2.12.2021

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

 

Jotain olen saanut luettua, vaikka hieman vähemmän kuin normaalisti. Maylis de Kerangalin kirjan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016) ahmin parissa päivässä. Ihan vain sen takia, että joulukuun lukupiiri lähestyi uhkaavasti ja kirja piti saada luettua. Ei sen puoleen, kirjan tarina oli vetävä, vaikka aihe pyörikin elämän ja kuoleman välillä. 

Simon on lähtenyt aamuyöstä ystäviensä kanssa surffaamaan, koska säätiedotuksen mukaan aallot olisivat huippuhyviä. Nuorilla miehillä on upea aamuyö. Veden kylmyys ei heitä haittaa, kunhan he vain pääsevät aaltojen huipulle lautojensa kanssa ja saavat nauttia hurjasta menosta kaikin sydämin. Tällainen vie kuitenkin energiaa. Kotimatkalla Simon istuu pakettiauton keskipaikalla. Vanhan, huonokuntoisen auton varusteisiin ei kuulu turvavyötä keskipaikalle. Kuljettaja nukahtaa kesken ajamisen. Tapahtuu onnettomuus ja Simonia ei voi pelastaa mikään. 

Sairaalan teho-osastolla Simonin vanhemmille kerrotaan, että vaikka Simonin sydän lyö ja hän hengittää, on aivotoiminta kuollut. Toivoa pelastumisesta ei ole jäljellä. Vanhemmille tämä on murskaava isku. Entistä vaikeammaksi tilanteen tekee se, että elinluovutuskoordinaattori johdattaa heidät hankalan kysymyksen äärelle. Voidaanko Simonin elimiä luovuttaa ja siirtää niitä henkilöille, joiden elämänlanka riippuu siitä, ehtivätkö he saada elinsiirrännäisen. Ei aivan helppo pakka, kun menettää poikansa ja samalla pitää päättää tällaisesta asiasta. Simonin vanhemmat kuitenkin suostuvat. Tästä lähtee liikkeelle varsinainen kiitolaukka. Elimet pitää leikata ja kiidättää ne ympäri Ranskaa, kuitenkin niin, että ajallisesti kaikki menee nappiin. 

Lukupiiriläiset olivat harvinaisen yksimielisiä kirjan tarinasta. Hieno kirja, vaikka kirjan aihe olikin aiheuttanut etukäteen muutamalle henkilölle hieman tuskaa. Kirjassa kuolema on läsnä, mutta sillä ei mässäillä. Sen sijaan kirjailija on varsin hyvin perehtynyt elinsiirtoihin ja siihen, millainen tapahtumaketju elinsiirtoluvan saatua lähtee liikkeelle. Kirjan tarina näyttää myös sen puolen, mitä elinsiirrossa tapahtuu. Raottaa hieman sitäkin puolta, millaista vuoristorataa uutta elintä odottavan potilaan aivot käyvät, kun potilas kuulee, että on löytynyt sopiva siirrännäinen. Paljon vaikeita kysymyksiä, mutta ennen kaikkea paljon toivoa tulevasta. 

Maylis de Kerangal avaa kirjan henkilöhahmot erinomaisella tavalla. Esimerkiksi Simonin tyttöystävä esiteltiin hyvin pienesti, mutta kuitenkin niin hyvin, että lukija sai kunnollisen kuvan tytöstä. Sairaalan henkilökunnasta lukija saa erittäin ammattitaitoisen ja työhönsä sitoutuneen kuvan. Vaikka jokaisella sairaalan työntekijällä on oma elämänsä, töissä ollessaan he ovat ammattilaisia. Siitäkin huolimatta, että takana olisi uneton ja railakas yö tai naisystävä olisi jäänyt heittelemään pizzanpaloja ympäri kämppää, kun kutsu elinsiirtoleikkaukseen tuli. Kirja vahvistaa myös sitä, että vaikka ihminen tuntisi tai hänen annettaisiin ymmärtää, että hänen työnsä ei ole kovin tärkeää, niin jokaisella osatekijällä on tärkeä työpanos annettavanaan. Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, että jos yksikin ketjun lenkki katkeaa, niin katastrofin ainekset ovat käsillä. 

Kirjan ranskankielinen alkuteos Réparer les vivants on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan suomennoksesta ovat vastanneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kirjan pohjalta on tehty elokuva Niin kauan kuin sydän lyö. Yksi lukupiiriläinen oli nähnyt elokuvan ja piti elokuvaa rankkana. Kirjan tarina on melkoinen, mutta ei onneksi kuitenkaan liian rankka luettavaksi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että haluan muistaa tämän hienon lukujäljen ja jättää elokuvan näkemättä. 

Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on intensiivinen tarina yhden vuorokauden tapahtumista. Kirjassa on pitkiä ja kertovia virkkeitä, mutta ne eivät haitanneet lukukokemusta, koska tekstiä oli helppo ja miellyttävä lukea. Tämän kirjan sovitan mielelläni laatukirjallisuuden pariin. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).




 

30.11.2021

Marraskuun masennusta

 

Niin se vain kuukausi vierähti ja tuli näemmä kuukauden blogitaukokin. En vain ole yksinkertaisesti jaksanut etäpäivien jälkeen enää asettua koneen äärelle kirjoittamaan postauksia. On meinaan imetty kaikki mehut tästä naisesta viimeisimmän kuukauden aikana. Energiatasot ovat olleet täysin nollassa. Olen kulkenut zombiena hämärän rajamailla ja yrittänyt selviytyä päivästä toiseen. Marraskuu ei vain sovi minulle. Voidaanko sopia, että ensi vuonna hypätään marraskuun yli suoraan joulukuuhun?



Kaikesta huolimatta marraskuussakin on tapahtunut. Otin influenssarokotuksen, jonka jälkeen seuraavana yönä aloin oksentaa. Lääkärin mukaan ei johtunut rokotteesta, vaan olin saanut kehooni jonkin viruksen. Kyseisen vatsataudin takia jäi Kansallisteatterin Tunnit, viikot, kuukaudet -näytelmä väliin. Onnekseni huomasin, että saman viikon lauantaina oli Keravan kirjastossa elokuva Neiti Ajan esitys. Elokuvan ohjaaja Elina Talvensaari kertoi elokuvasta esityksen jälkeen. Olipas mielenkiintoista katseltavaa ja kuunneltavaa.


Yksi jouluaiheinen palapeli tuli tehtyä myös marraskuussa


Seuraavalla viikolla pääsin onneksi myös teatteriin. Kansallisteatterin Pintaremontti oli mukava piristysruiske keskelle viikkoa. Samalla reissulla ehdittiin käydä työkavereiden kanssa ulkona syömässä. Sekin on luksusta. Samaisella viikolla kävin myös elokuvissa. Kävin katsomassa hienon Hytti nro 6:sen. Lämmin suositus kaikille. Näiden lisäksi olen kahvitellut ystävien kanssa kahviloissa sekä viettänyt alkoholitonta glögi-iltaa ystäväni kanssa kotona. Marlin vuosikertaglögi 2021 on muuten huippuhyvää. Kannattaa maistaa.


Jasmin Nikkanen, Forssan Kuvataidekoulu
Kaulakoru Puu


Viime viikolla oli Rianno Communicationsin ja Mutin PR-tilaisuudessa Taidehallilla. Mutti oli järjestänyt kuvataidekoululaisille kierrätyskilpailun, jossa Mutti-tuotteiden pakkauksia kierrätettiin. Jestas, kuinka hienoja teoksia lapset ja nuoret olivat saaneet aikaiseksi. Suomalainen korutaide ei ainakaan ole häviämässä. Sen verran vakuuttavia töitä taidehallissa oli esillä. Tilaisuudessa oli mukana myös Henri Alén, joka oli valikoinut tuotteita saamiimme goodie bageihin sekä tehnyt kassiin itsekin kolmenlaista herkkusisältöä. Oli upea tilaisuus ja taiteelle on aina oma paikkansa sydämessäni. Viime viikkoon mahtui myös Keski-Uudenmaan teatterin ensi-ilta Ovista ja ikkunoista. Kunnon komedia, joka sai välillä farssimaisia piirteitä. Viime viikon kruunasi ensimmäisen adventin Adventtikonsertti Johanneksenkirkossa. Viipurin lauluveikot hurmasivat yleisön.



Herra Karvajalan kanssa olemme lopettaneet tämän syksyn ulkoilut. Ensin syynä oli se, että Herra Karvajalka sai hieman suuremman parturoinnin, kun kävimme yhdistetyllä hammaslääkäri- ja kampaajakäynnillä. Toinen syy on se, ettei Herra Karvajalka enää halua tassujaan ulos laskea. Mieluummin pidetään terassin ovea raollaan ja jäädytetään palvelijatar.



Ai niin. Aloitin viime viikolla kuukauden Berocca-kuurin. Jostain syystä jo parin päivän kuluttua alkoi löytyä enemmän virtaa. Luultavasti siis on ollut B12-vitamiinitaso olemattomissa ja kenties jokin muukin. Olen muutaman viime vuoden ajan aina marraskuussa ottanut Berocca-kuurin, mutta tänä vuonna unohdin. Onneksi äiti kysyi asiasta. Vaikka en kauheasti usko tällaisiin lisävitamiineihin ja -hivenaineisiin, niin Berocca on aina auttanut. 

