alisaa tuijotetaan ja tapahtuu outoja. Tosin niin on tapahtunut Lumikin elämässäkin. 

Lumikki on joutunut sosiaalityöntekijänä perehtymään orvoiksi jääneisiin lapsiin, jotka kaikki yhtä lukuun ottamatta, ovat kääpiöitä. Eihän siinä sinänsä ihmeellistä ole. Lyhytkasvuisia ihmisiä on, mutta jos niitä on monta samassa perheessä, onhan se erikoista. Se, joka ei ole kääpiö, on äärimmäisen pitkä. Hänen nimensä on Goljat, eikä hän enää mikään poika ole. Ei ainakaan muuta kuin paperilla. Orpojen lasten kodissa on jotain outoa. Aivan kuin talo eläisi omaa elämää ja nielaisisi Lumikin syövereihinsä. 

Äitejä ja tyttäriä, kuten aluksi kirjoitin. Alisan äiti on Lumikki. Lumikin äiti Aliisa kuoli synnytykseen, joten Aliisan sisko Helena kasvatti Lumikin eli oli äitinä Lumikille. Monia äitejä ja tyttäriä. Monia erilaisia suhteita tai ei suhteita ollenkaan. Lisäksi Alisa itse kipuilee sen kanssa, ettei halua lasta, vaikka mies kenties haluaisikin. Äitiys ei ole helppo ja yksinkertainen asia, ja sen myös kirjan tarina kertoo. 

Pidin siitä, kuinka kirjassa on mukana oikeita satuhahmoja, ja kuinka hyvin heidät on ujutettu mukaan kirjan tarinaan. Lumikkia ei tietysti tarvitse erikseen mainita. Lumikki on Lumikki ja kaikki sen tietävät. Kaikki tietävät myös kääpiöt. Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Kirjan nimi on myös selvä viittaus Lumikkiin, vaikka kirjan monikerroksisuuden vuoksi lukija löytää nimelle myös paljon muita merkityksiä. Entä sitten susi, joka uhkaa Alisaa? Selvästi ote Punahilkasta. Grimmin satuja molemmat. Oikeastihan Grimmin veljekset muokkasivat sadut kansantarinoiden pohjalta. Kansantarinat olivat kaikkea muuta kuin lapsille tarkoitettuja. Ne olivat raakoja ja kamalia. Toisaalta onko tässä paluu alkuperäiseen, koska Kerro, kerro on aikuisten kirja? Lisättäköön tähän vielä se, että näin Stormin kirjassa myös paloja Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjasta, enkä pelkästään Alisa-nimen takia. Huikean hienoa tarinankerrontaa Stormilta. 

Olin viime syksynä Helsingin kirjamessuilla S & S:n bloggaajatilaisuudessa, jossa Annastiina Storm kertoi kirjastaan ja siitä, millainen suhde kirjailijalla on kustannustoimittajaan. Stormin mukaan kustannustoimittaja ymmärtää, mitä kirjailija haluaa ja osaa ohjata oikeaan suuntaan. Kustannustoimittaja osaa myös tarkalleen näyttää, mitkä lauseet käsikirjoituksessa ovat turhia. Käsikirjoitus muokkautuu paljon matkan varrella ja Stormia riipiikin ajatus siitä, että ensimmäinen käsikirjoitusversio on vielä olemassa. Lopullisesta tekstistä saattaa löytyä haamuja ensimmäisestä käsikirjoituksesta, vaikka ne eivät sinne enää kuulukaan. Storm kertoi myös, että Kerro, kerro oli hankala kirjoittaa. Kirjailijan mukaan omia tunteita on kuitenkin helppo kirjoittaa karrikoiden tekstiin. Toisaalta kirjailija kertoi myös sen, että on lupa kirjoittaa ihan kenestä tahansa. 

Annastiina Stormin Kerro, kerro ei ole paksu, mutta siinä on paljon aineksia ja kerroksia. Alisan tai oikeastaan Lumikin tarina on huikea. Kirja on juuri sellainen, jota voisin suositella kaikille kirjoja lukeville äideille. 

Hyvää äitienpäivää!

