12.8.2020

Ingvar Ambjørnsen: Veriveljet

Olin menossa katsomaan Ryhmäteatterin Elling -esitystä Suomenlinnan kesäteatteriin, kun sain päähäni lukea kirjan, jonka pohjalle näytelmä perustuu. Katsoin, että kirjaston varastosta löytyisi kyseinen kirja eli Ingvar Ambjørnsenin Veriveljet (Tammi, 2004). Kirjaston varastoon ei korona-aikana kävellä tuosta vain. Piti pyytää kirjastovirkailijaa hakemaan kirja varastosta. Onneksi henkilökunta on palvelualtista ja sain kirjan käsiini nopeasti. Kotona aloin katsella kirjaa tarkemmin. Veriveljet, mutta kirjailijan nimi oli jotenkin outo. Gudmundur Andri Thorsson. Eikös sukunimen pitänyt alkaa A-kirjaimella? Olihan kirjailijan nimessä A, mutta jotenkin vaikutti oudolta. Luin kirjan takakannen ja totesin, että olin saanut väärän kirjan. Minulla kyllä oli puhelimen näytöllä oikean kirjailijan nimi, mutta kirjastovirkailija oli kuitenkin sekoittanut kirjat. Sattui vielä niin, että molemmat kirjat olivat varastokappaleita. Tein oikeasta kirjasta varauksen kirjastoon, jonka jälkeen menin taas kirjastoon. Tällä kertaa sain oikean kirjan käsiini. Väärän kirjan palautin lukematta, vaikka kenties sekin olisi ollut ihan luettava teos. 

Elling ja Kjell Bjarne ovat sulkeneet laitoselämän oven takanaan ja muuttaneet oslolaiseen kerrostaloasuntoon. Aikamoinen paperisota piti kyllä käydä läpi, jotta miehet pääsivät asumaan yhdessä. Miehet ovat niin tottuneita toisiinsa, että yksin elämisestä ei olisi tullut mitään. Yhdessä asuminenkin tuo haasteita elämään. Miehet ovat arkoja. He eivät haluaisi lähteä asunnostaan minnekään, mutta sosiaalityöntekijä Frank vaatii, että miehet itsenäistyvät. Muuten he saattaisivat joutua uudestaan laitokseen. Puhelimen käyttöä pitää harjoitella. Se alkaa sujua. Ainakin kun soittelee seksilinjoille. Tosin puhelinlasku on aikamoinen. Kaupassakaan ei ole helppo käydä, eikä ravintolassa, eikä missään muuallakaan. Vähitellen miehet kuitenkin rohkaistuvat. Kun miesten elämään ilmestyy naapurin raskaana oleva nainen Reidun, on Kjell Bjarne mennyttä miestä. Ellingiä asia harmittaa, mutta hänkin löytää elämäänsä ihmisen. Alfonsin. Pian nelikko hitsautuu yhteen, eivätkä uudet asiat enää tunnu kauheasti pelottavan. Sitä paitsi Ellingillä on salaisuus. 

Jos Ryhmäteatterin Elling oli huikea esitys, niin on tämä kirjakin uskomattoman hieno. Välillä sai nauraa maha kippurassa ja toisinaan piti kaivaa nenäliina esiin. Veriveljet on kirja ystävyydestä ja peloista sekä siitä, kuinka pelot selätetään. Ambjørnsenin musta huumori on purevaa. Asioita, joiden taustalla on vakavia asioita, mutta joille ei voi muuta kuin nauraa. Kirjailijalla on käsittämättömän loistava kyky ymmärtää asioiden kääntöpuolet. Pidän myös siitä, kuinka kirjailija on löytänyt tarinaansa yhteiskunnallisia ongelmakohtia. 

En ikinä pääse perille, miksi olin osallisena tässä ihmeellisessä näytelmässä. Valoa ja varjoja. Merkillisiä ääniä. Ihmisiä joita tuli ja meni. Joskus olin vakuuttunut että kaikki oli täysin järjetöntä, vailla suuntaa ja tarkoitusta. Joskus taas, kuten nyt, painoin nöyrästi pääni. En nähnyt kudoksen kuviota mutta aavistin jonkin suuremman voiman, aavistin että olin osa kokonaisuutta, sellaista mikä oli elämää suurempaa. (s. 199) 

Tarinan henkilöhahmot ovat houkuttelevia ja todella omaperäisiä. Elling, tietoinen omasta ylemmyydestään verrattuna Kjell Bjarneen. Kjell Bjarne, mies, joka tarttuu toimeen, kun paha tilanne sattuu päälle. Silloin ei ole aikaa arastella ja pelätä. Reidunin sydämellisyys näkyy jatkuvasti. Sitä paitsi hän tietää, mihin naisen käsi pystyy. Ainakin kodin järjestyksen ylläpitämiseen. Alfons osaa antaa hyviä neuvoja nuoremmilleen. Vanhat ihmiset ovat aina viisaita. 

