29.7.2021

Camilla Sten: Perijä

 

Camilla Stenin Kadonnut kylä oli niin jännittävä psykologinen trilleri, etten voinut vastustaa kiusausta, kun näin, että Steniltä on ilmestynyt uusi suomennos. Perijä (Bazar, 2021) oli pakko lukea, eikä tarvinnut pettyä. Taas yksi loistava dekkaristi Ruotsista. Kiitos sille. 

Eleanor on menossa isoäitinsä luokse sunnuntaipäivälliselle. Ovella häntä vastaan tulee henkilö, jota Eleanor ei tunnista, koska on kasvosokea. Tämä on siinä mielessä hankalaa, että isoäiti on murhattu ja mahdollinen tekijä tuli Eleanoria ovella vastaan. Tämä aiheuttaa Eleanorille kauhean ahdistuksen. Olisiko hän voinut tehdä asialle jotain? Isoäiti ei ole ikinä ollut Eleanorille mikään kauhean mukava, mutta hän sentään kasvatti tytön, kun Eleanorin oma äiti kuoli. Isoäidissä on aina ollut jotain kummallista. 

Joitakin kuukausia myöhemmin Eleanor saa kuulla perineensä valtavan kartanon, josta isoäiti ei ole ikinä puhunut. Eleanorin on matkustettava kartanolle, jotta voi tehdä tarkemman selonteon kartanosta ja sen irtaimistosta perunkirjoitusta varten. Eleanorin poikaystävä lähtee mukaan. Paikalle on tullut myös Eleanorin täti sekä asianajaja. 

Kartano on valtava ja siihen kuuluu useampi ulkorakennus sekä metsästysmaja. Eleanorin tädille Veronikalle kartano on tuttu lapsuudesta. Siellä vietettiin kaiket kesät. Kartanosta on pitänyt huolta Bengtsson, jota Eleanor on yrittänyt tavoittaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Bengtsson tuntuu hävinneen tuhkana tuuleen tai vaihtoehtoisesti hän pakoilee Eleanoria ja Veronikaa. Kartanossa alkaa olla ahdistava tunnelma. Aivan kuin se säilyttäisi järkyttäviä salaisuuksia, joiden ei ole tarkoitus ikinä tulla esiin. Alkaa myös tapahtua kaikenlaista sellaista, joka vie viikonlopun viettäjät äärirajoille. Tuntuu kuin heidän seurassaan olisi joku ulkopuolinen, joka haluaa tuhota heidät kaikki. Heidän on päästävä pois kartanosta mahdollisimman nopeasti, mutta onnistuuko se? 

No niin! Nyt ei tarvitse hetkeen mennä pimeisiin kellareihin. Onneksi en niissä muutenkaan vieraile. Camilla Sten on taas pannut parastaan. Järkyttävän hyvä ja kamala psykologinen jännäri, jota lukiessa ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Huh! Perijässä on samankaltaisia elementtejä kuin Kadonneessa kylässä, mutta se ei haittaa, koska tarina toimii. 

Perijässä on rakenne, jossa nykyisyys ja menneisyys vuorottelevat. Eleanorin tarina on pääosissa, mutta rinnalla kulkee kartanon palveluskuntaan kuuluneen Anuškan tarina. Kartanosta löytyy erilaisia vihjeitä, jotka jättävät asioita kuitenkin avoimiksi. Veronikakaan ei tiedä kaikkia salaisuuksia, joita kartano sisällään pitää. Onhan tapahtumat tapahtuneet jo ennen hänen syntymäänsä. Anuškan tarina täyttää aukkokohdat, joita Eleanor kumppaneineen kartanossa ihmettelee. 

Kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia. Tosin ihmettelen, kuinka tarinan miehet vaikuttivat melkoisen tossukoilta. Etenkin Eleanorin poikaystävä tukeutuu Eleanoriin, vaikka luulisi asian olevan toisinpäin. Joku tietysti voisi tähän kommentoida, ettei miehen tarvitse olla vahva, mutta itse olen niin perinteinen nainen, että tällaisissa tapauksissa toivoisin miehen olevan lujatahtoinen ja päättäväinen. Ihmettelin myös sitä, millainen Eleanorin isoäidin luonne oli.

Eleanorin kasvosokeus oli mielenkiintoinen asia. En ollut koskaan kuullutkaan sairaudesta tai neurologisesta häiriöstä nimeltä prospopagnosia, mutta kirja avasi tämänkin asian. Toki tiedän, että välillä voi olla vaikeuksia tunnistaa ihmisten kasvoja, mutta sille on oikeasti olemassa nimitys. Piti googlettaa asiasta, niin kruununprinsessa Victoria kärsii propopagnosiasta. Sten on tuonut tarinaansa oivan lisän kasvosokeuden avulla. Kunnon tehokeino tällaisessa trillerissä. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Arvtagaren on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Jänis Louhivuori. 

Camilla Stenin Perijää on helppo suositella kaikille psykologisten jännäreiden ystäville. Tämän kirjan parissa etenkin elokuun pimenevät illat menevät vauhdilla.



Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.


 

27.7.2021

A. M. Frost: Vakoojan jäljet

 

Kuten varmaan moni tietää, niin sotadekkarit eivät ole olleet minun juttuni. Onneksi on kuitenkin poikkeuksia. A. M. Frostin Peder Jang -sotadekkarit ovat vieneet mukanaan. Siksipä olikin mukavaa tarttua sarjan neljänteen teokseen Vakoojan jäljet (Aula & Co, 2021). Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaan. Kirjan tarina vei mukanaan. 

Peder Jang ja Helle Haaga ovat saaneet perheenlisäystä. Kaikki näyttäisi auvoiselta, mutta uuden sodan uhka leijuu ilmassa. Kaiken lisäksi tapahtuu jotain, joka suistaa perheen arjen. Helle katoaa. Helsinkiläisestä kerrostalosta löytyy naisen ruumis, jolla on Hellen vihkisormus sormessaan. Peder on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, ettei ruumis ole Hellen. Pederin tärkein tehtävä olisi etsiä vaimo, mutta hänen on lähdettävä hoitamaan tehtäviään jatkosotaan. 

Samoihin aikoihin Saksasta on palaamassa neuvostoagentti Andrei Pykov, jolla on kallisarvoista tietoa neuvostovallalle. Hän on saanut selville Saksan etenemissuunnitelmat Neuvostoliiton kukistamisessa. Saksalaiset haluavat löytää miehen hinnalla millä hyvänsä. Myös Peder valjastetaan miehen etsintään. Alkaa monen mutkan tie, jossa palaset loksahtavat vähitellen paikoilleen. Peder apujoukkoineen ei voi välttyä myöskään vanhan vihollisen kohtaamiselta. Lisäksi vastaan tulee uusia ongelmia, joiden yli on vain mentävä. 

Olipa taas kerran hienosti rakennettu tarina, jossa sivupolkuja riitti. Alussa hirvitti Hellen katoaminen, ja mitä siitä seurasi. Entä kuinka heidän pienen poikansa kävisi, kun äiti on hävinnyt ja isä on puolustamassa Suomea? Kirjan tarinakuviot vievät helposti mennessään. Sitä kääntää huomaamattaan sivuja, koska haluaa tietää, kuinka tapahtumat etenevät. Ja kuten dekkareissa pitää olla, mukana on myös väkivaltaa ja kauhunhetkiä. Juuri sellaista sopivan piinaavaa jännitystä. 