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

 

 

Markku Envall: Vastassa kulman takana

Ryntäsin viime hetkellä kirjastoon ennen kuin se suljettiin koronan takia. Piti hakea lukupiirikirjoja luettavaksi. Tosin samalla tuli lainattua kaikkea muutakin ja yksi lukupiirikirja jäi lainaamatta. Löysin sen kirjaston tietokannasta, mutta en mitään tietoa, onko kirja hyllyssä, lainassa, hankinnassa vai missä ihmeessä. Sen sijaan Markku Envallin Vastassa kulman takana (WSOY, 2013) löytyi hyllystä.

Aforismeja on mukava lukea, mutta kuinka käy, kun vastassa on fragmentteja? Envallin kirja nimittäin koostuu pääosin fragmenteista. Fragmenteista, jotka ovat pidempiä kuin aforismit. Yleensä kappaleen pituisia mietteitä jostain asiasta. Envallin fragmentit luovat näkökantoja esimerkiksi parisuhteeseen, lapsiin, kirjallisuuteen ja uskontoon. Toisaalta fragmenteista voi löytää uskomattoman teräviä näkemyksiä ihan mistä tahansa yhteiskunnan saralta.

Lukupiirissä oli tällä kertaa vain kolme keskustelijaa, mutta se ei tehnyt kirjallisesta keskustelusta yhtään huonompaa. Pääosin lukupiiriläiset pitivät kirjasta, vaikka ne kaksi, jotka olivat aiemminkin lukeneet Envallin tuotantoa, kertoivat, että kirja ei aivan vastannut odotuksia. Itse pidin kirjaa jopa raskaana luettavana korona-aikana. Jotenkin itselläni on tunne, etten ole jaksanut keskittyä mihinkään, mikä vaatii keskittymistä ja mietintää. Toki kirjasta löytyi pätkiä, jotka napsahtivat heti. Sitä paitsi kirjan fragmentteja oli hieno lukea ulkona illalla mustarastaiden konserttia kuunnellen. Lukupiirissä heitettiin mielipide siitä, että kirjan viimeinen osio oli paras. Täytyy myöntää, että olen itse samaa mieltä. Kirjan lopussa on todellisia helmiä. Kirjasta löytyi muualtakin hienoja ajatuksia. Alla olevan voisin lausua joskus työpaikallani.

Joka tekee paljon, tekee paljon virheitä.

   Joka tekee vähän, maksaa paljon siitä, ettei tee virheitä.

   Joka ei tee mitään, tekee vain yhden virheen, niistä suurimman. (s. 78)

Vastassa kulman takana on ohut kirja, mutta se ei tarkoita sitä, että kirjan lukisi hetkessä. Tekstejä tulee luettua useampaan kertaan. Samalla sanomaa on mietittävä syvemmin ja laajemmin. Toisaalta joskus jokin fragmentti saattoi olla kertaheitolla selvä. Sellainen, että sitä vain mietti, että juuri noinhan tuo asia on. Miksi en itse ole osannut kiteyttää sitä samalla tavoin? Envallin teksteissä on myös paljon asioita, joihin on helppo samaistua.

Fragmenttien joukossa oli myös sellaisia, joille saattoi nauraa. Esimerkiksi kirjoitus siitä, että kun vie sairaan lapsen terveyskeskukseen, lääkäri on kiireinen ja harvasanainen. Lapsen tilan pahentuessa päädytään yksityisen lääkäriaseman palvelujen lääkärin juttusille. Täällä samainen terveyskeskuksen lääkäri hakee kohennusta huonolle julkisen puolen palkalle. Nyt lääkäri on hymyilevä, auttavainen ja opastava.

Fragmenteista löytyi myös aforismeja joko johdantona tai yhteenvetona. Kahta muuta lukupiiriläistä oli sykähdyttänyt yhden fragmentin alla oleva loppuyhteenveto.

Kun lapsi itsenäistyy, vanhempi yksinäistyy. (s. 83)

Täytyy myöntää, että hieman pelottaa kirjoittaa tätä ajatuksenjuoksua lukupiiristämme. Envall kirjoittaa kirjassaan kirjailijan nöyryydestä, jossa jätetään viimeinen sana lukijalle. Myös se kauhistuttaa, jos kirjailija lyö tällä blogipostauksella itseään lukemalla tämän.

Vastassa kulman takana on aikoinaan juhlistanut Markku Envallin 30-vuotista kirjailijanuraa.

Markku Envallin Vastassa kulman takana on kirja kaikille niille, jotka haluavat pohtia lukemaansa pidempään sekä tietysti niille, jotka pitävät aforismeista ja fragmenteista.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).