6.7.2020

Tuula-Liina Varis: Huvila

Kaivoin lukemattomien kirjojen pinoja ja valitsin Tuula-Liina Variksen Huvilan (WSOY, 2016) lukupiirikirjaksi. Kirjasta ei ollut mitään ennakkoajatuksia, mutta ajattelin, että se saattaisi olla helposti saatavilla, koska ilmestymisestä on jo muutama vuosi. 

Raakel on hyvästä perheestä lähtöisin oleva turkulaistyttö. Hän opiskelee yliopistossa. Käy harvakseltaan opiskelijariennoissa. Enemmän hän viettää aikaansa vanhempiensa kanssa taidenäyttelyissä ja erilaisissa juhlailloissa. Raakel on erittäin suojeltu tyttö. Oikea vanhempien silmäterä. Taiteilija Aksel Korkeakorpi huomaa nuoren naisen ihastuttavuuden. Raakel humaltuu vanhemman miehen antamasta huomiosta, eikä aikaakaan, kun Raakel ja Aksel vihitään. Nuoripari muuttaa keskelle maaseutua taiteilijan hirsihuvilaan. Raakel haluaa näyttää taitonsa ja osaamisensa miehelle, vaikka oikeasti hänellä ei kauheasti taitoja olekaan. 

Selma kutsutaan tuon tuosta Raakelin avuksi hirsihuvilaan. Selma on riuska nuori nainen, joka tietää, kuinka eläimien kanssa toimitaan. Osaa hoitaa taloustyöt ja siinä sivussa myös Raakelin. Aika nopeasti Selma palkataan hirsihuvilaan kokopäiväiseksi taloudenhoitajaksi. Selma on ihastuksissaan. Hän saa oman huoneen ja oman rauhan. Sellaista ylellisyyttä hänellä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. 

Akselin ja Raakelin tytär Leea on alle kouluikäinen, kun isä lähtee ja jättää perheensä. Leea joutuu kasvamaan Raakelin ja Selman huomassa. Leea on aina ollut isäntyttö, eikä hän oikein ymmärrä, miksei isä ikinä palaa kotiin. Hän kipuilee myös siitä, ettei äiti anna hänen aloittaa koulunkäyntiä silloin, kun pitäisi, vaan tytön on opiskeltava kotikoulussa. 

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa hyvänä. Variksen tyyliä kuvattiin valikoivaksi. Teksti on eleetöntä ja rauhallista. Kirjan sujuvasta tyylistä näkee, että Varis on kirjoittanut paljon ja pitkään. Kirjan alku on loistava. Se luo jännitettä koko tarinalle, eikä kuitenkaan paljasta mitään. Kirjan alkupuolella nähtiin hieman luettelomaisuutta, josta ei kauheasti pidetty. 

Varis käsittelee hyvin armeliaasti kirjan henkilöitä. Hän on selvästi kansannaisten puolella. Kirjan naiset ovat jokainen omalla tavallaan vahvoja, mutta selvästi vahvin heistä on Selma. Hän on perheen kantava voima. Raakelin mielenterveysongelmat ja puhumattomuus jättivät varmasti jälkiä Leeaan, mutta onneksi Selma osasi tasapainottaa perhe-elämää. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun lopulta toisen maailmansodan vuosiin. Kirjassa on hienoa kuvausta kotirintamalta. Naisten taloudesta. Siitä, millaista on asua keskellä ei mitään ja odottaa, mitä tapahtuu. Selma palveluskunnan ominaisuudessa, Raakel käskyttäjänä ja Leea jotain siltä väliltä. Toisaalta Raakelin ja Selman välit olivat kuin parhaimmilla ystävillä, mutta jos jotain kinaa tuli, niin Raakel näytti Selmalle paikkansa. Lukupiirissä pohdittiin sitä, kuinka vasta 1990-luvulla alkoi tulla esiin tarinoita kotirintamalta. 

Huvilaa lukiessa on pakko miettiä sitä, kuinka ihmisen syntyperä ei ole valintakysymys. Vaikka kirja on kirjoitettu useita vuosia aikaisemmin, on se hyvin ajankohtainen nyt, kun rotukysymys on noussut jälleen voimakkaasti esiin USA:ssa tapahtuneen ampumakohtauksen jälkeen. Rasistisuus taitaa olla sellainen ilmiö, ettei sitä saada ikinä kitkettyä maailmasta. Aina on henkilöitä, joita pidetään huonompina ja alempiarvoisina sen mukaan, mikä heidän uskontonsa, värinsä tai mikä tahansa muu taustansa sattuu olemaan. Maailma ei ole tasa-arvoinen paikka. 

