6.4.2021

Blogitauko osa 2

 

Kuukausi sitten kirjoittelin blogitauosta, joka oli pakko pitää, jotta selvisin jollain tavoin päivästä toiseen eteenpäin. Nyt tuli toinen blogitauko. Mies, joka täällä asui, nukkui pois lauantaina 20.3.2021. Olen onnellinen, että mies pääsi eroon kivuista ja säryistä, mutta surullinen siitä, että tämä on nyt lopullista. Enää ei ole paluuta entiseen, vaan nyt on jatkettava elämää kahdestaan Herra Karvajalan kanssa. 

Päivät miehen kuoleman jälkeen ovat olleet mollivoittoisia. Välillä tuntuu, että kyllä tämä tästä, mutta seuraavassa hetkessä surun aalto valtaa mielen ja silmät täyttyvät kyynelistä. Olen itkenyt joka päivä. Ehkä se puhdistaa ja rauhoittaa mieltä aina hetkeksi kerrallaan. Elämän täytyy kuitenkin jatkua ja rutiineista pitäisi pitää kiinni. Siinä Herra Karvajalka on paras apu. Herätys on joka aamu kello viideltä tai kuudelta. Jos yritän mennä takaisin sänkyyn nukkumaan, niin kissa pitää huolen, etten kauan lorvi sängyn pohjalla. Ensi viikon maanantaina palaan etätöiden pariin, joten silloin viimeistään on arjesta otettava ote. Elämän täytyy jatkua kuolemasta huolimatta. 

Blogia yritän alkaa päivitellä taas vähitellen. Pinossa on postauksia odottavia kirjoja. Onneksi olen sentään saanut jotain luettua surun keskellä, vaikka jostain syystä löydän kaikista kirjoista jotain kuolemaan liittyvää. Elän ehkä nyt niin herkillä, että nappaan kaikki kuolemaan liittyvät asiat pääkoppaani. 

Haluan toivottaa teille kaikille ihanille blogini lukijoille kaunista kevään jatkoa. Pysytään terveinä ja toivotaan, että suurin osa ihmisistä ottaisi koronarokotuksen, niin saataisiin ehkä jotain stoppia tuolle kauhealle vitsaukselle. Itse sain ensimmäisen koronarokotteen reilu kolme viikkoa sitten, koska kuulun riskiryhmään 2. Toinen rokote pitäisi saada kesäkuussa, mutta en tiedä, kuinka käy, koska kyseessä oli AstraZenecan rokote. Ehkä tämäkin asia selviää ajan saatossa.




 

12.3.2021

Anja Portin: Radio Popov

 

Luen aivan liian harvoin lasten- ja nuortenkirjoja. Tuli kuitenkin sellainen tunne, että haluan lukea Anja Portinin kirjan Radio Popov (S&S, 2020), joka voitti Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sen verran paljon olin lukenut ja kuullut kirjasta loistavia kommentteja, etten vain voinut jättää kirjaa huomiotta. Kirjaan tarttuminen ei aiheuttanut pettymystä. Päinvastoin. Kyseessä on upea teos. 

Yhdeksänvuotias Alfred elää isänsä kanssa. Oikeasti hän ei elä isänsä kanssa, koska isä on jatkuvasti matkoilla, ja jos isä on kotona fyysisesti, niin hän yhtä kaukana kuin silloin, kun on matkoilla. Äitiään Alfred ei ole nähnyt. Äiti on hävinnyt jonnekin Alfredin syntymän jälkeen. Alfred on yksinäinen poika. Hänen yönsä menevät huokaillen ja valvoen. Eräänä yönä tapahtuu kummia. Lehdenjakaja työntää postiluukusta sanomalehden, jota ei todellakaan ole tilattu Alfredin osoitteeseen. Lehden väliin on piilotettu omena, villasukat ja voileipä. Mitä tämä tarkoittaa? Seuraavana yönä Alfred päättää selvittää asian ja joutuukin elämänsä seikkailuun. 

