19.6.2022

Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet!

 

Kesäteatterikausi on korkattu! Keski-Uudenmaan Teatterin Krapin Kesäteatterissa pyörii tänä kesänä Ray ja Michael Cooneyn käsikirjoittama farssi Voi veljet! Täytyy myöntää, että tästä näytelmästä ei puutu kiivaita ja sekasortoisia kohtauksia. Kaikkihan menee juuri niin kuin kunnon farssissa pitääkin mennä. 


Antero Nieminen, Jari Vainionkukka ja Kalle Tahkolahti
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy


Ake (Antero Nieminen) ja Liisa (Anni-Maija Koskinen) ovat odotusta täynnä. Heille on tulossa sosiaalityöntekijä Rouva Porvali (Sanna Saarijärvi) tekemään arviota pariskunnan kelpoisuudesta adoptoida lapsi. Kaiken pitää olla kotona viimeisen päälle kunnossa, mutta mitä tapahtuu, kun paikalle pöllähtää Aken veli Make (Jari Vainionkukka). Makella sattuu olemaan pakettiauto täynnä salaa maahantuotua viinaa ja tupakkaa. Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Paikalle pamahtaa myös Pera (Kalle Tahkolahti), joka kuuluu samaan veljeskaartiin. Pera vaikuttaa näennäisesti kunnon mieheltä, vaikkakin ehkä hieman yksinkertaiselta, kunnes selviää, että hänellä on mukanaan jälleenmyyntiä odottava ruumis! Ei hyvät hyssykät! Tämä ei tule näyttämään hyvältä Rouva Porvalin silmissä. Alkaa mieletön järjestely kulissien ylläpitämiseksi, jota sekoittamaan saapuvat pakolaiset Andreas (Seppo Halttunen) ja Katerina (Veera Väisänen). Tietenkin paikalle tulee myös lainvalvoja konstaapeli Salo (Juha Suihko). 

Veljeskullat varastivat näytelmän totaalisesti ja niinhän se tietysti pitää ollakin, koska näytelmän keskiössä ovat veljet. Pidin siitä, kuinka veljesten kemia pelasi yhteen näytelmässä. Antero Nieminen Akena yrittää pitää kaiken kasassa, etteivät vaimo ja vielä vähemmän Rouva Porvali, saisi tietää, mitä taustalla tapahtuu. Jari Vainionkukka puolestaan on loistava Make. Mies tihkuu jotain pikkurikollista konnaa, vaikka rinnassa lyö lämmin sydän. Kalle Tahkolahti veljestrion nuorimpana on selvästi pahnan pohjimmainen, jota ei ikinä oteta vakavasti, ja jolle on helppo huutaa ärtymyksensä. Ake yrittää ohjailla veljiään, mutta pieleenhän kaikki menee. 


Anni-Maija Koskinen, Sanna Saarijärvi ja Antero Nieminen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy


Näytelmän sovituksesta ja ohjauksesta on vastannut Mika Nuojua. Kohtaukset etenevät sujuvasti, eikä nopeatempoisessa farssissa tule katkoksia. Näyttelijöiden on täytynyt hioa liikkeensä viimeisimmilleen, jotta näytelmä toimii niin hienosti kuin Krapin Kesäteatterissa nähtiin. Näytelmän lavastuksesta on vastannut Teemu Loikas. Lavastuksessa on tietysti useampi ovi, kuten kunnon farsseissa täytyy ollakin. Rakastin näyttämöllä olevaa sohvaa, joka varsinaisen yllätysmomentin näytelmän kulkuun järjestikin. Upeaa! 

Voi veljet! on näytelmä, josta on moneksi. Mielestäni näytelmä sopii niin aikuisten kuin kouluikäisten lastenkin katsottavaksi. Aikuisille näytelmän anti on tietysti laajempi. Vaikka näytelmä onkin farssi, löytyy siitä paljon puhuttelevia aiheita: vanhemmuus ja lapsen adoptointi, lähisukulaisuus, pakolaispolitiikka, kunnalliset ja valtiolliset viranhaltijat sekä rikollisuus. Suuria aiheita, joista löytyy niin monta mielipidettä kuin on keskustelijaa. Lasta näytelmässä kiehtovat taatusti hullunhauskat kohtaukset, joissa Pera joutuu melko usein kaltoin kohdelluksi, tai kun Andreas avaa kielenkantimensa ja yrittää saada sanomansa perille, vaikka vastapuoli ei ymmärrä sanaakaan miehen puheesta. 