Lukupiiri piti myös siitä, kuinka Katri Vala oli otettu kirjaan mukaan. Osana Suomen historiaa. Osana naisista kertovaa kirjaa. Mahtavaa. 

Kirjan takakansiteksti ei anna aivan sitä kuvaa, mitä kirja lopulta on. Itse ihmettelin kirjan kansikuvan synkkää kuvaa. Siitä kimposi kuitenkin keskustelu, jossa nähtiin kolme rikkinäistä naista: Selma, Leea ja Raakel. Toisin sanoen kirjan kansi on hyvin symbolinen. Kirjan päällyksen takana on Martti Ruokonen. 

Tuula-Liina Variksen Huvila on kirja kaikille niille, jotka pitävät historiallisista romaaneista ja vahvojen naisten tarinoista. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).




30.6.2020

Bokvillanissa maalauksia ihastelemassa

Viime viikolla oli lomautusviikko. Kaikkea ehti viikkoon tapahtua, mutta viikon ehdottomat kohokohdat olivat Naivistit Iittalassa -näyttely sekä Galleria Bokvillanissa oleva Kati Kortelaisen taidenäyttely Lintuja, naisia ja rantaelämää. Bokvillanin huvila sijaitsee Helsingin Arabiassa ihastuttavan vehreässä miljöössä. Puutarhassa vierähti hetki, jos toinenkin puun varjossa istuen. Mutta se, miksi paikalla olin, oli tietenkin taide. On aivan pakko jakaa teille joitakin maalausten kuvia. Pakko muuten mainita, että Kati Kortelainen oli itse paikan päällä kertomassa maalauksistaan.


Kati Kortelainen: Levitaatio (2020)

En pidä lokeista, mutta näistä Kati Kortelaisen lokeista pidän. Aivan uskomattoman kauniit värit ja tuo linnun asento on jotenkin hyvin uljas ja itsetietoinen.


Kati Kortelainen: Sääntömääräinen vuosikokous (2019)

Ihan pakko on laittaa toinenkin lokkitaulu. Tämä taulu elää. Upea kuvasarja laskeutuvasta lokista tai vaihtoehtoisesti kolmesta eri lokista.


Kati Kortelainen: Liejukana (2020)

Näyttelyn maalaukset ovat myynnissä, ja niinhän siinä kävi, että ostin itselleni taulun. Ihastuin Liejukanaan heti. Tälle on jo paikka seinällä kahden muun lintuaiheisen taulun rinnalta.


Kati Kortelainen: Mielikki (2020)

Mielikissä on jotain kohahduttavaa. Aivan kuin nainen nousisi jostain suosta tai veden keskeltä korpit seuranaan. Jollain tavoin pidän todella paljon näiden maalausten värimaailmasta.


Kati Kortelainen: Metsän tytti, mielu neiti

Tällaisen väririkkaan karhutaulun osti ystäväni. Todella kaunis teos, jota kelpaa katsella pidempäänkin. Voisin hyvin kuvitella, että tämän taulun paikka olisi jossain maalaistalon seinällä, mutta yhtä hyvin kerrostalohuoneiston seinällä. Tässä taulussa kiteytyy suomalaisuus. Kati Kortelainen kertoi, että taulun takana on Metsän tytti -loitsu: 
”Metsän tytti, mielu neiti,
Salokaaren vaimo kaunis,
Kummun kultainen omena,
Ohtoinen metsän omena,
Mesikäsi källeröinen,
Kaunis korven kulleroinen.” 
Kevätmiikkulan 9.5. on Karjalassa sanottu aloittavan heinän kasvun ja tuovan ”vihannan vihkon”. Metso on soitimella molemmin puolin päivää ja Vienassa sanottiinkin: ”Miikkula, kuukkula, pane metso kattilah!” 
Kevätmiikkulana hevoset ja lampaat on laskettu keväisille metsälaitumille. Eläimiä suojattiin vaaroja vastaan loitsusanoilla. Karhua pyydettiin tekemään sovinto ihmisen kanssa kesän ajaksi ja laittamaan kämmenet korviinsa, jotta se ei kuulisi kotieläinten kelloja metsässä. (Metsän tytti -loitsun ja tekstin lähde Taivaannaula: Kevätmiikkula.)

