Suklainen muotoilumassa ja mokkapalat

Ennen vanhaan olin innokas kokeilemaan kaikkea uutta leivontaan liittyvää, mutta nykyään leivon melko harvoin, ja silloinkin jotain tuttua ja turvallista. Pientä twistiä voi tietysti vanhaan ja turvalliseenkin kokeilla. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kun ihminen puhuu ennen vanhasta, on hän tullut vanhaksi. Olen siis vanha. Nyt oli kuitenkin jotain hauskaa tiedossa, joten oli leivottava. Sain Confetilta testattavaksi Renshawn valkosuklaista muotoilumassaa.

Renshawn suklainen muotoilumassa sisältää oikeaa suklaata ja kaakaovoita. Muotoilumassan avulla voi valmistaa tietenkin erilaisia muotonsa pitäviä koristeita. Tässähän on vain taivas rajana, jos on näppäräsorminen ja taiteellinen kaveri kyseessä. Kaulii vain massan tarpeeksi ohueksi ja alkaa näprätä. Suklainen muotoilumassa on siitä mukavaa, etteivät koristeet kuivu kivikoviksi, vaan niitä on pehmeähkön rakenteensa vuoksi mukava syödä.

Ensinnäkin myönnän, etten ole ikinä tehnyt mitään muotoilumassoista, joten olen täysin noviisi asian suhteen. En myöskään omista minkäänlaisia koristemuotteja tai miksi niitä koristevempeleitä sanotaan. En myöskään ole taiteellinen, enkä näppäräsorminen. Confetin sivuilta löysin yhden videoklipin, jossa sain jotain käsitystä siitä, kuinka massaa voisi käsitellä. Siis ei muuta kuin asiaan.

Ja mitäs sitä sitten tekisi? Ei ainakaan kakkua. Eikä kuppikakkuja. Mitä sitten? Kuivakakku ja siihen jotain kivaa? Ei. Entä kuinka olisi mokkapalat muotoilumassalla koristeltuina? Kuulosti toteuttamiskelpoiselta. Strösseleiden tilalle omin sormin näperreltyjä koristeita.

Piti laatia sotasuunnitelma. Päätin ensin tehdä vaikeimman osuuden eli koristeet. Valkosuklainen massa on hieman tylsän näköistä, joten oli lähdettävä kauppaan ostamaan geelivärejä. Sen verran olen blogijuttuja näistä ihmeellisistä muotoilumassaleivonnaisista lukenut, että tiesin värjäyksen vaativan geeliväriä.

Kotiuduttuani valloitin keittiön ja aloin hommiin. Öö, ensimmäinen ongelma, että aika kovaa tuo muotoilumassa ensi alkuun. Onneksi massa kuitenkin pehmeni nopeasti. Videolla näytettiin, kuinka massasta saisi todella ohutta pastakoneen avulla tai ainakin sen näköinen se vempele oli. En omista pastakonetta, joten jatkoin kaulintaa. Jaa, mutta sitä väriä voisi lisätä. Punainen on kiva. Siitäkös se sotkun synnytti. Huh huh. Päätin, että teen vain pienen värjätyn erän ja loput ihan perusvärillä. Ei se värjäys ollut oikein minun juttuni.

Sitten itse koristeisiin. Oikeasti. Eihän sitä tällainen vanha ihminen oikeasti osaa tehdä mitään nättiä. Tuli kyllä supertylsät koristeet, vaikka ideoita tupsahtelikin pääkoppaan jatkuvasti lisää ja lisää. Olisi voinut tehdä punavalkoisia piparminttutankoja, mutta en tehnyt. Perinteiset pallot olivat helppoja, mutta niistäkin kehittelin jälkijunassa kivempia. Olisi pitänyt tehdä pieniä helmen kokoisia pallukoita, joista olisi voinut tehdä vaikka helminauhan. Minä olen kuitenkin minä, joten raakealla ja epätaiteellisella tavalla koristeet syntyivät.

Mokkapalojen ohjeen nappasin ikivanhasta, maailman parhaasta peruskeittokirjasta kouluajoilta. Kirja on Aura Liimataisen ja Tuula Teerikankaan Keitämme ja leivomme (WSOY, 1981). Tämän postauksen ohje on muokattu kirjan ohjeesta, koska isompi pelti ja enemmän kuorrutusta.

Mokkapalat (on ollut kirjan mukaan oppilaiden oma kiertävä ohje)

Pohja:

200 g margariinia tai voita

1½ dl sokeria

2 munaa

1½ dl maitoa

4 rkl kaakaojauhetta

3 tl leivinjauhetta

4 dl vehnä- tai hiivaleipäjauhoja

Kuorrutus:

6 dl tomusokeria

6 rkl valmista, vahvaa kahvia

75 g margariinia tai voita

3 rkl kaakaojauhetta

1. Panehan ihan ensimmäisenä uuni kuumenemaan 200 asteeseen.

2. Vatkaa pehmeä margariini tai voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa munat yksitellen joukkoon.

3. Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää ne vuorotellen maidon kanssa margariinivaahtoon.

4. Levitä seos pellille.

5. Paista pohjaa uunin keskitasolla noin kymmenen minuuttia.

6. Kumoa hieman jäähtynyt pohja voipaperin päälle. Täällä ei ollut voipaperia, joten ihan leivinpaperilla mentiin.

7. Jatka kuorrutuksen teolla. Sulata margariini tai voi kattilassa. Lisää kuorrutuksen muut aineet ja jäähdytä.

8. Levitä kuorrutus pohjalevyn päälle. Allekirjoittaneella ei levittynyt kuorrutus nätisti.

10. Koristele tekemilläsi muotoilumassakoristeilla.

11. Kun kuorrutus on jähmettynyt, leikkaa levy palasiksi. Itse leikkasin ennen aikoja.

12. Nauti superimelistä herkkupaloista.

Tällaisia niistä sitten tuli. Ei ainakaan tarvitse osallistua leivontakauneuskilpailuihin näillä, mutta makuhan se ratkaisee.

Nyt on sitten kokeiltu muotoilumassan käyttöä. Ehkä ei ollut aivan minun juttuni, mutta kiva oli kokeilla. Uskon, että tosileipureille tällaisella tuotteella on käyttöä enemmänkin. Renshawn suklaiset muotoilumassakoristeet oikeasti maistuivat makoisilta.

Onko lukijoiden joukossa muita, jotka eivät ole kokeilleet muotoilumassojen käyttöä?

Mauno Saari: Rakkaudesta, rakkaudella

Olen ollut kyllä surkea lukija koko alkuvuoden. Tai oikeastaan minulla on kesken yksi aikaa vievä lukupiirikirja, jonka lukupiiri jo ehti ruotiakin, mutta itse en vain ollut ehtinyt lukea kirjaa kuin alkumetreille. Periksi en kuitenkaan anna, koska kirja on perin mielenkiintoinen. Ainut vain, että iltaisin uni tulee todella nopeasti. Ei siis lukeminen oikein suju. Sen sijaan yksi runokirja tuli ahmittua, vaikka postaus tuleekin vasta nyt. Mauno Saaren Rakkaudesta, rakkaudella (Art House, 2000) on teos, joka meni tunteisiin.

Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen, naimisissa oleva mies kohtaa elämänsä rakkauden? Syntyy suhde, joka rikkoo miehen avioliiton. Suhteen seurauksena rikkoontuu myös toinen avioliitto. Julmaa, mutta lopputuloksena on uusi liitto, jossa rakkaus kantaa. Rakkaudesta, rakkaudella on syntynyt Mauno Saaren omista tuntemuksista. Kirjan runot on kirjoitettu suurella tunteella ja niistä aistii hyvin, kuinka henkilökohtaisia runot ovat. Osa runoista on kirjoitettu silloiselle vaimolle, nykyiselle ex-vaimolle. Osa tunteiden palosta on kohdistunut suoraan uudelle, ihanalle rakastetulle.

Ex-vaimolle kirjoitetut runot ovat kauniita kaikessa karmeudessaan. Avioero ja omaisuuden jakaminen eivät ole koskaan helppoja vaihtoehtoja. On liian paljon menetettävää, ja tätä Saarikin välillä pohtii. Eikä rakkauskaan ole kuollut, mutta se on vain muuttanut vuosien saatossa olomuotoaan. Kannattaako tuttu ja turvallinen vaihtaa uuteen ja opetella kaikki asiat toisesta, uudesta henkilöstä alusta lähtien? Eikö olisi vain helpompi jatkaa entisellään? Toisaalta, kun ihminen löytää elämänsä rakkauden, on tunteiden palo sellaista, että kaikki muut asiat tuntuvat toispuoleisilta. Uusi rakas on ihmeiden ilmentymä, joka vie miehen yöunet. On myös pelkotiloja, voisiko nuori rakastettu oikeasti rakastaa keski-ikäistä, vanhenevaa miestä.

Tätä runokirjaa oli ilo lukea. Runoissa oli niin vahva tunnelataus, että lukijana eläydyin runojen kertomaan täydellisesti. Kosteilta silmäkulmiltakaan ei näitä runoja lukiessa voinut välttyä. Mauno Saari on pukenut tuntonsa todella hienoiksi kokonaisuuksiksi. Runoilla toki kerrotaan tunnetiloja, mutta nämä runot koin jotenkin erityisen vahvoina. Runot olisivat voineet olla kenen tahansa ihmisen kertomaa, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Toivottavasti näistä runoista on edes lohtua, jos samaan tilanteeseen on joutunut ja tämän runokirjan luettavaksi on valinnut.

Pidin myös siitä, kuinka selkeätä Saaren kerronta on. Ei mitään ylimääräistä, mutta silti runoissa on jotain, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Nämä runot todellakin kolahtivat, vaikka en itse edes ole samassa tilanteessa kuin Saari on ollut runoja kirjoittaessaan. Yksinkertaisesti hieno teos.

En tahdo enää nähdä sinua. Valehtelen. Mutta en halua

koskaan enää nähdä sinua. Rakastan sinua, typerys,

hautaan saakka.

Ote lainattu Mauno Saaren runokirjasta Rakkaudesta, rakkaudella.

Mauno Saaren Rakkaudesta, rakkaudella -kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Olen vapaa

Tiedättekö, kuinka kyllästynyt olen ollut näihin jatkuviin pakkasiin? Ei voi kunnolla ulkoilla. Aamulla ei voi oikeastaan ollenkaan mennä ulos, koska pienet tassuni aivan jäätyvät. Olen siis esittänyt hapanta naamaa aamuisin, koska tällaiset kelit on joku minulle järjestänyt. Palvelijattaren lähtiessä töihin, olen kietoutunut itseni paremmalle kerälle. Kyllä ei ole kissan elämä helppoa. Aamupissankin olen joutunut tekemään hiekkalaatikkoon. Mitä mamerotouhua!

Palvelijattaren tullessa töistä, on hän yleensä jossain vaiheessa yrittänyt saada minut ulos muutamaksi minuutiksi. Eilen olimmekin ulkona ehkä peräti viisi minuuttia. Sitten takaisin sisälle. Kylmää oli, vaikka vesitornin kalliolla jotain mielenkiintoista tapahtuikin. Se vain on niin, ettei tuolla ulkona oikeasti voi paljain tassuin oleskella pidempään.

Tänään oli taas sama show päällä, kun palvelijatar kotiutui. Ensin aloin seurata palvelijatarta anovasti katsoen. Palvelijatar ymmärsi pyyntöni ja alkoi valmistautua ulkoilureissulle. Traditioihin kuuluu, että käyn tassuttelemassa tai leipomassa, kuten jotkut sanovat, palvelijattaren fleecen, kun palvelijatar pukee ylleen muita ulkoiluvaatteita. Hirvittävästi hän ainakin vaatetta ylleen pukee. Ei ole ihme, jos otsasta alkavat hikikarpalot tippuilla. Tänään en kuitenkaan viitsinyt tassutella, vaan pidin enemmänkin huutokonserttia palvelijatar-akalle. Pakko välillä korottaa ääntään, jos ei muuten mene perille.

Palvelijatar sai toppauksensa ylleen ja alkoi maanitella minua terassin ovelle. Menin melko lähelle ovea, mutta sellaiseen kulmaan, ettei akka vain saisi laitettua minulle ulkoilupukua eli valjaita päälle. Palvelijatar sanoi menevänsä ulos odottamaan, josko mieleni muuttuisi. Palvelija tokaisi sohvalta, ettei hän jaksa joka ilta tätä samaa showta. Kumma tyyppi. Enhän minä voi olla täysin varma, haluanko edes ulos.

Palvelijatar alkoi vilkuilla ikkunasta, olisinko tulossa. Myhäilin tyytyväisenä. En ollut vielä päättänyt, mutta siirryin lähemmäksi ovea. Sitten tapahtui jotain yllättävää. Palvelijatar avasi terassin ovea ja kysyi, tulenko ulos. Tuijotin vain takaisin. Akka oli tunkemassa juuri itseään takaisin sisälle, niin mitä tein minä? Hah hah. Tähän kohtaan sellaiset kunnon röhönaurut. Minä syöksyin ovenraosta ulos. Olin vapaa! Kerrankin vapaa ja ilman iänikuista ulkoilupukua.

Juuri kun pääsin oikein nauttimaan vapaasta tunteesta, ryntäsi se hullu akka perääni ja kiljui jotain ulkoilupuvusta. Ihan sama. Laitoin tassua toisen eteen. Palvelijatar seurasi kintereilläni ja sanoi, että on muka vaarallista liikkua ilman ulkoilupukua etenkin, kun olen valkoinen kuin lumi. Lal lal laa. Ei paljon kiinnostanut. Minullahan on loistava suojaväritys. Palvelijatar yritti napata minua, mutta pääsin aina livahtamaan karkuun. Taidan olla hieman kuin rasvattu salama.

