Karin Slaughter: Viimeinen leski

En kyllä tiennyt, millaisia tuskan hetkiä kokisin, kun avasin Karin Slaughterin Viimeisen lesken (HarperCollins Nordic, 2020). Tuskalla tarkoitan tässä nyt sitä, että kirja on oikea jännitysnäytelmä. Jos söisin kynsiäni, olisivat kynteni tämän kirjan jälkeen nysät. Olen lukenut pari muuta Slaughterin kirjaa, joissa jännitettävää on myös riittänyt, mutta Viimeinen leski nousi aivan eri atmosfääreihin tai sitten aika kultaa muistot.

Sara Linton ja Will Trent ovat Saran tädin luona osallistuakseen perhepäivällisille, kun jossain räjähtää. He lähtevät saman tien liikkeelle. Onhan Will GBI:n erikoisagentti ja Sara lastenlääkäri. Molempien apua tullaan varmasti tarvitsemaan. Ennen kuin he ehtivät sen pidemmälle, joutuvat he kummalliseen liikenneonnettomuuteen. Kaikki ei ole aivan kuin pitäisi. Kaiken lisäksi yhdestä autosta löytyy tartuntatautien tutkimuskeskuksen CDC:n tutkija Michelle Spivey, joka on kidnapattu kuukautta aikaisemmin. Tilanne vaikuttaa hetki hetkeltä uhkaavammalta, eikä aikaakaan, kun onnettomuuspaikalla ammutaan ja käytetään väkivaltaa. Will saa oman osuutensa väkivallasta, eikä pysty tekemään mitään, kun miehet kaappaavat Saran mukaansa. Tästä alkaa käsittämätön ajojahti, jossa vastaan tulee huumeita, lahkolaisuutta, sairastuneita lapsia ja pedofiliaa. 

En ole aikaisemmin lukenut Will Trentin ja Sara Lintonin tarinoita, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska kirja toimii hyvin omanakin teoksenaan. Se, mikä yllätti, oli kirjan trillerimäisyys. Jestas, mitä psykologista peliä. Kirjan alun väkivaltakohtaukset pelkästään olivat melkoista toimintaa. Välillä piti vain laskea kirja käsistä ja hengittää syvään. Alun jälkeen väkivalta sai aivan toisenlaiset kasvot. Alkoi piinaavat sivut. Toki näillekin sivuille väkivaltaa mahtui, mutta lukijana minua ahdisti, mihin ihmeeseen Saraa vietiin. Miksi Michelle käyttäytyi omituisesti? Entä miksi lahkon johtajalla Dashillä ja hänen vaimollaan Gweinillä on vain iso liuta tyttöjä? Missä kaikki pojat ovat? Miksi viidakossa olevat miehet ovat aseistettuja? Paljon kysymyksiä, joihin alkaa vastauksia tippua, kun kirjaa lukee eteenpäin. 

Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta itselleni ei kuitenkaan tullut sitä tunnetta, etten olisi pysynyt henkilöissä mukana. Kirjan luvut on otsikoitu päivämäärin ja kellonajoin. Aluksi tämä hieman häiritsi, mutta myöhemmin ymmärsin, että tämän on loistava keino kertoa saman ajankohdan tapahtumia eri paikoissa. Kirjassa on kuvattu paljon uutta teknologiaa ja täytyy nostaa hattua Slaughterille, kuinka hyvin hän on taustatyönsä tehnyt. Mieleni teki testata yksi vessakohtaus, jossa Will tekee löydön. 

Kirjan aiheet ovat todella kohahduttavat. Lahkolaisuus on jo sanana sellainen, että moni varmasti ajattelee asiasta negatiivisesti. Pitäisi tietysti ajatella, että on erilaisia lahkoja, mutta kirjassa kuvattu lahko oli todella karmaiseva. En ikipäivänä haluaisi joutua sellaisen porukan piiriin. Pedofilia on myös aihe, joka on yksinkertaisesti kamala. Toisaalta on hyvä, että tällaisia asioita nostetaan esiin myös psykologisissa trillereissä. Pedofiliaa ei voi missään olosuhteissa hyväksyä, vaikka asiaa välillä pehmitetäänkin sillä, että pedofiilit ovat mieleltään sairaita. 

Yritän olla kauheasti paljastamatta kirjan sisältöä, mutta nostan esiin yhden aiheen, josta kumpusi paljon ajatuksia. Kirjassa esiintyy tuhkarokkoa. Se saa Sarassa kauhunväreet kulkemaan selässä. Aloin ihmetellä asiaa. Toki tiedän, että nykyään tuhkarokko on sangen harvinainen tauti ja siihen on olemassa rokotus. Itse olen tuhkarokon sairastunut, kuten varmasti moni muukin 1960-luvulla syntynyt. Kyselin äidiltäni, oliko sairaus todella vakava ja kriittinen, ja mitä hän muistaa siitä. Äidilläni ei ollut muistikuvia kuin siitä, että pikkuveljeni sairastui tuhkarokkoon paljon myöhemmin ja juuri ennen joulua. Ei kuulemma tullut jouluvalmisteluista mitään, koska veljeni oli niin sairas. Itse olen ollut arviolta 2-3-vuotias sairastaessani tuhkarokon. Minulla on välähdyksenomainen muistikuva, että makaan kuumeisena sängyssä hämärän rajamailla. Ihoni on kauttaaltaan rokkoinen ja olen todella sairas. Äiti käy välillä silittämässä otsaani ja isä tulee myöhemmin katsomaan minua, kun palaa työreissulta. En voi olla varma, oliko minulla tuhkarokko vai oliko kyseessä vesirokko. Molemmat rokot sairastin hyvin pienenä tyttönä. Uskon, ettei siihen maailman aikaan edes ajateltu, kuinka vaarallisia kyseiset rokot ovat. Ei niistä ainakaan puhuttu tavallisissa perheissä. 

Englanninkielinen alkuteos The Last Widow on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Päivi Paju. 

Karin Slaughterin Viimeinen leski on laitettava lukulistalle kaikkien niiden, jotka ovat pitäneet Will Trentin ja Sara Lintonin aiemmista seikkailuista. Kirja sopii myös luettavaksi, jos pitää psykologisista jännäreistä. Tiedossa on piinaavia hetkiä. 

Lämmin kiitos kustantajalle melkoisesta tiiliskiviteoksesta, jota ei malttanut missään tapauksessa jättää kesken.

 

Kate Quinn: Metsästäjätär

Kirjablogeissa hehkutettiin jossain vaiheessa Kate Quinnin kirjaa Koodinimi Alice. Minulta kirja meni jollain tavoin ohi, mutta luultavasti tulen kirjan jossain vaiheessa lukemaan, koska nyt luin Kate Quinnin Metsästäjättären (HarperCollins Nordic, 2020). Kirja on Romaani isolla R:llä. Aivan mieletön lukupakkaus. 

17-vuotias Jordan haaveilee ammattilaisvalokuvaajan urasta. On vain muutama este. Hänen isänsä haluaa jättää antiikkiliikkeensä tyttärellensä ja toivoo, että tytär menee kihloihin ja naimisiin Garrettin kanssa. Jordanin isä on itse leski, mutta löytää uuden rakkauden. Itävaltalaiskaunottaren, joka on paennut toisen maailmansodan melskeitä Euroopasta Bostoniin. Anneliesellä on tytär Ruth, joka on hyvin sulkeutunut lapsi. Anneliese vaikuttaa kaikin puolin viehättävältä vaimoehdokkaalta, mutta on muutamia asioita, jotka nostavat Jordanin niskakarvat pystyyn. 

Nina on kotoisin kaukaa Siperian metsistä. Hän on lähtenyt kotiseudultaan. Pakoon omaa isäänsä sekä rinnassa polttava halu päästä lentämään. Nina on itsepintainen ja rynnii tiensä Neuvostoliiton ilmavoimiin. Hän on kuvitellut olevansa ainutlaatuinen, mutta pian hän huomaa, että on muitakin, ja vielä parempia naislentäjiä. Hän ei kuitenkaan anna tämän häiritä itseään, koska sana sestra on hänelle uusi ja lämmin tuttavuus. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuntee kuuluvansa joukkoon, eikä mihin tahansa joukkoon, vaan yöpommittajiin eli Yönoitiin. Heillä on vain yksi tehtävä. Päästä eroon saksalaisista. Mutta Neuvostoliitossa on myös aina uhka päällä. Kun se kohdistuu Ninaan, on hänen aikansa paeta ja jättää rakkaimpansa. 

Sotakirjeenvaihtaja Ian on lopettanut kirjoitustyön kokonaan. Hän jahtaa toisen maailmansodan jälkeen sotarikollisia. Natsit on saatava oikeuden eteen tekemiensä kauheuksien vuoksi. Ianin pääkohde on nainen, jota kutsutaan Metsästäjättäreksi. Metsästäjätär on surmannut julmasti Ianin veljen, joka on kaikessa naiiviudessaan luottanut naiseen. Ainoa, joka tunnistaa julman Metsästäjättären, on Nina. 

Jordanin, Ninan ja Ianin kertojaäänet vuorottelevat kirjassa siten, että tapahtumat sijoittuvat pääsääntöisesti vuosille 1937-1951. Jokaisella on omanlaisensa ääni, jossa henkilön luonteenpiirteet tulevat hyvin esiin. Hetken aikaa kuvittelin Ninan olevan Metsästäjätär, enkä oikein pitänyt hänen tyylistään. Lopulta aloin kuitenkin odottaa Ninan kertojaääntä, ja se nousikin suosikikseni kertojien joukossa. Jordanin kertomuksissa nousee pikkuporvarillisuus esiin. Jordan on kuitenkin selvästi oman tiensä kulkija, eikä haluaisi asettautua muotteihin, jotka on hänelle suunniteltu. Ianin osuuksista pidin ehkä vähiten. Vaikka hänellä on voimakas tahto löytää Metsästäjätär, on hänen elämänsä jännittävästä työstään riippumatta melko tasaista. Siitäkin huolimatta, että myrskyjäkin matkalla on. 