Kalle Tahkolahti ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy


Loppuaplodien ja kukitusten päätteeksi Sanna Saarijärvi huudahtaa koko yleisölle tervehdyksensä: ”Aurinkoista kesää!” Ah, miten rakastettavaa sarkasmia. Ensi-illan sää oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Vettä satoi ja oli kylmä. Kesäteatteriin kannattaakin siis ehdottomasti pukeutua kelin mukaisesti. Itselläni oli kevyttoppatakki, farkkujen alla sukkahousut, kengissä villasukat, pipo päässä ja käsineet käsissä, eikä siltikään ollut liian kuuma. Huopakin lisäksi lämmitti jalkojani. Kaikesta huolimatta rakastan Suomen kesän monimuotoisuutta. Näyttelijöitä jaksan silti ihmetellä, kuinka ammattitaitoisesti jaksavat näytellä, vaikka taivaalta sataisi pieniä mummoja. 

Voi veljet! on juuri sopiva kesäteatteri-irrottelu. Näytelmä sopii etenkin sellaisille, jotka harvemmin teatterissa käyvät. Tätä näytelmää katsoessa ei tarvitse vilkuilla kelloa, koska meno näyttämöllä on sen verran kiihkeää, että mukana pysyäkseen on koko ajan seurattava, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Keski-Uudenmaan teatterin esittämä Voi veljet! sai ensi-iltansa Krapin Kesäteatterissa torstaina 2.6.2022.

 

Rooleissa: Antero Nieminen, Anni-Maija Koskinen, Jari Vainionkukka, Kalle Tahkolahti, Juha Suihko, Sanna Saarijärvi, Seppo Halttunen, Veera Väisänen ja Seppo Pirskanen 

Käsikirjoitus: Ray & Michael Cooney

Suomennos: Pekka Kesälahti

Sovitus ja ohjaus: Mika Nuojua

Lavastus: Teemu Loikas

Puvustus: Merja Thil

Äänet ja tekniikka: Olli Tamminen

Järjestäjä: Willjam Fagerström

Valokuvat: Kapina Oy

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan teatterille kutsuvieraslipusta.


28.5.2022

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

 

Lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021), koska yhdelle lukupiiriläiselle oli toinen asiakas vinkannut kirjastossa, että kirja on ihana. No, lukupiiriläisten mielestä kirja oli kaikkea muuta kuin ihana, mutta mielipiteitähän on monia. Kirja on rankka ja surullinen, mutta paljon ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea hyvin kirjoitettu. 

15-vuotiaan Helenan äiti on kuollut. Hautajaispäivänä hän ajattelee kaikkea muuta kuin äitiä. Hän ei halua kohdata surua. Helena on joutunut seuraamaan koko lapsuutensa ajan äidin omituista käytöstä. Välillä äiti on rakastava ja hellä, mutta aivan liian usein äiti jää makaamaan päiväkausiksi sänkyyn. Pahinta on, kun ei voi kertoa isälle, kuinka äiti ja Helena ovat istuneet suljetussa pimeässä komerossa piilossa maailmalta. Helena on yrittänyt aina kysyä, mikä äidillä on, saamatta vastausta. Tämä kaikki jättää Helenaan syvät jäljet, joita häntä kantaa mukanaan aina. 

Helenan aikuistuessa hän muuttaa omaan asuntoon ja opiskelee yliopistossa vailla mitään sen kummempia kontakteja. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Helena tapaa Lilin. Lili on kaikkea sitä, mitä Helena ei ole. Lilin kautta aukeaa täysin uusi maailma, vaikka surumielisyys on edelleen läsnä Helenan elämässä. Helenan elämään astuu myös Eero, joka tuntuu alusta lähtien tutulta ja turvalliselta. Kaikesta huolimatta Helenan lapsuuden traumat kummittelevat taustalla. Voiko Eero auttaa, kun Helena vaipuu syvään masennukseen? Kertautuuko Helenassa hänen äitinsä elämä? 

Kuten mainitsin heti alussa, kyseessä ei todellakaan ole ihana kirja. Tämän naisen elämä on kauttaaltaan surumielinen ja ahdistava kirja. Helmi Kekkosen kieli on kuitenkin rikasta ja kirjaa oli helppo lukea. Ei tarvinnut takellella virkkeiden kanssa ja miettiä niiden tarkoitusta. Osin voisi jopa sanoa, että Kekkosen teksti on runollista.

 

Maa jalkojemme alla on jo tummenneista omenoista täysi, lehdet haravoimatta ja talon edustalla pitkä puinen pöytä hieman kallellaan. (s. 157)

 

Psykiatriset sairaudet vaikuttavat kaikkiin lähimmäisiin. Kirjan tarinassa Helena tuntee olevansa pienestä lapsesta alkaen syyllinen ja vastuunkantaja, joka kasvattaa hänen ympärilleen muurin, jota on vaikea murtaa. Isä on hyvin samankaltainen. Helenan äidin sairaus oli vaiettu salaisuus, josta ei puhuttu ääneen. Tämä kaikki aiheutti sen, että Helena katkeroitui, eikä osannut vanhempanakaan avautua ja kertoa omista tunnoistaan. Onko syyllistäminen perisuomalainen ominaisuus kulttuurissamme? 