Vesitornille päästyäni oli hauska juosta kissapolkuja pitkin vapaana. Siis todellakin vapaana, vaikka se yksi seurasikin kintereilläni kuin varjo. Jotain selitti fleksistä ja nahkarukkasista, kuinka ne pitää tunkea taskuihin, jotta saisi ulkoilupuvun päälleni. Mitä vielä? Minä en sellaisia pyytänyt, joten ei ole ongelmani, jos kädet jäätyvät. Pari kertaa oli läheltä piti -tilanne. Palvelijatar sai minusta kunnon otteen, mutta minä ärähdin todella vihaisesti. Palvelijatar tuntui hieman säikähtävän ja samassa minä jo ehdinkin taas livahtaa juoksureiteilleni. On muuten hurjan kivaa olla vapaa.

Lopulta palvelijatar-akka ärähti hieman kovempaan ääneen, että nyt riittää. Auto voi ajaa parkkipaikalle ja minä saatan jäädä alle. Kuinka sekin voisi olla mahdollista, jos ollaan vesitornin tontilla kissapolkuja kulkemassa? Ei kuinkaan. Minua alkoi kuitenkin ärsyttää se jatkuva perässä ravaaminen. Syöksyin parkkipaikalle ja lähdin taas juoksemaan. Ette voi uskoa, mutta se akka edelleen juoksi perässäni. Minä vähät välitin. Laitoin tassua toisen eteen nopeammin ja syöksyin kotiterassillemme. Kun palvelijatar pääsi paikalle, avasi hän oven ja piti minulle puhuttelun. Onko hei vähän tyhmä? Eihän minulle mitenkään käynyt.

Oletteko te päässeet ikinä vapaiksi ja kulkemaan omia polkujanne? Minä päätin, että otan tästä tavan. Nyt vain odotan, että palvelija aloittaa myöhäisiltaulkoilun suunnittelun. Olen taas valmiina lähtöön.

Teatterissa: Hinta

Kuinka puoli vuosisataa sitten kantaesityksensä saanut näytelmä voi vieläkin olla ajankohtainen ja koskettava esitys? Tällaisia ajatuksia nousi mieleeni, kun perjantaisen, lähes kolmituntisen näytelmän jälkeen astelin kohti rautatieasemaa. Kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Hinnan, joka pohjautuu Arthur Millerin teokseen The Price (1968). Miller on totisesti ollut nero. Näytelmä on hieno.

Victorin (Santeri Kinnunen) on vihdoin tartuttava härkää sarvista ja myytävä edesmenneen isänsä jäämistö, koska asiaa ei voi enää yksinkertaisesti lykätä. Victorin vaimo Esther (Aino Seppo) tuskailee miehensä saamattomuutta ja sitä, ettei Victor edes voinut ottaa yhteyttä veljeensä Walteriin (Eero Aho). Victor on yrittänyt, mutta eihän menestyksekästä lääkäriveljeä niin vain saa puhelimen päähän. Sitä paitsi Victorhan isänsä kanssa asui ja huolehti hänen hyvinvoinnistaan, joten on oikeastaan hänen asiansa huolehtia myös jäämistöstä. Ja nyt on kuitenkin tulossa paikalle antiikkikauppias Solomon (Esko Salminen). Asiat saadaan päätökseen ja elämä voi jatkua ehkä hieman taloudellisesti turvatumpana.

Santeri Kinnunen ja Eero Aho

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Jestas, mikä näyttelijäjoukko näyttämöllä onkaan! Huh huh! Pieni ihminen ihan jo menee mykäksi nämä taiturit nähdessään. Ei voi muuta sanoa, kuin mahtavaa! Santeri Kinnunen Victorin poliisipuvussa on kärsimätön ja katkeroitunut mies. Hänen elämänsähän on mennyt pilalle huikentelevaisen Walterin takia. Estherinä Aino Seppo inhoaa miehensä säälittävän huonopalkkaista poliisiuraa, vaikka onkin valmis tukemaan miestään. Toisaalta aina silloin tällöin kannattaa ottaa drinkki tai kaksi, että tämän kaiken kestäisi. Esko Salminen puolestaan Solomonin vaatteissa on täynnä luonnetta. Salminen tulkitsee 89-vuotiasta Solomonia eleineen ja ilmeineen aivan käsittämättömän hienosti. Salminen kietoo katsojat mystiseen tunnetilaan. Muut näyttelijät puolestaan roolinsa puolesta ärsyyntyvät vahukseen hyvin herkästi. Ei kesken kaupantekojen voi alkaa syödä kananmunaa. Esko Salminen on todella taitava. Eero Ahon saapuessa paikalle alkaa tunnelma näyttämöllä tiivistyä entisestään. Ahon rooli on kuin tuhlaajaveljen paluu. Mies saapuu suurin elkein, mutta vähitellen mies alkaa paljastella yksityiskohtia sekä omasta että Victorin elämästä.

Esko Salminen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Hinta on intensiivinen näytelmä, joka vaatii näyttelijöiltä paljon, mutta myös katsojilta. Näytelmää ei voi missään tapauksessa mennä katsomaan väsyneenä, koska näytelmässä on jatkuvaa dialogia. On myös hienoja ja pitkiä monologeja, jotka näyttävät, kuinka taitavia tekijöitä näyttämöllä nähdään. Kuinka ihmeessä näyttelijät voivat muistaa tuollaisia puheenvuoroja, joita näytelmässä kuullaan? Pidin myös siitä, kuinka näyttelijät saivat aikaan jännitettä ilmaan. Victorin, Walterin ja Estherin muutaman minuutin hiljaisuus näyttämöllä oli mykistävää. Jos jännitettä voisi leikata, niin tässä olisi ollut kohtaus, josta olisi viipaleen voinut leikata.

Paavo Westerberg on tehnyt loistavaa työtä ohjaajan roolissa. Näytelmän palaset ovat kohdallaan. Mitään ei puutu, eikä mitään ole liikaa. Yksi, josta nautin näytelmässä todella paljon, olivat valot. Valosuunnittelusta on vastannut Kalle Ropponen. Näytelmässä on yksinkertainen valaistus, mutta se pelaa. Välillä hehkulamput himmenevät, varjot pitenevät ja terävöityvät. Toisinaan valokeila kohdistuu monologia pitävään näyttelijään, jolloin muut jäävät varjojen katveeseen. Mielettömän hienosti toteutettu valaistus, joka tukee näytelmän kulkua.

Aino Seppo

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Hinta on kuvaus veljeydestä ja sukulaisuussuhteiden luomista paineista. Hinta on monimerkityksellinen nimi näytelmälle. Ei puhuta pelkästään rahasta, vaan myös arvoista ja valintojen merkityksistä. Tämä näytelmä ei vanhene vuosien saatossa. Näytelmä kuvaa elämää sellaisena kuin se on nyt, millainen se on ollut ja millainen se tulee olemaan. Helsingin Kaupunginteatterin Hinta on näytelmä, jota ei kannata jättää väliin, jos nauttii esityksestä, joka herättää ajatuksia.

Hinta sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä torstaina 1.2.2018.

Rooleissa: Eero Aho, Santeri Kinnunen, Esko Salminen ja Aino Seppo

Suomennos: Aleksi Milonoff

Ohjaus: Paavo Westerberg

Dramaturgi: Henna Piirto

Lavastus ja puvut: Antti Mattila

Valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu: Aleksi Saura

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Exän uus & vanha

Viime viikonloppu alkoi viihtyisästi. Kerava-salissa oli Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) kantaesitys Minna Koskelan käsikirjoittamasta komediasta Exän uus & vanha. Sinnehän sitä oli suunnattava. Matkakaan ei ollut esteenä, koska meiltä on Kerava-salille vain muutaman minuutin kävelymatka. Lisäksi olin saanut houkuteltua mukaani kaksi ihanaa työkaveriani, joten hauskaa oli tiedossa siltäkin suunnalta.

Mutta sitten asiaan eli näytelmään. Terhi (Anu Sinisalo) ja Jari (Seppo Halttunen) ovat eronneet, mutta vielä on asioita selvitettävänä. Jarilla on uusi suhde ja ikäeroa pariskunnalla on peräti kaksikymmentä vuotta. Tämäkös Terhiä sapettaa. Miten hän voisi kilpailla nuoren ja kauniin naisen kanssa? Terhi pyytänyt tuekseen ystävättärensä Hillen (Anna-Leena Sipilä), koska Jari on tulossa kyläilemään uuden tyttöystävänsä kanssa. Kun Jarin uusi naisystävä vihdoin saapuu paikalle, pääsevät Terhi ja Hille vauhtiin, ja kuinka siinä sitten oikeastaan käykään?

Seppo Halttunen ja Anu Sinisalo

Kuva © Kapina Productions

Anu Sinisalo ex-vaimona on riitaisa ja puheissaan hyvin suorasukainen. Terävistä sanoista saa osansa jokainen, joka asettautuu häntä vastaan. Hyvin luontevaa ja uskottavaa. Seppo Halttunen puolestaan näyttelee tyypillistä miestä. Miestä, joka huutaa puhelimeen, eikä tunnu ymmärtävän, että jokin voisi olla pielessä naissuhteissa. Terhin ystävätär Hille eli Anna-Leena Sipilä on hauskaa seurattavaa. Nainen yrittää aluksi pysytellä hieman taustalla, mutta kun mitta täyttyy, täyttyy se ääriään myöten ja ylikin. Siinä vaiheessa Sipilä menee jo farssin puolelle. Entä sitten iki-ihana Leena Uotila? Aivan mahtava tapaus. Kuinka joku voi näytellä noin tosissaan hieman enemmän kuin boheemia naista? Sekopäistä touhua positiivisella mielellä. Inka Kallén Marian roolissa ja keltaisessa hupparissaan puolestaan on kuin jokin pahainen teini. Kännykkä kiinnostaa enemmän kuin vanhojen muijien jutut. Erittäin realistista kuvausta.

Leena Uotila, Anna-Leena Sipilä ja Anu Sinisalo

Kuva © Kapina Productions

Exän uus & vanha kirvoitti monet naurut. Tämä on juuri sellainen näytelmä, joka jaksaa naurattaa, vaikkakin toinen työkavereistani sanoi väliajalla, että sinkulle kuviot ovat hieman vieraita, eivätkä kaikki jutut naurattaneet. Toisen näytöksen jälkeen ääni oli sinkullakin muuttunut. Näytelmä oli alkanut naurattaa häntäkin ja ilo oli ylimmillään. Täytyy itsekin myöntää, että vaikka pidin molemmista näytöksistä, alkoi toisessa näytöksessä varsinainen hullunmylly. Asiat kehkeytyivät aivan käsittämättömään suuntaan. Ei voinut muuta kuin nauraa. Tykkäsin myös siitä yksityiskohdasta, kuinka Hille käsitteli Marian huivia, ja kuinka jäi siitä kiinni. Hulvatonta ja kauheaa samanaikaisesti.

Minna Koskela on käsikirjoituksen lisäksi ohjannut näytelmän. Huomasi kyllä taas kerran, että Koskela on taitava tuottamaan parisuhdekomedioita. Vaikka aihe saattaisi olla jonkun mielestä kulunut ja vanha, saa siitä aina revittyä irti uusia huvittavia puolia. Näytelmän lavastuksesta on vastannut Mikko Rantanen. Pidin siitä, kuinka näyttämölle oli saatu tehtyä läpileikkaus Terhin huoneistosta olohuoneineen ja eteisineen.

Inka Kallén

Kuva © Kapina Productions

Exän uus & vanha on näytelmä, joka kannattaa nähdä, jos pitää parisuhdekomedioista ja haluaa hieman viihdyttää itseään. Plussaa on tietysti se, että nämä näyttelijät todellakin osaavat näytellä ja hauskuuttaa yleisöä.

Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä Exän uus & vanha sai kantaesityksensä perjantaina 9.2.2018 Kerava-salissa.

Rooleissa: Seppo Halttunen, Inka Kallén, Anu Sinisalo, Anna-Leena Sipilä ja Leena Uotila

Käsikirjoitus ja ohjaus: Minna Koskela

Musiikki: Altti Uhlenius

Lavastus: Mikko Rantanen

Puvustus: Sinikka Zannoni

Valosuunnittelu: Juha Kaatrasalo

Äänet: Mika Hakkarainen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Käsilaukun sisältö

Oli pakko miettiä, kirjoitanko tätä postausta, koska tämä on niin hullu ajatus konsanaan, mutta toisaalta hyvin hauska ja kiehtova. Olen kuitenkin jollain tavoin yllytyshullu, ja koska Minäkö keski-ikäinen? -blogin Tiia haastoi bloggaajat paljastamaan käsilaukkunsa sisällön, päätin minäkin ryhtyä toimeen. Kyllä olikin korkea aika tehdä käsilaukkuinventaario. Miten ihmisellä voi olla käsilaukussa järjettömät määrät tavaraa?

Mies, joka täällä asuu, lähti käymään kaupassa, joten vein käsilaukun pölyiselle parvekepöydälle ja aloin kuvata. Ulkovalo on kuitenkin aina ulkovalo. Lisäksi plussaa se, ettei mies ollut ihmettelemässä tekemisiäni. Onneksi hän ei lue tätä blogia, eikä muuten mitään muutakaan blogia. Muuten jäisin tästäkin asiasta kiinni. Hah hah. Käsilaukkuni ei ole mikään muotiluomus. Ihan tilattu Klingelin verkkokaupasta ja on itse asiassa menossa vaihtoon, kunhan joskus ehdin Marimekolle käsilaukkuja tutkimaan. Näkeehän sen tuosta kuvastakin, että nahka jo repsottaa, mutta parasta käsilaukussa on taskujen määrä. Niitä pitää olla, koska tärkeitä käsilaukkuasioita on paljon. Tuo härpäke, joka roikkuu käsilaukusta, on enkeliheijastin.