Kate Quinn on solminut mielettömän vyyhdin, jossa päähenkilöiden elämät alkavat vähitellen kietoutua toisiinsa. Kirjan tarina on kiehtova ja salaperäinen. Pidän siitä, kuinka kirjassa matkataan Neuvostoliiton taigalta Puolaan ja Itävaltaan sekä Atlantin yli Amerikan maalle. Kirjassa vastakohdat tulevat hyvin esiin. Sodan aiheuttama pula ja kauhu Euroopassa sekä amerikkalainen yltäkylläisyys. Pidin myös siitä, kuinka Quinn kuvaa natsien häikäilemättömyyttä. Toisaalta kirjassa on myös ihanaa rakkautta. 

Kate Quinn raottaa kirjan lopussa taustoja henkilöille. Vaikka kaikki kirjan henkilöt ovat fiktiivisiä, löytyy heille esikuvia oikeasta elämästä. Quinn kertoo myös, että Neuvostoliitto oli toisen maailmansodan osapuolista ainoa, joka komensi naisia hävittäjä- ja pommittajalentäjiksi. Osaa heitä kutsuttiin nimellä die Nachthexen eli Yönoita-nimitys on oikeasti ollut käytössä. Kate Quinn on tehnyt melkoisen taustatyön kirjaansa varten ja sen huomaa. Kirja on huippu. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Huntress ilmestyi vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Päivi Paju. 

Kate Quinnin Metsästäjätär on kirja kaikille kunnon romaaneista pitäville. Lähemmäs seitsemänsataa sivuinen kirja on oikea mahtiteos, joka vie lukijan mennessään.

Kiitos kustantajalle hienosta lukuelämyksestä.

Emelie Schepp: Jaakko kulta

Lomautuksesta on se hyöty, että voi koska tahansa ottaa hyvän kirjan käteen, keskittyä lukemiseen ja heittää kaikki arkiset asiat mielestään pois. Emelie Scheppin uusin suomennos Jaakko kulta (HarperCollins Nordic, 2020) on juuri tällainen kirja. Kutkuttavan jännittävä romaani, jota ei malttaisi laskea käsistään. 

Norrköpingin läpi virtaa joki, joka on päässyt julkisuuden valokeilaan ja poliisien tutkimusten kohteeksi. Joesta on löydetty parin päivän välein naisen ruumis. Ruumis, joka on kaikessa karmeudessaan makaaberi. Naisten jalat on ommeltu yhteen ikään kuin kyseessä olisi merenneito. Parivaljakko komisario Henrik Levin ja rikospoliisin tutkija Mia Bolander ovat kovan paikan edessä. Kuka murhaa naisia ja miksi? Tutkinnat johtavat vähitellen kohti Simon Norellia, joka on kylmäverisesti surmannut vanhempansa ja veljensä. Ongelma on vain se, että mies istuu oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, eikä suostu puhumaan. Kaiken lisäksi kello tikittää, ja kohta joesta joudutaan taas naaraamaan uusi ruumis. 

Syyttäjä Jana Berzelius on tiiviisti mukana rikostutkimuksissa. Hän käy Mian ja Henrikin mukana haastattelemassa ihmisiä, joilla saattaisi olla jotain tietoa tapahtumista. Jana on kuitenkin oman tiensä kulkija. Hän on äärettömän terävä, mutta hänellä on paljon huolia. Suurin ongelma on Danilo Peña. Mies, jonka Jana haluaisi hinnalla millä hyvänsä eliminoida. Ihan vain sen takia, että Danilo tietää Janan suurimman salaisuuden, joka ei saa paljastua kenellekään. Murhatutkintojen edetessä Jana joutuu silmätysten Danilon kanssa, joka on suljettu samalle suljetulle osastolle Simon Norellin kanssa. Voisiko Danilo auttaa rikostutkinnassa? Toinen Janan ongelma on Per. Mies, johon Jana huomaa olevansa rakastunut, mutta jota hän ei enää voi saada omakseen. Periin on kuitenkin saatava yhteys, koska mies on aikoinaan johtanut Simon Norellin tapauksen esitutkintaa. 

Emelie Schepp on loistava kirjailija. Henrikin, Mian, Janan ja Danilon tarinat jatkuvat jo viidennessä romaanissa. Olen yllättynyt siitä, kuinka Schepp on onnistunut jollain tavoin syventämään henkilöhahmojen persoonallisuuksia, sekä sitä, kuinka nämä kehittyvät ihmisinä. Suurimmat muutokset näin Miassa ja Danilossa. Mia on tavallaan hieman kasvanut henkisellä tasolla. Hänessä on edelleen kuitenkin oma äkkipikainen puolensa, eikä hän kaihda pieniä laittomuuksia, jos siihen on mahdollisuus tai rahat ovat totaalisesti lopussa. Danilosta puolestaan aukeaa inhimillisempi puoli. Toki mies on raaka, aivan uskomattoman raaka, mutta sairaalassa ollessaan hän alkaa ajatella asioita pehmeämmin. 

Voisi kuvitella, että jossain vaiheessa tarinat menettäisivät vetovoimansa, mutta ei. Jouduin taas yllättymään, kuinka nerokkaan dekkarin Schepp on kirjoittanut. Tarina on piinallisen jännittävä ja loppukohtaus on pelottava jo pelkästään miljöön vuoksi. Pidän siitä, kuinka Scheppin romaaneissa käännetään jokainen kivi ja yritetään löytää johtolankoja. Tosin välillä ärsyttää suunnattomasti, kun jokin ilmiselvä asia jää poliiseilta huomaamatta. 

Jaakko kullan teemoja ovat sateenkaariliitot ja transsukupuolisuus. Molemmat teemat hyvinkin yleisiä nykyään, mutta silti puhuttelevia. Kirjassa tulee ilmi kahden naisen välinen liitto, jota esimerkiksi Mia hieman ihmettelee, vaikkei ajatuksiaan ääneen lausukaan, koska sateenkaariliitot ovat nykyään yleisesti hyväksyttyjä liittoja. Transsukupuolisuus sen sijaan herättää monissa ihmetystä. Kirjassa onkin hyvin kuvattu, kuinka jopa ammattilaiset saattavat vähätellä transsukupuolisen ihmisen tuntoja. Jokainen voi vain kuvitella, kuinka yksinäistä tällaisen ihmisen elämä on, jos mistään ei saa mitään tukea. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Broder Jakob on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala, kuten sarjan edellisetkin osat. 

Emelie Scheppin Jaakko kulta kannattaa ottaa kesän dekkarilukemistoon mukaan. Tämän kirjan seurassa et tule tylsistymään.

 

Alla löytyy linkit aiempiin postauksiini Emelie Scheppin saman sarjan romaaneihin. Ensimmäinen dekkari on postaamatta, koska sen luin vasta hiljattain pokkarina. Toivottavasti saan siitäkin postauksen kirjoitettua lähiaikoina. 

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Emelie Schepp: Kadonnut poika 

Kiitos kustantajalle, jolta sain piinaavan dekkarin luettavakseni.

 

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Kirjoitin jokin aika sitten, kuinka sain kustantajalta yllätyspaketin, jossa oli kaksi kirjaa. Tällaiset jutut ovat niin parhaimpia. Kiitos kustantajalle. Nyt on luettu paketin toinenkin kirja, joka oli Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden (HarperCollins Nordic, 2019). Täytyy sanoa, että en olisi ehkä lukenut kirjaa muuten, mutta koska yllätyskirja, niin olihan se luettava.

Eletään 1980-luvun Australiassa. Eli Bell on poika, jolla on jokseenkin mutkikkaat lähtökodat elämälle. Äiti ja isä ovat eronneet. Äidin miesystävä Lyle on mukava, mutta hänessäkin on omat ongelmansa. Ensin Lyle ja Elin äiti ovat huumekoukussa. Myöhemmin Lyle vakuuttaa päässeensä kuville ja hoitaa myös Elin äidin vapaaksi huumeista. Mikään ei ole kuitenkaan vieläkään selvää. Lyle ajautuu mukaan huumebisnekseen, johon hän vetää myös Elin äidin. Tästä ei tietenkään seuraa mitään hyvää. Elin elämässä on kuitenkin myös hyviä asioita. On isoveli August, joka ei puhu mitään, mutta on hämmästyttävän älykäs. Lisäksi on Slim, joka on silloin tällöin lapsenvahtina Elille ja Augustille. Ikääntynyt Slim on entinen pahamaineinen vankilakundi, joka on onnistunut karkaamaan vankilasta, josta pakenemisen piti olla mahdotonta.

On kuulkaa sellainen kirja, että huh huh! Aluksi en oikein tiennyt, mitä mieltä kirjasta olisin. Tarina eteni ja sitä oli helppo lukea, mutta aivan kuin tarina olisi odotuttanut jotain ja niin se muuten olikin. Yhtäkkiä alkoi tapahtua ja Elin elämä mullistui täysin. Kaikki lukemani ei ollut mitään kivaa luettavaa. Osa tarinasta oli oikeasti todella kuvottavaa ja pelottavaa, mutta jotenkin Eli osasi olla positiivinen synkimmilläkin hetkillä. Toki pojallakin oli alakuloisia ja rankkoja hetkiä, mutta hänessä oli myös selviytyjäainesta. Elin rikas mielikuvitus myös johdatti pojan tilanteisiin, joihin aivan tavalliset pojat eivät olisi kyenneet. Eli oli erityinen poika.

Kirjassa on hienoja kohtauksia, mutta jollain tavoin pidin todella paljon kohtauksesta, jossa Elin tapaa kalastavan Slimin. Slim on huonossa kunnossa ja Eli ottaa onkivavan Slimiltä ja auttaa miestä. Koukkuun tarttuu iso kala, jossa on pitelemistä. Slim antaa Elille neuvoja, kuinka taltuttaa kala. Neuvot ovat tavanomaisia, mutta niissä piilee myös paljon syvempiä viisauksia. Slimin antamat neuvot ovat mielestäni ohjeita Elille, kuinka selviytyä elämästä.