Kirjan tarinassa kerrotaan myös toisesta sairaudesta, josta ei yleensä kauheasti puhuta. Endometrioosista. Tästä vaivasta Helenakin kärsi nuoresta tytöstä lähtien. Helenan isä yritti auttaa tyttöä, mutta hoito ei ollut toivotunlaista. Kovat kivut tekivät Helenan olon sietämättömäksi, eikä pahimpina päivinä voinut muuta kuin maata sängyssä tai lattialla. Onneksi tähän asiaan Helena sai myöhemmin helpotusta. On kuitenkin totta, että tähänkään ongelmaan ei aina osata hakea apua, koska asiasta ei haluta puhua ääneen. 

Osa lukupiiriläisistä löysi Helenan tarinassa paljon tarttumapintaa omasta elämästään. Kirja onkin ilman muuta sellainen, joka nostattaa tuntoja ja muistoja esiin. Pakosti myös ajattelee, kuinka paljon helpompaa olisi, jos asioista puhuttaisiin avoimesti. 

Yksi lukupiiriläinen oli kuunnellut kirjan äänikirjana ja antoi täydet pisteet Pihla Viitalalle, äänikirjan lukijalle. Viitalan ääni oli eleetöntä ja todella hyvin sopivaa kirjan tarinalle. 

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä on alakuloinen tarina, mutta kirjan aihepiirit ovat sellaisia, jotka pakottavat jatkamaan lukemista. Kirja ei missään tapauksessa ole huono, eikä sitä kannata sivuuttaa, jos vastaan tulee. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).




27.5.2022

Lucinda Riley: Italialainen tyttö

 

Lucinda Riley elää muistoissa, mutta onneksi voi aina siirtyä Rileyn uskomattomiin maailmoihin. Etenkin, kun suomennoksia ilmestyy edelleen. Italialainen tyttö (Bazar, 2022) osoittautui jälleen kerran sellaiseksi kirjaksi, että nenäliinapaketti täytyi pitää vieressä. 

Rosanna on vasta 11-vuotias, kun hän ihastuu tai oikeastaan rakastuu Robertoon. Robertoon, joka on tunnettu oopperalaulaja. Robertoon, jolla on naisia joka sormelle ja varpaalle. Robertoon, joka ei halua sitoutua. Robertoon, jonka ulkonäkö on jotain uskomattoman karismaattista ja komeaa. Rosannan ja Roberton kohtaaminen johtaa kuitenkin siihen, että Rosanna saa sysäyksen lähteä harjoituttamaan laulua. Onhan tytöllä upea ääni. 

Vuosien vieriessä Rosanna lähtee stipendin turvin opiskelemaan milanolaiseen musiikkikouluun. Hänen veljensä Luca lähtee esiliinaksi Milanoon, jossa hän puolestaan kokee uskonnollisen herätyksen. Rosannan ja Roberton tiet risteävät vääjäämättä, eikä kolhuja voi olla syntymättä. Roberto hakkailee edelleen kauniita naisia. Jopa Rosannan paras ystävä Abi joutuu miehen valtoihin, vaikka tietää, ettei suhteelle ole tulevaisuutta. Rosanna on vihainen ja mustasukkainen. Hän rakentaa itselleen suojamuurin, ettei murtuisi joka kerta, kun kuulee Roberton uudesta valloituksesta. Suojamuurit murtuvat, kun Roberto vihdoin huomaa Rosannan ja haluaa valloittaa hänet. Vuosisadan rakkaustarina on syntynyt, mutta voiko tarina kestää, jos on liikaa salaisuuksia, joita ei haluta tuoda julkisuuteen? 

Voi Rosanna! Menit sitten ja rakastuit Robertoon. Et nähnyt miehen itserakkautta ja omahyväisyyttä. Itsekin olisin ehkä ihastunut mieheen, mutta luulen, että melko pian olisin huomannut, mikä iljetys koko mies on. Robertohan käytti kaikkia ihmisiä pelinappuloinaan, myös Rosannaa. Toki Roberto oli syvästi rakastunut Rosannaan, mutta siitä huolimatta hän halusi järjestellä kaikki asiat siten, kuten hänestä itsestään tuntui parhaimmalta. Rosannalla ei ollut paljon sananvaltaa. 

Kirjan henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja. Rosannan sinisilmäisyys ja Roberton sikamaisuus puskevat joka käänteessä esiin. Abin ja Lucan sähköiset välit puolestaan tuovat hienoa lisäpotkua kirjan tarinaan. Rikkaan Donatellan pakan sekoittaminen ihan vain sen takia, että nainen saisi sen, mitä havittelee. Rosannan siskon Carlottan vaiettu salaisuus. Ihmissuhteita ja salaisuuksia. Niistä tämä kirja rakentuu. 

