21.2.2020

Teatterissa: Mielipuolen päiväkirja


Jos joku vielä väittää, että monologit ovat vaikeita katsottavia, niin suosittelen menemään Teatteri Vantaan Silkkisaliin katsomaan Mielipuolen päiväkirjaa. Tiedossa on huikea teatteriesitys, joka ei taatusti jätä kylmäksi. Eikä kannata edes miettiä, että kyseinen näytelmä olisi kaivettu jostain naftaliinista. Kyseessä on Nikolai Gogolin ajaton klassikko, joka elää tänäkin päivänä, vaikka novellin kirjoittamisesta on lähes kaksi sataa vuotta aikaa.

Antti Peltola
Teatteri Vantaa: Mielipuolen päiväkirja (2020)
Kuva © Mika Salmi


Aksenti Ivanovitš Poprištšin (Antti Peltola) on virkamies tai tarkemmin sanottuna nimineuvos. Hän halveksii kaikkia niitä, joiden katsoo olevan oman aatelissäätynsä alapuolella ja niitähän on paljon. Työpaikalla hän vihaa osastopäällikköä, mutta pokkuroi johtajaa, jolle voi teroittaa kyniä vaikka päiväkaudet. Rakastaahan johtaja kyniä. Niin, ja Poprištšin itse rakastaa johtajan tytärtä. Eräänä päivänä kadulla kulkiessaan Poprištšin havahtuu. Hän kuulee koirien keskustelevan keskenään, eikä siinä kaikki. Koirat käyvät jopa kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen koira on johtajan tyttären, joten Poprištšin päättää selvittää, mitä saa selville koirien kirjeenvaihdosta. Alkaa varsinainen syöksykierre, jonka tiimellyksessä Poprištšin toteaa olevansa jotain aivan muuta kuin nimineuvos. Enää ei tarvitse pokkuroida muille.

Antti Peltola
Teatteri Vantaa: Mielipuolen päiväkirja (2020)
Kuva © Mika Salmi


Antti Peltola on uskomaton tulkitsija! Äänenkäyttö, elekieli ja vartalon hallinta on taitavaa. Mies muuttuu hetkessä pohtivasta epätoivoiseksi, rakastuneesta vihaavaksi ja itsetietoisesta surkuttelevaksi. Peltolan näyttelijänkyvyt viedään äärimmilleen. Niin paljon eri tunnetiloja mahtuu reilun puolentoista tunnin esitykseen, ettei katsoja voi välillä muuta kuin pidättää hengitystä. Peltola luo intensiivisen yhteyden katsomoon. Tässä tulee tunne, että näyttelijä on läsnä, eikä arvailuille jätetä sijaa. Aivan mieletön esitys.

Mielipuolen päiväkirjan on ohjannut Ilkka Heiskanen. Hän on varmasti myös kiitoksensa ansainnut, koska näytelmä on yksinkertaisesti loistava. Siitä löytyy paljon eri nyansseja ja monikerroksisuutta. Pidin myös esityksen rakenteesta. Kun yhden päivän päiväkirjamerkinnät on käyty läpi ja pohdittu kauttaaltaan, sali pimenee, kunnes on seuraavan päiväkirjamerkinnän vuoro. Yksinkertaista, mutta toimivaa. Seuraavassa hetkessä kaikki voi aina olla toisin.

Antti Peltola
Teatteri Vantaa: Mielipuolen päiväkirja (2020)
Kuva © Mika Salmi




Näytelmä herätti paljon ajatuksia siitä, kuinka helposti ihmismieli voi murentua. Pidin kuitenkin siitä ajatuksesta, kuinka Gogol on kirjoittanut novellin suuruusharhasta kärsivästä ihmisestä. Tällaisia ihmisiähän on oikeasti ollut ja on edelleen. Yksi suomalainen suuruusharhasta kärsinyt on ollut tietenkin Kellokosken Prinsessa. Myös Napoleon Bonaparten on kerrottu kärsineen suuruusharhasta. Näytelmän nähtyäni mietin myös sitä, kuinka yksinäisen ihmisen mieli saattaa tehtailla ajatuksia. Toisaalta Poprištšinin kuvaillessa osastopäällikköä, tuli mieleen työpaikkakiusaajat. Gogolin tarina on todellakin kiinni tässä ajassa.

Mielipuolen päiväkirjaa on helppo suositella kaikille, jotka pitävät teatterista. Kyseessä on klassikko, joka on toteutettu taidokkaasti. Tämä monologi ei todellakaan ole tylsä yksinpuhelu.

Mielipuolen päiväkirja sai ensi-iltansa Teatteri Vantaan Silkkisalissa torstaina 20.2.2020.

Näyttelijä: Antti Peltola

Teksti: Nikolai Gogol
Suomennos: Anton Nikkilä

Ohjaus: Ilkka Heiskanen
Puvustus: Elina Vättö
Lavastus: Työryhmä
Valot ja äänet: Esko Paavola

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Vantaalle, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




19.2.2020

Teatterissa: Ilmasilta


Ilmasillan esittelytekstit eivät välttämättä herättäneet sellaista kiinnostusta, että olisin halunnut näytelmän nähdä. Onneksi kuitenkin ohjaaja Saana Lavaste kävi kertomassa näytelmästä Bloggariklubilla, jonka jälkeen näimme esityksen ennakkonäytöksessä. Ilmasilta on uskomattoman monikerroksinen näytelmä, jonka jälkeen pää on täynnä kysymyksiä ja ajatuksia.

