18.10.2018

Pullo cavaa ja aurinkoa


Kun teatterikappaleen nimi on Pullo cavaa ja aurinkoa, tuo se jo nimellään hymyn huulille. Sehän on juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt ja tässä hetkessä. Sitä on myös itse teatteriesitys. Hymyä, iloa ja tunteiden kuohuntaa. Kyllä Helsingin Kaupunginteatteri on taas kerran osannut vetää oikeista naruista.

Neljällä ystävättärellä on tapana tehdä vuosittain taidematka. Ei miehiä, eikä lapsia, vain naiset. Tosin, suhteita tai liittoja miehiin naisilla ei ole tai on hyvin harvakseltaan. Sen sijaan puhetta miehistä kyllä riittää. Naiset ovat ikääntyneitä, ja tämän vuotisen taidematkan organisoija Inka (Heidi Herala) onkin saanut loistavan idean. Matkakohde on idyllisessä portugalilaisessa keramiikkakylässä. Asunto on kuin tehty taiteen tekemiselle. Inka on päättänyt, että talosta tehdään vanhainkoti, jota ystävättäret alkavat pitää. Puuttuu vain rahat ja toisten naisten hyväksyntä.

Heidi Herala, Aino Seppo, Jaana Saarinen ja Eija Vilpas
Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri



Aivan mahtavat näyttelijät näyttämöllä. Näytelmän alussa hieman hätkähdin, kun en nähnytkään Heidi Heralaa, Jaana Saarista, Aino Seppoa ja Eija Vilpasta näyttämöllä. Näyttämöllä olivat Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää. Nuoripari, joka yrittää saada yhteiselämänsä rullaamaan. Sanna-June Hyde sopi rooliinsa Laurana erinomaisesti. Kaunis ja nuori vaaleaverikkö rakastuneena portugalilaiseen komistukseen Carlokseen. Sauli Suonpään kaksoisroolitus Carloksen ja Oulan rooleissa oli hulvatonta. Portugalilainen mies, jonka huoli pienen perheensä taloudellisesta tilasta on käsinkosketeltavaa. Oulana Suonpää puolestaan oli juuri sellainen perus Suomi-juntti. Rahaa on millä mällätä. Lisäksi naisia on kiva naurattaa ja hieman kutitellakin. Huh huh.

Näytelmän ystävättäret olivat mahtavissa rooleissa. Heidi Herala Inkana yrittää luoda hyvää yhteishenkeä ja vakuuttaa ystävättärensä vanhainkodin järkevyydestä. Yvonnen tai tuttavallisemmin Vonnen roolissa keikaroinut Jaana Saarinen on kunnon vamppi. Kyllä sai nauraa tälle naiselle. Aino Seppo puolestaan Tuulian roolissa on herkkä ja helposti haavoittuva. Nainen, jolle perhearvot ovat tärkeitä, mutta joka hetkessä hurmaa miehen kuin miehen. Entä sitten Eija Vilpas Anitana? Voi että, sitä pientä, eikä ehkä aivan pientäkään kieroilua, jota entinen vakuutusvirkailija oli tullut tehneeksi.

Sauli Suonpää ja Jaana Saarinen
Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Pullo cavaa ja aurinkoa pursuaa ystävyyttä ja rakkautta. Vaikka välillä hieman saatetaan suutahtaa, on aina paikallaan ottaa lasi kuohuvaa ja puhua asiat läpikotaisin selviksi. Ei jätetä hampaankoloon märehtimisen aiheita. Välillä voidaan myös tirauttaa itkut ja päälle nauraa hersyvät naurut. Ystävät kyllä tietävät, millainen olet. On ihana nähdä vanhoja ystäviä ja muistella menneitä. Sille voi taas ottaa lasillisen cavaa. Näytelmässä tulee hyvin myös ilmi se, että yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Ystävyys kantaa.

Pakko on mainita ihana lavastus ja valaistus, jotka tuovat oikeasti mieleen etelän lämmön. Pidin etenkin siitä, kuinka toiselle sivustalle avautui näkymä terassille. Kaunista. Lavastuksesta on vastannut Katariina Kirjavainen ja valosuunnittelusta Kari Leppälä. Sanna Levon pukusuunnittelulle on myös pakko antaa erityiskiitokset. Ihania kukkaismekkoja ja pellava-asuja. Juuri sellaisia naisten asuja, joilla kelpaa näyttäytyä Portugalin kujilla ja kaduilla.

