Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius: Juice puhuu – Kootut muistelmat, Vol. 1

Olen ehkä jämähtänyt paikoilleni, mitä musiikkimakuun tulee tai ehkä se ei ole sitäkään, koska en ylipäätään kauheasti musiikkia kuuntele. En kulje autolla, joten radiokanava ei soita taukoamatta samoja hittibiisejä tai ikivanhoja klassikoita. En jaksa kuunnella kotona radiota, koska televisio huutaa yhtenään. Silloin, kun vielä elettiin normaalia työpaikka-arkea, niin maisemakonttorin kakofonia puolestaan tarjosi korville taukoamatonta mökää. En siis koe kovin tarpeelliseksi rasittaa korviani vapaa-ajallani musiikilla. Olen outo. Tiedän sen. Mutta ei se silti estänyt minua tarttumasta uuteen Juice-kirjaan Juice puhuu – Kootut muistelmat, Vol. 1 (Into, 2020), koska Juice Leskinen on osa nuoruuttani.

Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius ehdottivat Juice Leskiselle syksyllä 1989 hirmuista haastattelu-urakkaa, jossa kuunneltaisiin kaikki Leskisen levytykset läpi. Ajatuksena oli, että Juicesta piti jäädä jokin jälki Tampereen ylioppilaskunnan Radio 957:n arkistoihin, koska mies oli vastikään kääntynyt kuoleman portilta elävien kirjoihin. Tavallisesti radiokanavan lähetykset olivat olleet suoria, eikä nauhoitettuja. Juice innostui ideasta, joten kolmikko alkoi pitää istuntoja, joissa Juice avasi kappaleiden taustoja ja kertoi lyriikasta. Näiden keskustelujen pohjalta on nyt syntynyt kirja, joka perustuu alkuperäisiin leikkaamattomiin ja ennen julkaisemattomiin haastatteluosuuksiin.

Juice Leskinen kertoo haastatteluissaan paljon siitä, millaisen vastaanoton hänen ja bändin tekemä musiikki sai. Olihan se ennenkuulumatonta ja sanoituksetkin olivat melkoisen hurjia ja kaksimielisiä. Toisaalta Leskinen kertoo myös sen, että hän seurasi alkuaikoina paljon Hectorin jalanjälkiä. Vaikka miesten maailmankäsitykset ovat poikenneet toisistaan, niin suomeksi tekeminen oli antanut rohkaisua Leskiselle. Leskinen mainitsee myös sen, kuinka on kunnioittanut Dave Lindholmin musiikkiuraa. Mikko Alatalolla oli tietysti suuri yhteys Leskiseen, mutta selvää oli sekin, että järkevä ratkaisu oli, kun miesten muusikon urat erkanivat toisistaan. Juice Leskinen selkeästi arvosti Alatalon kykyä muusikkona ja sitä, että mies on aina pitänyt tietyn maalaisasenteen päällä.

Kirjaa lukiessani minua huvitti suuresti, kun Leskinen kertoi sanoittaneensa monista Uudenmaan kaupungeista ja kunnista kappaleita, mutta ei Helsingistä. Tämä oli selvää irvailua Helsinkiä kohtaan, jonka Leskinen myönsikin. Asetelma on kuitenkin yhtä herkullinen kuin nuoruusvuosinani. Musiikkialan Helsinki vs. Tampere -kilpailu. En tiedä, onko tällaista vielä, mutta ainakin 1980-luvulla asetelma oli hyvinkin selvä ja jyrkkä. Helsingistä tulivat tietyntyyppiset yhtyeet ja Tampereelta täysin toisenlaiset.

Syksyn sävel lienee useimmille tuttu kappale. Kirjassa Juice kertoo, ettei kappale oli ikinä osallistunut Syksyn sävel -kilpailuun, vaikka niin usein luullaankin. Kappaleen suosio oli yllätys Leskiselle itselleenkin. Hän oli arvioinut, että kappale myy 500 tai 50.000. Haastatteluhetkellä myyntiluku oli lähellä puolta miljoonaa, ja siitä on jo noin kolmekymmentä vuotta aikaa. Aika hurjaa, mutta onhan kappale hieno.

Katu täyttyy askelista.

Elämä on kuolemista.