Kirjan tärkeimmät henkilöhahmot ovat ennestään tuttuja. Jollain tavoin tykkään siitä, kuinka lukija voi oppia tuntemaan henkilöhahmot kirja kirjalta paremmin ja paremmin. Kirjan päähenkilöt ovat ehdottomasti Peder Jang ja Helle Haaga, mutta on mukava lukea myös esimerkiksi Hautalan reportterintaidoista, jotka ovat välillä varsin mielenkiintoisia. Puhumattakaan Auliksesta, joka on uskollinen Pederille ja lähtee mukaan mihin tahansa, vaikka pelko meinaakin viedä järjen. 

Pidän siitä, kuinka A. M. Frost kuvailee tapahtumia ja ympäristöä. Haluaisin monen muun kirjan henkilöhahmon tavoin oppia Pederin tavan napata kärpänen lennosta. Siitä taidosta olisi hyötyä varsinkin nyt, kun kärpäset lentävät heti sisätiloihin, jos pitää parvekkeen tai terassin ovea auki. Kirjaa lukiessani saatoin myös kuulla hyttysten ärsyttävän ininän ja sen, kuinka ne pikku verenimijät syöksyvät jonkun viattoman ihmisparan kimppuun. Frostilla on myös taito tuoda kirjan tarinaan mukaan knoppitietoa. Juuri sellaisia pieniä juttuja, joita et tarvitse, mutta on hauska tietää. Nyt esimerkiksi tiedän, mistä h-hetki juontaa juurensa. 

Viimeinen vuosi on ollut hyvin surullinen. A. M. Frostin toinen osapuoli Matti Frost kuoli marraskuussa 2020. Tästäkin uutisesta sain kyyneleet silmiini. Kuinka Anne Frost on pystynyt ja jaksanut saattaa loppuun Vakoojan jäljet? Työn on täytynyt olla raskas. Olen kuitenkin iloinen, että Anne tämän teki, koska kirja on oiva lisä Peder Jang -kirjasarjaan. 

Kirjan kansipaperit ovat jälleen salaperäiset. Mitä kuva mahtaa kertoa? Täytyy sanoa, että Laura Noponen on aivan huipputekijä kansikuvataiteessa. 

A. M. Frostin Vakoojan jäljet on kirja kaikille niille, jotka ovat aiemmin viihtyneet Peder Jangin seurassa, mutta myös niille, joita sotadekkarit kiinnostavat. Tässä kirjassa sattuu ja tapahtuu.



Lämmin kiitos Anne Frostille hienosta kirjasta.


20.7.2021

Eduard Uspenski: Alas taikavirtaa

 

Harvoin tulen tarttuneeksi lastenkirjaan, mutta nyt halusin sen tehdä. Keravalla Vekarateatteri esittää tänä kesänä Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa (Otava, 1980) kirjaan perustuvan lastennäytelmän. Teatterin esitykset ovat ihan naapurissa, joten ajattelin mennä katsomaan esityksen jonakin päivänä. Toki halusin myös tutustua tarinaan etukäteen, joten kirjahan oli luettava.



Kaupunkilaispoika Mitja viettää kesälomaansa mummonsa luona pienessä kylässä. Eräänä päivänä mummo pyytää Mitjaa menemään vieraaksi Emilia-mummon luokse. Emilia-mummo on Mitjan äidin täti eli melkoisen iäkäs ihminen. Metsäreitti on pitkä ja Mitja tapaa matkalla nälkäisen suden, joka kärttää Mitjalta evästä. Mummostakin susi kiinnostuu, kunnes kuulee mummon nimen. Vielä oudompi näky on Maitovirta. Ihan oikeaa maitoa! Entä sitten mökki, jolla on kanan jalat, ja joka liikkuu pyynnöstä? Kaiken huipuksi mökissä asuu Emilia-mummo. 

Emilia-mummo ei olekaan mikä tahansa mummo. Hän on noita-akka. Emilialla on erikoinen vieras luonaan. Soiden Kikimora. Ainakin 1000-vuotias soiden asukki. Eikä siinä vielä kaikki. Emilian pöydällä on vati, jossa pyörii omena. Omenaa katsoessa voi nähdä, mitä haluaa. Siitä alkaakin varsinainen seikkailu, kun kolmikko seuraa, mitä keisarikunnassa tapahtuu. Keisari Makar on kyllästynyt hallitsijana oloon ja haluaa vaihtelua. Hän uhkaa jättää kaiken taakseen ja aloittaa uuden elämän. Ikävä kyllä tästä kiirii sana eteenpäin. Ei aikaakaan, kun keisari Makar syöstään vallasta ja pahuus ottaa vallan. Onneksi Mitja ja Emilia-noita-akka ovat tietoisia tapahtumista ja he lähtevät pelastamaan keisarikuntaa. Valtaako pahuus keisarikunnan vai pystyvätkö Mitja ja noita-akka pelastamaan sen? Sitä en tietenkään paljasta, mutta melkoiseen reissuun Mitja joutuu. 

Täytyy sanoa, että onpas huikea satukirja. Nauratti kirjan alussa susi, joka oli kiinnostunut isoäidistä. Ei tarvitse miettiä, mihin tällä viitattiin. Kirjassa on paljon muitakin huikeita juttuja, jotka naurattavat, mutta pääasia on kuitenkin tarina, jossa tapahtumia riittää. Voin vain kuvitella, millaisia kysymyksiä kirjan tarina aiheuttaa lapsissa. Plussaa on tietysti siitä, että kirjan tarina on kokonaisuus, joka koostuu pienemmistä luvuista. Näin ollen kirja sopii hyvin vaikka lapsen iltalukemiseksi. Yksi luku kerrallaan kohti loppuhuipentumaa. Pidin myös siitä, kuinka Uspenski oli saanut jokaiselle sadun hahmolle luotua omanlaisensa persoonan. Ei ollut helppo päätellä, kuka oli kiero ja kuka hieno persoona. 

Kirjan kuvitus ansaitsee erityiskiitoksen. Satukirjoissa pitää olla kuvitusta ja sitä on myös tässä kirjassa. Kuvituksen on luonut Viktor Tšižikov. Sama mies, joka vuoden 1980 kesäolympialaisten Miška-karhun piirtäjä. Kirjan kuvitus on upean värikästä ja puhuttelevaa. Näiden kuvien kanssa viihtyy pidempäänkin. Tekisi itsekin mieli päästä mukaan seikkailemaan.



Eduard Uspenski (1937–2018) on Venäjän tunnetuin lastenkirjailija. Kukapa ei muistaisi Fedja-setää ja krokotiili Genaa. Uspenskin tarinoissa on ironiaa, mutta myös perinteistä kansansatua. Kirjan venäjänkielinen alkuteos Vniz po volšebnoi reke on ilmestynyt vuonna 1971. Kirja on uudelleenkuvitettu vuonna 1979. Kirjan suomennoksesta on vastannut Martti Anhava. 

Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa on edelleen toimiva satukirja. Tätä kirjaa ei kannata ohittaa. Vaikka kyseessä on satukirja, sopii se hyvin myös aikuisten luettavaksi.


 

 

13.7.2021

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

 

Koska on kesähelteet, on kiva muistella, mitä tapahtui joulukuussa. Silloin voitin S & S:n joulukalenteriarvonnassa kirjapaketin. Yksi kirja oli Vigdis Hjorthin Perintötekijät (S & S, 2019). Minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen, mutta sain yllättyä positiivisesti. Kirjan kanssa oli mukava viettää hetken, jos toisenkin, koska tämä kirja laittaa ajattelemaan. 