Pirjo Luoma-aho
Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)
Kuva © Katri Naukkarinen



On äiti, poika ja tytär. Kaikki asuvat omillaan, eikä heillä tunnu olevan aikaa toistensa murheille. Soitellaan, mutta kiirettä ja välinpitämättömyyttä on ilmassa. On heillä kuitenkin paljon yhteistä. He kaikki haluavat konkreettisesti auttaa hädässä olevia ihmispoloja. Äiti (Pirjo Luoma-aho) on selvästi yksinäinen. Hän istuu sohvalla ja vaihtelee televisiokanavia. Kaikilta kanavilta tulee uutisia katastrofeista ja sodista. Nainen tuskailee myös sateistaa ilmaa, ja tulee oivaltaneeksi, että pakolaiskeskuksen katto vuotaa. Hänen on tehtävä asialle jotain, ja ylipäätään hänen on autettava ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa. Poika (Pyry Nikkilä) on taitava kirurgi. Hän lähtee kriisialueille pelastamaan ihmishenkiä, vaikka oikeasti hänen pitäisi ensisijaisesti saada oma päänuppinsa kuntoon. Tytär (Alina Tomnikov) on entinen jalkapallotähti, joka lähetetään avustusjärjestön toimesta pakolaisleirille. Hänen pitäisi luoda pakolaisleirillä hyvää, mutta kauhukseen hän huomaa, ettei ymmärrä mitään ja virheitä syntyy.

Näytelmässä on luotu hienosti roolit, jotka kuvastavat roolihenkilön henkistä ikää. Pirjo Luoma-ahon perheen äidin roolissa kuvastuu vuosien tuoma viisaus ja varmuus. Hän vaikuttaa hyvin tasapainoiselta, vaikka lapset kohtelevatkin häntä kaltoin. Pyry Nikkilän pojan rooli on puolestaan kiireinen ja ahdistunut. Poika haluaisi auttaa kaikkia, mutta rahkeet eivät riitä. Alina Tomnikovin näyttelemä tytär puolestaan vaikuttaa hyvin haavoittuvalta ja pelokkaalta. Aivan kuin tytär olisi pelkkää suurta kysymysmerkkiä. Upeaa heittäytymistä koko triolta.

Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov
Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)
Kuva © Katri Naukkarinen

Saana Lavaste kertoi, että näytelmä pitää sisällään äidin, pojan ja tyttären muotokuvat, ja näin asia onkin. Jokainen näyttelijä on vuorollaan pääosassa, jolloin muut kaksi näyttelijää näyttelevät näytelmän sivurooleja. Erityismaininta pitää antaa pojan muotokuvassa olevalle rumpupatteristolle, joka toimii leikkaussalina tai toisinaan synnytyssalina. Poika vetelee rumpusooloja ja hoitajat ojentelevat hänelle instrumentteja. Välillä pääsee myös harjoittelija puikkoihin. Riemastuttavaa, mutta silti ahdistavaa.

Lavastuksen ja videosuunnittelun takana on ollut Sampo Pyhälä. Nämä pelaavat hienosti yhteen. Lavastus on melko raju. Näyttämö on puolillaan ryysyjä. Välillä epämääräiset lakanat toimivat verhona ja tuovat ankeaa ja ehkä julmaakin tunnelmaa näytelmään. Videokuvissa nähdään esimerkiksi pakolaisleirin telttameri. Erityisen paljon pidin siitä, kuinka sadekeli oli toteutettu. Tuli sellainen tunnelma, että halusi kääriytyä huovan sisälle teekupin kera.

Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov
Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)
Kuva © Katri Naukkarinen



Jokaisella näytelmän perheenjäsenellä on suuri auttamisenhalu, mutta kuinka ihmisiä oikein voi auttaa. Se ei ole helppo tehtävä. Auttamisen lomassa tulee huomanneeksi, ettei mikään riitä, eikä yhden ihmisen auttaminen pelasta kaikkia. Tällainen ahdistaa. Samalla perheessä on kuitenkin jotain vinksallaan. Läheisimmilleen ei tunnu kellään riittävän aikaa, vaikka huoli voikin olla kova. Lavasteen sanoin voisi kiteyttää, että rakkautta on annettavana, mutta ei tiedetä, kuinka toimitaan.

Ilmasilta on näytelmä, joka herättää paljon ajatuksia. Näytelmä ei ole helppo, enkä suosittele sitä sellaisille, jotka käyvät kerran vuodessa teatterissa, koska kyseessä ei ole kepeä komedia.

Ilmasilta sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Willensaunassa torstaina 13.2.2020.

Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Käsikirjoitus: Paula Salminen

Ohjaus: Saana Lavaste
Dramaturgi: Minna Leino
Lavastus: Sampo Pyhälä
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Saija Raskulla
Videosuunnittelu: Sampo Pyhälä
Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä
Ohjaajan assistentti: Maruska Verona

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.