Veriveljet on Elling-sarjan toinen teos. Ensimmäinen osa on Tiputanssi. Ainakin oletan näin. Tosin tämä alkoi hieman häiritä, koska jossain mainittiin, että Elling-elokuva perustuisi kirjasarjan kolmanteen osaan. Oli miten oli, minua alkoi kiinnostaa sarjan ensimmäisen osan lukeminenkin. 

Norjankielinen alkuteos Brødre i blodet on ilmestynyt vuonna 1996. Kirjan on suomentanut Katriina Savolainen. 

Veriveljet on jollain tavoin hyvin inhimillinen kirja. Sellainen kirja, jota suosittelen mielihyvin luettavaksi, jos kaipaa sellaista lukemista, jossa on onnellinen loppu.





 

10.8.2020

Tassulinnan Max 10 vuotta

Se on kuulkaas sellainen juttu, että sain kutsun Tassulinnan Maxin 10-vuotispäiville Lapualle. Moniko tällaisia kutsuja saa? Vastasin kutsuun kyllä, mutta viime metreillä oli peruttava. Syytä en nyt avaa sen enempää, koska se on varsin raivostuttava, enkä halua pilata Max-herran 10-vuotispäivää rutisemalla turhista. Maxin virallinen syntymäpäivä on siis vasta tänään 10.8.2020. 


Kuva © Tassulinnan emäntä
 

Mutta ei syytä huoleen. Max on nykyaikainen kissa, joten hän tiesi, etteivät kaikki kutsutut pääse paikalle, joten syntymäpäiväjuhlat järjestettiin myös etänä Zoomin kautta. Vähän kuin etäpalaveri, mutta miljoona kertaa kivempi juttu. 


Kuva © Tassulinnan emäntä
 

Ja kyllä kuulkaa kissaihmisiä ruudun takana olikin monta sekä tietysti monta upeaa kissaa kävi esittäytymässä. Max oli tietysti mukana menossa, vaikka hänellä alkoikin olla päiväuniaika. Myös Pepsi vilahti näyttäytymässä. Entä esiintyikö meidän Herra Karvajalka eli Manni? Ei oikeastaan. Olin ottanut läppärin makuuhuoneeseen, jotta saisin rauhassa kohottaa Pepsi Max -lasillisen Maxille. Herra Karvajalka seurasi minua sinne jo aikaisemmin, koska avasin yhden postipaketin. Paketissa oli mukavan rapiseva käärepaperi. Herra Karvajalka sammui käärepaperin alle ja hänen osaltaan syntymäpäiväjuhlat menivät ohi. Vai pitääkö ajatella, että hän juhli jo etukäteen niin rankasti, että uni vei voiton? 


 

Lähetimme Herra Karvajalan kanssa Maxille pienen lahjapaketin, mutta laitoimme myös Alajärven Tassutiimille pienen lahjoituksen kissakavereiden avustamiseksi, koska Max oli tällaista toivonut. Hieno ele Maxilta ajatella tällaista. 


Kuva © Tassulinnan emäntä
 

Tästä tulikin mieleeni, että jos sinäkin haluat muistaa Maxia, niin tee sinäkin lahjoitus Alajärven Tassutiimille. Tilinumero on FI67 4108 0011 4665 16. Viestiksi lahjoitukseen voit laittaa "Max 10". (Alajärven tassutiimillä on voimassa oleva rahankeräyslupa RA/2020/125 - 12.2.2020-31.12.2020). Pienikin summa auttaa kodittomia ja hädänalaisia kissoja. 

Vielä kerran onnea suurenmoiselle Maxille! 💖

5.8.2020

Anja Portin: Muistokirjoitus

Halusin valita kissaulkoiluille pienen kirjan, koska sellaista on kätevämpi lukea ulkona kuin paksua kirjaa. Lukemattomien pinoista löysin Anja Portinin Muistokirjoituksen (S&S, 2019), jonka sain viime syksynä Helsingin kirjamessuilta bloggaajatilaisuudesta. Kiitos kustantajalle. Kirjan kansi on talvinen, mutta en antanut sen häiritä lukemista. 