Kaikki näyttää ulospäin hyvältä. Perhe. Isä, äiti ja neljä aikuista lasta. Kaikki on kuitenkin aivan toisin kuin hyvin. Perheen vanhimmat lapset ovat sanoneet itsensä irti perhesuhteista. Vanhin tytär Bergljot ei ole ollut perheensä kanssa tekemisissä vuosikausiin tai on hän ollut sisarensa Astridin kanssa, mutta silloinkin kyse on ollut työkuvioista. Perheen äiti ja isä ovat päättäneet antaa kahdelle nuorimmalle tyttärelleen ennakkoperintönä kesämökit. Kun Bergljot kuulee asiasta, ei se häntä hetkauta, mutta häntä hetkauttaa se, kuinka tämä sattuu Bård-veljeen. Bergljot päättää nousta vastarintaan. 

Perintöriita on vain pieni pintaraapaisu sille, mitä kaikkea pinnan alla kuplii. Isän äkillinen kuolema tuo pintaan uusia tunteita ja asioita. Bergljot haluaa kertoa muulle perheelleen, kuinka isä käytti häntä hyväkseen, kun hän oli pikkutyttö. Äiti kieltää tapahtuneen, vaikka oikeasti hän tietää, mitä on tapahtunut. Siskot eivät usko Bergljotia. Syntyy muhkea perheriita, jossa vedetään esiin kaikki. Nuoremmat sisarukset asettuvat äitinsä tueksi. Vain veli uskoo Bergljotia. Vihdoinkin Bergljot on saanut vuosien patoutumat kerrottua perheelleen. Hän on aiemmin turvautunut alkoholiin ja psykoterapiaan, eikä niiltä välty jatkossakaan. Niin syvällä ovat haavat. 

Surullinen tarina, joka alkaa pienemmästä perintöriidasta. Tarinan edetessä kaikki haavat auotaan, eikä ole tietoa, milloin ne arpeutuvat vai jäävätkö ikuisiksi ajoiksi tihkuviksi nirhamiksi ihmismielen sopukoihin. Vigdis Hjorth etenee tarinassaan vähitellen eteenpäin kohti yhä pahempia ja pimeimpiä asioita. Lukija voi seurata mukana, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ikävästä teemasta huolimatta nautin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa. Jollain tavoin teksti on hyvin rauhallista ja totuudenmukaista. Vosin jopa sanoa, että runollista. On jännä, kuinka vimmattua teksti voi olla, vaikka se onkin sinänsä rauhallista. 

Kirjan päähenkilö Bergljot kertoo elämästään totuudenmukaisesti. Hän ei väistä sitä, että hänellä on pienoinen alkoholiongelma. Hän on myös rehellinen kertoessaan psykoterapiasta. Hän kertoo rakastajastaan. Hän ei jätä tarinaansa avoimia kohtia, koska hänen ei tarvitse. Hän on valmis kertomaan kaikille, millainen lapsuus hänellä on ollut.

 

Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua. Vaatii kovaa työtä tehdä kärsimyksestä mitään sellaista mistä on hyötyä kenellekään, varsinkaan kärsivälle itselleen. (s. 270-271)

 

Tällaista kirjaa lukiessa miettii väistämättä sitä, kuinka paljon salaisuuksia on perheiden keskuudessa. Asioista ei kerrota ulkopuolisille, vaan ne pidetään syvällä sisimmissään. Perintöriidat ovat niin ikään varmasti usean perheen ja suvun ongelma. Jos vanhemmat testamenttaavat omaisuuden niin, että joku saa enemmän kuin toinen, aiheuttaa se varmasti mielipahaa muissa. Paljon on myös tarinoita, joissa perheen lapset ryntäävät irtaimiston kimppuun, kun vanhemmat joutuvat hoitokotiin. Kaikki viedään, mikä irti lähtee. Voittaja on se, joka ehtii eniten ja törkeimmin anastaa omaisuutta itselleen. 

Kirjan norjankielinen alkuteos Arv og miljø on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen. Kirja on saanut arvostetun Kritikerprisetin. Se oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Norjassa kirja on herättänyt paljon keskustelua totuudenkerronnan välineenä. 

Vigdis Hjorthin Perintötekijät on raadollinen kirja, mutta se ei missään tapauksessa ole huono. Kirjan kansien väliin mahtuu riitoja ja salaisuuksia, mutta kirjailijalla on kiehtova tapa kuljettaa tarinaansa eteenpäin.






12.7.2021

Sinikka Piippo & Pertti Salo: 100 teeyrttiä luonnosta ja puutarhasta

 

Olen teenjuoja. Kahvia juon lähinnä kahviloissa ja silloinkin jotakin erikoiskahvia. Sen takia sydämeni sykähtikin, kun luin, että oli ilmestynyt ihana tietokirja teeyrteistä. Sinikka Piipon ja Pertti Salon 100 teeyrttiä luonnosta ja puutarhasta (Minerva, 2021) oli kirja, johon oli pakko tutustua tarkemmin. Tutustuminen kannatti. Mahtava tietopaketti, josta on moneksi. 

100 teeyrttiä luonnosta ja puutarhasta esittelee upealla tavalla luonnosta ja omasta puutarhasta löytyvien yrttien hyötykäyttöä. Kirjan selkeä rakenne auttaa lukijaa helposti löytämään haluamansa. Kirjan alussa johdatellaan aiheeseen, mitä yrttiteet ovat, ja mitkä niiden hyödyt ovat. Kerrotaan myös oikeat tavata kerätä teeyrttejä, ja kuinka niitä säilötään. On selkeät ohjeet, kuinka yrttiteetä valmistetaan. Lisäksi on tietysti mukana varoitukset. Kaikki yrtithän eivät käy kaikille, eikä kaikkia yrttejä sovi mielin määrin käyttää. 

Kun kirjan alkusivut malttaa lukea rauhallisesti ja ajatuksen kanssa, voi sen jälkeen vai siirtyä yrttien pariin. Kirjassa esitellään jokainen yrtti omana itsenään. Mukana on myös kuva, joka helpottaa yrtin tunnistusta. Toki täytyy olla täysin varma, mitä yrttiä kerää, ettei vahingossa joudu harhapoluille ja kerääkin jotain hyvin samannäköistä kasvia. Se voi aiheuttaa jopa isojakin ongelmia. Huh! Kasvin esittelysivuilla kerrotaan myös tietenkin se, mihin vaivoihin kyseinen kasvi sopii sekä mahdolliset haittavaikutukset. Lisäksi aivan mielettömänä plussana löytyy yksi tai useampi resepti, kuinka kyseistä kasvia voi hyödyntää teejuomissa. 

Jos sitä sitten alkaa miettiä, mihin vaivaan haluaisi helpotusta, on kirjan kasviosuuden jälkeen erittäin hyvin rakennettu taulukko, josta voi hakea vaivan ja siihen sopivan tai sopivat yrtit. Esimerkiksi hammassärkyyn sopivat ahopäivänkakkara, kamomilla, kihokit, kumina, kyläkellukka, malvat, mustaselja, mäkimeirami ja pajut. Joillekin vaivoille löytyy todella paljon kasveja, joita voi hyödyntää vaivan hillitsemisessä. Kirjan loppupuolella löytyy useampi sivu aineosista ja niiden hyödyistä ja haitoista. Löytyy myös sanasto, jolla selvennetään vierasperäisten ja vaikeiden sanojen tarkoitusta. Kirjan lopusta löytyy niin ikään hakemisto, miltä sivulta mikäkin kasvi löytyy. 