Alfred tutustuu Amandaan, joka on herkkäkorvainen. Amanda haluaa auttaa kaikkia yksinäisiä lapsia, jotka kuuluvat hänen lehdenjakoalueelleen. Hän asuu ihastuttavassa puutalossa, joka on omenapuiden ympäröimä. Alfred muuttaa Amandan luokse, koska Amandan luona hän tuntee olevansa turvassa. Hän saa ruokaa ja hänestä huolehditaan. Aivan erityistä tulee olemaan kuitenkin siinä vaiheessa, kun Amandan luota löytyy salaperäinen radiolähetin. Mitä kaikkea sillä voi tehdäkään? 

Anja Portin vie tarinaa viehättävästi eteenpäin. Kirjan tarina on osittain jännittävä, mutta ei missään tapauksessa liian jännittävä. Juuri sopivasti jännitettä, jotta voi miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidän myös siitä, kuinka Portin maalailee kirjan maisemia. Amandan huvila puutarhoineen on juuri sellainen paikka, johon olisi ihana päästä tutustumaan, ja miksei vaikka asumaan. Kirjan teksti on elävää ja tarina etenee loogisesti, mikä on tietenkin tärkeää, kun mietitään lapsilukijoita. 

Kirjan tarinassa otetaan kantaa tärkeään yhteiskunnalliseen kysymykseen. Unohdetut lapset. Lapset, jotka ovat yksinäisiä ja ehkä peloissaankin. Lapset, jotka tarvitsevat aikuisen ihmisen turvaa ja jonkun, joka huolehtii ja välittää heistä. Kirja antaa muistutuksen myös siitä, kuinka erilaisia lasten taustat ovat. Kaikkien unohdettujen lasten taustat eivät ole samanlaisia. Perheessä voi olla päihderiippuvuutta. Voi olla vanhempia, joilla työ menee kaiken muun edelle. Vanhemmat saattavat keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa unohtaen lapsen tarpeet. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Kirjasta löytyy jonkin verran hurmaavaan pikkutarkkaa mustavalkoista kuvitusta. Kuvitus toimii hyvin tarinan rinnalla vahvistaen tarinan kulkua entisestään. Kuvituksen takana on Miila Westin. 

Vaikka Radio Popov on suunnattu lapsille ja nuorille, toimii se vallan hyvin keski-ikäiselle naisellekin, jonka illat ovat nykyään hyvinkin yksinäisiä. Oikeasti kirja sopii kaikenikäisille, jotka hakevat jotain lohtua elämäänsä. Kirjassa on myös jotain hyvin lumoavaa. Sellaista, jota löytyy vanhoista kunnon lasten-ja nuortenkirjoista.




 

10.3.2021

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

 

Tammikuun lukupiiriin ehdotettiin luettavaksi Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä novellikokoelman osiota Oranssi kala. Itse en yleensä innostu siitä, että luetaan vain osa kirjasta, joten tein vastaehdotuksen, että luetaan samalla kertaa koko kirja, jos kirjan kannet avataan. Tämä taisi osoittautua jonkinlaiseksi virheeksi. Tavallisia ihmeitä on valtava novellikokoelma. Sivuja on yli 650. 

Harppu -novellissa onneton kadullakulkija saa harpun päällensä. Harppu yksinkertaisesti tippuu naisen päälle erään rakennuksen ikkunasta, jossa tilintarkastajat pitävät pikkujoulujaan. Ihmiset kauhistelevat tapahtumaa kadulla, mutta toisaalta antavat naurettavia kommentteja, kuten ”olipa onni, että se oli harppu, eikä ikkunaruutu”. Onnettomuuden uhrin äiti puolestaan on sitä mieltä, että tytär on aina ollut kömpelys. Kaikkein kammottavin vaade oli kuitenkin harpunsoittajalla. Hän vaati, että onnettomuuden uhrin on osallistuttava harpun korjauskustannuksiin. 

