Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers

 

Kun on asunut lähes koko ikänsä Keravalla, on vanhemmiten paikallishistoria alkanut kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä uutuusnäytelmä Sherwood Tigers tuokin nostalgisia muistoja mieleen. Toisaalta näytelmä on myös osoitus siitä, kuinka Keravalta kumpusi uusi nuorisokulttuurin suuntaus. Suunnannäyttäjänä tietysti Teddy & The Tigers.

Karoliina Isomäki ja Atso Mouhu
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Malla (Minna Kivelä) ja Pertti (Seppo Halttunen) tapaavat sattumalta. Edellisestä kerrasta onkin ehtinyt vierähtää noin neljäkymmentä vuotta. Siinä he nyt kuitenkin ovat. Nuoruusaikojen rakastavaiset. Mallu, entinen punkkari ja Pertti, entinen teddy. Ilmassa on heti sähköä. Mallun ja Pertin muistot lennättävät heidät takaisin nuoruuteen. Aikaan, jolloin Keravalla teddyt ja punkkarit tappelivat ja haastoivat riitaa toistensa kanssa päivästä toiseen. Jostain kumman syystä rakkaus ei kuitenkaan katso ideologioita. Kun rakkaus iskee, ei ole väliä, millainen ideologia ihmisellä on. Tosin se ei tarkoita sitä, etteivätkö muut rakkautta tuomitsisi. 

Näytelmä etenee kahdella aikatasolla. Ollaan nykypäivässä sekä Mallan ja Pertin nuoruudessa. Nuoruuden uhoa näyttämöllä nähdäänkin paljon. On joukko teddyjä ja joukko punkkareita. Näiden joukossa on myös nuori Malla (Karoliina Isomäki) ja nuori Pertti (Atso Mouhu). Nyt on pakko antaa todella suuret kiitokset näytelmän nuorelle voimalle. Aivan uskomattomia tanssiesityksiä ja rooleihin heittäytymisiä. Karoliina Isomäki oli saanut napattua rooliinsa hienosti myös piirteitä Minna Kivelältä vai onko se kenties mennyt toisinpäin? Joka tapauksessa upeaa katseltavaa. Atso Mouhu nuorena Perttinä on suloisen epävarma, vaikka esittääkin kovanaamaa. Nuoren miehen herkkyys nousee hyvin esiin kohtauksissa Mallan kanssa.

Minna Kivelä ja Seppo Halttunen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Minna Kivelän ja Seppo Halttusen roolityöt ovat tietenkin ammattimaisia. Jollain tavoin ihastuin siihen, kuinka Kivelä ja Halttunen näyttelivät tavallisia suomalaisia ihmisiä. Ei mitään pintaliitäjiä, eikä rahalla mässäilijöitä. Sekä Mallu että Pertti piirtävät kuvan keskiverrosta keski-ikäisestä suomalaisesta ihmisestä. Elämää on nähty ja koettu, mutta edelleen mielen voi pitää avoimena. 

Tiina Brännaren ohjaus on ollut taitavaa. Näytelmä on hyvin tasapainoinen, eivätkä hypyt nykyajasta vuosikymmenten taakse ole millään tavoin häiritsevää. Näytelmän koreografiat ovat sujuvia. Erityisesti nuorten tanssikohtaukset ovat huikeaa katseltavaa. Kiitos koreografiasta lähtee Saana Syrjämäelle. Entä sitten puvustus? Oikeasti upeita! Etenkin teddygirlsien fiftarimekot. Puvustuksen takana on Sinikka Zannoni.

Nora Taskinen ja ensemble
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Sherwood Tigers on erittäin onnistunut näytelmä. Pidän siitä, kuinka näytelmässä soitetaan Teddy & The Tigersia, näytetään videomateriaalia ja vanhoja valokuvia. Nostalgiaa on kieltämättä ilmassa, vaikka täytyy myöntää, että itse olen juuri sen ikäinen, etten ihan päässyt Teddy & The Tigersien musiikin matkaan lapsuudessani. Olin vasta nuoruuden kynnyksellä. Toki isoveljelläni oli Teddy & The Tigersin kasetti tai kasetteja eli ei musiikki missään tapauksessa tuntematonta minulle ollut, eikä se tietysti olisikaan voinut olla. Viimeistään nuorena aikuisena opin, mikä on keravalaista aitoa nuorisokulttuuria. Siitä huolimatta myönnän myös sen, että itse ehkä kallistuin nuoruudessani enemmän punkkareiden suuntaan. Pitihän sitä jotenkin kapinoida. Mainittakoon myös siitä, että näytelmässä vilahtelevat keravalaiset maamerkit loivat myös mukavaa tunnelmaa vanhan keravalaisen katsojan perspektiiviin. 

Jos syksyyn haluaa iloa, väriä, musiikkia ja upeita tanssikohtauksia, niin ehdottomasti kannattaa suunnistaa Keravalle Keuda-talon Kerava-saliin. Sherwood Tigers on kaikkea edellä mainittua ja paljon muuta. Sitä paitsi rakkaustarinat ovat aina ihania. 

Sherwood Tigers sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterin esittämänä Keravan Keuda-talon Kerava-salissa torstaina 1.9.2022.