Julian äiti Anna-Liisa on tunnettu ääninäyttelijä, joka on joutunut sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi. Anna-Liisa on alkanut luovuttaa otettaan elämästä ja antaakin Julialle melkoisen tehtävän. Julian pitää kirjoittaa äidistä muistokirjoitus, jonka äiti tietysti haluaa itse lukea ja arvioida. Tehtävä tuntuu mahdottomalta. Samalla se avaa portit lapsuuden muistoihin ja vaikeisiin asioihin. Muistokirjoitus vie Julian kaikki ajatukset. Hän lähestulkoon unohtaa poikansa Aaron olemassaolon. Aaron, joka on pieni ekaluokkalainen poika. Poika, joka haluaa matkustaa Chicagoon. Poika, jonka mielestä kaikki avaruuteen liittyvä on mielenkiintoista. 

Pidän tavasta, jolla Anja Portin vie tarinaa eteenpäin. Hiljaisesti ja vähäeleisesti, vaikka Julian elämässä on menossa vaikeita hetkiä. Kirjan loppupuolella on tapahtumasarja, joka on melkoinen, mutta siinäkin edetään rauhallisesti. Lukijaa ei kuitenkaan jymäytetä verkkaisella menolla, vaan jännitys on käsinkosketeltavaa. 

Kirjan henkilömäärä on pieni, joka on varmasti selkeyttänyt kirjan rakennetta. Lukijan ei tarvitse miettiä, mikä merkitys jollakin henkilöllä tarinassa on, jos henkilöllä ei oikeasti ole merkitystä tarinan kannalta. Pidän tällaisesta tekstistä, joka huokuu yksinkertaisuutta ja puhtautta, vaikka tarina ei missään tapauksessa ole yksinkertainen. Portin ei aliarvioi lukijaansa, vaan kirjoittaa älykkäästi ja kauniilla tavalla. 

Kirjan yhtenä isona teemana on äidin ja tyttären suhde. Voimakastahtoinen äiti saattaa ikään kuin musertaa lapsensa oman tahdon. Tämä tulee hyvin esiin siinä, kuinka Anna-Liisa vaatii Julialta muistokirjoituksen kirjoittamista. Entä kun Julian koko elämä on ollut eräänlaista salaisuuksien verkossa olemista? Mitä tapahtuu, kun hän saa selville jotain sellaista, jota äiti ei ole hänelle koskaan aikaisemmin kertonut? Vaikka Julia on tehnyt elämässään omat päätöksensä, on hän siitä huolimatta edelleen äitinsä tytär. Toista ei olisi ilman toista. 

Muistokirjoituksen toinen teema on yksinhuoltajuus. Yksihuoltajuus, joka on nykyään hyvin yleistä, mutta millaista se on, kun se kertautuu sukupolvelta toiselle. Tosin Julia ei ollut aivan yksin Aaron kanssa, joten voiko edes puhua varsinaisesta yksinhuoltajuudesta? Yhteishuoltajuus lienee ehkä parempi sana tähän. Aaro viettää viikonloput isänsä Lassen kanssa. Joka tapauksessa Anna-Liisa jätti Julian yksin kotiin useiksi tunneiksi, jos hänellä oli esimerkiksi töitä tai iltamenoja. Lapsuudessa Julia oli kuuliainen ja teki annetut tehtävät ja pysytteli ikään kuin taustalla. Aarossa näkee samaa. Aaro ei häiritse äitiään, kun näkee, että äiti on keskittynyt johonkin asiaan. Aaro sulautuu omaan maailmaansa ja jää taustalle, kun Julia painii omien ongelmiensa kanssa. Tarinassa on myös järkyttävä loppukohtaus, jossa Julian äitiyden voisi laittaa suurennuslasin alle. 

Helsingin kirjamessuilla Anja Portin kertoi, että kirjassa ei ole omaelämäkerrallisuutta, mutta siitä löytyy viitteitä omaan elämään. Kustannustoimittajan roolia Portin pitää tärkeänä, koska saatua apua ja tukea on hyvin monenlaista. Hän saa esimerkiksi ideoita ja rohkaisua kokeilla eri asioita. Kirjan tarina ei tietenkään ole valmistunut kertaheitolla, vaan tarinasta on olemassa eri versioita. Valmiista teoksesta löytyy kuitenkin rippeitä siitä, mitä on aluksi miettinyt. 

