Bengtskärin majakalla

Kesäloma loppuu ja huomenna alkaa arkinen aherrus töiden parissa. Sään puolesta nyt voi jo hyvin palatakin töihin. Sataa ja on koleaa. Niin, ja onhan minulla vielä jäljellä neljä lomapäivää pahan päivän varalle tai ihan vain siksi, jos ja kun tulee jotain mukavaa menoa. Kesälomani sattui aikaan, jolloin koronaluvut alkoivat taas nousta, joten aika rauhallisesti on tullut otettua. Krapin Pajan puistokonsertissa kävin jammailemassa Mike Monroen, Sami Yaffan ja Costello Hautamäen konsertissa. Leffassa kävin pari kertaa. Näiden lisäksi juoksin terveydenhoidollisissa tutkimuksissa, lääkärissä ja hammaslääkärissä. Siinähän sitä ohjelmaa, mutta jotain muutakin ihminen kaipaa kuin ikäviä testauksia, tutkimuksia ja hoitoja. Onneksi äitini antoi vihjeen Uudenmaan Seuramatkojen järjestämistä päiväretkistä.

Bengtskärin majakka. Sehän se on haave ollut pitkään. Nähdä ja kokea Pohjoismaiden korkein majakka. Uudenmaan Seuramatkat järjestää myös tänne päiväretkiä. Mahtava idea, jonka esitin miehelle, joka täällä asuu. Mies hetkeksi jopa innostui ideasta, mutta mietti enemmän. Mitä jos maskia täytyy pitää koko päivä? Entä jos on sateinen ilma ja merellä myrskyää? Ei ole kiva olla merellä silloin. Viestittelin asiasta yhden ystäväni kanssa. Hän kertoi miettivänsä asiaa ja ilmoittavansa 2-3 päivää ennen retkeä, uskaltaisiko lähteä reissuun. No, ei siihen mennyt niin pitkään. Aika nopeasti ystäväni oli tehnyt päätöksensä. Hän haluaa majakan nähdä ja retkiasia oli kiusannut häntä niin paljon, että matkaan oli päästävä.

Varasin meille paikat ja ajattelin, että luultavasti monikaan ei olisi lähdössä tällaiselle retkelle korona-aikana. Vielä mitä. Bussi oli yli puolillaan eli muutamat henkilöt joutuivat istumaan vierekkäisillä penkeillä. Suurin osa porukasta oli eläkeläisiä. Minä ja ystäväni taisimme olla retken nuorimmat osallistujat, mutta sehän ei menoa haittaa. Bussi oli lähtenyt Hyvinkäältä liikenteeseen, jonka jälkeen vuorossa oli Helsingin suunnalta tulevat. Sieltähän mekin bussin kyytiin hyppäsimme. 

 

Bussin matkatessa kohti Hankoa teimme yhden aamukahvipysähdyksen. Retkiopas kertoi matkan varrella olevia infopläjäyksiä. Hankoon päästyämme nousimme heti laivan kyytiin. Kansi oli jo tupaten täynnä ihmisiä. Sattuihan päivä olemaan aurinkoinen ja tuuleton. Menimme siis sisätiloihin istumaan ja odottamaan, että saisimme lohikeittoa syödäksemme. Laiva ei ollut täynnä, mutta niin täynnä, että hieman arvelutti koronan suhteen. Oliko tämä venäläistä rulettia vai mitä? Päätimme ystäväni kanssa, että retkipäivän antaisimme olla korona-ajatuksetonta aikaa.

Laivamatka Bengtskäriin kesti noin puolitoista tuntia. Kun saavuimme saarelle, emme voineet muuta kuin huokailla. Keskellä merta korkea majakka ja sileääkin sileämmät kalliot. Merenpäällinen paratiisi. Saari on sen verran suuri, että hyvin sinne ihmiset mahtuivat ja turvavälit säilyivät. Toki majakan sisätiloissa saattoi tulla ajoittain tungosta, mutta hyvin sielläkin ihmiset huolehtivat turvaväleistä.

Bengtskärin majakka joutui toisessa maailmansodassa suuren taistelun kohteeksi. Neuvostoliitto oli aikeissa räjäyttää majakka taivaan tuuliin. Onneksi eivät onnistuneet. Tosin osa asuinhuoneistoista tuhoutui. Sodan jäljet ovat edelleen nähtävissä saarella.

Vuonna 1968 Bengtskärin majakka automatisoitiin. Rakennus jäi autioksi, joka aiheutti sen, että se alkoi vuosien mittaan rapistua. Vuonna 1992 Merenkulkulaitos vuokrasi majakan Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskukselle, joka laati sekä korjaussuunnitelman että suunnitelman majakan tulevasta käytöstä. Vuodesta 1995 lähtien majakka on ollut käytössä museo- ja vierailumajakkana. Nykyään majakan omistaa Turun Yliopistosäätiö.

Mitä Bengtsärissä sitten on nähtävää majakan lisäksi? Tietenkin majakan valohuone. Itse en tänne kavunnut, koska epäilin kuntoani ja ennen kaikkea sitä, että pääsisin varmasti ylös asti, mutta se alastulo olisikin eri asia, jos jalat vispaisivat ja hiki virtaisi. Ystäväni kapusi ylös asti. Oli hieman pettynyt, koska ikkunat (epäili niiden olevan jotain muovia) olivat sumeat. Kertoi myös, että mitä ylemmäs pääsi, sitä kuumempi tuli. Valohuoneessa oli kuulemma ollut todella tuskaisaa. Voin ihan valehtelematta sanoa, etten olisi ikinä pystynyt olemaan siellä. Valohuoneen lisäksi saarella on taistelumuseo. Yksi asunto on sisustettu majakanvartijan kodiksi. Lisäksi majakkarakennuksessa on kappeli muistotaululla sekä Kahvila Konehuone näyttelyesineillä varustettuna.

Saarella oli reilusti aikaa kierrellä ja katsella paikkoja sekä tietenkin juoda päiväkahvit tai -kaljat, jos joku sellaista harrastaa. Aikaa jäi myös kallioilla istuskeluun ja auringosta nauttimiseen. Päivä oli aivan uskomattoman kaunis. Sellainen täydellinen kesälomapäivä, jota on ihana muistella jälkikäteen.

Kotimatkalla bussi ajoi Hangon rantatietä pitkin. Saimme ihastella toinen toistaan kauniimpia huviloita. Uskomattoman upeita rakennuksia. Mahtavaa, että niitä vielä pidetään kunnossa, eikä olla jyrätty maan tasalle.