Pakko on mainita myös siitä, kuinka minua nauratti, kun Elin isä kertoi pojille, kuinka joulukuusi koristellaan tai ei oikeastaan se koristelu, vaan itse puu. Joulukuusena heillä oli limoviikuna, joka sai ylleen punaista ja vihreää joulunauhaa. Itsellänikin oli aikoinaan limoviikuna, jonka koristelin jouluksi, koska en halunnut ostaa pieneen asuntooni oikeaa joulukuusta. Hyvin toimi sellainenkin

Poika nielaisee maailmankaikkeuden on yhden pojan kasvukertomus. Tarinassa edetään välillä ajallisesti isojakin harppauksia, mutta aina sieltä löytyy se sama Eli-poika. Eli kasvaa kouluikäisestä pojasta nuoreksi aikuiseksi. Hän oppii elämän mutkikkuuden jo lapsena. Kaikkiin asioihin ei ole vastauksia. Ei edes silloin, kun Eli on jo täysi-ikäinen. Pidinkin kirjassa siitä, kuinka asioita ei kaunisteltu. Kirja kuvaa hyvin sitä, kuinka erilaiset lähtökohdat eri ihmisillä voi olla elämän tielle.

Teoksessa kuvattu huumebisnes oli mielestäni irvokasta ja räikeää. Aivan käsittämätöntä, millaiseksi ihmiset voivat muuttua saadakseen rahaa huumeiden avulla. Eli ja August joutuvat tahtomattaan mukaan sellaiseen, joka ei kuulu pienten poikien elämään. Tosiasia kuitenkin on, että maailmassa on varmasti monta muutakin Eliä ja Augustia, jotka joutuvat elämään huumemaailman keskellä.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Boy Swallows Universe ilmestyi vuonna 2018. Kirjan on suomentanut Kira Poutanen.

Trent Daltonin Poika nielaisi maailmankaikkeuden kannattaa lukea, jos haluaa lukea erilaisen kasvutarinan. Kirjasta löytyy myös rakkautta ja ystävyyttä. Hieno kirja.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”lempiväri”, koska ihana pinkki ja oranssi.

Emelie Schepp: Kadonnut poika

Olin kovasti yllättynyt ja kiitollinen saamastani yllätyskirjapaketista, jossa oli kaksi mielenkiintoista kirjauutuutta. Kirjapaketin toinen kirja oli Emelie Scheppin Kadonnut poika (HarperCollins Nordic, 2019), johon halusin tarttua mahdollisimman nopeasti, koska varsin tuoreessa muistissa oli Scheppin edellisen dekkarin suomennos. Jännitystä tiedossa siis.

Sam on kaupassa, kun hänen kotiinsa on tunkeuduttu. Vaimolta on viety henki ja kuusivuotias Jonathan on kidnapattu. Miehen elämä musertuu yhdessä hetkessä. Komisario Henrik Levin ja rikospoliisin tutkija Mia Bolander saavat tehtäväkseen selvittää, mitä pojalle on käynyt ja missä hän nyt on. Mukana tutkimuksissa on myös syyttäjä Jana Berzelius. Tutkimukset alkavat kangerrellen, koska Sam ei osaa tai halua kertoa mitään perheestään. Sam otetaan tutkintavankeuteen, koska onhan miehen jossain vaiheessa kerrottava enemmän perheestään.

Ennen kidnappausta Jana Berzelius saa tiedon, että vankilassa istuva Danilo Penã haluaa tavata hänet. Jana ei puolestaan halua olla enää ikinä missään tekemisisissä pahamaineisen rikollisen kanssa. Nainen joutuu kuitenkin tekemään vaikeita valintoja, kun hän rakastamaansa miestä, Periä, aletaan uhkailla. Kovapintainen Jana ei tunnu ikinä pääsevän eroon Danilosta.

Emelie Scheppillä on kyllä mieletön taito kirjoittaa dekkareita. Kadonneen pojan tarina on karmiva. Tarinan edetessä vaihtelin syyllistä jatkuvasti, koska ainahan sitä arvailee ja on tietävinään, kuka on syyllinen. En olisi ihan heti uskonut, kuinka taitavasti tarina on rakennettu. Pidän myös siitä, millä tavoin Schepp vie varsinaisen rikostarinan rinnalla tarinaa Janasta ja Danilosta sekä heidän yhteisestä menneisyydestään. Minua oikeasti kiinnostaa tietää, miten heidän tarinansa jatkossa kehittyy. Taitavaa lukijan koukuttamista tällainen.

Pidän siitä, kuinka Scheppin dekkareiden tutut henkilöhahmot Jana, Henrik ja Mia, ja miksei Danilokin, ovat tulleet kirja kirjalta tutuimmaksi. Henkilöillä on selvät luonteenpiirteet, jotka tulevat hyvin esiin. Jana on hyvin itsenäinen ja mielestäni erikoinen nainen. Oikeasti aikamoisen pelottava, vaikka osaakin käyttäytyä työroolissaan korrektisti ja sivistyneesti. Voisinkin luonnehtia, että Janalla on selkeästi kaksi eri persoonaa. Henrik puolestaan vaikuttaa terävältä, mutta sympaattiselta ja Mia ailahtelevaiselta. Täytyy sanoa, että Mian elämän koukerot alkoivat naurattaa kirjaa lukiessa, mikä oli hyvä, koska muutenhan dekkari olisi ollut varsin pelottava.

Scheppin dekkareista tuntuu löytyvän aina myös jokin teema. Tällä kertaa vahvimpana teemana oli mielestäni mielenterveyden ongelmat. Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista saattaa olla, kun ihmismieli on murtunut kokonaan. Kuinka tällainen vaikuttaa lähipiiriin, ja voiko sellaisesta ikinä tervehtyä kokonaan Raskas aihe, joka varmasti koskettaa monia.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Pappas pojke on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala, kuten ainakin kaksi aiempaakin saman sarjan teosta.

Emelie Schepp on valittu Ruotsissa kolmena peräkkäisenä vuotena vuoden dekkarikirjailijaksi. Jos siis kaipaat hyvää dekkaria, niin kannattaa ehdottomasti valita jokin Emelie Scheppin dekkareista tai oikeastaan paremminkin ehdotan, että luet kaikki tämän sarjan dekkarit järjestyksessä. Itseltäni on jäänyt lukematta ensimmäinen osa Ikuisesti merkitty. Se täytyy kyllä ehdottomasti jossain vaiheessa lukea.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”jännitys”, koska synkkä metsä.

Lämmin kiitos kustantajalle yllätyskirjapaketista.

Adele Parks: Päästin hänet sisään

Joskus viattomalta tuntuva kirja voi ollakin jotain aivan muuta kuin oli luullutkaan. Näin kävi minulle, kun tartuin Adele Parksin kirjaan Päästin hänet sisään (HarperCollins Nordic, 2018). Luulin kirjan olevan kevyt romaani, mutta kirjan tarina alkoikin ahdistaa ja kaatua päälle. Kirjaa ei tietenkään voinut jättää kesken, koska oli saatava tietää, mitä lopussa tapahtuu.

Mel ja Abi ovat olleet yliopistossa erottamattomat ystävykset. Ystävyys kuitenkin ikään kuin loppui, kun Mel tuli yllättäen raskaaksi ja päätti pitää lapsen. Mel jätti opintonsa ja keskittyi yksinhuoltajan elämään sekä päivästä toiseen selviytymiseen. Abi sen sijaan jatkoi opintojaan ja päätyi naimisiin komean ja menestyksennälkäisen Robin kanssa. Pariskunta muutti Yhdysvaltoihin, jossa Abi loi itselleen kadehdittavan televisiouran. On siis kaksi naista, joiden elämät ovat joskus ristenneet, mutta muuta samaa heissä ei tunnu olevankaan.

Seitsemäntoista vuoden hiljaiselon jälkeen Abi ottaa yllättäen yhteyttä Meliin. Hän haluaa tavata vanhan ystävänsä. Mel suostuu, ja tästä alkaa varsinainen tapahtumien vyöry. Huomaamattaan Mel lupaa, että Abi saa asua heillä niin pitkään kuin tarvetta on. Melillä on tätä nykyä perhe, johon kuuluvat rakastava aviomies Ben, nuoruuden raskaudesta syntynyt nuorimies Liam sekä tyttäret Imogen ja Lily. Melin elämä on kiirettä täynnä olevaa arkea, joten kuuluisan vanhan ystävän vierailu on kuin piristysruiske Melille. Melistä kuoriutuu nainen, jota oma aviomies ei meinaa tunnistaa. Viiniä virtaa ja valmisaterioita kuluu. Perheen normaali arki särkyy, ja lopulta Mel huomaa, ettei hänen vanha ystävänsä olekaan sitä mitä pitäisi. Abi on kavala ja kiero nainen, joka rikkoo Melin perheen idyllisyyden.

Adele Parks on kirjoittanut todella piinaavan kirjan. Tarina on ruma ja kauhea, mutta sitä ei voi jättää lukemattakaan, koska intensiivisyyttä ja jännitystä riittää. Kirjassa pääsevät vuorotellen ääneen eri henkilöt. Parks on osannut hyvin kuvata kulloisenkin henkilön mietteet. Henkilöiden mietteet kertovat myös selkeästi sen, minkä ikäisestä henkilöstä on kyse eli henkilöhahmot ovat hyvin erilaisia. Useinhan tällaisessa vuorottelevassa kerronnassa on vaarana se, että henkilöhahmot sekoittuvat toisiinsa, jos kirjailija ei osannut ujuttautua henkilön nahkoihin. Pidin myös siitä, kuinka tarina etenee piinaavalla tavalla. Kirjaa alkaa ahmia, koska haluaa tietää, mihin kaikki johtaa.

Kirjan yksi teema on ilman muuta ystävyys ja oma perhe. Täytyykö ystävyyttä ylläpitää vuosikaudet, vaikka ei oltaisi missään tekemisissä? Ihmisen ei tarvitse toki olla tyly vanhalle ystävälleen, mutta ei tarvitse myöskään mennä sellaiseen ääripäähän, että majoittaa jonkin vanhan ystävän kotiinsa. Periaatteessahan kyse on kuitenkin tuntemattomasta henkilöstä, jonka kanssa on joskus pidetty yhtä. Perheen pitäisi joka tapauksessa olla se, josta ihminen saa turvaa ja tukea. Ikivanhat ystävyyssuhteet tuovat rakkaita muistoja mieleen, mutta jos ei muuta yhteistä ole, ei se kauas kanna.