 

Rooleissa: Minna Kivelä, Seppo Halttunen, Jari Vainionkukka, Karoliina Isomäki, Nora Taskinen, Atso Mouhu, Mikael Viemerö, Olivia Sirén, Roosa Kärkkäinen, Iida Kukkonen, Stella Sainio ja Maria Laumola 

Punkkareita ja Teddyjä: Henriikka Rautanen, Eeva Öystilä, Juulia Isoherranen, Emma Virtanen, Arttu Lavi, Tuomo Virtanen, Ella Lipponen, Mina Törmälä ja Ella Niinistö

 

Käsikirjoitus: Heikki Lund

Ohjaus: Tiina Brännare

Koreografia: Saana Syrjämäki

Lavastus: Mikko Rantanen

Puvustus: Sinikka Zannoni

Keuda-talon tekniikka: Jussi Kaatrasalo & Mika Hakkarainen

Graafinen suunnittelu: Kalle Tahkolahti

Valokuvat: Tuomas Scholz 

Tuotanto: Juha Suihko/Keski-Uudenmaan Teatteri

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.

 

Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia

 

Sehän on sellainen juttu, että Anna-Leena Sipilä on sanoittanut viisikymppisen naisen sielunelämän teatterin näyttämölle. Toki ikä voi olla jotain muutakin, mutta allekirjoittaneeseen reilu 50+ naiseen monologinäytelmä teki melkoisen samaistumiskohteen. Se ei kuulkaas naisen elämä ole kauhean helppoa. Ihan tiedoksi vain. Toki joukkoon mahtuu mukaan myös hyviä päiviä.

Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © Kapina Oy

Anna-Leena Sipilä pohtii, miksi älypuhelinta kutsutaan älypuhelimeksi. Oikeastihan puhelin on todella hölmö. Siinä on kaiken maailman toimintoja, joista kukaan ei voi tietää mitään. Elävästä elämästä kerrottakoon esimerkki, kun allekirjoittanut istui palaverissa tai mötessä, kuten ruotsalaiset. Ruotsalaisethan istuvat jatkuvasti erilaisissa möteissä. Tähänkin Sipilällä oli monta eri mötevaihtoehtoa. Mutta palatakseni kännykkäasiaan, niin kuinka voi sellaistakaan tapahtua, että istut palaverissa ja artikuloit selkeäsanaisesti jotain asiaa, niin yhtäkkiä puhelin alkaa huudella jotain. Kesken palaverin. Google on alkanut hakea sanomaani palaveriasiaa netin syövereistä ja ohjaa minua eteenpäin. Oikeasti! Kukaan täysjärkinen ihminen ei halua, että tällaista tapahtuu todellisessa elämässä, mutta niin vain tapahtuu. Ja Sipilä esittää tähänkin yksinkertaisen kysymyksen, kuinka tällaiset toiminnot saa pois päältä? Helppoa se ei ole. 

Sipilä rakastaa Turkua. Sinne on päästävä sopivin väliajoin, koska Turussa on kaikkea. Sukulaisia siellä ei välttämättä ole, eikä niitä siellä tarvitakaan, koska Turusta voi nauttia myös ilman sukulaisia. Allekirjoitan sataprosenttisesti sen, että Turkuun täytyy välillä päästä. Turussa kaikki on kauniimpaa. Sitä ikään kuin itsekin kaunistuu, kun astelee Turun jokivartta pitkin rennossa kesäillassa. Turussa on vaikka mitä nähtävää. Turku on lähellä Tukholmaa.

Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © KapinaOy

Ihan sellainen pieni asia juolahti mieleeni, mitä Sipilä ei ollut huomannut tai se oli kenties poistettu käsikirjoituksesta, mutta onko kukaan ikinä miettinyt, miksi tavaratalojen kenkäosaston pienikokoiset kengät on asetettu ylimmille orsille ja suurikokoisimmat kengät alimmille hyllykoukuille? Onko tässä takana jokin tavaratalon henkilökuntaa viihdyttävä piilokamera? Siellä se puolentoistametrin mittainen asiakas yrittää kurkotella koon 36 ja 37 kenkiä katonrajasta. Vastaavasti hieman pidemmäksi venähtänyt asiakas konttaa lattialla ja etsii koon 45 kenkiä. Toki Sipilän sanoin tämän ikäisenä pitäisi jo ylettyä ylähyllylle. Ikävästi monet tuotteet ovat kaupassa kuitenkin niin korkealla, että ne jäävät kaupan hyllylle, kun ei niitä sieltä yksinkertaisesti ylety ottamaan. Jäi pääsiäisraepussikin ostamatta, koska en ylettynyt. 

Monologinäytelmä etenee sutjakkaasi kohtauksesta toiseen. Sipilän heittämät pienet asiat saavat hetkessä suuret mittasuhteet. On suloista rullalle menevää koiraa. On mielikuvituskoirajoukko, joka menee hulluudessaan niin pitkälle, ettei sillä tarinalla ole oikeasti voinut olla olemassa järkevää päätöstä. On ihanat huulirasvat. On kaunis suihkugeelipullo, jonka tuoksu kylläkin ikävästi tuo mieleen taksikuskin tai stuertin. Kuka haluaa tuoksua stuertille? Tampereella raikaa railakas rap, mutta haluaako joku oikeasti kuunnella säkkipillimusiikkia? Jos haluaa, käsi ylös.

Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © Kapina Oy

Minna Koskela on ohjannut Sipilän kirjoittaman ja näyttelemän monologinäytelmän. Näytelmän vahvuus piilee siinä, että naiset ovat tehneet loistavaa yhteistyötä. Moni katsoja suotta pelkää monologeja, mutta tätä näytelmää ei tarvinnut pelätä. Anna-Leena Sipilä vie roolihahmonsa tai pitäisikö sanoa ihan oman itsensä näytelmän läpi uljaasti. Hän uskaltaa ihmetellä asioita, joista moni ei haluaisi puhua sanaakaan, ettei vain menettäisi kasvojaan. Ihan parastahan on, kun ihminen osaa nähdä elämän koomiset puolet. Niitä tässä näytelmässä riittää. Pakko muuten myöntää, että olin kateellinen, ettei Sipilää tuntunut yhtään huimaavan A-tikkailla taiteilu. Minua huimaa jo, kun ensimmäiselle askelmalle nousen. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia on loistava irtiotto arjen pyörteisiin. Sipilä puhuu näyttämöllä todellisesta elämästä, mutta samalla hän on osannut nähdä asioiden koomiset puolet. Ei se elämä aina niin vakavaa ole, paitsi jos säkkipillimusiikki soi taukoamatta. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterissa tiistaina 12.4.2022.

 

Näyttelijä: Anna-Leena Sipilä 

Käsikirjoitus: Anna-Leena Sipilä

Ohjaus: Minna Koskela

Valot ja äänet: Kalle Tahkolahti

Järjestäjä ja tekniikka: Kalle Tahkolahti ja Maija Tikka

Valokuvat: Kapina Oy

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.

Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä

 

Moni tietää kirjallisuudesta Anna Gavaldan, mutta moniko on nähnyt naisen romaaneista tehtyjä teatteriesityksiä? Ilokseni voin todeta, että minä olen nähnyt. Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) on saanut esitysoikeudet Gavaldan menestysromaaniin Viiniä keittiössä (Je l’aimais). Tähän on pakko todeta, että mahtava saavutus KUT.

Seppo Halttunen ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy

Chloén (Elina Varjomäki) aviomies Adrien (Jan-Christian Söderholm) on jättänyt vaimonsa ja lapsensa. Hän on löytänyt uuden rakkauden. Elämänsä rakkauden. Chloé on suunniltaan surusta. Appiukko Pierre (Seppo Halttunen) on kiikuttanut Chloén mökille, jotta nainen saisi rauhassa miettiä tapahtunutta. Chloé on hysteerinen ja itku on herkässä. Pierre yrittää luoda naiselle mukavia olosuhteita. Chloé suutahtelee appiukolleen tuon tuosta, mutta vähitellen keskusteluyhteys löytyy ja viini virtaa. Viikonloppu tuokin melkoisen yllätyksen, kun Chloé tutustuu appiukkonsa salattuun puoleen. Pierren elämä ei olekaan ollut niin yksitotista kuin Chloé on luullut. 

Elina Varjomäellä on näytelmässä Chloén roolin lisäksi Mathilden rooli. Varjomäki tekee tasaisen laadukasta roolitusta kummassakin osassa, mutta täytyy myöntää, että ihastuin enemmän Mathildeen. Varjomäki saa tuotua naiseen sopivasti salaperäisyyttä. Seppo Halttunen rinnastetaan useimmiten komediaan, mutta tässä näytelmässä Halttusesta avautuu uusi, syvällisempi puoli. Halttunen nähdään roolissa, joka on monisyinen. Hänellä ei ole valmiita vastauksia Chloélle, eikä tarvitsekaan olla, koska elämä ei ole sellaista. Kaksoisroolituksessa nähdään myös Jan-Christian Söderholm. Adrienin rooli on lähestulkoon aina yliampuvaa ja tarkoituksellisesti provosoivaa, mutta se tuo syvälliseen näytelmään hieman hauskuutta. Nuoren Pierren roolissa Söderholm on kuin toisinto vanhemmasta Halttusesta. Pidin siitä, kuinka samankaltaisia nuori ja vanhempi Pierre ovat olemuksiltaan.

Elina Varjomäki ja Jan-Christian Söderholm
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy

Lija Fischer on dramatisoinut ja ohjannut näytelmän. Fischer on saanut tuotua näytelmään sopivasti filosofisuutta ja syvällisyyttä. Näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Mökkiviikonloppu vaihtuu hetkessä Pariisin nähtävyyksien äärelle, mutta näytelmä ei kärsi siitä millään tavoin. Näytelmän lavastus on yksinkertainen, mutta loistavasti onnistunut. Heti katsomoon mennessäni minulle tuli tunne sumuisesta syyssäästä. Kauniit vaahteranlehdet maassa ja katosta roikkuvat valokatteet toivat usvaisen tunnelman. Juuri sellaisen, jossa rakkaan ihmisen kanssa olisi ihana taivaltaa. Näytelmän lavastuksen takana on ollut Tinja Salmi. 

Voisi kuvitella, että Viiniä keittiössä on kepeä näytelmä, mutta se on kaikkea muuta. Viiniä keittiössä avaa näkymän, jossa rakkaus ei olekaan ikuista. Nuorena solmittu suhde voi olla varma ja turvallinen, mutta uusi rakkaus voi ilmestyä koska tahansa nurkan takaa. Yllättäen ja kovaa. Siinä vaiheessa parisuhde joutuu koetukselle. Jatkaako turvallisilla vesillä vai sukeltaako tuntemattomiin syvyyksiin? Siihen vain jokaisen oma sydän osaa vastata. Totta on kuitenkin se, että rakkaus satuttaa.

