12.9.2021

Karin Fossum: Mustat sekunnit

 

Kirjan kannella on väliä. Se tuli taas todistetuksi, kun etsin kissaulkoilulle luettavaa. Lukemattomien pinossa on pyörinyt vuosikausia Karin Fossumin Mustat sekunnit (Like, 2006). En ole kirjaan koskenut, koska kansikuva ei ole ollut yhtään kiehtova. Nyt halusin kuitenkin mukaani jonkin kevyen ja pienen pokkarin, joten valitsin Fossumin kirjan. Mikä mahtava yllätys olikaan, kun kirjan tarina imaisi mukaansa. 

Yhdeksänvuotias Ida lähtee kioskille ostamaan uusinta hevoslehteä ja purukumia. Yksinhuoltajaäiti Helga osaa arvioida, milloin tyttären pitäisi palata kotiin. Ida ei kuitenkaan palaa. Äiti alkaa hermoilla. Ida on aina pitänyt lupauksensa. Jotain on täytynyt sattua. Äidin huoli kasvaa kasvamistaan. Omatoiminen etsintä ei tuota tulosta. On aika ottaa yhteyttä poliisiin. 

Ylikomisario Konrad Sejer saa kollegansa Jacob Skarren kanssa tehtäväkseen tutkia Idan katoamista. Tyttö vaikuttaa hävinneen kuin tuhkana tuuleen. Päivät kuluvat, eikä poliisi voi enää luottaa siihen, että tyttö olisi elossa. Miehet kuulustelevat Idan lähipiiriä, mutta kukaan ei tunnu tietävän mitään, vaikka Idan serkku Tomme vaikuttaakin hieman levottomalta. Syynä on kuitenkin se, että Tomme on kolaroinut autonsa kanssa ja pelkää, että siitä tulee seuraamuksia. 

Kirjan miljöössä ollaan pienessä norjalaiskylässä. Hieman uinuvaa ja rauhallista menoa, mutta kun jotain tapahtuu, kylä herää eloon. Idan tapaus on uutinen, joka herättää keskustelua. Kukaan ei ole nähnyt Idaa pyöräilemässä kioskille, mutta mielipiteitä ihmisillä on. Ihmiset myös osallistuvat sankoin joukoin etsimään Idaa. Olisihan se hienoa, jos löytäisi tytön ja pääsisi itsekin patsastelemaan parrasvaloihin. 

En olisi uskonut, millaisen dekkarin pariin jouduin, kun aloin kirjaa lukea. Kirjaa voisi luonnehtia hidastempoiseksi, mutta silti se menee koko ajan eteenpäin. Ilmassa väreilee jännitystä ja ahdistusta. Fossum piinaa lukijaansa loppuun saakka. Saattaa olla, että jos olisin lukenut kirjaa iltalukemisena sängyssä, olisivat kirjan tapahtumat tulleet uniini. 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Niitä on sopiva määrä, ei liikaa, eikä liian vähän. Kirjan tarinassa paneudutaan usein jonkun henkilöhahmon pään sisäisiin ajatuksiin. Joku voisi ajatella, että kuulostaa tylsältä, mutta tässä kirjassa tämä toimii. Henkilöiden ajatusmaailman avaaminen lukijalle tuo erilaista perspektiiviä lukukokemukseen. 

Kirjan loppuratkaisu oli jollain tavoin arvattavissa. Ei ihan alusta lähtien, mutta kun palasia alkoi loksahdella paikalleen, ei syyllistä tarvinnut enää miettiä. Siitä huolimatta Fossum vie tarinansa hienolla tavalla alusta loppuun saakka. Nautin siitä, kuinka kirjailija oli keksinyt mielenkiintoisen ja erilaisen tavan saada yhteyden Emiliin, mieheen, joka ei puhunut. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät dekkariin sopivaa lisämaustetta. Kaikki ei voi aina mennä niin kuin kuviteltaisiin. 

Kirjan norjankielinen alkuteos Svarte sekunder on ilmestynyt vuonna 2002. Kirjan on suomentanut Arvi Tamminen. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2004. Itse luin kirjan pokkariversion. Ruotsin dekkariakatemia myönsi Karin Fossumin Mustille sekunneille Martin Beck -palkinnon vuonna 2002. 

Täytyy myös myöntää, että Karin Fossum on mennyt minulta täysin ohi. Mustat sekunnit oli ensimmäinen kirja, jonka Fossumilta luin. Nyt jälkikäteen voin vain todeta, että Konrad Sejer seikkailee ainakin osassa Fossumin kirjosta. Ihan mielenkiintoinen lisä pohjoismaisten dekkarisarjojen joukkoon. 

Karin Fossumin Mustat sekunnit on kannesta huolimatta oiva valinta dekkarinälkään. Kannattaa lukea, jos osuu silmiin.