Entä olenko itse jo kokeillut yrttiteetä? Kyllä. Ihan pakko oli kokeilla ja kokeilut jatkuvat. Kärsin näillä keleillä hikoilusta ja voisin sanoa liiallisesta. Ihmettelen aina, kuinka ihmiset ovat niin fressejä kelillä kuin kelillä. Minulla hikikarpalot tippuvat hyvin nopeasti kasvojani pitkin, jos joudun kauheasti näillä helteillä rehkimään. Kirjasta löytyy tähänkin apu. Iisoppi tai salvia. Minähän sitten ostin itselleni kaupan yrttihyllyltä salvian ja istutin sen omaan ruukkuun. Nyt olen aamuisin haudutellut salviateetä. Täytyy vain antaa hautua rauhassa, jotta tärkeät ainesosat liukenevat veteen. Täytyy sanoa, että olen jopa jäänyt hieman koukkuun salvian ihanaan makuun, vaikka sitä ei saisikaan käyttää pitkäaikaisesti, koska se sisältää tujonia. Tujoni voi aiheuttaa hermosolujen yliärsytystä. Voi tulla pahoinvointia, hallusinaatioita ja koordinaatio-ongelmia. Oliko salviateestä apua hikoiluun? Täytyy myöntää, että mielestäni oli. 

Kokeilin myös hauduttaa teetä vihermintusta. Kylläpä sekin maistui hyvälle ja tietenkin raikkaalle. Sattui vielä niin, että vatsani oli oireillut muutaman päivän, niin kirjastahan löytyi sekin tieto, että minttutee sopii ruoansulatusvaivoihin. En tiedä, olenko helposti uskova, mutta vatsavaivatkin väistyivät. 

Sinikka Piipon ja Pertti Salon 100 teeyrttiä luonnosta ja puutarhasta on kirja, johon tulen varmasti tarttumaan melko usein. Etenkin kesäaikanahan tällainen on hauskaakin. Kun kävelet luonnossa, niin voit katsella ympärillesi ja miettiä, mitä kaikkea luonnosta löytyy, ja mihin vaivaan niistä voisi olla apua. Tämä on todellinen mahtikirja ihmiselle, joka tykkää juoda haudutettua teetä, ja joka nauttii luonnon antimista.



Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.


3.7.2021

Kesän lukumaratonin päivitysraportti

 

Kohta on tarkoitus aloittaa lukumaraton. Kaupassa ja suihkussa on käyty. Jääkaapissa on evästä ja vichyä. Aloitan maratonin lukemalla loppuun Vappu Kannaksen Rosa Clayn (S & S, 2020). Piti lukea kirja loppuun eilen, mutta uni voitti, joten viedään kirja päätökseen maratonin aluksi. Sen jälkeen luen ehkä hetken Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa. Satukirjan jälkeen otan käsiini Matkahuollon lähetyksestä löytyneen A. M. Frostin Vakoojan jäljet (Aula, 2021). Tätä minä odotinkin ja siksi on ehdoton valinta maratonille. 

Tämä postaus päivittyy maratonin aikana, joten käykää katsomassa, kuinka lukeminen etenee vai eikö etene ollenkaan.





 Lauantai 3.7.2021 klo 12.30

Aloitan lukemisen terassilla, koska siellä on tällä hetkellä varjoa, joka hieman viilentää näillä helteillä.



Klo 16.00

Luettuja sivuja 121. Ensin luin Rosa Clayn loppuun. Fiktiota, oikeasta henkilöstä, mutta siitä huolimatta erittäin mielenkiintoinen ja hyvä kirja. Alas taikavirtaa -kirjaa piti vain hieman lukea, mutta luinkin koko kirjan loppuun asti. Olin aloitellut kirjaa jo aikaisemmin eli aivan alusta loppuun asti en kirjaa tänään lukenut. Mahdottoman jännittäviä tarinoita, jotka yhdessä luovat ison satukokonaisuuden. Kyllä tällaista näytelmää on varmasti mukava mennä katsomaan. Lukemisen välillä oli pakko hieman syödä ja taisin torkahtaakin, kun hetkeksi oikaisin itseni sängyn päälle. Nyt pieni pyykkishow välillä ja sen jälkeen lukeminen jatkuu.



Klo 19.00

Luettuja sivuja yhteensä 194. Hitaasti etenee ja loppuilta vielä hitaammin, koska on kaiken maailman juttuja, joita pitää hoitaa. Aloin lukea A. M. Frostin uutuusteosta Vakoojan jäljet. Kirjan omistusivulla minua alkoi itkettää. Anne Frost on omistanut kirjan miehellensä, joka on A. M. Frostin toinen osapuoli. Matti menehtyi viime marraskuussa. Tuli surullinen olo ja tietysti myös oman miehen kuolema mieleen. Elämä on julmaa. Kirjaan palatakseni hirvittävästi on jo ehtinyt tapahtua niillä sivuilla, jotka ehdin lukea. Kyseessä on todellinen sotajännäri, enkä millään malttaisi odottaa, mitä kaikkea vielä ehtii tapahtua. Nyt täytyy kuitenkin pitää taukoa tämän kanssa ja kastella kukat. Sen jälkeen yritän lähteä Herra Karvajalan kanssa ulkoilemaan.



Klo 21.00

Luettuja sivuja yhteensä 209. Kissaulkoilulla luin hieman Eeva Joenpellon kirjaa Tuomari Müller, hieno mies. Tuomarin uudelle vaimolle kerrotaan kaupassa totuuksia tuomarin elämästä ja siitäkös soppa syntyy. Nyt aion siirtyä television ääreen ja myöhemmin kastelen vielä parvekekukat, koska niitä en edellisellä kastelukerralla kastellut. Oli vielä liian paahteista parvekkeella. Illalla jatkan vielä lukemista sängyssä ja seuraava päivitys tuleekin aamulla.



Sunnuntai 4.7.2021 klo 9.45

Luettuja sivuja yhteensä 224. Muutaman sivun sain illalla luetuksi Frostin kirjaa. Tämä aamu on mennyt verkkaisesti. En ole vielä jaksanut tarttua kirjaan, mutta vielä tässä muutaman sivun ehtii lukea. Alkaako ilmassa olla maratonväsymystä vai helteen aiheuttamaa totaalista uupumista. Veikkaan jälkimmäistä.

Klo12.30

Lopullinen sivumäärä 281. Ei mikään huipputulos, mutta olen ihan tyytyväinen tulokseen, koska en lähtenyt lukemaan itseni kanssa kilpaa. Kaksi kirjaa sain luettua loppuun asti. Ne olin aloittanut jo aikaisemmin eli kannesta kanteen en lukenut yhtään kirjaa maratonilla. Viimeisellä lukupyrähdyksellä otin käteeni Saila Susiluodon Huoneiden kirjan. Kirja tarjoaa sellaisia huonenäkymiä, että oikein kutkuttaa, mitä Turussa onkaan elokuussa tarjolla, kun menen kirjaan perustuvaa esitystä kokemaan.