Anja Portinin Muistokirjoitus on kirja kaikille, jotka nauttivat sujuvan tekstin lukemisesta sekä siitä, että tarinan jännite pysyy yllä loppuun saakka.




1.8.2020

Jussi Lehmusvesi: Vainikkala

Lukemattomien kirjojen pinossa on ollut pitkään Jussi Lehmuskosken Vainikkala (Aula, 2017). Olen vältellyt kirjaa, koska jostain syystä kuvittelin, että kyseessä on sotakirja. Kaikkea muuta. Kun vihdoin kirjan nappasin luettavakseni, päädyin hulluakin hullummalle road tripille. 

Toimittaja Toivo Tuohipuu saa tehtäväkseen haastatella huippusuositun Mysterio-yhteen jäseniä sekä kirjoittaa yhtyeen solistista Juhani Hurmasta henkilökuvauksen. Hurmahan on varsin mielenkiintoinen tapaus. Hän on rocktähti, joka esittää yhteensä kanssa Uuno Kailaan runoja ja tietenkin englanniksi. Eikö rocktähteys sitä vaadi? Englantia. Oli miten oli. Mysteriolla on ollut keikka Moskovassa. Yksityisjuna lähtee Moskovasta kohti Vainikkalaa ja Tuohimaa hyppää junan kyytiin. Junamatkallahan olisi aikaa haastatella yhteen jäseniä. 

Jo matkan alku luo haasteita. Yhtyeen kitaristi Spaddu ja basisti Raatikainen ovat kateissa tai ainakin pahasti myöhässä. Miehillä on Moskovassa omia salaisia bisneksiään. Mysterion manageri Niilanen jakelee Tuohipuulle ohjeita, millainen jutun täytyy olla. Veturinkuljettaja Varjokallio on syvästi uskova henkilö, jonka junakuulutukset ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä VR:n automaattikuulutuksia. Junamatka alkaa kuitenkin aikanaan. Kaikki yhteen jäsenet ovat junassa mukana sekä yksi bändäri. 

Tuohipuun tehtävä ei ole helppo. Pomo soittelee ja syytää irtisanomisuhkia päälle. Juhani Hurmasta ei tunnu irtoavan muuta kuin että miestä vainotaan. Hän on saanut nimettömiä viestejä, joista Tuohipuu yrittää saada otteen. Onneksi pomo on lähettänyt Vainikkalan asemalle vastaan valokuvaajan, jolle Tuohipuu avautuu. Valokuvaaja Mila Lumme ja Tuohipuu lyövät puhelimitse viisaat päänsä yhteen ja alkavat selvittää mysteeriä, joka vie heidät Mysterion miesten lapsuusvuosille asti. Siitä huolimatta on vaikea päästä selville siitä, kuka uhkaa Juhani Hurmaa. 

Jestas, mitä sekasortoa koko junamatka. Jos tuolIaiselle matkalle joutuisin, joisin ehkä pääni täyteen ja yrittäisin sopeutua porukkaan. Toinen vaihtoehto olisi lukkiutua omaan vaunuhyttiin. Toisaalta se voisi olla huono vaihtoehto, koska kuka tahansa saattaisi kaikesta huolimatta kävellä hyttiin sisälle. Jatkuvasti olisi myös pidettävä kännykästä kiinni, koska muuten se saattaisi joutua vääriin käsiin, jolloin seuraukset voisivat olla mitä tahansa. Huh huh, mutta ehkä rocktähtien elämä on sekavaa. Ainakin silloin, kun ovat turneella. Itse en moista touhua jaksaisi pitkään. 

Kirjassa on useita henkilöhahmoja, ja vaikka Tuohipuu on ehkä kirjan päähenkilö, saavat muutkin runsaasti sivutilaa. Lehmusvesi on rakentanut kirjan siten, että kirjan henkilöt vuorottelevat kirjassa omilla ajatuksillaan ja keskusteluillaan. Yhtyeen solisti Juhani Hurma jää etäiseksi, vaikka hänestä Tuohipuun pitäisi saada eniten irti. Mutta ehkä se onkin niin, että yhtyeiden solistit ovat aina etäisempiä kuin soittajat. Spaddun ja Raatikaisen kaistapäiset tempaukset ja keskustelut ovat niin sekopäisiä, etteivät kaikki varmasti jaksa tällaisia lukea. Minä sen sijaan odotin herrojen puheevuoroja, koska silloin tiesi, että taas tapahtuu jotain älytöntä. 