Seppo Halttunen ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy

KUT:in esittämä Viiniä keittiössä on näytelmä, jota suosittelen aikuisille, jotka haluavat laittaa ajatusnystyränsä töihin. Näytelmä antaa paljon, mutta se laittaa myös ajattelemaan elämää ja rakkautta. Vinkkinä myös mainittakoon, että lauantain esitykset alkavat jo kello 18.00. Itse pidän aikaisemmista aloituksista. 

Keski-Uudenmaan Teatteri sijaitsee Keravalla loistavien kulkuyhteyksien päässä. Juna-asemalta on teatterille lyhyt matka kävellä, joten näytelmää kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Helsingistä junamatka taittuu kahdessakymmenessä minuutissa. 

Keski-Uudenmaan Teatterin Viiniä keittiössä sai kantaesityksensä lauantaina 9.10.2021. 

Rooleissa: Elina Varjomäki, Seppo Halttunen ja Jan-Christian Söderholm 

Alkuteos: Anna Gavalda

Dramatisointi ja ohjaus: Lija Fischer

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinja Salmi

Äänisuunnittelu: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Kalle Tahkolahti

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Lämmin kiitos KUT:ille.

Voiko sinivalaan vatsasta pelastua?

Kaikki varmasti muistavat Raamatun kertomuksen Joonasta, joka joutui ison kalaan vatsaan ja selviytyi sieltä takaisin elävien kirjoihin. Voiko sellaista oikeasti tapahtua? Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama näytelmä Sinivalas ohjaa katsojan ajatukset miettimään asiaa laajemmalti.

Anna (Elena Leeve) on kutsunut perheensä, jossa puolikkaita sisaruksia on enemmänkin, saareen, jossa heidän yhteinen kesämökkinsä sijaitsee. On Annan syntymäpäivät, joten kaikkien pitäisi hymyillä ja olla iloisia. Kaikki ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan. Annan aviomies Matias (Heikki Pitkänen) on masentunut, eikä haluaisi ketään mökille. Isovelipuoli Juha (Timo Tuominen) on valmis aloittamaan kinastelun ja syyttelyn aiheesta kuin aiheesta. Toinen isovelipuoli Peter (Elmer Bäck) raahaa mökille kirjailijan (Emmi Parviainen), joka onneksi osoittautuu rakastettavaksi naiseksi. Tämä on alkusoittoa kaikelle. Haavat alkavat aueta viimeistään siinä vaiheessa, kun perhe alkaa puhua mökistä luopumisesta. Jokaisella on omat ajatuksensa mökin myymisestä tai pitämisestä. Samalla aletaan ratkoa perheen sisäisiä ristiriitoja.

Heikki Pitkänen ja Elenva Leeve

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalaan ensemble on hieno. Todella taitavia näyttelijöitä, joista on pakko nostaa esiin muutamia nimiä. Elena Leeve tekee hienon roolityön, josta löytyy paljon eri tason nyansseja. On voimakas ja itsenäinen Anna. On rakastunut ja kiihkeä Anna. On seesteinen ja herkkä Anna. Matiaksen rooli ei ole helppo, mutta Heikki Pitkänen vie sen hienosti läpi. Pitkäsen ilmeet ovat uskomattomat. Voiko olla ahdistuneemman näköisiä kasvoja kuin Matiaksella? Elmer Bäck onnistui ihastuttamaan katsojat musiikillisella soolo-osuudella. Hiljentävä hetki. Pidin myös siitä, kuinka Peter tuntui olevan ainoa, joka sai Matiakseen jonkin kontaktin. Emmi Parviainen on näyttämöllä tai videokankaalla uskomaton. Parviaisen vähäeleisyys on voima, joka lumoaa. Emmi Parviainen on ehdottomasti yksi tämän päivän kovimpia näyttelijöitä. Fanitan.

Yksi näytelmän hienoimpia kohtauksia oli maalata näyttämölle taulu Pyhästä ehtoollisesta, jossa näyttelijät asettautuivat pöydän ääreen. Taiteilijana Emmi Parviainen varmisti, että opetuslasten kädet ja asennot asettautuivat oikeaan asentoon, kuten Leonardo da Vincin maalauksessa. Kohtaus oli hämmentävä ja pysähdyttävä. Olisin voinut jatkaa teoksen katselemista pidempäänkin.

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

On pakko todeta, että näytelmän alkaessa kuiskasin ystävälleni, olemmeko me tulleet elokuviin. Näytelmä alkaa valkokangasosuudella, joka jatkuu läpi näytelmän. Milloin enemmän, milloin vähemmän. Tällainen videokikkailu toimii ehkä nuoremmille, mutta itse alan olla niin vanha, että haluaisin nähdä enemmän näyttämötyöskentelyä. Tosin en voi väittää, etteivätkö näyttelijöiden suuret muotokuvat ja ilmeikkäät kasvot olleet kiinnostavaa seurattavaa. Pidin myös siitä, kuinka Parviainen puhui videokuvassa samalla, kun perhe piti palaveria. Videoiden avulla onnistuttiin luomaan myös jonkinlaista mökkitunnelmaa. Näiden lisäksi Elena Leeven videoilla luotu muotokuvakehys näytelmän loppupuolella oli hieno. Kaiken kaikkiaan videokuvilla on löydetty hienoja ratkaisuja, vaikka jotain olisi voitu jättää pois.

Paavo Westerberg oli helmikuussa Bloggariklubilla kertomassa näytelmästä. Hän totesi, että näytelmä kuvaa muuttuvaa maailmaa. Perhe on paikka, jossa halutaan pitää kiinni vanhasta. On paljon kipua, mutta on myös paljon rakkautta. Näytelmä on kuvaus tämän ajan ihmisistä, jossa hahmoton syyllisyys on läsnä.

Kristiina Halttu, Timo Tuominen ja Esa-Matti Long

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalas on draamanäytelmä, mutta siitä löytyy syvempiäkin puolia kuin draaman viihdyttävyys. Näytelmä kuvaa sitä, kuinka perhe on joutunut sinivalaan nielaisemaksi. Jokainen pyrkii ison valaan vatsasta ulos omine ongelmineen. Jos ulospääsyyn on tie, millainen on elämä sen jälkeen? Voiko sinivalaan vatsasta pelastua ruhjeitta vai olisiko parempi jättäytyä sinivalaan armoille?

Sinivalas ei välttämättä aukene heti. Se vaatii katsojalta paljon, mutta jos haluaa haastaa itsensä, on Sinivalas näytelmä, joka kannattaa valita.

Sinivalas sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 4.3.2020.

Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen

Ohjaus: Paavo Westerberg

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Dramaturgi: Eva Buchwald

Ohjaajan assistentti: Alise Polačenko

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Aktiivimalli – Harmaat pantterit 4

Raskas työviikko takana. Pieni päänsärky otsalohkossa. Väsynyt olo. Teatteri-ilta edessä, mutta ei mikä tahansa teatteri-ilta, vaan väsymyksen, päänsäryn sekä työjutut karkottava teatteri-ilta. Kyllä. Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) räjäytti sellaisen ilotulituksen, ettei voinut muuta kuin iloita. Aktiivimalli – Harmaat pantterit 4 on täällä nyt.

Käpyhovin vanhainkodissa kaikki on mallillaan. Ainakin siihen asti, kunnes pääministeri Töyräs (Elina Varjomäki) esittelee uuden AIPA-lain eli Aktiivisten ikäihmisten itsepalveluohjelman. Laki velvoittaa kaikki 65 vuotta täyttäneet kansalaiset AIPA-kurssille eläkkeen menettämisen uhalla. Käpyhovilaiset ovat pöyristyneitä. Sydämestä ottaa ja tuohtumus on kovaa. Kaiken lisäksi Käpyhovissa jo pitkään eläneen Irmeli Kurpan (Anna-Leena Sipilä) pahin vihamies vai pitäisikö sanoa vihanainen Ellinoora Näkäräinen (Leena Uotila) muuttaa Käpyhoviin. Sellainen syöjätärhän vie kaikki miehet. Ainakin Elvis Natusen (Seppo Halttunen). Enää ei ole mikään ennallaan Käpyhovissa.

Anna-Leena Sipilä, Leena Uotila, Elina Varjomäki ja Seppo Halttunen

Keski-Uudenmaan Teatteri: Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 (2020)

Kuva © Kapina Oy

Olen aina pitänyt Anna-Leena Sipilän näyttelijän työstä, mutta Irmeli Kurppana hän on mahtava. Minihameinen ja korkokengissä viihtyvä nainen pyllähtelee tuon tuosta ja beiget, pitkälahkeiset alushousut vain vilkkuvat. Eikä silläkään ole väliä, että suonikohjut pullistelevat sukkahousujen läpi. Elviksen roolissa oleva Seppo Halttunen on mainio. Hieman hömppä mies, joka lankeaa helposti naisen kuin naisen pauloihin. Etenkin, jos samalla voi laulaa luikauttaa Elvis Presleyn klassikkokappaleita. Leena Uotilasta ei voi muuta sanoa kuin, että Irmeli oli oikeassa. Nainen on syöjätär.

Käpyhovin hoitajattaren Kikka Natusen asussa pyörivä Reeta Vestman on juuri sellainen ilonaama, jonka itsekin soisin kaikkiin laitoksiin. Hymy ei hyydy, vaikka välillä on pakko korottaa ääntä. Elina Varjomäellä ja Jari Vainionkukalla on esityksessä monta roolia. Varjomäki veti parastaan pääministeri Töyrään mekossa. Toimittajan kysymyksiä kierrellään kestohymy kasvoilla. Ja mikä siinä on, että aina, kun Jari Vainionkukan näkee vähäpukeisena näyttämöllä alkaa naurattaa? Todella hyväkroppainen mies, joten ei pitäisi muuta kuin ihailla, mutta Jorma Keravalta huvitti. Jestas, mikä hieroja. Voisin tilata kotiin tai työpaikalle.

Aktiivimallin lavastus ja valaistus ovat upeat. Leopardikuvioiset tapetit ja samaa kuosia oleva divaani. Pinkkiä ja purppuraa löytyy myös. Näitä tehostetaan välillä hyvinkin psykedeelisillä valoilla. Tuollaisessa vanhainkodissa minäkin haluaisin joskus eläkepäiviäni viettää, mutta ilman AIPAa. Kiitos Mikko Rantanen ja Jussi Kaatrasalo. Pidin myös sellaisesta pienestä yksityiskohdasta, jossa valokeila ohjataan näyttelijän kasvoihin elokuvamaisesti siten, että muu näyttämö on pimeänä. Hieno tehokeino.

Leena Uotila, Reeta Vestman, Seppo Halttunen ja Anna-Leena Sipilä

Keski-Uudenmaan Teatteri: Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 (2020)

Kuva © Kapina Oy

Vaikka kyseessä onkin komedia, ollaan periaatteessa vakavien asioiden äärellä. Eläkeläiset nähdään usein yhteiskunnan taloudellisena riesana. Heitä ei nähdä ihmisinä omine persoonineen, vaan kyse on jostain kummallisesta porukasta, joka ei tee mitään, josta olisi taloudellista hyötyä. Heistähän on vain pelkkiä menoeriä kunnille ja valtiolle. Ikääntyneiden ihmisten palveluja leikataan aina, kun se vain on mahdollista, vaikka muuta luvataan. Nähtäväksi jää, kuinka uusi lakiin kirjattava 0,7:n hoitajan minimimitoitus vanhusten ympärivuorokautiseen tehostettuun hoivaan toteutuu.

Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 on nimensä mukaisesti näytelmäsarjan neljäs osa. Itse en ole muita osia nähnyt, mutta se ei haitannut, koska näytelmä toimii tällaisenaan itsenäisenä näytelmänä. En siis voi myöskään verrata, millaisia sarjan muut osat ovat olleet. Äitini ja hänen miehensä, jotka olivat teatteriseuranani, ovat yhden osan aiemmin nähneet. En huomannut heiltäkään kysyä, millainen aiempi esitys oli, jonka olivat nähneet. Aktiivimalli tuntui kuitenkin molempia naurattavan ja paljon.

Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 on näytelmä, joka naurattaa varmasti kaikenikäisiä. Ikääntyneet voivat nähdä itsensä näytelmässä ja perheen pienimmät voivat nauraa hassuille kohtauksille.

Keski-Uudenmaan Teatterin Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 sai kantaesityksensä Keravalla Keuda-talon Kerava-salissa perjantaina 7.2.2020.

Rooleissa: Leena Uotila, Anna-Leena Sipilä, Seppo Halttunen, Elina Varjomäki, Jari Vainionkukka ja

Reeta Vestman

Käsikirjoitus: Heikki Lund

Ohjaus: Kimmo Virtanen

Lavastus: Mikko Rantanen

Puvustus ja tarpeisto: Sinikka Zannoni

Valosuunnittelu: Jussi Kaatrasalo

Rap-biisi: Jussi Hongisto

Äänet: Mika Hakkarainen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Sontiainen – balladi koti-ikävästä

Meillä monella on varmasti Amerikan sukulaisia. Heidän jälkeläisiä, jotka ovat 1800-luvun loppupuolella tai 1900-luvun alussa matkanneet Amerikkaan etsimään parempaa ja vapaampaa tulevaisuutta. Minullakin on. Millaista tällaisten siirtolaisten elämä on ollut? Teatteri Avoimet Ovet kertoo yhden miehen tarinan näytelmässään Sontiainen – balladi koti-ikävästä. Näytelmän tarina perustuu tositapahtumiin Tom Sukasen elämästä.

Aarni Kivinen, Juha Pulli, Johanna Koivu ja Anna-Riikka Rajanen

Teatteri Avoimet Ovet: Sontiainen – balladi koti-ikävästä (2020)

Kuva © Mitro Härkönen

Tom Sukanen (Aarni Kivinen) on lähtenyt Amerikkaan muiden perässä. Täällä on paljon tarjolla ja kaikille. Mikään ei vain tunnu innostavan Sukasta, joka on kiinnostunut laivanrakennuksesta. Sitä ei kuitenkaan ole tarjolla Minnesotassa, jonne mies päätyy. Löytyy kuitenkin aviovaimo Kerttu (Anna-Riikka Rajanen) ja perhe alkaa kasvaa. Tomin veli on jättänyt monilapsisen perheensä. Perhe muuttaa Tomin ja Kertun katon alle. Kaikesta on pulaa. Tom päättää lähteä Kanadaan laveamman leivän perässä. Perhe jää Minnesotaan odottamaan Tomin paluuta. Vuodet kuluvat. Kanadan matka venyy ja venyy, eikä Tom ole ollut yhteydessä perheeseensä kuuteen vuoteen. Lopulta Kanadasta irtoaa maa-alue. On aika palata Minnesotaan ja hakea perhe uuteen kotiin. Minnesotassa odottaa yllätys. Perhettä ei enää ole.

Olin jo aiemmin lukenut artikkelin Tom Sukasesta, joten oli hienoa, kun kuulin Teatteri Avoimien Ovien näytelmästä. Sukasen elämä on ollut rankka ja se kuvastuu näytelmästä hyvin. Sukanen sairastui myös henkisesti. Näytelmässä Sukasen kylähulluutta ihmettelevät kaikki kyläläiset. Miestä pilkataan ja kiusataan. Mies on kuitenkin sisukas, eikä välitä ivaajista. Aarni Kivinen on omaksunut erikoislaatuisen miehen luonteenlaadun mahtavasti. Periksiantamaton hullunkiilto silmissä loistaen Kivinen ottaa yleisönsä.

Aarni Kivinen, Juha Pulli ja Anna-Riikka Rajanen

Teatteri Avoimet Ovet: Sontiainen – balladi koti-ikävästä (2020)

Kuva © Mitro Härkönen

Kuten näytelmän nimestä Sontiainen – balladi koti-ikävästä voi olettaa, näytelmä sisältää musiikkia. Musiikki onkin hyvin kantava osa esitystä. Musiikkikohtauksiin ottavat osaa koko viiden hengen näyttelijäjoukko, josta löytyy myös ammattimuusikoita. Aarni Kivisen ja Juha Pullin lauluosuudet huokuvat voimaa, Johanna Koivun ja Pekka Lehden soitto-osuudet ovat upeaa kuultavaa ja Anna-Riikka Rajasen pyykkilautasoinnut tuovat hienoa huumoria esitykseen. Erityisen paljon pidin kohtauksesta, jossa muut näyttelijät yhtyivät Juha Pullin rivitanssimaiseen esitykseen. Oikeasti en tiedä, onko sille jokin nimitys, kun tanssijat istuvat ja alkavat samassa rytmissä liikkua. Rivitanssi tuli ensimmäisenä mieleen. Monet kuultavista kappaleista on J. Karjalaisen säveltämiä ja sanoittamia. Hienoja kappaleita, joiden rytmi ja sanoitukset jäävät helposti mieleen soimaan.

Teatteri Avoimien Ovien katsomo on pieni. Tämä luo hyvin intiimiä tunnelmaa. Näytelmä ikään kuin vyöryy katsojan päälle, joten muuta ei voi kuin keskittyä näytelmään. Näyttelijät ovat hyvin lähellä ja kasvonpiirteet ja -ilmeet erottuvat loistavasti. Katsojan on pakko olla läsnä tilanteessa ja kohtauksissa. Omille ajatuksille ei jää aikaa, kun antaa itselleen luvan antautua näytelmän vietäväksi. Sontiainen vei kyllä mennessään täysin.

Johanna Koivu, Aarni Kivinen, Anna-Riikka Rajanen ja Pekka Lehti

Teatteri Avoimet Ovet: Sontiainen – balladi koti-ikävästä (2020)

Kuva © Mitro Härkönen

Näytelmän väliajalla keskustelin ystäväni kanssa siirtolaisuudesta. Ystäväni on syntynyt Australiassa, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet työn perässä. Itselläni on alussa mainittuja siteitä Amerikkaan, ja muistan, kuinka joskus 1980-luvun alussa Amerikan sukulaiset vierailivat meillä. Siirtolaisen aseman ei vieraassa maassa ole kadehdittava. Ei leivän ansaitseminen niin helppoa ole vieraalla maaperällä. Itse mietin myös sitä, kuinka Suomessa mollataan pakolaisia. Usein suhtautuminen pakolaisiin on kankeaa ja ikävää. En usko, että Suomesta lähteneiden siirtolaisten asema on ollut yhtään sen helpompaa. Vieras on aina vieras uudessa kotimaassaan. Elämä on ollut siirtolaisena kovaa, ja sen näytelmä osoittaa hyvin todeksi. Se, että Tom Sukasen elämä on nostettu jalustalle, on hieno teko. Itseä harmittaa, etten tiedä tarpeeksi Amerikkaan muuttaneiden sukulaisten elämänvaiheista. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi he lähtivät ja löytyikö onni vieraalta maalta.

Sontiainen – balladi koti-ikävästä on näytelmä, joka sopii mielestäni kouluikäisistä alkaen koko perheen katsottavaksi. Näytelmä on hyvä keskustelunavaus sille, millaista on siirtolaisen elämä ja kuinka koti-ikävää hoidetaan.

Sontiainen – balladi koti-ikävästä sai kantaesityksensä Teatteri Avoimissa Ovissa keskiviikkona 5.2.2020.

Näyttelijät ja muusikot: Aarni Kivinen, Johanna Koivu, Pekka Lehti, Juha Pulli ja Anna-Riikka Rajanen

Käsikirjoitus ja ohjaus: Hanna Kirjavainen

Skenografia: Ia Ensterä

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Musiikin sovitus ja johto: Pekka Lehti

Lavastus ja puvustus: Ia Ensterä ja Anne Svensk

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Avoimille Oville. Kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Sapiens

Miltä kuulostaisi luontodokumentti ihmisestä Jarmo Heikkisen kertomana? Nyt se on mahdollista nähdä ja kokea. Nimittäin Kansallisteatterissa, joka on ottanut ohjelmistoonsa Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia -teoksen pohjalta tehdyn näytelmän Sapiens. Kuinka tietokirja sitten voi toimia näyttämöllä? Hyvin, kunhan heittää romukoppaan ajatukset perinteisestä teatterista.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Näytelmän alkaessa katsoja voi hieman hämmentyä nähdessään näyttämöllä joukon ihmisiltä ja ehkä hieman apinoiltakin näyttäviä tyyppejä. Kaikki kuitenkin selviää, kun antaa Jarmo Heikkisen sanojen pureutua alitajuntaan. Kyse on Homo-suvun edustajista. Niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia. Kertomisen edetessä alkaa katsojalle selvitä, miksi Homo sapiens eli ihminen ainoana Homo-suvun edustajana selvisi hengissä.

Tiesin teatteriin tullessani, että näyttelijöillä olisivat maskit kasvoillaan. Silti se hämmästytti, kun alkuihmiset muuttuivat maanviljelijöiksi. Tämä on kuitenkin yksi tapa WAUHAUS-kollektiiville, joka on mukana Sapiens -produktiossa, tehdä esityksiä. Maskit peittävät näyttelijöiden kasvot niin, ettei heitä välttämättä tunnista. Ei heitä tunnista myöskään äänestä, koska näyttelijät eivät puhu. Jarmo Heikkinen on äänessä. Se jäi kuitenkin mietityttämään, kuinka näyttelijät pystyivät pitämään maskeja kasvoillaan? Eikö sellainen silikonimaski ole hiostava?

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Koska ollaan luontodokumentin äärellä, hyppäävät kohtaukset hetkessä toiseen. Yleensä hetki pysähdytään yhden kohtauksen, jota itse kuvailisin sanalla kuvaelman, äärellä. Kuvaelma tulee mieleen siksi, että kohtauksille on tyypillistä lasinen, suljettu vitriini, jonne kulloisenkin kohtauksen ihmiset asettuvat tai ainakin osa heistä. Ihmiset asettuvat vitriiniin vahanukkemaisiin asentoihin, jossa maskit lisäävät tunnelmaa entisestään. Näistä kuvaelmista tulee tunne, että olisin jossain museossa tuijottamassa historiallisia esi-isiäni ja -äitejäni. Niin, ja olihan siellä näyttämöllä oikeastikin museovieras pällistelemässä vitriinejä (Ilja Peltonen).

Pidin siitä, kuinka kohtauksissa ajaudutaan eräänlaiseen pysähtyneisyyteen, kunnes yhtäkkiä jostain tulee jotain yllättävää. Yleensä tässä vaiheessa ihminen on keksinyt jotain uutta ja mullistavaa. Nykyihmiselle ehkä aivan tavanomaisia ja päivittäisiä keksintöjä, mutta kun ajattelee asiaa suuremmassa mittakaavassa, niin ei voi muuta ajatella kuin, että ihminen on älykäs eläin. Tosin kaikki keksinnöt eivät ole onnea ja sopusointua maapallolle tuoneet.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Ydinpommin kuvaukseen olisi ollut helppo päättää näytelmä, koska kohtaus on mykistävä ja järkyttävä. Se ei kuitenkaan olisi ollut oikein, koska paljon on tapahtunut sen jälkeenkin. Elämä on jatkunut. Tietokoneet, kännykät ja internet ovat vallanneet maailman. Aivan esityksen lopussa on kohtaus, jossa simpanssi on tuijottamassa lasivitriiniä, jonka sisällä on kännykässä kiinni oleva Homo sapiens. Tämä on nerokkaasti oivallettu ja toteutettu kuvaus.

Sapiens on täynnä hienoja ja hyvin tehtyjä kohtauksia. Erilaiset ihmislajit ovat uskomattoman taitavasti tehtyjä. Ulostyöntyvät otsat ja karvaisuus. Aivan kuin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle olisi oikeasti jostain kaivettu tällaisia hahmoja. Maanviljelyn kehittyminen oli upeasti luotu kohtaus. Vehnäpeltojen kasvaminen näyttämölle oli jotain käsittämättömän kaunista ja erilaista. Loppupuolen laskeutuvat maisemaverhot ovat myös uskomatonta nähtävää. Järkyttävästä muovikrääsästä päädytään puhtaaseen vuoristometsään. Tästä tuli sellainen tunne, oltaisiinko nyt sen äärellä, että ihminen on ymmärtänyt, kuinka tärkeää meille on puhdas luonto. Toivon niin.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Minulla oli keväällä ilo kuulla Sapiensin käsikirjoittajan Minna Leinon ja ohjaaja Anni Kleinin ajatuksia näytelmästä. Siinä vaiheessa oltiin vielä melko alussa. Hararin kirjaa oli luettu rivi riviltä ja tehty rajauksia näytelmään otettavista asioista ja käsikirjoitus oli valmis. Selvää oli tietysti se, että Homo sapiens on eläin, joka kohotti itsensä vähitellen Jumalaksi. Homo sapiensilla on myös kyky kertoa tarinoita. Leino ja Klein tiivistivätkin erinomaisesti, että näytelmä on tarina tarinoita kertovasta ihmislajista.

Sapiensiin on koottu mielestäni kattava otos Hararin kirjasta. Ei mitään liikaa, mutta ei liian vähääkään. Sapiens on todella erilainen teatterikokemus. Voi olla, että joillekin on liian vaativa näytelmä, mutta niille, jotka uskaltautuvat hypätä luontodokumentin vietäväksi, näytelmä on varmasti hieno kokemus.

Sapiens sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 11.9.2019.

Alkuperäisteos Sapiens. A Brief History of Humankind: Yuval Noah Harari

Alkuperäisteoksen suomennos: Jaana Iso-Markku

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Rooleissa: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino

Lavastus: Samuli Laine

Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff

Englanninkielinen tekstitys: Kayleigh Töyrä

Ohjaajien assistentit: Maia Häkli ja Salla Loper

Yhteistyössä: Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.