Pane käsi käteen, ollaan hiljaa.

Pyydä minut aamuteelle,

anna vettä kuihtuneelle.

Nyt on elokuu, ja minä olen viljaa.

Ote Juice Leskisen kappaleesta Syksyn sävel.

Yleensä saattaa olla hieman pitkästyttävää lukea jonkun muusikon elämäkertoja, jos kirjassa käydään läpi vain muusikon levytyksiä. Juice puhuu -kirjan kanssa ei kuitenkaan tullut tällaista tunneta. Kirjan tekstistä voi kuulla Juice Leskisen oikeasti puhuvan ja muistelevan. Kirja piirtää myös kuvan miehestä, joka ei ole ollut rääväsuu, vaan ehkä enemmänkin sivustaseuraaja. Tosin silloin kun sivustaseuraaja on avannut suunsa, on sieltä tullut jotain piikikästä tai viisasta, joka on saattanut asettaa keskustelun täysin uuteen valoon.

Kirjan kolmas tekijä Kaj Lipponen ei itse ehtinyt koskaan tavata Juice Leskistä, mutta haastattelunauhojen läpikäynti tutustutti hänet mieheen, joka leikkii sanoilla ja ajatuksilla, esittää selkeitä analyysejä, mutta seuraavassa hetkessä saattaa heittää ilmaan vitsin.

Kuten kirjan nimessä mainitaan Vol. 1, on sarjaan tulossa myös toinen osa. Nyt on tietysti niin, että sarjan kakkososa käsittelee enemmän minun nuoruusaikaani, joten luultavasti minun täytyy sekin kirja lukea.

Juice puhuu – Kootut muistelmat on kirja kaikille niille, jotka pitävät Juice Leskisen musiikista ja sanoituksista. Korona-aikana täytynee mainita, että kirjaa saa myös e-kirjana.

Kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Maaliskissa -haaste osa 4: maaliskuu 2020

Tassulinnan ja Niemennokan nelijalkaisten Maaliskissa-haaste on edennyt neljänteen ja viimeisimpään osaan. Tällä kertaa on vuorossa aiheena yksinkertaisesti maaliskuu 2020. Tälläkin kertaa ajattelin antaa kuvien olla pääosassa.

Ulkoilut ovat olleet vähissä, mutta maaliskuussa on niistäkin hetkistä jonkin verran ehditty nauttia. Minä tutkin hiirenkoloa ja Palvelijatar lukee Juice-kirjaa.

 Ulkona voi myös vain haaveilla.

 Päikkärit olisivat ihan paras juttu, jos vain joskus saisi nukkua rauhassa.

 Olen myös tehnyt palapelejä ja katsonut luontodokumentteja.

 Kun Palvelijatar on ollut etätöissä, olen pomottanut ja katsonut, että työt tulevat tehdyiksi.

Jotain laatikkoleikkejä olen myös leikkinyt. Paras oli yksi myöhäisilta (lue: kekiyö), kun aloitin jalkapallon omassa isossa pahvilaatikossani. Miespalvelija suuttui ja sanoi, ettei siihen aikaa saa möykätä niin kovaäänisesti. Kummallista, että toiset voivat pelata jalkapalloa sisällä, mutta minä muka en saisi.

 Hieman lisää ulkoilua.

 Menisin jo sisälle, jos joku vain suvaitsisi avata oven.

Terassilla on kiva viettää aikaa, mutta jotain palveluskunta huutaa, ettei muka saisi pyydystää pikkulintuja tai hätistellä mustarastaita.

 Marjakuusen alla voi kuvitella olevansa viidakossa.

 Välillä voi sammua sängyn päälle jätetyn paidan päälle.

Palveluskunta varautui koronaan. Miettivät vain sitä, että jos korona iskisi ja joutuisivat molemmat sairaalahoitoon, niin kuka minua hoitaisi.

Lidlistä palveluskunta osti kummallisen hanskan. Palvelijatar ei saa käyttää sitä, koska näytän tassua, mutta miespalvelija saa. Hän osaa kunnon taktiikan, jolloin minä kehrään ja maukaisen välillä kiitoksia.

Kuulemma korona-aikana ei saisi tuhlata vessapaperia.