Bengtskärin majakka on vaikuttava paikka. Voisin mennä uudestaankin. Tällaisia kohteita tarvitaan. Täällä saa stressikäyrät laskusuuntaisiksi. 

Oletko sinä käynyt Bengtskärin majakalla?

Maritta Hirvonen: Komediantit

Ajatus sirkuksesta tuo varmasti monen huulille hymyn. Itse ainakin ihailen sirkustaidetta todella paljon. Muistan jopa sen, kuinka ollessani alakouluikäinen isäni vei meidät lapset sirkukseen. Sitä en muista, oliko äitini mukana vai ei. Kokemus oli hurjan jännittävä. Sirkusmaneesilla kävi esiintymässä jopa norsu. Sehän oli aivan mieletöntä, vaikka nykyään olenkin hieman eri mieltä siitä, kuuluvatko norsut sirkukseen. Muistan vieläkin, kuinka esityksestä sai ostaa ison mustavalkoisen valokuvan mukaansa. Isä osti meille yhden tai kaksi kuvaa. Olen monta kertaa miettinyt, minne kuvat hävisivät vuosien saatossa. Niitä olisi edelleen mukava ihastella. Sirkus on aihe, joka osaa koskettaa. Siksi olikin mahtavaa, kun sain tilaisuuden lukea Maritta Hirvosen sirkuselämästä kertovan kirjan Komediantit (Stresa, 2020). 

Elokuussa vuonna 1944 Esther on palaamassa kotiin. Kodin edustalla on menossa järkyttävä näytös, joka vaikuttaa nuoren naisen loppuelämään. Estherin vanhemmat sekä pikkuveli Thomas on haettu kotoa tuhansien muiden juutalaisten tapaan. Esther saa väliaikaisen majoituspaikan ystäviensä luota, mutta juutalaisvainojen vuoksi hänen on paettava joitakin kuukausia myöhemmin ystävienkin luota. Passissa komeilee uusi nimi Arabella Richter. Pakomatka ei ole helppo yksinäiselle naiselle, mutta eteenpäin on päästävä. Arabellan voimat ovat lopussa. Ei ole ruokaa, eikä juotavaa. Hänen pelastuksensa on se, että hän törmää sirkuslaisiin, jotka eivät kysele liikaa, mutta ottavat naisen matkaansa. Tästä alkaa Arabellan uusi loppuelämä. 

Arabella on tanssinut vanhassa elämässään balettia. Hän rakastaa oopperaa ja musiikkia. Sirkuselämä on täysin erilaista, mihin hän on tottunut, vaikka hän äkkiä huomaakin, että sirkuksessa esitykset pyörivät liikunnallisesti taitavien ihmisten, upeiden eläinten ja musiikin ympärillä. Sitä paitsi sirkuksessa on väriä. Kaiken kruunaa se, että hän on auttamattomasti ihastunut sirkusjohtajan poikaan Heinziin. Sirkus Schreier on perhesirkus, eikä sinne niin vain oteta sirkusperheiden ulkopuolisia jäseniä. Arabella on kuitenkin valmis tekemään mitä tahansa, jotta hänet hyväksyttäisiin osaksi sirkusperhettä. 

Komediantit on uskomattoman hieno kuvaus sirkuslaisten elämästä, joka on kovaa työtä ja kaikkea muuta kuin pelkkää sirkusta. Kiertue-elämä on rankkaa. Päivästä toiseen puretaan teltat ja kaikki muu tarpeisto, jonka jälkeen lähdetään vaunuilla jatkamaan matkaa kaupungista tai kylästä toiseen. Vapaa-ajat kuluvat eläimiä hoitaessa ja ohjelmanumeroita hioessa. Yksityisyyttä ei kauheasti ole, vaikka perheillä onkin omat vaununsa. Kaikki tuntevat toistensa tavat. Tästä huolimatta kaikki pitävät yhtä, eikä perhettä jätetä pulaan. Perheen merkitys kirjan tarinassa on valtava. Esther menettää oman biologisen perheensä, mutta hän saa tilalle uuden, täysin erilaisen perheen. Rakkautta löytyy yllin kyllin uudestakin perheestä. 

Kirjan tarinassa kuvataan hyvin erilaisia sirkustemppuja ja sitä, kuinka niihin harjoitellaan. Upeat esitykset vaativat tunteja ja tunteja toistoja viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mikään ei tule valmiina, vaikka sirkuslaisen perheen perintönä sirkusveri elimistössä virtaisikin. Esityksiin täytyy valita myös musiikki, joka antaa esityksiin pontta, jännitettä ja riemua. Maritta Hirvosen musiikkitausta näkyy kirjassa hyvin. Hän osaa kuvailla musiikkia loistavalla ja ammattimaisella tavalla. Sirkuksessa ei tietenkään riitä pelkkä musiikki ja temput, vaan sen on oltava myös visuaalisesti näyttävä. Kirjaa lukiessa oli mahtavaa huomata, kuinka sirkuslaiset itse tekivät pukujaan, joista ei loistoa puuttunut.

– Jos ryhtyisin pelkäämään, saisin heittää pois kaiken arvokkaan ja kaikki unelmani. Pelko ei vie minnekään, niin kuin ei kärsimyskään. Vain ilo voi meitä auttaa. Ilo ja taide, musiikki ylimpänä niistä.  (s. 176) 

Maritta Hirvonen kuvaa kirjassa hyvin sirkuslaisten epävarmaa taloutta. Sotavuosina sirkus kiersi, vaikka ympärillä sodittiin. Epävarmaa oli vain se, tuleeko kukaan esityksiin. Sirkuksen pitäminen ei ole halpaa touhua. Jatkuvaan rahapulaan piti keksiä erilaisia keinoja, jotta tultaisiin toimeen. Mitä lähemmäksi nykyaikaa sirkusperheen elämä tuli, sitä vaikeammaksi alkoi tulla lisätienestien saaminen. Kirjan ajankuvaus onkin yksi sellainen, jolle on ehdottomasti annettava kiitokset. 

Maritta Hirvosen Komediantit on kirja kaikille taiteen ystäville ja sirkuksen rakastajille sekä niille, jotka pitävät hienoista tarinoista.

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Ensimmäisellä kesälomaviikolla kävin Atenan ja S&S:n syysinfossa. Ihan vain kuullakseni kirjamaailman syysuutuuksista. Sain tilaisuudesta mukaani Anna Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (Atena, 2020), joka ilmestyi samaisena päivänä kuin syysinfo oli. Aivan uunituore julkaisu siis. Anna Soudakova oli tilaisuudessa kertomassa kirjastaan. Hänen kertomansa oli niin mielenkiintoista, että halusin heti lukea kirjan. Eikä tarvinnut pettyä. Kirja on huikea kertomus Neuvostoliitosta ja siitä, kuinka se musersi pieniä ihmisiä. Pakko sanoa, että kirja on yksi parhaimpia lukukokemuksia tänä vuonna. 