Moni saattaa pitää Italialaista tyttöä tyypillisenä rakkausromaanina ja toki kirjasta tätäkin löytyy, mutta myös paljon muuta. Pidän sitä, kuinka Riley kuvailee oopperamaailmaa ja upeita oopperataloja. Kirjassa on myös viittauksia kulttuurihistoriallisiin paikkoihin. Muun kuin musiikillisen taidemaailman verhoja raotetaan myös lukijalle. Lukija voi miettiä, pitääkö paikkansa, että maailmassa on taideteoksia, jotka ovat vain keräilijän hallussa, ja joista muu maailman ei tiedä mitään. Luultavasti tämä on hyvinkin totta. Olisihan se upeaa, jos omistaisi jonkin mittaamattoman arvokkaan taideteoksen, josta muut eivät tietäisi. 

Kirjan yksi teema on ilman muuta salaisuudet. Jokainen voi vain miettiä, mitä tuhoa salaisuudet saattavat saada aikaiseksi. Hyvä tarkoitus on, ettei vastapuolta loukattaisi salaisuuksien esiin tuomisella, mutta mitä sitten, kun salaisuus paljastuu? Yleensä siinä vaiheessa tilanne on jo niin herkkä, että salaisuuden paljastaminen rikkoo jotain lopullisesti. Voiko tällaisista palasista vielä rakentaa ehjää ja toimivaa suhdetta? 

Kirjan lopputeksteissä Riley kertoo, että Italialainen tyttö on julkaistu kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran kirja julkaistiin kirjailijanimellä Lucinda Edmonds. Uudemman kerran kirja julkaistiin kustannustoimittajan pyynnöstä vuonna 2014. Englanninkielisen alkuteoksen nimi on The Italian Girl. Suomennoksesta on vastannut Hilkka Pekkanen. Kirjan hempeän kauniiden kansipapereiden takana on Laura Noponen. 

Lucinda Rileyn Italialainen tyttö kannattaa ottaa kesälukemiseksi. Kirjan tarina viihdyttää ja vie lukijan italialaisen tavernan herkkupatojen ääreltä aivan erilaisiin maailmoihin. Ja nenäliinat on todellakin syytä pitää käden ulottuvilla.



Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.


15.5.2022

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

 

Ihastuin muutama vuosi sitten Akseli Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet. Siksi olinkin aivan täpinöissäni, kun tiesin, että tänä keväänä Heikkilältä ilmestyy uusi kirja Hiljainen vieras (WSOY, 2022). Kirja oli heti saatava käsiini ja täytyy myöntää, ettei todellakaan tarvinnut pettyä. Kirja on kaikessa karmeudessaan huikean hyvä. 

Oona ja Tuomas muuttavat Oonan kotiseudulle asumaan, koska heidän kaupunkikotinsa on palanut tulipalossa asuinkelvottomaksi. Oona ei ole kauhean innoissaan asiasta, mutta Tuomas on yltiöpositiivinen. Oonan vanhemmat ovat antaneet heille vanhan sukukartanon, Korpikummun, asuttavaksi. Oonaa paikka ahdistaa. Aivan kuin paikassa olisi jotain outoa. 

Melko pian muuton jälkeen Oona huomaa odottavansa lasta. Lasta, jota he olivat vuosikausia yrittäneet. Oliko maalle muutosta apua lapsettomuuteen? Oona ei osaa iloita raskaudesta, koska hänelle on alkanut sattua outoja asioita, joista hän ei ole halunnut puhua Tuomakselle. Tuomaksen ollessa töissä, paikalle on tullut outo, mustiin pukeutunut nainen. Nainen väittää Oonan odottamaa lasta omakseen. Eihän tämä voi olla mahdollista. Oonan todellisuus alkaa sekoittua epätodelliseen. Pian nainen ei tiedä, mikä on totta, ja mikä ei. Oonan ahdistuksen keskellä Tuomas alkaa tutkia, miksi heidän uudella asuinseudullaan on tapahtunut järjettömän paljon lasten kuolemia. 

Huh huh! Nyt täytyy sanoa, että olipas selkäpiitä karmiva tarina. Kirjan alkuasetelma on jo melko alakuloinen, mutta ei missään tapauksessa sillä tavoin, että kirja jäisi kesken. Päinvastoin. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietää, mitä tulee tapahtumaan ja kirjassahan todellakin tapahtuu. Tapahtuu synkkiä ja kauheita asioita. Toisaalta myös historiasta alkaa tihkua tietoja, joita Oona ei ehkä olisi ikinä halunnut tietää. Tarinaa sävyttävät melankolisuus ja mustanharmaat sävyt. 