Aino Seppo, Jaana Saarinen, Eija Vilpas ja Heidi Herala
Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri



Milko Lehto on ohjannut kutkuttavan näytelmän. Näytelmän, joka sopii naisille, naisille ja naisille. Myönnetään, oli samassa näytöksessä, jossa kävin, miehiäkin. Ehkä yksi mies per penkkirivi. Siitä voi hieman laskeskella, millainen kälätys lämpiössä ja teatterisalissa kävi ennen esitystä, esityksen väliajalla ja esityksen jälkeen. Kyllä ei olisi mies, joka täällä asuu, kestänyt sellaista kälätystä. Onneksi ei ollut mies seuranani, vaan oma äitini. Meitä ei kälätys haitannut, koska varmasti itsekin kälätimme. Pullo cavaa ja aurinkoa on näytelmä, joka sopii nimenomaan naisporukoille, ystävättärille, siskoksille. Ihanaa, kun on tällainen naisnäytelmä syksyn pimeisiin iltoihin.

Pullo cavaa ja aurinkoa sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018.

Rooleissa: Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Sanna-June Hyde/Maija Lang ja Sauli Suonpää

Käsikirjoitus: Helena Anttonen
Ohjaus: Milko Lehto
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Koreografia: Sari Haapamäki
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Lauri Koivisto
Naamioinnin suunnittelu: Jaana Nykänen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.


16.10.2018

Kimmo Oksanen & Heidi Piiroinen: Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina


Välillä tulee tartuttua kirjaan, joka jollain tavoin laittaa miettimään asioita laajemmin ja uudella tavalla. Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) on juuri tällainen kirja. Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen sekä valokuvaaja ja  dokumenttiohjaaja Heidi Piiroinen ovat tehneet vuosikausia töitä yhdessä. Heidän journalistiseen taustaansa kuuluvat mm. reportaasit romanikerjäläisistä yli kymmenen vuoden ajalta. Materiaalia on kertynyt vuosien varrella hurja määrä, joten kaksikko päätti tuoda yhden romaniperheen kirjan kansien väliin.

Vuonna 2008 Mihaela on vain 16-vuotias tyttö. On talvi ja helmikuun pakkaset. Mihaela on rakastunut ja raskaana. Hän nukkuu yöt Herttoniemen sillan alla miehensä Surasin vieressä. Mihaela ja Suras ovat tulleet Suomeen kerjäämään. Heidän kotimaassaan Romaniassa asiat ovat vielä hullummin kuin Suomessa. Romaniassa he olivat alinta kastia. Ehkä he Suomessakin ovat alinta kastia, mutta aina on joku, joka heittää kuppiin euron tai kaksi. Toimeentulo on joka tapauksessa huomattavasti parempaa kuin Romaniassa. Mihaelan raskaus on kuitenkin niin pitkällä, että Helsingin sosiaalivirasto on päättänyt aloittaa maasta avustamisen. Romaniassa Mihaelan on parempi synnyttää esikoisensa. Synnytys ehtii kuitenkin käynnistyä muutamia tunteja ennen laivamatkaa Ruotsiin. Maasta avustaminen keskeytetään. Mihaelan ja Surasin esikoinen syntyy Helsingin Naistenklinikalla.

Tämä kaikki on alkusoittoa sille, mistä Ohikuljetut kertoo. Kirjan matkassa päästään Romaniaan, jossa romanien taustoja valotetaan kunnolla. EU:n myötä Romanian on ollut pakko alkaa huolehtia romanien asioista. Lasten täytyy päästä samoihin kouluihin, joita parempiosaiset käyvät. Koulunkäynnissä on vain se ongelma, että useimmilla romaneilla se keskeytyy. Ei lasten älyssä mitään vikaa ole, vaan siinä, että lasten vanhemmat lähtevät kerjäämään ympäri Eurooppaa ja ottavat lapset mukaansa, jolloin koulunkäynti keskeytyy. Tai jos vanhemmat eivät ota lapsia mukaansa, niin lapset jäävät esimerkiksi isovanhempien huomaan, ja koulun käymisestä on helppo alkaa luistaa. Romanit elävät tässä ja nyt. He eivät ole tottuneet ajattelemaan tulevaa, ja esimerkiksi sitä, kuinka koulutus voisi taata heidän lapsilleen turvatumman tulevaisuuden.

Kirjan nimi Ohikuljetut on enemmän kuin osuva. Itse kuulun juuri niihin ohikulkeviin, jotka kääntävät katseensa muualle, eivätkä halua ottaa katsekontaktia kerjäläisiin. Aivan kuin se jotenkin olisi helpompaa olla näkemättä toisen ahdinkoa. Se, mitä ei näe, ei kosketa minua. Niinkö se meni? Kirjan luettuani olen vasta alkanut ymmärtää, kuinka nämä kerjäläiset oikeasti yrittävät tienata leipäänsä. Ei se palkka sieltä kupin pohjalta helposti kerry. Pahimmissa tapauksissa päälle syljetään, potkitaan ja hakataan. Ehkä minä itse jonakin päivänä rohkaistun ja annan kuppiin euron tai kaksi. Kerjäläiset ovat ihmisiä siinä missä me muutkin. Heidän kohtalonsa on vain täysin erilainen kuin meidän. Ei ole helppoa olla luku- ja kirjoitustaidottomana vieraassa maassa, jonka kielikin on aivan erilaista kuin oma kieli. En sano, että kaikki kerjäläiset olisivat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta uskon, että melkoisen suuri prosentti tähän kategoriaan kuuluu.

