12.10.2021

Kansallisteatteri: Dosentit

 

Se tunne, kun istut teatterin katsomossa ja tunnet eläneesi näyttämöllä olevan hetken itsekin. Kansallisteatterin Dosentit on enemmän ajan hengessä kuin voisi kuvitellakaan. Vaikka näytelmä sijoittuu yliopistomaailmaan, on tällaisia tilanteita ja konflikteja varmasti jokaisella työpaikalla. Yhteenottoja. Muka rakentavaa ja asiallista keskustelua. Uraportailla kohoamisen tavoittelua. Juha Jokela on nero. Mies on pureutunut nyky-yhteiskunnan työelämärakenteeseen todella perusteellisesti.



Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen


Johanna Virtanen (Ria Kataja) on sosiaalipsykologian professori. Hän alkaa tutkia yliopistotutkijoiden hyvinvointia yhdessä entisen opiskelijansa Fiona Eskolan (Marja Salo) kanssa. Fiona on post-doc-tutkija, joka kipuilee talousvaikeuksien ja lapsiperheen arjen keskellä. Johannalla ja Fionalla on tutkimuksessa omat hankaluutensa. Lisää ongelmia aiheuttaa Johannan ex-mies Eero Henrik Palola (Hannu-Pekka Björkman), joka haluaa lohkaista tutkimuksesta itselleen mojovan kakkupalan. Johanna joutuu yliopiston rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) kanssa napit vastakkain tuon tuosta. Rehtori on julkisuushakuinen. Häntä ei kiinnosta yliopistotutkijoiden hyvinvointi. Lisää vettä myllyyn tuo yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela). Heinilä on valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisi yliopiston johdolta pisteitä ja papukaijamerkin. 

Ria Kataja. Huh huh! Ihan oikeasti, mikä nainen! Kataja on lähes kolmetuntisen näytelmän joka kohtauksessa mukana. Hän on äänessä. Hän vetää pitkiä monologeja ja käy monimutkikkaita dialogeja. Hän uppoutuu roolihenkilönsä sisään kokonaisvaltaisesti. Innostus, epätoivo, loppuun palaminen. Mitä vain, niin tämä nainen hoitaa sen upealla tavalla. Ria Kataja on tähti.


Marja Salo ja Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen


Fionan roolissa oleva Marja Salo näyttelee uskottavasti somekiukkuista naista. Hän twiittaa pahan olonsa somemaailman luettavaksi. Hän saa lokaa niskaansa enemmän kuin tarpeeksi, mutta tämäkään ei naista pysäytä. Hän vastaa loanheittäjille yhä uusilla ja uusilla twiiteillä. Kirosanat kuuluvat niin ikään naisen twiittivarastoon. Pakko on myös hehkuttaa Maria Kuusiluomaa. Voi jestas, mikä rehtori ja esimies! Varsinainen ämmä. Oikeasti tekisi mieli kirjoittaa bitch, mutta koska en pidä vieraiden kielten sekoittamisesta suomenkieliseen tekstiin, niin mennään ämmällä. Voin hyvin kuvitella, kuinka tällainen esimies provosoisi työpaikoilla huonoa ilmapiiriä. Kauhukuva suorastaan. 

Näytelmän lavastus on tehty panoptikon-tyyppiseen puolikaareen, jonka on kehittänyt 1700-luvun lopulla filosofi Jeremy Bentham. Benthamin kehittämä panoptikon on vankilatyyppi, jossa vankeja pystytään tarkkailemaan ilman, että vangit tietävät, milloin heitä tarkkaillaan. Tämä sopii näytelmän teemaan paremmin kuin uskoisikaan. Ikinä ei tiedä, mistä silmät seuraavat sinua. Lavastuksen on suunnitellut Kati Lukka.


Hannu-Pekka Björkman, Tommi Korpela ja Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen


Dosentit on loistava kuvaus nyky-yhteiskuntamme työelämän ongelmakohdista. Asioista, joista ei yleensä puhuta. Parempi lakaista ikävät asiat maton alle, niin niitä ei ole olemassa. Näytelmän henkilöhahmot ovat mahtavia karikatyyrejä. Tällaisia henkilöitä löytyy varmasti jokaiselta työpaikalta. Vaikka näytelmän aihe on rankka, on pakko silti hymyillä. Näytelmää katsoessa avautuu myös näkymä sille, kuinka itse toimii työyhteisössä. Ehkä pitäisi itsekin välillä vilkaista peiliin. 

Dosentit on näytelmä, jota suosittelen kaikille työelämän asiantuntijoille, esimiehille, toimihenkilöille ja ihan kaikille, jotka ihmettelevät, miksi töissä ei menekään niin kuin kuvittelisi. Kilpailu viisaudesta ja nokkeluudesta on kovaa peliä, eikä sen tarvitse tapahtua yliopistomaailmassa, vaan sitä tapahtuu kaikkialla. 