On vuosi 1936 Leningradissa. Juri on 5-vuotias pojannassikka, jolla on rakastava perhe ympärillään ja kaikki on hyvin. Tosin kohta kaikki on toisin. Jurin vanhemmat vangitaan. Juri ja hänen siskonsa lähetetään monen muun tavoin Uzbekistaniin. He ovat isänmaan vihollisen lapsia. Isovanhemmat ovat tukena jonkin aikaa, mutta mitä tapahtuu, kun he kuolevat? Juri ja hänen isosiskonsa Maria joutuvat lastenkotiin. Marian täyttäessä 18 vuotta, pääsevät sisarukset muuttamaan takaisin Leningradiin. Nuorten on uurastettava näyttääkseen, että osallistuvat isänmaan puolustukseen. Juri opiskelee töiden ohessa. Kaikesta on pulaa, mutta periksi ei voi antaa. 

Kun Juri rakastuu Tanjaan, alkaa elämässä uusi vaihe. Seurustelu, avioliitto ja tytär Sonja. Tanja on kasvanut karjalaisen äitinsä helmoissa. Suomalaista isäänsä Tanja ei ole koskaan tavannut. Sonjan perustaessa oman perheensä alkavat uudet tuulet puhaltaa. Suomi on houkutteleva valtio. Sonja muuttaa perheensä kanssa Turkuun, eikä aikaakaan, kun Juri ja Tanja seuraavat perässä. Millainen elämänmuutos tämä on Jurille, joka on koko ikänsä tuntenut olevansa kakkosluokan kansalainen? 

Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan esikoisteos on hengästyttävä kertomus, joka perustuu hänen isovanhempiensa ja oman perheensä tapahtumiin. Kirjan tarinassa on paljon järkyttäviä asioita, mutta sitä siivittää lämpö, joka huokuu perheen sisäisestä ilmapiiristä. Rahaa ei ole paljon, mutta rakkautta riittää. Perheen piirissä pidetään huolta toisistaan. Tasapainoista perhettä ja sukua varjostaa kuitenkin aina se, mitä tapahtui Jurin vanhemmille. Näihinkin asioihin tulee vähitellen vastauksia, mutta työtä se vaatii, eivätkä vastaukset ole aina helppoja käsitellä. 

Kirjan tarinassa käydään kaksi kertaa Sandarmohissa. Paikassa, johon Stalinin vainojen aikana ammuttiin tuhansittain isänmaan vihollisia. Vuonna 2018 Sandarmohissa alettiin tehdä kaivauksia. Venäjän oli tarkoitus osoittaa, että joukkohaudoista löytyykin suomalaisten teloittamia sotavankeja. Jokainen voi miettiä, millaisia tuntoja tämä herättää niissä ihmisissä, joiden omaisia on oikeasti neuvostovallan aikana teloitettu, ja joille on kerrottu, että näiden hautapaikka löytyy Sandarmohista.

 

Vaikeni kansa,

vain silmistä

vaivihkaa vuoti

kitkerä kyynel. (s. 15)

 

Anna Soudakova kertoi syysinfossa, että Mitä männyt näkevät on yhden kansakunnan ja maahanmuuttajan tarina. Tarinasta löytyy sekä maantieteellisiä että historiallisia asioita. Romaani on rakennettu ja maalattu Annan isovanhempien tarinoiden ympärille. Jos Soudakova olisi asunut Venäjällä, olisi hän miettinyt kirjan kirjoittamista, vaikka sanoma olisikin ollut sama. Syysinfossa mainittiin, että kirjasta löytyy venäläistä klassikkoa sekä jotain ranskalaisuutta. Venäläisen klassikon alleviivaan täysin, ja ehkä myös ranskalaisuuden. Anna Soudakova on kirjoittanut todellisen helmen. 

Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät saa lämpimän suosituksen. Kirja, jossa murheen keskeltä löytyy lämpöä ja rakkautta. Tätä kirjaa ei yksinkertaisesti kannata jättää väliin.

 

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Aamuinen kissakohtaaminen

Herra Karvajalka on saanut aivan liian vähän palstatilaa blogissa, joten kirjoitellaan vaihteeksi hänen ja palvelijattaren tämän aamuisesta ulkoilusta.

Lähdimme ennen seitsemää liikenteeseen, koska olihan Herra Karvajalka herättänyt minut varttia vaille kuusi. Illalla oli kyllä puhetta, että saisin nukkua aamulla pitkään, mutta ehkä tämä on Herra Karvajalan käsitys myöhäisestä heräämisestä. Ihmettelin, kun Herra Karvajalka lähti oikopäätä liikkeelle. Ei mietitty, minne suuntaan mentäisiin, vaan määränpää oli selvä. Kotiterassilta alaparkkipaikalle ja vesitornille, mutta kuinkas kävikään. Ei päästy vesitornille, koska huomasimme taloyhtiön yläparkkipaikalla vieraan kissan. Palvelijatar taisi huomata kissan ensimmäisenä, mutta ei mennyt Herra Karvajalaltakaan pitkään, kun tunkeilijan huomasi.

Pelihän oli selvä heti. Vesitorneilut saivat jäädä väliin, koska kissa. Kipitin Herra Karvajalan perässä kohti vierasta kissaa. Vierailija päätti poistua takavasemmalle roskakatoksen seinän vierestä pusikon kätköihin. Herra Karvajalka ryntäsi suoraa päätä läheiselle kujalle. Ei näkynyt kissaa. Itse olin tietysti jo päätellyt, että vieras kissa oli jäänyt pusikon suojaan. Hetken Herra Karvajalka katseli ympärilleen, kunnes palasi takaisin roskakatoksen liepeille.

Ei tarvinnut kauan ihmetellä. Tunkeutujakissa oli menossa taloyhtiömme pihatietä alaspäin. Tässä vaiheessa Herra Karvajalka alkoi mouruta. Vieras kissa tuli takaisinpäin. Ei kuitenkaan sanonut paljon mitään. Vienosti äännähteli Herra Karvajalan leijonaäänien rinnalla. Sen sijaan vierailijakissa alkoi pörhistellä Herra Karvajalalle. Herra Karvajalka ei tästä välittänyt. Yritti vain päästä lähemmäs vierasta. Minä pidin jarruja päällä ja pelkäsin, että Herra Karvajalan anturat palaisivat asfalttia vasten, koska piti vetää niin kovasti.