Tällaisia minä olen touhunnut maaliskuussa. Ihan tavallista kissanelämää.

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua

Mikä on parasta korona-aikana? Hyvät kirjat ainakin. Tuomas Marjamäen Myöhäistä katua (Docendo, 2020) on sellainen kirja, joka on juuri sopivaa luettavaa nyt. Viihdyttävää, ilkikurista ja tunnelmallista. Vinkkinä kerrottakoon, että löytyy myös E-kirjana

Kauno Brandt on lähes satavuotias. Mies oli aikoinaan yksi Suomen merkittävimpiä elokuvatähtiä, kunnes päätti jättää elokuvauran taakseen ja keskittyä tavanomaisempiin töihin. Eikä kukaan enää edes muista koko miestä, koska kaikki luulevat miehen kuolleen. Ei tarvita kuitenkaan kuin pieni poikkeama miehen arkirutiineihin, niin ratas pyörähtää liikkeelle ja Kauno Brandt on jälleen uutisotsikoissa. Miten tällainen sopii iäkkäälle miehelle, joka on yrittänyt kaikin tavoin pysyä pois julkisuudesta ja varjella salaisuuksista suurinta?

Kauno Brandt on juuri sellainen harmaahapsinen kohtelias herrasmies, josta luulisi kaikkien naisten pitävän. Asia ei kuitenkaan välttämättä aina ole niin, koska maailmahan on vaaroja täynnä, ja tällainen voi olla jonkun mielestä hyvinkin epäilyttävää. Kaiken lisäksi Kaunon päätyminen uutisotsikoihin aiheuttaa iltapäivälehden toimituksessa eripuraa. Esko Kärkkäinen on Suomen tunnetuin ja hävyttömin juorutoimittaja, joka haluaa osansa Kaunosta tai ainakin Kaunon salaisuudesta. Ella Pöyhönen on puolestaan aloitteleva toimittajakokelas, joka haluaa pelastaa Kaunon suuremmilta vaikeuksilta. Onhan Ellan syytä se, että Kauno otsikoihin päätyi.

Kirjan tarina on kerrassaan mainio. Eletään vuotta 2020, mutta Kaunon mietteissä päädytään usein 1950-luvulle ja Liisankadun elokuvastudiolle. Kirjassa vilahtelevat myös esimerkiksi ohjaaja T. J. Särkkä, Siiri Angerkoski ja Mika Waltari, joiden luonteenpiirteet tulevat lukijalle nopeasti hyvinkin tutuiksi. Tuomas Marjamäki kuvaa 1950-lukua siten, että lukija voi aistia menneen ajan joka solullaan. Kotimaiset, mustavalkoiset elokuvat alkavat elää omaa elämäänsä lukijan ajatuksissa. Välillä voi poiketa Eliteen tapaamaan tuttuja ja kuuntelemaan jazzia.

Herkullisten henkilöhahmojen ja hienon tarinan lisäksi kirjaan on hienosti saatu ujutettua ajatusta wanna be -julkkiksista. Siis sellaisista, joista kukaan ei halua tietää mitään, mutta kaikki kuitenkin lukevat juorut, jotka heistä on kirjoitettu. Siis jos lukevat. Ainakin wanna be -julkkikset itse lukevat. Toisena ääripäänä kirjassa on julkisuuden henkilö, josta ei kukaan saa mitään irti. Jokainen voi itse miettiä, kumpi on kiehtovampaa. Ollako salaperäisyyksien sumussa vai jakaako itsestään aivan kaikki koko maailmalle tai ainakin koko Suomelle?

Kirjan nimi Myöhäistä katua on oiva. Sellaista sanoilla leikittelyä, jolle itse lämpenen hyvin nopeasti. Kirjasta löytyy enemmänkin tällaisia nokkeluuksia, jotka nostavat hymyn huulille. Pidän muutenkin tavasta, jolla Marjamäki vie tarinaa eteenpäin. Lukeminen on helppoa, eikä lukijan tarvitse miettiä jokaisen sanan painoa tai tarkoitusta syvällisesti. Tämä kirja on helppo luokitella mukaviin lukukokemuksiin.