Hazel kertoo naisesta, jonka mies on kuollut. Nainen on aina elänyt miehensä varoilla ja voisi jatkaa sitä miehensä kuoltuakin, mutta hän haluaa tehdä jotakin. Yli viisikymmentävuotias ammattitaidoton nainen ei ole haluttua valuuttaa työmarkkinoilla, mutta niin vain Hazel saa töitä. Hän esittelee keittiövälineitä eri myymälöissä. Hazel luo itselleen roolin, joka vakuuttaa keittiövälineyrityksen johtajat. Nainen etenee urallaan ja ohittaa marssijärjestyksessä jopa miehen, joka on hänelle työn opettanut. Hazel on hieno novelli, jossa kotirouva löytää itselleen oman elämän. 

Jokainen asuntoa etsinyt tietää, kuinka vaikea on löytää mieleinen asunto. Sellainen, jossa tuntee viihtyvänsä. Särkyvää -novellissa pariskunta matkustaa Vancouveriin, jonne he aikovat muuttaa. Ensin pitää kuitenkin löytää asunto. Asunnon etsiminen osoittautuukin paljon vaikeammaksi kuin pariskunta olisi ikinä uskonut. Ensimmäinen asunto on juuri sellainen, jota he etsivät, mutta nainen ei kestä ajatusta, että kyseessä on avioerotalo. Kiinteistönvälittäjä vie pariskuntaa asunnosta toiseen. Hän on kohtelias ja väsymätön. Mikään asunto ei vain miellytä pariskuntaa. Voiko kiinteistönvälittäjä kuitenkin löytää heille asunnon, jossa on hyvä tunnelma? 

Tavallisia ihmeitä on jaettu kolmeen eri osioon, joista löytyy yhteensä yli viisikymmentä novellia. Hurja määrä, joka aiheutti lukijassa oikeasti lukuähkyn. Yksi lukupiiriläinen kuvaili kirjaa hengästyttäväksi ja totesi, että aivan kuin olisi töissä ollut. Jos lukupiiri olisi pysyttäytynyt ajatuksessa, että luetaan vain kirjan Oranssi kala -osio, olisi novelleja ollut varmasti helpompi käsitellä ja muistaa. Kirjan valtavuus aiheutti sen, että lukupiirikeskustelun alussa kaikki sanoivat, etteivät muista yhtään novellia kirjasta. Tosin kyllä niitä novelleja alkoi muistaa, kun keskustelu pääsi vauhtiin. 

Kirjan novelleissa matkustetaan paljon. Usein novellin päähenkilöinä ovat ikääntyneemmät ihmiset, joiden lapset ovat jo aikapäiviä aikuistuneet ja ovat omillaan. Novelleista voi nähdä myös sen, että kirjailijalla on ollut jonkinlainen suhde Eurooppaan. Shields on löytänyt novelleihinsa erikoisiakin aiheita. Mitä sanotte, jos viettäisitte koko kesän mökillä, jossa ei olisi yhtään peiliä? Tai voisiko kesälomansa viettää nudistileirillä? Kolahduttavaa oli lukea myös naisesta, joka löysi tyttärelleen täydellisen huivin. Niin kauniin, että oli valmis tekemään töitä huivin löytymiseksi. Sattumien summana tapahtui kuitenkin erehdys ja huivi joutui täysin väärälle henkilölle. Olisi myös aika mielenkiintoista, jos asunnon ikkunoista pitäisi maksaa ikkunaveroa. 

Lukupiirissä keskusteltiin siitä, kuinka novelleista puuttuivat onnelliset loput muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Novellien loppuja pidettiin usein töksähtelevinä, mutta myös hätkähdyttävinä. Lisäksi täytyy myöntää se, että muutama novelli meni ainakin allekirjoittaneelta täysin yli hilseen. En saanut mitään otetta koko tarinasta. Sellaisesta lukemisesta en oikeasti nauti. Lukupiirissä mietinnän aiheeksi pääsi myös se, ovatko novellit kirjailijan oman pitkän avioliiton kuvausta. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos on The Collected Stories. Kokoelmaan on valittu Shieldsin novellikokoelmia vuosilta 1985-2003. Kirjan suomennoksen on tehnyt Hanna Tarkka, jota voi kiittää siitä, että hän on pystynyt käyttämään sanoja laaja-alaisesti. Ensimmäinen suomenkielinen painos on Otavan kustantama vuodelta 2008. Itse luin Loistopokkarin vuodelta 2009. 

Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä on novellikokoelma, jolle kannattaa varata aikaa. Kirjaa kannattaa lukea hiljalleen. Vaikka novelleista pitääkin, saattaa tässä kirjassa olla hieman liikaa sulateltavaa, jos kirjan lukee kannesta kanteen niin, ettei lue välillä mitään muuta. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).




8.3.2021

Blogitauko

 

Kuukausi vierähti ilman postauksia. Syynä oli miehen, joka täällä asuu, kunnon romahtaminen nopeasti. Miehellä on todettu haimasyöpä, jota ei voida leikata. Ei voida myöskään antaa sädehoitoa ja sytostaattihoidotkin lopetettiin heti alkuunsa. Mies joutui sairaalaan helmikuun kymmenes päivä. Sen jälkeen koko helmikuu olikin pelkkää sumussa elämistä, eikä energiaa yksinkertaisesti riittänyt blogille. Olin jo varma, että se on nyt miehen menoa, mutta miehellä olikin tavallista pahempi keuhkokuume. Toki syöpäkin heikentää kuntoa, mutta keuhkokuume oli nyt se, joka heikensi miehen kunnon. Nyt tilanne on vakaa ja mies on siirretty sairaalasta terveyskeskuksen vuodeosastolle. 

Miehen sairaus toki etenee, mutta nyt on tunne, että saan ehkä jotain päivitettyä tänne blogiinkin. Kauheasti en kyllä ole kirjojakaan jaksanut lukea, koska ajatukset ovat olleet aivan muualla. Tänään kuitenkin ilokseni huomasin, että etätyöpäivän jälkeen en siirtynyt zombiena sohvalle televisiota tuijottamaan, vaan otin itseäni niskasta kiinni ja tein kotihommia. On se vain kumma, kuinka suuri vaikutus lisääntyvällä auringonvalolla on. Yleensä helmikuu on tuonut minulle lupauksen tulevasta keväästä. Tänä vuonna se ei sitä tuonut. Vaikka muutama aurinkoinen päivä helmikuussa olikin, oli se mielestäni muuten normaalia pimeämpi ja sateisempi ja toki miehen sairaalaan joutumisellakin oli suuri syynsä tähän. 

Herra Karvajalka voi hyvin. Helmikuun alkupuolella hän selvästi kaipasi miestä, mutta nyt Herra on saanut minun kanssani arkirutiinit pelaamaan. Minun täytyy vain hellitellä ja huomioida kissaa kahden hengen edestä, koska mies ei ole kotona. Tällä tavoin Herra Karvajalka pysyy suhteellisen tyytyväisenä. Ainoa haittapuoli on se, että menen liian aikaisin nukkumaan. Yleensä kuulen joka ilta silmät suljettuani kauheaa ryminää, kun kissa laittaa paikkoja uuteen uskoon. Aika usein on vessapaperia revitty metritolkulla.

Mutta nyt on aika toivottaa teille kaikille ihanille naisille mukavaa naistenpäivää. Sehän on nimittäin joka päivä. Miehille toivotan upeita kevätpäiviä. 

Pysytään terveinä ja noudatetaan viranomaisten koronaohjeistuksia.




7.2.2021

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

 

Vaikka pidän helmikuun aurinkoisista pakkaspäivistä, täytyy myöntää, että Pirjo Toivasen Siskoni Italiassa (Stresa, 2020) kirjan kansikuva lämmitti mieltäni. Kaunis vihreä puutarha ja kauempana häämöttävä järvi. Tällaisen kansikuvan antama mielikuva tuo niin hyvän fiiliksen, ettei kirjaa voi ohittaa. 