Maraton on ohi ja nyt voin mennä järjestämään keittiön kaaosta tai ainakin viedä roskat.




2.7.2021

Kesän lukumaraton lauantaina 3.7.2021

 

Yöpöydän kirjat -blogin Niina heitti kehiin kesän lukumaratonin lauantaille 3.7.2021. Vaikka tiedän jo entuudestaan, etten kauheasti sivuja saa vuorokauden aikana luetuksi, päätin kuitenkin heittäytyä mukaan. Ainakin on pätevä syy vain olla ja nauttia erilaisesta kirjallisuudesta keskikesän tukalissa lämpötiloissa. 



Maratonin säännöt ovat helpot. Kahdenkymmenenneljän tunnin aikana on tarkoitus lukea. Voi lukea lyhyissä pätkissä tai pitkissä jaksoissa. Pääasia on, että lukee. Vuorokauden aikana saa tietysti tehdä muutakin, kuten syödä ja nukkua, mutta ne lasketaan kokonaisaikaan mukaan. Aloittaa voi joko tänään perjantaina 2.7.2021 tai lopettaa sunnuntaina 4.7.2021. Tärkeintä on, että osa maratonista ajoittuu lauantaille 3.7.2021. 

Itse ajattelin aloittaa maratonin lauantaina. Yritän käydä aamupäivästä kaupassa hakemassa maratonevästä, jonka jälkeen on hyvä aloittaa lukeminen ja tarinoista nauttiminen. 

Mitä aion lukea? Listalla on ainakin kolme kirjaa, mutta huomenna saattaa tulla yksi bonuskirja lisää, mikäli Matkahuollon paketti osoittautuu siksi, mitä odotan. Siitä lisää huomenna, kun paketin noudan, ja jos se on se, mitä luulen. 



Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa (Otava, 1980) on lukulistalla sen vuoksi, että Vekarateatteri esittää tänä kesän naapurissani Alas taikavirtaa -esityksen. Näytelmä on pakko mennä katsomaan, koska lähemmäksi teatteri ei voi enää tulla. Haluan tietenkin lukea myös kirjan, jotta tiedän, mitä odottaa. 

Saila Susiluodon Huoneiden kirja (Otava, 2003) on proosarunokirja. Tämä on listalla sen vuoksi, että sain ihanan kutsun Turkuun TEHDAS Teatterin, Aurinkobaletin ja Aura of Puppetsin ennakkonäytökseen Huoneiden kirja. Produktio kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että haluan ehdottomasti lukea Susiluodon kirjan ennen elokuun H-hetkeä. 

Kolmantena kirjana on Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1995). Tämän kirjan sain Joenpellon kirjailijakodissa vieraillessani WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Nappasin kirjan yhtenä iltana kissaulkoilulle mukaani, joten tätä on hyvä jatkaa maratonin kissaulkoiluilla. 

Huomenna aloitan kirjoittamaan lukumaratonin päivitysraporttia, joten kannattaa olla linjoilla. Jos itse innostuit lukumaratonista, niin vielä ehtii ilmoittautua mukaan.



30.6.2021

Synttäriarvonnan voittaja

 

Blogin synttäriarvonnan voittaja on arvottu. Arvonnan suoritti random.org ja Herra Karvajalka oli virallisena valvojana. Onnetar suosi Niemennokan nelijalkaisia, joille lähtee kirjapaketti. Voittajaan on oltu sähköpostitse yhteydessä.

Kiitos kaikille osallistujille ja kiitos myös onnitteluista. Oli ihana lukea kommenttejanne, mikä kesässä on parasta. Itse pidän kesän tuomasta rentoudesta, mansikoista ja jäätelöstä.




24.6.2021

Hyvää juhannusta

 

Keskikesän juhlan aikaa viettää saamme. Moni suuntaa kohti kesämökkiä tai maaseudun rauhaa. Itse olen kotosalla Herra Karvajalan kanssa. Aion nauttia kolmen päivän vapaasta. Tehtävälistalla on lukeminen, hyvin syöminen, lepääminen, palapelien tekeminen ja kaikki, mikä vain tuottaa mielihyvää itselleni. Kesä on ihmisen parasta aikaa. 

Ihanaa juhannusta teille kaikille ihanille lukijoille! Nautitaan kesäpäivistä ja annetaan stressitasojen laskea. 💚




21.6.2021

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

 

Olin juuri aloitellut lukemaan Lucinda Rileyn uusinta Seitsemän sisaren -kirjasarjan kirjaa Kadonnut sisar (Bazar, 2021), kun ystäväni laittoi suru-uutisen. Lucinda Riley oli nukkunut pois pitkän ja vaikean sairauden murtamana. Tunsin itseni surulliseksi, koska mietin, miltä kirjailijan lähipiiristä tuntuu. En voinut myöskään olla miettimättä sitä, kuinka käy sarjan kahdeksannen ja viimeisen kirjan kanssa, jonka piti kertoa Papa Saltin tarina. Kirjan piti ilmestyä syksyllä 2022. 

Papa Saltin tyttäret ovat suunnitelleet adoptioisänsä muistojuhlaa, johon haluavat koko perheen osallistuvan. Mukaan halutaan myös kadonnut sisar, josta perheen lakimiehellä Georgilla on uusia tietoja. Georg ei itse ehdi asiaa selvittää, joten sisarukset ottavat haasteen vastaan. Ovathan he jokainen selvittäneet omatkin sukujuurensa. Sitä paitsi heillä on vihjeenä piirustus tähden muotoisesta sormuksesta, jossa on seitsemän sakaraa. On myös tieto, että Uudessa-Seelannissa on viinitila, josta kadonnut sisar saattaisi löytyä. CeCe on lähimpänä Uutta-Seelantia, joten hänet laitetaan ystävänsä Chrissien kanssa matkaan selvittämään mysteeriä. Viinitilalta löytyy sopivan ikäinen nuori nainen Mary-Kate, joka voisi olla kadonnut sisar. Hän nimittäin on saanut äidiltään piirustuksen mukaisen sormuksen lahjaksi. Mary-Katen äiti Merry on kuitenkin ottanut sormuksen mukaansa maailmanympärysmatkalle. Kun hän kuulee CeCen ja Chrissien vierailusta, menee hänen matkasuunnitelmansa uusiksi. Hän ei missään tapauksessa halua kuulla vieraista naisista sanaakaan. Merryn pakomatka alkaa. 

Merryllä on salaisuuksia, joista hän ei ole ikinä puhunut perheelleen. Hän haluaa selvittää välit menneisyytensä kanssa, jotta voisi jatkaa täyspainoista elämää. Hän on saanut kauan aikaa sitten käsiinsä päiväkirjan, joka saattaisi valottaa, mitä joskus on tapahtunut. Nualan päiväkirja vie Merryn Irlannin maaseudulle vuoteen 1920. IRA:n salainen turvapaikka löytyy Nualan kotitilalta. Nuala on perheensä kanssa brittivastaisia. He haluavat itsenäisen Irlannin tasavallan. Sitä varten on tehtävä kovasti töitä, eikä vastoinkäymisiltäkään voi välttyä. Miten tämä kaikki liittyy Merryyn, Mary-Kateen ja kadonneeseen sisareen? 