Kati Kortelainen: His Majesty (2017)
Kati Kortelainen kertoi, että hän maalaa sekä oikealla että vasemmalla kädellä. Vasemmalla kädellä hän tekee usein suuria linjoja ja taustoja. Pikkuhiljaa suurten linjojen keskeltä alkaa löytyä hahmoja, joista hän jatkaa pikkutarkempaa työtä oikealla kädellä. Aika hurjaa sekin, että voi hyödyntää molempia käsiään maalauksessa. Kati kertoi myös maalaavansa maalauspohjan reunat, jolloin maalauksia ei tarvitse välttämättä kehystää.

Kati Kortelainen: Tänne (2020) ja Tuonne (2020)
Yllä olevat taulut ovat ihana taulupari, mutta menevät hyvin omina yksittäisinä teoksinaankin. Rannallahan on juuri tuollaista. Yksi menee tuonne ja toinen tulee tänne.

Kati Kortelainen: Sunnuntai (2020)
Tästä taulusta ei varmasti tarvitse sanoa mitään. Ihana, ihana, turkoosinvärinen vesi ja ihmisjoukko. Itse kuvittelen veden olevan tietenkin meri. Voi kun tekisi mieli pulahtaa tuollaiseen veteen.


Bokvillanin ulkopuolella oli todella ihastuttavia yksityiskohtia. Mitä esimerkiksi sanotte yllä olevasta kissasta, joka oli portin pielessä? Joku oli jopa laittanut kissalle soman hellehatun päähän auringonpaahdetta suojaamaan.


Tulin Bokvillaniin 6T-ratikalla ja jäin päätepysäkkiä edeltävällä Arabiankadun pysäkillä pois. Jäin ratikkapysäkille odottamaan ystävääni, niin sain hyvän vinkin. Kallioleikkauksessa oli lintufiguureja. Sopi tähän taide-elämysretkeen loistavasti. 
Kati Kortelaisen Lintuja, naisia ja rantaelämää -näyttely on avoinna ainakin 16.7.2020 asti Galleria Bokvillanissa. Osoite on Hämeentie 125 ja Helsinki. Näyttely on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Samalla voi nauttia Kaffila Bokvillanin lounaan tai jotain muuta  pikkusyötävää. Me sorruimme voisilmäpulliin ja mehuun. Pullissa ei oltu voita säästelty. Nam! 
Käytkö ylipäätään taidenäyttelyissä? Itse käyn aivan liian harvoin.


28.6.2020

Naivistit Iittalassa 2020

Olen käynyt vuosittain Naivistit Iittalassa -näyttelyssä. Jostain syystä viime vuoden näyttelypostaus jäi tekemättä, mutta tänä vuonna aiheeseen on syytä jälleen palata. Yleensä näyttely on ollut yksi kesälomakohde myöhemmin kesällä, mutta tänä vuonna suuntasimme näyttelyyn jo juhannuksen jälkeen, koska minulla oli lomautusviikko. Toinen ja parempi syy näyttelykäynnille on pikkuveljeni 50-vuotispäivä. Äitini oli nimittäin luvannut ostaa näyttelystä veljelleni taulun, kuten osti minullekin, kun pyöreitä vuosia täytin. 

Näyttelyn teokset tuovat iloa ja hyvää mieltä, joten pitemmittä puheitta valikoitujen teosten ääreen.


Stina Engvall: Viidakkoystävät (2020)

Stina Engavallin näyttelyteokset ovat hätkähdyttävästi maalattu öljyväreillä lasille. Jollain tavoin värit tulevat hyvin vahvasti esiin. Yllä oleva taulu ilahdutti tietenkin eläinaiheen takia.


Kirsi Jalava: Ulpukkaunelmia (2019)

Kirsi Jalavan Ulpukkaunelmia on unenomainen taulu. Tuolla tavoin kuin pääsisikin ulpukan lehdelle makoilemaan ja haaveilemaan. Olisi ihan minun juttuni. Ja nuo värit ovat niin kauniit.