Mirja on matkustanut 17-vuotiaan poikansa Markon kanssa Italiaan. Mirjan sisko Terhi ja hänen miehensä Roberto ovat ostaneet Stresasta satoja vuosia vanhan huvilan, jota ympäröi iso puutarha. Puutarha kaipaa kohennusta, joten Terhi on ottanut työharjoitteluun Englannista joukon nuoria puutarha-alan opiskelijoita kunnostamaan puutarhaa. Samalla Marko saa petrata kielitaitoaan, koska hän työskentelee nuorten kanssa. Ei Mirjakaan laakereilla lepää, vaan hänellekin riittää tehtävää puutarhassa sekä Sofian, Terhin ja Roberton, lapsen hoitamisessa. 

Mirjan kesälomaa tai pitäisikö sanoa työleiriä varjostaa kuitenkin muutama murhe. Hän ei tiedä, jatkuuko hänellä työt Helsingin Kaupunginteatterissa lomien jälkeen vai jääkö hän tyhjän päälle. Myös Juha, Mirjan avomies, aiheuttaa harmaita hiuksia. Juha on avaamassa Tallinnaan hammaslääkäriklinikkaa. Kaikki aika tuntuu menevän Helsingin ja Tallinnan välillä seilaamiseen ja muutenkin Juhassa on jotain outoa. Juhannukseksi Juha on kuitenkin tulossa Italiaan, mikä tuntuu kutkuttavalta vatsanpohjassa. Mutta ei murheet siihen jää. Huolta aiheuttaa myös Mirjan biologinen isä, Hannu, joka asuu Espanjassa. Hannu turvautuu aivan liian usein alkoholiin. Huvilalla työskentelevät nuoret tuovat kesään niin ikään lisämurheita. 

Siskoni Italiassa antaa sellaisen kuvan, että Italiassa ulkomaalaisiin suhtaudutaan huonosti. Vaikka Terhin mies on italialainen, ei huvilan muut asukkaat ole jääneet huomaamatta naapureilta ja muilta paikkakuntalaisilta. Naapuri valittaa joka asiasta ja poliisi tai joku muu lainvalvoja käy vähän väliä paikan päällä. Ihan vain tarkastaakseen, pitävätkö ilmiannot paikkansa tai noudatetaanko kaikkia lakipykäliä, kun huvilan vierasmajaa rakennetaan tai puutarhaa kunnostetaan. Ulkomaalaiset tuntuvat todellakin tuovan ongelmia. Tämä oli yllättävää, mutta jollain tavoin koomista. Ei me suomalaiset niin kummallisia ollakaan. Aika usein täälläkin suupielet kääntyvät alaspäin ja supattelu alkaa, jos ulkomaalaiset muuttavat naapuritontille. En tiedä, kuinka Italiassa, mutta täällä ei vain saisi tuoda ilmi negatiivisia ajatuksia ulkomaalaisista, vaan pitäisi olla suopea ja toivottaa kaikki tervetulleiksi. 

Kirjan tarinassa kuvataan alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden aiheuttamia ongelmia, joita todellakin tuntuu riittävän. Mirjan isä ei usko sairaalahenkilökunnan kehotuksia olla juomatta. Hän vain yhden lasillisen juo ruoan kanssa. Kas kummaa. Yhtäkkiä tilanne on taas riistäytynyt käsistä. Lääkkeiden väärinkäyttöön ajaudutaan ehkä enemmän salakavalasti. Ollaan hoitavinaan särkyjä ja erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Ennen kuin huomataankaan, on ongelmaa enemmän kuin tarpeeksi. Huumepommi kytee nuorten suosimissa menomestoissa, eikä se jää tässäkään kirjassa huomaamatta. Osa nuorista suhtautuu huumeisiin hyvin vapaasti. Eihän se mitään tee, jos hieman pössyttelee, mutta mitä sitten, jos viranomaiset puuttuvat asiaan? 