 

5.9.2021

Katja Kärki: Eeled

 

Postiluukusta tipahti mukava yllätys. Katja Kärjen uutuuskirjan Eeled (Bazar, 2021) ennakkokappale. Lämmin kiitos kustantajalle. Kirja kiinnosti ihan jo senkin vuoksi, että Katja Kärjen esikoisromaani Jumalan huone oli mielestäni erittäin kiehtova kirja. 

Pohjoissuomalainen Kristiina opiskelee opettajaksi. Hän on muuttanut Ruotsiin opiskelemaan. Täällä hän tapaa Torvaldin, rastahiuksisen nuoren miehen, joka herättää Kristiinan rakkauden kaipuun. On kuitenkin joku muukin. Bambi. Eihän Torvald voisi olla Kristiinasta kiinnostunut, koska vieressä on upeasti tanssiva Bambi, joka upealla ulkonäöllään ja hymyllään hurmaa kaikki. Toisin kuitenkin käy. Kristiina ja Torvald alkavat olla yhdessä, eikä aikaakaan, kun Kristiina huomaa olevansa raskaana. Onko Kristiina kuitenkaan valmis äidiksi? 

Torvald saa vakuuteltua Kristiinan, että yhdessä he kasvattavat lapsen. Onhan Torvaldilla upea Auringontalo, paikka jossa on tilaa. Molemmilla on myös paljon rakkautta annettavaksi pienelle tulokkaalle. Kristiina alkaa itsekin uskoa tulevaan. Hän alkaa elää auvoista odotusaikaa. Auringontalossa pidetään juhlia, joissa viini virtaa ja suitsukkeet tuoksuvat. Kaikki ovat vapautuneita ja mitä vain voi tapahtua. Tapahtuu myös se, että Bambi odottaa lasta. Torvaldille. Jotain särkyy, eikä Kristiina tiedä, kuinka hän pääsee asiasta yli. 

Auringontalo on paikka, joka on valoa täynnä. Torvaldin mielestä Kristiina on itse valo. Kristiina ei näin tunne. Bambi asuu heidän kanssaan Auringontalossa. Kyseessä on polyamorinen liitto. Kaikki elävät ulkoisesti kauniissa symbioosissa, mutta pinnan alla kuplii. Kristiina huomaa tunteidensa kylmenneen Torvaldia kohtaan. Sen sijaan hän huomaa yhä useammin käpertyvänsä saman peiton alle Bambin kanssa. Kristiina alkaa vuosien aikana miettiä yhä enemmän paluuta pohjoiseen. Bambi innostuu myös asiasta. 

Eeledin tarina kulkee kirjassa Kristiinan tarinan ohella välähdyksenomaisesti. Eeled on metsänpentu, joka eli vuosisatoja sitten. Kristiinassa virtaa Eeledin veri. Heidän elämissään on paljon samankaltaisuuksia. Eeled ja Kristiina ovat molemmat oman tiensä kulkijoita, jotka ovat joutuneet epäsuotuisaan liittoon. Sydän sykkii toisaalle ja haavemaailmoja riittää. Onko ainoa vaihtoehto pois lähteminen? 

Elämä oli hyinen virta, emmekä voineet kuin heittäytyä sen varaan ja toivoa, että pysyisimme pinnalla. (s. 247) 

Katja Kärjen kieli on kaunista ja väkevää. Hän kuvailee asioita niin, että lukija näkee tapahtumat edessänsä. Itse saatoin jopa haistella erilaisten kasvisruokien tuoksuja, joita Kristiina ja Bambi Auringontalossa keittelivät. Nautin myös siitä, kuinka Auringontalon hippijuhlia kuvattiin. Iltahämärää, jossa viimeiset auringonsäteet siivittävät pihapiiriä, jossa musiikki soi samalla, kun ihmiset tanssivat, nauravat ja rakastavat. 

Henkilöhahmoista ärsyynnyin heti Torvaldiin. En voinut ymmärtää, kuinka Kristiina haksahti tuollaiseen mieheen, jolla ei ole mitään suuntaa elämässänsä. Myöhemmin asia selvisi kyllä Kristiinallekin. Torvald puhui suuria, mutta teot eivät olleet mitään. Torvaldin äiti kustansi polyamorisen perheen elämän, koska kukaan ei käynyt töissä. Bambista en saanut oikein mitään otetta. Hän vain yhtäkkiä muutti Auringontaloon maha pystyssä. Bambi tuntui ihmiseltä, joka tuli kaikkien kanssa toimeen. Kristiinan kiinnipitäminen Auringontalon elämästä alkoi ihmetyttää. Miksei nainen vain ottanut lastansa ja lähtenyt takaisin Suomeen, koska tunsi koko ajan olevansa vaillinainen. 