Toisena teemana täytyy nostaa seurustelu, avoliitto ja avioliitto. Rakastuminen johtaa usein seurusteluun ja siitä avoliittoon sekä lopulta avioliittoon. Entä jos on nähtävissä, että suhde on valmiiksi kuollut, kannattaako ulkopuolisen puuttua asiaan vai pitääkö jokaisen kantaa oma ristinsä ja katsoa mitä tuleman pitää? Onko ihmisellä ylipäätään oikeutta puuttua toisen ihmisten seurustelusuhteisiin, vaikka kyseessä olisi lähiomainen? Vaikeita kysymyksiä. Kirjaa lukiessa on tietävinään oikean vastauksen, mutta myöhemmin mietityttää, onko se kuitenkaan niin kuin ajattelee sen olevan. Ihmiset tekevät virheitä, mutta virheistä usein myös oppii.

Kirjan englanninkielinen alkuteos I Invited Her In on ilmestynyt vuonna 2018. Kirjan on suomentanut Pirjo Lintuniemi.

Adele Parksin kirja Päästin hänet sisään on sopivaa luettavaa, jos kaipaa tiivistunnelmaista ja hieman uskomattomalta kuulostavaa tarinaa ystävyydestä.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta sain kirjan luettavakseni.

Karin Slaughter: Menneisyyden jäljet

Oli pakko tarttua Karin Slaughterin uusimpaan suomennokseen Menneisyyden jäljet (HarperCollins Nordic, 2018), koska olen lukenut kirjailijan aiemmasta tuotannosta Hyvä tytär -kirjan, joka oli piinaava, koukuttava ja jännittävä. Odotukset olivat tietysti korkealla uutuuden kanssa, eikä tarvinnut pettyä. Kirjan tarina imi hetkessä mukaansa.

31-vuotias Andrea eli Andy asuu samalla tontilla äitinsä kanssa. Andy ei saa mitään otetta elämästään. Hän tekee yövuoroa hätäkeskuksessa. Vapaa-ajalla, jolloin hän ei nuku tai ota nokosia, hän hengailee äitinsä Lauran kanssa. Laura on omistautuva ja lempeä äiti. Eräänä päivänä ostoskeskuksessa he joutuvat ampumavälikohtaukseen, joka muuttaa heidän molempien maailmansa. Laura puuttuu tilanteeseen suojellakseen tytärtään. Tapahtuu jotain todella omituista. Andyn äiti tulee tappaneeksi ampujan ja loukkaantuu itsekin välikohtauksessa. Kaiken murhenäytelmän keskellä Laura toteaa kylmän viileästi Andylle, että hän haluaa Andyn muuttavan pois kotoaan samana päivänä. Mistä ihmeestä on kyse? Alkaa Andyn matka omaan itsenäisyyteen sekä matka äitinsä menneisyyteen.

Menneisyyden jäljet on rakennettu siten, että noin joka toisessa luvussa eletään nykyhetkeä ja joka toisessa Lauran menneisyyttä. Joku voi ajatella tällaisen rakenteen olevan hankala, mutta se ei ole, jos tarina on hyvä, ja sitähän se tässä kirjassa on. Kirjan tarina on pelottava, ja se saattaa jäädä muhimaan mielen sopukoihin. Herkimmillä tarina saattaa tulla jopa uniin, kuten minulla taisi pari kertaa käydä, kun oikein eläydyin tarinaan. Psykologista jännitystä riittää joka käänteessä.

Kirjan henkilögalleria pysyi ruodussa, vaikka jossain vaiheessa ajattelin, tarvitaanko kirjassa näitä kaikkia henkilöitä. Onneksi henkilöillä oli kuitenkin suhteellisen selvät osuudet teokset, enkä olisi ehkä heittänyt yli laidan kuin pari henkilöä, jotka eivät mielestäni olleet itse tarinan takia oleellisia. Slaughter on onnistunut myös luomaan jokaiselle henkilölle luonteenpiirteet, jotka tulevat kirjassa hyvin esiin.

Aluksi minua kauhistutti, kun Andyn äiti heitti tyttärensä pihalle. Hetkellä, jolloin Andyn maailma muutenkin mureni ympäriltään. Kuinka kukaan äiti voisi toimia näin julmasti? Mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että äidin teko oli järkevä. Andyn oli aika ottaa elämästään niskaote, eikä tuudittautua siihen, että äiti olisi aina läsnä. Julmaa, mutta joskus napanuora on katkaistava. Sitä paitsi tämä teki Andylle hyvää, vaikka ensimmäiset päivät olivatkin itkunsekaisia ja pelottavia.

Jos pitäisi miettiä, mikä on kirjan sanoma, niin se olisi eittämättä ihmisen ahneus. Sellainen ahneus, jolle ei ole mitään rajoja. Leikitään vakavasti sairaiden ihmisten kustannuksella, kunhan omalle pankkitilille kilahtelee lisää kolikoita tai ehkä paremminkin putoilee seteleitä. Aina ei kuitenkaan sanomaa tarvitse etsiä. Tällaisen kirjan voi lukea ihan vain viihdyttääkseen itseään.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Pieces of Her on ilmestynyt tänä vuonna, joten kyseessä on uunituore suomennos. Kirjan suomennoksen on tehnyt Virpi Kuusela.

Karin Slaughterin Menneisyyden jäljet on yli viisisataasivuinen tiiliskiviteos, joka kannattaa lukea, jos tykkää psykologisista jännäreistä. Tässä on muuten oiva joululahjavinkki. Joulunpyhät menisivät mukavasti jännityksen lomassa tätä kirjaa lukiessa.

Sain kirjan kustantajalta, joten lämpimät kiitokset siihen suuntaan.

Lindsey Kelk: Meillähän oli tauko

Tuli taas kerran luettua kirja, joka vaati nenäliinapaketin käsien ulottuville. Lindsey Kelkin Meillähän oli tauko (HarperCollins Nordic, 2018) on takuuvarmaa ihmissuhdedraamaa ensimmäisiltä sivuilta kirjan loppuun saakka. Tällaisia kirjoja on toisinaan hyvä lukea. Aina ei tarvitse olla kirjallisuuden syvällistä ja paljon ajattelua vaativaa.

Livin ja Adamin lomareissun viimeisenä iltana Liv odottaa kuin kuuta nousevaa, että Adam kosisi häntä. Liv on kuullut Adamin aikeista parhaalta ystävältään Cassielta, joka on naimisissa Adamin veljen Chrisin kanssa. Adam on varannut ravintolapöydän jumalaiselta paikalta, joka on kuin tehty romanttisten kosintojen kohtauspaikaksi. Liv, joka arkielämässä pukeutuu mukavasti ja käytännöllisesti, on laittanut jalkoihinsa sellaiset korkokengät, jotka ovat taatusti pois hänen mukavuusalueeltaan. Mekkokin on pirun kallis, mutta hän haluaa olla kauneimmillaan näin tärkeänä iltana. Jokin menee kuitenkin pieleen tai itse asiassa aika moni asia menee pieleen. Pariskunta ei ikinä päädy ravintolaan, eikä Adam kosi. Sen sijaan paluumatkan päätteeksi Adam haluaa pitää suhteesta taukoa. Taukoa! Livin elämä on murskana.

Lindsey Kelkin tarina kulkee sutjakkaasti ja tapahtumia riittää. Kirjassa Liv ja Adam vuorottelevat eli tarina etenee molempien henkilöiden ajatusten ja tekojen kautta. Ihan mukavaa, koska usein tällaiset kirjat käydään pelkästään naisen näkökulmasta. Vaikka kirjan loppuratkaisu on jokseenkin arvattavissa, on tarinassa monta mehevää puolta. Kuinka helppo on loukata toista osapuolta, joko tahallisesti tai tahattomasti. Sukulaiset ja ystävät tuntuvat tietävän parhaiten, mikä on parhaaksi Liville ja Adamille, ja kuinka he pääsevät kaikesta yli. Tällainen ohjaaminen tai painostus voi tuntua ainoastaan ahdistavalta henkilöistä, joiden elämä on saanut täysin uuden suunnan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat perienglantilaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Teet mitä tahansa, niin varmasti joku huomaa tai näkee. Ihastuin tietysti myös siihen, kuinka osa kirjan tapahtumista sijoittui kylän pubiin. Kulahtaneeseen ja tahmaiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen. Kelk on luonut kirjaan myös mainiot henkilöt. Jokaisen henkilön ominaispiirteet tulevat lukijalle enemmänkin kuin tutuiksi. Täytyy kyllä myöntää, että hieman ihmettelin, ettei Livin työkaveri David ollut homo. Piirteet ja käytös oli kuin stereotyyppisellä homolla, mutta David olikin jotain aivan muuta.

Yksi asia kirjassa tökki. Cassin ja Chrisin esikoisen ristiäiset jo sinänsä ampuivat yli ja pahasti, mutta oli jotain muutakin. Jos ollaan tällaisissa juhlissa, niin juhlitaan juhlakalua, eikä aleta riidellä parisuhteista tai mistään muistakaan suhteista tai asioista. Kyllä aikuisten ihmisten pitää sen verran osata käyttäytyä, että muutaman tunnin osaa näytellä sivistynyttä, vaikka kuinka jurppisi. Tällaisesta en tykkää, että unohdetaan juhlittava, ja viedään show omiin nimiinsä.

Kirjan englanninkielin alkuteos We Were on a Break on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Virpi Kuusela.

Lindsey Kelkin Meillähän oli tauko on sopiva kirja, kun haluaa saada irtioton arjen kiireisiin. Tätä kirjaa lukiessa unohtuvat omat murheet. Kirja on juuri sopiva viihdelukemiseksi. Draamaa ja rakkautta löytyy.

Kiitos kustantajalle viihdyttävästä lukunautinnosta.

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin kirja päättyy ja tulee sellainen olo, ettei mikään kirja pitkään aikaan voi kolahtaa samalla tavoin kuin juuri lukemasi kirja? Minulle harvoin tulee dekkareiden kanssa tällaista tunnetta, mutta nyt tuli. Emelie Scheppin Hidas kuolema (HarperCollins Nordic, 2018) on kirja, jonka jälkeen pelotti ottaa uutta kirjaa luettavaksi, koska jos en kokisi samanlaista lukuelämystä, tulisi pettynyt olo.

Ensihoitajat Sandra ja Philip kohtaavat karmaisevan näyn mennessään kiireiselle hoitokeikalle. Nainen on pahoinpidelty todella pahasti, eikä ensiapu enää riitä. Nainen kuolee matkalla sairaalaan. Asia siirtyy poliisin tutkittavaksi ja vastuun tukinnasta saa ottaa syyttäjä Jana Berzelius vanavedessään rikosylikomisario Henrik Levin ja rikoskomisario Mia Bolander. Ei kuitenkaan riitä yksi menehtynyt nainen. Ruumiita alkaa tulla lisää. Kuka on sarjamurhaaja?