Koko korona-aikana en ole tuntenut minkäänlaista kaipuuta matkusteluun. Kirjan luettuani tuli kyllä sellainen tunne, että olisi ihana matkustaa Etelä-Eurooppaan. Jonnekin lämpimään ja idylliseen paikkaan, jossa kaikilla aisteilla voisi nauttia luonnon kauneudesta, kulttuurista, ihmisten erilaisuudesta, hyvästä ruoasta ja miksei juomastakin. Pirjo Toivanen on kuvannut hienolla tavalla italialaista miljöötä. Terhin ja Roberton huvilan kaltaisessa paikassa olisi mahtava päästä nauttimaan lomastaan.

Siskoni Italiassa on jatkoa Pirjo Toivasen esikoisromaanille Pyhä paha perhe. Kirjan voi toki lukea irrallisenakin teoksena, mutta ensimmäisen teoksen lukemalla saa kirjasta paremman otteen. Sarjalle on tulossa myös jatkoa. Seuraavassa kirjassa Mirja on viisikymppinen. Sitä odotellessa. Tällaisia kirjoja on mukava lukea, jossa päästään seuraamaan jonkin henkilön elämää ja elämän käännekohtia. 

Kirjan kauniiden kansien takana on Amelia Nyman. Perfecto! 

Pirjo Toivasen Siskoni Italiassa kannattaa ottaa lukulistalle, jos nauttii siitä, että pääsee kurkistamaan tavallisen suomalaisen naisen elämään. Toivasen selkeä ulosanti tuo lisäplussia kirjan viihdyttävyydelle.



Lämmin kiitos kustantajalle mukavasta kirjasta.



 

31.1.2021

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Klassikkohaaste)

 

Kirjabloggaajien 12. klassikkohaastetta isännöi Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista. Itse olen toista kertaa haasteessa mukana. Kirjaksi valikoitui Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Tähänkin on oma syynsä, mutta siitä postauksessa myöhemmin lisää. 



Vanha kuubalainen kalastaja Santiago on kokenut epäonnea kalastuksessa. Kahdeksankymmentäneljä päivää on kulunut ilman saalista. Tilanne näyttää toivottomalta, mutta hän on varma, että hänen onnensa vielä kääntyy. Santiagon paras ystävä on nuori poika Manolin, joka on saanut kalastusoppinsa vanhukselta. Manolin haluaisi edelleen kalastaa vanhuksen kanssa, mutta hänen vanhempansa ovat kieltäneet sen, koska eivät enää usko vanhuksen kalastusonneen.

Kahdeksaskymmenesviides aamu koittaa. Vanhus on päättänyt, että tänään hän menee kauemmaksi ulapalle. Hän soutaa varmoin ottein, mutta antaa myös virran kuljettaa venettä. Vanhus on ollut oikeassa. Hänen syöttiinsä tarttuu valtava miekkakala. Niin valtava, ettei vanhus ole eläissään nähnyt. Miekkakala ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa. Kala taistelee vastaan. Kuluu tunteja. Kuluu yö ja kuluu toinenkin yö ennen kuin miekkakala väsyy. Vanhus saa lopulta hengen vastustajastaan ja kotimatka voi alkaa. Kotimatka saa kuitenkin traagisen käänteen. Hait vainuavat miekkakalasta lähtevän verivanan. Vanhuksella alkaa uudet taistelut haita vastaan. Hait eivät päästä maittavaa ateriaa otteistaan, vaan lopulta miekkakalasta on vain ranko jäljellä. Vanhus on hävinnyt ottelun. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on reilu satasivuinen tarina. Lyhyydestään huolimatta tarina on intensiivinen ja tunnetta täynnä oleva. Syy, miksi valitsin kirjan klassikkohaasteeseen, on se, että lukiossa meidän piti lukea Vanhus ja meri. Tästä on aika noin kolmekymmentäviisi vuotta. Muistan, kuinka tarina imaisi minut mukaansa ja luin kirjan kertaheitolla läpi. Kirja on jättänyt minuun voimakkaan lukujäljen. Halusin nähdä, millainen vaikutus kirjalla olisi minuun nyt, kun vuosikymmeniä on kulunut ja ehkä viisauttakin tullut lisää. Vastaus on kyllä. Vanhus ja meri kiehtoi minua edelleen ja luultavasti vielä voimakkaammin kuin lukioikäisenä. Käsittämätöntä, kuinka tällainen tarina voi vangita, vaikken edes ole millään tavoin merihenkinen, enkä tiedä kalastuksesta yhtään mitään, mutta syy onkin siinä. Vanhuksen tarina on yksinkertaisuudessaan hyvin inhimillinen. 