Olen siis vielä hengissä ja kirjojakin olen lukenut, vaikka niitä hitaanlaisesti. Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu, koska huomenna on jo joulukuu ja saa avata kolmen eri joulukalenterin luukut. 

Ahdistaako teitä marraskuu vai aiheuttaako joulu enemmänkin paineita?


31.10.2021

Helsingin Kirjamessuilla

 

Pidin torstain ja perjantain vapaata. Aikomukseni oli haahuilla Helsingin Kirjamessuilla useampana päivänä, mutta totaalisen väsymyksen vuoksi kävin messuilla vain perjantaina. Työkiireet ovat imeneet nyt kaikki mehut minusta. Sitä on kuin zombie päivästä toiseen, mutta toisaalta se sopii hyvin tähän aikaan. Tänäänhän on virallisesti Halloween. Tosin eilen illalla junassa jo oli aika hurjannäköisiä tyyppejä. Tietenkin, jos he aikoivat siirtyä jonnekin keskiyön juhliin, niin pukeutuminen sopi asiaan loistavasti.



Mutta hirviöistä asiaan. Sen verran tein pohjatyötä, että merkkasin kaksi haastatteluajankohtaa paperille, koska halusin kuulla ne. Olisi ollut myös pari lukupiiriä, jotka olisivat kiinnostaneet, mutta tiesin jo etukäteen, etten jaksa kierrellä messuilla niin pitkään, vaikka se kuinka mukavaa olisikin. Messuille saavuttuani aloin kierrellä eri osastoilla. Tarkoituksenani ei ollut ostaa mitään, koska kotona on muutenkin valtavat lukemattomien kirjojen pinot. Siitä huolimatta sorruin. Kolmeen kirjaan, joista yksi kylläkin menee joululahjaksi. Kirjamessut onkin yksi loistava paikka tehdä hyviä joululahjalöytöjä.



Helsingin Kirjamessujen esiintymislavat ovat mukavasti nimetty Helsingin eri kaupunginosien mukaan. Töölön lavalle piti suunnistaa kirjaostosten jälkeen. Siellä oli Petra Maisosen haastattelussa Katja Kärki Eeledin ja Saara Cantell Kaikki tuoksuu lumelta -kirjan tiimoilta. Kummaltakin kirjailijalta on tänä vuonna ilmestynyt toinen kaunokirjallinen romaani. Koska olen kirjat lukenut, halusin myös kuulla, mitä naiset kertoivat kirjoistaan. Katja Kärki kertoi, että ensimmäisen kirjan ylistykset loivat kirjoitustyöhön omaa painetta. Toisaalta Eeled on täysin erilainen romaani, joten paineisiin ei saanut juuttua kiinni. Saara Cantell kertoi, että kirjoitustyön paineet ovat elokuvamaailman puolelta tuttuja. Kirjaan piti tehdä paljon taustatyötä, mutta onneksi on internetin ihmeellinen maailma olemassa. Molemmilla naisilla on jo seuraavat kirjat työn alla.


Petra Maisonen haastattelee Katja Kärkeä ja Saara Cantellia


Kun olin saanut kuunneltua haastattelut, lähdin pyörimään ympäri messuosastoja. Täytyy sanoa, että meinasi iskeä kauhea raivo. Helsingin Sanomien päällekäyvät nuoret kauppamiehet olivat superärsyttäviä. Jos sanon nätisti, että ei kiitos, se tarkoittaa sitä. Ei aleta vängätä ja pakkomyydä lehtiä, jotka jäisivät kuitenkin lukematta. Argh! Pyöriessäni osastolta toiselle jouduin Viinikylän hämyiseen tunnelmaan. Forsmanin teeltä olisin halunnut ostaa haudutettavia teelajitelmia, mutta eipä näkynyt yritystä tänä vuonna messuilla.



Viinikylän hämärästä palattuani katsahdin Senaatintorin lavalle. Mitä? Pedro Hietanen puhumassa. Sinne siis. Siellä oli aika montakin muuta vanhaa partaa allekirjoittaneen lisäksi. Todellakin se parta jo kasvaa tämän ikäisellä naisella. Haastattelupenkeillä istuivat Pedro Hietasen lisäksi Seppo Pietikäinen ja Tommi Saarela. Viimeksi mainittu on kirjoittanut kirjan Pave Maijanen – Elämän nälkä. Tästä opuksesta riittikin lavalla juteltavaa. Ei meinannut aika riittää. Rakastan tällaisia keskusteluja, joissa muistellaan menneitä aikoja. Hieno rupeama.


Pedro Hietanen vauhdissa. Seppo Pietikäinen ja Tommi Saarela odottavat puheenvuorojaan.


Koska siinä sopivasti jakkaralla istuin ja seurasin, minkä hämmingin Pedro Hietanen sai aikaiseksi poistuttuaan lavalta, kuulin, että seuraavaksi samaiselle lavalle oli nousemassa Eveliina Talvitie ja Anu Sinisalo. Eveliina Talvitieltä on ilmestynyt kirja Vanha nainen tanssii. Kirjassa käsitellään naisen vanhenemista ja sitä, kuinka usein vanhempia naisia katsotaan hieman kieroon, jos he oikein intoutuvat tanssin syövereihin. Talvitie ja Sinisalo lumoavat tällaiset väitteet. Naisen kannattaa tanssia. Olipa hän minkä ikäinen tahansa. Miksi piilottaa naiseutta, joka meissä naisissa luontaisesti on?


Eveliina Talvitie ja Anu Sinisalo


Töölönlahden lava olikin mielenkiintoinen. Saavuin paikalle aika viime tipassa, eikä istumapaikkoja enää ollut. Ihmettelin, missä haastattelu tapahtuu. Siellä nimittäin piti olla Pirkko Soininen kertomassa kirjastaan Valosta rakentuvat huoneet. Olihan siellä. Haastattelija ja haastateltava istuivat suljetussa lasikopissa kuulokkeet korvillaan. Haastattelua pystyi kuuntelemaan maksuttomassa messuradiossa. Jotenkin tämäkin asia oli minulle uutta, mutta kaikkea sitä oppii joka päivä.


Messuradiohaastattelussa Pirkko Soininen


Soinisen haastattelun jälkeen vielä hetkisen kiertelin ympäri messuosastoja ja välttelin Helsingin Sanomien myyntitykkejä. En kuitenkaan kauhean pitkään jaksanut kierrellä. Päätin lähteä kotiin ja nauttia leppoisasta perjantaista. Ei kiirettä minnekään, eikä mitään työpaineita.



Tällä kertaa messuilla oli mukava kierrellä. Vasta iltapäivällä alkoivat koululaisvirrat lisääntyä ja tuli paikoittain ahdistusta ryysiksestä. Kasvomaskeja käytti varmasti suurin osa messuvierailijoista, joten oli ihan turvallinen olo kierrellä. Pakko myös mainita neuloosi. Ihan oikeasti. Ainakin kahdella naisella näin käsityön mukanaan. Mikä mahtava idea. Kuunnella eri lavoilla tapahtuvia haastatteluja ja neuloa samalla vaikka villasukkia. Kaksi hienoa harrastusta kahdella kertaa. 

Kävitkö sinä Helsingin Kirjamessuilla? Teitkö ostoksia vai keskityitkö haastatteluihin?


24.10.2021

Rachel Wells: Alfie – kissa kynnyksellä


Kyllähän te tiedätte, että hurmaannun kissakirjoista. Ihan kaikenlaisista kissakirjoista. Siksi ei ollut mikään ihme, että tartuin myös Rachel Wellsin kirjoittaman kirjasarjan ensimmäiseen suomennokseen Alfie -kissa kynnyksellä (Otava, 2021). Kerrassaan ihastuttava kirja, jota lukiessa oli pakko olla nenäliinapaketti lähettyvillä, vaikka Alfie-kissa olisi kuinka kehrännyt kirjan sivuilla. Hyrr hyrr… 

Alfie on kohdannut elämänsä suurimman tragedian. Alfien emäntä on kuollut ja emännän tytär aikoo laittaa kissan löytöeläintaloon. Löytöeläintaloon! Alfiesta mikään ei kuulosta kamalammalta paikalta, joten on pakko toimia. Alfie ottaa tassut allensa ja karkaa. Hän aikoo löytää uuden ihanan perheen itselleen. Parasta olisi rakastava koti, jossa olisi lapsia. 

Alfien karkumatka on pitkä ja vaikea. Alfie ei välty selkkauksilta. Pelko ja nälkä on alati läsnä. Sydämessä on myös suru emännän kuolemasta. Kuinka kummassa tällainen pieni kissa voisi löytyy uuden rakastavan kodin? Kaikki on kuitenkin mahdollista. Alfie saa vihiä sopivasta kohteesta etsiä uusi koti. Pitkän vaelluksen jälkeen Alfie sellaisen löytääkin, eikä mitä tahansa kotia. Koska Alfie on viisas kissa, hän ei halua jättäytyä yhden kodin varaan, vaan on oltava useampi koti. Jos jossakin kodissa tapahtuu ikäviä, ovat muut kodit edelleen käytettävissä. 