Samaan aikaan sairaalasta on karannut murhasta epäilty Danilo Peña. Mies Janan menneisyydestä. Jana joutuu tahtomattaan sotketuksi myös tähän tapaukseen. Murhaajan kiinni saamisen ja Peñan tapauksen päälle Janan elämää varjostaa äidin äkillinen kuolema. Liian paljon lastia yhden naisen harteille. Varsinkin kun Jana ei omista asioistaan avaudu kenellekään.

Aivan mielettömän kiehtova dekkari, jossa on oikeastaan kaksi erillistä tarinaa. Sarjamurhaajan etsintä ja Peñan kiinni saaminen. Toisaalta, voiko näillä kahdella asialla olla jotain yhteistä? En halua paljastaa liikaa, koska tämä kirja on itse luettava. Täytyy kuitenkin myöntää, että Schepp todellakin osaa kirjoittaa. Kirja on piinaava, koukuttava ja jännittävä. Pidän myös siitä, että vaikka kirja onkin koukuttava, niin luvut ovat lyhyitä ja kirja on helppo laskea käsistään silloin, kun on lukutauon paikka. Kirjan henkilöhahmot ovat hyvin luotuja. Janan sulkeutuneisuus, Henrikin tarkkasilmäisyys ja Mian äkkipikaisuus.

Kirjassa otetaan mielestäni kantaa lääkkeiden väärinkäyttöön ja työuupumukseen. Kuinka helppo ihmisen on joutua pillerikierteeseen huomaamattaan. Lääkkeiden väärinkäyttöä on vaikea katkaista ja saattaa mennä pitkäänkin ennen kuin läheiset huomaavat riippuvuuden. Työuupumus on myös asia, johon pitäisi puuttua. Työpaikalla lähimmät työkaverit varmasti huomaavat tilanteen ja tämä pitäisi ottaa puheeksi. Itse tiedän kokemuksesta, että työuupumuksesta ei välitetä, vaikka siitä puhutaankin. Keskustelu lopetetaan yleensä vaikenemalla, kun asia otetaan puheeksi. Ei haluta keskustella ikävistä asioista.

Hidas Kuolema on kolmas Jana Berzelius -dekkari. Itse olen lukenut aiemmin sarjan toisen osan Valkoiset jäljet (2017). Vaikka kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, voisi olla hyvä, jos kirjat lukisi kronologisessa järjestyksessä, koska edelliset osat tukevat uudempaa osaa. Tämä sarja kannattaa pitää ehdottomasti mielessä, kun kaipaa laadukasta dekkaria luettavaksi.

Emelie Scheppin Hitaan kuoleman on suomentanut Meri Ala-Tauriala. Ruotsinkielinen alkuteos Prio ett ilmestyi vuonna 2016. Emelie Scheppistä mainittakoon vielä sen verran, että nainen on Ruotsin dekkarikirjailija vuosilta 2016 ja 2017.

Sain kirjan kustantajalta, joten lämmin kiitos jännittävästä lukuelämyksestä lähtee sinne suuntaan.

Bruce Dickinson: Omaelämäkerta – What Does This Button Do?

Siis aivan mahtavaa. Ensinnäkin kiitos ihanalle HarperCollins Nordicille, kun yllätitte minut Bruce Dickinsonin pokkarilla Omaelämäkerta – What Does This Button Do? (2018). Olen nuoruudessani fanittanut Iron Maidenia ja edelleen pidän yhtyeestä. Tosin vuosien kertyessä, on fanitus vähentynyt. Tästä huolimatta olin innoissani, kun otin kirjan ulkoilu- ja työmatkalukemiseksi. Ei tarvinnut pettyä. Bruce Dickinsonissa on kirjailijan vikaa.

Hieman jännitti, kun avasin Dickinsonin omaelämäkerran. Olisiko kirja täynnä kuvauksia siitä, kuinka mikäkin albumi on syntynyt. Vai vuorottelua albumeiden ja kiertueiden välillä. Ei ja joo. Toki kirjassa kerrotaan albumien teosta ja hieman kiertueistakin, mutta kirja on paljon muutakin. Bruce Dickinson vaikuttaa mieheltä, joka ryhtyy toimeen ja sukeltaa asioiden alkulähteille, jos hän jostain innostuu. Pidin myös siitä, kuinka Dickinson kuvasi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja opiskeluaikoja.

Bruce Dickinson on todellinen moniosaaja. Bänditouhut alkoivat kiinnostaa opiskeluaikana ja muutaman mutkan kautta miehestä kouliintui Iron Maidenin laulaja 1980-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen yhtye ponkaisi musiikkimaailman listojen kärkeen. Dickinson on kuitenkin mies, jota kiinnostaa moni muukin asia, joten aikansa kutakin ja Iron Maiden sai jäädä vuosikausiksi. Soolouraa, lentokoneita ja lentokapteenina oloa, radiojuontoja ja ties mitä muuta. Miekkailu on kuulunut niin ikään miehen menneisyyteen jo 1980-luvulta lähtien vastapainottamaan bändielämää.

Kirjaa on helppo lukea. Tarina etenee, eikä kertaakaan tullut tunnetta, että joopa joo, voitaisiinko jo katsastaa muitakin juttuja. Pidin siitä, kuinka avoimesti Dickinson kertoi sairastamastaan papilloomasuusyövästä. Kamppailusta sairautta vastaan, hoidoista ja kivuista. Vaarana myös se, ettei mies enää ikinä olisi laulanut. Onneksi miestä hoidettiin todella ammattimaisesti ja mies itsekin edesauttoi toipumistaivaltaan hirvittävästi pakottamalla itseään eteenpäin. Syöpäosuus oli kuitenkin vain pieni tarina eli se ei missään tapauksessa saanut pääosaa kirjassa.

Dickinsonin omaelämäkerta antaa miehestä ilkikurisen, mutta päämäärätietoisen ja jollakin tavoin hyvin tavallisen ihmisen oloisen kuvan. Ei mitään nousukasmaista olemusta, vaikka miehellä onkin varaa lentokoneita ostella. Erityisesti pidin tietysti siitä kohdasta, jossa Bruce Dickinson kertoo Iron Maiden fanien olevan älykkäitä ihmisiä. Tämän minä tietysti heti uskoin ja allekirjoitin. Hih. Niin, ja tulihan kirjasta sekin selväksi, ettei miehellä ole kehossaan kuin yksi pienenpieni tatuointi, mutta se on aivan oma tarinansa se.

Kirjassa on mukana sopivasti myös matkakuvauksia paikoista, joiden historiallinen tausta ei ole kaunis. Esimerkiksi bändin lähettäminen Sarajevoon keskelle sodan melskettä ei varmasti ole ollut helppo pala kenellekään, vaikka oltiin vakuuteltu, että kaikki on ihan turvallista. Sitä matka ei todellakaan ollut. Kun ajattelen asiaa laajemmin, on hienoa, että Dickinson on tuonut tällaisia mielettömyyksiä lukijan silmille. Koskaan ei voi liikaa muistuttaa ihmisiä historiallisista julmuuksista.

Bruce Dickinsonin omaelämäkerta ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2017. Kirjan suomennoksesta ovat vastanneet Meri Ala-Tauriala, Virpi Kuusela ja Anja Lindqvist. Englanninkielinen alkuteos What Does This Button Do? on ilmestynyt niin ikään vuonna 2017.

Hieno kirja, joka avaa sopivasti Dickinsonin elämää. Jälkikirjoituksessa mies kertoo jättäneensä tarkoituksella kirjasta pois tarinat vaimoista, eroista ja lapsista. Ihan hyvä niin, koska tämä kirja kertoo nimenomaan Bruce Dickinsonista.

Dion Leonard: Gobi – Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta

Toisinaan on ihana lukea kirjoja, joista tietää takuuvarmasti, että nenäliinapakettia tarvitaan. Dion Leonardin Gobi – Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta (HarperCollins Nordic, 2018) on juuri tällainen kirja. Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta, joten lämpimät kiitokset siihen suuntaan. Kirja oli juuri sopivan kokoinen työmatka- ja kissanulkoilutuslukemiseksi.

Kuten kirjan nimi kertoo, on kyseessä tositarina. Ultrajuoksija Dion Leonard matkustaa Kiinaan osallistuakseen 250 kilometrin pituiseen Gobin ultrajuoksuun. Ultrajuoksu on aina haasteellista, mutta tässä kilpailussa oman haasteensa tuo Gobin autiomaan karuus. Hiekkamyrskyt, korkeat huiput, kylmyys ja toisinaan hyvin korkeat lämpöasteet haastavat juoksijan kuin juoksijan. Dion Leonard on matkassa yksin, vaikka hänen vaimonsa Lucja harrastaa myös ultrajuoksua. Kiina sinänsä on jo maana vaikea, jos ei tunne maan tapoja, eikä osaa yhtään kiinan kieltä. Nämä tuovat Dionin matkaan lisäjännitystä.

Dion on ultrajuoksijana vetäytyvä. Hän haluaa ottaa etäisyyttä muihin juoksijoihin ja keskittyä vain kilpailuun. Toisen etapin alussa hänen matkaansa lyöttäytyy pieni koira. Dion ei missään tapauksessa halua tällaista riesaa vaivoikseen. Sitä paitsi ei koira voi juosta yltiöpitkiä matkoja. Koira ei kuitenkaan tätä ymmärrä. Uskollisesti se seuraa Dionia. Koira on valinnut Dionin, eikä mies mahda asialle mitään. Koira seuraa Dionia myös kolmannelle etapille. Vähitellen Dion ymmärtää, että koira tarvitsee myös häntä, kun taipaleella tulee hankalia esteitä ylitettäväksi.

Kun kilpailu on ohi, on aika hyvästellä Kiina, mutta Dion ei voikaan jättää Gobiksi ristimäänsä koiraa. Eihän koiralla ole mitään. Ei rakastavaa perhettä, ei lämmintä kotia. Dionin ja Gobin yhteisestä juoksutaipaleesta on uutisoitu ympäri maailman. Dion tekee päätöksen. Hän haluaa viedä Gobin Kiinasta Britanniaan. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole.