Kirjan kannet ansaitsevat erityiskiitoksen. Jyri Alanne on kirjan graafisen suunnittelun takana. Kirjan paperikannet luovat salaperäisen tunnelman, mutta vielä hienompi yllätys tulee esiin, kun poistaa kansipaperit. Kirjan kannessa on hopeanhohtoisen herrasmiehen figuuri.

Myöhäistä katua on veijaritarina, joka on hyvin kirjoitettu, ja jonka tarina jaksaa kantaa alusta loppuun saakka. Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille huumorin ja sanaleikittelyjen ystäville. Niin, ja löytyy kirjasta rakkauttakin. Monenlaista.

Kiitos kustantajalle mukavasta lukuelämyksestä.

Maaliskissa -haaste osa 3: laatikko

Olen auttamattomasti myöhässä, mutta ajattelin silti postata tämän, vaikka nyt jo asetettu Maaliskissan neljäskin haasteosa. Eli kyseessä on Tassulinnan ja Niemennokan nelijalkaisten Maaliskissa -haaste. Tällä kertaa aiheena on yksinkertaisesti laatikko, joten mitä siitä sen enempää.

Siis onko aivan pakko taas kuvata?

Hyvä laatikko riehumiseen.

Laatikossa voi leikkiä palloleikkejä.

Enkö minä jo sanonut, että hanki elämä ja lopeta kuvaaminen.

Kun palloa hautoo, tuleeko pikkupalloja?

Tulinko sotkemaan palapelin tekoa? Hah!

Tämä on yksi parhaimpia laatikoita! Palvelijatar ei tykkää, että laatikko on pitänyt säilyttää, mutta Herra Karvajalan mielestä laatikko on paras jemmapaikka. Tässä kuvassa laatikon mielenkiintoisuus nousi uusiin ulottuvuuksiin, kun Palvelijatar oli aikeissa siivota ja nosti laatikon pystyyn siirtääkseen sen siivouksen ajaksi syrjään. Herra Karvajalka ehti kuitenkin väliin.

Täällä minä väijyn.

Osa kuvista epätarkkoja, koska Palvelijatar huono kuvaamaan liikkuvaa kissaa, siis Herra Karvajalkaa.

Maaliskissan neljäs haastepostaus tullee ajallaan, koska talviloma alkaa huomenna. Ehkä Palvelijatar pystyy koronalamaannuksesta toipumaan ja aloittamaan normaalin elämän tai siis sen, mitä koronarajoitukset antavat myöten.

Tiina Laitila Kälvemark: H2O

Koronauutiset ovat saaneet aikaan sen, että olen täysin lamaantunut, mitä tulee blogin suhteen. Pöydällä on vino pino kirjoja odottamassa postausta, mutta mitään en saa aikaiseksi. Ehkä ensi viikolla kuitenkin yritän pelastaa tilanteen, koska huomenna alkaa talviloma. Kerrankin muuten loma, jolloin ei oikeasti tarvitse olla koko ajan tekemässä jotain aktiviteettia. Mutta mennään aiheeseen. Ennen kuin koronavirus alkoi jyllätä Suomessa oikein toden teholla, sain Bloggariklubilla kuulla Tiina Laitila Kälvemarkin kertovan uudesta kirjastaan H₂O (WSOY, 2020). Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, joten pitihän se myös hetimiten lukea.

Hester on kolmekymppinen nainen, jonka lääkärinopinnot takkuavat. Päällisin puolin hän on aivan kuin kuka tahansa meistä, mutta hänen päänsä sisällä käy jatkuva myllerrys. Siellä asuvat myös Hani, Ofelia ja Hanna P. Jokaisella heistä on oma persoonansa, omat mielipiteensä ja omat vahvuutensa sekä heikkoutensa. Hester kärsii monipersoonahäiriöstä. Veteen upottautuminen saa muut persoonat vaikenemaan, joten Hesterin on päästävä päivittäin sukeltamaan tai ainakin upottamaan päänsä veden alle.

Hesterin isäpuoli Jacek on vakavasti sairaana, eikä kuolema ole kaukana. Tämä aiheuttaa sen, että Hester alkaa muistaa, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten uudenvuodenyönä. Ennen kuin Jacek kuolee, haluaa Hester vielä selvittää, mitä isäpuoli tapahtumista muistaa. Tämä aikaansaa sellaisen vyöryn, että Hester ottaa asian puheeksi muidenkin läheistensä kanssa. Ongelmana lienee vain se, ettei kukaan halua muistella kyseistä iltaa tai ei yksinkertaisesti muista siitä mitään.