Mia Bergqvist: Haaveilija (2020)

Olen ilmeisesti jonkinlaisessa haavetilassa, koska yllä olevakin teos viittaa aiheeseen. Mia Bergqvistin taulut jaksavat ilahduttaa vuodesta toiseen. Ja miksi eivät ilahduttaisi? Kissat!


Terho Peltoniemi: Se on siinä! (2020)

Ai jestas, mitä vauhdin hurmaa! Peltoniemen iloisessa teoksessa mummo keulii tuhatta ja sataa kissa perässä. Aivan uskomattoman hauska taulu! Tässä teoksesa on suloista tunnelmaa.


Esa Leppänen: Nakki vinkuu (2019)

Yllä oleva taulu on kuin suoraan jonkin kylänraitilta kuvattu. Pilluralli (tiedän, ruma sana) menossa ja nakkikioskilla yöherkkuja tarjolla. Hulvaton teos.


Riitta Kolari: Linnunpelätin (2020)

Riitta Kolarin työt ovat upeita. En ymmärrä, kuinka nainen on teokset maalannut, mutta upeita ne ovat. Yllä olevasta teoksesta ei varmaan tarvitse kertoa, miksi otin sen postaukseen mukaan. Hellepäivinä on kyllä voinut makoilla nurmella, jos ei aurinkoa pelkää.


Matti Laine: Suurenmoinen harvinaisuus (2020)

Matti Laineen teokset ovat ihanan puhdasvärisiä ja selkeitä. Tauluista löytyy useimmiten myös aina yksi tai useampi vitsinpoikanen, kuten tästäkin.


Eino Viikilä: Se oli vahinko (2020)

Joka vuosi jaksan ihastella Eino Viikilän keramiikkateoksia. Ne ovat niin uskomattoman osuvia ja suloisia. Katsokaa nyt noita koiran silmiä. Vahinkohan se oli.


Pirkko Pullinen-Valtonen: Tilkkupeiton kissat (2020)


Kåira: Kanalan buduaarissa (2020)
 

Näyttelyä kierreltyämme veljeni pähkäili yllä olevien kahden teoksen välillä. Ottaisiko kissataulun, jossa näkyvät hänen entisiä kissoja ja nykyinen kissa sekä jokin pieni ruskea pentu. Ehkä tulevaisuuden visio. Toisaalta olisiko kanataulu kuitenkin kivempi? Kanoihin kun on jonkinlainen tunneside. Tiedä sitten, tuleeko siitä, että varhaislapsuudessamme meillä oli kanala vai siitä, että äitini vanhempien luona oli kukkotaulu, josta kaikki tuntuivat pitäneen. Joku äidin sisaruksista taulun nappasi itselleen siinä vaiheessa, kun äidinäidin eli Miirin tavaroita oli käyty läpi. 

Itse päädyin muutama vuosi sitten Aimo Vuorisen Syleily -tauluun, koska taulun värityksessä oli samaa kuin kukkotaulussa. Tiesin heti, kun taulun näin, että tuossa se on. Minun tauluni. No, veljeni ei olisi veljeni, ellei olisi valinnut Kåiran kanataulua. Taulu on oikea ilontuoja, ja kun Iittalan näyttely päättyy, saa veljeni seinälleen kanataulun, joka tuo varmasti muistoja lapsuudesta.


Aimo Vuorinen: Extremeurheilua (2020)

Hassu juttu muuten. Kun näin yllä olevan taulun, ihastuin siihen heti. Taulussa on jotain uskomattoman sykähdyttävää. Eläinhahmot aurinkolaseissaan harjoittamassa extreme urheilua. Kun katsoin taiteilijan nimen, niin Aimo Vuorisen tauluhan siinä. Taidan olla Vuorisen teosten fani.


Reijo Kivijärvi: Peräkorven iloinen poikamies (2019)

Naivistinen taide ilahduttaa. Repesin nauramaan, kun näin Reijo Kivijärven teoksen Peräkorven iloinen poikamies. Jotenkin hulvattoman näköinen ukko. Tällaista taiteen pitää olla. Sen pitää naurattaa.

Tällainen otos tuli tähän postaukseen. Paljon olisi ollut muitakin ihania teoksia, mutta kaikkea ei voi vain postata. Sitä paitsi on mukava, jos joku menee Iittalan naivistinäyttelyyn, niin paikan päältä löytää sankoin joukoin toinen toistaan upeampia teoksia.