Alkaa kuukausien järjestelyt ja paperityöt. Koiran vieminen Kiinasta ei olekaan kovin yksinkertaista. Ei sen puoleen, ei sitä ole helppo Britanniaankaan viedä. Dion saa Gobille luotettavan hoitajan siksi aikaa, että Gobi on valmis matkustamaan uuteen kotimaahansa. Tapahtuu kuitenkin jotain, joka vie Dionin uudestaan Kiinaan ja Ürümqiin. Dionin ja Gobin yhteinen alkutaival ei ole helppo.

Gobi on ennalta-arvattava tarina sen suhteen, että kyyneleitä tulee vuodatettua. Samalla se on seikkailu- ja jännityskertomus, joka vie lukijaansa sivu sivulta eteenpäin. Kuvittelin tarinan olevan paljon yksinkertaisempi, mutta sitä se ei todellakaan ole. Gobin kanssa sattuu ja tapahtuu. Dionin hermot ovat välillä riekaleina ja ihmettelenkin, mistä hän aina uudelleen löytää uskon kaiken onnistumiseen. Dionin ja Gobin tarinaan on helppo rakastua. Kirjassa on paljon tunteita.

Pidän kirjasta myös siinä mielessä, kuinka Dion esittelee kiinalaista yhteiskuntaa ja sen ihmisiä. Oli myös mielenkiintoista lukea ultrajuoksusta tarkemmin. Itse en missään tapauksessa tällaiseen kohderyhmään kuulu, vaikka toisaalta ei Dionkaan tiennyt aikoinaan kuuluvansa. Hänen vaimonsa sai hänet ryhtymään itsensä ylittäjäksi. Kirja avaa myös sitä, mikä on median mahti.

Dion Leonardin Gobi – Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta on ihana kirja luettavaksi esimerkiksi kesälomalla tai ainakin kirja kannattaa lukea, jos rakastaa eläintarinoita.

Dion Leonardin Gobi – Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta -kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Valintani osuu ruutuun ”seikkailu”, koska kannessa Gobi on juoksemassa pitkin aavikkoa. Selvästi seikkailun makua ilmassa.

Jöns Hellsing: Etsitään kätevää miestä

Välillä tekee hyvää lukea jotain hieman kevyempää kirjallisuutta. Otin työmatkalukemiseksi Jöns Hellsingin Etsitään kätevää miestä (HarperCollins Nordic, 2017). Tosin kirja olikin melkoisen paksu työmatkalukemiseksi, joten aikaa kului. Lyhyellä junamatkalla ei ehdi kovin paljon lukea. Kirjailijan nimen perusteella kuvittelin herran olevan tanskalainen, mutta ilmeisesti mies on kuitenkin kotoisin Ruotsista, koska alkuperäisteoksen nimi Händig man sökes (2017) on selvää ruotsin kieltä. Kirjan on suomentanut Hanna Arvonen.

Lontoolainen John on tyhjäntoimittaja, joka ajelehtii elämän virran vietävänä vailla töitä ja vailla pysyvää asuntoa. Yömajan johtajalta saa lämpöä. Äitiä sen sijaan on välteltävä viimeiseen saakka, koska John ei kestä äitinsä uteluja, mitä mies aikoo tehdä elämälleen. Johnilla on unelma. Hän haluaa kirjailijaksi ja kustantaja onkin ollut suopea Johnin lähettämälle kirjalliselle näytteelle. Pitäisi kuitenkin olla paikka, jossa kirjoittaa. Äiti ei Johnin kirjoittamista hyvällä katso. Tapahtuu kuitenkin jotain. John löytää työpaikkailmoituksen otsikolla ”Etsitään kätevää miestä”. Tässä on Johnin tilaisuus. Skotlantilaiseen Winsleyn kartanoon haetaan talvikaudelle remonttimiestä. Ammattitaitoisen miehen pitäisi saada talven aikana tiluksilla oleva mökki myyntikuntoon.

Ei aikaakaan, kun John on matkalla Skotlantiin kohti työpaikkaa, jossa hän aikoo kirjoittaa kirjansa. Johnilla ei ole mitään käsitystä remontoinnista, mutta se on vain hidaste. Tärkeintä on se, että saa kirjoittaa. Skotlanti ei ole Lontoo ja se selviää Johnille hyvin nopeasti. Selviää myös se, ettei kartanon isäntä olekaan paikalla, vaan häntä emännöi kartanon rouva Anna. Nainen, joka on päättänyt pitää Johnin kanssa kivaa, koska avioliitto lordi Winsleyn kanssa vetelee viimeisiään. Samaan aikaan kartanon uskollinen ykkösmies herra Bradley pähkäilee, kuinka hän toteuttaa lordi Winsleyn tehtävän eliminoida Anna. Annan seuraneiti Sarah puolestaan antaa Annalle oivia ohjeita, kuinka päästä lähemmäksi uutta ja komeaa remonttimiestä. On myös Sarahin sisko Heather, joka pitää kylässä pubia, mutta haaveilee hotelliemännyydestä.

Kirja on ilman muuta hauskaa ja kevyttä luettavaa ja se sisältää monta juonikuviota, ja välillä mietinkin, olisiko vähempi ollut enempi. Toisaalta kirjasta olisi voinut tulla liian kevyt, jos juonikuvioita olisi poistettu. Monet juonikuviot toivat ikään kuin lihaa luitten ympärille. Teksti on helppoa ja nopeaa luettavaa. Välillä hieman ärsytti kirjailijan toteava tai muistuttava tyyli. Tavallaan kerrottiin muistin virkistämiseksi se, minkä lukija oli jo aiemmin lukenut ja todennut. Hieman tuli mieleen lukijan aliarvostaminen, mutta toisaalta se on ehkä kirjailijan tapa kirjoittaa.

Kirjan suurimmat plussat menevät Skotlannin maiseman maalailuille. Hienoa kerrontaa. Minulle tuli sellainen tunne, että Skotlantiin olisi kiva matkustaa, vaikka siellä sataa ja vihmoo talvisaikaan. Kirjasta sai joka tapauksessa upeita Skotlanti-kuvia mieleensä. Nyt täytyy myös myöntää se, että itse asiassa vasta tätä postausta kirjoittaessani luin kirjan kansipaperin sisäliepeestä, että Hellsing on itse matkustanut ensimmäisen kerran Skotlannin saaristoon vuonna 1992 perheen perintötilalle. Tämän jälkeen Skotlannista on tullut miehelle tärkeä osa elämää. Jopa kirjan aihe on kummunnut hänen remontoimastaan entisestä rannikkovartioston tornista.

Jöns Hellsingin Etsitään kätevää miestä on ensimmäinen osa Hope Island -trilogiaa. Kivaa, koska mielelläni lukisin myös seuraavat osat. Tarinaan jäi vielä monta juttua, joista olisi mukava tietää enemmän.

Etsitään kätevää miestä on kirja, joka sopii kevyeksi lomalukemiseksi, vaikka kirjassa sivuja onkin yli 450.

Kiitokset kustantajalle kirjasta.

Karin Slaughter: Hyvä tytär

Kustantaja lähetti minulle lokakuussa ihanan lukupaketin. Mukana oli Karin Slaughterin Hyvä tytär (HarperCollins Nordic, 2017). Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter on niin ikään ilmestynyt tänä vuonna. Virpi Kuusela on vastannut kirjan suomennoksesta. En ole aiemmin lukenut Slaughterin teoksia, joten tartuin ihanan paksuun kirjaan innolla.

Hyvän tyttären tapahtumat liikkuvat kahdessa eri aikakaudessa. Toisessa eletään nykyaikaa ja toisessa siirrytään muistoissa kaksikymmentäkahdeksan vuotta taaksepäin. Charlotte eli tuttavallisemmin Charlie työskentelee kotikaupungissaan Pikevillessa asianajajana. Charlien yhden yön suhde muuttuu painajaiseksi silmänräpäyksessä. Hän joutuu keskelle murhenäytelmää, kuten hänelle tapahtui kaksikymmentäkahdeksan vuotta aikaisemminkin.

Charlien isosisko Samantha eli Sam on hyvin menestyvä patenttilakimies, joka asuu New Yorkissa. Sisarusten välit eivät ole kunnossa, koska heillä on raskas yhteinen historia. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta aikaisemmin tytöt olivat nuoria murrosikäisiä tyttöjä. Heidän kotiinsa hyökkäsi kaksi miestä aseilla uhaten. Rytäkässä sisarusten äiti tapettiin raa’asti ja tytöt vietiin metsään. Sam loukkaantui tapahtumien aikana vakavasti. Charlie juoksi karkuun, mutta mitä oikeastaan tapahtui ja miksi Charlie haluaa Samin takaisin entiseen kotikaupunkiin. Syynä ei voi olla ainoastaan se, että sisarusten asianajajaisää on puukotettu.

Slaughterin dekkarissa on alusta lähtien jännitettä ilmassa, eikä mennyt pitkään, kun alkoi tapahtua kauheita. Todella kamalia asioita. Kauheudesta huolimatta ei kirjaa kyllä helposti malttanut laskea käsistään. Tähän täytyy muuten sen verran mainita, että mielestäni suomentajan taituruus näkyy esimerkiksi tällaisissa seikoissa, että kirjaan saadaan tietty tunnetila. Vaikka kirjassa elettiin kahdessa eri aikakaudessa, ei se haitannut lukemista, vaan aikakausien tapahtumat tukivat toisiaan ja antoivat lukijalle ymmärryksen, mistä oikeastaan oli kyse. Kirjan henkilöiden luonteet tulevat kirjassa hyvin esiin. Samin ja Charlien erilaisuudet lähestulkoon korostuvat kirjaa lukiessa. Pidin myös siitä, että vaikka kirja oli paksu, ja jo alussa alkoi tapahtua, ei kirja lässähtänyt loppua kohti. Kirjassa on aivan loppumetreille asti jännitettävää ja ehkä hieman pelättävääkin.

Kirjassa on monta teemaa. Perheen hajoaminen, koulusurma, pedofilia, hyväuskoisen henkilön harhautus, virkamiehen virheet. Traagisia teemoja kaikki, ja vaikka teemoja onkin useita, eivät ne himmennä kirjan loistokkuutta. Slaughter on hienosti tuonut jokaisesta teemasta kirjaan jotakin, vaikka selkeästi kärkeen nouseekin perheen hajoaminen ja sitä seuraavat ongelmat. Pidin etenkin siitä, että kirjassa ruodittiin paljon Samin ja Charlien suhdetta, vaikka kirja selkeästi onkin luokiteltavissa jännityskirjallisuuden pariin.