Uskomatonta, kuinka hienosti Laitila Kälvemark on kuvannut Hesteriä ja hänen eri persooniansa. Hani on kujeileva ja aina valmiina uuteen seikkailuun. Tämä aiheuttaa Hesterille päänvaivaa, koska toisinaan voi herätä oudoissa paikoissa tuiki tuntemattoman henkilön vierestä. Ofelia puolestaan on varsinainen pilkunviilaaja. Hän muistaa kaiken lukemansa. Kaoottista tilaa hän pakenee järjestelemällä kynät pituus- ja värijärjestyksiin. Viivoittimella mitataan, että pöydän kattaus on täydellisen symmetrinen. Sanomattakin on selvää, että hän vihaa Hania. Hanna P on salaperäisin persoona, mutta samalla vaarallisin. Nukkuvaa karhua ei kannata herättää.

Jos Hesterin sivupersoonat ovat hyvin kuvattuja, niin sitä ovat myös muut henkilöhahmot. Hesterin äiti on aina ollut hipahtavan boheemi. Hän rakastaa horoskooppeja ja uskoo Tarot-korttien tuomiin sanomiin. Hesterin äidin ja isän suhteessa on polyamoria kukoistanut. Hester on joutunut lapsena näkemään vaikka mitä, koska hänen äitinsä mielestä lapsen on opittava, että on kaikenlaista seksuaalisuutta. Hesterin äidinäiti eli mummo puolestaan on ollut jotain aivan muuta kuin tyttärensä. Hän on ollut arvostettu lääkäri, joka ei ole sietänyt minkäänlaista kurittomuutta.

Kaikki tuntevat kaavan H₂O. Vesi. Elämän eliksiiri. Kirjassa tälle kaavalle tulee monta merkitystä. Vesi on Hesterille vapauttava elementti, mutta se on myös pelottava. Hester pelkää vedenpaisumusta ja sitä, että kaupungin suojamuurit murtuvat. Lapsuudessa on asioita, jotka ovat johtaneet siihen, että vesi on Hesterille pelottava asia. Pyhäkoulussa nähty elokuva Nooan arkista, vedenpaisumuksesta ja siitä, kuinka Jumala pesee ihmiskunnan synneistä sekä uutisointi tsunamista ovat luoneet lapsen herkkään mieleen ajatuksen pelottavasta elementistä. Vedellä on myös monta eri olomuotoa: kiinteä, neste ja kaasu. H₂O:lla on myös muu merkitys kirjan kannalta. Hani, Hester ja Ofelia.

Tiina Laitila Kälvemarki kertoi Bloggariklubilla kirjastaan, että häntä kiehtoi ajatus siitä, että ihmisen sisällä on monta eri ihmistä. Vedellä on kirjassa suuri merkitys ja sen kaksijakoisuus ja olomuodot myös kiinnostivat kirjailijaa. Kirjan henkilöistä Laitila Kälvemark kertoi, että kyseessä on eripurainen perhe, jossa henkilöillä on erilaiset käsitykset, mitä on tapahtunut. Jacekin sairasvuoteen äärellä Hester on oikealla hetkellä herkistyneenä, jolloin hän ei voi enää kiertää asioita, vaan hänen on otettava selvää itsestään sekä siitä, mitä oikeasti tapahtui uudenvuodenyönä kaksikymmentä vuotta sitten. Oman elämänsä näkee uudessa valossa, kun jotain suurta tai kamalaa tapahtuu.

Tiina Laitila Kälvemarkin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Nyt kun kirjastot ovat suljettuina, tätä kannattaa metsästää äänikirjana tai E-kirjana. H₂O on upeasti kirjoitettu kirja traagisesta tarinasta ja sairaudesta, mutta se on myös kirja, jossa mietitään ilmastonmuutosta.

-Nähdään Hestersson. Ja muista, että jos sukeltaa tarpeeksi syvälle, ei pintaan noustessaan ole enää sama. (s. 218)

Kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain. Kiitos myös Bloggariklubille ja Tiina Laitila Kälvemarkille hienosta tilaisuudesta.