Vainikkala on Jussi Lehmusveden esikoisromaani. Kirjassa on loistava oma tyyli. Kirjan tarina ei junnaa paikoillaan, vaan se kulkee kuin juna. Vaikka kyseessä ei ole dekkari, alkaa vähitellen myös selvitä, mikä mysteeri on tapahtunut Mysterion miehien lapsuudessa, ja kuinka se vaikuttaa nykyisyyteen. Pidin myös siitä, kuinka Lehmusvesi on ottanut kirjaansa mukaan Uuno Kailaan runouden. Tälläinenhan on suorastaan nerokasta. 

Kuten alussa mainitsin, Vainikkala on road trip -kertomus. Kirjassa tapahtuu ja sattuu kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jollekin kirjan tapahtumat voivat mennä täysin yli hilseen, mutta itse viihdyin kirjan äärellä hyvin. Otin vain sen asenteen, mitä hullua seuraavaksi tapahtuu. Kirja kannattaa laittaa lukulistalle, jos road trip -kertomukset ilahduttavat.



 

 


31.7.2020

D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja (Klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien 11. klassikkohaaste on tässä ja nyt, ja sitä emännöi Jane Kirjan jos toisenkin -blogista. Itse olen ensimmäistä kertaa mukana haasteessa. Toki luen silloin tällöin klassikoita, mutta jotenkin klassikkohaaste menee aina ohi. Nyt oli kuitenkin hyvä syy klassikkoon, ja muistin haasteenkin. Syksyllä Teatteri Jurkan ensi-iltaan tulee D. H Lawrencen kirjaan perustuva näytelmä Lady Chatterleyn rakastaja. Yhteistyössä Jurkan kanssa pääsen katsomaan näytelmän, mutta tehtäväksiantoon kuuluu lukea myös kirja. Mikäpä siis parempi syy klassikolle kuin teatteri? 



Constance on naimisissa sodassa halvaantuneen Sir Clifford Chatterleyn kanssa. Pariskunta on muuttanut asumaan Cliffordin kotiin Wragby Halliin. Clifford on aluksi hyvin toiveikas, mutta vuosien saatossa hän alkaa vaipua epätoivoon. Mielialan vaihtelut ovat hurjia, mutta siitä huolimatta tyyneyttä täytyy yrittää pitää yllä. Constance eli Connie istuu miehensä vieressä ja kuuntelee hänen tarinointiaan. Connie alkaa kuihtua, koska elämä kartanossa on varsin kurjaa. Nuori nainen kaipaa virikkeitä ja miehen kosketusta. 

Kun kartanoon palkataan rouva Bolton huolehtimaan Cliffordin vaateista, vapautuu Connielle enemmän aikaa. Hän on salaa tyytyväinen. Mitä vähemmän Connie on Cliffordin rinnalla, sitä tyytyväisempi hän on. Wragbyssa ei kuitenkaan ole seurapiirejä, eikä hän niitä oikeastaan kaipaakaan. Luontoa kuitenkin riittää. Connie alkaa vaellella pitkin niittyjä ja metsiä. Välillä myös Clifford lähtee moottorituolillaan hänen seuraksensa. Eräällä retkellä Connie tapaa kartanon maille palkatun riistanvartijan Mellorsin. Ensitapaaminen ei ole sykähdyttävä, mutta kumpikaan heistä ei tiedä, mitä on tulossa. Satunnaisia kohtaamisia alkaa tulla useamminkin, eikä aikaakaan, kun Connie ja Mellors ovat rakkauden sokaisemia. Heidän suhteensa on kiihkeä ja hekumallinen, mutta kaiken on pysyttävä salassa tai skandaali on valmis. Mellors kuuluu palveluskuntaan ja Constance on Lady. Luokkaerot ovat valtavat. Voiko tällainen suhde jäädä kyläläisiltä huomaamatta? 