Tunkeilija pääsi taas livahtamaan roskakatoksen pensaikon viereen. Ei kuitenkaan heti siirtynyt pensaikon suojaan, vaan kuunteli, kuinka Herra Karvajalka esitti painavan sanansa. Välillä vieras kissa äännähteli, mutta pääosin pysyi hiljaa. Aikansa kuunneltuaan siirtyi taas pensaikon alle katselemaan valkoista petoa.

Herra Karvajalan konsertti jatkui ja jatkui. Tunkeilijakissa pysytteli paikoillaan, kunnes lopulta otti ritolat. Herra Karvajalka oli valppaana ja juoksi perään. Onhan se paras varmistaa, että kutsumaton vieras todellakin häipyy Herra Karvajalan reviiriltä. Palvelijatarta hieman hirvitti, kun vieras kissa syöksyi ajotielle, jossa aamuisin liikennettä riittää. Niinhän sieltä nytkin auto syöksyi. Onneksi kissa ehti juuri pysähtyä ja hieman kääntyä. Auto ehti myös hiljentää ja tilanne päättyi kyynelittä. Vieras kissa juoksi ison tien toiselle puolelle pensaisiin. Herra Karvajalka jäi varmistelemaan, ettei varmasti tule takaisin.

Tämän jälkeen piti mennä vartioimaan roskakatoksen lähistölle, koska voisihan vieras kissa palata ihan milloin tahansa. Sitä paitsi niitä hajuja oli joka paikassa. Aikamoista kyttäämistä se olikin. Lopulta pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa sinne, minne alun perin pitikin. Vesitornille. Tosin roska-auto pilasi tämän jutun. Sehän on niin pelottava asia, jotta Herra Karvajalan on pakko paeta paikalle. Onneksi on kuitenkin muitakin paikkoja, joissa voi kuluttaa aikaansa.

Tänään ovat päiväunet kissalle maistuneet. Jossain vaiheessa kesken unien tuli naukaisuja. Taisi pieni poika nähdä unia väijytystilanteesta. 

Tässä vielä pari Herra Karvajalan ääninäytettä.

Onko teillä ollut elokuisia kissakohtaamisia? Jotenkin tuli taas mieleen, kuinka ihmiset antavat kissojensa kulkea vapaana kaupunkialueella. Aina on riski, että kissa jää auton alle.

Kale Puonti: Manni

Ihmisellä on kaikenlaisia syitä lukea kirjoja. Mitä sanotte siitä syystä, että kirjan nimi on sama kuin lemmikin nimi? Mielestäni loistava syy kirjan lukemiseen. Siksi minunkin oli pakko tarttua Kale Puontin uutuuskirjaan Manni (Bazar, 2020). Herra Karvajalkahan on oikealta nimeltään Manni. Somessa hän vain seikkailee Herra Karvajalkana. Mutta ihan oikeasti. Kirja, jonka nimi on Manni, ei voi olla ollenkaan huono valinta. 

Manni on nuori opiskelija, joka rahoittaa opiskeluaan vartijan hommilla Espoossa. Yötyö sopii muutenkin erinomaisesti, koska välillä ehtii ottaa pienet tirsat. Kotona nukkumisesta ei tule mitään, koska äiti raahaa kotiin ryyppyporukoita. Yövartijan työ on hiljaista. Yleensä ei tapahdu mitään, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Eräänä yönä toimiston lähellä ammutaan joku. Ampumatapaus siirtyy Helsingin huumepoliisin eli Pasilan myrkyn tutkittavaksi. Mannia asia jää askarruttamaan. Hän on aiemmin nähnyt tapahtumapaikalla miehen jätesäkin kanssa. Hän menee omin päin tutkimaan lähiympäristöä ja tekee löydön. Huumeita. Tästä lähtee kivi vierimään ja kohta vauhti on kova. 

Jestas! Nyt on sellainen kotimainen dekkari, joka toimii. Puonti on kasannut kirjan siten, että jokaisessa luvussa aihetta lähestytään jonkin henkilöhahmon kautta. Tämä toimii ällistyttävän hyvin. Samalla lukija voi itsekseen miettiä rikollisten vaikuttimia ja arvomaailmoja. Kaikki ei aina ole niin mustavalkoista kuin annetaan ymmärtää. Moottoripyöräjengin presidentti saattaakin olla siviilissä rakastava isä tai virolainen pikkurikollinen haluaisikin vain hoitaa arkityönsä rakennuksilla kunnialla kotiin. 

Manni on ilman muuta kirjan päähenkilö, mutta toinen, joka nousee tärkeäksi henkilöksi, on Pasilan myrkyn Pesonen. Mies, joka joutuu toisinaan salaisiin tapaamisiin rikollisten kanssa. Ihan vain sen takia, että joku haluaa antaa poliisille vihjeen, jotta itse pääsisi pälkähästä. Pesosen on osattava luovia asioita, jotta toimisi kaikkien lakipykälien ja sääntöjen mukaisesti. Tosin se on vaikeaa, koska häntä syytetään jatkuvasti rikollisten kanssa vehtaamisesta. Mutta entä Manni? Manni joutuu kirjan tarinassa vaikean valinnan eteen. Valinnan, joka voi johtaa ties mihin. 

Dekkareissa on usein väkivaltaa ja sitä on myös Mannissa. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä, vaan tapahtumat kerrotaan jollain tavoin erittäin realistisesti. Väkivaltaa ei ole myöskään liikaa, vaan dekkarin idea rakentuu kaiken sen ympärille, jota kirjassa käsitellään. Tässä tapauksessa huumeet. Puonti ei myöskään syyllistä huumeidenkäyttäjiä, mutta jokainen voi miettiä, kuinka surulliseksi tulee, kun huumetarinoita lukee. Tämä tulee ilmi myös Mannissa. 

Kirjan henkilöiden persoonat ja elämät toiveineen ja ongelmineen tulevat hyvin esiin. Manni, nuori mies, jonka hartain toive on saada opiskelurauha ja äiti pois ryyppyporukoista. Hän on myös nokkela, kuten insinööriopiskelijat usein ovat. Pesosen umpimielisyys työpaikalla on käsinkosketeltavaa, mutta miehestä löytyy myös herkkä puoli. Kissa, joka adoptoitui naapurin sinkkunaiselta miehelle. Kira Koski on nainen, joka saa rikollisen puhumaan ohi suunsa. Sen sijaan toisten poliisien käytös Kosken rakkaudella leipomia leivonnaisia kohtaan on varsin surkuhupaisaa. 