Ensiksi Alfie löytää asunnon, johon muuttaa nuori, surullinen nainen. Alfien on saatava nainen piristymään. Lähistöllä on myös toinen paikka, johon Alfie asettautuu, vaikka omistajamies onkin aluksi kissavastainen, mutta Alfie uskoo, että kovan pinnan alta paljastuu lämmin ja rakastava sydän. On myös paritalo, jossa asuu kaksi perhettä. Toisen perheen ongelmat hyökyvät suoraan Alfien kasvoille. Toinen perhe on kissarakas, mutta myös heidän pintansa alla kuplii. Alfie haluaa kaikille perheilleen pelkkää hyvää, joten hän ryhtyy työhön. 

Aivan huikea kirja, jonka kertojaäänenä on kissa. Alfie osaa kuunnella ihmisiä ja viisaudessaan osaa asettua myös heidän asemaansa. Hän ei halua kenellekään pahaa mieltä, vaan hänen tehtävänsä on tuoda hyvää. Tämä voi kuulostaa naivilta, mutta mielestäni Rachel Wells on osannut luoda lumoavan kirjan tai kirjasarjan, mikäli seuraavat osat ovat yhtä vakuuttavia. Tällaisia kirjoja on välillä pakko lukea, jotta voi edes hetkeksi tiputtautua pois oravanpyörästä. 

Kirjan luvut ovat melko lyhyitä, joten kirja voisi sopia hyvin myös iltalukemiseksi lapsille. Kirjan tarina etenee myös loogisesti, eikä lukijan tarvitse ihmetellä, missä nyt mennään. Pidin myös siitä, kuinka kirjailija on saanut kirjaan sopivasti jännitettä. Kissan elämä ei ole yksinkertaista, eikä varsinkaan Alfien, jolla on monta kotia. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Alfie the Doorstep Cat on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Elina Lustig. Alfie-sarja on jo seitsenosainen ja täytyy sanoa, että toivon, että sarjan muutkin osat ilmestyvät suomeksi. 

Rachel Wellsin Alfie -kissa kynnyksellä on hyvänmielen kirja, jota ei kannata sivuuttaa, jos pidät kissoista ja kaipaat välillä keveänpehmeää luettavaa. Tämä on myös hyvä lahjaidea pukinkonttiin.



Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


 


12.10.2021

Kansallisteatteri: Dosentit

 

Se tunne, kun istut teatterin katsomossa ja tunnet eläneesi näyttämöllä olevan hetken itsekin. Kansallisteatterin Dosentit on enemmän ajan hengessä kuin voisi kuvitellakaan. Vaikka näytelmä sijoittuu yliopistomaailmaan, on tällaisia tilanteita ja konflikteja varmasti jokaisella työpaikalla. Yhteenottoja. Muka rakentavaa ja asiallista keskustelua. Uraportailla kohoamisen tavoittelua. Juha Jokela on nero. Mies on pureutunut nyky-yhteiskunnan työelämärakenteeseen todella perusteellisesti.



Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen


Johanna Virtanen (Ria Kataja) on sosiaalipsykologian professori. Hän alkaa tutkia yliopistotutkijoiden hyvinvointia yhdessä entisen opiskelijansa Fiona Eskolan (Marja Salo) kanssa. Fiona on post-doc-tutkija, joka kipuilee talousvaikeuksien ja lapsiperheen arjen keskellä. Johannalla ja Fionalla on tutkimuksessa omat hankaluutensa. Lisää ongelmia aiheuttaa Johannan ex-mies Eero Henrik Palola (Hannu-Pekka Björkman), joka haluaa lohkaista tutkimuksesta itselleen mojovan kakkupalan. Johanna joutuu yliopiston rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) kanssa napit vastakkain tuon tuosta. Rehtori on julkisuushakuinen. Häntä ei kiinnosta yliopistotutkijoiden hyvinvointi. Lisää vettä myllyyn tuo yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela). Heinilä on valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisi yliopiston johdolta pisteitä ja papukaijamerkin. 

Ria Kataja. Huh huh! Ihan oikeasti, mikä nainen! Kataja on lähes kolmetuntisen näytelmän joka kohtauksessa mukana. Hän on äänessä. Hän vetää pitkiä monologeja ja käy monimutkikkaita dialogeja. Hän uppoutuu roolihenkilönsä sisään kokonaisvaltaisesti. Innostus, epätoivo, loppuun palaminen. Mitä vain, niin tämä nainen hoitaa sen upealla tavalla. Ria Kataja on tähti.


Marja Salo ja Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen


Fionan roolissa oleva Marja Salo näyttelee uskottavasti somekiukkuista naista. Hän twiittaa pahan olonsa somemaailman luettavaksi. Hän saa lokaa niskaansa enemmän kuin tarpeeksi, mutta tämäkään ei naista pysäytä. Hän vastaa loanheittäjille yhä uusilla ja uusilla twiiteillä. Kirosanat kuuluvat niin ikään naisen twiittivarastoon. Pakko on myös hehkuttaa Maria Kuusiluomaa. Voi jestas, mikä rehtori ja esimies! Varsinainen ämmä. Oikeasti tekisi mieli kirjoittaa bitch, mutta koska en pidä vieraiden kielten sekoittamisesta suomenkieliseen tekstiin, niin mennään ämmällä. Voin hyvin kuvitella, kuinka tällainen esimies provosoisi työpaikoilla huonoa ilmapiiriä. Kauhukuva suorastaan. 

Näytelmän lavastus on tehty panoptikon-tyyppiseen puolikaareen, jonka on kehittänyt 1700-luvun lopulla filosofi Jeremy Bentham. Benthamin kehittämä panoptikon on vankilatyyppi, jossa vankeja pystytään tarkkailemaan ilman, että vangit tietävät, milloin heitä tarkkaillaan. Tämä sopii näytelmän teemaan paremmin kuin uskoisikaan. Ikinä ei tiedä, mistä silmät seuraavat sinua. Lavastuksen on suunnitellut Kati Lukka.


Hannu-Pekka Björkman, Tommi Korpela ja Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen


Dosentit on loistava kuvaus nyky-yhteiskuntamme työelämän ongelmakohdista. Asioista, joista ei yleensä puhuta. Parempi lakaista ikävät asiat maton alle, niin niitä ei ole olemassa. Näytelmän henkilöhahmot ovat mahtavia karikatyyrejä. Tällaisia henkilöitä löytyy varmasti jokaiselta työpaikalta. Vaikka näytelmän aihe on rankka, on pakko silti hymyillä. Näytelmää katsoessa avautuu myös näkymä sille, kuinka itse toimii työyhteisössä. Ehkä pitäisi itsekin välillä vilkaista peiliin. 

Dosentit on näytelmä, jota suosittelen kaikille työelämän asiantuntijoille, esimiehille, toimihenkilöille ja ihan kaikille, jotka ihmettelevät, miksi töissä ei menekään niin kuin kuvittelisi. Kilpailu viisaudesta ja nokkeluudesta on kovaa peliä, eikä sen tarvitse tapahtua yliopistomaailmassa, vaan sitä tapahtuu kaikkialla. 

Kansallisteatterin Dosentit sai kantaesityksensä Suurella näyttämöllä keskiviikkona 15.9.2021.

 

Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo sekä videolla Snezhina Petrova

 Ohjaus: Juha Jokela

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Valosuunnittelu: Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu: Timo Teräväinen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

Dramaturgit: Minna Leino ja Hanna Suutela

 

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille.


10.10.2021

Kale Puonti: Saarni

 

Olen jäänyt koukkuun Kale Puontin Pasilan Myrkky -dekkarisarjaan. Sarjaanhan tartuin sillä tavoin, että ensimmäisen kirjan nimi on Manni. Koska Herra Karvajalan oikea nimi on Manni, ei kirjaa yksinkertaisesti voinut sivuuttaa ja hyvä, etten sivuuttanut. Kyseessä on kotimainen dekkarisarja, jonka seurassa viihtyy. Nyt on ilmestynyt sarjan kolmas osa Saarni (Bazar, 2021). 

Yksityisyrittäjä Veijo Virkillä on näppinsä monessa mukana. Hän on autokauppias, mutta autot ovat jokseenkin sivuosassa miehen elämässä. Virkillä on bisneksiä, joita ei sovi päivänvalossa näytellä. Rikosylikonstaapeli Kaartamon työryhmä on seurannut Virkin tekosia, mutta mies tuntuu pääsevän jatkuvasti kuin koira veräjästä. Vähitellen kuitenkin selviää, että Virkki saa sisäpiiritietoa poliisin suunnalta, eikä mistä tahansa, vaan Poliisihallituksen ylitarkastaja Paavo Saarnilta. 