Olisin ehkä ollut huomioimatta koko kirjaa, ellei Kimmo Oksanen olisi ollut Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Oksanen kertoi kirjasta niin mielenkiintoisesti, että kirja lähti lukuun lähes heti. Jotenkin tuli tunne, että haluan tietää aiheesta enemmän ja tämän kirjan avulla se onnistui. Oksanen kertoi, että romanien matkassa on pitänyt heittää kyynisyys pois, olla silmät tarkkoina ja korvat kuulolla. Kirja on konkreettinen teko, joka on samalla kuvaus romanien tavallisesta elämästä.

Kirjassa on myös runsaasti valokuvia, koska onhan toisena tekijänä ollut valokuvaaja. Kuvat ovat koskettavia ja pysähdyttäviä. On kuvia romanien tavallisesta arjesta. On lasten riemua ja naurua, mutta on myös köyhyyttä ja kurjuutta. Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljettuihin kannattaa tarttua ihan sen takia, että kirja herättää paljon ajatuksia.

Kirjan sain kustantajalta, joten kiitos lähtee siihen suuntaan.






15.10.2018

Syntipukki löytyköön

Helsingin Kaupunginteatterin syksyn ohjelmistossa on Agapetuksen Syntipukki Studio Pasilassa. Näytelmä kiehtoi erilaisuutensa vuoksi, joten lähdin paikalle katsomaan, mitä pitäisin tällaisesta toteutuksesta. Pidinhän minä. Koomisia tilanteita riitti ylin kyllin.

Mitä esityksessä sitten on erilaista? Ensinnäkin kyseessä on yhteistuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kanssa. Näytelmässä on vain kaksi konkarinäyttelijää. Loput näyttelijät ovat koulun penkiltä. Eikä tässä tietenkään vielä kaikki. Kukaan näyttelijöistä ei tiedä, mitä roolia tai rooleja joutuu näyttelemään illan aikana. Ensimmäisen näytöksen alussa yleisön joukosta yksi vapaaehtoinen saa olla roolien arpojana. Tämä arvonta määrittelee myös kahden seuraavan näytöksen roolit. Jokaisella näyttelijällä on siis kolme eri roolia illan aikana. Aika hurjaa, koska siinähän on pakko osata periaatteessa koko näytelmän vuorosanat ulkoa. Toisaalta, yksi näyttelijöistä on aina kuiskaaja, joten apuja tulee sieltä suunnalta, jos on tarve.

Asta Sveholm, Joel Hirvonen ja Nenna Tyni
Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri



Syntipukki on näytelmä, joka kertoo erään tavaratalon henkilökunnasta, johtoportaasta sekä hieman asiakaskunnasta. Tavaratalo on sellainen vähän parempi ja fiinimpi kauppa. Ei mikään peruskauppa. Tavaratalon kemikaaliosastolla on vastikään aloittanut Irja Salo, joka joutuu jatkuvasti kahnauksiin asiakkaiden kanssa, koska on varsin suorasanainen nuori nainen. Irja saakin kutsun henkilöstöpäällikkö Aron juttusille kerran, jos toisenkin ja varoituksiahan siitä lankeaa. Samaan aikaan henkilöstöpäällikön juttusille hakeutuu Koikkalainen. Nuori mies, joka haluaa tienata rahaa ostaakseen itselleen maitokaupan. Jostain syystä Irja Salo saa huikean idean ja Koikkalainen sitä myötä työpaikan. Työpaikan hyvinvointi kasvaa ja asiakkaat ovat tyytyväisiä.

En tietysti tunne vielä näitä uusia näyttelijänalkuja, mutta Syntipukin nähtyäni tiedän, että uutta ja hienoa näyttelijäkuntaa on kasvamassa Suomeen. Uskomattoman monipuolisia ja moneen taipuvia nuoria näyttelijänalkuja. Näkemässäni esityksessä ensimmäisen näytöksen vahtimestari Miettisen arpa osui Joel Hirvoselle ja Irja Salon arpa Santeri Kinnuselle. Oli huikea seurata, kuinka Hirvonen oli Miettisen asussa ehdoton ja tiukka, mutta valmis pikkuriikkisen myöntymään kauniin ja nuoren naisen Irja Salon edessä. Kinnunen puolestaan nauratti jo ihan ulkonäöllisesti. Onhan se hauskaa, että mies pukee naisten vaatteet päällensä ja vielä viiksien kera. Eikä se siihen tietysti loppunut. Toisessa näytöksessä Jouko Klemettilä puolestaan esitteli Irja Salon sulokkaita sääriä ja taisi se hameenhelmakin hieman liian ylös kohota.