Kale Puontin Manni aloittaa Pasilan myrkky -dekkarisarjan. Sarjan toinen osa Milo julkaistaan keväällä 2021. Lisää mielenkiintoa asiaan tuo se, että sarjan kahteen ensimmäiseen osaan on ostettu elokuva- ja tv-oikeudet. Aikamoista, mutta toisaalta ei kovin kummallista, koska ainakin Manni antaa realistisen kuvan poliisin toiminnasta ja rikollisuudesta. 

Kale Puontin Manni kannattaa lukea, jos tykkää selkeistä dekkareista. Mannissa ei ole mitään ylimääräisiä juonivääntöjä, vaan tarinassa pysyttäydytään.

 

Kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

 

Helsingin Kaupunginteatterin syyskauden ensi-iltoja

Korona on sekoittanut kaiken. Keväällä teatterit suljettiin koronan takia ja nyt saa jännittää, kuinka käy tulevalle näytäntökaudelle. Helsingin Kaupunginteatterissa ollaan kuitenkin toiveikkaalla päällä. Syksyksi on tulossa upeita teatteriesityksiä. Lisäksi katsojien ja henkilöstön turvallisuudesta huolehditaan. 

Vaikka Pieni merenneito jatkaa vielä syksyllä ohjelmistossa, on syksyn musikaalipanostus ehdottomasti Päiväni murmelina (Groundhog Day, 2016), joka saa ensi-iltansa 3.9.2020 suurella näyttämöllä. Monelle elokuva on tuttu, mutta varsin mielenkiintoista on se, kuinka musikaali on totetutettu. Kertomuksessahan säämies jumittuu pikkukaupunkiin, jossa elää samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan. Musikaalin on ohjannut Samuel Harjanne, joka kertoikin, että kun musikaalista tehtiin päätös puolitoista vuotta sitten, ei osattu arvata, kuinka ajankohtainen musikaali olisi nyt. Päärooleissa ovat Lari Halme ja Maria Lund. Avajaisissa nähty kohtaus on lupauksia täynnä.

Teatterijohtaja Kari Arffman esittelee syksyn ensi-illat
Kuva © Riikka Kiviaho

Lapsille ja lapsenmielisille on luvassa kotimaisesta lastenkirjallisuudesta tutut Tatu ja Patu. Musiikkinäytelmässä Tatu ja Patu Helsingissä nähdään päärooleissa Antti Timonen ja Paavo Kääriäinen. Ensi-ilta on 26.11.2020, joten toivon sydämestäni, että koronan toinen aalto on jo siinä vaiheessa ohitettu, jotta mahdollisimman moni pääsisi näkemään nämä huikeat veljekset. 

Yksi näytelmä, jonka itse haluaisin ehdottomasti nähdä, on Toinen pullo cavaa, joka on jatkoa näytelmälle Pullo cavaa ja aurinkoa. Ihanat aikuiset naiset Heidi Herala, Aino Seppo, Jaana Saarinen ja Eija Vilpas pääsevät taas vauhtiin Arena-näyttämöllä. Joku voisi sanoa, miksi pitää tehdä jatkoesityksiä. Siksi, että lämminhenkisiä näytelmiä tarvitaan aina. Ainakin minä tarvitsen. Näytelmän ensi-ilta on 10.9.2020.

Päiväni murmelina
Kuva © Riikka Kiviaho

Täytyy tunnustaa, etten ole lukenut yhtään Anneli Kannon kirjaa, vaikka kyllä jokaisen kirjabloggaajan pitäisi olla. Olen vain miettinyt, onko kirjailija sukua Kannon mummalle ja paapalle, jotka asuivat isovanhempieni naapurissa Ilmajoella. Oli miten oli, niin suosikkiohjaajani Lauri Maijala on ohjannut ja sovittanut Anneli Kannon kirjoittamasta materiaalista näytelmän Punaorvot. Näytelmä kertoo sisällissodan jälkeisen ajan perhetragediasta, jossa helsinkiläinen äiti joutuu lähettämään lapsensa Pohjanmaalle sijoitusperheisiin. Minua itkettää jo nyt, vaikka ensi-ilta on vasta 2.9.2020.

Vain parasta minulle on kiinnostava uutuus. Saman illan aikana kolme pienoisnäytelmää kolmen kotimaisen kirjailijan käsistä lähtöisin. Sofi Oksasen Rakastan sinua jo nyt, Elina Snickerin Itku vieraalle sekä Maija Vilkkumaan Merisää. Näytelmien tyylilajit vaihtelevat, mutta niitä yhdistävät teemat omannäköisen elämän elämisestä, äitiydestä ja itsekkyydestä. Ensi-iltakokonaisuus on 27.10.2020.

Samuel Harjanne kertoo musikaalista Päiväni murmelina
Kuva © Riikka Kiviaho

Pitäisikö erota vai pysyä yhdessä? Moni miettii tätä. Ennen päätöstä kannattaa käydä katsomassa Studio Pasilassa näytelmä Illallinen ystävien kesken (Dinner With Friends, 1998). Pulizer-palkittu komedia laittaa varmasti miettimään oman parisuhteen tilaa sekä suhdetta eronneisiin ystäviin. Näyttämöllä nähdään Risto Kaskilahti, Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman ja Ursula Salo. Näytelmä saa ensi-iltansa 16.9.2020. 

Koronaepidemian takia keväällä peruuntui Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn yhteinen tanssiteos Kaksivärinen fuuga. Teos on liikkeellinen tutkielman musiikin ja tanssin ikiaikaisesta suhteesta. Ensi-ilta Studio Pasilassa 12.10.2020.

Päiväni murmelina
Kuva © Riikka Kiviaho

Yleisön pyynnöstä Helsingin Kaupunginteatterin ja ShedHelsingin yhteisproduktio Metsän joulu saa uusintaensi-iltansa 9.12.2020. Heikki Sankarin ohjaamassa musikaalissa Studio Pasilan näyttämölle nousee lähes sata 9-19-vuotiasta lasta ja nuorta. 

Lilla Teaternin syksyn ensi-illat ovat Män kan inte våldtas, joka perustuu Märta Tikkasen romaaniin Miestä ei voi raiskata sekä Broadway-musikaali Once. Lillanin esitykset tekstitetään suomeksi. 

Näiden lisäksi Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöillä nähdään vierailuesityksiä. Lisäksi muutama vanhempi näytelmä jatkaa esityksiään. Yleisötapahtumissa jatkuvat Kahvilla kirjailijan kanssa -tilaisuudet.