16.2.2020

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille


Olen lähiaikoina ajatellut paljon kuolemaa. Synkkiä ajatuksia, jotka ovat kummunneet äitini vakavasta sairastumisesta ja miehen, joka täällä asuu, kehnosta terveydentilasta. Herra Karvajalassakin alkavat ikääntymisen merkit näkyä, enkä itsekään ole enää mikään nuori. Hieman mietitytti, kuinka taiteilija Meiju Niskalan kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY, 2019) sopisi tähän kuvioon. Olin kuitenkin avoimilla mielin, kun viime syksyn viimeisellä Bloggariklubilla kuulin kirjan saavan kehuja. Sitä paitsi Meiju Niskala juhlanärhihatussaan oli paikalla kertomassa kirjastaan, ja hän vaikutti mahtavalta ihmiseltä.

Meiju Niskala on menettänyt kaiken. Äidin, miehen, vaarin ja koirat. Hän on pitkään hoitanut muistisairasta äitiään yhden viikon kuukaudesta, koska välimatka on ollut pitkä. Äidin sairaus on ollut raskas taakka kantaa. Äidin tuntikausia kestävät itkukohtaukset painavat mieltä. Miksi äiti, joka on ollut aina valmis auttamaan kaikkia, on sairastunut näin vakavasti? Äidin ystävät kaikkoavat. Kalakaveri kaikkoaa, mutta saa kaikotakin. Entä sitten sukuihmiset? Eivät ole yhtään helpompia tapauksia. Meijun mies jättää hänet pian äidin kuoleman jälkeen. Vaari kuolee. Meiju itse sairastuu vakavasti. Koiristakin on luovuttava. Tätä kaikkea Meiju Niskala avaa kirjassaan, joka on surullinen, riipaiseva, mutta myös kaunis.

Niskalan teos on rehellinen avaus tunnetiloista, joita äidin sairaus ja kuolema aiheuttavat. Teksti on pakahduttavan koskettavaa, mutta välillä voi myös hymyillä. Toisinaan Niskalan elämä on täysin absurdia. Voiko tällaista kaikkea tapahtua yhdelle ihmiselle? Kyllä voi, eikä Meiju Niskala taatusti ole yksin. Näistä asioista on vain ollut tapana vaieta. Ei niistä ainakaan julkisesti kirjoitella. Ehkä jollekin todella hyvälle ystävälle voi kertoa tai perhepiirissä asiaa puida. Olen kuitenkin iloinen, että Niskala julkaisi tarinansa. Suru on saanut kasvot.

Kirjan kirjeet koostuvat lyhyistä pätkistä. Paljon ajatuksia, jotka viiltävät viisaudellaan. Kirja ei missään nimessä ole nopeasti luettava, vaan Niskalan ajatuksille ja sanoille on annettava aikaa. Minulla on tapana laittaa pieniä liimalappuja kirjan sivuille, jos jokin kohta on erityisen sykähdyttävä. Opiskeluaikana merkitsin samalla tavoin kirjan tärkeimmät kohdat. Niskalan teos on luultavasti eniten laputtamani kirja. Uskomattoman hienoja sanoja, joissa piilee viisauden ydin.

Käsivarsiani pitkin juoksivat tuulenvireet kun sinä olit kuolemassa, ja nyt hihan liepeestä hiipii sisään jokin, joka nostaa ihon kananlihalle. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 34)

Sohin ongelmat sinulta piiloon.
Senkin, että joku oli nostanut tililtäsi numerorimpsuja, jotka näyttivät pitkiltä ketjusilmukoilta. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 115)

Sängyssä, jossa olit itkenyt, saattoi taas nauraa. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 280)

Kirjassa on paljon asioita, jotka hämmästyttivät ja välillä kauhistuttivat, mutta myös naurattivat kekseliäisyydellään. En tiennyt, ettei Suomessa saa haudata ruumiita pahviarkussa, eli se siitä vuosien takaisesta mediakohusta. Sen sijaan raakapuusta oleva arkku oli minulle uusi tuttavuus. Meiju Niskala on oivaltanut, että hautajaispappi kannattaa haastatella ja valita huolella, koska ihmisen hautajaiset järjestetään vain kerran. Minua järkytti ajatus siitä, kuinka muistisairasta ihmistä hoidetaan. Mieshoitajat saattavat tarttua ranteisiisi ja riisua sinut, kun on aika mennä suihkuun. Siinä on ihmisarvo kaukana. Ajatus myös siitä, että ennen muistisairautta Niskalan äiti oli kipusairas, unohdettiin, kun alettiin hoitaa muistisairautta. Kivut saattoivat jyllätä Niskala äidin kehossa vapaasti. Minua ilahdutti ajatus siitä, että mielenterveyspotilaille tarjotaan palapelejä koottavaksi. Itsehän rakastan palapelejä, mutta toisaalta tässäkin kolikossa on kääntöpuoli. Jos on sellainen kuin minä, niin tekemätön palapeli kiusaa mieltä niin pitkään, kunnes on valmis.

Meiju Niskala kertoi Bloggariklubilla kirjastaan, että esityksenä tarinasta olisi tullut liian raju ja intensiivinen. Kirja oli parempi vaihtoehto tarinalle, vaikka siinäkin intensiivisyys viedään äärimmilleen. Kirjan avulla katsotaan myös kohti hankalia asioita.

Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille on kirja, jonka uskon antavan toivoa sellaisille, joiden elämässä on paljon surua ja murhetta.

Hei hei sitten pikkuinen tyttö ja kiitos kaikesta. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 217).