Jouko Klemettilä ja Santeri Kinnunen
Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri



Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on tehnyt vaikuttavaa työtä ohjatessaan tällaisen teoksen, vaikka näytelmän alussa näyttelijät vakuuttelivatkin, että Kotkaniemi pääsi itse helpolla, kun ei jakanut rooleja. Joka tapauksessa näytökset vaihtuvat sulavasti, ja vaikka näyttelijät vaihtuvat rooleissa, niin se ei häiritse näytelmän seuraamista. Pidin myös siitä, kuinka kuiskaajaa hyödynnettiin esityksessä. Jos vuorosana unohtui, niin se sanottiin kovaan ääneen tai rallateltiin tai jotain muuta vastaavaa. Yleisö siis sai todellakin tietää, etteivät ne vuorosanat aina muistu mieleen ihan tuosta noin vaan.

Se ihmetytti, että sali oli puolityhjä tiistaina, jona esityksen näin. Ennen esitystä sanoin ystävälleni, missä kaikki ihmiset ovat. Ajattelin, että tulevat viime hetkillä, mutta ei. Sali oli tyhjä. Niin tyhjä, että sai valita haluamansa istumapaikan. Sääli, koska tässä on näytelmä, joka sopii illan hauskuttajaksi iästä riippumatta. Syntipukki on väsätty sellaiseen muotoon, joka naurattaa, koska roolituksessa tulee aina hauskoja kiemuroita. Kukapa ei nauraisi miehille, jotka pukeutuvat naisten vaatteisiin. Niin, ja olihan sekin hauskaa, kun pääjohtaja Vaaran vaatteissa esiintyi pienikokoinen nainen. Oi joi, mikä hartialeveys.

Emil Kihlström, Jouko Klemettilä, Nenna Tyni ja Alex Anton
Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri



Jälkikäteen mietin, kuinka Syntipukki on myös ajankohtainen näytelmä. Nykyaikanahan ei saisi syyllistä etsiä työpaikoilla, vaan pitäisi korjata virheet yhteisymmärryksessä ja hyvällä yhteistyöllä. Ikävä kyllä se on unelma, joka harvoin toteutuu. Kyllä niitä syyllisiä tai syntipukkeja edelleenkin työpaikoilla jahdataan ja kenties lahdataankin.

On muuten niin, että nyt kannattaa pitää kiirettä, jos Syntipukin haluaa nähdä näyttämöllä. Esitykset loppuvat lokakuussa. Onneksi itse ehdin nähdä tämän hauskuuden.

Syntipukki sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa tiistaina 18.9.2018.

Rooleissa: Alex Anton, Joel Hirvonen, Emil Kihlström, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm ja Nenna Tyni

Ohjaus: Pentti Kotkaniemi
Lavastus ja puvustus: Vilma Mattila
Valosuunnittelu: Markus Schaffter
Äänten toteutus: Miika Storm
Naamioinnin suunnittelu ja toteutus: Greta Westermark-Silmunmaa

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.


14.10.2018

Helsingin Kirjamessut lähestyvät, arvontaa pukkaa


Helsingin Kirjamessut lähestyvät kovaa vauhtia. Messut alkavat torstaina 25. lokakuuta ja sunnuntaina 28. lokakuuta vietetään viimeistä messupäivää. Neljä kokonaista päivää, jolloin kirjaintoilijat voivat tutkia kasoittain kirjaihanuuksia Helsingin messukeskuksen ytimessä. Arvatkaa, aionko olla mukana ainakin parina päivänä? Sain bloggaajapassin ja vastaus on kyllä.

Kirjamessujen ohjelma on laaja. Kirjamessujen teemamaa on tänä vuonna Yhdysvallat, jonka kirjallisuutta ja kulttuuria tuodaan messuilla esille. Kirjamessut on kuitenkin kaikkea muutakin. Kirjailijahaastatteluja löytyy lähes taukomatta ja useammaltakin eri paikalta. Tänä vuonna haastatteluiden näyttämöpaikat on nimetty hauskasti Helsingin kaupunginosien tai paikkojen mukaan. Lukupiirit ovat myös tutustumisen arvoinen juttu, mutta niihin pitää ennakkoilmoittautua.

Itse en aikonut enää sunnuntaina mennä paikalle, mutta messuohjelmaa tutkiessani alkoi hieman kutkuttaa. Sunnuntaina puolen päivän aikaan Punavuoren lavalla olisivat äänessä Kirsi Vainio-Korhonen, Katja Tikka, Elina Maaniitty ja Iisa Aaltonen. Haastattelijana Sirpa Kähkönen ja aiheena Seksityö – Suomen vanhin ammatti? Olen lukenut Katja Tikan & kumppaneiden kaksi aikaisempaa Helsinkiin liittyvää historiateosta ja nyt ilmestynyt Punaisten lyhtyjen Helsinki (Minerva, 2018) kiinnostaisi myös. Mutta mutta, samaan aikaan Esplanadin lavalla Ville Blåfield haastattelisi Björn Weckströmiä kirjan Myyttien muotoilija – Taiteilijan omaelämäkerta (Bazar, 2018) tiimoilta. Tämäkin kiinnostaisi, koska minulla on reilun kahden vuosikymmenen rakkaus Lapponia-koruihin. En uskalla lukea enempää messulehteä, koska kaikkea haluaisin kuulla ja nähdä.