Olipahan taas sellainen tarina, että aika kului siivillä, kun kirjan sivuja availi. Kadonneen sisaren tarina on juuri sellainen, jossa kadonnutta sisarta ei tavoiteta, vaikka kuinka yritetään. Aivan kuten on aiemmissa kirjoissakin kerrottu. Kadonnut sisar ei halua tulla nähdyksi. Pidin siitä, kuinka Lucinda Riley on tuonut kirjan tarinaan kaikki vanhat ja tutut sisarukset ja heidän nykyiset perheensä. Myös iki-ihana Orlando on päässyt kirjan tarinassa vauhtiin. Mikä mahtava persoona. Seitsemän sisaren kirjasarjasta olen ehkä vähiten pitänyt Allyn tarinasta. Nytkään en ihan kauheasti ihastunut, kuinka Allyn herttaisuus kirjassa esitellään. Taidan olla kyyninen, koska ihan kaikki ei tähän tätiin iske. Ei se silti kirjan viehätysvoimaa millään tavoin pilannut. 

Kirjan henkilökuvaukset ovat loistavia. Ihastuin Merryn tukiverkoston tärkeisiin miehiin Ambroseen ja isä O’Brieniin. Kaksi erilaista maailmankatsomusta, mutta kuinka hyvin miehet tulivatkaan toimeen. Pidin myös siitä, millaiseksi Merryn lapsuudenkoti ja perheenjäsenet kuvattiin. Jokainen omanlaisia persooniaan niin hyvässä kuin pahassa. Riley on osannut myös kuvata sen, kuinka perheet voivat hajota, ja kuinka se kaikki vaikuttaa tuleviin vuosikymmeniin. Onko anteeksianto lähimmille ihmisille kaikkein vaikeinta? 

Lucinda Rileylla oli hieno tapa tuoda oikeaa historiaa kirjojensa sivujen sisälle. Tällä kertaa lukija saa melkoisen käsityksen Irlannin vapaussodasta ja siitä, mihin kaikki johti. Myös Michael Collins tulee lukijalle tutuksi. Olen aina myös ihastellut sitä, kuinka Riley maalailee kirjojensa maisemia lukijan silmien eteen. En ole ikinä käynyt Irlannissa, mutta kirjan luettuani tuli halu joskus matkustaa Irlantiin, vihreälle saarelle. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Missing Sister on ilmestynyt vuonna 2021. Nyt täytyy sanoa, etten aivan tarkkaan muista, ilmestyivätkö käännökset samaan aikaan kuin alkuteos. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Pääasia, että Seitsemän sisaren -kirjasarjan rakastajat saivat kirjan nopeasti käsiinsä. Kirjan suomennoksen ovat tehneet Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen. Jälleen on myös mainittava, että kirjan kauniiden kansipaperien takana on Laura Noponen.  

Alussa mainitsemaani Papa Saltin tarinaan palatakseni en edelleenkään tiedä, mitä kirjan kanssa tapahtuu. Voin kuitenkin hyväksyä, että kirjasarja päättyi kadonneen sisaren tarinaan, koska kirjan lopussa annettiin viitteitä Papa Saltista. Jokainen lukija voi käyttää mielikuvitusta ja miettiä, millainen Papa Saltin tarina olisi voinut olla. Toki kirjan luen, jos se joskus markkinoille ilmestyy, mutta en tiedä, miltä tarina tuntuu, jos sen on kirjoittanut tai sanellut esimerkiksi joku muu kuin Lucinda Riley itse. Olen hieman kaksijakoinen näistä tapauksista, joissa kirjailijan kuoltua joku toinen jatkaa kirjailijan aloittamaa tarinaa. 

Lucinda Rileyn Kadonnut sisar on kirja kaikille niille, jotka ovat nauttineet aiemmista Seitsemän sisaren -kirjasarjan teoksista.




Lämmin kiitos kustantajalle ihanasta kirjasta.


20.6.2021

Kulttuurikesä vol. 2: Eeva Joenpellon kirjailijakoti Vares-Kantola

 

Kirjabloggaajat saivat ihanan kutsun WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Pääsimme tutustumaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin Vares-Kantolaan. Tämä on sikäli harvinaista herkkua, koska Eeva Joenpelto oli testamentannut kirjailijakotinsa WSOY:n kirjallisuussäätiölle sillä edellytyksellä, että kirjailijakoti annetaan kirjailijan vastikkeettomaan käyttöön. Kirjailijakodin asumisoikeutta voi hakea kolmen vuoden välein eli normaalisti Vares-Kantola on jonkin kirjailijan asuntona kolmisen vuotta, eikä siellä silloin voi tietenkään vierailla. Kirjailijakodissa ovat asuneet ja työskennelleet kirjailijat Tuomas Kyrö, Mikko Rimminen, Katja Kettu, Aki Ollikainen, Maritta Lintunen ja Marianna Kurtto. Syksyllä 2021 taloon muuttaa Tittamari Marttinen. 

Kirjailijan muuttaessa Vares-Kantolasta pois, WSOY:n kirjallisuussäätiölle jää hetki aikaa laittaa paikat kuntoon ennen Joenpellon sukulaisten kesämajoitusta sekä seuraavan kirjailijan paikalle muuttoa. Koska Kurtto oli muuttanut pois kirjailijakodista, oli WSOY:n kirjallisuussäätiöllä hyvä mahdollisuus kutsua kirjabloggaajia vierailulle. Toki koronarajoitukset täytyi huomioida. Täytyy kyllä sanoa, että oli upea paikka, joka henki rauhallisuutta ja sivistyneisyyttä samanaikaisesti. 

Paras antaa kuvien puhua puolestaan.



 
Jos en väärin muista, Vares-Kantolalla on pituutta 32 metriä. Aikamoinen pytinki.


 






Ikkunasta näkyvä valkoinen talo on Eeva Jonepellon lapsuudenkoti, jossa sijaitsi myymälä



Tuvan raitamatot on teetetty tuvan värimaailmaan sopiviksi




Tapeteissa riittää kuvioita









Tuvan talonpoikaisuudesta siirrytään salin aivan eri maailmaan













Vinkkinä sellainen, että Eeva Joenpellon kirjailijakotiin pääsee tänä kesänä vierailemaan 20.-31.7.2021. Liput on lunastettava etukäteen ja kierroksia on rajoitettu määrä. Jos kuitenkaan yhtään kiinnostaa, niin uskon, että vierailu kannattaa. 

Kiitos WSOY:n kulttuurisäätiölle hienosta illasta ja kivasta yllätyskassista.



18.6.2021

Tänään täynnä 10 vuotta ja arvonta

 

Hups! Nyt kävi niin, että blogihan täytti tänään pyöreät kymmenen vuotta. Blogi on elänyt oman elämäntilanteideni varrella välillä aktiivisempana ja välillä vähemmän aktiivisena. Alkuvuoden murheiden jälkeen yritän taas aktivoitua blogin suhteen, koska onhan tämä eräänlaista terapiaa, kun kirjoittelee jotain. Lähinnähän blogi sisältää kirja-arvosteluja, mutta mahtuu mukaan toki muutakin. Toivottavasti myös jatkossa taas teatteria enenemässä määrin. Niin, ja tietysti Herra Karvajalka seikkailee blogissa aina silloin tällöin. 

Mutta pitemmittä puheitta. Te kaikki ihanat blogini lukijat olette minulle yhtä tärkeitä, joten laitetaan pysytyyn pieni arvonta synttäreiden kunniaksi. 