Kansallisteatterin Dosentit sai kantaesityksensä Suurella näyttämöllä keskiviikkona 15.9.2021.

 

Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo sekä videolla Snezhina Petrova

 Ohjaus: Juha Jokela

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Valosuunnittelu: Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu: Timo Teräväinen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

Dramaturgit: Minna Leino ja Hanna Suutela

 

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille.


10.10.2021

Kale Puonti: Saarni

 

Olen jäänyt koukkuun Kale Puontin Pasilan Myrkky -dekkarisarjaan. Sarjaanhan tartuin sillä tavoin, että ensimmäisen kirjan nimi on Manni. Koska Herra Karvajalan oikea nimi on Manni, ei kirjaa yksinkertaisesti voinut sivuuttaa ja hyvä, etten sivuuttanut. Kyseessä on kotimainen dekkarisarja, jonka seurassa viihtyy. Nyt on ilmestynyt sarjan kolmas osa Saarni (Bazar, 2021). 

Yksityisyrittäjä Veijo Virkillä on näppinsä monessa mukana. Hän on autokauppias, mutta autot ovat jokseenkin sivuosassa miehen elämässä. Virkillä on bisneksiä, joita ei sovi päivänvalossa näytellä. Rikosylikonstaapeli Kaartamon työryhmä on seurannut Virkin tekosia, mutta mies tuntuu pääsevän jatkuvasti kuin koira veräjästä. Vähitellen kuitenkin selviää, että Virkki saa sisäpiiritietoa poliisin suunnalta, eikä mistä tahansa, vaan Poliisihallituksen ylitarkastaja Paavo Saarnilta. 

Saarni on joutunut Virkin pihteihin tahtomattaan. Miehet ovat tunteneet toisensa pikkupojista lähtien. Saarnin tie on ollut kunniallinen. Virkki puolestaan on ajautunut täysin toisenlaisiin piireihin. Tässä on pakko todeta, että perhetaustalla on ollut ratkaiseva merkitys miesten elämässä. Virkki on alkanut vaatia Saarnilta yhä uhkarohkeampia palveluksia. Saarni haluaisi kaiken loppuvan, mutta Virkki on toista mieltä. Hän maksaa Saarnille kunnon korvaukset palveluksista. Saarnin elintaso on korkea ja vaimo voi ostaa kaikki haluamansa merkkituotteet, kunhan rahaa vain tulee. 

Rikosylikonstaapeli Pesonen on jälleen kerran tarinan keskiössä Kaartamon työryhmän kannalta. Pidän Pesosesta. Miehestä, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan. Välillä saatetaan hieman mennä harmaalla alueella, onko kaikki aivan sallittua, mutta toisaalta, jos se toimii, niin antaa mennä vain. Saarni on kuvattu miehenä, jolla on koko ajan epämiellyttävä olo, ja miksi ei olisi. Onhan hänen omallatunnollaan vaikka mitä tekoja, joita poliisi ei katsoisi hyvällä. Saarnin perhe-elämä on kaikkea muuta kuin auvoisaa. Paremminkin voisi puhua perhehelvetistä, jossa mies ja vaimo ovat etääntyneet toisistaan niin kauaksi kuin mahdollista. Virkin poika Ville ja hänen ystävänsä Ahojärvi joutuvat myös vastuuseen teoistaan. Nuoret, alaikäiset miehet, joista toinen uhoaa, minkä ehtii, ja toinen vapisee pelosta. Mielestäni on loistavaa, että Puonti on ottanut nuoret mukaansa kirjan tarinaan. Jokainen voi miettiä, kuinka helposti ihmisen elämän suunta saattaa lähteä kulkemaan vääriä uomia pitkin. 

Pidän edelleen Puontin tavasta edetä kirjan tarinassa. Tällä kertaa kirjan luvut on nimetty sen mukaan, missä liikutaan. Luvut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Niitä ei ole turhaan pitkitetty, vaan on kerrottu vain olennaiset asiat, jotka paikkaan liittyvät. Pakko tietysti olla myös salaa tyytyväinen siihen, että oma asuinkaupunkini Keravakin on saanut lukunsa kirjaan. Tosin en haluaisi, että täällä rikollisuus jylläisi. Turvallinen lintukoto olisi paljon suotavampi vaihtoehto, mutta sellaista ei enää taida juuri mistään löytää. 

Kirjan tarinasta löytyy yhtymäkohtia Aarnion tapaukseen, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska tarina on vetävä ja jännittävä. Kirjan loppupuolella olin hieman hämmästynyt, kuinka tapahtumat etenivät. Eikö paha saanutkaan palkkaansa? Se selviää kuitenkin aivan kirjan lopussa. Sitä ei voi paljastaa. 