Moni varmaan ajattelee, että Lady Chatterleyn rakastaja on perinteinen rakkausromaani. On siinä tietysti sitäkin, mutta samalla se on poikkeuksellisen kiihkeä ja uskalias. Kirja on ollut oikeasti aikoinaan hyvin rohkea veto. Connien ja Mellorsin suhde on ilman muuta se, joka kirjan tarinaa jaksaa pitää yllä. Pidin myös Cliffordista, koska hän oli oikeasti aivan uskomattoman typeräkäytöksinen. Sanoisin, että nykypäivän snobi. Huomasin, että välillä kirjan sivut kääntyivät kuin huomaamatta, mutta toisinaan kirjassa oli oikeasti hyvin pitkäveteisiä jaarituksia, jotka eivät mielestäni tuoneet kirjalle mitään lisäarvoa. Toki on muistettava se, että aikakausi on ollut aivan toinen. Lähes sata vuotta sitten ilmestynyt kirja on varmasti vaatinut muutakin lihaa ympärilleen kuin kahden ihmisen salaisen rakkaussuhteen. 

Lady Chatterleyn rakastaja on vastakohtien kirja. Connien äveriäs aviomies ja köyhä rakastaja. Synkkä kartano ja kaunis luonto. Seurapiirien kiilto ja maalaiskylän auvo. D. H. Lawrence on käyttänyt kynäänsä melko terävästi arvostellakseen rivien välistä englantilaista luokkayhteiskuntaa ja ylempien luokkien tyhjänpäiväisiä keskusteluja taiteen syvimmästä olemuksesta. Samalla hän nostaa luonnon kauneuden esiin kaikkien nähtäville ja esittelee kahden eri luokista tulevan ihmisen suhteen tasapäisenä. Jokainen ihminen on yhtä arvokas, on hänen syntyperänsä mikä tahansa. 

Olen lukenut Lady Chatterleyn rakastajan joskus nuoruusvuosina, eikä minulla kauheasti ollut kirjasta muistikuvia. Ainoastaan joitain välähdyksiä mielessäni kävi silloin tällöin. Kirja on ollut aikansa kohuteos. Englannissa iski sensuuri päälle. Vuodelta 1928 oleva Lady Chatterley’s Lover julkaistiin vasta vuonna 1960. Sen sijaan Italiassa oltiin suopeampia ja kirja julkaistiin siellä ensimmäisenä. Ensimmäinen suomenkielinen käännös on ilmestynyt vuonna 1950. Itse luin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksen vuodelta 1989. Lukemani kirjan suomennoksesta on vastannut Marja Alopaeus.

Oikeasti en yhtään ihmettele, että kirja on laitettu kiellettyjen kirjojen listalle. Kirjassa on aikamoista pelehtimistä, eivätkä homosuhteitakaan kielletä. Onhan se varmasti ollut siihen maailman aikaan vallan tavatonta. Onneksi nykyään tällaisia sensuureja harvemmin tulee. Tässä suhteessa maailma on tullut suvaitsevammaksi. 

Olen todella tyytyväinen, että luin D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan aikuisiällä uudestaan. Sain kirjasta varmasti paljon enemmän kuin silloin joskus aikaisemmin, jolloin olen kirjan lukenut. Kyllä klassikkokirjaan kannattaa aina tarttua. Ihan vain jo sen takia, että voi ihmetellä, mikä kirjasta on tehnyt klassikon. Tässä kirjassa syytä ei tarvinnut pitkään etsiä. Oli myös mukava lukea kirja, josta on tehty useampi elokuvasovitus.



 


26.7.2020

Ystävyyden ytimessä Elling

Siitä on yli neljä kuukautta, kun kävin viimeksi teatterissa. Syytä ei tarvinne kertoa, koska senhän tietävät kaikki. Nyt kuitenkin innostuin toden teolla, kun näin, että ystäväni oli ostanut lipun Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatterissa esitettävään Ellingiin. Minua ei paljon tarvinnut houkutella, kun huomasin varanneeni näytöksen viimeisen lipun. Sitä riemua ei voi kuvailla, kun tietää pääsevänsä teatteriin kuukausien odotuksen jälkeen.


Robin Svartström, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen
Ryhmäteatteri: Elling (2020)
Kuva © Mitro Härkönen

Elling (Robin Svartström) ja Kjell Bjarne (Santtu Karvonen) ovat saaneet avaimet Oslon kaupungin omistamaan kerrostalohuoneistoon. Heidän täytyy yrittää saada ote muusta maailmasta laitoselämän jälkeen. Vieras ympäristö pelottaa, ja ehkä on parempi vain pysyä neljän seinän sisällä. Fransiska (Minna Suuronen) pitää kuitenkin jöötä yllä, eikä anna miesten jämähtää paikoilleen. Hänen työnsä on käydä miesten luona sekä soitella heille säännöllisesti. Mutta mitä, kun puhelimeen vastaaminenkin on pelottavaa? Pakko on kuitenkin yrittää. Entä mitä tapahtuu, kun miehet löytävät kaatokännissä olevan naisen, joka on raskaana? Myös salaperäinen hapankaalirunoilija aiheuttaa kihelmöivää jännitystä.