Palkinto: Kesälukemista yhdelle onnekkaalle. Anna Janssonin pokkari, joka sisältää kirjat Tuhopolttaja ja Hämärän lapset sekä Kate Mortonin pokkari Kellontekijän tytär


Arvonnan säännöt: 

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle. 

2. Kirjoita kommenttikenttään, mikä on kesässä parasta. 

3. Lisää kommenttiisi sähköpostiosoitteesi, niin saan sinuun yhteyden voiton sattuessa kohdallesi.

 

Arvonta alkaa nyt ja päättyy keskiviikkona 30.6.2021 klo 18.00. Tämän jälkeen ilmoitan voittajan erillisessä blogipostauksessa sekä otan yhteyttä voittajaan sähköpostitse. 

Arpaonnea kaikille!




15.6.2021

Eeva Helle: Seitsemän päivää

 

Edellisessä postauksessa kerroin, että Eeva Joenpellon syntymästä tulee torstaina 17.6.2021 kuluneeksi 100 vuotta. Koska Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija on heittänyt somettajille Eeva Joenpelto -haasteen, halusin lukea myös toisen kirjan Eeva Joenpellolta. Nyt tietysti moni ihmettelee, miksi postauksen otsikko on Eeva Helle: Seitsemän päivää (Kansankirja, 1946), jos Joenpeltoa oli tarkoitus lukea. Eeva Joenpelto julkaisi kaksi ensimmäistä romaaniaan salanimellä ja tämä on niistä ensimmäinen.



Kirjakauppias Malmström on piintynyt vanhapoika. Hän on ylemmyydentuntoinen, eikä tavallisen kansan ilakoinnit kosketa häntä. Hän asuu kahdestaan kodinhoitajansa Idan kanssa. Ida on Malmströmiä vanhempi ja syvästi uskonnollinen nainen. Malmströmin ja Idan elämä sujuu tasaisesti. Välillä on pientä kinaa, mutta ei mitään sen vakavampaa. Pääsiäisviikolla alkaa kuitenkin tapahtua. Eräänä päivänä Malmström ei palaakaan töistä normaalisti kotiin. Tulee yö, eikä miestä sittenkään näy. Ida on sekaisin huolesta. Mitä kirjakauppiaalle on tapahtunut? 

Ilmari Malmström on rakastunut. Hän on tavannut Iris Kiven, joka on uskotellut miehelle olevansa kustannusasiamies. Oikeasti Iris Kivi on ilolintu, joka elää sillä, että rikkaat miehet maksavat hänen menonsa. Vastineeksi hän antaa miehille jotain muuta. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että Iris on pulassa. Hänet on potkittu pois seurueesta, jossa viina virtaa, eikä rahoja lasketa. Kirjakauppiaassa Iris näkee helposti höynäytettävän miehen. Malmström pääsee elämänsä ensimmäistä kertaa naisen viereen nukkumaan, eikä maailma ole sen jälkeen entisenlaisensa. Onko tässä vuosisadan rakkaustarinan alku vai selviääkö kirjakauppiaalle, mikä Iris Kivi on naisiaan? 

Jestas, että oli mukavaa luettavaa. Tarina etenee kronologisesti ja kirjan henkilöhahmot ovat omanlaisia karikatyyrejä. Henkilöiden luonteenpiirteet tulevat hyvin esiin, eikä heidän ulkonäköänsäkään tarvitse miettiä, koska Eeva Joenpelto on kuvaillut henkilöt hyvin tarkasti. Mahtavaa kirjallista maalaustaidetta. Joenpellon rikas kieli tulee esiin jo tässä hänen ensimmäisessä romaanissaan. 

Joenpelto ottaa kirjassaan kantaa siihen, millaisia vaikutuksia rahalla on ihmisiin. Mitä enemmän rahaa ihmisellä on, sitä ahneemmaksi ja röyhkeämmäksi hän muuttuu. Rahattoman ihmisen tuska on kirjassa kuvattu äärimmäisen hyvin. Millaisiin tekoihin rahattomuus voi johtaa, jos ei näe minkäänlaista ulospääsyä? Kuinka nopeasti ihminen joutuu totaaliseen ahdinkoon? Voin hyvin kuvitella, että 1940-luvulla rahattomuus on ollut yhtä suuri ongelma kuin nykyään. Rahattomalla ihmisellä ei tunnu olevan mitään arvoa. 

Minua huvitti, kuinka Joenpelto kuvasi kirjassaan sitä, millaisia kirjoja ihmiset haluavat lukea. Pakostakin tuli sellainen ajatus mieleen, halusiko Joenpelto sivaltaa kirjallisia piirejä tekstillään. Joenpelto ainakin uskalsi kirjoittaa rohkeita ja erilaisia tarinoita.

 

Täällä haluttiin lukea elämän kauniista ja miellyttävistä puolista. Jos joku rohkeni ravistaa ihmiset hereille kuvaamalla elämää niin alastomana kuin se oli, häntä sanottiin villitsijäksi, joka ei antanut mitään vaan ainoastaan paljasti. Täällä luettiin edelleenkin mieluummin ritariajan hyveistä ja kahisevista hameista. Hameen alle sen sijaan uskaltauduttiin ani harvoin, ainakaan kirjoissa. (s. 168)

 

Nautin kirjan vanhasta tuoksusta. Kirja on vuodelta 1946 eli tänä vuonna tulee 75 vuotta täyteen sen ilmestymisestä. Pidin myös siitä, kuinka kirjan sidontalangat olivat näkyvissä kirjaa lukiessa. Tällaista teosta käsitellessä tulee jollain tavoin nostalginen olo. On myös kummallista, kuinka hellävaroen tällaista kirjaa haluaa pidellä. 

Eeva Helteen tai oikeasti Eeva Joenpellon Seitsemän päivää on kirja, joka toimii hyvin nykyaikanakin. Kirjaa ei kannata sivuuttaa, jos vastaan tulee, ja jos on tykännyt Joenpellon tuotannosta.




14.6.2021

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

 

Eeva Joenpellon syntymästä tulee torstaina 17.6.2021 kuluneeksi 100 vuotta. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija on heittänyt Eeva Joenpelto 100 -haasteen kaikille kirjasomettajille. Tarkoituksena on tietenkin lukea Eeva Joenpellon tuotantoa. Pakkohan minunkin oli lusikkani soppaan laitettava. Joenpellon kirjoja olen lukenut joskus nuoruudessani, kun niitä kirjakerhosta kotiin lähetettiin. Nyt luin kuitenkin itseäni vanhempaa tuotantoa. Lainasin kirjastosta Eeva Joenpellon Missä lintuset laulaa (WSOY). Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1957. Lukemani kirja oli kahdeksas painos vuodelta 1985.



Karl Wilen on arvostettu mies. Hän on sahanomistaja, jolla vaurauttakin riittää. Kaikki on päällisin puolin hienosti, mutta Wilenin perhe on varsin erikoinen. Karlilla on aviovaimo Kaisa. Pariskunta on lapseton, mutta saman katon alla asuu Karlin ja Kaisan lisäksi muitakin. Sanni ja hänen aikuinen poikansa Lasse. Elsa ja hänen poikansa Gösta. Lisäksi on Hanna, Signen tytär. Kaikki lapset ovat Karlin jälkeläisiä. Kaisa on hoivannut Hannaa pienestä vauvasta lähtien ja pitänyt häntä omana lapsenaan. Vasta Signen kuoltua Hanna saa tietää totuuden, että hänen biologinen äitinsä on aivan joku muu kuin Kaisa. 