Olen nyt jakanut postauksissani muutamia joululahjavinkkejä ja tässä on taas yksi. Mahtava kirja dekkareiden ystävälle. Kannattaa lukea myös, jos pitää paksuista kirjoista, joissa riittää sivuja.

Kiitokset kirjasta lähtevät kustantajalle.

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Elämä on valintoja täynnä ja välillä tulee valittua väärin. Minulla olisi ollut syyskuussa mahdollisuus päästä viinilasilliselle Emelie Scheppin kanssa, mutta olin jo buukannut kalenteriin jotain muuta, joten en lähtenyt kirjailijatreffeille. Nyt kyllä harmittaa vielä enemmän kuin syyskuussa. Luin Emelie Scheppin uutukaisen Valkoiset jäljet (HarperCollins Nordic, 2017) ja olen aivan myyty. Tässä on kirja, joka todellakin imaisee mukaansa. Ruotsinkielinen alkuteos Vita spår on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala.

Kaksi nuorta thaimaalasityttöä lähetetään kotimaastaan kohti Pohjolan kylmyyttä ja pimeyttä. Tyttöjen matka on sama, mutta he eivät saa olla tuntevinaan toisiaan, koska he toimivat huumekuriireina. Tapahtuu kuitenkin kauheita ja toinen tyttö menehtyy junamatkalla Kööpenhaminasta Norrköpingiin. Poliisit saavat selvitettäväkseen rikoksen, jonka jäljet tuntuvat johtavan aina umpikujaan. Lopulta poliisi pääsee tiettyjen tapahtumien kautta pahamaineisen ja pelätyn Danilo Peñan jäljille. Syyttäjä Jana Berzeliukselle tämä on kova isku, koska hänellä on yhteinen synkkä menneisyys Danilon kanssa. Alkaa ajojahti, jossa ei ole voittajia vai onko?

Aivan hyytävä kirja ja hyvässä mielessä. Kirjan juoni on todella taidokkaasti rakennettu. Itse ainakin lukijana jouduin kirjan valtoihin heti, enkä olisi halunnut laskea kirjaa välillä käsistäni ollenkaan. Kirjassa on paljon tapahtumia, jotka ehkä aluksi tuntuvat irrallisilta, mutta vähitellen kaikki tapahtumat liittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Pidin kuitenkin siitä, kuinka kirjan kohtaukset olivat suhteellisen lyhyitä. Tarinaa ei oltu pitkitetty turhilla jaaritteluilla, vaikka Schepp hyvin tarkasti ympäristöä kirjassa kuvaakin. Täytyy myös myöntää, että harvoin tunnen fyysisiä tuntemuksia kirjaa lukiessani, mutta Valkoiset jäljet saivat välillä haukkomaan henkeä. Tunsin myös ahdistusta ja kissaulkoilun ohessa kirjaa lukiessa oli välillä pakko pälyillä ympärilleen ja katsoa, onko kaikki niin kuin pitää.

Kirjan henkilöhahmot ovat myös hyvin rakennettuja. Jokaisella tuntuu olevan omat ongelmansa joko työ- tai yksityiselämässä. Syyttäjä Jana Berzelius vaikuttaa hyvin vaikeasti lähestyttävältä. Rikostutkija Mia puolestaan tekee jatkuvasti vääriä valintoja ja tuhlaa kaikki rahansa, Toinen rikostutkija Henrik puolestaan tuntee jatkuvaa epävarmuutta perheestään. Samalla Henrik tuntee, että hän ei ole ehtinyt tarpeeksi tukea raskaana olevaa vaimoaan. Emelie Scheppiltä on aiemmin ilmestynyt kirja Ikuisesti merkitty, jota en ikävä kyllä ole lukenut, mutta kirjassa seikkailee samoja henkilöitä kuin Valkoisissa jäljissä. Nyt tietysti kiinnostaisi, onko henkilöhahmot kehittyneet ensimmäisestä kirjasta vai ovatko ongelmat pääosin samoja.

Olin jostain lukevinani, että Emelie Scheppin tuotantoa alettaisiin myös kuvaamaan filmille. Ei ollenkaan huono idea, jos näyttelijät hyppäävät rooleihinsa tosissaan, ja jos kirjan tai kirjojen tarinoita kunnioitetaan.

Emelie Scheppin Valkoiset jäljet kannattaa lukea, jos pitää dekkareista. Tässä on myös yksi mainio joululahjaidea. 

Sain kirjan kustantajalta eli lämpimät kiitokset lähtevät siihen suuntaan.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Nyt on kesäloma vietetty tai oikeastaan suurin osa lomasta. Vielä on viikko takataskussa, joten syyskuun lopulla voi taas hyvällä omallatunnolla viettää rentouttavia lukuhetkiä. HarperCollins Nordic lähetti ihanan hömppäkirjapaketin ennen ensimmäistä kesälomasessiotani. Ehdin lukea paketin viimeisenkin kirjan Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin (HarperCollins Nordic, 2017) lomani aikana, mutta postaus tulee vasta nyt. Kirjan englanninkielinen alkuteos You Had Me At Hello on ilmestynyt vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Hanna Arvonen.

Rachel eroaa pitkäaikaisesta poikakaveristaan tai pitäisikö sanoa avomiehestään. Olivathan he asuneet yhdessä iäisyyden ja häätkin olisivat olleet edessä. Rachel joutuu aivan tuuliajolle, mutta onneksi on kolme mahtavaa ystävää, jotka ymmärtävät ja auttavat. Rachel muuttaa upeaan vuokra-asuntoon, mutta tuntee itsensä voimattomaksi ja huonoksi. Lisäksi yksi ystävistä kertoo, että oli törmännyt kirjastossa Rachelin opiskeluaikojen parhaaseen ystävään Beniin. Ajatukset alkavat pyöriä enenevässä määrin Benin ympärillä, vaikka Rachel ei myönnäkään, että olisi ikinä ollut ihastunut, saati sitten rakastunut Beniin. Entä jos menisi käymään kirjastossa, jos vaikka törmäisi Beniin?

Hömppäkirjapaketin kirjoista Sinuun minä jäin oli ehdottomasti hömpin, mutta ei kuitenkaan sellainen hömppäkirja, ettenkö olisi jaksanut lukea. McFarlane on kirjoittanut viihdyttävän ja hauskan kirjan, jossa tarina etenee. Kirjassa on pari mukavaa sivujuonta, jotka tuovat kirjaan lisäjännitettä. Pidin myös siitä, kuinka McFarlane oli saanut pidettyä tarinan ehyenä, vaikka välillä lähdettiin muistelemaan Rachelin ja Benin opiskeluvuosia. Kirjan henkilöhahmot olivat omia persooniaan omine tapoineen. Ja se romantiikka. Sitä kirjasta löytyy tietenkin myös.

Sinuun minä jäin on kepeää ja nopeaa luettavaa. Kirja tuo hyvää mieltä ja on loistava viemään aivot narikkaan. Itselleni Mhairi McFarlane oli uusi tuttavuus, mutta voisin hyvinkin lukea lisää. Hieman välillä mietin, oliko kirjassa liikaa Sinkkuelämän piirteitä, mutta ei. Ei se sitä ollut, vaikka toisaalta voisin hyvinkin nähdä kirjan valkokankaalle pyöräytettynä. Mielenkiintoista on se, että Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäinen teos, vaikka McFarlanen teoksista tämä ei olekaan ensimmäinen suomennos. 

Tällainen kirja sopii tietenkin lomalukemiseksi, mutta miksei myös talven pimeille illoille, jolloin on kiva käpertyä huovan kanssa nojatuolin syleilyyn. 

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Kesä ja mansikat kuuluvat ehdottomasti yhteen. Siksi olinkin erittäin innostunut, kun kustantajan lähettämästä mahtavasta hömppäkirjapaketista löytyi Lisa Strømmen Mansikkatyttö (HarperCollins Nordic, 2017). Edelleen siis kiitoksia kustantajalle. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Strawberry Girl on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala.

Eletään vuoden 1893 kesää Norjan rannikolla Åsgårdstrandissa. Paikkakuntalaiset ovat valmiita vastaanottamaan pääkaupungista tulevat varakkaat kesävieraat ja boheemit taiteilijat. Nuori tyttö Johanne Lien poimii vieraille marjoja ja hänet tunnetaankin Mansikkatyttönä, koska yksi taiteilijoista, Hans Heyerdahl, on ikuistanut tytön taululle joitakin vuosia aiemmin. Johannen äiti on järjestänyt tytölle kesäksi palvelustytön pestin Ihlenin perheen kartanosta. Palvelussuhteesta huolimatta Ihlenin perheen nuorin tytär, Johannea muutamaa vuotta vanhempi Tullik, ystävystyy hyvin nopeasti Johannen kanssa.

Tullikin saadessa tietää, että Johanne tuntee taiteilija Edvard Munchin, käyttää hän Johannea välikätenä tutustuakseen taiteilijaan. Johanne ei pidä ajatuksesta, koska Munch on kaikkien mielestä outo ja epämääräinen tapaus, jota on syytä karttaa. Tullik ei anna kuitenkaan periksi, eikä aikaakaan, kun nuorella Ihlenin tyttärellä on intohimoinen suhde Munchin kanssa. Tullik osaa olla itsepäinen tuittupää ja pian Johanne huomaa olevansa solmussa salaisuuksien verkossa. Hänen tehtävänsä on peitellä Tullikin tekemisiä.

Mansikkatyttö on ihastuttava kirja. Mielestäni Strømme on osannut kuvata erityisen hyvin Johannen puhdasta viattomuutta ja kasvamista kohti aikuisuutta sekä aikuisuuden mukanaan tuomia haasteita. Myös Tullikin intohimoinen rakkaus Munchia kohtaan on jotain käsin kosketeltavaa. Näiden lisäksi 1800-luvun Åsgårdstrand on kuvattu todella kauniilla tavalla. Henkilöhahmot ovat uskottavia kaikessa erilaisuudessaan ja kirjan tarina on mukaansa tempaava. Kirjan taiteilijapiirit on kuvattu juuri siten kuin voisi kuvitella boheemien piirien olevan. Paljon viiniä, naurua, älykästä keskustelua ja juhlia.