Santiagon ja miekkakalan taistelu symbolisoi sitä, kuinka ikinä ei saa antaa periksi. On annettava kaikkensa viimeiseen asti, vaikka ehkä tietäisikin olevansa häviäjä. Tätä pitää kunnioittaa. Itse taidan olla enemmän luovuttaja. En jaksa taistella asioista, joista tiedän jo etukäteen, etteivät ne johda mihinkään. Sen sijaan olen kyllä kärkäs puolustamaan asioita, joita pidän tärkeänä. Voin jopa sanoa suuttuvani, jos joku vähättelee jotain minulle tärkeää asiaa. 

Hemingway kuvaa kauniilla tavalla vanhuksen ja pojan ystävyyttä. Heidän suhteessaan on jotain sellaista, jota voisi kuvitella olevan isoisällä ja lapsenlapsella. Poika pitää vanhusta mestarina ja hän itse on kuuliainen oppipoika, joka huolehtii myös vanhuksen ravinnosta ja nukkumisesta. Vaikka vanhuksen ja pojan kalastusmatkat olivat loppuneet, toivoi vanhus moneen kertaan kalastusreissunsa aikana pojan olevan läsnä. Pidin myös siitä, kuinka mutkattomasti vuosikymmenten ikäerolla varustetut miehet keskustelivat baseballista. Tällainen yksityiskohta toi kirjan tarinaan viehättävää sympaattisuutta. 

Vanhus tosiaan menettää pelinsä haille, eikä hänellä ole muuta tehtävää kuin palata kotiin nukkumaan. Vaikka moni olisi varmasti halunnut vanhuksen voittavan kilpailun, on kirjan loppu huikea. Kirja päättyy sanoihin: 

Ylhäällä tien varrella majassaan vanhus nukkui jälleen. Hän nukkui vatsallaan, ja poika istui vieressä katsellen häntä. Vanhus näki unta leijonista. (s. 133) 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea on ilmestynyt vuonna 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi samana vuonna. Itse luin Tammen Keltaisen kirjaston painoksen vuodelta 2007. Kirjan on suomentanut Tauno Tainio. Vuonna 1953 Ernest Hemingway voitti kirjallaan Vanhus ja meri Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 1954 kirjailija palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Vanhuksesta ja merestä on tehty myös useita elokuvia. Kirja on niin ikään innoittanut teattereita. Kansallisteatteri tarjosi viime kesänä Vanhuksen ja meren lukudraamatallenteena Äänikanavallaan. Itse en tallennetta kuunnellut ja nyt hieman kirpaisee syvältä. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on klassikko, joka on yksinkertaisesti hieno. Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella. 

Edellisessä klassikkohaasteessa luin D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan.





 

24.1.2021

Kirja-arvonnan voittaja

 

Kirja-arvonta on suoritettu. Oikea vastaus oli tietenkin Manni. Kaikkihan sen tietävät, että Herra Karvajalka on oikeasti Manni ja Pasilan myrkky -dekkarisarjan aloitti Manni. Onnettaren ominaisuudessa oli random.org ja Herra Karvajalka toimi virallisena valvojana. Onnetar suosi Minttu47:ää. Onnea Mintulle! Laitan arvontavoitosta sähköpostia voittajalle. 

Kaikille muille ihanaa tammikuun jatkoa! Valoa kohti mennään.