Päiväni murmelina
Kuva © Riikka Kiviaho

Moni varmaan pähkäilee, uskaltaako teatteriin mennä. Sitä kannattaa tietysti miettiä, eikä ainakaan silloin pidä lähteä liikkeelle, jos tuntee itsensä hiemankaan sairaaksi. Helsingin Kaupunginteatteri sijoittaa katsojat katsomoon turvavälein. Lisäksi katsomon ovet avataan jo 25 minuuttia ennen esitystä, jotta vältytään ruuhkilta. Helsingin Kaupunginteatteri suosittelee kasvomaskien käyttöä. Kaikilla aulapalvelun työntekijöillä on käytössään visiiri tai kasvomaski. Käsidesi on käytössä useissa eri paikoissa. Kannattaa lukea Turvallisesti teatteriin -ohjeet ennen teatteriin menoa. 

Toivotaan, että koronan toisen aallon eteneminen saataisiin kuriin ja teatterit saisivat jatkaa toimintaansa suhteellisen normaalisti. Henkinen ravinto on ainakin itselleni se, jota kaipasin kevään korona-aikana hurjan paljon. 

Postauksessa käytetyt kuvat ovat ihanan Riikka Kiviahon ottamia kuvia. Ethän lainaa niitä ilman lupaa.

Ingvar Ambjørnsen: Veriveljet

Olin menossa katsomaan Ryhmäteatterin Elling -esitystä Suomenlinnan kesäteatteriin, kun sain päähäni lukea kirjan, jonka pohjalle näytelmä perustuu. Katsoin, että kirjaston varastosta löytyisi kyseinen kirja eli Ingvar Ambjørnsenin Veriveljet (Tammi, 2004). Kirjaston varastoon ei korona-aikana kävellä tuosta vain. Piti pyytää kirjastovirkailijaa hakemaan kirja varastosta. Onneksi henkilökunta on palvelualtista ja sain kirjan käsiini nopeasti. Kotona aloin katsella kirjaa tarkemmin. Veriveljet, mutta kirjailijan nimi oli jotenkin outo. Gudmundur Andri Thorsson. Eikös sukunimen pitänyt alkaa A-kirjaimella? Olihan kirjailijan nimessä A, mutta jotenkin vaikutti oudolta. Luin kirjan takakannen ja totesin, että olin saanut väärän kirjan. Minulla kyllä oli puhelimen näytöllä oikean kirjailijan nimi, mutta kirjastovirkailija oli kuitenkin sekoittanut kirjat. Sattui vielä niin, että molemmat kirjat olivat varastokappaleita. Tein oikeasta kirjasta varauksen kirjastoon, jonka jälkeen menin taas kirjastoon. Tällä kertaa sain oikean kirjan käsiini. Väärän kirjan palautin lukematta, vaikka kenties sekin olisi ollut ihan luettava teos. 

Elling ja Kjell Bjarne ovat sulkeneet laitoselämän oven takanaan ja muuttaneet oslolaiseen kerrostaloasuntoon. Aikamoinen paperisota piti kyllä käydä läpi, jotta miehet pääsivät asumaan yhdessä. Miehet ovat niin tottuneita toisiinsa, että yksin elämisestä ei olisi tullut mitään. Yhdessä asuminenkin tuo haasteita elämään. Miehet ovat arkoja. He eivät haluaisi lähteä asunnostaan minnekään, mutta sosiaalityöntekijä Frank vaatii, että miehet itsenäistyvät. Muuten he saattaisivat joutua uudestaan laitokseen. Puhelimen käyttöä pitää harjoitella. Se alkaa sujua. Ainakin kun soittelee seksilinjoille. Tosin puhelinlasku on aikamoinen. Kaupassakaan ei ole helppo käydä, eikä ravintolassa, eikä missään muuallakaan. Vähitellen miehet kuitenkin rohkaistuvat. Kun miesten elämään ilmestyy naapurin raskaana oleva nainen Reidun, on Kjell Bjarne mennyttä miestä. Ellingiä asia harmittaa, mutta hänkin löytää elämäänsä ihmisen. Alfonsin. Pian nelikko hitsautuu yhteen, eivätkä uudet asiat enää tunnu kauheasti pelottavan. Sitä paitsi Ellingillä on salaisuus. 

Jos Ryhmäteatterin Elling oli huikea esitys, niin on tämä kirjakin uskomattoman hieno. Välillä sai nauraa maha kippurassa ja toisinaan piti kaivaa nenäliina esiin. Veriveljet on kirja ystävyydestä ja peloista sekä siitä, kuinka pelot selätetään. Ambjørnsenin musta huumori on purevaa. Asioita, joiden taustalla on vakavia asioita, mutta joille ei voi muuta kuin nauraa. Kirjailijalla on käsittämättömän loistava kyky ymmärtää asioiden kääntöpuolet. Pidän myös siitä, kuinka kirjailija on löytänyt tarinaansa yhteiskunnallisia ongelmakohtia. 

En ikinä pääse perille, miksi olin osallisena tässä ihmeellisessä näytelmässä. Valoa ja varjoja. Merkillisiä ääniä. Ihmisiä joita tuli ja meni. Joskus olin vakuuttunut että kaikki oli täysin järjetöntä, vailla suuntaa ja tarkoitusta. Joskus taas, kuten nyt, painoin nöyrästi pääni. En nähnyt kudoksen kuviota mutta aavistin jonkin suuremman voiman, aavistin että olin osa kokonaisuutta, sellaista mikä oli elämää suurempaa. (s. 199) 

Tarinan henkilöhahmot ovat houkuttelevia ja todella omaperäisiä. Elling, tietoinen omasta ylemmyydestään verrattuna Kjell Bjarneen. Kjell Bjarne, mies, joka tarttuu toimeen, kun paha tilanne sattuu päälle. Silloin ei ole aikaa arastella ja pelätä. Reidunin sydämellisyys näkyy jatkuvasti. Sitä paitsi hän tietää, mihin naisen käsi pystyy. Ainakin kodin järjestyksen ylläpitämiseen. Alfons osaa antaa hyviä neuvoja nuoremmilleen. Vanhat ihmiset ovat aina viisaita. 

Veriveljet on Elling-sarjan toinen teos. Ensimmäinen osa on Tiputanssi. Ainakin oletan näin. Tosin tämä alkoi hieman häiritä, koska jossain mainittiin, että Elling-elokuva perustuisi kirjasarjan kolmanteen osaan. Oli miten oli, minua alkoi kiinnostaa sarjan ensimmäisen osan lukeminenkin. 

Norjankielinen alkuteos Brødre i blodet on ilmestynyt vuonna 1996. Kirjan on suomentanut Katriina Savolainen. 