Kirjan rakenne on selkeä. Tarina etenee kronologisesti. Toki välillä muistellaan menneitä, mutta ihan vain sen takia, että menneisyys selittää nykyisyyttä. Heikkilän teksti on sujuvaa ja kaunista, jos nyt kauhutarinan yhteydessä voi puhua kauneudesta. Itse ainakin nautin lukemisesta, kun ei tarvitse ärsyyntyä eriskummallisista lauserakenteista ja sekavista kuvauksista.

 

Huomasin valkoisen arkun keskellä pihaa. Se oli kaunis ja surullinen kuin siipiensä suojaan käpertynyt joutsen. (s. 11)

 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Oona ja Tuomas vaikuttavat olevan toistensa vastakohdat. Tuomas näkee asioiden kauniit puolet ja on onnellinen elämän pienistä iloista. Tuleva lapsi on hänen elämänsä tärkein asia. Hänestä tulee isä. Oona puolestaan ei tunnu iloitsevan mistään. Hän ei tunne edes odottavansa lasta, eikä hänellä tunnu olevan lapseen minkäänlaista sidettä. Oonan vanhemmat ovat jollain tavoin outoja. Toki heilläkin on ollut omat ristinsä kannettavinaan. Mustiin pukeutunut nainen, Elisabet, puolestaan on itsevarma. Hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja pystyy ohjailemaan Oonaa kuin marionettia. 

Heikkilän edellisen kirjan yksi teema oli äitiys. Tässä kirjassa kuljetaan saman teeman ympärillä, mutta selkeästi tummemmilla tai pitäisikö sanoa erilaisemmilla vesillä. Lukiessani ihailin sitä, kuinka Heikkilä on uskaltanut tarttua tietynlaiseen äititeemaisuuteen. Ei taatusti mikään helppo pala mieskirjailijalle, mutta se kertoo mielestäni kirjailijan monipuolisuudesta ja rohkeudesta. 

Akseli Heikkilän Hiljainen vieras on kirja, jota ei kannata ohittaa, jos vähänkään pidät kauhusta. Sitä tämä nimittäin on. Kauhukirja, joka ahdistaa, mutta jota ei malta laskea käsistään.



Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


 

18.4.2022

Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet

 

Ruth Hoganista on tullut yksi lempikirjailijoistani. Pidän Hoganin tarinoiden maailmoista, jotka tuovan hymyn huulille. Kunnollisia hyvän mielen romaaneja. Siksi olinkin enemmän kuin iloinen, kun Posti toi minulle Hoganin uusimman suomennoksen Mademe Burovan kuu ja tähdet (Bazar, 2022). Aika nopeasti kirjaan oli tartuttava, eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Jälleen kerran sykähdyttävä tarina Hoganilta. 

Billien molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Avioero on astunut voimaan, eikä ristinä ole enää työpaikkaakaan yliopistolla. On vain uusi alku, mutta mitä sitä tekisi elämällään? Billien ei tarvitse kauan ihmetellä asiaa. Hän saa lakimieheltä isänsä kirjoittaman kirjeen, jossa isä kertoo, ettei Billie ollut heidän biologinen tyttärensä, vaan hänet oli adoptoitu. Billien elämä suistuu raiteiltaan. Hänellä on ollut parhaat mahdolliset vanhemmat, mitä ikinä voi toivoa, mutta hän tuntee olonsa petetyksi. Billie saa myös toisen kirjeen, jossa joku nainen haluaa tavata hänet Brightonissa ja kertoa hänelle jotakin. Mennäkö vai ei? Siinä Billiellä on miettimistä. 

Imelda Burova on eläköitynyt selvännäkijän toimestaan. Hän on koko elämänsä kuunnellut ihmisten murheita ja kysymyksiä rakastajista ja pettäjistä. Yksi haluaa vauraamman elämän. Toinen on katkera koko ihmiskunnalle. Raskas työ ja Imelda kaipaa vapautta. Tosin Imeldan on ennen sitä hoidettava vielä yksi asia. Hän on aikoinaan tehnyt lupauksen. Nyt on tullut lunastuksen aika. 

Imeldan ja Billien tiet kohtaavat. Menneisyydestä alkaa nousta esiin henkilöitä, joiden ympärillä leijuu salaperäisyyksien verho. Onko Imelda Billien biologinen äiti? Onko komea Cillian Billien biologinen isä? Miksi Imelda ei halua kertoa totuutta? Billie alkaa saada pieniä vihjeitä syntymänsä ajoilta, mutta kaikesta huolimatta mikään tie ei tunnu vievän naista yhtään lähemmäksi totuutta. 

Kirjan henkilöhahmot ovat herkullisia. Jo pelkkä ajatus selvännäkijästä kristallipalloineen ja tarot-kortteineen on huikea. Uskaltaisikohan itse mennä sellaisen luokse kuuntelemaan totuuksia omasta elämästä? Henkilöhahmoista Clive on kaikessa salaperäisyydessään uskomaton tapaus. Mies, joka suorittaa salaperäistä tehtävää, eikä kauheasti kommunikoi muiden kanssa. Rakastan myös sitä, kuinka Hogan kuvailee kirjan koiria. Jokainen on oma upea persoonallisuutensa. 