Oletko käynyt Naivistit Iittalassa -näyttelyssä tai aiotko mennä käymään? Näyttely on todella käymisen arvoinen paikka. Vinkkinä mainittakoon, että näyttelyn läheltä löytyy myös mukavia puoteja, joissa on kiva piipahtaa ja tehdä heräteostoksia.




21.6.2020

Emma Vepsä: Asfalttivolgaa etelään – peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin

Miltä kuulostaisi liftata Moskovasta Afganistaniin? Minulle ei ihan heti ensimmäisenä tulisi mieleen tällainen matkustustapa ja määränpääkin kuulostaa siltä, etten sinne haluaisi matkata. Emma Vepsä kuitenkin tällaisen matkan teki. Täytyy myöntää, että Emma Vepsän kirja Asfalttivolgaa etelään – peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin (Atena, 2018) olisi jäänyt huomiotta, ellei lukupiirissä olisi ehdotettu luettavaksi kirjaa. 

Emma Vepsä lähtee vuoden 2015 tammikuussa liftaamaan Moskovasta kohti Afganistania. Hän on ennakkoluuloton matkaaja, joka haluaa nähdä maiseman ja kasvojen muuttuvan. Mikäpä siis oivempi keino matkata kuin liftaamalla. Liftaamalla Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin kautta Afganistaniin. Matkantekoa värittävät erilaiset kuljettajat ja kielitaidottomuus. Emma Vepsä ei osaa venäjää, eikä kyrillisiä kirjaimia. Matka kuitenkin etenee. Yöt menevät sohvasurffaajien pedeissä tai välillä hostelleissa. Poliisi on aina välillä mukana kuvioissa. Usein paikalliset ihmettelivät kaukaa tullutta suomalaista kasvissyöjää. 

Täytyy sanoa, että melkoinen reissu, mutta mitä mieltä olivat lukupiiriläiset? Aivan ensimmäisenä hienoista järkytystä ja ehkä jopa närkästystä aiheutti se, että nainen lähtee keskellä talvea liftaamaan Venäjälle ja pitkin poikin Keski-Aasiaa. Toisekseen ihmetytti se, ettei Vepsä ollut harjoitellut edes kyrillisiä aakkosia ja opetellut sen verran venäjää, ettei olisi ollut aivan ummikko sellaisissa tilanteissa, joissa vastapuoli puhui vain venäjää. Vaikka englanti on maailmanlaajuinen kieli, ei sitä siitä huolimatta osata joka paikassa. Hattua täytyy kuitenkin nostaa, että Vepsä selvisi, ja pitkä matka opetti myös jonkinlaisen venäjän kielen taidon. Olisiko matkasta saanut enemmän irti, jos kieli olisi ollut yhteinen? 

Emma Vepsä kuvaa kirjassaan hyvin joidenkin maiden tai paikkojen historiallisia ja poliittisia taustoja. Tämä auttaa ymmärtämään joitakin asioita, jotka ovat aiemmin olleet itselleni epäselviä, tai joista en ole oikeasti tiennyt yhtään mitään. Kirja avaa hyvin myös sen, millainen naisen asema on Afganistanissa. Nainen ei saa poistua maasta, ellei saa lupaa isältään tai aviomieheltään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hyvin harva nainen pääsee maasta pois. Vepsä tutustuu Kirgisiassa afganistalaiseen naiseen, joka on selvästi katkera siitä, kuinka eriarvoisessa maailmassa ihmiset elävät. Hän itse oli etuoikeutettu siinä mielessä, että sai opiskella ulkomailla yliopistossa, mutta Eurooppaan ovet eivät olleet auenneet useista yrityksistä huolimatta. Olisi mielenkiintoista tietää, onko Vepsä tavannut naista matkansa jälkeen tai saanut hänelle jopa matkustusluvan Suomeen. 