Saarni on joutunut Virkin pihteihin tahtomattaan. Miehet ovat tunteneet toisensa pikkupojista lähtien. Saarnin tie on ollut kunniallinen. Virkki puolestaan on ajautunut täysin toisenlaisiin piireihin. Tässä on pakko todeta, että perhetaustalla on ollut ratkaiseva merkitys miesten elämässä. Virkki on alkanut vaatia Saarnilta yhä uhkarohkeampia palveluksia. Saarni haluaisi kaiken loppuvan, mutta Virkki on toista mieltä. Hän maksaa Saarnille kunnon korvaukset palveluksista. Saarnin elintaso on korkea ja vaimo voi ostaa kaikki haluamansa merkkituotteet, kunhan rahaa vain tulee. 

Rikosylikonstaapeli Pesonen on jälleen kerran tarinan keskiössä Kaartamon työryhmän kannalta. Pidän Pesosesta. Miehestä, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan. Välillä saatetaan hieman mennä harmaalla alueella, onko kaikki aivan sallittua, mutta toisaalta, jos se toimii, niin antaa mennä vain. Saarni on kuvattu miehenä, jolla on koko ajan epämiellyttävä olo, ja miksi ei olisi. Onhan hänen omallatunnollaan vaikka mitä tekoja, joita poliisi ei katsoisi hyvällä. Saarnin perhe-elämä on kaikkea muuta kuin auvoisaa. Paremminkin voisi puhua perhehelvetistä, jossa mies ja vaimo ovat etääntyneet toisistaan niin kauaksi kuin mahdollista. Virkin poika Ville ja hänen ystävänsä Ahojärvi joutuvat myös vastuuseen teoistaan. Nuoret, alaikäiset miehet, joista toinen uhoaa, minkä ehtii, ja toinen vapisee pelosta. Mielestäni on loistavaa, että Puonti on ottanut nuoret mukaansa kirjan tarinaan. Jokainen voi miettiä, kuinka helposti ihmisen elämän suunta saattaa lähteä kulkemaan vääriä uomia pitkin. 

Pidän edelleen Puontin tavasta edetä kirjan tarinassa. Tällä kertaa kirjan luvut on nimetty sen mukaan, missä liikutaan. Luvut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Niitä ei ole turhaan pitkitetty, vaan on kerrottu vain olennaiset asiat, jotka paikkaan liittyvät. Pakko tietysti olla myös salaa tyytyväinen siihen, että oma asuinkaupunkini Keravakin on saanut lukunsa kirjaan. Tosin en haluaisi, että täällä rikollisuus jylläisi. Turvallinen lintukoto olisi paljon suotavampi vaihtoehto, mutta sellaista ei enää taida juuri mistään löytää. 

Kirjan tarinasta löytyy yhtymäkohtia Aarnion tapaukseen, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska tarina on vetävä ja jännittävä. Kirjan loppupuolella olin hieman hämmästynyt, kuinka tapahtumat etenivät. Eikö paha saanutkaan palkkaansa? Se selviää kuitenkin aivan kirjan lopussa. Sitä ei voi paljastaa. 

Pasilan Myrkyn neljäs osa Aribo ilmestyy tammikuussa 2022. Kirjahan menee tietysti lukulistalle. 

Kale Puontin Saarni jatkaa hienoa kotimaista dekkarisarjaa, jossa huumeet eivät ole sivuosassa. Kirja on ehdoton valinta, jos on pitänyt aikaisemmista Puontin teoksista. Tämä sopii hyvin myös isänpäivälahjaksi. 

Pasilan Myrkyn aikaisemmat kirjapostaukset löytyvät täältä: 

Manni

Milo



Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä

 

Moni tietää kirjallisuudesta Anna Gavaldan, mutta moniko on nähnyt naisen romaaneista tehtyjä teatteriesityksiä? Ilokseni voin todeta, että minä olen nähnyt. Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) on saanut esitysoikeudet Gavaldan menestysromaaniin Viiniä keittiössä (Je l’aimais). Tähän on pakko todeta, että mahtava saavutus KUT.


Seppo Halttunen ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy


Chloén (Elina Varjomäki) aviomies Adrien (Jan-Christian Söderholm) on jättänyt vaimonsa ja lapsensa. Hän on löytänyt uuden rakkauden. Elämänsä rakkauden. Chloé on suunniltaan surusta. Appiukko Pierre (Seppo Halttunen) on kiikuttanut Chloén mökille, jotta nainen saisi rauhassa miettiä tapahtunutta. Chloé on hysteerinen ja itku on herkässä. Pierre yrittää luoda naiselle mukavia olosuhteita. Chloé suutahtelee appiukolleen tuon tuosta, mutta vähitellen keskusteluyhteys löytyy ja viini virtaa. Viikonloppu tuokin melkoisen yllätyksen, kun Chloé tutustuu appiukkonsa salattuun puoleen. Pierren elämä ei olekaan ollut niin yksitotista kuin Chloé on luullut. 

Elina Varjomäellä on näytelmässä Chloén roolin lisäksi Mathilden rooli. Varjomäki tekee tasaisen laadukasta roolitusta kummassakin osassa, mutta täytyy myöntää, että ihastuin enemmän Mathildeen. Varjomäki saa tuotua naiseen sopivasti salaperäisyyttä. Seppo Halttunen rinnastetaan useimmiten komediaan, mutta tässä näytelmässä Halttusesta avautuu uusi, syvällisempi puoli. Halttunen nähdään roolissa, joka on monisyinen. Hänellä ei ole valmiita vastauksia Chloélle, eikä tarvitsekaan olla, koska elämä ei ole sellaista. Kaksoisroolituksessa nähdään myös Jan-Christian Söderholm. Adrienin rooli on lähestulkoon aina yliampuvaa ja tarkoituksellisesti provosoivaa, mutta se tuo syvälliseen näytelmään hieman hauskuutta. Nuoren Pierren roolissa Söderholm on kuin toisinto vanhemmasta Halttusesta. Pidin siitä, kuinka samankaltaisia nuori ja vanhempi Pierre ovat olemuksiltaan.


Elina Varjomäki ja Jan-Christian Söderholm
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy


Lija Fischer on dramatisoinut ja ohjannut näytelmän. Fischer on saanut tuotua näytelmään sopivasti filosofisuutta ja syvällisyyttä. Näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Mökkiviikonloppu vaihtuu hetkessä Pariisin nähtävyyksien äärelle, mutta näytelmä ei kärsi siitä millään tavoin. Näytelmän lavastus on yksinkertainen, mutta loistavasti onnistunut. Heti katsomoon mennessäni minulle tuli tunne sumuisesta syyssäästä. Kauniit vaahteranlehdet maassa ja katosta roikkuvat valokatteet toivat usvaisen tunnelman. Juuri sellaisen, jossa rakkaan ihmisen kanssa olisi ihana taivaltaa. Näytelmän lavastuksen takana on ollut Tinja Salmi

Voisi kuvitella, että Viiniä keittiössä on kepeä näytelmä, mutta se on kaikkea muuta. Viiniä keittiössä avaa näkymän, jossa rakkaus ei olekaan ikuista. Nuorena solmittu suhde voi olla varma ja turvallinen, mutta uusi rakkaus voi ilmestyä koska tahansa nurkan takaa. Yllättäen ja kovaa. Siinä vaiheessa parisuhde joutuu koetukselle. Jatkaako turvallisilla vesillä vai sukeltaako tuntemattomiin syvyyksiin? Siihen vain jokaisen oma sydän osaa vastata. Totta on kuitenkin se, että rakkaus satuttaa.


Seppo Halttunen ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy


KUT:in esittämä Viiniä keittiössä on näytelmä, jota suosittelen aikuisille, jotka haluavat laittaa ajatusnystyränsä töihin. Näytelmä antaa paljon, mutta se laittaa myös ajattelemaan elämää ja rakkautta. Vinkkinä myös mainittakoon, että lauantain esitykset alkavat jo kello 18.00. Itse pidän aikaisemmista aloituksista. 

Keski-Uudenmaan Teatteri sijaitsee Keravalla loistavien kulkuyhteyksien päässä. Juna-asemalta on teatterille lyhyt matka kävellä, joten näytelmää kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Helsingistä junamatka taittuu kahdessakymmenessä minuutissa. 

Keski-Uudenmaan Teatterin Viiniä keittiössä sai kantaesityksensä lauantaina 9.10.2021. 


Rooleissa: Elina Varjomäki, Seppo Halttunen ja Jan-Christian Söderholm 

Alkuteos: Anna Gavalda

Dramatisointi ja ohjaus: Lija Fischer

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinja Salmi

Äänisuunnittelu: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Kalle Tahkolahti

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Lämmin kiitos KUT:ille.



5.10.2021

Kuulumisia

 

Huomasin kauhukseni, että on tullut melkein kuukauden blogitauko. Ihan huomaamatta, vaikka ei ole ollut tarkoitus pitää taukoa. Piti ihan mietitä, mihin kaikki aika on mennyt, joten kirjaanpa niistä luettelon. 

🍂 Elokuun lopussa palasin kesälomalta töihin. Kauhea kaaos. Yllättäen tai oikeasti se oli arvattavissa. Ei muuta kuin hyvin tiivistä istumista aamusta alkaen koneen äärellä ja yleensä kotona etäkonttorilla. 