Lukupiirit ovat mukava tapa päästä syvemmälle lukemansa kirjan saloihin. Pääsee keskustelemaan kirjailijan kanssa kirjasta enemmän, joka avaa kirjan tarinaa mukavalla tavalla. Yleensä lukupiireissä on aina yksi nimetty bloggaaja mukana, joka raportoi omalla postauksellaan Kirjamessujen lukupiiristä. Itse olin viime vuonna Mikko Kalajoen Miesmuistin alustavassa lukupiirissä, joka oli tavallaan lukupiiri lukupiirin sisällä. Tänä vuonna pääsin samalaiseen sisäiseen lukupiiriin mukaan. Kirjana on Antti Heikkisen Kehveli (WSOY, 2018). Tehtävänämme on lukea Heikkisen kirja ennakolta ja toimia lukupiirin alustavina keskustelijoina, jos keskustelu ei muuten meinaa lähteä käyntiin. Varsinaisena bloggaajana Kehvelin lukupiirissä toimii Amman lukuhetki -blogin Amma. 

Minulla on kolme messulippua messuille, jotka haluan arpoa teille ihanat ja rakkaat lukijani. Lisäksi on myös sellainen kiva juttu, että minulla on Antti Heikkisen Kehvelistä koskematon kirja kaapissani, jonka laitan arvontaan myös. Sinulla on mahdollisuus voittaa toinen alla olevista palkinnoista:

1. palkinto: Antti Heikkisen Kehveli sekä 1 pääsylippu Helsingin Kirjamessuille
2. palkinto: 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille

Messulipulla voit vierailla Helsingin Kirjamessuilla yhtenä päivänä, tai jos voitat toisen palkinnon, niin kahtena, ellet halua lahjoittaa toista lippua jollekin ystävällesi. Yhden lipun arvo on 19 euroa. Samalla lipulla pääsee vierailemaan myös Viini ja Ruoka 2018 messuille.

Arvonnan säännöt:

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.
2. Kerro kommenttikentässä, mikä kirjamessuilla kiinnostaa.

Koska sähköpostiosoitetta ei saa enää pyytää kommentin yhteyteen, käy tarkastamassa arvonnan jälkeen, onko voitto osunut kohdallesi. Jos voittajasta ei kuulu mitään kolmeen päivään, niin arvonta suoritetaan uudestaan.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 21.10.2018 klo 18.00. Tämän jälkeen ilmoitan erillisessä blogipostauksessa voittajan.

Arpaonnea kaikille!

Antti Heikkisen Kehvelin alustavan lukupiirin muut osallistujat tulevat blogeista:


Lukupiiri pidetään perjantaina 26.10.2018 klo 16.30. Jos kiinnostuit, niin ilmoita itsesi mukaan lukupiiriin. Tiedossa on varmasti mielenkiintoinen tunti.





11.10.2018

Huonosti vartioitu tyttö


Sen ei tarvitse olla kuin yksi tunti vuorokaudessa, joka vie ihmismielen aivan muihin atmosfääreihin ja rentouttaa olotilan. Kiitos Helsinki Dance Companyn työryhmä. Te teitte sen. Veitte minut tunniksi satumaiseen tunnetilaan pois kiireestä ja huolista. Kävin nimittäin katsomassa Huonosti vartioidun tytön ensi-iltana. Fiilis oli kumman kevyt ja leijuva vielä seuraavanakin päivänä.

Huonosti vartioitu tyttö on inspiroitunut samannimisestä klassisen baletin teoksesta La Fille mal gardée. Yhteistä teoksille ei ole kuin tähtitanssija. Helsinki Dance Companyn versiossa miehet ovat saaneet yksisarvisten olotilan. Mistä ihmeestä on siis kyse?

Heidi Naakka
Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri



Teoksen pääosassa on nainen (Heidi Naakka) tai pitäisi ehkä puhua tytöstä, jos ajatellaan teoksen nimeä. Tyttö on saanut isältään loistavan elämänohjeen: ”Voit tehdä ihan mitä haluat. Sinä pystyt siihen.” Tyttö onkin perustanut huoltoaseman, joka on ympäri kaikkina vuorokauden tunteina. Seuraavassa hetkessä samainen naisihminen valaa kynttilöitä omassa pajassaan. Nainen heittäytyy hetkestä toiseen, eikä anna minkään estää elää sellaista elämää, jota hän haluaa. Yksisarviset (Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) ovat naisen parhaita ystäviä ja välillä ehkä vihamiehiäkin. Nainen leikittelee yksisarvisilla, ja yksisarviset tulevat perässä tai menevät edellä, jos nainen ohjastaa.