Liftaus on edullinen matkustustapa, jos on paljon aikaa viettää tien päällä. Emma Vepsä ei ollut halukas maksamaan matkaamisestaan. Tämä aiheutti joissakin paikoissa kummastusta. Käsitettä liftaus ei välttämättä tunnettu tai se tunnettiin siten, että jokainen kyydissä olija maksaa matkasta kuljettajalle. Tämä aiheutti välillä hämmennystä, mutta hyvin Vepsä näistäkin tilanteista selvisi. Autot, joiden kyytiin Vepsä usein päätyi, olivat rekkoja. Tämä johtui luultavammin siitä, että kuljettajat kaipasivat juttuseuraa pitkille matkoilleen. Täytyy myöntää, että Vepsällä oli hyvä tuuri kyytien kanssa. Taisi olla vain yksi epämiellyttävä kokemus. 

Talvi on haasteellinen ajankohta liftata. Vaatteita täytyy pukea monta kerrosta päällekkäin, jos haluaa pysyä lämpimänä. Tämän myös Vepsä sai tuntea nahoissaan. Nainen on kuitenkin uskomattoman reipas. Vain yhdet kunnon itkut sai lukea kirjan sivuilta. Itse olisin itkenyt luultavasti joka päivä tai ainakin joka toinen päivä. Kirjassa poliiseja kuvataan usein kyyliksi, mutta tässäkin jääkylmässä talvikohtauksessa poliisi osoittautuu pelastajaksi. 

Asfalttivolgaa etelään on sujuvaa luettavaa. Kirjasta kuitenkin huokuu jonkinlainen kiire. Maksimissaan pari päivää yhdesssä paikassa ja jo alkoi Vepsän jalkoja kuumottaa. Tien päälle oli päästävä. Lukupiirissä tuli keskustelua myös siitä, kuinka eettistä on matkustaa köyhissä maissa. Länsimaalainen hyväosaisuus tuli ilmi myös siinä, kuinka helposti Vepsä ylitti Afganistanin rajan. Jonon ohi. 

Emma Vepsän Asfalttivolgaa etelään osoittaa sen, kuinka ihmiset ovat ihmisiä toisilleen. Kirjaa voin suositella kaikille matkailijoille ja etenkin liftaamisesta kiinnostuneille henkilöille. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5). 

Jälkihuomautuksena mainittakoon, etten tiedä miksi, mutta en huomannut kirjan alkusivuilla ollutta karttaa. Se olisi helpottanut huomattavasti omaa lukukokemustani.




20.6.2020

Lucinda Riley: Perhosten huone

Dekkariviikon jälkeen ihminen kaipaa jotain kevyempää luettavaa. Jotain sellaista, josta jää lukijalle ihana ja onnellinen tunne. Onneksi on Lucinda Riley ja onneksi on juuri ilmestynyt Perhosten huone (Bazar, 2020). Kirja, jonka seurassa menee hetki, jos toinenkin. Nenäliinojakin saattaa kulua. 

Posy on lähes 70-vuotias leskirouva, joka asuu Suffolkin maaseudulla ihastuttavassa, mutta hieman ränsistyneessä kartanossa Admiral Housessa. Posy on elänyt varhaislapsuutensa samassa kartanossa. Isän kuoleman jälkeen Posy muutti asumaan isoäitinsä kanssa ja kartano jäi asumattomaksi. Posyn avioliitto vei hänet takaisin Admiral Houseen. Admiral House on Posylle rakas paikka. Pojat Sam ja Nick ovat kasvaneet kartanossa. Posy on tehnyt puutarhasta upean kokonaisuuden, jossa perhoset lentelevät ja mieli lepää. On kuitenkin tullut aika, jolloin kartanosta on luovuttava. Posy ei enää jaksa huolehtia isosta kartanosta, eikä sen kunnostamiseen ole rahoja. 

Kartanon myyminen on tuskaisa projekti. On tasapainoiltava äkkipikaisen Samin ja jalat maassa olevan Nickin välillä. Sam on tähtiin kurkottelija, jonka kaikki uudet bisnesideat jossain vaiheessa kaatuvat. Hänen vaimonsa Amy joutuu huolehtimaan perheen kahdesta lapsesta sekä kaikista taloudenhoitotehtävistä. Nick on palannut vastikään Australiasta ja rakastunut päätä pahkaa Tammyyn. Tuore suhde alkaa repeillä, kun Nick tuntuu salaavan jotain Tammylta. Kaiken lisäksi Posya harmittaa suhde nuoruudenrakastettuunsa Freddieen. Miksi mies on välillä kovin poissaoleva ja välttelevä? 