Näihin Meiju Niskalan vaarin viimeisiin sanoihin on hyvä päättää tämä postaus.

Kiitos Bloggariklubille ja kustantajalle, jolta sain pakahduttavan hienon kirjan.





9.2.2020

Teatterissa: Aktiivimalli – Harmaat pantterit 4


Raskas työviikko takana. Pieni päänsärky otsalohkossa. Väsynyt olo. Teatteri-ilta edessä, mutta ei mikä tahansa teatteri-ilta, vaan väsymyksen, päänsäryn sekä työjutut karkottava teatteri-ilta. Kyllä. Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) räjäytti sellaisen ilotulituksen, ettei voinut muuta kuin iloita. Aktiivimalli – Harmaat pantterit 4 on täällä nyt.

Käpyhovin vanhainkodissa kaikki on mallillaan. Ainakin siihen asti, kunnes pääministeri Töyräs (Elina Varjomäki) esittelee uuden AIPA-lain eli Aktiivisten ikäihmisten itsepalveluohjelman. Laki velvoittaa kaikki 65 vuotta täyttäneet kansalaiset AIPA-kurssille eläkkeen menettämisen uhalla. Käpyhovilaiset ovat pöyristyneitä. Sydämestä ottaa ja tuohtumus on kovaa. Kaiken lisäksi Käpyhovissa jo pitkään eläneen Irmeli Kurpan (Anna-Leena Sipilä) pahin vihamies vai pitäisikö sanoa vihanainen Ellinoora Näkäräinen (Leena Uotila) muuttaa Käpyhoviin. Sellainen syöjätärhän vie kaikki miehet. Ainakin Elvis Natusen (Seppo Halttunen). Enää ei ole mikään ennallaan Käpyhovissa.

Anna-Leena Sipilä, Leena Uotila, Elina Varjomäki ja Seppo Halttunen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 (2020)
Kuva © Kapina Oy


Olen aina pitänyt Anna-Leena Sipilän näyttelijän työstä, mutta Irmeli Kurppana hän on mahtava. Minihameinen ja korkokengissä viihtyvä nainen pyllähtelee tuon tuosta ja beiget, pitkälahkeiset alushousut vain vilkkuvat. Eikä silläkään ole väliä, että suonikohjut pullistelevat sukkahousujen läpi. Elviksen roolissa oleva Seppo Halttunen on mainio. Hieman hömppä mies, joka lankeaa helposti naisen kuin naisen pauloihin. Etenkin, jos samalla voi laulaa luikauttaa Elvis Presleyn klassikkokappaleita. Leena Uotilasta ei voi muuta sanoa kuin, että Irmeli oli oikeassa. Nainen on syöjätär.

Käpyhovin hoitajattaren Kikka Natusen asussa pyörivä Reeta Vestman on juuri sellainen ilonaama, jonka itsekin soisin kaikkiin laitoksiin. Hymy ei hyydy, vaikka välillä on pakko korottaa ääntä. Elina Varjomäellä ja Jari Vainionkukalla on esityksessä monta roolia. Varjomäki veti parastaan pääministeri Töyrään mekossa. Toimittajan kysymyksiä kierrellään kestohymy kasvoilla. Ja mikä siinä on, että aina, kun Jari Vainionkukan näkee vähäpukeisena näyttämöllä alkaa naurattaa? Todella hyväkroppainen mies, joten ei pitäisi muuta kuin ihailla, mutta Jorma Keravalta huvitti. Jestas, mikä hieroja. Voisin tilata kotiin tai työpaikalle.

Aktiivimallin lavastus ja valaistus ovat upeat. Leopardikuvioiset tapetit ja samaa kuosia oleva divaani. Pinkkiä ja purppuraa löytyy myös. Näitä tehostetaan välillä hyvinkin psykedeelisillä valoilla. Tuollaisessa vanhainkodissa minäkin haluaisin joskus eläkepäiviäni viettää, mutta ilman AIPAa. Kiitos Mikko Rantanen ja Jussi Kaatrasalo. Pidin myös sellaisesta pienestä yksityiskohdasta, jossa valokeila ohjataan näyttelijän kasvoihin elokuvamaisesti siten, että muu näyttämö on pimeänä. Hieno tehokeino.

Leena Uotila, Reeta Vestman, Seppo Halttunen ja Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 (2020)
Kuva © Kapina Oy


Vaikka kyseessä onkin komedia, ollaan periaatteessa vakavien asioiden äärellä. Eläkeläiset nähdään usein yhteiskunnan taloudellisena riesana. Heitä ei nähdä ihmisinä omine persoonineen, vaan kyse on jostain kummallisesta porukasta, joka ei tee mitään, josta olisi taloudellista hyötyä. Heistähän on vain pelkkiä menoeriä kunnille ja valtiolle. Ikääntyneiden ihmisten palveluja leikataan aina, kun se vain on mahdollista, vaikka muuta luvataan. Nähtäväksi jää, kuinka uusi lakiin kirjattava 0,7:n hoitajan minimimitoitus vanhusten ympärivuorokautiseen tehostettuun hoivaan toteutuu.

Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 on nimensä mukaisesti näytelmäsarjan neljäs osa. Itse en ole muita osia nähnyt, mutta se ei haitannut, koska näytelmä toimii tällaisenaan itsenäisenä näytelmänä. En siis voi myöskään verrata, millaisia sarjan muut osat ovat olleet. Äitini ja hänen miehensä, jotka olivat teatteriseuranani, ovat yhden osan aiemmin nähneet. En huomannut heiltäkään kysyä, millainen aiempi esitys oli, jonka olivat nähneet. Aktiivimalli tuntui kuitenkin molempia naurattavan ja paljon.

Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 on näytelmä, joka naurattaa varmasti kaikenikäisiä. Ikääntyneet voivat nähdä itsensä näytelmässä ja perheen pienimmät voivat nauraa hassuille kohtauksille.

Keski-Uudenmaan Teatterin Aktiivimalli - Harmaat pantterit 4 sai kantaesityksensä Keravalla Keuda-talon Kerava-salissa perjantaina 7.2.2020.

Rooleissa: Leena Uotila, Anna-Leena Sipilä, Seppo Halttunen, Elina Varjomäki, Jari Vainionkukka ja
Reeta Vestman

Käsikirjoitus: Heikki Lund
Ohjaus: Kimmo Virtanen
Lavastus: Mikko Rantanen
Puvustus ja tarpeisto: Sinikka Zannoni
Valosuunnittelu: Jussi Kaatrasalo
Rap-biisi: Jussi Hongisto
Äänet: Mika Hakkarainen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




Teatterissa: Sontiainen – balladi koti-ikävästä


Meillä monella on varmasti Amerikan sukulaisia. Heidän jälkeläisiä, jotka ovat 1800-luvun loppupuolella tai 1900-luvun alussa matkanneet Amerikkaan etsimään parempaa ja vapaampaa tulevaisuutta. Minullakin on. Millaista tällaisten siirtolaisten elämä on ollut? Teatteri Avoimet Ovet kertoo yhden miehen tarinan näytelmässään Sontiainen – balladi koti-ikävästä. Näytelmän tarina perustuu tositapahtumiin Tom Sukasen elämästä.

Aarni Kivinen, Juha Pulli, Johanna Koivu ja Anna-Riikka Rajanen
Teatteri Avoimet Ovet: Sontiainen – balladi koti-ikävästä (2020)
Kuva © Mitro Härkönen




Tom Sukanen (Aarni Kivinen) on lähtenyt Amerikkaan muiden perässä. Täällä on paljon tarjolla ja kaikille. Mikään ei vain tunnu innostavan Sukasta, joka on kiinnostunut laivanrakennuksesta. Sitä ei kuitenkaan ole tarjolla Minnesotassa, jonne mies päätyy. Löytyy kuitenkin aviovaimo Kerttu (Anna-Riikka Rajanen) ja perhe alkaa kasvaa. Tomin veli on jättänyt monilapsisen perheensä. Perhe muuttaa Tomin ja Kertun katon alle. Kaikesta on pulaa. Tom päättää lähteä Kanadaan laveamman leivän perässä. Perhe jää Minnesotaan odottamaan Tomin paluuta. Vuodet kuluvat. Kanadan matka venyy ja venyy, eikä Tom ole ollut yhteydessä perheeseensä kuuteen vuoteen. Lopulta Kanadasta irtoaa maa-alue. On aika palata Minnesotaan ja hakea perhe uuteen kotiin. Minnesotassa odottaa yllätys. Perhettä ei enää ole.

Olin jo aiemmin lukenut artikkelin Tom Sukasesta, joten oli hienoa, kun kuulin Teatteri Avoimien Ovien näytelmästä. Sukasen elämä on ollut rankka ja se kuvastuu näytelmästä hyvin. Sukanen sairastui myös henkisesti. Näytelmässä Sukasen kylähulluutta ihmettelevät kaikki kyläläiset. Miestä pilkataan ja kiusataan. Mies on kuitenkin sisukas, eikä välitä ivaajista. Aarni Kivinen on omaksunut erikoislaatuisen miehen luonteenlaadun mahtavasti. Periksiantamaton hullunkiilto silmissä loistaen Kivinen ottaa yleisönsä.

Aarni Kivinen, Juha Pulli ja Anna-Riikka Rajanen
Teatteri Avoimet Ovet: Sontiainen – balladi koti-ikävästä (2020)
Kuva © Mitro Härkönen




Kuten näytelmän nimestä Sontiainen – balladi koti-ikävästä voi olettaa, näytelmä sisältää musiikkia. Musiikki onkin hyvin kantava osa esitystä. Musiikkikohtauksiin ottavat osaa koko viiden hengen näyttelijäjoukko, josta löytyy myös ammattimuusikoita. Aarni Kivisen ja Juha Pullin lauluosuudet huokuvat voimaa, Johanna Koivun ja Pekka Lehden soitto-osuudet ovat upeaa kuultavaa ja Anna-Riikka Rajasen pyykkilautasoinnut tuovat hienoa huumoria esitykseen. Erityisen paljon pidin kohtauksesta, jossa muut näyttelijät yhtyivät Juha Pullin rivitanssimaiseen esitykseen. Oikeasti en tiedä, onko sille jokin nimitys, kun tanssijat istuvat ja alkavat samassa rytmissä liikkua. Rivitanssi tuli ensimmäisenä mieleen. Monet kuultavista kappaleista on J. Karjalaisen säveltämiä ja sanoittamia. Hienoja kappaleita, joiden rytmi ja sanoitukset jäävät helposti mieleen soimaan.