Katja Kärki on ottanut kirjan yhdeksi teemaksi polyamorisen liiton. Liiton, joka puhuttelee ihmisiä, mutta josta ei monikaan varmasti kauhean paljon tiedä. Voiko tällainen liitto toimia vai tuleeko henkilöiden välille mustasukkaisuutta? Eripuraa tulee varmasti. Sitähän tulee kaikissa liitoissa. Onko polyamorisessa liitossa kuitenkin räjähdysherkempää kuin tavallisessa avio- tai avoliitossa vai yrittävätkö polyamorisen liiton jäsenet enemmän? On otettava useamman henkilön mielipiteet ja tunteet huomioon. Kärki kuvaa hienosti sitä, kuinka itserakas Torvald on. Hän tekee omia päätöksiään kertomatta niistä naisille, mutta suuttuu silmittömästi, kun kuuleekin jonkin asian muuttuneen Auringontalossa. 

Katja Kärjen Eeled on loistava valinta, jos rakastaa kaunista suomen kieltä. Kirjan tarina on erilainen rakkaustarina. Se on myös tarina äidistä ja tyttäristä sukupolvesta toiseen. 

Katja Kärjen Eeled ilmestyy tiistaina 7.9.2021.




4.9.2021

Ruth Hogan: Queenie Malonen Paratiisihotelli

 

Nyt se tapahtui taas kerran. Luin kirjan, jonka en olisi ikinä halunnut loppuvan. Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli (Bazar, 2021) on kerrassaan ihastuttava kirja. Olen pitänyt Hoganin aiemmistakin suomennoksista Kadonneiden tavaroiden vartija sekä Lauluja variksille, mutta nyt jos pitää laittaa kirjat paremmuusjärjestykseen, nousee tämä viimeisin suomennos ykköseksi. Yksinkertaisesti ihana kirja. Ruth Hogan on noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. 

Tildan äidin kuollessa Tilda palaa Brightoniin siivoamaan äidin kotia ja miettimään, mitä jäämistöllä tekisi. Siivoustyöt tuovat ihania muistoja mieleen, mutta mieleen nousee myös ikäviä muistoja. Tildan ja äidin välit eivät ikinä olleet parhaat mahdolliset. Vähitellen alkaa kuitenkin paljastua asioita, joiden mukaan äiti olikin ihan jotain muuta, mitä Tilda kuvitteli. Äidin päiväkirjat paljastavat salaisuuksia, jotka on tarkoitus tuoda auringon valoon nyt, kun äidin maallinen taivallus on päättynyt. 

Tilly elää lapsuuttaan ja elämänsä parasta aikaa Brightonissa. Hän asuu äitinsä kanssa Queenien Paratiisihotellissa, jossa bling blingiä ei puutu, ja jossa kukin saa olla sellainen, kun on. Tilly rakastaa hotellin omaperäistä henkilökuntaa. Hän tuntee itsekin olevansa jotakin, kun aikuiset pitävät häntä vertaisenaan. Brightonissa on myös muutakin uskomattoman hienoa kuin Paratiisihotelli. Huvilaituri, jossa on kaikki maailman ilot. Kaikesta tästä värien, ilon ja upeuden sekamelskasta huolimatta Tilly on välillä hyvin surullinen. Hänen isänsä on kuollut. 

Tilda ja Tilly. Sama henkilö aikuisena ja lapsena. Tildan ja Tillyn tarinat vuorottelevat kirjassa. Tillyn tarina paikkaa niitä muistoja, jotka Tilda on unohtanut. Tilda kuitenkin muistaa paljon. Äidin päiväkirjat tuovat myös muistoja mieleen. Tillyllä on lapsesta asti ollut Elia-koira. Uskollinen lemmikki, joka seuraa tyttöä paikasta toiseen. Elia on edelleen Tildan uskollinen ystävä ja tukija silloin, kun Tilda on jonkin jännittävän tilanteen äärellä. Kuinka se voi olla mahdollista, että Elia on edelleen elossa? Eiväthän koirat elä vuosikymmeniä. Elia on aave tai jokin sellainen, jonka vain Tilly ja Tilda voivat nähdä sekä sellaiset henkilöt, joilla on kyky nähdä kuolleita. Tilda on lapsesta asti nähnyt kuolleita henkilöitä. Hänelle se on arkipäivää, mutta siitä ei kannata aivan kaikille puhua. Joko ihmiset säikähtävät tai pitävät naista pimahtaneena. 