Pidän Hoganin tyylistä viedä tarinaa kahdessa eri aikatasossa eteenpäin. Joku voisi sanoa, että Hoganin tarinat on rakennettu samalla kaavalla, mutta mitä väliä, jos kaava on toimiva. Nykyisyydessä Billie kokee ahdistusta, koska tuntee menettäneensä identiteettinsä. Aivan kuin koko hänen elämänsä olisi rakennettu valheen päälle. Menneisyydessä ihmisillä on ollut samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Rakkausasiat ovat ahdistaneet. Voiko toiseen luottaa? Entä kun koko maailma romahtaa? En voi olla tykkäämättä siitä, miten Hogan kutoo kaksi erilaista maailmaa yhteen. Vastauksia alkaa löytyä. Osa vastauksista on hyvin yllättäviä. Joitakin vastauksia ei ehkä olisi halunnut ikinä kuulla. 

Jotta kirja ei olisi pelkkää mielihyvää, on mukana painavampaakin asiaa. Hogan ei kuitenkaan saarnaa, vaan esittää asiat siten kuin ne ovat. Jokainen voi itse valita, ohittaako nämä asiat vain lukemalla vai miettiikö asioita hieman pidemmälle. Kirjassa nimittäin otetaan kantaa kahteen tärkeään kysymykseen. Rasismiin ja naisten alistamiseen. Kirjan toinen aikajana kulkee 1970-luvulla ja voin kuvitella, että silloin rasistisuus on ollut todella näkyvää Englannissa. Tämäkin on sellainen asia, ettei rasismista päästä varmasti ikinä kokonaan eroon. Naisten alistamisella tarkoitan sitä, kuinka joku niljakas mies puristelee naisten takapuolia ja etumuksia. Ei siis osaa pitää näppejään irti. Kirjassa kuvatut tapahtumat tapahtuivat niin ikään 1970-luvulla, mutta hyvin tästä pulpahti mieleen Me Too -kampanja. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Madame Burova on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Pakko taas kerran hehkuttaa kirjan upeita kansipapereita, joiden takaa löytyy Laura Noponen. Noposen kansikuvitus on joka kerta kerrassaan upeaa. 

Ruth Hoganin Madame Burovan kuu ja tähdet on loistavaa kirjallisuutta tähän aikaan. Kirjan tarina vie ajatukset muihin maailmoihin. Tätä kirjaa lukiessa on lupa vain nauttia ja antaa tarinan viedä mukanaan.

 

Aikaisemmat Ruth Hoganin kirjojen postaukset löytyvät täältä: 

Kadonneiden tavaroiden vartija

Lauluja variksille

Queenie Malonen Paratiisihotelli



Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.


Janet Skeslien Charles: Kirjasto Pariisin sydämessä

 

En tiedä, mitä ajattelin, kun aloin lukea Janet Skeslien Charlesin kirjaa Kirjasto Pariisin sydämessä (Bazar, 2022). Jotenkin kuvittelin ihania kirjastotunnelmia ja kirjanrakastajan unelmakuvia. Toki näitä kirjasta löytyi, mutta vastaan tuli paljon muutakin. Sellaista, joka ahdistaa tälläkin hetkellä. 

Eletään vuotta 1939. Pariisissa asuvalla nuorella Odile Soucher’lla on käynyt tuuri. Hän on saanut työpaikan unelmapaikassaan Pariisin amerikkalaisessa kirjastossa. Odile rakastaa kirjoja. Odilen perheeseen kuuluu poliisipäällikkönä toimiva isä, kotiäiti sekä kaksoisveli Rémy. Isän mielestä Odilen työssäkäynti on turhaa, koska Odilen pitäisi keskittyä tulevaisuuteen ja kotirouvana olemiseen. Isä raahaakin päivällisille poliisivoimien nuoria miehiä ja odottaa, että rakkaus syttyy. Syttyyhän se lopulta. Paul on komea, mukava ja juuri sellainen mies, jota Odile kaipaa. Sitä paitsi Paulia ei haittaa, että Odile käy töissä. 

Nuoruuden iloa ja eloa alkaa varjostaa Saksan suunnalta kuuluvat uutisoinnit. Rémy värväytyy armeijan palvelukseen, mikä lannistaa Odilen täysin. Odile on myös huolissaan kirjastosta. Amerikkalainen kirjasto on päättänyt pysyä auki, jotta sotilaille voitaisiin lähettää rintamalle kirjallisuutta. Kirjaston työntekijät ja asiakkaat pitävät yhtä, kunnes saksalaisten tulo keskeyttää tämänkin. Juutalaisilla ei ole enää asiaa kirjastoon. Toki kirjaston väki keksii keinonsa välittää uskollisille asiakkailleen luettavaa, vaikka välillä se on turhankin riskialtista. Sodan vaikutukset alkavat näkyä joka paikassa. Ruokaa on vaikea saada, ja jos sitä sattuu saamaan, sen mieluummin lähettää rintamalle kuin syö itse. Missään ei tunnu näkyvän valopilkkua. Ei edes silloin, kun sota päättyy ja verhot vedetään ikkunoiden edestä. 