Maaliskissa -haaste osa 2: virikkeet

Tassulinnan ja Niemennokan nelijalkaisten Maaliskissa -haaste jatkuu. Vuorossa on virikkeet. Hetken mietin, mitä ihmettä tähän voisi keksiä, koska Herra Karvajalka ei ole ikinä ollut kiinnostunut esimerkiksi virikepeleistä. Onneksi Tassulinnan Pepsi antoi vinkin. Ulkoilu.

Herra Karvajalka sai heti pienenä poikana valjaat eli ulkoilupuvun yllensä. Oli sen verran hömelö vielä siinä vaiheessa, ettei edes huomannut, että oli saanut uuden asun. Siitähän se sitten lähti. Aluksi ulkoiltiin terassilla pieniä kymmenen minuutin pätkiä. Jännittävää oli. Kymmenestä minuutista siirryttiin puoleen tuntiin ja hiirikin nähtiin. Tästä oli hyvä lähteä laajentamaan reviiriä viereiselle vesitornin tontille. Ulkoilut alkoivat olla tuntia, puoltatoista, kahta tuntia pitkiä. Kesät talvet, kunnes tuli talvi 2018. Sinä vuonna ulkoilu selvästi väheni. Viime talvena ulkoiltiin vielä vähemmän ja tänä talvena ei juuri ollenkaan. Terassille Herra Karvajalka saattaa mennä, mutta ulkoilemaan ei olla menty kuin pari kertaa eli ei se nyt talviaikana kovin virikkeellistä ole, mutta eiköhän se siitä taas vauhtiin lähde, kun lämpömittari alkaa näyttää riittävästi plusasteita.

Katsotaan kuitenkin kuvin, kuinka mukavaa ulkoilu voi olla.

Eräänä kesänä vesitornin elämä mullistui pitkäksi aikaa, kun remontoijat saapuivat paikalle. Tätä jatkui kuukausia, ja ulkoilla piti puskien ja työmaakoppien varjossa. Kun remonttiporukka häipyi, jättivät he valtavan kaapelikelan tontille. Vau! Siinähän vasta kiva olikin ihmetellä maailman menoa. Harmi vain, että iloa ei kestänyt pitkään, kun joku kävi hakemassa kelan pois.

 Ei mitään muistikuvaa, mitä tässä vaanittiin, mutta mukavaa on taatusti ollut.

Kelit eivät ole aina olleet parhaimmat ja lämpimimmät, mutta jotain mielenkiintoista on tälläkin reissulla ollut tähtäimessä.

Kissatyövoiman käyttöä. Ei voi olla kiellettyä, koska itse halusi lumitöihin osallistua. Tänä talvena ei ole tarvinnut tätäkään riemua kokea.

 Huipulla tuulee. Sitä paitsi korkealta näkee kauas.

Tätä korkeaa kantoa ei enää ole, mikä on suuri harmi. Kanto teki lahoamiskuolemaa ja paikalliset lapset tuhosivat kannon lopullisesti. Tämä harmitti Herra Karvajalkaa ja palvelijatarta suuresti.

 Oho. Tähän tuli vahingossa mangustin kuva.

 Jestas, mikä heinäparatiisi. Niin, ja samalla punkkihelvetti.

 Postin jakelulaatikon päältä on hyvä tiirailla, milloin postinjakaja saapuu.

Toisinaan on hyvä laittaa vipinää tassuihin. Etenkin, jos palvlijatar alkaa kiukutella, että välillä pitäisi mennä kotiin.

 Mihin lintuemo on hävinnyt pesästään?

 Syksyn värikkyys saattaa ihmetyttää.

Tämä on minun reviiriäni.

 Lumen alta kuului ääntä. Sieltä pöllähti lintu lentoon!

Valkoinen on loistava suojaväri talvella.

Tällaisia ulkoiluhetkiä Herra Karvajalka viettää. Välillä kiivetään myös puuhun, mutta sellaista kuvaa ei löytynyt tähän postaukseen. Ulkona riittää aina virikkeitä.

Voiko sinivalaan vatsasta pelastua?