Pasilan Myrkyn neljäs osa Aribo ilmestyy tammikuussa 2022. Kirjahan menee tietysti lukulistalle. 

Kale Puontin Saarni jatkaa hienoa kotimaista dekkarisarjaa, jossa huumeet eivät ole sivuosassa. Kirja on ehdoton valinta, jos on pitänyt aikaisemmista Puontin teoksista. Tämä sopii hyvin myös isänpäivälahjaksi. 

Pasilan Myrkyn aikaisemmat kirjapostaukset löytyvät täältä: 

Manni

Milo



Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä

 

Moni tietää kirjallisuudesta Anna Gavaldan, mutta moniko on nähnyt naisen romaaneista tehtyjä teatteriesityksiä? Ilokseni voin todeta, että minä olen nähnyt. Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) on saanut esitysoikeudet Gavaldan menestysromaaniin Viiniä keittiössä (Je l’aimais). Tähän on pakko todeta, että mahtava saavutus KUT.


Seppo Halttunen ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy


Chloén (Elina Varjomäki) aviomies Adrien (Jan-Christian Söderholm) on jättänyt vaimonsa ja lapsensa. Hän on löytänyt uuden rakkauden. Elämänsä rakkauden. Chloé on suunniltaan surusta. Appiukko Pierre (Seppo Halttunen) on kiikuttanut Chloén mökille, jotta nainen saisi rauhassa miettiä tapahtunutta. Chloé on hysteerinen ja itku on herkässä. Pierre yrittää luoda naiselle mukavia olosuhteita. Chloé suutahtelee appiukolleen tuon tuosta, mutta vähitellen keskusteluyhteys löytyy ja viini virtaa. Viikonloppu tuokin melkoisen yllätyksen, kun Chloé tutustuu appiukkonsa salattuun puoleen. Pierren elämä ei olekaan ollut niin yksitotista kuin Chloé on luullut. 

Elina Varjomäellä on näytelmässä Chloén roolin lisäksi Mathilden rooli. Varjomäki tekee tasaisen laadukasta roolitusta kummassakin osassa, mutta täytyy myöntää, että ihastuin enemmän Mathildeen. Varjomäki saa tuotua naiseen sopivasti salaperäisyyttä. Seppo Halttunen rinnastetaan useimmiten komediaan, mutta tässä näytelmässä Halttusesta avautuu uusi, syvällisempi puoli. Halttunen nähdään roolissa, joka on monisyinen. Hänellä ei ole valmiita vastauksia Chloélle, eikä tarvitsekaan olla, koska elämä ei ole sellaista. Kaksoisroolituksessa nähdään myös Jan-Christian Söderholm. Adrienin rooli on lähestulkoon aina yliampuvaa ja tarkoituksellisesti provosoivaa, mutta se tuo syvälliseen näytelmään hieman hauskuutta. Nuoren Pierren roolissa Söderholm on kuin toisinto vanhemmasta Halttusesta. Pidin siitä, kuinka samankaltaisia nuori ja vanhempi Pierre ovat olemuksiltaan.


Elina Varjomäki ja Jan-Christian Söderholm
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy


Lija Fischer on dramatisoinut ja ohjannut näytelmän. Fischer on saanut tuotua näytelmään sopivasti filosofisuutta ja syvällisyyttä. Näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Mökkiviikonloppu vaihtuu hetkessä Pariisin nähtävyyksien äärelle, mutta näytelmä ei kärsi siitä millään tavoin. Näytelmän lavastus on yksinkertainen, mutta loistavasti onnistunut. Heti katsomoon mennessäni minulle tuli tunne sumuisesta syyssäästä. Kauniit vaahteranlehdet maassa ja katosta roikkuvat valokatteet toivat usvaisen tunnelman. Juuri sellaisen, jossa rakkaan ihmisen kanssa olisi ihana taivaltaa. Näytelmän lavastuksen takana on ollut Tinja Salmi

Voisi kuvitella, että Viiniä keittiössä on kepeä näytelmä, mutta se on kaikkea muuta. Viiniä keittiössä avaa näkymän, jossa rakkaus ei olekaan ikuista. Nuorena solmittu suhde voi olla varma ja turvallinen, mutta uusi rakkaus voi ilmestyä koska tahansa nurkan takaa. Yllättäen ja kovaa. Siinä vaiheessa parisuhde joutuu koetukselle. Jatkaako turvallisilla vesillä vai sukeltaako tuntemattomiin syvyyksiin? Siihen vain jokaisen oma sydän osaa vastata. Totta on kuitenkin se, että rakkaus satuttaa.


Seppo Halttunen ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy


KUT:in esittämä Viiniä keittiössä on näytelmä, jota suosittelen aikuisille, jotka haluavat laittaa ajatusnystyränsä töihin. Näytelmä antaa paljon, mutta se laittaa myös ajattelemaan elämää ja rakkautta. Vinkkinä myös mainittakoon, että lauantain esitykset alkavat jo kello 18.00. Itse pidän aikaisemmista aloituksista. 

Keski-Uudenmaan Teatteri sijaitsee Keravalla loistavien kulkuyhteyksien päässä. Juna-asemalta on teatterille lyhyt matka kävellä, joten näytelmää kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Helsingistä junamatka taittuu kahdessakymmenessä minuutissa. 

Keski-Uudenmaan Teatterin Viiniä keittiössä sai kantaesityksensä lauantaina 9.10.2021. 


Rooleissa: Elina Varjomäki, Seppo Halttunen ja Jan-Christian Söderholm 

Alkuteos: Anna Gavalda

Dramatisointi ja ohjaus: Lija Fischer

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinja Salmi

Äänisuunnittelu: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Kalle Tahkolahti

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Lämmin kiitos KUT:ille.



5.10.2021

Kuulumisia

 

Huomasin kauhukseni, että on tullut melkein kuukauden blogitauko. Ihan huomaamatta, vaikka ei ole ollut tarkoitus pitää taukoa. Piti ihan mietitä, mihin kaikki aika on mennyt, joten kirjaanpa niistä luettelon. 

🍂 Elokuun lopussa palasin kesälomalta töihin. Kauhea kaaos. Yllättäen tai oikeasti se oli arvattavissa. Ei muuta kuin hyvin tiivistä istumista aamusta alkaen koneen äärellä ja yleensä kotona etäkonttorilla. 

🍂 Työpäivien jälkeen olen ollut lievästi sanottuna raatona. Pitäisi ihmisen lähteä työpäivän jälkeen ulos, mutta mitä tekee meikäläinen? Menee ihan vain hetkeksi sängyn päälle lukemaan ja kissan viereen köllöttelemään. Kuinka käy? Ihminen nukahtaa herätäkseen hieman ennen viittä ja katsoakseen uutiset televisiosta. Kaiken lisäksi viiden uutisten jälkeen YLEn ykköskanavalla on tullut mitä koukuttavimpia sarjoja, joita olen tuijottanut kuuteen asti. Onneksi en sentään kaikkia, koska ainakin jokin niistä ärsytti minua alusta lähtien. Oli liian sliipattua.



🍂 Kuudelta onkin sitten voinut hetkeksi ryhdistäytyä ja tehdä jotain kotihommia, jonka jälkeen olen lähtenyt Herra Karvajalan kanssa ulos. Ulkoilut ovat kestäneet 1,5–2 tuntia. Siinä vaiheessa kello on jo ollut lähes puoli yhdeksän eli on voinut alkaa suunnitella iltapuuhia. Siinähän ne illat sitten ovatkin kuluneet. Nyt täytyy onneksi myöntää, että Herra Karvajalka on alkanut vaatia aikaisempia ulkoilutuksia ja tunti ulkona riittää. Myös tänään. Vesisateessa. 

🍂 Viikonloput ovat menneet jokseenkin hujauksessa. Lähes joka viikonloppu on ollut jotain aktiviteettia. On ollut ystävä kylässä, naisten mökkiviikonloppu, Korkeasaari-päivä. Sunnuntait olen yrittänyt pyhittää hyggeilylle.



🍂 Kaksi syysflunssaakin olen ehtinyt potea töiden alkamisen jälkeen. Se on kyllä oikeasti rasittavaa. Aivan hirvittävä väsymys, eikä jaksaisi liikuttaa eväänsäkään. Ensimmäisen flunssan iskiessä koronabotti suositteli koronatestiä. Kävin, koin ja hengissä selvisin. Ei ollut koronaa, enkä sitä olettanutkaan. Samana päivänä alettiin uutisoida, ettei henkilöiden, jotka ovat saaneet kaksi koronarokotusta, tarvitsi välttämättä mennä pienessä flunssassa koronatestiin. Ensimmäisen flunssan yhteydessä sain kolme päivää sairauslomaa. Siitäkin meni puolet töitä tehden. Etätöiden kiroja, kun haluat, että jotkin asiat on saatava eteenpäin, vaikka olisit puolikuollut. Toisen flunssan yhteydessä istuin vain koneen ääressä. Haukottelin ja join lämpöisiä flunssajuomia. 

🍂 Pari teatteriesitystäkin olen ehtinyt käydä katsomassa. Teatteri on kyllä ihan parasta hengen ravintoa. Siitä saa voimaa jaksaa. Esityksistä myöhemmin blogissa lisää, kunhan ehdin postaukset hieroa valmiiksi.







🍂 Lukupiirissä on luettavana tiiliskivikirja, joka painaa yli kilon. Punnitsin. En ole päässyt kirjan tarinan mukaan kunnolla, joten olen pakottanut itseni lukemaan kirjaa joka päivä 30 sivua. Kaikki meni siihen asti hyvin, kunnes muutama lukupiiriläinen halusi jatkoaikaa lukemiselle. Tämä oli minulle ikään kuin lupa höllätä. On mennyt iltoja, jolloin olen lukenut kirjaa vain pari sivua. Nyt on mennyt parina iltana kymmenisen sivua. Täytyy myös sanoa, että loppu häämöttää, joten sinnittelen. 

🍂 Herra Karvajalalla oli naisten mökkiviikonloppuna hoitajina äitini ja hänen miehensä. Jonkin verran pieni kissa oli ikävöinyt, mutta pääasiassa kaikki oli mennyt hyvin. Kissa oli päässyt lenkille. Herätys oli toiminut puoli seitsemältä aamulta ja muutenkin rutiinit olivat olleet kohdillaan. Tosin hoitajat eivät olleet oikein ymmärtäneet, että Herra Karvajalan pitää päästä sängyn jalkopäähän nukkumaan. Ihmiset väistävät ja laittavat jalkansa sivuun, jotta kissa mahtuu. 

🍂 Olen myös istunut viikonloppuisin palapelien äärellä. Ällistyttävää, kuinka palapelit vievät aikaa, mutta samalla se on ihanaa hermolepoa, jossa voi keskittyä vain seuraavan palan löytymiseen.



Tällainen syksyn aloitus täällä. Nyt yritän taas ryhdistäytyä, jos ei kolmas syysflunssa iske, ja jos Herra Karvajalka jatkaa aikaistettua ja lyhennettyä ulkoilua. 

Miten teidän syksynne on lähtenyt käyntiin? Oletteko nauttineet syksyn kauniista ruskasta?



12.9.2021

Karin Fossum: Mustat sekunnit

 

Kirjan kannella on väliä. Se tuli taas todistetuksi, kun etsin kissaulkoilulle luettavaa. Lukemattomien pinossa on pyörinyt vuosikausia Karin Fossumin Mustat sekunnit (Like, 2006). En ole kirjaan koskenut, koska kansikuva ei ole ollut yhtään kiehtova. Nyt halusin kuitenkin mukaani jonkin kevyen ja pienen pokkarin, joten valitsin Fossumin kirjan. Mikä mahtava yllätys olikaan, kun kirjan tarina imaisi mukaansa. 

Yhdeksänvuotias Ida lähtee kioskille ostamaan uusinta hevoslehteä ja purukumia. Yksinhuoltajaäiti Helga osaa arvioida, milloin tyttären pitäisi palata kotiin. Ida ei kuitenkaan palaa. Äiti alkaa hermoilla. Ida on aina pitänyt lupauksensa. Jotain on täytynyt sattua. Äidin huoli kasvaa kasvamistaan. Omatoiminen etsintä ei tuota tulosta. On aika ottaa yhteyttä poliisiin. 

Ylikomisario Konrad Sejer saa kollegansa Jacob Skarren kanssa tehtäväkseen tutkia Idan katoamista. Tyttö vaikuttaa hävinneen kuin tuhkana tuuleen. Päivät kuluvat, eikä poliisi voi enää luottaa siihen, että tyttö olisi elossa. Miehet kuulustelevat Idan lähipiiriä, mutta kukaan ei tunnu tietävän mitään, vaikka Idan serkku Tomme vaikuttaakin hieman levottomalta. Syynä on kuitenkin se, että Tomme on kolaroinut autonsa kanssa ja pelkää, että siitä tulee seuraamuksia. 

Kirjan miljöössä ollaan pienessä norjalaiskylässä. Hieman uinuvaa ja rauhallista menoa, mutta kun jotain tapahtuu, kylä herää eloon. Idan tapaus on uutinen, joka herättää keskustelua. Kukaan ei ole nähnyt Idaa pyöräilemässä kioskille, mutta mielipiteitä ihmisillä on. Ihmiset myös osallistuvat sankoin joukoin etsimään Idaa. Olisihan se hienoa, jos löytäisi tytön ja pääsisi itsekin patsastelemaan parrasvaloihin. 

En olisi uskonut, millaisen dekkarin pariin jouduin, kun aloin kirjaa lukea. Kirjaa voisi luonnehtia hidastempoiseksi, mutta silti se menee koko ajan eteenpäin. Ilmassa väreilee jännitystä ja ahdistusta. Fossum piinaa lukijaansa loppuun saakka. Saattaa olla, että jos olisin lukenut kirjaa iltalukemisena sängyssä, olisivat kirjan tapahtumat tulleet uniini. 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Niitä on sopiva määrä, ei liikaa, eikä liian vähän. Kirjan tarinassa paneudutaan usein jonkun henkilöhahmon pään sisäisiin ajatuksiin. Joku voisi ajatella, että kuulostaa tylsältä, mutta tässä kirjassa tämä toimii. Henkilöiden ajatusmaailman avaaminen lukijalle tuo erilaista perspektiiviä lukukokemukseen. 

Kirjan loppuratkaisu oli jollain tavoin arvattavissa. Ei ihan alusta lähtien, mutta kun palasia alkoi loksahdella paikalleen, ei syyllistä tarvinnut enää miettiä. Siitä huolimatta Fossum vie tarinansa hienolla tavalla alusta loppuun saakka. Nautin siitä, kuinka kirjailija oli keksinyt mielenkiintoisen ja erilaisen tavan saada yhteyden Emiliin, mieheen, joka ei puhunut. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät dekkariin sopivaa lisämaustetta. Kaikki ei voi aina mennä niin kuin kuviteltaisiin. 

Kirjan norjankielinen alkuteos Svarte sekunder on ilmestynyt vuonna 2002. Kirjan on suomentanut Arvi Tamminen. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2004. Itse luin kirjan pokkariversion. Ruotsin dekkariakatemia myönsi Karin Fossumin Mustille sekunneille Martin Beck -palkinnon vuonna 2002. 

Täytyy myös myöntää, että Karin Fossum on mennyt minulta täysin ohi. Mustat sekunnit oli ensimmäinen kirja, jonka Fossumilta luin. Nyt jälkikäteen voin vain todeta, että Konrad Sejer seikkailee ainakin osassa Fossumin kirjosta. Ihan mielenkiintoinen lisä pohjoismaisten dekkarisarjojen joukkoon. 

Karin Fossumin Mustat sekunnit on kannesta huolimatta oiva valinta dekkarinälkään. Kannattaa lukea, jos osuu silmiin.






 

5.9.2021

Katja Kärki: Eeled

 

Postiluukusta tipahti mukava yllätys. Katja Kärjen uutuuskirjan Eeled (Bazar, 2021) ennakkokappale. Lämmin kiitos kustantajalle. Kirja kiinnosti ihan jo senkin vuoksi, että Katja Kärjen esikoisromaani Jumalan huone oli mielestäni erittäin kiehtova kirja. 

Pohjoissuomalainen Kristiina opiskelee opettajaksi. Hän on muuttanut Ruotsiin opiskelemaan. Täällä hän tapaa Torvaldin, rastahiuksisen nuoren miehen, joka herättää Kristiinan rakkauden kaipuun. On kuitenkin joku muukin. Bambi. Eihän Torvald voisi olla Kristiinasta kiinnostunut, koska vieressä on upeasti tanssiva Bambi, joka upealla ulkonäöllään ja hymyllään hurmaa kaikki. Toisin kuitenkin käy. Kristiina ja Torvald alkavat olla yhdessä, eikä aikaakaan, kun Kristiina huomaa olevansa raskaana. Onko Kristiina kuitenkaan valmis äidiksi? 

Torvald saa vakuuteltua Kristiinan, että yhdessä he kasvattavat lapsen. Onhan Torvaldilla upea Auringontalo, paikka jossa on tilaa. Molemmilla on myös paljon rakkautta annettavaksi pienelle tulokkaalle. Kristiina alkaa itsekin uskoa tulevaan. Hän alkaa elää auvoista odotusaikaa. Auringontalossa pidetään juhlia, joissa viini virtaa ja suitsukkeet tuoksuvat. Kaikki ovat vapautuneita ja mitä vain voi tapahtua. Tapahtuu myös se, että Bambi odottaa lasta. Torvaldille. Jotain särkyy, eikä Kristiina tiedä, kuinka hän pääsee asiasta yli. 

Auringontalo on paikka, joka on valoa täynnä. Torvaldin mielestä Kristiina on itse valo. Kristiina ei näin tunne. Bambi asuu heidän kanssaan Auringontalossa. Kyseessä on polyamorinen liitto. Kaikki elävät ulkoisesti kauniissa symbioosissa, mutta pinnan alla kuplii. Kristiina huomaa tunteidensa kylmenneen Torvaldia kohtaan. Sen sijaan hän huomaa yhä useammin käpertyvänsä saman peiton alle Bambin kanssa. Kristiina alkaa vuosien aikana miettiä yhä enemmän paluuta pohjoiseen. Bambi innostuu myös asiasta. 

Eeledin tarina kulkee kirjassa Kristiinan tarinan ohella välähdyksenomaisesti. Eeled on metsänpentu, joka eli vuosisatoja sitten. Kristiinassa virtaa Eeledin veri. Heidän elämissään on paljon samankaltaisuuksia. Eeled ja Kristiina ovat molemmat oman tiensä kulkijoita, jotka ovat joutuneet epäsuotuisaan liittoon. Sydän sykkii toisaalle ja haavemaailmoja riittää. Onko ainoa vaihtoehto pois lähteminen? 

Elämä oli hyinen virta, emmekä voineet kuin heittäytyä sen varaan ja toivoa, että pysyisimme pinnalla. (s. 247) 

Katja Kärjen kieli on kaunista ja väkevää. Hän kuvailee asioita niin, että lukija näkee tapahtumat edessänsä. Itse saatoin jopa haistella erilaisten kasvisruokien tuoksuja, joita Kristiina ja Bambi Auringontalossa keittelivät. Nautin myös siitä, kuinka Auringontalon hippijuhlia kuvattiin. Iltahämärää, jossa viimeiset auringonsäteet siivittävät pihapiiriä, jossa musiikki soi samalla, kun ihmiset tanssivat, nauravat ja rakastavat. 

Henkilöhahmoista ärsyynnyin heti Torvaldiin. En voinut ymmärtää, kuinka Kristiina haksahti tuollaiseen mieheen, jolla ei ole mitään suuntaa elämässänsä. Myöhemmin asia selvisi kyllä Kristiinallekin. Torvald puhui suuria, mutta teot eivät olleet mitään. Torvaldin äiti kustansi polyamorisen perheen elämän, koska kukaan ei käynyt töissä. Bambista en saanut oikein mitään otetta. Hän vain yhtäkkiä muutti Auringontaloon maha pystyssä. Bambi tuntui ihmiseltä, joka tuli kaikkien kanssa toimeen. Kristiinan kiinnipitäminen Auringontalon elämästä alkoi ihmetyttää. Miksei nainen vain ottanut lastansa ja lähtenyt takaisin Suomeen, koska tunsi koko ajan olevansa vaillinainen. 

Katja Kärki on ottanut kirjan yhdeksi teemaksi polyamorisen liiton. Liiton, joka puhuttelee ihmisiä, mutta josta ei monikaan varmasti kauhean paljon tiedä. Voiko tällainen liitto toimia vai tuleeko henkilöiden välille mustasukkaisuutta? Eripuraa tulee varmasti. Sitähän tulee kaikissa liitoissa. Onko polyamorisessa liitossa kuitenkin räjähdysherkempää kuin tavallisessa avio- tai avoliitossa vai yrittävätkö polyamorisen liiton jäsenet enemmän? On otettava useamman henkilön mielipiteet ja tunteet huomioon. Kärki kuvaa hienosti sitä, kuinka itserakas Torvald on. Hän tekee omia päätöksiään kertomatta niistä naisille, mutta suuttuu silmittömästi, kun kuuleekin jonkin asian muuttuneen Auringontalossa. 

Katja Kärjen Eeled on loistava valinta, jos rakastaa kaunista suomen kieltä. Kirjan tarina on erilainen rakkaustarina. Se on myös tarina äidistä ja tyttäristä sukupolvesta toiseen. 

Katja Kärjen Eeled ilmestyy tiistaina 7.9.2021.




4.9.2021

Ruth Hogan: Queenie Malonen Paratiisihotelli

 

Nyt se tapahtui taas kerran. Luin kirjan, jonka en olisi ikinä halunnut loppuvan. Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli (Bazar, 2021) on kerrassaan ihastuttava kirja. Olen pitänyt Hoganin aiemmistakin suomennoksista Kadonneiden tavaroiden vartija sekä Lauluja variksille, mutta nyt jos pitää laittaa kirjat paremmuusjärjestykseen, nousee tämä viimeisin suomennos ykköseksi. Yksinkertaisesti ihana kirja. Ruth Hogan on noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. 

Tildan äidin kuollessa Tilda palaa Brightoniin siivoamaan äidin kotia ja miettimään, mitä jäämistöllä tekisi. Siivoustyöt tuovat ihania muistoja mieleen, mutta mieleen nousee myös ikäviä muistoja. Tildan ja äidin välit eivät ikinä olleet parhaat mahdolliset. Vähitellen alkaa kuitenkin paljastua asioita, joiden mukaan äiti olikin ihan jotain muuta, mitä Tilda kuvitteli. Äidin päiväkirjat paljastavat salaisuuksia, jotka on tarkoitus tuoda auringon valoon nyt, kun äidin maallinen taivallus on päättynyt. 

Tilly elää lapsuuttaan ja elämänsä parasta aikaa Brightonissa. Hän asuu äitinsä kanssa Queenien Paratiisihotellissa, jossa bling blingiä ei puutu, ja jossa kukin saa olla sellainen, kun on. Tilly rakastaa hotellin omaperäistä henkilökuntaa. Hän tuntee itsekin olevansa jotakin, kun aikuiset pitävät häntä vertaisenaan. Brightonissa on myös muutakin uskomattoman hienoa kuin Paratiisihotelli. Huvilaituri, jossa on kaikki maailman ilot. Kaikesta tästä värien, ilon ja upeuden sekamelskasta huolimatta Tilly on välillä hyvin surullinen. Hänen isänsä on kuollut. 

Tilda ja Tilly. Sama henkilö aikuisena ja lapsena. Tildan ja Tillyn tarinat vuorottelevat kirjassa. Tillyn tarina paikkaa niitä muistoja, jotka Tilda on unohtanut. Tilda kuitenkin muistaa paljon. Äidin päiväkirjat tuovat myös muistoja mieleen. Tillyllä on lapsesta asti ollut Elia-koira. Uskollinen lemmikki, joka seuraa tyttöä paikasta toiseen. Elia on edelleen Tildan uskollinen ystävä ja tukija silloin, kun Tilda on jonkin jännittävän tilanteen äärellä. Kuinka se voi olla mahdollista, että Elia on edelleen elossa? Eiväthän koirat elä vuosikymmeniä. Elia on aave tai jokin sellainen, jonka vain Tilly ja Tilda voivat nähdä sekä sellaiset henkilöt, joilla on kyky nähdä kuolleita. Tilda on lapsesta asti nähnyt kuolleita henkilöitä. Hänelle se on arkipäivää, mutta siitä ei kannata aivan kaikille puhua. Joko ihmiset säikähtävät tai pitävät naista pimahtaneena. 

Pidin siitä, kuinka Hogan kertoo Tillystä. Rohkea ja suorapuheinen lapsi, joka uskaltaa kysyä mieltään kaihertavia kysymyksiä. Hän on myös sen verran ovela, että osaa kysyä asioita oikeilta henkilöiltä. Äiti kieltäytyy usein vastaamasta tai vastaa jotain hyvin ympäripyöreää. Onneksi Tillyn ympärillä on sellaisia henkilöitä, jotka kertovat asiat sellaisina kuin ne ovat. Rakastin myös sitä, kuinka Tilly kuulee joitakin asioita väärin ja viljelee kuulemaansa eteenpäin. Ei ole itselläkään yksi eikä kaksi kertaa, kun olen esimerkiksi kuullut jonkin laulun sanat väärin.

Tillyn lapsuuden tapahtumat ovat varmasti vaikuttaneet siihen, millainen Tilda on aikuisena naisena. Hänellä on tiettyjä erikoisia tapoja, jotka ovat jäänteitä lapsuudesta, mutta hänen elämässään on tapahtunut myös jotain sellaista, joka on tehnyt Tildasta ehkä hieman sulkeutuneen. Hänen on ollut vaikea luoda ihmissuhteita. Hän ei tunne olevansa niissä mitenkään erityisen hyvä. 

Se, mistä kirjasta pidin erityisen paljon oli yllätyksellisyys. Vähitellen kirja paljastaa asioita, joita ei olisi voinut edes aavistaa. Esimerkiksi Queenie-paljastus oli huikea. En olisi osannut mitenkään arvata tällaista, vaikka tietenkin se oli aivan selvää, kun se lopulta selvisi. Pidin myös siitä, kuinka Tilda löytää Brightonista rakkauden. Tyypillisiä kirjojen tarinoissa olevia rakastavaisten ollako vaiko eikö olla -kiertelyjä ei tarvittu. Tildan ja Danielin suhde on alusta lähtien hieno. Daniel ottaa Tildan vastaan sellaisena pakettina kuin hän on. Hieman eriskummallisena, mutta upeana naisena. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Queenie Malone’s Paradise Hotel on vuodelta 2019. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Ruth Hoganin suomennoksissa on ollut joka kerta kauniit kansipaperit. Tällä kertaa Laura Noponen on ylittänyt itsensä. Kuinka voi olla näin ihanat kansipaperit? Oikeastihan on niin, että kauniit kansipaperit tuovat halun hipelöidä kirjaa enemmänkin. 

Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli on upea ja säihkyvä lukuromaani, jossa ystävyys ja rakkaus ovat todellista. Surullisia ja ikäviä asioita jakamaan löytyy aina olkapää, johon voi tukeutua.



Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.