Aivan loistava esitys, jossa kolmen näyttelijän yhteistyö toimii. Robin Svartström näyttelee pelokasta ja epäilevää Ellingiä antaumuksella. Svartströmin kyvyt tulevat hyvin esiin, kun Ellingin muodonmuutos alkaa tapahtua pikkuhiljaa. Santtu Karvosen Kjell Bjarne puolestaan on rohkeampi, mutta mies ei välttämättä ole penaalin terävin kynä. Tosin sillä ei ole mitään merkitystä, koska mies on helposti innostuva ja pohjimmiltaan hyvin sydämellinen. Minna Suuroselle rooleja on kertynyt useampi, mutta hyvin nainen roolinsa vetää. Ero Fransiskan ja raskaana olevan naisen välillä on valtava. Tämä kertoo jotain naisen monipuolisuudesta.


Robin Svartström, Minna Suuronen ja Santtu Karvonen
Ryhmäteatteri: Elling (2020)
Kuva © Mitro Härkönen

Elling on näytelmä ystävyydestä, mutta myös peloista irti pääsemisestä. Ellingin ja Kjell Bjarnen ystävyys on omanlaisensa. Elling ehkä hieman tuntee ylemmyyttä Kjell Bjarneen verrattuna, mutta kun näytelmässä Kjell Bjarne alkaa osoittaa kiinnostusta muihin ihmisiin, iskee Ellingiin pelko. Svartströmin ja Karvosen näyttämösuoritusta on ilo katsella, vaikka välillä riipaisee syvältä. Mitä jos Elling jää yksin? Kuinka hän selviää? Ellingillä ja Kjell Bjarnella on myös pelkoja. Kuinka he kohtaavat maailman? Maailma on pelottava paikka. Entä, jos kaikki tuijottavat? Yksi näytelmän parhaimmista kohdista on mieskaksikon jalkautuminen lähiravintolaan, josta saa tavallista kotiruokaa. Läskisoosi luo turvallisuuden tunnetta, eikä yhtään haittaa sekään, että tarjoilijatar on varsin viehkeä nainen. Näytelmä kuvaa hienosti sitä, millaisia ongelmia pelot saattavat aiheuttaa ihmiselle. Jokin asia, joka itselle on ihan tavallinen, saattaa olla jollekin toiselle elämää suurempi ongelma. 

Näytelmän lavastus on pelkistetty kerrostalohuoneistoksi, josta toisinaan on pakko poistua ulkomaailmaankin. Lavastus on kaikessa minimalistisuudessaan hyvä ratkaisu, koska sitä voidaan pienillä siirroilla käyttää esimerkiksi ravintolana. Lavastuksen on suunnitellut Janne Siltavuori. Juha Kukkosen ohjauksessa Ellingistä on muotoutunut lämminhenkinen näytelmä, jossa on mukana suuria tunteita. Itse jouduin pyyhkimään silmäkulmia näytelmän lopussa.


Minna Suuronen, Santtu Karvonen ja Robin Svartström
Ryhmäteatteri: Elling (2020)
Kuva © Mitro Härkönen

Elling on monelle tuttu elokuvasta, mutta se on saanut myös useita teatteriversioita. Ryhmäteatterin esittämä Elling kannattaa ehdottomasti nähdä, jos lippuja vain on vielä saatavilla. Ryhmäteatteri on huomioinut koronarajoitukset, eikä katsomoa myydä täyteen, vaan osa paikoista pidetään tyhjinä. Suomenlinnan kesäteatteri on myös hyvin katettu eli sadettakaan ei tarvitse pelätä. 

Rooleissa: Robin Svartström, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen 

Axel Hellsteniuksen kirjoittama näytelmä perustuu Ingvar Ambjørnsenin romaaniin Brødre i blodet. 