🍂 Työpäivien jälkeen olen ollut lievästi sanottuna raatona. Pitäisi ihmisen lähteä työpäivän jälkeen ulos, mutta mitä tekee meikäläinen? Menee ihan vain hetkeksi sängyn päälle lukemaan ja kissan viereen köllöttelemään. Kuinka käy? Ihminen nukahtaa herätäkseen hieman ennen viittä ja katsoakseen uutiset televisiosta. Kaiken lisäksi viiden uutisten jälkeen YLEn ykköskanavalla on tullut mitä koukuttavimpia sarjoja, joita olen tuijottanut kuuteen asti. Onneksi en sentään kaikkia, koska ainakin jokin niistä ärsytti minua alusta lähtien. Oli liian sliipattua.



🍂 Kuudelta onkin sitten voinut hetkeksi ryhdistäytyä ja tehdä jotain kotihommia, jonka jälkeen olen lähtenyt Herra Karvajalan kanssa ulos. Ulkoilut ovat kestäneet 1,5–2 tuntia. Siinä vaiheessa kello on jo ollut lähes puoli yhdeksän eli on voinut alkaa suunnitella iltapuuhia. Siinähän ne illat sitten ovatkin kuluneet. Nyt täytyy onneksi myöntää, että Herra Karvajalka on alkanut vaatia aikaisempia ulkoilutuksia ja tunti ulkona riittää. Myös tänään. Vesisateessa. 

🍂 Viikonloput ovat menneet jokseenkin hujauksessa. Lähes joka viikonloppu on ollut jotain aktiviteettia. On ollut ystävä kylässä, naisten mökkiviikonloppu, Korkeasaari-päivä. Sunnuntait olen yrittänyt pyhittää hyggeilylle.



🍂 Kaksi syysflunssaakin olen ehtinyt potea töiden alkamisen jälkeen. Se on kyllä oikeasti rasittavaa. Aivan hirvittävä väsymys, eikä jaksaisi liikuttaa eväänsäkään. Ensimmäisen flunssan iskiessä koronabotti suositteli koronatestiä. Kävin, koin ja hengissä selvisin. Ei ollut koronaa, enkä sitä olettanutkaan. Samana päivänä alettiin uutisoida, ettei henkilöiden, jotka ovat saaneet kaksi koronarokotusta, tarvitsi välttämättä mennä pienessä flunssassa koronatestiin. Ensimmäisen flunssan yhteydessä sain kolme päivää sairauslomaa. Siitäkin meni puolet töitä tehden. Etätöiden kiroja, kun haluat, että jotkin asiat on saatava eteenpäin, vaikka olisit puolikuollut. Toisen flunssan yhteydessä istuin vain koneen ääressä. Haukottelin ja join lämpöisiä flunssajuomia. 

🍂 Pari teatteriesitystäkin olen ehtinyt käydä katsomassa. Teatteri on kyllä ihan parasta hengen ravintoa. Siitä saa voimaa jaksaa. Esityksistä myöhemmin blogissa lisää, kunhan ehdin postaukset hieroa valmiiksi.







🍂 Lukupiirissä on luettavana tiiliskivikirja, joka painaa yli kilon. Punnitsin. En ole päässyt kirjan tarinan mukaan kunnolla, joten olen pakottanut itseni lukemaan kirjaa joka päivä 30 sivua. Kaikki meni siihen asti hyvin, kunnes muutama lukupiiriläinen halusi jatkoaikaa lukemiselle. Tämä oli minulle ikään kuin lupa höllätä. On mennyt iltoja, jolloin olen lukenut kirjaa vain pari sivua. Nyt on mennyt parina iltana kymmenisen sivua. Täytyy myös sanoa, että loppu häämöttää, joten sinnittelen. 

🍂 Herra Karvajalalla oli naisten mökkiviikonloppuna hoitajina äitini ja hänen miehensä. Jonkin verran pieni kissa oli ikävöinyt, mutta pääasiassa kaikki oli mennyt hyvin. Kissa oli päässyt lenkille. Herätys oli toiminut puoli seitsemältä aamulta ja muutenkin rutiinit olivat olleet kohdillaan. Tosin hoitajat eivät olleet oikein ymmärtäneet, että Herra Karvajalan pitää päästä sängyn jalkopäähän nukkumaan. Ihmiset väistävät ja laittavat jalkansa sivuun, jotta kissa mahtuu. 

🍂 Olen myös istunut viikonloppuisin palapelien äärellä. Ällistyttävää, kuinka palapelit vievät aikaa, mutta samalla se on ihanaa hermolepoa, jossa voi keskittyä vain seuraavan palan löytymiseen.



Tällainen syksyn aloitus täällä. Nyt yritän taas ryhdistäytyä, jos ei kolmas syysflunssa iske, ja jos Herra Karvajalka jatkaa aikaistettua ja lyhennettyä ulkoilua. 

Miten teidän syksynne on lähtenyt käyntiin? Oletteko nauttineet syksyn kauniista ruskasta?



12.9.2021

Karin Fossum: Mustat sekunnit

 

Kirjan kannella on väliä. Se tuli taas todistetuksi, kun etsin kissaulkoilulle luettavaa. Lukemattomien pinossa on pyörinyt vuosikausia Karin Fossumin Mustat sekunnit (Like, 2006). En ole kirjaan koskenut, koska kansikuva ei ole ollut yhtään kiehtova. Nyt halusin kuitenkin mukaani jonkin kevyen ja pienen pokkarin, joten valitsin Fossumin kirjan. Mikä mahtava yllätys olikaan, kun kirjan tarina imaisi mukaansa. 

Yhdeksänvuotias Ida lähtee kioskille ostamaan uusinta hevoslehteä ja purukumia. Yksinhuoltajaäiti Helga osaa arvioida, milloin tyttären pitäisi palata kotiin. Ida ei kuitenkaan palaa. Äiti alkaa hermoilla. Ida on aina pitänyt lupauksensa. Jotain on täytynyt sattua. Äidin huoli kasvaa kasvamistaan. Omatoiminen etsintä ei tuota tulosta. On aika ottaa yhteyttä poliisiin. 

Ylikomisario Konrad Sejer saa kollegansa Jacob Skarren kanssa tehtäväkseen tutkia Idan katoamista. Tyttö vaikuttaa hävinneen kuin tuhkana tuuleen. Päivät kuluvat, eikä poliisi voi enää luottaa siihen, että tyttö olisi elossa. Miehet kuulustelevat Idan lähipiiriä, mutta kukaan ei tunnu tietävän mitään, vaikka Idan serkku Tomme vaikuttaakin hieman levottomalta. Syynä on kuitenkin se, että Tomme on kolaroinut autonsa kanssa ja pelkää, että siitä tulee seuraamuksia. 

Kirjan miljöössä ollaan pienessä norjalaiskylässä. Hieman uinuvaa ja rauhallista menoa, mutta kun jotain tapahtuu, kylä herää eloon. Idan tapaus on uutinen, joka herättää keskustelua. Kukaan ei ole nähnyt Idaa pyöräilemässä kioskille, mutta mielipiteitä ihmisillä on. Ihmiset myös osallistuvat sankoin joukoin etsimään Idaa. Olisihan se hienoa, jos löytäisi tytön ja pääsisi itsekin patsastelemaan parrasvaloihin. 

En olisi uskonut, millaisen dekkarin pariin jouduin, kun aloin kirjaa lukea. Kirjaa voisi luonnehtia hidastempoiseksi, mutta silti se menee koko ajan eteenpäin. Ilmassa väreilee jännitystä ja ahdistusta. Fossum piinaa lukijaansa loppuun saakka. Saattaa olla, että jos olisin lukenut kirjaa iltalukemisena sängyssä, olisivat kirjan tapahtumat tulleet uniini. 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Niitä on sopiva määrä, ei liikaa, eikä liian vähän. Kirjan tarinassa paneudutaan usein jonkun henkilöhahmon pään sisäisiin ajatuksiin. Joku voisi ajatella, että kuulostaa tylsältä, mutta tässä kirjassa tämä toimii. Henkilöiden ajatusmaailman avaaminen lukijalle tuo erilaista perspektiiviä lukukokemukseen. 

Kirjan loppuratkaisu oli jollain tavoin arvattavissa. Ei ihan alusta lähtien, mutta kun palasia alkoi loksahdella paikalleen, ei syyllistä tarvinnut enää miettiä. Siitä huolimatta Fossum vie tarinansa hienolla tavalla alusta loppuun saakka. Nautin siitä, kuinka kirjailija oli keksinyt mielenkiintoisen ja erilaisen tavan saada yhteyden Emiliin, mieheen, joka ei puhunut. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät dekkariin sopivaa lisämaustetta. Kaikki ei voi aina mennä niin kuin kuviteltaisiin. 

Kirjan norjankielinen alkuteos Svarte sekunder on ilmestynyt vuonna 2002. Kirjan on suomentanut Arvi Tamminen. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2004. Itse luin kirjan pokkariversion. Ruotsin dekkariakatemia myönsi Karin Fossumin Mustille sekunneille Martin Beck -palkinnon vuonna 2002. 