Vaikka kirja onkin fiktiota antaa se mahtavan kuvan Edvard Munchin tuotannosta, ja ainakin allekirjoittaneen piti hieman googlata katsellakseen tarkemmin Munchin tauluja. Totta on kuitenkin se, että Ihlenin perhe on oikeasti ollut olemassa ja romanssiakin on ollut ilmassa. Myös Hans Heyrdahl on maalannut Mansikkatytön (Jordbærpiken), vaikka salaisuudeksi on jäänyt, kuka on ollut taulun mallina. 

Kustantaja antoi ymmärtää, että Lisa Strømmen Mansikkatyttö on hömppäkirja, mutta se on mielestäni paljon muutakin. Kirjaa ehdotan luettavaksi, jos kaipaat fiktiivistä kertomusta historiallisista taiteilijapiireistä. Hieno lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kirja jää pyörimään mieleen.

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Sain ihanan hömppäkirjapaketin HarperCollins Nordicilta. Suurkiitokset kustantajalle paketista. Tarkoituksenani oli lukea kirjat kesälomalukemisena, mutta koska olen minä, otin varaslähdön ja ahmin kaksi kirjaa jo ennen lomaani. Ensimmäiseksi tartuin Michael Zadoorianin Viimeiseen lomaan (HarperCollins Nordic, 2017), joka on ilmestynyt vastikään heinäkuussa. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Leisure Seeker on vuodelta 2009. Kirjan on suomentanut Virpi Kuusela.

Viimeinen loma kertoo Ellasta ja Johnista, ikääntyneestä pariskunnasta, jolla vaivoja riittää. Ella sairastaa syöpää ja Johnilla on Alzheimer. Ella haluaa vielä kerran lähteä miehensä kanssa seikkailulle ja aivan kahdestaan. Pariskunta karkaa kotoaan Detroitin esikaupungista heidän ikivanhalla Leisure Seeker -asuntoautolla. Suuntana on Route 66 ja määränpäänä Disneyland Kaliforniassa. Sairaudestaan huolimatta John hallitsee edelleen autolla ajamisen kuin itsestään.

Ellan ja Johnin matkan tarkoitus on palata menneisyyteen, ja löytää uudestaan kaikki ne ilon aiheet, joita he ovat vuosien varrella lastensa kanssa kokeneet ja nähneet. Matka on pitkä ja uuvuttava. Onko mahdollista kokea enää mitään sellaista, mitä he ovat aiemmin kokeneet? Kaikki tuntuu olevan vanhaa ja rapistunutta. Vähän kuin pariskunta itsekin. Matkan aikana he pysähtyvät yöpymään leirintäalueille, joilla he viihdyttävät itseään katselemalla vanhoja dioja entisiltä perhematkoiltaan.

Johnilla on parempia ja huonompia päiviä, mutta ikinä ei ole täysin selväjärkistä päivää. Ella kuitenkin iloitsee niistä pienistä minuuteista tai sekunneista, jolloin John ikään kuin palaa entiselleen. Kyseessä voi olla jokin muisto tai ele. Matkaa varjostaa myös Ellan vakava sairaus ja hän joutuukin turvautumaan pieniin sinisiin pillereihin tuon tuosta. Ella on kuitenkin periksi antamaton. Matka on heidän viimeinen mahdollisuus olla yhdessä.

Michael Zadoorianin Viimeinen loma on hyvin kerrottu ja tarina etenee koko ajan. Pidin kirjan road trip -tunnelmasta erityisen paljon. Route 66 maisemat peilaavat hyvin ikääntynen pariskunnan elämää. Nautin myös Ellan ja Johnin matkan jokaisesta hetkestä, vaikka matka on kieltämättä osin hyvinkin rankka. Kirjan idea on myös loistava. Pitkään yhdessä eläneen pariskunnan irtiotto ja pakomatka vanhuudesta.

Viimeinen loma on kevyttä viihdettä, jossa on kuitenkin mukana paljon vakavia aiheita. Kirjassa on monia asioita, jotka naurattavat, mutta toisaalta mukana on surullisia asioita, jotka saattavat tuoda kyyneleet kasvoille. Pidin myös siitä, kuinka Zadoorian on kuvannut Ellan ja Johnin. Ella, itsepäisenä ja sisukkaana naisena, jota ikävuodet eivät niinkään paina, vaan sairaus ja ihmiset, jotka yrittävät laittaa pariskunnan asiat järjestykseen. John, liikuttavana vanhuksena, jonka sairaus näkyy joka päiväisessä elämässä selkeämmin ja selkeämmin, mutta joka siitä huolimatta luottaa vaimoonsa, kuten on aina tehnyt.

Postatessani Claes Anderssonon kirjasta Hiljaiseloa Meilahdessa, tulin maininneeksi, kuinka olen miettinyt lähiaikoina vanhenemista melkoisen paljon. Viimeinen loma asettaa myös lukijalle kysymyksiä vanhenemisesta sekä ikääntyneen ihmisen omasta että lähipiirin näkökulmasta. Vanheneminen tuo usein myös muistisairauksia, jotka aiheuttavat etenkin lähipiirille paljon huolenaiheita. Olen usein miettinyt, kuinka muistisairas itse ymmärtää sairautensa vai ymmärtääkö ollenkaan. Viimeisen loman John tuntuu tiedostavan muistamattomuuden silloin, kun on terävä hetki päällä, mutta kuinka on asian laita silloin, kun ihminen ei tunnista ketään, eikä mitään ympärillään olevaa. 

Michael Zadoorianin Viimeinen loma sopii luettavaksi, jos pitää road trip -hengestä ja uskaltaa hypätä itsepäisten vanhusten matkaan mukaan.

Joyce Maynard: Haavoitettu

Facebookissa tulee usein vastaan eri kustantamoiden julkaisuja tai mainoksia. Tietysti sen takia, että olen niistä siellä tykännyt. Usein on myös kilpailuja, joihin on tietysti aivan pakko osallistua, jos vaikka onnenkantamoinen osuisi kohdalle. Tällä kertaa osui. Voitin tammikuun alussa Joyce Maynardin uutuuskirjan Haavoitettu (HarperCollins Nordic, 2017). Muistaakseni kilpailussa piti valita HarperCollins Nordicin kevään uutuuskirjoista kiinnostavin. Tulin valinneeksi Maynardin teoksen, koska kirjailijan edellinen teos Vuori talon takana oli vielä tuoreessa muistissa. Täytyy sanoa, että valintani osui nappiin. Kirja on todella hyvä. Haavoitetun englanninkielinen alkuteos Under the Influence on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Pirjo Lintuniemi.

Helenin aviomies on lähtenyt lätkimään miehen uuden rakkauden takia. Helenin ja hänen exänsä yhteinen poika Oliver on aluksi asunut äitinsä kanssa, mutta lapsi on riistetty Heleniltä oikeuden päätöksellä Helenin jäädessä kiinni rattijuopumuksesta. Helen joutuu käymään AA-kerhossa ja tapaamiset pojan kanssa ovat satunnaisia. Lähinnä silloin, kun pojan isä suostuu kaikilta sukujuhlilta pojan Helenille muutamaksi tunniksi antamaan. Helen yrittää kerätä lisätienestejä suuriin oikeudenkäyntivelkoihinsa tekemällä satunnaisia tarjoilijan keikkoja, jos niitä on tarjolla. Eräänä iltana hän on tarjoilemassa gallerian avajaisissa, jossa hän tapaa varakkaan pariskunnan Ava ja Swift Havillandin. Kyseessä on kohtalokas kohtaaminen. Pariskunta ottaa Helenin siipiensä suojaan ja ennen kuin Helen huomaakaan, on hän osa ystäviensä ylellistä elämäntapaa. Helen tapaa myös miehen, Elliotin, joka on aivan eri kaliiberia kuin Havillandit. Havillandit halveksuvat Elliotin tavanomaisuutta, eikä Elliotkaan millään lailla osoita ihastustaan pariskuntaa kohtaan. Helenillä on kuitenkin ongelma. Hän on saanut pitää Oliveria luonaan hieman pidempiä aikoja ja Oliver on ihastunut Swiftiin. Mies, kun sattuu olemaan iso lapsi itsekin. Mutta mitä tapahtuu, kun sattuu onnettomuus, jossa on mukana Swift ja Oliver sekä kaksi muuta henkilöä?

Kirjan alussa tuli heti selväksi, että Helenin elämää ovat aina ohjanneet muut ihmiset. Pidin siitä, kuinka Maynard sai pidettyä Helenin tahattoman naiiviuden yhtenä Helenin luonteenpiirteenä läpi kirjan. Vaikka joku saattoi hänelle välillä sanoakin jostain asiasta totuuden, uskoi Helen aina lähimmäisiinsä, vaikka sanottuja sanoja punnitsikin mielessään.

Haavoitettu on loistava kirja, joka jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa. Kirjan juoni on uskomattoman koukuttava ja taitavasti rakennettu. Sivut kääntyvät kuin itsestään, eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Voisi jopa sanoa, että tässä on kirja, jonka haluaisi lukea kertaistumalta, jos vain aika antaisi myöten. Tekstiä on helppo lukea ja tarina etenee koko ajan. Täytyy antaa kiitos myös suomentajalle, joka on saanut tekstin elämään suomenkielellä.

Maynard kertoo kiitossanoissaan, että idea kirjaan tuli, kun hän mietti ystävyyden suurta lahjaa. Haavoitettu onkin nimenomaan kirja ystävyydestä. Ystävyys on hieno asia, mutta se voi katketa hyvin herkästi, jos sitä ei vaali oikealla tavalla. Todellisen ystävyyden voi menettää, jos ei näe metsää puilta. Ystävyys on vuorovaikutteista. Se antaa mahdottoman paljon, jos siihen uskaltaa vain heittäytyä ja on myös valmis antamaan itsestään jotain. On myös osattava nähdä, mikä ystävyys on todellista ja mikä perustuu valheille. Itse ainakin mietin ystävyyttä melkoisen pitkään, kun sain kirjan luettua. 

Joyce Maynardin Haavoitettua voin suositella oikeastaan kaikille. Kerrassaan kiehtova kirja.