Heidi Naakka on yksinkertaisesti uskomaton. Kuinka sulavasti nainen tanssii ja on kuin sulaa vahaa yksisarvisten käsissä vai pitäisikö sanoa etujaloissa. Hengästyttävän kaunista katseltavaa. Pidin myös siitä, kuinka Naakka on välillä kunnon femme fatale ja seuraavassa hetkessä jotain muuta. Entä sitten yksisarviset. Apua! Aivan mahtava nelikko, jonka liikehdintää näyttämöllä oli mieletöntä seurata. Selän takana supattelua ja jonkun valitsemista uhriksi yleisön eteen. Yksisarvisilla on muuten varsin erikoinen tapa puhua.

Jyrki Kasper, Johannes Purovaara, Mikko Paloniemi ja Jyrki Karttunen
Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri



Jyrki Karttunen on luonut esityksen koreografian. Taitavaa koreografiaa siivittävät dramaattiset käänteet valoissa ja musiikissa. Valosuunnittelusta on vastannut Jukka Huitila ja musiikkisuunnittelusta ja äänistä Aleksi Saura. Katsoja ei voi ikinä arvata, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu. Kaiken kukkuraksi esityksen puvustus on huikea. Kiitos kuuluu Karoliina Koiso-Kanttilalle. Tytön vaatteet vaihtuvat hetkessä. Jokainen asu on erilainen ja suurenmoinen. Yksisarvisten asut ovat mainiot. Värikkäät sukkahousuasut häntineen ja kaikkineen. Niin, ja ne yhdet sarvet päässä, eikä unohdeta uima-asuja.

Vakavammin ajateltuna Huonosti vartioidussa tytössä voidaan nähdä viitteitä Me Too -kampanjaan. Teoksessa naista ei kylläkään esineellistetä, pikemminkin miehet tai oikeastaan yksisarviset. Pelkästään yksisarvisten asut ovat peittäviä, mutta samalla paljastavia. Tietysti joku tarkkasilmäinen näkee esineellistämistä toisinkin päin, mutta se on ehkä ennemminkin tytön omaa aikaansaannosta ja halua. Teoksessa voi nähdä myös lähtemisen vaikeuden. Lähtö on uusi askel tulevaisuuteen, mutta samalla se on vaikea paikka. Kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse. Lisäksi sinua jää joku kaipaamaan entisessä.

Jyrki Kasper, Jyrki Karttunen, Mikko Paloniemi, Johannes Purovaara ja Heidi Naakka
Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri



Huonosti vartioitu tyttö on kuin kaunis satu. Aluksi ajattelin, että tätä voisi mennä periaatteessa lastenkin kanssa katsomaan, koska lapsen puhdas mielikuvitus näkee yksisarviset satuhevosina. Ei sellaisina kuin joku allekirjoittanut, jolla on likainen mielikuvitus. En usko, että lapsi näkee teoksessa seksuaalista puolta. Sitten kuitenkin aloin miettiä lisää, ja ajattelin, että kovat äänet, pimeät kohtaukset ja tietyt valaistukset saattavat pelottaa lasta. Ei siis ehkä kuitenkaan lapsille. Helsingin Kaupunginteatterin suositusikäraja on 15-vuotiaasta ylöspäin.

Huonosti vartioitu tyttö sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 10.10.2018.

Tanssijat: Heidi Naakka, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara

Koreografia: Jyrki Karttunen
Lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Musiikki ja äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamiointi ja kampaukset: Milja Mensonen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.


8.10.2018

Antti Heikkinen: Kehveli


Minulle tulee Antti Heikkisestä aina mieleen Juice Leskinen. Miksikö? Siksi, että Heikkisen Juicesta kertova Risainen elämä on jättänyt sellaisen lukujäljen, että sitä on ollut vaikea pyyhkiä pois. Nyt kuitenkin tapahtui jotain. Sain Antti Heikkisen uutuuskirjan Kehveli (WSOY, 2018) luettavakseni. Kehveli on jotain aivan muuta kuin Juicesta kertova tosiasioihin perustuva kirja. Kehvelin luettuani täytyy todeta, että Antti Heikkinen on monilahjakkuus. Mies osaa kirjoittaa kirjoja ääripäästä toiseen. Hienoa.