Teatteri Avoimien Ovien katsomo on pieni. Tämä luo hyvin intiimiä tunnelmaa. Näytelmä ikään kuin vyöryy katsojan päälle, joten muuta ei voi kuin keskittyä näytelmään. Näyttelijät ovat hyvin lähellä ja kasvonpiirteet ja -ilmeet erottuvat loistavasti. Katsojan on pakko olla läsnä tilanteessa ja kohtauksissa. Omille ajatuksille ei jää aikaa, kun antaa itselleen luvan antautua näytelmän vietäväksi. Sontiainen vei kyllä mennessään täysin.

Johanna Koivu, Aarni Kivinen, Anna-Riikka Rajanen ja Pekka Lehti
Teatteri Avoimet Ovet: Sontiainen – balladi koti-ikävästä (2020)
Kuva © Mitro Härkönen




Näytelmän väliajalla keskustelin ystäväni kanssa siirtolaisuudesta. Ystäväni on syntynyt Australiassa, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet työn perässä. Itselläni on alussa mainittuja siteitä Amerikkaan, ja muistan, kuinka joskus 1980-luvun alussa Amerikan sukulaiset vierailivat meillä. Siirtolaisen aseman ei vieraassa maassa ole kadehdittava. Ei leivän ansaitseminen niin helppoa ole vieraalla maaperällä. Itse mietin myös sitä, kuinka Suomessa mollataan pakolaisia. Usein suhtautuminen pakolaisiin on kankeaa ja ikävää. En usko, että Suomesta lähteneiden siirtolaisten asema on ollut yhtään sen helpompaa. Vieras on aina vieras uudessa kotimaassaan. Elämä on ollut siirtolaisena kovaa, ja sen näytelmä osoittaa hyvin todeksi. Se, että Tom Sukasen elämä on nostettu jalustalle, on hieno teko. Itseä harmittaa, etten tiedä tarpeeksi Amerikkaan muuttaneiden sukulaisten elämänvaiheista. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi he lähtivät ja löytyikö onni vieraalta maalta.

Sontiainen – balladi koti-ikävästä on näytelmä, joka sopii mielestäni kouluikäisistä alkaen koko perheen katsottavaksi. Näytelmä on hyvä keskustelunavaus sille, millaista on siirtolaisen elämä ja kuinka koti-ikävää hoidetaan.

Sontiainen – balladi koti-ikävästä sai kantaesityksensä Teatteri Avoimissa Ovissa keskiviikkona 5.2.2020.

Näyttelijät ja muusikot: Aarni Kivinen, Johanna Koivu, Pekka Lehti, Juha Pulli ja Anna-Riikka Rajanen

Käsikirjoitus ja ohjaus: Hanna Kirjavainen
Skenografia: Ia Ensterä
Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen
Musiikin sovitus ja johto: Pekka Lehti
Lavastus ja puvustus: Ia Ensterä ja Anne Svensk

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Avoimille Oville. Kiitos myös kuvalainauksista.




2.2.2020

Emily Brontë: Humiseva harju


Olen huono lukemaan klassikoita. Nyt otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni, koska halusin olla hyvin valmistautunut, kun menin katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin esittämää Humisevaa harjua. Kävin siis lainaamassa kirjastosta Emily Brontën kirjoittaman kirjan Humiseva harju (Karisto). Kirjalla olisi ollut mukava osallistua kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, mutta myöhästyin pari päivää, koska en saanut kirjaa aivan loppuun asti luettua määräaikaan mennessä.

Humiseva harju sijaitsee Yorkshiren nummiseuduilla. Eletään 1700-luvun loppupuolta. Hindleyn ja Catherinen isä on luvannut tuoda matkoiltaan tuliaisia. Myös pieni palvelustyttö Nelly on saamassa oman osuutensa. Isän saapuessa kotiin, lapset pettyvät pahemman kerran. Ei tuliaisia. Vai voiko likaisenrähjäistä tummahiuksista poikaa sanoa tuliaiseksi? Hindley inhoaa poikaa ensihetkestä lähtien. Isä on nimennyt pojan Heathcliffiksi. Hindley antaa inhonsa näkyä ja tuntua. Catherine voittaa epäluuloisuutensa ja hänestä tuleekin pojan paras ystävä. Kaksikko remuaa nummilla täysin sydämin. Aivan kuin vakka olisi löytänyt kantensa.

Elämä on kuitenkin oikukasta. Catherinen joutuessa pienoiseen onnettomuuteen, jää hän Rastaslaaksoon hoidettavaksi usean viikon ajaksi. Heathcliff on kuin tulisilla hiilillä. Hänellä ei ole asiaa Rastaslaaksoon. Kuluneiden viikkojen aikana Catherinesta kuoriutuu hyvätapainen nuori nainen. Rastaslaakson Edgar on rakastunut Cathyyn, eikä aikaakaan, kun mies kosii mielitiettyään. Cathy vastaa myöntävästi, koska uskoo, että naidessaan rikkaan Edgarin, hän samalla luo taloudellisen turvan rakastamalleen Heathcliffille. Tästä aiheutuu sellainen soppa, josta jälkipolvetkin tulevat saamaan osansa. Heathcliff on katkera ja hän aikoo kostaa kaikille.