Sitten päästään asiaan. Ensimmäisestä lokerikosta löytyy lompakko, joka on palvellut jo ties kuinka monta vuotta. Ainakin yli kymmenen, ellei enemmänkin. Pari kynää on myös. Yhdellä ei pärjää, koska jos toinen lopettaakin yhtäkkisesti toimintansa. Ihmisen on varauduttava kaikkeen. On myös roskia: pari kassakuittia ja karkkipapereita. Ne lähtivät roskiin kuvaussession jälkeen. Minigrip-pusseissa on yskänlääketabletteja ja Strepsilsejä sekä yksittäispakattuja silmätippoja. Näitäkin aika-ajoin tarvitaan. Löytyy myös laastaria muovirasiassa sekä silmälasien pyyhkimiseen tarkoitettu kosteuspyyhe. Kirjekuorissa on joululahjaksi saamani Marimekon lahjakortti, passi sekä kaksi sim-korttia. Passi sen takia, että henkilöllisyystodistus on vanhentunut, enkä ole saanut aikaiseksi haettua uutta. Sim-kortit ovat omaan sekä työkaverin työpuhelimeen, kun operaattori vaihtuu. Piti pakata kortit kassiin, koska töissä on konttoriremontti ja olemme evakossa. Työkaverin kortin otin itselleni talteen, koska hän oli sairaslomalla. Löytyy myös Keski-Uudenmaan Teatterin ohjelmistolehtinen, joka inventoinnin yhteydessä poistettiin käsilaukusta. Vinkkinä muuten sellainen, että Keski-Uudenmaan Teatteri esittää tulevana kesänä Tuusulan Krapilla iki-ihanan Pokka pitää -komedian.

Käsilaukun seuraavasta lokerikosta paljastuu kaksi pienikokoista meikkipussia. Näiden sisältöä en sen tarkemmin availe. Huulipunia, ripsiväriä, puuteria ja sellaista perustarviketta. Löytyy myös Tupperwaren juomapullo. Juuri sopivan kompakti pikkupullo, joka mahtuu käsilaukkuun ja on oiva tarvike esimerkiksi teatteri-iltoihin. Voi ottaa vesihuikan, jos katsomossa alkaa kovasti yskittää. On myös hiuslakkaa, hiusharja ja Compeed-laastareita. Ikinä ei tiedä, milloin rakko iskee kantapäähän. Erisanin silmänympärysvoide on käsilaukussa sen takia, ettei sopinutkaan silmänympäryksilleni liian rasvaisen koostumuksensa vuoksi. Voiteesta tuli käsilaukkukäsivoide. Hyödyllinen tuote siis. Epämääräinen mytty silmänympäryskäsivoiteen vieressä on hedelmäpussi tai tarkemmin sanottuna roskapussi, jos jostain syystä tarvitsen yhtäkkisesti roskista. Ei sinne kuitenkaan niitä karkkipapereita ja kuitteja ollut voinut laittaa.

Seuraavassa kuvassa on pienten taskujen sisältö. Lisää laastaria. Inventaarion jälkeen toinen muovinen laastarikotelo tyhjennettiin ja siirrettiin laastarit toiseen. Saatiin yksi kotelo pois käsilaukusta. Salainen SeroPrint sisältää silmälasien puhdistusliinan. Tarpeellinen asia silmälasipäälle. Löytyy myös astmakohtauslääke ja Posti-It -lappuja. Käsilaukussa on syytä olla myös aina kurkkukaramelleja. Minulla löytyy näemmä Mynthoneita sekä noita vihreitä kovia kurkkukaramelleja, joita saa Lidlistä ja Prismasta ison säkin halpaan hintaan. Prisman pussissa on myös kahta eri sinistä käärettä, mutta niitä en syö. Mies, joka täällä asuu, imeskelee niitä. Löytyi myös yksi irrallinen Mynthon taskun pohjalta. Se lähti roskikseen, kuten vihreä karkkipaperikin. Nenäliinoja on oltava myös aina saatavilla. Laukusta löytyy myös kaksi HSL:n korttia. Sinisen haltijakohtaisen kortin olen ostanut jo vuosia sitten. Siihen olen yleensä ladannut saldoa, jotta pääsen kätevästi kulkemaan Helsingissä tai muualla HSL-alueella. Pinkin, henkilökohtaisen HSL-kortin hankin tammikuussa, koska Tuusula liittyi HSL:ään ja näin ollen voin kulkea työmatkani puolet edullisemmin kuin ennen käyttämällä HSL:n korttia. Olo on vähän kuin lottovoittajalla.

Vielä viimeiseen kuvaan koko käsilaukun sisältö kaikessa karmeudessaan. Hirvittävästi tavaraa, mutta kaikkea voi tarvita. Yleensä mukana kulkee vielä kangaskassi, josta löytyy sateenvarjo ja kirja, koska ne eivät käsilaukkuun mahdu. Käsilaukkuni täytyy olla sellainen, jonka voi vetää pään yli, koska tällä tavoin paino jakautuu tasapuolisesti. En enää yksinkertaisesti pysty kantamaan käsilaukkuja toisen olkapään varassa. Sääli sinänsä, koska maailma on täynnä kauniita käsilaukkuja, jotka eivät vain sovi minulle.

Järkyttikö käsilaukkuni sisältö sinua? Pitäisiköhän tämä sama tehdä vuoden kuluttua, ja katsoa, onko mikään muuttunut?

Teatterissa: Ei kiitos

Keskiviikkona otin suunnan kohti Pasilaa ja Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilaa. Tiedossa oli Ei kiitos -näytelmän ensi-ilta. Näytelmän, joka pohjautuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Romaaniin, josta en ole varma, olenko lukenut vai olenko kenties nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Joka tapauksessa illan jälkeen olin varma, että näytelmän tarina oli minulle tuttu entuudestaan.

Heli (Vappu Nalbantoglu) on keski-ikäinen saksan kielen opettaja. Elämässä on periaatteessa kaikki hyvin, mutta ei kuitenkaan. Jotain puuttuu. Helin aviomiehestä Matista (Antti Timonen) on tullut vätysmäinen nahjus, joka viihtyy parhaiten tietokonepelien maailmassa. Missä on suhteen intohimo ja seksi? Heliä haluttaisi. Mattia ei. Helin ystävätär Manna (Leenamari Unho) antaa hyviä ohjeita, mutta kannattaako niitä kuitenkaan toteuttaa. Elämä on kuitenkin sattumien summa. Saksan kielen tunnilla Heli tutustuu 28-vuotiaaseen Jarnoon (Pyry Äikää). Nuori mies vaikuttaa kiinnostavalta, eikä aikaakaan, kun opettajalla ja oppilaalla on kuuma seksisuhde. Heli on saanut ensiapua epätoivoiseen tilanteeseensa, mutta onko kaikki kuitenkaan niin kuin pitäisi?