Täytyy myös myöntää, että Karin Fossum on mennyt minulta täysin ohi. Mustat sekunnit oli ensimmäinen kirja, jonka Fossumilta luin. Nyt jälkikäteen voin vain todeta, että Konrad Sejer seikkailee ainakin osassa Fossumin kirjosta. Ihan mielenkiintoinen lisä pohjoismaisten dekkarisarjojen joukkoon. 

Karin Fossumin Mustat sekunnit on kannesta huolimatta oiva valinta dekkarinälkään. Kannattaa lukea, jos osuu silmiin.






 

5.9.2021

Katja Kärki: Eeled

 

Postiluukusta tipahti mukava yllätys. Katja Kärjen uutuuskirjan Eeled (Bazar, 2021) ennakkokappale. Lämmin kiitos kustantajalle. Kirja kiinnosti ihan jo senkin vuoksi, että Katja Kärjen esikoisromaani Jumalan huone oli mielestäni erittäin kiehtova kirja. 

Pohjoissuomalainen Kristiina opiskelee opettajaksi. Hän on muuttanut Ruotsiin opiskelemaan. Täällä hän tapaa Torvaldin, rastahiuksisen nuoren miehen, joka herättää Kristiinan rakkauden kaipuun. On kuitenkin joku muukin. Bambi. Eihän Torvald voisi olla Kristiinasta kiinnostunut, koska vieressä on upeasti tanssiva Bambi, joka upealla ulkonäöllään ja hymyllään hurmaa kaikki. Toisin kuitenkin käy. Kristiina ja Torvald alkavat olla yhdessä, eikä aikaakaan, kun Kristiina huomaa olevansa raskaana. Onko Kristiina kuitenkaan valmis äidiksi? 

Torvald saa vakuuteltua Kristiinan, että yhdessä he kasvattavat lapsen. Onhan Torvaldilla upea Auringontalo, paikka jossa on tilaa. Molemmilla on myös paljon rakkautta annettavaksi pienelle tulokkaalle. Kristiina alkaa itsekin uskoa tulevaan. Hän alkaa elää auvoista odotusaikaa. Auringontalossa pidetään juhlia, joissa viini virtaa ja suitsukkeet tuoksuvat. Kaikki ovat vapautuneita ja mitä vain voi tapahtua. Tapahtuu myös se, että Bambi odottaa lasta. Torvaldille. Jotain särkyy, eikä Kristiina tiedä, kuinka hän pääsee asiasta yli. 

Auringontalo on paikka, joka on valoa täynnä. Torvaldin mielestä Kristiina on itse valo. Kristiina ei näin tunne. Bambi asuu heidän kanssaan Auringontalossa. Kyseessä on polyamorinen liitto. Kaikki elävät ulkoisesti kauniissa symbioosissa, mutta pinnan alla kuplii. Kristiina huomaa tunteidensa kylmenneen Torvaldia kohtaan. Sen sijaan hän huomaa yhä useammin käpertyvänsä saman peiton alle Bambin kanssa. Kristiina alkaa vuosien aikana miettiä yhä enemmän paluuta pohjoiseen. Bambi innostuu myös asiasta. 

Eeledin tarina kulkee kirjassa Kristiinan tarinan ohella välähdyksenomaisesti. Eeled on metsänpentu, joka eli vuosisatoja sitten. Kristiinassa virtaa Eeledin veri. Heidän elämissään on paljon samankaltaisuuksia. Eeled ja Kristiina ovat molemmat oman tiensä kulkijoita, jotka ovat joutuneet epäsuotuisaan liittoon. Sydän sykkii toisaalle ja haavemaailmoja riittää. Onko ainoa vaihtoehto pois lähteminen? 

Elämä oli hyinen virta, emmekä voineet kuin heittäytyä sen varaan ja toivoa, että pysyisimme pinnalla. (s. 247) 

Katja Kärjen kieli on kaunista ja väkevää. Hän kuvailee asioita niin, että lukija näkee tapahtumat edessänsä. Itse saatoin jopa haistella erilaisten kasvisruokien tuoksuja, joita Kristiina ja Bambi Auringontalossa keittelivät. Nautin myös siitä, kuinka Auringontalon hippijuhlia kuvattiin. Iltahämärää, jossa viimeiset auringonsäteet siivittävät pihapiiriä, jossa musiikki soi samalla, kun ihmiset tanssivat, nauravat ja rakastavat. 

Henkilöhahmoista ärsyynnyin heti Torvaldiin. En voinut ymmärtää, kuinka Kristiina haksahti tuollaiseen mieheen, jolla ei ole mitään suuntaa elämässänsä. Myöhemmin asia selvisi kyllä Kristiinallekin. Torvald puhui suuria, mutta teot eivät olleet mitään. Torvaldin äiti kustansi polyamorisen perheen elämän, koska kukaan ei käynyt töissä. Bambista en saanut oikein mitään otetta. Hän vain yhtäkkiä muutti Auringontaloon maha pystyssä. Bambi tuntui ihmiseltä, joka tuli kaikkien kanssa toimeen. Kristiinan kiinnipitäminen Auringontalon elämästä alkoi ihmetyttää. Miksei nainen vain ottanut lastansa ja lähtenyt takaisin Suomeen, koska tunsi koko ajan olevansa vaillinainen. 

Katja Kärki on ottanut kirjan yhdeksi teemaksi polyamorisen liiton. Liiton, joka puhuttelee ihmisiä, mutta josta ei monikaan varmasti kauhean paljon tiedä. Voiko tällainen liitto toimia vai tuleeko henkilöiden välille mustasukkaisuutta? Eripuraa tulee varmasti. Sitähän tulee kaikissa liitoissa. Onko polyamorisessa liitossa kuitenkin räjähdysherkempää kuin tavallisessa avio- tai avoliitossa vai yrittävätkö polyamorisen liiton jäsenet enemmän? On otettava useamman henkilön mielipiteet ja tunteet huomioon. Kärki kuvaa hienosti sitä, kuinka itserakas Torvald on. Hän tekee omia päätöksiään kertomatta niistä naisille, mutta suuttuu silmittömästi, kun kuuleekin jonkin asian muuttuneen Auringontalossa. 

Katja Kärjen Eeled on loistava valinta, jos rakastaa kaunista suomen kieltä. Kirjan tarina on erilainen rakkaustarina. Se on myös tarina äidistä ja tyttäristä sukupolvesta toiseen. 

Katja Kärjen Eeled ilmestyy tiistaina 7.9.2021.




4.9.2021

Ruth Hogan: Queenie Malonen Paratiisihotelli

 

Nyt se tapahtui taas kerran. Luin kirjan, jonka en olisi ikinä halunnut loppuvan. Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli (Bazar, 2021) on kerrassaan ihastuttava kirja. Olen pitänyt Hoganin aiemmistakin suomennoksista Kadonneiden tavaroiden vartija sekä Lauluja variksille, mutta nyt jos pitää laittaa kirjat paremmuusjärjestykseen, nousee tämä viimeisin suomennos ykköseksi. Yksinkertaisesti ihana kirja. Ruth Hogan on noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. 

Tildan äidin kuollessa Tilda palaa Brightoniin siivoamaan äidin kotia ja miettimään, mitä jäämistöllä tekisi. Siivoustyöt tuovat ihania muistoja mieleen, mutta mieleen nousee myös ikäviä muistoja. Tildan ja äidin välit eivät ikinä olleet parhaat mahdolliset. Vähitellen alkaa kuitenkin paljastua asioita, joiden mukaan äiti olikin ihan jotain muuta, mitä Tilda kuvitteli. Äidin päiväkirjat paljastavat salaisuuksia, jotka on tarkoitus tuoda auringon valoon nyt, kun äidin maallinen taivallus on päättynyt. 

Tilly elää lapsuuttaan ja elämänsä parasta aikaa Brightonissa. Hän asuu äitinsä kanssa Queenien Paratiisihotellissa, jossa bling blingiä ei puutu, ja jossa kukin saa olla sellainen, kun on. Tilly rakastaa hotellin omaperäistä henkilökuntaa. Hän tuntee itsekin olevansa jotakin, kun aikuiset pitävät häntä vertaisenaan. Brightonissa on myös muutakin uskomattoman hienoa kuin Paratiisihotelli. Huvilaituri, jossa on kaikki maailman ilot. Kaikesta tästä värien, ilon ja upeuden sekamelskasta huolimatta Tilly on välillä hyvin surullinen. Hänen isänsä on kuollut. 

Tilda ja Tilly. Sama henkilö aikuisena ja lapsena. Tildan ja Tillyn tarinat vuorottelevat kirjassa. Tillyn tarina paikkaa niitä muistoja, jotka Tilda on unohtanut. Tilda kuitenkin muistaa paljon. Äidin päiväkirjat tuovat myös muistoja mieleen. Tillyllä on lapsesta asti ollut Elia-koira. Uskollinen lemmikki, joka seuraa tyttöä paikasta toiseen. Elia on edelleen Tildan uskollinen ystävä ja tukija silloin, kun Tilda on jonkin jännittävän tilanteen äärellä. Kuinka se voi olla mahdollista, että Elia on edelleen elossa? Eiväthän koirat elä vuosikymmeniä. Elia on aave tai jokin sellainen, jonka vain Tilly ja Tilda voivat nähdä sekä sellaiset henkilöt, joilla on kyky nähdä kuolleita. Tilda on lapsesta asti nähnyt kuolleita henkilöitä. Hänelle se on arkipäivää, mutta siitä ei kannata aivan kaikille puhua. Joko ihmiset säikähtävät tai pitävät naista pimahtaneena. 