Pidin siitä, kuinka Hogan kertoo Tillystä. Rohkea ja suorapuheinen lapsi, joka uskaltaa kysyä mieltään kaihertavia kysymyksiä. Hän on myös sen verran ovela, että osaa kysyä asioita oikeilta henkilöiltä. Äiti kieltäytyy usein vastaamasta tai vastaa jotain hyvin ympäripyöreää. Onneksi Tillyn ympärillä on sellaisia henkilöitä, jotka kertovat asiat sellaisina kuin ne ovat. Rakastin myös sitä, kuinka Tilly kuulee joitakin asioita väärin ja viljelee kuulemaansa eteenpäin. Ei ole itselläkään yksi eikä kaksi kertaa, kun olen esimerkiksi kuullut jonkin laulun sanat väärin.

Tillyn lapsuuden tapahtumat ovat varmasti vaikuttaneet siihen, millainen Tilda on aikuisena naisena. Hänellä on tiettyjä erikoisia tapoja, jotka ovat jäänteitä lapsuudesta, mutta hänen elämässään on tapahtunut myös jotain sellaista, joka on tehnyt Tildasta ehkä hieman sulkeutuneen. Hänen on ollut vaikea luoda ihmissuhteita. Hän ei tunne olevansa niissä mitenkään erityisen hyvä. 

Se, mistä kirjasta pidin erityisen paljon oli yllätyksellisyys. Vähitellen kirja paljastaa asioita, joita ei olisi voinut edes aavistaa. Esimerkiksi Queenie-paljastus oli huikea. En olisi osannut mitenkään arvata tällaista, vaikka tietenkin se oli aivan selvää, kun se lopulta selvisi. Pidin myös siitä, kuinka Tilda löytää Brightonista rakkauden. Tyypillisiä kirjojen tarinoissa olevia rakastavaisten ollako vaiko eikö olla -kiertelyjä ei tarvittu. Tildan ja Danielin suhde on alusta lähtien hieno. Daniel ottaa Tildan vastaan sellaisena pakettina kuin hän on. Hieman eriskummallisena, mutta upeana naisena. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Queenie Malone’s Paradise Hotel on vuodelta 2019. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Ruth Hoganin suomennoksissa on ollut joka kerta kauniit kansipaperit. Tällä kertaa Laura Noponen on ylittänyt itsensä. Kuinka voi olla näin ihanat kansipaperit? Oikeastihan on niin, että kauniit kansipaperit tuovat halun hipelöidä kirjaa enemmänkin. 

Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli on upea ja säihkyvä lukuromaani, jossa ystävyys ja rakkaus ovat todellista. Surullisia ja ikäviä asioita jakamaan löytyy aina olkapää, johon voi tukeutua.



Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.


Natalie Jenner: Jane Austenin talo

 

Jane Austen tuo on aina hymyn huulille. Englantilaista maalaisyhteisöä, jossa liikutaan upeissa kartanoympäristöissä. Sääty-yhteiskunta on todellisuutta. Ilmassa on romantiikkaa, mutta myös älykästä kerrontaa, josta satiiria ei puutu. Mutta mitä tuleekaan siitä, kun Natalie Jenner intoutui kirjoittamaan kirjan Jane Austenin talo (Minerva, 2021)? Ainakin päästään taas sukeltamaan Englannin maaseudulle ja tavataan mitä erilaisempia ihmisiä. 

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia. Pienessä englantilaiskylässä Chawtonissa on muutama ihminen, jonka sydämen ovat vieneet Jane Austenin romaanit. Eikä siinä tietysti kaikki. Onhan Jane Austen asunut samaisessa kylässä. Nyt on kuitenkin nyt. Jane Austenin kotitalossa asuu vielä yksi hänen sukulaisensa Frances. Francesin isä on vastikään kuollut. Austenin kotitalon ja omaisuuden kohtalo näyttää saaneen lopullisen vasaraniskun. Musertuuko kaikki historiallinen? Eikö mitään ole tehtävissä? 

Kohtalonoikusta kylässä asuvat Jane Austenin ihailijat saavat tietää toistensa intohimosta, joka on sama kuin heillä. He päättävät perustaa Jane Austen -seuran. Seuran on tarkoitus vaalia Jane Austenin muistoa ja pelastaa niin paljon Austenin omaisuutta kuin mahdollista. Mukaan seuraan saadaan myös Hollywood-tähti sekä mies, joka tietää kaiken arvoesineistä ja niiden arvosta. Seuran alkutaival on kuoppainen. Hätäkokouksia joudutaan pitämään yhtenään, mutta millään muulla ei ole väliä kuin Austenin omaisuudella vai onko? Onko ilmassa myös rakkautta? 