Odotin jotain aivan erilaista tarinaa kuin tällaista. Olin naivisti kuvitellut, että Humiseva harju on romanttinen rakkaustarina. Kuinka väärässä olinkaan! Humiseva harju on rakkaustarina, mutta ei romanttinen. Tarina on painostava. Siinä on paljon väkivaltaa ja kuolemaa. Kirjassa ei paljon ilonhetkiä ole. Kaikki tuntuu olevan tummanpuhuvaa ja synkkää. Nummiseutujen sääkin on oikukasta. Milloin sataa ja myrskyää, milloin aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta. Kaikesta synkänoloisesta ahdingosta huolimatta kirjan tarina on kiehtova. Ei ihme, että se kuuluu maailman klassikkoteoksiin.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri tarinaa. On Cathyn ja Heathcliffin tarina, joka päättyy karulla tavalla, mutta on myös seuraavan sukupolven tarina. Jäin miettimään, miksi tarinat on ympätty samojen kansien väliin. Tarinoista olisi saanut kaksiosaisen kirjasarjan vallan mainiosti. Ehkä syy on se, että 1800-luvulla ei satsattu kirjasarjoihin. Kenties siihen aikaan kirjojen piti myös olla pitkiä. Mistä näitä syitä kukaan voi tietää tai ehkä joku voi.

Rakkaustarinan ohella kirjassa on mielestäni nykyaikaankin hyvin sopiva teema. Erilaisuuden hyväksyminen. Heathcliff poikkeaa ulkonäöllisesti nummiseutujen ihmisistä. Häntä vieroksuttiin, ja vain Cathy ja hänen isänsä uskalsivat avata hänelle sydämensä, koska olivat tarpeeksi ennakkoluulottomia. Kirjassa käsitellään myös luokkajakoa paljon. Rikkailla on ollut oikeus tehdä suunnilleen, mitä huvittaa. Köyhempien on pitänyt heitä pokkuroida. Ei ole paljon muuttunut maailma sen suhteen, vaikka periaatteessa ei enää pitäisi luokkajakoja olla.

En tiedä, kuinka muissa kirjoissa on, mutta minun lukemassani kirjassa oli mukana sukupuu, joka helpotti lukemista ainakin aluksi, kun alkoi tuntua siltä, etten pysy perässä, kuka on kuka ja kuka on kenellekin sukua. Sukupuussa oli mukana myös syntymä- ja kuolinvuosia, joten pysyi jotakuinkin ajassa mukana senkin suhteen.

Joskus vanhat kirjat voivat olla vaikeasti luettavia, mutta onneksi Humiseva harju ei sitä ollut. Tosin kirjasta on tehty useita eri suomennoksia, joten sekin vaikuttaa luettavuuteen. Itse luin kolmannen suomennoksen, jonka on tehnyt Kaarina Ruohtula vuonna 1976. Mielenkiintoista tietysti olisi lukea, miltä uusin suomennos vaikuttaa.

Humiseva harju jäi Emily Brontën ainoaksi romaaniksi. Harmi sinänsä, koska nainen on osannut kirjoittaa kiehtovan tarinan, mutta ihan ymmärrettävää. Emily Brontë kuoli jo seuraavana vuonna kirjan julkaisun jälkeen. Joskus on ollut myös epäluuloisuuttaa sen suhteen, olisiko nainen voinut kirjoittaa tällaisen romaanin. Nykyään sitä ei varmaan epäiltäisi. Toisaalta epäilyyn oli aihetta, koska kirja julkaistiin ensimmäistä kertaa salanimellä Ellis Bell.

Kirjan englantilainen alkuteos Wuthering Heights ilmestyi vuonna 1847. Itse luin Kariston 9. painoksen vuodelta 2012. On muuten paljon kulunut aikaa kirjan ensijulkaisusta, ja siitä huolimatta kirjan tarina elää edelleen.

Emily Brontën Humiseva harju on sinulle, joka pidät kunnon romaaneista.







31.1.2020

Rujoa ja hurjaa menoa Humisevassa harjussa


Jestas, että joskus voi päästä kunnon fiiliksiin ihan hetkessä. Näin Helsingin Kaupunginteatterin Humisevan harjun ensimmäisessä ennakkoesityksessä ja se oli menoa ensiminuutista lähtien. Kyllähän kaikki tietävät Emily Brontën romaanin Humisevan harjun tai ainakin jonkin elokuvan, joka kirjan perusteella on tehty. Romanttista hömppää vai onko se kuitenkaan niin? Todellakaan ei ole. Helsingin Kaupunginteatterin Humiseva harju räjäytti potin, joka kunnioittaa Brontën teosta.

Oona Airola ja Markus Järvenpää
Helsingin Kaupunginteatteri: Humiseva harju (2020)
Kuva © Robert Seger


Hindleyn (Markku Hassila) ja Cathyn (Oona Airola) isä Herra Earnshaw (Matti Olavi Ranin) tuo eräältä matkaltaan erikoisen tuliaisen. Tuliaisen, joka kauhistuttaa lapsia, etenkin Hindleytä. Tosin Cathyn uteliaisuus herää nopeasti. Hän haluaa selvittää, mikä tuliainen on poikiaan. Kyseessä nimittäin on tummahiuksinen, likainen ja outo poika, jonka Herra Earnshaw nimeää Heathcliffiksi (Markus Järvenpää). Tytön ja pojan välille syntyy riemua täynnä oleva suhde, joka syvenee vuosien edetessä rakkaudeksi. Kohtalolla on kuitenkin tapana puuttua asioihin. Cathyn loukatessa itsensä hänet otetaan hoivattavaksi Rastaslaaksoon, jossa hän oppii hienon naisen tavoille. Ainakin ulkoisesti. Rastaslaakson nuori mies Edgar (Martti Manninen) rakastuu Cathyyn ja nuoret avioituvat. Mitä Heathcliff tuumaa tästä kaikesta?