Pidin siitä, kuinka Hogan kertoo Tillystä. Rohkea ja suorapuheinen lapsi, joka uskaltaa kysyä mieltään kaihertavia kysymyksiä. Hän on myös sen verran ovela, että osaa kysyä asioita oikeilta henkilöiltä. Äiti kieltäytyy usein vastaamasta tai vastaa jotain hyvin ympäripyöreää. Onneksi Tillyn ympärillä on sellaisia henkilöitä, jotka kertovat asiat sellaisina kuin ne ovat. Rakastin myös sitä, kuinka Tilly kuulee joitakin asioita väärin ja viljelee kuulemaansa eteenpäin. Ei ole itselläkään yksi eikä kaksi kertaa, kun olen esimerkiksi kuullut jonkin laulun sanat väärin.

Tillyn lapsuuden tapahtumat ovat varmasti vaikuttaneet siihen, millainen Tilda on aikuisena naisena. Hänellä on tiettyjä erikoisia tapoja, jotka ovat jäänteitä lapsuudesta, mutta hänen elämässään on tapahtunut myös jotain sellaista, joka on tehnyt Tildasta ehkä hieman sulkeutuneen. Hänen on ollut vaikea luoda ihmissuhteita. Hän ei tunne olevansa niissä mitenkään erityisen hyvä. 

Se, mistä kirjasta pidin erityisen paljon oli yllätyksellisyys. Vähitellen kirja paljastaa asioita, joita ei olisi voinut edes aavistaa. Esimerkiksi Queenie-paljastus oli huikea. En olisi osannut mitenkään arvata tällaista, vaikka tietenkin se oli aivan selvää, kun se lopulta selvisi. Pidin myös siitä, kuinka Tilda löytää Brightonista rakkauden. Tyypillisiä kirjojen tarinoissa olevia rakastavaisten ollako vaiko eikö olla -kiertelyjä ei tarvittu. Tildan ja Danielin suhde on alusta lähtien hieno. Daniel ottaa Tildan vastaan sellaisena pakettina kuin hän on. Hieman eriskummallisena, mutta upeana naisena. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Queenie Malone’s Paradise Hotel on vuodelta 2019. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Ruth Hoganin suomennoksissa on ollut joka kerta kauniit kansipaperit. Tällä kertaa Laura Noponen on ylittänyt itsensä. Kuinka voi olla näin ihanat kansipaperit? Oikeastihan on niin, että kauniit kansipaperit tuovat halun hipelöidä kirjaa enemmänkin. 

Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli on upea ja säihkyvä lukuromaani, jossa ystävyys ja rakkaus ovat todellista. Surullisia ja ikäviä asioita jakamaan löytyy aina olkapää, johon voi tukeutua.



Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.


Natalie Jenner: Jane Austenin talo

 

Jane Austen tuo on aina hymyn huulille. Englantilaista maalaisyhteisöä, jossa liikutaan upeissa kartanoympäristöissä. Sääty-yhteiskunta on todellisuutta. Ilmassa on romantiikkaa, mutta myös älykästä kerrontaa, josta satiiria ei puutu. Mutta mitä tuleekaan siitä, kun Natalie Jenner intoutui kirjoittamaan kirjan Jane Austenin talo (Minerva, 2021)? Ainakin päästään taas sukeltamaan Englannin maaseudulle ja tavataan mitä erilaisempia ihmisiä. 

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia. Pienessä englantilaiskylässä Chawtonissa on muutama ihminen, jonka sydämen ovat vieneet Jane Austenin romaanit. Eikä siinä tietysti kaikki. Onhan Jane Austen asunut samaisessa kylässä. Nyt on kuitenkin nyt. Jane Austenin kotitalossa asuu vielä yksi hänen sukulaisensa Frances. Francesin isä on vastikään kuollut. Austenin kotitalon ja omaisuuden kohtalo näyttää saaneen lopullisen vasaraniskun. Musertuuko kaikki historiallinen? Eikö mitään ole tehtävissä? 

Kohtalonoikusta kylässä asuvat Jane Austenin ihailijat saavat tietää toistensa intohimosta, joka on sama kuin heillä. He päättävät perustaa Jane Austen -seuran. Seuran on tarkoitus vaalia Jane Austenin muistoa ja pelastaa niin paljon Austenin omaisuutta kuin mahdollista. Mukaan seuraan saadaan myös Hollywood-tähti sekä mies, joka tietää kaiken arvoesineistä ja niiden arvosta. Seuran alkutaival on kuoppainen. Hätäkokouksia joudutaan pitämään yhtenään, mutta millään muulla ei ole väliä kuin Austenin omaisuudella vai onko? Onko ilmassa myös rakkautta? 

Kirjan henkilöhahmot ovat loistavia. Jenner on paneutunut työhönsä ja herättänyt henkilöt oikeasti eloon. Jokaisella on omat erityispiirteensä. Joku on ihailtu ja kaiken keskipisteenä. Toinen hiljainen ja vetäytyvä. He tulevat eri yhteiskuntaluokista. Toisella on varallisuutta enmmän kuin tarpeeksi ja toinen tulee juuri ja juuri toimeen. Toisaalta heillä jokaisella on piirre, joka on yhteinen. Heitä kaikkia arvostetaan siinä, mitä he tekevät elämässään. Pidän siitä, kuinka kirjan tarinassa sekalainen seurakunta lyöttäytyy yhteen saman päämäärän juovuttamina. 

Jotta kirja ei olisi pelkkää Jane Austen -seuran pelastustoimia, on mukana tietenkin jotakin inhottavaa ja ikävää. Näitä vastaan on kuitenkin taisteltava ja yritettävä jatkaa elämää. Eihän elämä ole ikinä pelkkää ruusuilla tanssimista. Vastapainoksi lukija voi aistia pieniä ja suuriakin jännitteitä joidenkin henkilöiden välillä. Ikään kuin Austenin romaaneissa. Tunnelma on odottava, tuleeko tästä ikinä romanssia vai ei. 

Natalie Jenner on lukenut Austeninsa. Hän todellakin tietää, mistä kirjoittaa. Kirjasta löytyy paljon viittauksia Austenin kirjoihin ja niiden kohtauksiin. Jenner on osannut löytää Austenin nerokkuuden kirjoista. Näitä avataan kirjan tarinassa lukijoille. Toisaalta on aina myös se vaihtoehto, että joku toinen lukija on voinut käsittää jonkin asian toisella tavoin. Pidin myös siitä, kuinka Jenner kuvailee maaseutua ja Austenin kotitaloa. Aivan kuin olisi itse päässyt kurkistamaan talon uumeniin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Jane Austen Society on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Jänis Louhivuori. Kirjan kansipaperit ovat Taittopalvelu Ylivedon käsialaa. Yksinkertaisesti kauniin romanttiset. Upeaa on myös se, että kansipaperien alta löytyy kirjan kansipaperien toisinto. 

Natalie Jennerin Jane Austenin talo on hyvän mielen romaani. Juuri sellainen, johon on kiva tarttua, jos ulkona riehuu syysmyrsky, eikä mikään huvita. Kirja vie ajatukset aivan omaan maailmaansa. Eikä välttämättä tarvitse olla Austen-fani. Tämän kirjan lukee mielellään muutenkin.



Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.


29.8.2021

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 

Miksi minusta tuntui jotenkin hassulta ajatus Roope Lipastista ja Mikael Agricolasta? Nyt on nimittäin niin, että Roope Lipasti on kirjoittanut kirjan Mikaelin kirja (Atena, 2021), joka kertoo ihan oikeasti Mikael Agricolasta. Tätä kirjaa ei voinut yksinkertaisesti ohittaa. Onhan kyseessä kirja, joka kertoo suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isästä.



Piispa Mikael Agricola lähtee loppuvuodesta 1556 suuren seurueen kanssa rauhanneuvotteluihin Venäjälle. Matka on pitkä, eikä talvi millään lailla tuo helpotusta taivallukseen. Mikael on ottanut hevosta ohjastamaan henkilökohtaisen palvelijansa Hannun, joka on vielä nuori poikanen. Hannu on kuitenkin muistutus Mikaelin omasta lapsuudesta. Hän haluaa ohjata Hannun elämän hyville raiteille. Mikaelin rauhanmatkalla on myös toinen tarkoitus. Hieman itsekkäämpi. Hän haluaa kerätä lisäaineistoa kansanparannuskeinoista. 

Mikaelin Birgitta-vaimo jää hoitamaan kotia. Hänen äitinsä saa melko pian sairauskohtauksen, joka koituu myöhemmin hänen kohtalokseen. Sairauden aikana Mikaelin ja Birgitan Brita-piika kuulee ja näkee, kun Birgitta lukee äidilleen jotain pakanallisia loitsuja. Tämä ei jää tähän. Britan suu käy kiivaaseen tahtiin, eikä aikaakaan, kun kaikki turkulaiset tuntuvat syyllistävän Birgittaa. 