Kaikki varmasti muistavat Raamatun kertomuksen Joonasta, joka joutui ison kalaan vatsaan ja selviytyi sieltä takaisin elävien kirjoihin. Voiko sellaista oikeasti tapahtua? Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama näytelmä Sinivalas ohjaa katsojan ajatukset miettimään asiaa laajemmalti.

Anna (Elena Leeve) on kutsunut perheensä, jossa puolikkaita sisaruksia on enemmänkin, saareen, jossa heidän yhteinen kesämökkinsä sijaitsee. On Annan syntymäpäivät, joten kaikkien pitäisi hymyillä ja olla iloisia. Kaikki ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan. Annan aviomies Matias (Heikki Pitkänen) on masentunut, eikä haluaisi ketään mökille. Isovelipuoli Juha (Timo Tuominen) on valmis aloittamaan kinastelun ja syyttelyn aiheesta kuin aiheesta. Toinen isovelipuoli Peter (Elmer Bäck) raahaa mökille kirjailijan (Emmi Parviainen), joka onneksi osoittautuu rakastettavaksi naiseksi. Tämä on alkusoittoa kaikelle. Haavat alkavat aueta viimeistään siinä vaiheessa, kun perhe alkaa puhua mökistä luopumisesta. Jokaisella on omat ajatuksensa mökin myymisestä tai pitämisestä. Samalla aletaan ratkoa perheen sisäisiä ristiriitoja.

Heikki Pitkänen ja Elenva Leeve

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalaan ensemble on hieno. Todella taitavia näyttelijöitä, joista on pakko nostaa esiin muutamia nimiä. Elena Leeve tekee hienon roolityön, josta löytyy paljon eri tason nyansseja. On voimakas ja itsenäinen Anna. On rakastunut ja kiihkeä Anna. On seesteinen ja herkkä Anna. Matiaksen rooli ei ole helppo, mutta Heikki Pitkänen vie sen hienosti läpi. Pitkäsen ilmeet ovat uskomattomat. Voiko olla ahdistuneemman näköisiä kasvoja kuin Matiaksella? Elmer Bäck onnistui ihastuttamaan katsojat musiikillisella soolo-osuudella. Hiljentävä hetki. Pidin myös siitä, kuinka Peter tuntui olevan ainoa, joka sai Matiakseen jonkin kontaktin. Emmi Parviainen on näyttämöllä tai videokankaalla uskomaton. Parviaisen vähäeleisyys on voima, joka lumoaa. Emmi Parviainen on ehdottomasti yksi tämän päivän kovimpia näyttelijöitä. Fanitan.

Yksi näytelmän hienoimpia kohtauksia oli maalata näyttämölle taulu Pyhästä ehtoollisesta, jossa näyttelijät asettautuivat pöydän ääreen. Taiteilijana Emmi Parviainen varmisti, että opetuslasten kädet ja asennot asettautuivat oikeaan asentoon, kuten Leonardo da Vincin maalauksessa. Kohtaus oli hämmentävä ja pysähdyttävä. Olisin voinut jatkaa teoksen katselemista pidempäänkin.

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

On pakko todeta, että näytelmän alkaessa kuiskasin ystävälleni, olemmeko me tulleet elokuviin. Näytelmä alkaa valkokangasosuudella, joka jatkuu läpi näytelmän. Milloin enemmän, milloin vähemmän. Tällainen videokikkailu toimii ehkä nuoremmille, mutta itse alan olla niin vanha, että haluaisin nähdä enemmän näyttämötyöskentelyä. Tosin en voi väittää, etteivätkö näyttelijöiden suuret muotokuvat ja ilmeikkäät kasvot olleet kiinnostavaa seurattavaa. Pidin myös siitä, kuinka Parviainen puhui videokuvassa samalla, kun perhe piti palaveria. Videoiden avulla onnistuttiin luomaan myös jonkinlaista mökkitunnelmaa. Näiden lisäksi Elena Leeven videoilla luotu muotokuvakehys näytelmän loppupuolella oli hieno. Kaiken kaikkiaan videokuvilla on löydetty hienoja ratkaisuja, vaikka jotain olisi voitu jättää pois.