Vuonna 1983 Montanassa Yhdysvalloissa teini-ikäinen Lily hakee paikkaansa elämässä. Äidin kuoleman jälkeen Lily alkaa viihtyä yhä enemmän naapurin iäkkään rouvan Odile Gustafsonin seurassa. Isä menee uusiin naimisiin ja kotona alkaa olla turhan vilkasta, kun pikkusisaruksia syntyy. Toki Lilyltä vaaditaan jatkuvasti kotona auttamista, mutta Odilen luona on pakopaikka. Odile opettaa tytölle ranskaa. Lily myös ymmärtää, mikä sanojen rakkaus heitä molempia yhdistää. 

Janet Skeslien Charlesin kerrontaa on selkeää molemmilla kirjan aikajaksoilla. Pariisin amerikkalaisen kirjaston henkilökuntaa ja asiakkaita koin kirjassa olevan aluksi hieman liikaa. Kirjan tarinan edetessä kaikille löytyi kuitenkin paikkansa ja sitä odotti, mitä jollekin henkilölle on tapahtunut sodan edetessä. Sodan raadollisuus on raskasta luettavaa, vaikka miljöönä olisi kuinka upea kirjasto tahansa. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että sota vyöryy joka suunnasta. Toisaalta kirjan tarina antaa myös toivoa, että sodan melskeissäkin voi olla elämää ja tärkeitä tehtäviä, vaikka kaikkien elämä onkin muuttanut jollain lailla muotoaan. 

Kirjan selkeästi kevyempi osuus oli nykyajan kuvaukset Montanassa. Toki tämäkin toi kirjaan sopivaa jännitettä. Lukijana sitä tuli pohdittua, kuinka saman tyyppisiä Odilen ja Lilyn elämät ovat olleet, vaikka eivät olekaan suoraan verrattavissa toisiinsa. Lilyn elämää kirjailija kuvaa mielestäni juuri sopivalla tavalla. Nuoren ihmisen elämä mullistuu hetkessä, kun ollaan aikuisuuden kynnyksellä. Nuori joutuu miettimään valintojaan. Voiko ystävyys kantaa, vaikka tiet erkanevat? Kuinka edetä, jos pettää lähimmäisensä? Onko enää paluuta entiseen? 

Kirjasto Pariisin sydämessä perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kirjailija on kuitenkin ottanut vapauden muuttaa joitakin elementtejä tarinallisuuden parantamiseksi. Elämä on usein tarua ihmeellisempää ja niin voi sanoa myös tämän kirjan kohdalla. Kirjaa lukiessa ahdistaa, koska kirjailija on saanut kuvattua sodan raadollisuutta erittäin tarkalla tasolla. Yleensä pidän kirjoista enemmän kuin elokuvista, mutta voisin hyvin kuvitella, että tämän kirjan tarina olisi mahtava nähdä valkokankaalla. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Paris Library on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Katariina Kallio. 

Janet Skeslien Charlesin Kirjasto Pariisin sydämessä on kirja, joka ei ole kevyintä luettavaa. Kirjan kultaisena lankana on kuitenkin ystävyys, rakkaus ja usko hyviin ihmisiin sekä tietysti ennen kaikkea kirjoihin.




Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


16.4.2022

Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia

 

Sehän on sellainen juttu, että Anna-Leena Sipilä on sanoittanut viisikymppisen naisen sielunelämän teatterin näyttämölle. Toki ikä voi olla jotain muutakin, mutta allekirjoittaneeseen reilu 50+ naiseen monologinäytelmä teki melkoisen samaistumiskohteen. Se ei kuulkaas naisen elämä ole kauhean helppoa. Ihan tiedoksi vain. Toki joukkoon mahtuu mukaan myös hyviä päiviä.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © Kapina Oy

Anna-Leena Sipilä pohtii, miksi älypuhelinta kutsutaan älypuhelimeksi. Oikeastihan puhelin on todella hölmö. Siinä on kaiken maailman toimintoja, joista kukaan ei voi tietää mitään. Elävästä elämästä kerrottakoon esimerkki, kun allekirjoittanut istui palaverissa tai mötessä, kuten ruotsalaiset. Ruotsalaisethan istuvat jatkuvasti erilaisissa möteissä. Tähänkin Sipilällä oli monta eri mötevaihtoehtoa. Mutta palatakseni kännykkäasiaan, niin kuinka voi sellaistakaan tapahtua, että istut palaverissa ja artikuloit selkeäsanaisesti jotain asiaa, niin yhtäkkiä puhelin alkaa huudella jotain. Kesken palaverin. Google on alkanut hakea sanomaani palaveriasiaa netin syövereistä ja ohjaa minua eteenpäin. Oikeasti! Kukaan täysjärkinen ihminen ei halua, että tällaista tapahtuu todellisessa elämässä, mutta niin vain tapahtuu. Ja Sipilä esittää tähänkin yksinkertaisen kysymyksen, kuinka tällaiset toiminnot saa pois päältä? Helppoa se ei ole. 