Veriveljet on jollain tavoin hyvin inhimillinen kirja. Sellainen kirja, jota suosittelen mielihyvin luettavaksi, jos kaipaa sellaista lukemista, jossa on onnellinen loppu.

 

Tassulinnan Max 10 vuotta

Se on kuulkaas sellainen juttu, että sain kutsun Tassulinnan Maxin 10-vuotispäiville Lapualle. Moniko tällaisia kutsuja saa? Vastasin kutsuun kyllä, mutta viime metreillä oli peruttava. Syytä en nyt avaa sen enempää, koska se on varsin raivostuttava, enkä halua pilata Max-herran 10-vuotispäivää rutisemalla turhista. Maxin virallinen syntymäpäivä on siis vasta tänään 10.8.2020. 

Kuva © Tassulinnan emäntä

 

Mutta ei syytä huoleen. Max on nykyaikainen kissa, joten hän tiesi, etteivät kaikki kutsutut pääse paikalle, joten syntymäpäiväjuhlat järjestettiin myös etänä Zoomin kautta. Vähän kuin etäpalaveri, mutta miljoona kertaa kivempi juttu. 

Kuva © Tassulinnan emäntä

 

Ja kyllä kuulkaa kissaihmisiä ruudun takana olikin monta sekä tietysti monta upeaa kissaa kävi esittäytymässä. Max oli tietysti mukana menossa, vaikka hänellä alkoikin olla päiväuniaika. Myös Pepsi vilahti näyttäytymässä. Entä esiintyikö meidän Herra Karvajalka eli Manni? Ei oikeastaan. Olin ottanut läppärin makuuhuoneeseen, jotta saisin rauhassa kohottaa Pepsi Max -lasillisen Maxille. Herra Karvajalka seurasi minua sinne jo aikaisemmin, koska avasin yhden postipaketin. Paketissa oli mukavan rapiseva käärepaperi. Herra Karvajalka sammui käärepaperin alle ja hänen osaltaan syntymäpäiväjuhlat menivät ohi. Vai pitääkö ajatella, että hän juhli jo etukäteen niin rankasti, että uni vei voiton? 

 

Lähetimme Herra Karvajalan kanssa Maxille pienen lahjapaketin, mutta laitoimme myös Alajärven Tassutiimille pienen lahjoituksen kissakavereiden avustamiseksi, koska Max oli tällaista toivonut. Hieno ele Maxilta ajatella tällaista. 

Kuva © Tassulinnan emäntä

 

Tästä tulikin mieleeni, että jos sinäkin haluat muistaa Maxia, niin tee sinäkin lahjoitus Alajärven Tassutiimille. Tilinumero on FI67 4108 0011 4665 16. Viestiksi lahjoitukseen voit laittaa "Max 10". (Alajärven tassutiimillä on voimassa oleva rahankeräyslupa RA/2020/125 - 12.2.2020-31.12.2020). Pienikin summa auttaa kodittomia ja hädänalaisia kissoja. 

Vielä kerran onnea suurenmoiselle Maxille! 💖

Anja Portin: Muistokirjoitus

Halusin valita kissaulkoiluille pienen kirjan, koska sellaista on kätevämpi lukea ulkona kuin paksua kirjaa. Lukemattomien pinoista löysin Anja Portinin Muistokirjoituksen (S&S, 2019), jonka sain viime syksynä Helsingin kirjamessuilta bloggaajatilaisuudesta. Kiitos kustantajalle. Kirjan kansi on talvinen, mutta en antanut sen häiritä lukemista. 

Julian äiti Anna-Liisa on tunnettu ääninäyttelijä, joka on joutunut sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi. Anna-Liisa on alkanut luovuttaa otettaan elämästä ja antaakin Julialle melkoisen tehtävän. Julian pitää kirjoittaa äidistä muistokirjoitus, jonka äiti tietysti haluaa itse lukea ja arvioida. Tehtävä tuntuu mahdottomalta. Samalla se avaa portit lapsuuden muistoihin ja vaikeisiin asioihin. Muistokirjoitus vie Julian kaikki ajatukset. Hän lähestulkoon unohtaa poikansa Aaron olemassaolon. Aaron, joka on pieni ekaluokkalainen poika. Poika, joka haluaa matkustaa Chicagoon. Poika, jonka mielestä kaikki avaruuteen liittyvä on mielenkiintoista. 

Pidän tavasta, jolla Anja Portin vie tarinaa eteenpäin. Hiljaisesti ja vähäeleisesti, vaikka Julian elämässä on menossa vaikeita hetkiä. Kirjan loppupuolella on tapahtumasarja, joka on melkoinen, mutta siinäkin edetään rauhallisesti. Lukijaa ei kuitenkaan jymäytetä verkkaisella menolla, vaan jännitys on käsinkosketeltavaa. 

Kirjan henkilömäärä on pieni, joka on varmasti selkeyttänyt kirjan rakennetta. Lukijan ei tarvitse miettiä, mikä merkitys jollakin henkilöllä tarinassa on, jos henkilöllä ei oikeasti ole merkitystä tarinan kannalta. Pidän tällaisesta tekstistä, joka huokuu yksinkertaisuutta ja puhtautta, vaikka tarina ei missään tapauksessa ole yksinkertainen. Portin ei aliarvioi lukijaansa, vaan kirjoittaa älykkäästi ja kauniilla tavalla. 

Kirjan yhtenä isona teemana on äidin ja tyttären suhde. Voimakastahtoinen äiti saattaa ikään kuin musertaa lapsensa oman tahdon. Tämä tulee hyvin esiin siinä, kuinka Anna-Liisa vaatii Julialta muistokirjoituksen kirjoittamista. Entä kun Julian koko elämä on ollut eräänlaista salaisuuksien verkossa olemista? Mitä tapahtuu, kun hän saa selville jotain sellaista, jota äiti ei ole hänelle koskaan aikaisemmin kertonut? Vaikka Julia on tehnyt elämässään omat päätöksensä, on hän siitä huolimatta edelleen äitinsä tytär. Toista ei olisi ilman toista. 

Muistokirjoituksen toinen teema on yksinhuoltajuus. Yksihuoltajuus, joka on nykyään hyvin yleistä, mutta millaista se on, kun se kertautuu sukupolvelta toiselle. Tosin Julia ei ollut aivan yksin Aaron kanssa, joten voiko edes puhua varsinaisesta yksinhuoltajuudesta? Yhteishuoltajuus lienee ehkä parempi sana tähän. Aaro viettää viikonloput isänsä Lassen kanssa. Joka tapauksessa Anna-Liisa jätti Julian yksin kotiin useiksi tunneiksi, jos hänellä oli esimerkiksi töitä tai iltamenoja. Lapsuudessa Julia oli kuuliainen ja teki annetut tehtävät ja pysytteli ikään kuin taustalla. Aarossa näkee samaa. Aaro ei häiritse äitiään, kun näkee, että äiti on keskittynyt johonkin asiaan. Aaro sulautuu omaan maailmaansa ja jää taustalle, kun Julia painii omien ongelmiensa kanssa. Tarinassa on myös järkyttävä loppukohtaus, jossa Julian äitiyden voisi laittaa suurennuslasin alle. 