Paavo Westerberg oli helmikuussa Bloggariklubilla kertomassa näytelmästä. Hän totesi, että näytelmä kuvaa muuttuvaa maailmaa. Perhe on paikka, jossa halutaan pitää kiinni vanhasta. On paljon kipua, mutta on myös paljon rakkautta. Näytelmä on kuvaus tämän ajan ihmisistä, jossa hahmoton syyllisyys on läsnä.

Kristiina Halttu, Timo Tuominen ja Esa-Matti Long

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalas on draamanäytelmä, mutta siitä löytyy syvempiäkin puolia kuin draaman viihdyttävyys. Näytelmä kuvaa sitä, kuinka perhe on joutunut sinivalaan nielaisemaksi. Jokainen pyrkii ison valaan vatsasta ulos omine ongelmineen. Jos ulospääsyyn on tie, millainen on elämä sen jälkeen? Voiko sinivalaan vatsasta pelastua ruhjeitta vai olisiko parempi jättäytyä sinivalaan armoille?

Sinivalas ei välttämättä aukene heti. Se vaatii katsojalta paljon, mutta jos haluaa haastaa itsensä, on Sinivalas näytelmä, joka kannattaa valita.

Sinivalas sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 4.3.2020.

Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen

Ohjaus: Paavo Westerberg

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Dramaturgi: Eva Buchwald

Ohjaajan assistentti: Alise Polačenko

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Maaliskissa -haaste osa 1: sisustus

Tassulinna ja Niemennokan nelijalkaiset haastoivat kissaihmisiä maaliskuun mouruntoihin. Ei kun sehän olikin Maaliskissa -haaste. Maaliskuun neljänä sunnuntaina aukeaa seuraavan viikon haaste, joka liittyy jotenkin kissoihin. Vaikka tämä blogi ei varsinainen kissablogi olekaan, saa Herra Karvajalka aina silloin tällöin ruututilaa, joten halusin haasteen ottaa vastaan.

Olen tietysti taas jälkijunassa, koska huomenna tulee jo seuraavan viikon haaste, mutta ehtiihän tässä vielä mukaan. Ensimmäisen viikon aihe on sisustus. Ihan vapaasti, kuinka kissaa varten on sisustettu tai kuinka kissa näkyy sisutuksessa. Päätin, että tässä postauksessa keskitytään siihen, mitä kaikkea kissamaista kotoa löytyy ja menee hieman ylikin sisustuksen. Antaa kuvien kertoa.

Tämä on yksinkertaisesti niin totta. Kiitos ystävälleni, joka tämän minulle lahjoitti.

Herra Karvajalasta on oma taulu. Kuvaamisessa oli hieman haasteita, koska oli liian valoisaa. Toisaalta pimeässä olisi ollut vaikeampi kuvata.

Tämän taulun ostin joskus Tallinnasta. Oli niin ilahduttava kuva.

Mies, joka täällä asuu, oli joskus laittanut seinälle tällaisen sanomalehdestä leikatun upean Veeti-kissan kuvan. Herra Karvajalka tosin on sitä mieltä, että hän on maailman kaunein kissa.

Jääkaappimagneetit ovat tietysti ehdoton juttu. Ainakin, jos niihin liittyy kissa.

Koriste-esineitä löytyy myös, vaikka ne pölyä keräävätkin.

Ihmisellä täytyy olla kello, ja mikä on parempi kuin kissakello? Ei mikään. Seinältä löytyy myös Naivistit Iittalasta -näyttelystä ostettu suloinen kissafiguuri.

Kissaheijastin kuuluu kissanulkoilutuslaukkuun.

Kissalapaset sain äidiltäni. Kauniit ja lämpöiset. Tallinnasta kotiutettu.

Kissalaukun olen vienyt töihin. On kätevän kokoinen. Laukkuun mahtuu kännykkä, hiiri, nenäliinat, huulirasva ja kurkkupastillit, kun rientää palaveriin. Kissalaukun sain lahjaksi ihanalta ystävältäni.

Ai niin. Kissatyynyt ja tyynyliinat jäivät kuvaamatta. Niin, ja yksi kissakassi. Mitäköhän muuta? EI kissaihminen voi kaikkea muistaa.

Eikö minussa riitä katsomista? Ihan tarpeeksi on jo muita kuvia katseltu.