Humisevassa harjussa on mahdottoman hienoja roolisuorituksia. Oona Airolan ja Markus Järvenpään energisyys hengästyttää jo pelkästään katselemalla esitystä. Kunto täytyy olla huipussaan, jotta sellaisiin roolisuorituksiin kykenee. Leena Rapola tekee Nelly-palvelijattaren roolissa ison ja hienon roolityön. Nainen on oikeastaan lähes koko ajan näyttämöllä, mutta vähäeleinen palvelijatar pysyy varjossa, jos häntä ei tarvita. Tosin hänellä riittää myös paljon sanottavaa. Rauno Ahonen lääkärinä on kuin viikatemies mustine silmineen ja asuineen. Häntä ei ilmeisesti juuri muuhun ole tarvittu kuin kuolemantuomioita jakamaan, eikä saisi nauraa, mutta hahmo on koominen.

Oona Airola ja Martti Manninen
Helsingin Kaupunginteatteri: Humiseva harju (2020)
Kuva © Robert Seger




Välillä näyttämölle on ilmestynyt mies kuin tyhjästä tai toisinaan hän vain kävelee johonkin kohtaukseen. Hän on muusikko Mikko Helenius, joka musisoi eri instrumenteilla. Tästä voidaan siirtyä luontevasti myös siihen, että näytelmässä kuullaan myös mahtavia lauluesityksiä. Markku Hassilan blueskohtaus on ehdottomasti mainittava. Se on yksinkertaisesti huikea. Edgarin sisar Isabella eli Sonja Pajunoja pääsee myös esittämään upeaa ääntään. Musiikkikohtaukset sopivat koko näytelmän kokonaisuuteen loistavasti.

Ohjaaja Lauri Maijala on tehnyt taidokasta työtä. Pidän siitä, kuinka hän on pysyttäytynyt todellisissa kirjan tapahtumissa ja tunnelmissa, vaikka toki mukana oli hauskoja nykyaikaisia yksityiskohtia. Maijala on myös jättänyt jotakin pois, jos ajatellaan näytelmää kirjan kannalta. Itse pidin kyseisestä ratkaisusta hyvin paljon. Miksi ympätä kaikki yhteen näytelmään, kun pelkästään Cathyn ja Heathcliffin tarina on tarpeeksi kiehtova?

Leena Rapola, Rauno Ahonen ja Mikko Helenius
Helsingin Kaupunginteatteri: Humiseva harju (2020)
Kuva © Roger Seger




Näytelmän lavarakenne on mielenkiintoinen. Lavarakenne jatkuu pitkälle katsomon puolelle vieden katsomon keskipaikkoja aina riville yhdeksän saakka. Pakko sanoa, että rivin kymmenen keskipaikat olivat parhaat ja me istuimme niillä penkeillä. Aika hurjaa, kun näyttelijät syöksyvät lisälavaa pitkin lähes syliin. Siinä, jos jossakin tuntee olevansa osa esitystä. Lavastuksesta on kiittäminen Katariina Kirjavaista.

Humiseva harju on vaikuttava teos. Esityksen jälkeen ihmettelin, kuinka intensiivisesti jaksoin katsoa kolmituntisen esityksen. Toki lyhyt väliaika oli välillä, mutta tuntui, että näytelmä imaisi minut mukaansa kokonaisvaltaisesti. Eläydyin esitykseen niin täysin, että haluaisin nähdä videomateriaalia ilmeistäni ja istuma-asennostani. Käsittämätöntä, kuinka jokin teos voi olla näin sykähdyttävä. Täytyy myöntää, että esityksen jälkeen kävin todella ylikierroksilla.

Markus Järvenpää ja Markku Haussila
Helsingin Kaupunginteatteri: Humiseva harju (2020)
Kuva © Robert Seger




Humiseva harju ei hempeile, eikä luo romanttista kuvaa, vaan on rujo ja vihaa täynnä oleva rakkaustarina. Näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta jos odottaa perinteistä ja kaunista rakkaustarinaa, niin siinä tapauksessa tämä ei ehkä ole hyvä valinta.

Humiseva harju sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä torstaina 30.1.2020.

Rooleissa: Oona Airola, Markus Järvenpää, Rauno Ahonen, Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Martti Manninen, Sonja Pajunoja, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola ja Matti Rasila

Muusikko: Mikko Helenius

Humiseva Harju (Wuthering Heights): Emily Brontë
Dramatisointi: Jo Clifford (1994)
Suomennos: Ville Koskivaara

Ohjaus: Lauri Maijala
Pukusuunnittelu: Sari Suominen
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Säveltäjä: Mikko Helenius
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamioinnin suunnnittelu: Maija Sillanpää
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Näin esityksen osana Helsingin Kaupunginteatterin Yleisöä varten -projektia. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.