Kehveli syntyy pahnanpohjimmaiseksi pappisperheeseen. Vanhemmilla ei oikeastaan ollut enää aikeita tehdä lapsia, mutta sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Kehvelin rohkeus ja kekseliäisyys sai jo lapsuus- ja nuoruusvuosina ihailua ja ihmettelyä aikaiseksi. Vuonna 1939 Kehveli saavutti täysi-ikäisyyden merkkipaalun ja sotataipaleellehan nuoren miehen oli lähdettävä. Mies sai kuitenkin jossain vaiheessa sotimisesta tarpeekseen ja päätti ottaa hatkat. Hatkat, jotka muokkasivat miehen loppuelämän taipaletta.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että Kehveli on kerrassaan mainio kirja. Nauraa sai, ja välillä junassa kanssamatkustajat katselivat minua alta kulmain, kun en voinut estää hihitystä. Eihän julkisessa kulkuvälineessä saa yksin nauraa. Siitä saa eräänlaisen leiman otsalohkoonsa. Antti Heikkinen on oikea tarinankertoja. Rakastan tällaisia veijariromaaneja, joissa totuus ikään kuin hämärtyy ja kaikki tuntuu olevan mahdollista. En halua paljastaa liikaa, mutta aikamoisia rooleja Heikkinen on jaellut Mannerheimille, entisille poliitikoille ja ihan hieman nykyisillekin tai ainakin yhdelle. Pähkähullua, mutta ah, niin hauskaa!

Antti Heikkisen kieli on rikasta ja hienoa sanoilla taiturointia. Miehellä on myös taito kuljettaa tarinaa. Pidin siitä, kuinka Kehveli tapaa elämänsä aikana erilaisia, ja voisiko sanoa jopa eriskummallisia henkilöitä. Jostain kumman syystä mies törmää samoihin henkilöihin uudelleen, ja alkuperäinen tarina saa jollain tavoin jatkoa sille, johon oli jääty aikaisemmin. Pidin myös kirjan jaottelusta kolmeen osaan. Koti, Uskonto ja Isänmaa. Tarvitseeko muuta edes sanoa?

En yleensä pidä siitä, kuinka kirjailijoita verrataan toisiinsa, mutta nyt on pakko ottaa vertaus. Olen ollut surullinen siitä, kuinka Arto Paasilinnan on käynyt. Mieheltä tuskin enää koskaan saadaan odottaa uutta romaania. Olen ollut jopa huolissani suomalaisten veijaritarinoiden jatkumosta. Nyt en enää ole. Antti Heikkinen on vastaus siihen ongelmaan. Täytyy myös mainita, että kirjan alussa ja lopussa mainitun jäniksen haluan viittaavan jollain tavoin yhteen Paasilinnan rakastetuimmista romaaneista Jäniksen vuosi.

On pakko antaa vinkki isänpäiväksi. Se on Antti Heikkisen Kehveli lahjapaketissa.

Antti Heikkiseen ja Kehveliin palaan blogissani myöhemminkin ainakin muutaman sanan verran. Olen nimittäin menossa Helsingin Kirjamessuille ja pääsin Antti Heikkisen Kehvelin lukupiiriin yhtenä bloggaajana. Minun lisäkseni keskustelemassa ovat bloggaajat blogeista: Amman lukuhetki, Kirjamies, Kirsin Book Club ja Tuulevin lukublogi. Lukupiiri pidetään perjantaina 26.10.2018 klo 16.30. Jos kiinnostuit, niin ilmoita itsesi mukaan lukupiiriin. Uskon, että tiedossa on viihtyisä tunti.

Kannattaa muuten olla kuulolla. Helsingin Kirjamessuihin liittyen tulossa on blogiarvonta.





7.10.2018

Riisuttu elämä


Maanantaina livahdin töistä aikaisemmin pois. Lähdin katsomaan Taiteen Sulattamon ennakkoesitystä Riisutusta elämästä. Mieleni oli avoin, enkä ollut ajatellut esityksestä juuri mitään ennen h-hetkeä. Mitä sitten tapahtui ennakkoesityksessä? Koin esityksen todella voimakkaasti. Tuli voimaton ja ahdistunut olo koko yhteiskuntaamme kohtaan, vaikka tunnelin päässä hieman valonpilkettäkin näkyi. Oli myös tunne koko viikon ajan siitä, ettei kyynel silmäkulmassa kovin kaukana ollut.

Riisuttu elämä on tositarina Tim Saarisen elämästä. Näytelmä alkaa Timin syntymästä. Syntymästä, joka ei ollut helppo. Äidin ailahtelevaisuus ja toisinaan (tai kenties aina) totaalinen välinpitämättömyys syöksee asiat siihen malliin, että Tim huostaanotetaan ja sijoitetaan sijaisperheeseen. Sijaisperheessä kaikki on päällisin puolin kunnossa. On kavereita ja elämä on kivaa. Timin mieltä kuitenkin kaihertaa jokin. Koulun alkaessa poikaa alkaa ahdistaa. Yökastelua, alakuloa, sisäänpäinkääntyneisyyttä, koulukiusaamista. Lista on loputon ja mätänä kirsikkana kaikkea koristaa seksuaalinen hyväksikäyttö. Pojan elämän alku ei ole onnistunut, eikä se sitä ole myöhemminkään. Pojan varttuessa mukaan mahtuu psykologeja, unettomuutta, laitoksia, kuntoutusta, pakkohoitoa. On onnenhetkiäkin, mutta ne ovat vain hetkellisiä pilkahduksia miehen elämässä.