Vappu Nalbantoglu ja Antti Timonen

Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy

Olipahan hurja ja kiihkeä esitys. Vappu Nalbantoglu tekee näytelmässä uskomattoman roolityön. Naisen tunteiden kirjo on jotain mieletöntä katsottavaa. Nainen elää tässä ja nyt, ja niin pitäisi elää muidenkin. Aivan mahtavaa. Antti Timonen aviomiehen roolissa on surkuhupaisaa katseltavaa. Itseensä käpertyvä ja ehkä hieman luulosairasta esittävä mies, joka ei huomaa asioiden olevan jollain lailla pielessä. Täydellinen parivaljakko tähän näytelmään.

Leenamari Unholla on näytelmässä monta roolia. En tiedä, kuinka Unho sen tekee, mutta jokainen rooli, on jollain tavoin hauska. Unho menee rooleissaan ikään kuin hieman yli, joka tuo näytelmään juuri sitä pirskahtelevaa järjettömyyttä, jota elämässä täytyy aina olla. Pyry Äikäällä on näytelmässä myös melkoisen suuri rooli. Olen nyt ehkä puolueellinen, koska uskottomuus ei ole koskaan ratkaisu avioliiton ongelmiin, mutta Äikää tekee roolistaan iljettävän. Taitavaa näyttelemistä tämäkin. Nuori mies, joka saa keski-ikäisen naisen suostumaan oikeastaan aivan mihin tahansa. Huh huh. Näytelmässä on mukana myös Aksinja Lommi monella eri roolilla. Ehdottomasti parhaimmat roolit olivat kännykkään kiinni kasvanut perheen tytär Sissi sekä kreikkalainen Jorgos. Jorgoksen muuten tuntevat kaikki, jotka ovat joskus etelänmatkalla käyneet.

Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Aksinja Lommi ja Leenamari Unho

Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy

Ei kiitos on näytelmä, joka on varmasti arkipäivää useammassa liitossa kuin uskotaankaan. On salasuhteita ja uskottomuutta. Haetaan jännitystä elämään, kun kotona ei mikään enää tunnu miltään. Näytelmä on myös rivo, karski ja raju. Näytelmän dialogit eivät aina ole kaikkein kauneimpia kuunneltavia, mutta niin suoria lainauksia oikeasta elämästä kuin vain voi olla. Helin kipuilu toi mieleen myös naisten vaihdevuodet, vaikka tässä olikin selvästi kyse keski-iän kriisistä ja oman itsensä etsimisestä. Ihmisen elämän mennessä eteenpäin tulee tilanteita, jotka ovat uusia ihmiselle itselleen. Kuinka tällaisista tilanteista voi ylipäätään selviytyä? Oikeastaan elämä on yhtä selviytymistä, ja hankalissa kohdissa olisi saatava tukea sieltä, jossa se lähimpänä on. Helin tapauksessa tietenkin omalta aviomieheltään, mutta jos toinen on samassa tyhjiössä, on yhtälö vaikeampi ratkaista kuin heti ymmärtääkään. Aikamoisia ajatuksia Ei kiitos kirvoittaa.

Mira Kivilä on ohjannut näytelmän, ja onkin saanut palaset sovitettua hienosti kohdilleen. Yksi, josta pidin näytelmässä erityisen paljon, olivat seinälle heijastetut videot. Mahtavaa työtä videosuunnittelusta vastaavalta Toni Haaraselta. Tuomas Lampisen lavastus oli selkeä, mutta erikoinen. Lavastuksessa on selkeitä viittauksia erotiikkaan ja intohimoon, ja se todellakin toimii tässä näytelmässä.

Pyry Äikää ja Vappu Nalbantoglu

Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy

Ei kiitos ei välttämättä ole kaikkein helpoin näytelmä, mutta loistavilla eväillä näytelmä on toteutettu. Näytelmästä löytyy myös komediaa, mutta puhdas komedia se ei mielestäni missään tapauksessa ole. Ei kiitos kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, jos haluaa nähdä näytelmän, jossa tosielämän realiteetit tuodaan näyttämölle.

Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Ei kiitos -näytelmän ensi-ilta oli Studio Pasilassa keskiviikkona 7.2.2018.

Rooleissa: Aksinja Lommi, Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Leenamari Unho ja Pyry Äikää

Dramatisointi: Heikki Paavilainen

Ohjaus: Mira Kivilä

Koreografia: Johanna Elovaara

Videosuunnittelu: Toni Haaranen

Lavastus ja puvut: Tuomas Lampinen

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Ari-Pekka Saarikko

Naamiointi ha kampaukset: Milja Mensonen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Lumihangen alta

Perjantai-iltaisen teatterin jälkeen lähdin vielä ulos Herra Karvajalan kanssa, koska mies, joka täällä asuu, oli käynyt saunassa. En siis viitsinyt miestä patistaa ulos. Herra Karvajalan kanssa on ollut hieman vaikeaa ulkoilu lähiaikoina, koska kissa on tänä talvena päättänyt, ettei pidäkään pakkasista. Ongelmaksi muodostuu se, ettei sisävessaakaan voi käyttää kuin vain äärimmäisessä hädässä. Isot pojat tekevät tarpeensa ulos.

Kissa olikin ihmeen innokas lähtemään ulos tällä kertaa. Taisi olla kiire tarpeille. Suuntasimme kohti vesitornin tonttia, koska olimmehan tehneet sinne kissapolkuja, joita pitkin on kissankin mukavampi tassutella eteenpäin. Myös Herra Karvajalka on tämän oivaltanut ja lähtikin heti polkua eteenpäin. Montaa metriä emme ehtineet eteenpäin, kun kissa pysähtyi. Ajattelin, tähänkö tulee hätä, mutta ei. Kissa alkoi kytätä lumessa olevaa koloa. Jaa, hiiri tai myyrä on perjantain sana. Kaivoin kännykän esille ja aloin päivittää Instagramia.

Sivusilmällä seurasin kissan touhuja. Haistelua ja kyttäilyä. Normimeininkiä siis, kun myyräpaistia on tiedossa. Hieman tassullakin voi koloa sohia. Sitten hieman enemmän tassuilla kaivamista, koska onhan lumi esteenä. Onhan se kivaa, että kissa saa välillä hieman aktivointia, koska talvi on vaikuttanut todella pitkältä. Kylmäkään ei tuntunut kissaa tällä kertaa haittaavan. Päänkin voi työntää lumiseen koloon.

Keskityin edelleen Instagramiin, mutta en kauan. Yhtäkkiä kissa nosti päänsä. Suussa oli jokin saalis. Kissa syöksyi ohitseni rinta rottingilla ja lähti juoksemaan kohti kotia. Lähdin perään, koska muutakaan en voinut, koska fleksi. Kotiterassilla Herra Karvajalka vilkaisi minua. Silloin sen näin. Kissan suusta pursui sulkia! Mitä ihmettä? Koputin terassin oveen ja mies, joka täällä asuu, tuli ovelle. Selitin, kuinka kissa kaivoi lumihangen alta linnun ja kysyin, olikohan lintu jotenkin sairas vai oliko se ollut peräti kuollut. Samalla kissa yritti tunkea lintupaistin kanssa sisälle. Eihän talvella voi syödä ulkona. Herra Karvajalka ei kuitenkaan sisälle pääse. Mies kertoi, että jotkut linnut kaivautuvat lumihangen alle lämmittelemään. Uskomatonta, en ollut ikinä tällaisesta kuullutkaan.