Ohjaus: Juha Kukkonen

Suomennos: Katriina Huttunen

Lavastussuunnittelu: Janne Siltavuori

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Marita Kuusiniemi

 

 


23.7.2020

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Se on naistenviikko! Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa on perinteisesti heitetty Naistenviikko -haaste kehiin. Itse en ole aiemmin haasteeseen osallistunut, mutta nyt päätin laittaa lusikkani soppaan. Tosin lähes myöhässä. Naistenviikko on jo melkein ohi. Minun on pitänyt postata Elena Ferranten Tyttären varjosta (WSOY, 2020), mutta en ole vain ehtinyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirjahan sopii mainiosti haasteeseen. Naiskirjailija ja kirjan nimikin sopii loistavasti naisteemaan.



Leda on 47-vuotias englannin opettaja, joka on matkustanut lomamatkalle Etelä-Italian rannikolle. Hän on eronnut aikapäiviä sitten miehestään, joka asuu nykyään Kanadassa. Ledan parikymppiset tyttäret ovat myös muuttaneet Kanadaan. Leda on yksin, mutta hän pitää yhteyttä tyttäriinsä päivittäin. Ledan päivät kuluvat aurinkoisella rannalla. Vaikka on loma, hän tekee töitä. Rannalla Ledaa alkaa ärsyttää äänekäs napolilaisseurue. Seurueeseen kuuluu Ledan tyttärien ikäinen nainen, jolla on pieni tyttölapsi. Leda alkaa vertailla omaa elämäänsä ja valintojaan naisen elämään. Osansa saa myös tyttärien vertailu naiseen. Kaikki tämä aiheuttaa Ledan mielessä sekasorron, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. 

En ole aikaisemmin lukenut Elena Ferranten kirjoja, mikä lienee häpeällistä, koska olen ehkä jonkin tason kirjabloggaaja. Ferranten tyyli iski minuun heti alkusivuilta. Ferrante kuvaa tapahtumia hiljakseltaan ja rauhallisesti. Kuitenkin lukijan tunteet vaihtuvat hämmästyksestä kauhuun. Välillä naurattaa, toisinaan kiukuttaa. Kuinka vähäeleisesti Ferrante välittää tarinaansa lukijalle. Tästä kaikesta huolimatta on pakko miettiä sitä, kuinka epätasapainoinen nainen Leda on.

Kirjan tarinassa Leda käyttäytyy todella omituisesti napolilaisperhettä kohtaan. En halua paljastaa juonta, mutta Ledan tempaus oli sellainen, että sen jälkeen sai jännittää. Jännittää sitä, kuinka Leda selvittää tilanteen vai selvittääkö ollenkaan. Vai jääkö Leda kiinni teostaan? Oikeasti minua ärsytti, että aikuinen nainen alentuu sellaiseen tekoon. Toisaalta, jos Ledan tempaus olisi tarinasta puuttunut, olisi kirja ollut pelkkää Ledan oman elämän peilaamista tyttäriensä ja rannan naisen elämään. Mielenkiintoista sekin, mutta yksittäinen jännitysmomentti piti kirjan piinaavaa jännitettä yllä.

Pitää luoda järjestystä, ymmärtää. Ajattelin, että epäilyttävä teko synnyttää vielä epäilyttävämpiä tekoja, ja silloin pitää osata rikkoa ketju. (s. 160) 

Kirjan nimi on monimerkityksinen, mutta kirjan tarinasta löytyy myös useita eri kerroksia. Leda muistelee välillä omaa lapsuuttaan, josta halusi eroon kokonaan. Hän ei halunnut jatkaa suvun perinteitä. Leda miettii, kuinka hänen valintansa ovat vaikuttaneet hänen elämänsä suuntaan ja tyttäriensä elämään. Hänen omat tyttärensä ovat tehneet omat ratkaisunsa tulevaisuuden suhteen. Ratkaisut eivät välttämättä ole olleet äidin mieleen. Rannalla olevan naisen tytär on vielä niin pieni, että on vanhempien ohjattavana, mutta hänellä on kova tahto. Kaikista näistä kuvastuu tyttären varjo, joka voi olla äidille ahdistava ja sydäntä särkevä, mutta myös toiveita täynnä oleva. Tyttären varjo voi olla myös peilikuva äidistä itsestään. 

Elena Ferranten Tyttären varjo kertoo äidistä ja tyttäristä sekä ennen kaikkea naisista. Mikäpä sen parempaa luettavaa naistenviikolla? 

Italiankielinen alkuteos La figlia oscura on ilmestynyt vuonna 2006. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas. 

Mainittakoon vielä, että kirjan sain luettavakseni omalta äidiltäni.