Kirjan henkilöhahmot ovat jokainen omia persooniaan. Posy on viisas ja kaiken näkevä nainen. Hänen vahva, mutta lempeä luonteensa osaa ohjata asioita oikeaan suuntaan. Sam on inhottava nahjus. Hänellä on taito puhua ihmiset pyörryksiin, mutta onneksi joku sentään osaa lukea häntä. Amy on kiltti. Aivan liian kiltti ja ihana nainen, jolle soisi jotain paljon parempaa kuin Sam. Nick on oman tiensä kulkija. Hän osaa huolehtia asioistaan, eikä häntä tarvitse neuvoa. Tammy puolestaan on herkkä ja ehkä hieman epävarma itsestään. Hänellä on kuitenkin kyky nähdä, jos jotain on pielessä. Freddie on avulias ja tarkkanäköinen. Ikä ei ole hänelle este matkustella ympäri maailmaa. 

Jos kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, sanoisin suloinen. Toki kirjassa on monia ikäviä tapahtumia, mutta yleensä asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella. Joku ehkä sanoisi, että Perhosten huone on kevyttä luettavaa. Ehkä se on sitäkin, mutta taito, jolla Riley tarinaa kuljettaa on erinomainen. Hänellä on taito kuljettaa tarinaa eri tasoilla. Kirjassa nimittäin eletään nykyajassa sekä Posyn lapsuus-, nuoruus- ja varhaisaikuisuuden vuosina. Samaan aikaan Posyn tarinoiden rinnalla kulkee kirjan muiden henkilöiden tarinat. Voisi kuvitella, että tällaisesta tulee sekainen vyyhti, mutta mitä vielä. Kirjan rakenne on selkeä, eikä koskaan tarvitse miettiä, kuka nyt on äänessä. Koko ajan on myös selvää, että Posy on kirjan päähenkilö. 

Pidän siitä, millä tavoin Riley kuvailee asioita. Pystyin näkemään silmissäni kartanon kauniin puutarhan ja siellä lentelevät perhoset. Admiral House itsessään antoi kuvan entisaikojen upeista herraskartanoista. Kuinka paljon tarinoita tuollaiset kartanot pitävätkään sisällään. Oli myös ilahduttavaa lukea kasvitieteellisistä kuvituksista. Tuli mieleen entisaikojen pahviset kasvitaulut koulussa. Nautin siitä, kun Tammyn vintageliikkeen pukuja kuvailtiin. Mitä upeampia materiaaleja ja yksityiskohtia. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Butterfly Room on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Tuukka Pekkanen. Lucinda Riley tunnetaan etenkin Seitsemän sisaren -kirjasarjasta, joka on ainakin minut ihastuttanut täysin. 

Lucinda Rileyn Perhosten huone on reilusti yli kuusisataasivuinen kirja, mutta kirjan paksuutta ei kannata pelästyä. Perhosten huone on kirja romantiikannälkäisille ja kaikille, jotka haluavat heittäytyä hyvän tarinan matkaan. Tämä on myös kirja, joka on juuri sopivaa kesälomaluettavaa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että tämä kirja toimisi luultavasti elokuvanakin.



 Kiitos kustantajalle, jolta sain kirjan luettavakseni.


15.6.2020

Alppiruusujen taikaa

Tänään oli ihana vapaapäivä. Lähdimme miehen, joka täällä asuu, kanssa Haagan alppiruusupuistoon. Viime vuonna olimme hieman liian aikaisin liikenteessä. Tänä vuonna ajoitus meni aavistuksen myöhäiseksi. Osa alppiruusuista ja atsaleoista oli jo kukintansa kukkinut, mutta siitäkin huolimatta kukkaloistosta sai vielä nauttia. Mutta antaa kuvien kertoa, mitä näimme. Varoitus: kuvia on paljon.




















Suopursujakin löytyy alppiruusupuistosta




Mustarastas lauloi pitkään ja kauniisti serenadeja





























Retki alppiruusupuistoon on voimaannuttava. Vaikka metsän keskellä olevassa puistossa oli paljon porukkaa, sai tästä retkestä paljon virtaa. Haagan alppiruusupuisto on uskomattoman kaunis paikka.

Oletko sinä käynyt kokemassa alppiruusupuistoelämyksen?