Sipilä rakastaa Turkua. Sinne on päästävä sopivin väliajoin, koska Turussa on kaikkea. Sukulaisia siellä ei välttämättä ole, eikä niitä siellä tarvitakaan, koska Turusta voi nauttia myös ilman sukulaisia. Allekirjoitan sataprosenttisesti sen, että Turkuun täytyy välillä päästä. Turussa kaikki on kauniimpaa. Sitä ikään kuin itsekin kaunistuu, kun astelee Turun jokivartta pitkin rennossa kesäillassa. Turussa on vaikka mitä nähtävää. Turku on lähellä Tukholmaa.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © KapinaOy

Ihan sellainen pieni asia juolahti mieleeni, mitä Sipilä ei ollut huomannut tai se oli kenties poistettu käsikirjoituksesta, mutta onko kukaan ikinä miettinyt, miksi tavaratalojen kenkäosaston pienikokoiset kengät on asetettu ylimmille orsille ja suurikokoisimmat kengät alimmille hyllykoukuille? Onko tässä takana jokin tavaratalon henkilökuntaa viihdyttävä piilokamera? Siellä se puolentoistametrin mittainen asiakas yrittää kurkotella koon 36 ja 37 kenkiä katonrajasta. Vastaavasti hieman pidemmäksi venähtänyt asiakas konttaa lattialla ja etsii koon 45 kenkiä. Toki Sipilän sanoin tämän ikäisenä pitäisi jo ylettyä ylähyllylle. Ikävästi monet tuotteet ovat kaupassa kuitenkin niin korkealla, että ne jäävät kaupan hyllylle, kun ei niitä sieltä yksinkertaisesti ylety ottamaan. Jäi pääsiäisraepussikin ostamatta, koska en ylettynyt. 

Monologinäytelmä etenee sutjakkaasi kohtauksesta toiseen. Sipilän heittämät pienet asiat saavat hetkessä suuret mittasuhteet. On suloista rullalle menevää koiraa. On mielikuvituskoirajoukko, joka menee hulluudessaan niin pitkälle, ettei sillä tarinalla ole oikeasti voinut olla olemassa järkevää päätöstä. On ihanat huulirasvat. On kaunis suihkugeelipullo, jonka tuoksu kylläkin ikävästi tuo mieleen taksikuskin tai stuertin. Kuka haluaa tuoksua stuertille? Tampereella raikaa railakas rap, mutta haluaako joku oikeasti kuunnella säkkipillimusiikkia? Jos haluaa, käsi ylös.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © Kapina Oy

Minna Koskela on ohjannut Sipilän kirjoittaman ja näyttelemän monologinäytelmän. Näytelmän vahvuus piilee siinä, että naiset ovat tehneet loistavaa yhteistyötä. Moni katsoja suotta pelkää monologeja, mutta tätä näytelmää ei tarvinnut pelätä. Anna-Leena Sipilä vie roolihahmonsa tai pitäisikö sanoa ihan oman itsensä näytelmän läpi uljaasti. Hän uskaltaa ihmetellä asioita, joista moni ei haluaisi puhua sanaakaan, ettei vain menettäisi kasvojaan. Ihan parastahan on, kun ihminen osaa nähdä elämän koomiset puolet. Niitä tässä näytelmässä riittää. Pakko muuten myöntää, että olin kateellinen, ettei Sipilää tuntunut yhtään huimaavan A-tikkailla taiteilu. Minua huimaa jo, kun ensimmäiselle askelmalle nousen. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia on loistava irtiotto arjen pyörteisiin. Sipilä puhuu näyttämöllä todellisesta elämästä, mutta samalla hän on osannut nähdä asioiden koomiset puolet. Ei se elämä aina niin vakavaa ole, paitsi jos säkkipillimusiikki soi taukoamatta. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterissa tiistaina 12.4.2022.

 

Näyttelijä: Anna-Leena Sipilä 

Käsikirjoitus: Anna-Leena Sipilä

Ohjaus: Minna Koskela

Valot ja äänet: Kalle Tahkolahti

Järjestäjä ja tekniikka: Kalle Tahkolahti ja Maija Tikka

Valokuvat: Kapina Oy

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.