Kissa ei jaksanut kauan linnusta kiinnostua, koska sanoihan lintu jo viimeisen sanansa. Minua suretti, koska en tykkää siitä, että pikkulintuja napsitaan. Hiiret ja myyrät ovat asia erikseen. Herra Karvajalka ei kuitenkaan halunnut vielä sisälle. Piti palata kololle, koska voisihan siellä olla lisääkin tirpusia. Kello taisi olla jo olla pitkälti yli kymmenen ja siellä me kökötettiin. Kissa halusi tutkia koloa tarkemmin, ja minä edelleen ihmettelin asiaa. Kyllä ihminen oppii joka päivä jotain uutta. Toista saalista ei kuitenkaan herunut, joten jossain vaiheessa lähdimme takaisin kodin lämpöön. Mies oli saaliin siirtänyt parempaan talteen. Kertoi linnun ollen urpiainen.

Aamulla kissa herätti jo ennen kuutta. Kohta alan oikeasti ihmetellä, kuinka voin päivästä toiseen selviytyä lyhyillä yöunilla. Ei ole ihme, jos painoa kertyy ja verenpaine kohisee. Herra Karvajalka on kuitenkin selkeästi piristynyt. Ulos oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Itse halusin kuitenkin hitaan ja laiskan aamun. Kissa siis terassille fleksiin kiinni. En pitänyt kiirettä ulkoilun kanssa ja yhteiselle ulkolenkille pääsimmekin vasta kahdeksan aikoihin.

Kissalla oli suunta selvä. Ette ikinä arvaa. Kololle tietysti. Sanoin, ettei siellä enää mitään lintusta ole. Linnut ovat jo heränneet ja ovat aamupuuhissaan. Polulla kuitenkin oli yksi lintu, joka pölähti lentoon meidät nähdessään. Hyvä niin. Yritin saada kissaa tekemään suuremman hätänsä, mutta kissalla oli muuta mielessään. Yksi lintu lenteli hieman kauempana. Herra Karvajalan katse seurasi lintua. Minä jo tietysti ehdin linnun hävittää näköpiiristäni. Kissan katse on kuitenkin tarkka.

Tässä vaiheessa lumihankikaan ei ole este. Kissa syöksyi umpihankeen ja minä perässä. Ihmettelin, mitä kissa aikoo, kunnes ymmärsin. Kissa tarpoi itsensä lumihangen keskellä olevan kolon luo. Syöksy koloon ja nousu ylös. Suussa roikkui jälleen kerran pikkulintu! Apua. Oikeasti en tykkää. Taas lähdettiin ylväänä juoksemaan kotiin. Olisihan se sisäruokailu kivaa, mutta sisälle ei ole pääsyä linnun kanssa. Herra Karvajalka oli kuitenkin päättänyt mennä sisälle, vaikka ilman saalista.

Päästin kissan sisälle ja menin itse perässä hakemaan pussia, johon voisin lintusen ottaa. Selvisihän se syykin, miksi kissan oli sisälle päästävä. Herkkupäivä. Lauantaisin saa seitiä. Itse siirryin takaisin terassille ja otin linnun pussiin, jotta sain sen kiikutettua ulkoroskikseen. Taas urpiainen. Illalla lukemassani lintukirjassa kerrottiin, että urpiaiset liikkuvat parvissa. Niitä on tainnut sitten olla hieman enemmänkin, koska tällainen talvionni Herra Karvajalkaa kohtasi. Itse olen kyllä hieman surullinen tästä kissaa kohdanneesta odottamattomasta onnesta.

Tiesittekö te, että linnut menevät lumen alle lämmittelemään? Onkohan tämä jokin ihan yleisessä tiedossa oleva juttu, joka on mennyt minulta täysin ohi.

Teatterissa: Älä pukeudu päivälliselle

Kyllä voi uupuneen ihmisen perjantai-ilta muuttua hetkessä elämää täynnä olevaksi ilotteluksi. Torstain lumisateiden jälkeen olin läpeensä kyllästynyt koko talveen ja pimeyteen. Tulisi jo kevät. Perjantain työpäivä meni miettiessä, kuinka selviytyisin illalla Helsinkiin ja kuinka jaksaisin keskittyä illan ensi-iltaan Älä pukeudu päivälliselle Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Teatteriin selviydyin hyvin, ja esitys piti todellakin ihmislapsen hereillä. Aivan mahdotonta menoa. Ei voinut muuta kuin nauraa.

Mistä siis on kyse? Matti (Pertti Sveholm) on tyrkkäämässä vaimoaan Lindaa (Jonna Järnefelt) äitinsä luo viikonlopuksi, koska on kutsunut avioparin kesäasunnolle rakastajattarensa Janitan (Sanna-June Hyde). Matin ystävä Harri (Pekka Strang) on myös tulossa mökille. Tämän kuultuaan Linda peruu lähtönsä, koska hänellä on suhde Harrin kanssa. Ei tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä. Tästähän on tulossa varsinainen soppa, jota hämmentämään tulee vielä toinenkin Janita (Katja Küttner), pitopalvelun kokki. Kun tällaiset ainekset ovat kasassa, on tiedossa sähläystä, peittelyä, epätietoisuutta ja kaaosta.

Pertti Sveholm ja Jonna Järnefelt

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Nyt oli näyttämöllä sellaisia naurattajia, ettei mitään rajaa. Ne kaikki ilmeet ja eleet sekä heittäytyminen. Ensinnäkin Katja Küttner, kiitos sinulle. Olet aivan uskomattoman loistava ja taitava näyttelijä. Miten ihmeessä näyttelijäkään voi taipua niin moneksi? Vieläkin alkaa naurattaa Helsingin seurapiirien ja yökerhojen muotidrinkki numero yksi. Ja Pertti Sveholm, mies, joka naurattaa jo ihan muutenkin, mutta kyllähän se lisähupia tuo, kun mies saa tuollaisen sotkun aikaiseksi. Pekka Strang puolestaan on ollut loistava valinta Harrin roolin. Mies, joka ei halua sekaantua Matin juonittelemiin suhdekuvioihin, mutta yhtäkkiä huomaakin olevansa suhdeverkkojen ytimessä. Vielä hupaisammaksi tämän tekee, kun Strang yrittää selvittää kaikkia suhteita muille kesäasunnolla olijoille. Jonna Järnefelt vaimon roolissa yrittää tuoda näyttämölle hieman vakavampaa puolta, ja onnistuukin siinä, mutta siitä huolimatta yleisö saa nauraa vedet silmissä. Kermana tämän kaiken päällä suloisen kaunis Sanna-June Hyde, jonka piti saada viettää syntymäpäiviään rakastettunsa kanssa, joutuukin johonkin aivan toiseen rooliin. Hullua ja hulvatonta!