Aivan loistava juttu, että Lipasti on ottanut kirjan tarinaan keskeiseksi henkilöksi Mikaelin rinnalle Birgitan. Tämä tuo tarinaan hienoa vaihtelua ja kertoo myös siitä, millaista kotiin jäävän vaimon elämä oli. Mikaelin matka on täynnä vastoinkäymisiä, mutta löytyy myös ilon hetkiä. Lipasti kuvaa hyvin matkan kovuutta. Sitä, kuinka kaikki ympärillä on pelkkää valkoista lunta. Pakkasasteita on enemmän kuin tarpeeksi. Horisontissa ei näy mitään odotettavaa. Onko matkaseurue edes oikealla tiellä? Kaikesta huolimatta osassa majapaikoista seurueen ylhäisempiä henkilöitä kohdeltiin arvovaltaisesti, eikä tarjoiluista tingitty. Hieman tuli välillä sellainen tunne, että seurue oli juhlamatkalla, vaikka toisaalta tällaiset mietteet karsiutuivat pois, kun seuruetta alettiin oikein kärvistellä. Venäjällä ei ollut kauhean helppoa piispankaan matkata. 

Mikaelin matkan aikana Birgitalle kaatui vastuu taloudenpidosta. Hänen harteilleen kaadettiin velkomiset ja kaikki jokapäiväiset huolehtimiset, joita piispantalossa asuvalta rouvalta vaadittiin, jos piispa itse oli pois. Birgitalla ei ollut helppoa. Kaiken kukkuraksi hänen oli piilotettava Mikaelin kansanparannuskeinoja esittelevä kirjakopio, ettei hän jäisi kiinni pakanallisista loitsuista. Sitä paitsi, kuinka olisi piispan käynyt, jos hän olisi jäänyt moisesta kiinni? Olisivatko Mikaelin vakuuttelut riittäneet, että kirja on vain osoitus pakanuuden syntisyydestä? Jumala on kuitenkin se, joka ohjaa ihmisen elämää niin hyvässä kuin pahassa. Toki rangaistuksia voidaan määrätä maan päälläkin ja niitä myös Turussa määrättiin. 

Lipasti on onnistunut kirjoittamaan teoksen henkilöt eloon. Hän on saanut luotua henkilöille mahtavia luonteenpiirteitä. Pidin myös siitä, kuinka hän kuvaa etenkin Turkua. Tällaiset historiateokset edesauttavat sitä, että lukija jaksaa lukea kirjaa eteenpäin. Itse ainakin luin kirjaa mielelläni. Ei ollut millään tavoin puuduttava historian oppikirja. Miksei historiaa voisi opettaa näinkin? Annettaisiin koululaisille tai opiskelijoille kunnon romaani käteen tai nykyaikana ehkä paremminkin äänikirja kuunneltavaksi, joka toisi historian eläväksi. Asiat ainakin jäisivät paremmin mieleen. Pakko tietysti mainita sekin, että kirjasta löytyy huumoria. Ei mitään yltiöpäistä, mutta sellaista kuitenkin, jolle oli kiva hymähdellä. 

Olin juuri saanut kirjan luettua, kun tein päiväretken Turkuun kahden ystäväni kanssa. Kävimme kiertelemässä Turun tuomiokirkossa. Tuli jotenkin hassu olo, kun ajattelin, että siellä Mikael Agricolakin on käyskennellyt. Historian havinan pystyi tuntemaan ja aistimaan. Mietin myös sitä, löytyisikö sakariston periltä vieläkin varasto, joka olisi täynnä kaikenlaista rojua. 

Roope Lipastin Mikaelin kirja on helposti lähestyttävä ja matalan kynnyksen historiakirja. Voisin hyvin kuvitella kirjan olevan oiva isänpäivälahja.




Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.



 

 

Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show

 

Historia toistaa itseään. Niinhän sitä sanotaan, mutta en haluaisi sen toistavan itseään ainakaan tavalla, jonka Teatteri Avoimien Ovien Open Road Show esittää. Sisällissodan runtelemassa maassa kaksi henkilöä kohtaavat toisensa. He haluavat paeta Vapaiden valtioon. Kyseessä on dystopia, jossa kaikki on mennyt. Kaikki turvallisuus ympäriltä on murentunut. Emmehän me halua Suomeen sisällissotaa? Eikö sadan vuoden takainen sisällissota ollut ihan riittävä? 

Joka puolella lojuu ruumiskasoja. On kuitenkin yksi, joka on elossa. Entinen showpainija Enkeli (Minna Kivelä) on iloinen elossa olostaan, mutta huomaa nopeasti, että hän kaipaa seuraa. Hän ei halua olla yksin ruumiiden keskellä, eikä hän oikein tiedä, mitä tekisi. Onneksi hän tapaa Alin (Tiina Weckström). Enkeli lupautuu Alille kuormajuhdaksi. Al varastelee tyhjistä museoista ja gallerioista taide- ja arvoesineitä. Hän on kaukokatseinen ja näkee, että arvostetuilla taide-esineillä hän tulee pääsemään turvaan.


Minna Kivelä ja Tiina Weckström
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Enkelin ja Alin suhde on eriskummallinen. Parivaljakon matka käy kohti Vapaiden valtiota. Al yrittää sivistää Enkeliä erilaisilla kulttuuritiedoilla, mutta eihän elämä ole pelkkää kulttuuria. On myös muuta. Mitä tehdä, kun vastaan tulee asioita, jotka kyseenalaistavat Alin ja Enkelin arvomaailmat? Voiko tuhoutuneessa maassa tehdä mitä tahansa, jotta oma henki säilyisi? Entä jos kyse on Jeesuksen elämästä? 

Kivelän ja Weckströmin yhteistyötä oli mielenkiintoista seurata. Dialogeissa Kivelän suusta pulpahtelee usein jotain sellaista, joka saa katsojan nauramaan. Weckström puolestaan asialliseen ja nuivaan tapaan palauttaa Kivelän maan pinnalle. Loistavat naisnäyttelijät ovat omaksuneet roolinsa hienosti. Pidin myös siitä, kuinka näyttelijäkaksikko saa luotua jännitettä ilmaan. Toki tähän vaikuttivat myös näytelmän ääni- ja valaistusmaailma, joista ovat vastanneet Juuso Voltti ja Jere Kolehmainen.


Tiina Weckström ja Minna Kivelä
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Ia Ensterä on luonut näyttämän etualalle teoksen, joka ensin hämmästytti. En meinannut aluksi ymmärtää, mikä idea tällä oli, mutta kun ahaa-elämys tuli, käsitin, että teos oli läpileikkaus näytelmästä. Pikku-ukot kulkivat eräänlaista ristintietä pitkin kohti päämääränsä, mikä se sitten ikinä olikin. Teos on varsin hämmästyttävä ruumiskasoineen, mutta se kuvastaa aivan sitä, mitä näyttämöllä muutenkin oli. Rujoja ruumiskasoja. 

Open Road Showsta on moneksi. Pelkästään jo sisällissodan aiheuttaman maan tuhojen laajuus on valtava. Tämä tuo paljon ongelmia, mutta tuoko se myös mahdollisuuksia? Tekivätkö Al ja Enkeli moraalisesti oikein varastaessaan taide-esineitä? Onko taide-esineillä väliä, kun oma maa on mennyttä? Voiko tässä nähdä myös pilkahduksen korona-ajan tuomaa problematiikkaa kulttuurialalle? Koska korona jyllää, on tuhottu kulttuurialan ihmisten toimeentulo. On tuhottu ihmisiltä mahdollisuus henkiseen hyvään oloon, jonka he saavat kulttuuririennoista. Tarkemmin kuin ajattelee, näytelmän ruumiskasat kuvastavat hyvin sitä, kuinka kulttuurialaa on kohdeltu korona-aikana. Pois vain kaikki, koska olette vaaraksi yhteiskunnalle. No, onneksi nyt on hieman höllennetty otetta. Saahan Teatteri Avoimet Ovetkin ottaa katsomoonsa peräti kuusitoista katsojaa. Toivoa vain sopii, että koronaluvut laskevat, niin katsojiakin voi kenties ottaa enemmän näytäntöjä katsomaan.


Minna Kivelä ja Tiina Weckström
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Open Road Showta kannattaa seurata kaikki aistit valppaina. Näytelmässä on paljon elementtejä, vaikka näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Näytelmä on myös hieno muistutus siitä, kuinka tärkeää ystävyys ja rakkaus on. 

Teatteri Avoimien Ovien Open Road Show sai striimatun ensi-iltansa 8.4.2021. Tämän syksyn ensi-ilta teatterissa oli tiistaina 17.8.2021.

 

Rooleissa: Minna Kivelä ja Tiina Weckström 

Sovitus ja ohjaus: Hanna Kirjavainen

Teksti: Steve Tesich

Skenografia: Ia Ensterä

Äänisuunnittelu: Juuso Voltti

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Lavasteiden ja pukujen toteutus: Ia Ensterä ja Anne Svensk

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Avoimille Oville.