Tim Saarinen esittää näytelmässä itseään. En tiedä, onko tässä syy siihen, miksi koin esityksen hyvin voimakkaana kokemuksena. Saarinen osaa joka tapauksessa antaa itsestään näyttämöllä kaiken. En tiedä myöskään sitä, onko omaa itseä vaikea vai helppo näytellä, mutta toivon siitä olevan miehelle apua toipumisen kannalta. Näytelmän toteutus on nimittäin osa KAUNIS MIELI -hanketta, jossa mielenterveystoipuja toimii kokemusasiantuntijana. Tällä tavoin yritetään auttaa kokemuksen jakajaa vaikeiden asioiden käsittelyssä. Lisäksi vastaanottava osapuoli niin ikään saa helpommin kuvan siitä, millaista on olla mielenterveystoipuja.

Taiteen Sulattamo: Riisuttu Elämä (2018)





Timin rinnalla näyttämöllä nähdään Mikaela Mansikkala, jolla on näytelmässä useita rooleja. Karmaisevimpia roolikohtauksia olivat ne, kun Timin mieli oli todella alamaissa. Peikkoja, mörköjä ja kauhukuvia näkyi joka puolella. Mansikkala oli tällainen kauhukuva. Oikeasti pelottava. En haluaisi saada uniini sellaista näkyä.

Eveliina Lafghani on ohjannut Riisutun elämän hienolla tavalla. Näytelmä välittää tuskaisan kuvan yhdestä yhteiskuntamme surullisesta puolesta. Vaikka näytelmässä on nähtävissä valoa Timin elämässä, luo se kuitenkin kuvan järkyttävästä tosiasiasta. Tosiasiasta, jossa mielenterveyspotilasta heitetään laitoksesta toiseen, osastolta toiselle, kuntoutuskodin yhdestä kerroksesta toiseen. Johan siinä jo menee sekaisin, kun on jatkuvaa muutosta. Itse ainakin inhoan jatkuvaa muutosta. Juuri kun olet asettautunut laakereillesi, niin matto vedetäänkin jalkojesi alta ja taas on aika vaihtaa paikasta toiseen. Ei kuulosta kivalta. En tietysti ymmärrä mielenterveydellisten kuntoutujien tervehdyttämisprosessista mitään, ja voi olla, että paikoilleen jääminen lamaannuttaa ihmisen entisestään, mutta ei tuollainen jatkuva muutoskaan hyvältä kuulosta. On kuin elämä olisi epävarmuutta päivästä toiseen.

Mielenterveydellisiin sairauksiin voi sairastua kuka vain, mutta mistä syystä mieli järkkyy? Sitä on vaikea sanoa, mutta Saarisen kohdalla kuvittelisin elämän alkuhetkien vaikeuksien jo vaikuttaneen siihen, että miehen elämässä alakuloa on riittänyt. Miksi mielen sairastumisesta ei sitten haluta edelleenkään puhua? Onko aihe yhä niin tabu, että kuvitellaan mielenterveysongelmaisten oikeasti olevan jotenkin poikkeavia? Tietenkin he ovat poikkeavia, mutta poikkeavia ovat kaikki yksilöt tavalla tai toisella, jotka maapalloamme asuttavat.

Taiteen Sulattamon Riisuttu elämä on Suomen ensimmäinen kulttuurikokemusasiantuntijamenetelmällä valmistunut näyttämöteos. Näytelmä rikkoo hienolla tavalla rajoja. Teos kannattaa ehdottomasti nähdä, jos on kiinnostunut saamaan lisätietoa mielenterveyskuntoutujien nykytilasta yhteiskunnassamme. Esitykset ovat lokakuun aikana, joten nyt kannattaa pitää kiirettä.

Taiteen Sulattamon Riisuttu elämä sai kantaesityksensä keskiviikkona 3.10.2018 KokoTeaterissa.

Rooleissa: Tim Saarinen ja Mikaela Mansikkala

Käsikirjoitus Tim Saarisen tekstin pohjalta: Eveliina Lafghani ja Raisa Omaheimo
Ohjaus ja dramaturgia: Eveliina Lafghani
Musiikki: Mikaela Mansikkala
Ääni ja Valosuunnittelu: Pekka Saukkonen
Tuotanto: Taiteen Sulattamo ja KokoTeatteri
Tuottaja: Sandra Beech

Kiitos Taiteen Sulattamolle mahdollisuudesta nähdä esitys sekä kiitos myös kuvalainauksesta.