Helsingin kirjamessuilla Anja Portin kertoi, että kirjassa ei ole omaelämäkerrallisuutta, mutta siitä löytyy viitteitä omaan elämään. Kustannustoimittajan roolia Portin pitää tärkeänä, koska saatua apua ja tukea on hyvin monenlaista. Hän saa esimerkiksi ideoita ja rohkaisua kokeilla eri asioita. Kirjan tarina ei tietenkään ole valmistunut kertaheitolla, vaan tarinasta on olemassa eri versioita. Valmiista teoksesta löytyy kuitenkin rippeitä siitä, mitä on aluksi miettinyt. 

Anja Portinin Muistokirjoitus on kirja kaikille, jotka nauttivat sujuvan tekstin lukemisesta sekä siitä, että tarinan jännite pysyy yllä loppuun saakka.

Jussi Lehmusvesi: Vainikkala

Lukemattomien kirjojen pinossa on ollut pitkään Jussi Lehmuskosken Vainikkala (Aula, 2017). Olen vältellyt kirjaa, koska jostain syystä kuvittelin, että kyseessä on sotakirja. Kaikkea muuta. Kun vihdoin kirjan nappasin luettavakseni, päädyin hulluakin hullummalle road tripille. 

Toimittaja Toivo Tuohipuu saa tehtäväkseen haastatella huippusuositun Mysterio-yhteen jäseniä sekä kirjoittaa yhtyeen solistista Juhani Hurmasta henkilökuvauksen. Hurmahan on varsin mielenkiintoinen tapaus. Hän on rocktähti, joka esittää yhteensä kanssa Uuno Kailaan runoja ja tietenkin englanniksi. Eikö rocktähteys sitä vaadi? Englantia. Oli miten oli. Mysteriolla on ollut keikka Moskovassa. Yksityisjuna lähtee Moskovasta kohti Vainikkalaa ja Tuohimaa hyppää junan kyytiin. Junamatkallahan olisi aikaa haastatella yhteen jäseniä. 

Jo matkan alku luo haasteita. Yhtyeen kitaristi Spaddu ja basisti Raatikainen ovat kateissa tai ainakin pahasti myöhässä. Miehillä on Moskovassa omia salaisia bisneksiään. Mysterion manageri Niilanen jakelee Tuohipuulle ohjeita, millainen jutun täytyy olla. Veturinkuljettaja Varjokallio on syvästi uskova henkilö, jonka junakuulutukset ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä VR:n automaattikuulutuksia. Junamatka alkaa kuitenkin aikanaan. Kaikki yhteen jäsenet ovat junassa mukana sekä yksi bändäri. 

Tuohipuun tehtävä ei ole helppo. Pomo soittelee ja syytää irtisanomisuhkia päälle. Juhani Hurmasta ei tunnu irtoavan muuta kuin että miestä vainotaan. Hän on saanut nimettömiä viestejä, joista Tuohipuu yrittää saada otteen. Onneksi pomo on lähettänyt Vainikkalan asemalle vastaan valokuvaajan, jolle Tuohipuu avautuu. Valokuvaaja Mila Lumme ja Tuohipuu lyövät puhelimitse viisaat päänsä yhteen ja alkavat selvittää mysteeriä, joka vie heidät Mysterion miesten lapsuusvuosille asti. Siitä huolimatta on vaikea päästä selville siitä, kuka uhkaa Juhani Hurmaa. 

Jestas, mitä sekasortoa koko junamatka. Jos tuolIaiselle matkalle joutuisin, joisin ehkä pääni täyteen ja yrittäisin sopeutua porukkaan. Toinen vaihtoehto olisi lukkiutua omaan vaunuhyttiin. Toisaalta se voisi olla huono vaihtoehto, koska kuka tahansa saattaisi kaikesta huolimatta kävellä hyttiin sisälle. Jatkuvasti olisi myös pidettävä kännykästä kiinni, koska muuten se saattaisi joutua vääriin käsiin, jolloin seuraukset voisivat olla mitä tahansa. Huh huh, mutta ehkä rocktähtien elämä on sekavaa. Ainakin silloin, kun ovat turneella. Itse en moista touhua jaksaisi pitkään. 

Kirjassa on useita henkilöhahmoja, ja vaikka Tuohipuu on ehkä kirjan päähenkilö, saavat muutkin runsaasti sivutilaa. Lehmusvesi on rakentanut kirjan siten, että kirjan henkilöt vuorottelevat kirjassa omilla ajatuksillaan ja keskusteluillaan. Yhtyeen solisti Juhani Hurma jää etäiseksi, vaikka hänestä Tuohipuun pitäisi saada eniten irti. Mutta ehkä se onkin niin, että yhtyeiden solistit ovat aina etäisempiä kuin soittajat. Spaddun ja Raatikaisen kaistapäiset tempaukset ja keskustelut ovat niin sekopäisiä, etteivät kaikki varmasti jaksa tällaisia lukea. Minä sen sijaan odotin herrojen puheevuoroja, koska silloin tiesi, että taas tapahtuu jotain älytöntä. 

Vainikkala on Jussi Lehmusveden esikoisromaani. Kirjassa on loistava oma tyyli. Kirjan tarina ei junnaa paikoillaan, vaan se kulkee kuin juna. Vaikka kyseessä ei ole dekkari, alkaa vähitellen myös selvitä, mikä mysteeri on tapahtunut Mysterion miehien lapsuudessa, ja kuinka se vaikuttaa nykyisyyteen. Pidin myös siitä, kuinka Lehmusvesi on ottanut kirjaansa mukaan Uuno Kailaan runouden. Tälläinenhan on suorastaan nerokasta. 

Kuten alussa mainitsin, Vainikkala on road trip -kertomus. Kirjassa tapahtuu ja sattuu kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jollekin kirjan tapahtumat voivat mennä täysin yli hilseen, mutta itse viihdyin kirjan äärellä hyvin. Otin vain sen asenteen, mitä hullua seuraavaksi tapahtuu. Kirja kannattaa laittaa lukulistalle, jos road trip -kertomukset ilahduttavat.