Pekka Strang, Katja Küttner ja Pertti Sveholm

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Älä pukeudu päivälliselle on farssi, joka jaksoi naurattaa alusta loppuun saakka. Kunnon sekasotkua suhdekiemuroineen. Välillä yleisön kontakti oli pelkkää huutonaurua, koska ei voinut muutakaan. Näytelmä kuitenkin eli koko ajan, eikä missään vaiheessa jämähdetty paikoilleen. Pidin myös siitä, kuinka lavastuksessa oli ilmeisesti hyödynnetty vanhaa tai ainakin oletan näin. Palkkamurhaajan painajaisessa oli hyvin samantyyppinen lavastus. Ovia ja huoneita, jotka takaavat sen, että näytelmän henkilöt poistuvat jostain ovesta sopivassa kohdassa, jotta uusi kohtaus voi jatkua.

Älä pukeudu päivälliselle (Pyjama pour six) on Marc Camolettin kirjoittama suosittu näytelmä, jota on Suomessakin esitetty monella näyttämöllä ja myös parilla muullakin nimellä. Helsingin Kaupunginteatterin version on ohjannut Jarkko Saariluoma ja hyvää työtä mies on tehnytkin. Näytelmä on hyvin valmis jo ensi-illassa, eikä katsojan tarvitse jännittää näyttelijöiden puolesta. Lavastuksesta jo mainitsinkin. Se on Alisha Davidowin käsialaa. Jos tässä on tosiaan hyödynnetty toisen näytelmän lavastusta pienillä muutoksilla, täytyy sanoa, että hienoa kierrättämistä. Jos näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, on lavastus joka tapauksessa toimiva ja farssille sopiva.

Sanna-June Hyde

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Tässä on farssi, joka sopii loistavasti työ- tai kaveriporukoille tai ihan vain omalle itselle. Näytelmä vie arkiset ajatukset mennessään ja kerrankin on lupa nauraa ja kovaa. Tällaisia näytelmiä tarvitaan, koska ei elämän tarvitse aina olla vakavaa.

Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Älä pukeudu päivälliselle -näytelmän ensi-ilta oli perjantaina 2.2.2018 Arena-näyttämöllä.

Rooleissa: Sanna-June Hyde, Jonna Järnefelt, Katja Küttner, Pekka Strang, Pertti Sveholm ja Joachim Wigelius

Suomennos: Henri Kapulainen ja Pentti Kotkaniemi

Suomennoksen sovitus: Jaakko Saariluoma ja Sanna Niemeläinen

Ohjaus: Jaakko Saariluoma

Lavastus ja puvut: Alisha Davidow

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Lauri Koivisto

Naamiointi ja kampaukset: Maija Sillanpää

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu astuu laivaan

Viime syksynä Bloggariklubi piti lastenkutsut, joissa oli mukana suomentaja Kristiina Rikman kertomassa uudestaan suomentamista Peppi Pitkätossu -kirjoista. Sain tilaisuudesta mukaani viime kesänä ilmestyneen Rikmanin suomentaman Peppi Pitkätossu astuu laivaan -kirjan (WSOY, 2017). Mukavaa, sillä en oikeastaan lue lastenkirjoja ollenkaan. Nyt tuli tilaisuus palata lapsuuden tunnelmiin. Kirjan luin jo viime vuoden puolella, mutta kiireiden vuoksi postaaminen on jäänyt tekemättä. Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Pippi Långstrump går ombord on ilmestynyt vuonna 1946. Ensimmäinen suomennos vuodelta 1947 on nimeltään Peppi aikoo merille. Kyseisen suomennoksen on tehnyt Laila Järvinen.

Peppi Pitkätossu on maailman vahvin tyttö. Hän asuu yksinään Huvikummussa, tai onhan hänellä asuinkumppaneinaan hevonen ja marakatti, jonka nimi on herra Tossavainen. Pepillä ei ole äitiä ja isäkin seilaa pitkin maailman meriä. Onneksi tyttö on toimelias, eikä rahastakaan ole puutetta. Lisäksi Pepin naapurissa asuvat Annika ja Tommi, Pepin parhaat ystävät. Ei Pepin elämä oikeastaan hassumpaa ole. Ei tytön tarvitse käydä kouluakaan. Tästä asiasta Peppi ja opettaja ovat tulleet yhteisymmärrykseen. Pepin seurassa tapahtuu aina. Hän saattaa ostaa koko kylän lapsille niin paljon makeisia kuin he vain ikinä jaksavat syödä, tai jos häntä huvittaa, joutuu hän haaksirikkoon.

Oli aivan ihastuttavaa lukea Peppi Pitkätossua kymmenien vuosien tauon jälkeen. Vaikka Peppi kirjat on kirjoitettu 1940-luvulla ja Kristiina Rikmankin sanoi, että hän halusi säilyttää kirjoissa ajalle tyypillisen tunnelman, Pepin tarinat jaksavat yhä elää ja kiinnostaa. Peppi Pitkätossu on kiinnostava hahmo, koska kukapa ei haluaisi tuntea henkilöä, jolla on uskomattomat voimat, ja jolle sattuu ja tapahtuu yhtenään. Pepillä on myös iso ja lämmin sydän, eikä hän jätä ystäviään pulaan.

Bloggariklubilla Rikman kertoi, että häntä pyydettiin suomentamaan Peppi -kirjat uudestaan, koska kirjojen kieltä haluttiin modernisoida. Lisäksi haluttiin muistaa Astrid Lindgrenin 110-vuotisjuhlaa. Kristiina Rikman kertoi myös, että kun häntä pyydettiin Pitkätossujen suomennostyöhön, hän päätti, että kestää haukut, jos niitä tulee. Täytyy sanoa, että ihmettelen, jos tulee, koska uusi suomennos on varsin hyvä. Jos en ihan väärin muista, Rikman kertoi myös, että alkuperäisissä suomennoksissa Peppi asui Helsingissä. Uusissa suomennoksissa tällaista käännöstä ei ole enää tehty. Peppi asuu ihan siellä, minne Astrid Lindgren on hänet luonut. Uusissa suomennoksissa ei käytetä ollenkaan N-sanaa. Se on ollut Astrid Lindgrenin perikunnan ehdoton ohje.

Peppi Pitkätossu astuu laivaan -kirjassa on kuvitusta, jonka takana on Ingrid Vang Nyman. Nyman oli alkuperäistenkin Peppi Pitkätossujen kuvittaja. Uudessa suomennoksessa on siis pitäydytty vanhassa, hyväksi todetussa kuvitusmaailmassa. Rikman kertoi, että vuonna 2007 Peppi Pitkätossuja ilmestyi uudella kuvituksella, joka ärsytti suurta yleisöä suuresti.

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu elää ja on voimissaan edelleen. Toivon todella paljon, että Peppi tulee tunnetuksi myös nykylapsille kirjojen kautta.

Kiitos kustantajalle ihanasta kirjasta.