Hanna on aikuisuuden kynnyksellä. Paikkakunnalle muuttaa Kauko, jonka tarkoituksena on tutkia paikkakunnan lintujen käyttäytymistä Wilenin maihin kuuluvan lammen rannalla. Hannan mielestä Kaukossa on jotain salaperäistä ja kiinnostavaa. Ei mene pitkäänkään, kun Hannalla ja Kaukolla on suhde. Hannan yölliset retket saavat Kaisan raivon partaalle. Hän pakottaa hemmotellun tytön fyysisiin töihin. Kitkemistä, niittämistä ja mitä vain Kaisa keksii. Ihan vain sen takia, että Kaisa haluaa ajaa Hannan sellaiseen tilaan, että hän jättää Kaukosta haaveilun. Mitä enemmän Kaisa pompottaa Hannaa, sitä rakastuneempi Hanna on. Hän alkaa suunnitella pariskunnalle yhteistä tulevaisuutta, mutta kuinka pariskunnan käy, kun kesä on ohi ja syksy saapuu. 

Aivan uskomattoman hieno kirja. Vaikka kirja on yli 60-vuotias, on nuoren rakkauden voima yhtä syvää kuin nykyäänkin. Ei silloin nähdä metsää puilta. Joenpelto kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. Maaseudun luontokuvaukset ovat upeaa luettavaa. Lintujen laulun saattaa kuulla mielessään ja lampeen tekisi mieli pulahtaa. Joenpellon kieli on rikasta ja kuvailevaa. Tätä kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta, kuinka rikas kieli meillä on. 

Eeva Joenpelto on osannut hienosti kuvata ympäristöä, mutta myös perheen sisäisiä suhteita. Kirjan henkilöhahmot ovat vaikuttavia. Kaisa on voimakas matriarkka, joka ei herkempiä tunteitaan näytä. Karl lyhistyy vasta, kun tapahtuu jotain todella pahaa. Elsa ja Sanni palvelevat perhettä, vaikka he ovatkin tärkeä osa sitä. Lasse kuvataan inhottavana ja Gösta vajaamielisenä. Hanna puolestaan on kasvatettu pumpulissa. Hän ei ole saanut tansseissa juosta, koska Kaisa ei sitä olisi hyvällä katsonut. Tarinan naiset ovat selvästi keskiössä. Toki miehilläkin on oma paikkansa kirjassa, mutta he ovat kuitenkin ikään kuin sivuosissa. 

Täytyy myöntää, että olin hieman hämmentynyt, kuinka rohkean aiheen Joenpelto oli ottanut kirjansa yhdeksi teemaksi. Mies, jolla aviovaimon lisäksi on saman katon alla jalkavaimoja ja lapsia heidän kanssaan. Tämähän on sellainen asia, joka vielä tänä päivänäkin katsottaisiin jonkinlaiseksi skandaaliksi, ellei kyse olisi uskonnollisista vakaumuksista. Kaksinnaiminen on edelleen kiellettyä, eikä se ainakaan kauhean hyvin istu suomalaiseen yhteiskuntaan. Toki nykyään on kaikenlaisia perheitä ja monet ovat hyvin avarakatseisia. Voin myöntää, että itse saattaisin nielaista pari kertaa, jos joku tuttavani kertoisi tällaisista asumiskuvioista. 

Eeva Joenpellon Missä lintuset laulaa on mukava romaani, joka sopii kesälomalukemiston jatkeeksi vallan mainiosti.




13.6.2021

Anna Jansson: Sokea hetki

 

Kesä on dekkareiden parasta aikaa. Ainakin itselleni ja uskon, että monelle muullekin. Dekkareiden parissa ajatukset saa heitettyä sopivasti narikkaan. Näin kavi myös Anna Janssonin Sokean hetken kanssa (Gummerus, 2019).



Rikospoliisi Jesper Ek on mies, joka ihastuu ja rakastuu helposti. Kertoohan siitä sekin, että miehellä on viisi lasta viiden eri naisen kanssa. Elatusmaksut lohkaisevat palkasta leijonanosan, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö Jesper voisi taas retkahtaa uuteen naiseen. Tällä kertaa kohteena on kaunis Julia Lindegård. Sosionomi, joka yrittää tehdä parhaansa ja juuri oikeat ratkaisut työssään. Julialla on kuitenkin melkoinen ongelma. Hänen ex-pokaystävänsä Pål on väkivaltainen, eikä halua myöntää, että suhde on lopullisesti ohi. Jesperin ongelmaksi muodostuu se, että hän saa Julialta tekstiviestin, jonka siivittämänä mies syöksyy naisensa luo. Julian luona odottaa järkyttävä näky. Julia on sänkyynsä sidottu ja Jesperin kaulaliinalla kuristettu. Nyt ei Jesperin tilanne hyvältä näytä. 

Maria Wern haluaisi selvittää Julian tapausta, mutta hän on jäävi, koska Jesper on hänen työkaverinsa. Sen sijaan Maria valjastetaan selvittämään paikallisen pappilan outouksia. Nuori naispappi Alva on saanut käsittämättömiä uhkauksia. Pappi ei uhkauksista välitä, mutta diakoni on huolissaan. Maria vaistoaa, ettei pappilassa kaikki ole kunnossa. Ympärillä tuntuu leijuvan salaisuuksia, eikä outo ilmapiiri tee asiasta yhtään helpompaa. Kaiken lisäksi Alva katoaa yhtäkkisesti. 

Kyllähän se niin on, että ruotsalaiset dekkarit ovat useimmiten jännittävää luettavaa. Ei tarvinnut pettyä nytkään. Julian kauhea kuolema ja Jesperin ahdistava tilanne jo pelkästään toivat henkisesti ahdistavia tunnelmia, mutta pappilan outous toi tarinaan juuri sopivasti lisää mystisyyttä. Mielenkiintoisesti Anna Jansson on saanut kaksi toisistaan poikkeavaa tarinaa kiedottua hyvin yhteen. Tällaisia dekkareita on ilo lukea. Pidän myös siitä, kuinka Jansson vie tarinaa eteenpäin. Lukijan on helppoa pysyä mukana, vaikka hypitään paikasta ja tapahtumasta toiseen. 

Mikä siinä muuten on, että Gotlannissa tuntuu tapahtuvan paljon murhia ja kauheita tekoja, jos on ruotsalaiskirjailijoita uskominen? Gotlanti on miljöönä upea ja mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin rikkoa tällainen idyllinen miljöö kauhutarinoilla. Tällä tavoin saadaan helposti lukijan mielenkiinto herätettyä. Ainakin minä hyppään helposti mukaan tällaiseen ympäristöön. 

Maria Wern on jo legenda Anna Janssonin dekkareissa. Moni on varmasti lukenut kaikki Maria Wern -dekkarit. Itse olen lukenut kirjoja sieltä täältä, enkä ole tainnut postatakaan kuin yhdestä Maria Wern -dekkarista aikaisemmin. Televisiosarjassakin Wern on seikkaillut, mutta itse en ole sarjaa nähnyt, koska katson niin vähän televisiota. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Kvinnan på bänken on ilmestynyt vuonna 2018. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Anna Janssonin Sokea hetki on ehdoton kirja kesän dekkarikassiin. Hyvä tarina, jonka seurassa viihtyy. 

Tällä viikolla 7.-13.6.2021 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina.