6.1.2022

Vesitornin vuosi 2021

 

On aika paljastaa viidennen kerran Keravan vanhan vesitornin vuodenkierron kuvat. En ole kuvia muuten muokkaillut kuin hieman reunoja nipistellyt. Pääsääntöisesti otan kuvat kuukauden ensimmäisenä päivänä noin kuuden aikaan illansuussa. Tosin välillä unohtuu tai en ole kotona, joten kuvaaminen voi siirtyä päivällä tai muutamalla. Niin, ja kännykameralla kuvat napsin.

Nyt kuitenkin vesitorni estradille.


Tammikuu



Helmikuu



Maaliskuu



Huhtikuu



Toukokuu



Kesäkuu



Heinäkuu



Elokuu



Syyskuu



Lokakuu



Marraskuu



Joulukuu


Kuvia katsellessa en voi kuin ihmetellä tammikuun alun lumettomuutta. Sen jälkeenhän lunta tuli ja tuli. Enemmän kuin tarpeeksi. Ihmettelen myös, kuinka samaa sinisen sävyä on huhtikuun, kesäkuun ja heinäkuun taivaissa. Ykkössuosikki on lokakuu. Ihan vain värikkyyden takia. 

Muissakin blogeissa on näitä vuosi kuvina, mutta useimmat päivittävät kuvan tai kuvat kerran kuukaudessa blogissaan. Kiva tapa sekin. 

Koska tästä vesitornin kuvaamisesta on jo tullut perinne. Jatkan sitä tänäkin vuonna, ellei mitään ihmeellistä tapahdu. 

Mikä on sinun kuvasuosikkisi?

Edellisten vuoden kuvat löytyvät täältä: 

Vesitornin vuosi 2020

Vesitornin vuosi 2019

Vesitornin vuosi 2018

Vesitornin vuosi 2017


4.1.2022

Lesley Anne Ivory: Omat kissani

 

Joskus jokin aivan pieni asia voi saada hymyn huulille. Sain äidiltäni joululahjaksi kierrätyslahjan. Ihanan Lesley Anne Ivoryn kissakirjan Omat kissani (WSOY, 1991). Kirjan kansi vaikutti tutulta, mutta täytyy myöntää, etten kirjaa ollut aikaisemmin lukenut. Muutenkin tämä kierrätyslahja on kiva idea. Joskus työpaikkalääkärini kertoi, että he lainaavat vaimonsa kanssa toisilleen kirjastosta joululahjaksi kirjat. Mikä loistava idea sekin. 

Lesley Anne Ivory on kirjoittanut kirjan omista kissoistaan. Ihanista, persoonallisista karvapalloista, joita on kirjan kirjoitushetkellä ollut peräti kokonainen tusina. Mukaan on mahtunut Jemma, joka haki Ivoryn paikan päälle kätilöksi, kun oli synnytyksen aika. Viiru puolestaan oli iso kolli, joka toimi jenginjohtajana, kun piti tehdä jotain pahaa. Siamilainen Amon-Ra puolestaan saattoi tiputtaa jotain lattialle. Teon tehtyään siniset silmät katsoivat hämmästyneen viattomasti, ettei kissalla ollut aavistustakaan, kuka tiputti ja mitä tiputti. 

Ivoryn tapa kertoa kissoistaan on ihastuttava. Hän kertoo, kuinka mikäkin kissa on heille joutunut, ja millaisia luonteenpiirteitä kissalla on. Jokainen kissanomistaja tietää, että kissat ovat suuria persoonallisuuksia. Ivory kertoo myös tyttökissojen pentueista, ja kuinka joku tai parikin pentua saattoi jäädä heille asumaan. Pidin myös siitä, kuinka Ivory kuvaili kissojen välisiä suhteita. Osa kissoista saattoi olla parhaita ystäviä koko kissan eliniän ajan. 

Kirjan paras anti on ilman muuta Ivoryn mahtava kuvitus. Ivoryn kissakuvat ovat kerrassaan suloisia. Kissat ovat todella aidon näköisiä viimeistä viiksikarvaa myöten. Ihastuin myös kuvien värikkyyteen. Kissakuvien taustat ovat yksinkertaisesti kauniita. Aloin heti miettiä sitä, kuinka mahtavaa olisi tehdä Ivoryn kissakuvasta palapeli, ja tiedättekö mitä? Googlasin ja todellakin Ivoryn kissakuvista on tehty palapelejä. Menee luultavasti ostoslistalle. Vielä en kuitenkaan mitään tilannut, koska tekemättömiä palapelejä on joitakin kappaleita muutenkin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Meet My Cats on ilmestynyt vuonna 1989. Kirjan on suomentanut Eeva Heikkinen. 

Lesley Anne Ivoryn Omat kissani on ihana kuvakirja, jossa on kuitenkin myös kivoja tarinoita kissoista. Tämä kirja kannattaa kaikkien kissaihmisten lukea, jos vain osuu kohdalle.




 

3.1.2022

Kirjatilastoa vuodelta 2021

 

Tein viime vuonna ensimmäistä kertaa hieman yhteenvetoa vuoden aikana lukemistani kirjoista. Nyt on aika tarkastella vuoden 2021 lukemisia. Huomattavasti vähemmän luin viime vuonna kuin vuonna 2021. No, siihen on varmasti omat syynsä. 

Vuoden aikana luin yhteensä 42 kirjaa. Yli kymmenen vähemmän kuin toissa vuonna. Luettuja sivuja kertyi 14.621. Kirjojen keskimääräinen sivumäärä oli 348 eli lähes sama kuin vuonna 2020. Tosin ohuimmassa kirjassa sivuja oli vain 133. Paksuimmassa 892 sivua. Kaikki kirjat luin perinteiseen malliin. Äänikirjat eivät ole minun juttuni. 

Lukuintoni on selkeästi vahvinta kesällä. Heinäkuu ja elokuu loistavat pylväissä. Tämä johtuu myös siitä, että kesällä on pidempi loma, jolloin on enemmän aikaa lukea. Sen sijaan alkuvuosi ja loppuvuosi laahaavat lukumäärissä. Alkuvuosi oli hyvin raskasta aikaa mieheni sairauden ja kuoleman kanssa. Lisäksi lukupiirissä luettu Saatanatango tuntui kestävän saatanallisen kauan. Loppuvuosi on minulla aina jotenkin alavireistä. Joulukuussa on niin paljon kaikkea muuta aktiviteettia, jotta lukemiset kärsivät tästä.



Paljon käydään keskustelua siitä, miksi etenkin kotimaisten mieskirjailijoiden kirjoja luetaan vähemmän. Itsekin luen enemmän naiskirjailijoiden tuotoksia. Kuitenkin olen viime vuonna lukenut hieman enemmän mieskirjailijoiden teoksia verrattaessa vuoteen 2020. Näistäkin kotimaisia oli seitsemän kappaletta.



Olen lukenut kaikki kirjat suomeksi, mutta mielenkiinnon vuoksi tein tilaston kirjojen alkuperäisistä kielistä. Pidän suomalaisesta kirjallisuudesta ja se on nähtävissä kaaviossakin. Englanti tulee hyvänä kakkosena.



Vanhimman lukemani kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi oli 1946. Suurin osa lukemistani kirjoista on kirjoitettu parin viime vuoden aikana. Tästä voi päätellä, että luen paljon nykykirjallisuutta, mutta välillä nappaan hyllystä jonkin vanhemmankin teoksen.



Kirjoja on ehkä hieman tyhmä tilastoida kustantajittain, mutta tein sellaisenkin vertailun. Kymmenen teosta on yksittäisten kustantajien julkaisemia. Kuten vuonna 2020, viime vuonnakin Bazar loisti tilastoykkösenä. Eikä siinä mitään. Bazarilla on yksinkertaisesti hienoja kirjoja tarjolla. Otava on myös korkealla tilastossa. Sen jälkeen on tasaisempaa.



Tällaista tilastointia viime vuodelta. Yritän taas tänä vuonna jatkaa tätä perinnettä, koska on mukava lukea tilastoja siitä, kuinka on suoriutunut lukijana. Vuonna 2020 luin yhden kirjan viikkovauhtia. Viime vuonna yhteen kirjaan meni keskimäärin reilu viikko. Saas nähdä, kuinka tänä vuonna käy. Kilpailemaan en ala kenenkään kanssa. En edes itseni kanssa. 

Kuinka itselläsi meni viime vuosi lukemisten kanssa?


2.1.2022

Kaari Utrio: Yksisarvinen

 

Enpä arvannut, millaiseen urakkaan ryhdyin, kun lukupiirissä valittiin syksyllä luettavaksi Kaari Utrion Yksisarvinen (Tammi, 2014). Myönnän heti alkuun, että olen kerran aikaisemmin aloittanut lukemaan jotain Utrion kirjaa, mutta jätin kesken. Tyyli ei vain uponnut minuun yhtään. Voi olla, että olen joskus nuoruudessa jonkin Utrion kirjan kokonaan lukenutkin, mutta kesken jättäminen jättää minuun aina jäljen, koska oikeasti en juuri koskaan jätä kirjoja kesken. Luultavasti saan tällä tunnustuksella Utrio-fanien vihat niskaani, mutta tämä on vain minun mielipiteeni. 

Viikinkikaksoset Geir ja Ivar ovat toistensa vastakohdat. Geir on soturi, joka tekee mitä tahansa lähimmäistensä puolesta. Ivar on kaksosten herkempi osapuoli. Hän on runoilija. Toki Ivarkin miekkaan tarttuu, jos on tarve. Vuosien saatossa Ivaria kohtaa onnettomuus, jossa hän menettää näkönsä. Geir ja Ivar saapuvat 1000-luvun Eurooppaan mukanaan harvinainen unicornus, yksisarvinen, jolla on maagisia voimia. Yksisarvisen haltijaa kohtaa menestys ja varjelus. 

Constanzia on jalosukuinen nainen, jonka suku on jättänyt täysin kauppatavaraksi. Constanzian ja kaksosten tiet ovat kohdanneet silloin, kun Constanzia on ollut nuori tyttö. Tapaaminen jätti Constanziaan kuitenkin niin syvän jäljen, ettei hän pääse ajatuksistaan vartuttuakaan. Nuori tyttö rakastui Geiriin järjettömästi. Hänet naitetaan vuosien saatossa velipuolelleen, joka ei oikeasti ole naiselle mitään sukua. Avioliitto on pelkkää kulissia. Constanzia ilahduttaa muita naisia kertomalla tarinaa uskomattomasta Pohjolan soturista. Oikeasti kyseessä on tietysti Geirin tarina. 

Kaksosten ja Constanzian tiet kohtaavat myöhemminkin. Molempien perhekunnat palvelijoineen, sotilaineen, jalkavaimoineen ja ties minkä kaikkien kanssa lähtevät ristiretkelle Jerusalemiin. Geir on varma, että Jerusalemissa Ivar saa näkönsä takaisin. Matka on vaarallinen ja se kestää useita vuosia. Ihmishenkiä menetetään, mutta kaiken karuuden ja kurjuuden keskellä roihuaa kuitenkin rakkaus. Constanzian ja Geirin salainen suhde, josta ei intohimoa puutu. Rakkautta ei voi kuitenkaan tuoda julki. Siitäkin huolimatta, että osa läheisistä alkaa tehdä omia johtopäätöksiään. 

Huh huh, mikä järkäle kirja onkaan. Pelkästään sivuja on reilut 750. Oli myös pakko punnita kirja, koska sitä oli erittäin hankala lukea sängyssä. Painoa kirjalla on yli kilo. Nämä ihan aluksi kirjan fyysisiä ominaisuuksia. Kirjan sisältö on myös massiivinen. Tapahtumia ja henkilöitä on järkyttävät määrät. Lukupiirissä keskusteltiinkin siitä, että henkilöitä oli aivan liikaa. Lukijan oli vaikea pysyä aluksi mukana, kuka on kukin, koska nimet olivat samankaltaisia ja samasta henkilöstä saatettiin puhua eri nimillä. Keskustelua oli myös siitä, olisiko kirjan alusta voinut jättää ensimmäiset 300 sivua pois kokonaan tai vaihtoehtoisesti julkaista kirja kahdessa eri osassa. 

Kaari Utrio on osannut ujuttaa kirjaansa hienolla tavalla tarinaa naisen asemasta, joka oli joka suhteessa huonompi kuin miehen. Vaikka naisella oli jonkinlainen asema, oli hän siitä huolimatta pohjasakkaa verrattuna miehiin. Toisaalta lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että naisen aseman korostamista oli jopa jollain tavoin toistettu liikaakin kirjan tarinassa. Toki tästä syntyi loistavaa keskustelua lukupiiriläisten keskuudessa. Naisen asema on edelleen huonompi kuin miesten, vaikka Suomessakin tasa-arvosta puhutaan. Tasa-arvo on hieno sana paperilla, mutta käytännössä se harvoin toteutuu. Jokainen voi myös miettiä sitä, millainen on naisen asema esimerkiksi Afganistanissa. 

Kirjassa kerrottu ristiretki on osoitus siitä, kuinka eri uskontokunnat taistelevat keskenään. Vaikutti siltä, että turkkilaisia kirjan tarinassa vihattiin kaikista eniten. Onko tämän suhteen päästy eteenpäin? Ei. Edelleen nykymaailmassa soditaan uskonnon nimissä. En ole ikinä sitä ymmärtänyt, enkä tule ymmärtämäänkään. Miksi ihmisen uskonto, joka on jokaiselle henkilökohtainen asia, laittaa ihmiset sotimaan keskenään. Yksinkertaisena ihmisenä kuvittelisin, että uskonto olisi sellainen, joka toisi ihmisille uskoa, iloa ja helpotusta elämään. 

Yksisarvisen kanssa tuli lukuähky, jossa siirryttiin taistelusta toiseen. Itse täytyy myöntää, että menin aivan sekaisin kaikkien taisteluiden kanssa. Toki Kaari Utriota täytyy kiittää aivan uskomattoman suuresta työstä. Kirjan lopussa on kirjailijan saatesanat, joissa hän kertoo tutkineensa kaikki kirjassa olevat faktat. En edes halua miettiä, paljonko työtunteja sellaiseen on mennyt. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, kuinka keskiaika ei ole kaikille se läheisin historian ala. Kaari Utrion kirjat sopivatkin hyvin luettavaksi henkilöille, joilla on aitoa kiinnostusta historiaa kohtaan. Ainakin yksi lukupiiriläinen kertoi pitävänsä Kaari Utrion kirjoista paljon. 

Yksisarvisesta on tehty kaksi eri versiota. Alkuperäinen on vuodelta 2000. Lukemaani kirjailijan uudistamaan laitokseen vuodelta 2014, kirjailija on halunnut lisätä kaksi viimeistä lukua. Lisäksi kirjan kieliasu on tarkistettu. 

Kaari Utrion Yksisarvinen on kirja kaikille, jotka haluavat matkata keskiajan syövereihin uskomattoman rakkaustarinan ohella. Kirjasta ei puutu taisteluita ja ristiretki jo yksinään on melkoinen. Ja todellakin, kirjasta löytyy faktaa, jolla on hyvä kartuttaa historiatietojaan. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).





 

 

1.1.2022

Oskari Saari & Aki Hintsa: Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja

 

Täytyy sanoa, etten muuten olisi luultavasti lukenut Oskari Saaren ja Aki Hintsan kirjaa Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja (WSOY, 2021), mutta aihe liippasi niin läheltä, että halusin kirjan lukea. Kirja perustuu Hintsan päiväkirjamerkintöihin, jotka hän on kirjannut ylös sairastuttuaan haimasyöpään heinäkuussa 2015. Oma miehenihän kuoli viime maaliskuussa haimasyöpään. En ollut aivan varma, pystyisinkö kirjaa lukemaan, mutta aika oli kypsä. 

Aki Hintsa on varmasti nimi, jonka moni F1-maailmaa seurannut tietää. Hintsa toimi vuosikausia F1-kuljettajien luottolääkärinä. Pari vuotta sen jälkeen, kun Hintsa oli jättänyt formulavarikot, hän sai haimasyöpädiagnoosin. Alkoi taistelu vakavaa sairautta ja aikaa vastaan. Aki Hintsan tehtävänä oli aina ollut muiden ihmisten auttaminen. Sairaudesta kuultuaan hän sai vahvan johdatuksen Jumalalta, jolla oli Hintsalle vielä missio tehtävänään. Uskovana miehenä Hintsa luotti Jumalan puheeseen ja aikoi toteuttaa Herran tahdon. 

Vaikka Jumala olisi kuinka läsnä, ei se siitä huolimatta Hintsan haimasyöpätaistelusta helppoa tehnyt. Onnea Hintsalla kuitenkin oli. Solunsalpaajahoidot aloitettiin nopeasti. Hintsan olotila vaihteli päivästä toiseen. Välillä elämä oli epätoivoista, eikä pimeydeltä ollut valoa näkyvissä. Toisinaan taas syöpä ikään kuin unohtui taustalle ja Hintsa pystyi elämään lähestulkoon täyspainoista elämää. Hintsa hoiti edelleen tärkeitä työtehtäviä ja kävi korkean tason seminaareissa puhumassa. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa. Hintsan vaimo Linda joutui ottamaan vastuun perhe-elämästä kokonaan harteilleen. Pienet lapset Niina ja Tomi eivät vielä ymmärtäneet isän sairauden vakavuutta. Hintsan aikuiset lapset edellisestä avioliitosta ymmärsivät tilanteen vakavuuden ja se kenties lähensi isää ja lapsia entisestään. 

Aki Hintsa on ollut taistelija. Ilman muuta. Sitä ei voi kieltää millään tavoin. Kirjaa lukiessa tunsin kuitenkin myös suuttumusta. Suuttumusta suomalaista julkista terveydenhuoltoa kohtaan. Aki Hintsa asui Sveitsissä. Sen paremmin tuntematta sveitsiläistä terveydenhoitoalaa, uskaltaisin väittää, että Hintsa on suhteillaan päässyt nopeasti hoitoon. Kahden viikon kuluttua syöpädiagnoosista alkoivat ensimmäiset solunsalpaajahoidot. Mieheni kohdalla ykköskiireellisenä lähtenyt lähete haimakasvaimesta jäi pyörimään HUSin ihmeelliseen maailmaan. Lähetettä siirrettiin paikasta toiseen ja kiireellisyys alettiin aina laskea uudestaan siitä, mihin lähete milloinkin siirrettiin. Viimeisin pisara oli se, että joku oli siirtänyt lähetteen kakkoskiireelliseksi eli odotusaika 7-30 päivää. Vaikka lähetteen ja jatkon perään kyseltiin kuinka paljon, ei kukaan ikinä onnistunut antamaan mitään vastausta. Miehen ainoaksi kerraksi jäänyt solunsalpaajahoito oli noin 2,5 kuukautta diagnoosin saamisesta. Mitä, jos hoidot olisi pystytty aloittamaan heti diagnoosin saatua? Olisiko mieheni loppuelämä ollut hieman helpompi tai kenties pidempi? Kyllähän tällaisen kirjan lukeminen aiheuttaa tietynlaista katkeruutta. 

Hintsan päiväkirjamerkinnöissä on yksi kohta, jolloin mies tunsi syvää henkistä epätoivoa. Hän ei ollut saanut kirurgeja kiinni, kuinka jatkossa edettäisiin. Tällaista eloa mieheni ja minä elimme siihen asti, että lopulta syöpätautien klinikalla saatiin asiaan jotain lisätietoa. Kirurgi, joka miestäni aluksi hoiti, unohti kirjoittaa haiman entsyymikorvaushoidon lääkityksen. Mies laihtui laihtumistaan. Kymmeniä kiloja. Toki Aki Hintsakin laihtui, mutta vasta sairauden jälkipuoliskolla tuli totaalinen kuihtuminen. Tällainen välinpitämättömyys julkisen puolen hoitavilta lääkäreiltä on uskomattoman itsekästä. Potilas jätetään sairauden kanssa täysin yksin. Mitään tietoa ei ole, kuinka homma jatkuu. 

Olen iloinen, että Aki Hintsa sai sairauden aikana ikään kuin uuden mahdollisuuden, vaikka sairaus varjosti koko ajan taustalla ja lopulta ikävä kyllä myös uusiutui. Mies pystyi kuitenkin elämään melkoisen täysipainoista elämää noin vuoden verran ensimmäisestä diagnoosista. Mies matkusteli todella paljon, jota ihmettelin, koska todella sairaat ihmiset eivät jaksa matkustaa. Ainakin kuvittelisin näin. Hintsa myös eli terveellisesti ja kävi kuntosalilla aina kuin vain jaksoi. Luultavasti myös Hintsan vahva usko Jumalaan auttoi sairauden pyörteissä. 

Kirjaa lukiessa oli kamala lukea Hintsan pahoinvoinnista, ripulista, ruokahaluttomuudesta ja kaikesta siitä, joka itsellenikin tuli tutuksi, kun mieheni loppumatkaa seurasin. Uskon sen, että Hintsan omaisilla on ollut kauhea katsella vieressä, kun mies ei enää syö mitään. Morfiinin ottaminen käyttöön elämän loppumetreillä tuo välillä koomisia piirteitä, kuten myös Hintsan tapauksessa. Morfiini tuntuu antavan ihmevoimat, vaikka lopulta se taitaa olla se, joka ihmiselon jollain tavalla myös päättää vaikeissa sairauksissa. Näin olen itsekseni asiaa ajatellut. 

Oskari Saaren kirjoitustyö ei ole ollut helppo. Hyvän ystävän päiväkirjamerkintöjen ja haastattelujen pohjalta kirjoitettu kirja on kuitenkin hieno teos haimasyöpään sairastuneen ihmisen ja lähipiirin elämästä. Haimasyöpä ei päästä ihmistä helpolla. Myös Aki Hintsa tiesi, että haimasyöpä on pahin mahdollinen vaihtoehto. 

Oskari Saaren ja Aki Hintsan Tänään olen elossa -kirjaa suosittelen luettavaksi, jos haimasyöpädiagnoosi on kohdannut jotakin läheistäsi. Kirjaa ei kannata lukea ehkä vielä siinä vaiheessa, kun sairaus on päällä. Kirjalle on annettava aikaa. Kirja on mielenkiintoinen myös siinä suhteessa, kuinka paljon esimerkiksi formulamaailmasta tuttuja nimiä kirjan sivuilla vilahtelee.








Hyvää Uutta Vuotta 2022!

 

Olen yleensä kirjoittanut vuoden viimeisenä päivänä blogiini koosteen vuoden tapahtumista. Eilen en sitä tehnyt. Ihan jo sen takia, että iski kauhea flunssa päälle vuoden viimeisimpinä päivinä, enkä jaksanut ajatellakaan blogia. Onneksi ei kuitenkaan ollut koronaa. Sekin tuli testattua. Toisekseen en halua ajatella koko viime vuotta. Surullisista surullisin vuosin, jonka haluan jättää taakseni ja aloittaa tämän vuoden puhtaalta pöydältä. 

Viime vuosi meni blogin suhteen alavireisesti, kuten muutenkin koko viime vuosi. En vain saanut postauksia kirjoitetuksi, vaikka olisi ollut vaikka mitä kirjoitettavaa. En lupaa, että postaustahti tänä vuonna kiihtyisi, koska sillä aiheutan vain lisäpaineita itselleni. Yritän olla armollinen itselleni tänä vuonna. 

Armollisuutta toivon muutenkin tälle vuodelle. Ole vuosi 2022 hieman kevyempi otteisempi kuin edellinen, kulunut vuosi 2021. Jos et halua antaa minulle mitään mukavia juttuja tälle vuodelle, ole vain kuin et olisikaan. Jätä mieluummin vaikka huomiotta kokonaan. En toivo mitään ihmedieettejä, enkä pyydä parempaa terveyttäkään, koska sekin on nähty, kuinka turhaa sellaisten pyytäminen ja toivominen on. Ihan vain tasaista elämää jos saisi elää yhden vuoden. 

Korona meitä tuskin jättää rauhaan. Uskon, että se on tullut jäädäkseen. Yritetään vain elää annettujen ohjeistusten mukaan ja toivotaan, että koronaluvut kääntyisivät jossain vaiheessa parempaan suuntaan. 

Sinulle rakas blogini lukija toivon ihanaa uutta vuotta 2022! Elämässä on joka tapauksessa paljon hyvää, vaikka välillä sitä on hyvin vaikea huomata.




2.12.2021

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

 

Jotain olen saanut luettua, vaikka hieman vähemmän kuin normaalisti. Maylis de Kerangalin kirjan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016) ahmin parissa päivässä. Ihan vain sen takia, että joulukuun lukupiiri lähestyi uhkaavasti ja kirja piti saada luettua. Ei sen puoleen, kirjan tarina oli vetävä, vaikka aihe pyörikin elämän ja kuoleman välillä. 

Simon on lähtenyt aamuyöstä ystäviensä kanssa surffaamaan, koska säätiedotuksen mukaan aallot olisivat huippuhyviä. Nuorilla miehillä on upea aamuyö. Veden kylmyys ei heitä haittaa, kunhan he vain pääsevät aaltojen huipulle lautojensa kanssa ja saavat nauttia hurjasta menosta kaikin sydämin. Tällainen vie kuitenkin energiaa. Kotimatkalla Simon istuu pakettiauton keskipaikalla. Vanhan, huonokuntoisen auton varusteisiin ei kuulu turvavyötä keskipaikalle. Kuljettaja nukahtaa kesken ajamisen. Tapahtuu onnettomuus ja Simonia ei voi pelastaa mikään. 

Sairaalan teho-osastolla Simonin vanhemmille kerrotaan, että vaikka Simonin sydän lyö ja hän hengittää, on aivotoiminta kuollut. Toivoa pelastumisesta ei ole jäljellä. Vanhemmille tämä on murskaava isku. Entistä vaikeammaksi tilanteen tekee se, että elinluovutuskoordinaattori johdattaa heidät hankalan kysymyksen äärelle. Voidaanko Simonin elimiä luovuttaa ja siirtää niitä henkilöille, joiden elämänlanka riippuu siitä, ehtivätkö he saada elinsiirrännäisen. Ei aivan helppo pakka, kun menettää poikansa ja samalla pitää päättää tällaisesta asiasta. Simonin vanhemmat kuitenkin suostuvat. Tästä lähtee liikkeelle varsinainen kiitolaukka. Elimet pitää leikata ja kiidättää ne ympäri Ranskaa, kuitenkin niin, että ajallisesti kaikki menee nappiin. 

Lukupiiriläiset olivat harvinaisen yksimielisiä kirjan tarinasta. Hieno kirja, vaikka kirjan aihe olikin aiheuttanut etukäteen muutamalle henkilölle hieman tuskaa. Kirjassa kuolema on läsnä, mutta sillä ei mässäillä. Sen sijaan kirjailija on varsin hyvin perehtynyt elinsiirtoihin ja siihen, millainen tapahtumaketju elinsiirtoluvan saatua lähtee liikkeelle. Kirjan tarina näyttää myös sen puolen, mitä elinsiirrossa tapahtuu. Raottaa hieman sitäkin puolta, millaista vuoristorataa uutta elintä odottavan potilaan aivot käyvät, kun potilas kuulee, että on löytynyt sopiva siirrännäinen. Paljon vaikeita kysymyksiä, mutta ennen kaikkea paljon toivoa tulevasta. 

Maylis de Kerangal avaa kirjan henkilöhahmot erinomaisella tavalla. Esimerkiksi Simonin tyttöystävä esiteltiin hyvin pienesti, mutta kuitenkin niin hyvin, että lukija sai kunnollisen kuvan tytöstä. Sairaalan henkilökunnasta lukija saa erittäin ammattitaitoisen ja työhönsä sitoutuneen kuvan. Vaikka jokaisella sairaalan työntekijällä on oma elämänsä, töissä ollessaan he ovat ammattilaisia. Siitäkin huolimatta, että takana olisi uneton ja railakas yö tai naisystävä olisi jäänyt heittelemään pizzanpaloja ympäri kämppää, kun kutsu elinsiirtoleikkaukseen tuli. Kirja vahvistaa myös sitä, että vaikka ihminen tuntisi tai hänen annettaisiin ymmärtää, että hänen työnsä ei ole kovin tärkeää, niin jokaisella osatekijällä on tärkeä työpanos annettavanaan. Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, että jos yksikin ketjun lenkki katkeaa, niin katastrofin ainekset ovat käsillä. 

Kirjan ranskankielinen alkuteos Réparer les vivants on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan suomennoksesta ovat vastanneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kirjan pohjalta on tehty elokuva Niin kauan kuin sydän lyö. Yksi lukupiiriläinen oli nähnyt elokuvan ja piti elokuvaa rankkana. Kirjan tarina on melkoinen, mutta ei onneksi kuitenkaan liian rankka luettavaksi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että haluan muistaa tämän hienon lukujäljen ja jättää elokuvan näkemättä. 

Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on intensiivinen tarina yhden vuorokauden tapahtumista. Kirjassa on pitkiä ja kertovia virkkeitä, mutta ne eivät haitanneet lukukokemusta, koska tekstiä oli helppo ja miellyttävä lukea. Tämän kirjan sovitan mielelläni laatukirjallisuuden pariin. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).