Kirjan henkilöhahmot ovat loistavia. Jenner on paneutunut työhönsä ja herättänyt henkilöt oikeasti eloon. Jokaisella on omat erityispiirteensä. Joku on ihailtu ja kaiken keskipisteenä. Toinen hiljainen ja vetäytyvä. He tulevat eri yhteiskuntaluokista. Toisella on varallisuutta enmmän kuin tarpeeksi ja toinen tulee juuri ja juuri toimeen. Toisaalta heillä jokaisella on piirre, joka on yhteinen. Heitä kaikkia arvostetaan siinä, mitä he tekevät elämässään. Pidän siitä, kuinka kirjan tarinassa sekalainen seurakunta lyöttäytyy yhteen saman päämäärän juovuttamina. 

Jotta kirja ei olisi pelkkää Jane Austen -seuran pelastustoimia, on mukana tietenkin jotakin inhottavaa ja ikävää. Näitä vastaan on kuitenkin taisteltava ja yritettävä jatkaa elämää. Eihän elämä ole ikinä pelkkää ruusuilla tanssimista. Vastapainoksi lukija voi aistia pieniä ja suuriakin jännitteitä joidenkin henkilöiden välillä. Ikään kuin Austenin romaaneissa. Tunnelma on odottava, tuleeko tästä ikinä romanssia vai ei. 

Natalie Jenner on lukenut Austeninsa. Hän todellakin tietää, mistä kirjoittaa. Kirjasta löytyy paljon viittauksia Austenin kirjoihin ja niiden kohtauksiin. Jenner on osannut löytää Austenin nerokkuuden kirjoista. Näitä avataan kirjan tarinassa lukijoille. Toisaalta on aina myös se vaihtoehto, että joku toinen lukija on voinut käsittää jonkin asian toisella tavoin. Pidin myös siitä, kuinka Jenner kuvailee maaseutua ja Austenin kotitaloa. Aivan kuin olisi itse päässyt kurkistamaan talon uumeniin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Jane Austen Society on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Jänis Louhivuori. Kirjan kansipaperit ovat Taittopalvelu Ylivedon käsialaa. Yksinkertaisesti kauniin romanttiset. Upeaa on myös se, että kansipaperien alta löytyy kirjan kansipaperien toisinto. 

Natalie Jennerin Jane Austenin talo on hyvän mielen romaani. Juuri sellainen, johon on kiva tarttua, jos ulkona riehuu syysmyrsky, eikä mikään huvita. Kirja vie ajatukset aivan omaan maailmaansa. Eikä välttämättä tarvitse olla Austen-fani. Tämän kirjan lukee mielellään muutenkin.



Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.


29.8.2021

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 

Miksi minusta tuntui jotenkin hassulta ajatus Roope Lipastista ja Mikael Agricolasta? Nyt on nimittäin niin, että Roope Lipasti on kirjoittanut kirjan Mikaelin kirja (Atena, 2021), joka kertoo ihan oikeasti Mikael Agricolasta. Tätä kirjaa ei voinut yksinkertaisesti ohittaa. Onhan kyseessä kirja, joka kertoo suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isästä.



Piispa Mikael Agricola lähtee loppuvuodesta 1556 suuren seurueen kanssa rauhanneuvotteluihin Venäjälle. Matka on pitkä, eikä talvi millään lailla tuo helpotusta taivallukseen. Mikael on ottanut hevosta ohjastamaan henkilökohtaisen palvelijansa Hannun, joka on vielä nuori poikanen. Hannu on kuitenkin muistutus Mikaelin omasta lapsuudesta. Hän haluaa ohjata Hannun elämän hyville raiteille. Mikaelin rauhanmatkalla on myös toinen tarkoitus. Hieman itsekkäämpi. Hän haluaa kerätä lisäaineistoa kansanparannuskeinoista. 

Mikaelin Birgitta-vaimo jää hoitamaan kotia. Hänen äitinsä saa melko pian sairauskohtauksen, joka koituu myöhemmin hänen kohtalokseen. Sairauden aikana Mikaelin ja Birgitan Brita-piika kuulee ja näkee, kun Birgitta lukee äidilleen jotain pakanallisia loitsuja. Tämä ei jää tähän. Britan suu käy kiivaaseen tahtiin, eikä aikaakaan, kun kaikki turkulaiset tuntuvat syyllistävän Birgittaa. 

Aivan loistava juttu, että Lipasti on ottanut kirjan tarinaan keskeiseksi henkilöksi Mikaelin rinnalle Birgitan. Tämä tuo tarinaan hienoa vaihtelua ja kertoo myös siitä, millaista kotiin jäävän vaimon elämä oli. Mikaelin matka on täynnä vastoinkäymisiä, mutta löytyy myös ilon hetkiä. Lipasti kuvaa hyvin matkan kovuutta. Sitä, kuinka kaikki ympärillä on pelkkää valkoista lunta. Pakkasasteita on enemmän kuin tarpeeksi. Horisontissa ei näy mitään odotettavaa. Onko matkaseurue edes oikealla tiellä? Kaikesta huolimatta osassa majapaikoista seurueen ylhäisempiä henkilöitä kohdeltiin arvovaltaisesti, eikä tarjoiluista tingitty. Hieman tuli välillä sellainen tunne, että seurue oli juhlamatkalla, vaikka toisaalta tällaiset mietteet karsiutuivat pois, kun seuruetta alettiin oikein kärvistellä. Venäjällä ei ollut kauhean helppoa piispankaan matkata. 

Mikaelin matkan aikana Birgitalle kaatui vastuu taloudenpidosta. Hänen harteilleen kaadettiin velkomiset ja kaikki jokapäiväiset huolehtimiset, joita piispantalossa asuvalta rouvalta vaadittiin, jos piispa itse oli pois. Birgitalla ei ollut helppoa. Kaiken kukkuraksi hänen oli piilotettava Mikaelin kansanparannuskeinoja esittelevä kirjakopio, ettei hän jäisi kiinni pakanallisista loitsuista. Sitä paitsi, kuinka olisi piispan käynyt, jos hän olisi jäänyt moisesta kiinni? Olisivatko Mikaelin vakuuttelut riittäneet, että kirja on vain osoitus pakanuuden syntisyydestä? Jumala on kuitenkin se, joka ohjaa ihmisen elämää niin hyvässä kuin pahassa. Toki rangaistuksia voidaan määrätä maan päälläkin ja niitä myös Turussa määrättiin. 

Lipasti on onnistunut kirjoittamaan teoksen henkilöt eloon. Hän on saanut luotua henkilöille mahtavia luonteenpiirteitä. Pidin myös siitä, kuinka hän kuvaa etenkin Turkua. Tällaiset historiateokset edesauttavat sitä, että lukija jaksaa lukea kirjaa eteenpäin. Itse ainakin luin kirjaa mielelläni. Ei ollut millään tavoin puuduttava historian oppikirja. Miksei historiaa voisi opettaa näinkin? Annettaisiin koululaisille tai opiskelijoille kunnon romaani käteen tai nykyaikana ehkä paremminkin äänikirja kuunneltavaksi, joka toisi historian eläväksi. Asiat ainakin jäisivät paremmin mieleen. Pakko tietysti mainita sekin, että kirjasta löytyy huumoria. Ei mitään yltiöpäistä, mutta sellaista kuitenkin, jolle oli kiva hymähdellä. 

Olin juuri saanut kirjan luettua, kun tein päiväretken Turkuun kahden ystäväni kanssa. Kävimme kiertelemässä Turun tuomiokirkossa. Tuli jotenkin hassu olo, kun ajattelin, että siellä Mikael Agricolakin on käyskennellyt. Historian havinan pystyi tuntemaan ja aistimaan. Mietin myös sitä, löytyisikö sakariston periltä vieläkin varasto, joka olisi täynnä kaikenlaista rojua. 

Roope Lipastin Mikaelin kirja on helposti lähestyttävä ja matalan kynnyksen historiakirja. Voisin hyvin kuvitella kirjan olevan oiva isänpäivälahja.




Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.



 

 

Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show

 

Historia toistaa itseään. Niinhän sitä sanotaan, mutta en haluaisi sen toistavan itseään ainakaan tavalla, jonka Teatteri Avoimien Ovien Open Road Show esittää. Sisällissodan runtelemassa maassa kaksi henkilöä kohtaavat toisensa. He haluavat paeta Vapaiden valtioon. Kyseessä on dystopia, jossa kaikki on mennyt. Kaikki turvallisuus ympäriltä on murentunut. Emmehän me halua Suomeen sisällissotaa? Eikö sadan vuoden takainen sisällissota ollut ihan riittävä? 

Joka puolella lojuu ruumiskasoja. On kuitenkin yksi, joka on elossa. Entinen showpainija Enkeli (Minna Kivelä) on iloinen elossa olostaan, mutta huomaa nopeasti, että hän kaipaa seuraa. Hän ei halua olla yksin ruumiiden keskellä, eikä hän oikein tiedä, mitä tekisi. Onneksi hän tapaa Alin (Tiina Weckström). Enkeli lupautuu Alille kuormajuhdaksi. Al varastelee tyhjistä museoista ja gallerioista taide- ja arvoesineitä. Hän on kaukokatseinen ja näkee, että arvostetuilla taide-esineillä hän tulee pääsemään turvaan.


Minna Kivelä ja Tiina Weckström
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Enkelin ja Alin suhde on eriskummallinen. Parivaljakon matka käy kohti Vapaiden valtiota. Al yrittää sivistää Enkeliä erilaisilla kulttuuritiedoilla, mutta eihän elämä ole pelkkää kulttuuria. On myös muuta. Mitä tehdä, kun vastaan tulee asioita, jotka kyseenalaistavat Alin ja Enkelin arvomaailmat? Voiko tuhoutuneessa maassa tehdä mitä tahansa, jotta oma henki säilyisi? Entä jos kyse on Jeesuksen elämästä? 

Kivelän ja Weckströmin yhteistyötä oli mielenkiintoista seurata. Dialogeissa Kivelän suusta pulpahtelee usein jotain sellaista, joka saa katsojan nauramaan. Weckström puolestaan asialliseen ja nuivaan tapaan palauttaa Kivelän maan pinnalle. Loistavat naisnäyttelijät ovat omaksuneet roolinsa hienosti. Pidin myös siitä, kuinka näyttelijäkaksikko saa luotua jännitettä ilmaan. Toki tähän vaikuttivat myös näytelmän ääni- ja valaistusmaailma, joista ovat vastanneet Juuso Voltti ja Jere Kolehmainen.


Tiina Weckström ja Minna Kivelä
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Ia Ensterä on luonut näyttämän etualalle teoksen, joka ensin hämmästytti. En meinannut aluksi ymmärtää, mikä idea tällä oli, mutta kun ahaa-elämys tuli, käsitin, että teos oli läpileikkaus näytelmästä. Pikku-ukot kulkivat eräänlaista ristintietä pitkin kohti päämääränsä, mikä se sitten ikinä olikin. Teos on varsin hämmästyttävä ruumiskasoineen, mutta se kuvastaa aivan sitä, mitä näyttämöllä muutenkin oli. Rujoja ruumiskasoja. 

Open Road Showsta on moneksi. Pelkästään jo sisällissodan aiheuttaman maan tuhojen laajuus on valtava. Tämä tuo paljon ongelmia, mutta tuoko se myös mahdollisuuksia? Tekivätkö Al ja Enkeli moraalisesti oikein varastaessaan taide-esineitä? Onko taide-esineillä väliä, kun oma maa on mennyttä? Voiko tässä nähdä myös pilkahduksen korona-ajan tuomaa problematiikkaa kulttuurialalle? Koska korona jyllää, on tuhottu kulttuurialan ihmisten toimeentulo. On tuhottu ihmisiltä mahdollisuus henkiseen hyvään oloon, jonka he saavat kulttuuririennoista. Tarkemmin kuin ajattelee, näytelmän ruumiskasat kuvastavat hyvin sitä, kuinka kulttuurialaa on kohdeltu korona-aikana. Pois vain kaikki, koska olette vaaraksi yhteiskunnalle. No, onneksi nyt on hieman höllennetty otetta. Saahan Teatteri Avoimet Ovetkin ottaa katsomoonsa peräti kuusitoista katsojaa. Toivoa vain sopii, että koronaluvut laskevat, niin katsojiakin voi kenties ottaa enemmän näytäntöjä katsomaan.


Minna Kivelä ja Tiina Weckström
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Open Road Showta kannattaa seurata kaikki aistit valppaina. Näytelmässä on paljon elementtejä, vaikka näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Näytelmä on myös hieno muistutus siitä, kuinka tärkeää ystävyys ja rakkaus on. 

Teatteri Avoimien Ovien Open Road Show sai striimatun ensi-iltansa 8.4.2021. Tämän syksyn ensi-ilta teatterissa oli tiistaina 17.8.2021.

 

Rooleissa: Minna Kivelä ja Tiina Weckström 

Sovitus ja ohjaus: Hanna Kirjavainen

Teksti: Steve Tesich

Skenografia: Ia Ensterä

Äänisuunnittelu: Juuso Voltti

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Lavasteiden ja pukujen toteutus: Ia Ensterä ja Anne Svensk

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Avoimille Oville.


23.8.2021

Vera Miettinen: Eerika

 

Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä joku vinkkasi tykänneensä Vera Miettisen Eerikasta (Deadline Kustannus, 2020). Ei tietenkään tapahtumien vuoksi, vaan siksi, kuinka teos oli kirjoitettu. Minua alkoi kiinnostaa kirja, vaikka en olekaan mikään sensaatiomaisten uutisten ihannoija. Halusin tietää, millaista elämää pieni ekaluokkalainen tyttö joutui elämään. Tyttö, jonka oma isä ja hänen avovaimonsa saivat surmattua toukokuussa 2012. 

Vilja Eerika joutui jo vauvana lastensuojelun asiakkaaksi. Eerikan isä oli muuttanut kotoa pois, kun Eerika oli neljän kuukauden ikäinen. Eerika jäi päihteitä käyttävän äitinsä hoiviin. Eerikasta alkoi tippua lastensuojeluilmoituksia. Eerikan ollessa kuusivuotias hänen isästään tehtiin yksinhuoltaja. Eerika muutti isänsä pieneen yksiöön, jossa asui myös isän avopuoliso. Kaikki näytti olevan päällisin puolin hyvin, mutta pikkuhiljaa alkoi viranomaisille tippua kaiken maailman ilmoituksia. Eerika vaikutti olevan syrjäytyvä lapsi, jolla ei ollut ystäviä, vaikka isä toista kertoikin. Eerika nähtiin juoksemassa pihalla tuntikausia ympyrää. Mikä ajoi tytön tällaisiin tempauksiin? Naapurit kuulivat, kuinka Eerikan isän avopuoliso huusi tytölle ja asetti erilaisia ehtoja. Naapurit epäilivät myös, että Eerikan isä ja hänen avopuolisonsa käyttivät huumeita. 

Eerikan elämä tuntui olevan myllerryksessä. Tyttö sai tavata äitiään valvotusti tai ei ollenkaan. Viranomaiset eivät saaneet Eerikan isän avopuolisolta virallisia henkilötietoja, vaikka niitä kyseltiin vuosikausia. Avopuoliso oli myös raskaana. Hän odotti nelosia ja synnytys oli ihan lähiaikoina. Tätä uskomatonta tarinaa jatkettiin vuodesta toiseen, vaikka kukaan ei enää uskonut, että nainen olisi ollut raskaana. Vuodesta toiseen jatkettiin myös tarinointia siitä, kuinka Eerikan isä oli järjestämässä muuttoa isompaan asuntoon. 

Eerikan mennessä kouluun ensimmäiselle luokalle, ei kulunut kauankaan, kun tyttö joutui terveydenhoitajan juttusille. Juttutuokioita alkoi olla yhä enemmän ja enemmän. Eerikan oma opettaja teki huomioita tytöstä, kuten teki myös rehtori. Tytöllä oli usein mustelmia tai ruhjeita kasvoissa. Mustelmia löytyi myös muualta kehosta. Eerika ei ikinä muistanut, mistä jäljet olivat tulleet. Eerikan isä tai avopuoliso vakuuttelivat aina, että jäljet olivat peräisin hurjista harrastuksista tai leikeistä. Kun Eerikalta kysyttiin kotioloista, hän vastasi, että se on salaisuus. Eerika myöhästyi tuon tuosta koulusta. Syynä oli kuulemma se, että Eerika hidasteli aamupalansa kanssa. Eri viranomaiset olivat yhteydessä Eerikan vanhempiin ja nähtävissä oli, ettei kaikki ollut hyvin. Asialle ei kuitenkaan tehty tai pystytty tekemään mitään. Tämä kaikki johti lopulta siihen, että Eerika menehtyi kotonaan. 

Kukaan ei voi varmasti olla muistamatta uutisointia pienestä Eerika-tytöstä, joka joutui kokemaan karmean kohtalon. Vera Miettisen kirja avaa Eerikan elämää puolueettomasti. Miettinen on läpikäynyt kirjaansa varten valtavan määrän viranomaislähteitä, on tehnyt haastatteluja ja lukenut artikkeleita. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä kummastuneemmaksi tulee. Miksi? Miksi kukaan ei puuttunut asiaan, vaikka kaikki merkit olivat nähtävissä, ettei Eerikan asiat ole niin hyvällä tolalla kuin isä ja isän avopuoliso väittävät? Onko tässä esimerkki suomalaisen yhteiskunnan rikkeettömyydestä? Viranomaiset eivät uskalla tehdä asioille mitään, jos kaikki lainpykälät eivät toteudu. Lisäksi kirjan tarina tuo räikeästi esiin sen, että eri viranomaisten tiedostoissa on eri tietoja ihmisistä. Kun näitä tietoja ei lyödä yhteen ja verrata, jää monelle sama kohtalo kuin Eerikalle. Asioihin ei ehditä puuttua ajoissa. 

Kirjan luettuani olin surullinen, vaikka tiesin alusta lähtien, ettei tarina olisi mukava. Minua suretti se, kuinka Eerikan äiti näki tyttärensä huonon voinnin, mutta tytärtä ei annettu hänelle tai häntä ei sijoitettu asumaan jonnekin muualle. Eerika ehti olla hetken aikaa sijoitettuna, mutta kun nähtiin, että hänellä alkoi mennä hyvin, palautettiin hänet isän luo asumaan. Eerikan isänisä ja hänen vaimonsa näkivät myös Eerikan hädän, mutta heille valehdeltiin samalla tavoin kuin viranomaisille. 

Vera Miettisen Eerika on käsittämätön. Kirja on hyvä muistutus siitä, ettei kaikki ole aina sitä, mitä meille kerrotaan.