30.1.2022

Kale Puonti: Aribo

 

Se on täällä taas! Uusin Pasilan Myrkky -dekkarisarjan kirja Aribo (Bazar, 2022) ja kirjailijahan on tietysti Kale Puonti. Kyseessä on oikeasti raikas tuulahdus erilaisiin dekkarisarjoihin. Jotain kertonee sekin, että sain kirjan perjantaina ja sunnuntaiaamupäivään mennessä olin jo ehtinyt ahmia sen. Kerrottakoon sekin, että minä en ole mikään supernopea lukija. Luultavasti ihan keskiverto. 

Nigerialaisen rikollisjärjestön jäseniä on lähetetty Tukholmasta Helsinkiin, koska Ruotsin maaperällä on alkanut olla liian kuumat paikat. Aribo on vastoin tahtoaan Helsingissä, Pohjolan peräreiässä. Udo sen sijaan viihtyy Suomessa. Hänellä on suomalainen tyttöystävä ja hän tuntee olevansa suurempikin pomo, kun saa määrätä, kuinka toimitaan. Ja toimintahan on huume- ja ihmiskauppaa. Tasaisin väliajoin Ruotsista tulee muutamia nigerialaisia naisia sisuksissaan huumeita. Helsingissä naiset joutuvat maksamaan kulunsa rikollisjärjestölle myymällä itseään. Miehet sen sijaan hoitelevat huumekaupan puolen. 

Pekko Aallon äiti on lähettänyt huikeita summia rahaa ihanalle amerikkalaisupseerille, jonka hän on tavannut Facebookissa. Mies osaa luritella kauneimmat rakkauden salat. Pekolla soi hälytyskellot välittömästi, kun hän kuulee äitinsä suuresta rakkaudesta. Pekko tietää, että äiti on monen muun naisen ohella joutunut romanssihuijauksen uhriksi. Näissäkin tapauksissa takana on usein nigerialaiset. Pekko Aalto ei kuitenkaan halua jättää asiaa pelkästään poliisin käsiin. Hän on valmis toimimaan myös itse, jotta äiti saisi rahansa takaisin. 

Nigerialaisille ongelmia alkaa syntyä, kun yksi naisista tulee vahingossa tappaneeksi venäläisen asiakkaan. Udon ja Aribon tehtäväksi jää piilottaa ruumis. Tämäkään ei suju suunnitelmien mukaan. Ruumis löydetään hyvin nopeasti ja poliisi aloittaa työnsä. Huumeryhmän rikosylikonstaapeli Pesonen käyttäytyy tällä kertaa hyvin säntillisesti. Hän toimii annettujen ohjeiden mukaisesti, vaikka muutaman kerran onkin hieman loivennettava annettujen määräysten ja asetusten kulmia. Muutenhan asiat eivät ikinä etenisi loppupisteeseen. 

Nyt täytyy sanoa, että Pasilan Myrkyn dekkarit paranevat kerta kerralta. Pidän Puontin tavasta viedä tarinaa eteenpäin. Lyhyitä lukuja, joissa otsikkona on kulloinenkin tapahtumapaikka. Käydään tapahtumapaikan asiat läpi kiertelemättä ja kaartelematta. Kerrotaan tosiasiat ja mennään eteenpäin. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin heikennä lukunautintoa. Kirjan tapahtumat etenevät koko ajan kohti lopullista päämäärää. 

Kirjan henkilöhahmot ovat hienosti rakennettuja. Jollain tavoin koin sympatiaa Ariboa ja nigerialaisia naisia kohtaan. He ovat lähteneet kotimaastaan paremman tulevaisuuden toiveessa. Eivät he ole ikinä voineet ymmärtää, millaiseen tilanteeseen he lopulta joutuvat. Elämä Pohjolassa onkin kylmempää ja raaempaa kuin kotona. Pidän myös siitä, kuinka Puonti antaa kirjoissaan hyville henkilöille toiveikkuutta tulevaisuudesta, vaikka he olisivat hieman lipsuneet kaidalta polulta. 

Puontin dekkareissa on hyvää myös se, että väkivallalla ei mässäillä. Toki kirjoissa on väkivaltaa, mutta nekin käydään läpi siten, ettei lukijaa ala liikaa ahdistaa. Kerrotaan tapahtumien kulku ja jatketaan tarinaa. Pidän myös huumorista, jota Puonti jakaa kirjoissaan. Meinasin tikahtua nauruun, kun kirjaa lukiessa tuli vastaan boomer. Tätä sanaa ei varmasti kukaan suomalainen enää voi olla tietämättä. Tosin myönnän, että itse olen sen verran boomer, että en edes tajunnut tuollaisen sanan olemassaoloa ja merkitystä ennen kuin valtion ykkösnainen sen esitti. Puontin dekkarit ovat siis kaikessa suhteessa hyvin tässä päivässä kiinni olevia. 

Kale Puontin Ariboa ei kannata ohittaa. etenkään, jos olet lukenut sarjan aiemmat osat ja vaikket olisikaan kannattaa tähän kirjasarjaan tarttua. Odotan jo malttamattomasti tammikuuta 2023, jolloin Pasilan Myrkyn seuraava dekkari ilmestyy. 

Pasilan Myrkyn aiemmat kirjapostaukset löytyvät täältä: 

Manni

Milo

Saarni



Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


24.1.2022

Lucinda Riley: Oliivipuu

 

Sydän meinaa pakahtua, kun luen Lucinda Rileyn kirjoja. Viimeisimpänä Oliivipuu (Bazar, 2021). Eikä sydän meinaa pakahtua ainoastaan kirjojen satumaisten tarinoiden vuoksi, vaan myös sen takia, että enää Riley ei ole kirjoittamassa meille uusia tarinoita. Kaikki Lucinda Riley -fanithan tietävät, että Riley nukkui pois viime vuonna vaikean sairauden uuvuttamana. 

Oliivipuu vie lukija kauniille Kyproksen saarelle. Vuonna 2006 Alex on 13-vuotias. Ei enää lapsi, mutta ei vielä aivan aikuinenkaan. Alex on nuoruuden kynnyksellä. Häntä ei kiinnosta Helena-äidin Pandora-talo Kyproksella. Hän vihaa ajatusta siitä, että taloon saapuu vieraaksi myös tuttavaperhe, jonka samanikäinen poika Rupes on itse ilkeys. Sitä paitsi Alex haluaa selvittää, kuka on hänen biologinen isänsä. Hänhän on syntynyt ennen kuin isä ja äiti edes tapasivat toisiaan. 

Helena rakastaa Kyprosta ja Pandoraa, mutta samalla hän on koko ajan hyvin jännittyneessä mielentilassa. Paikalle saapuu hänen ensirakkautensa Alexis, joka edelleen asuu aivan Pandoran naapurustossa. Onko Helena valmis kohtaamaan menneisyyden? Helenan nykyinen aviomies William suhtautuu nuoruudenrakkauteen mustasukkaisesti. Onko avioliitto luhistumassa vai mistä on kyse? 

Tarinan asetelma vaikuttaa itsestään selvältä. Alexis on Alexin biologinen isä ja vanha suola janottaa. Näinhän sitä lukija ensimmäiseksi ajattelee. Näin tein myös minä. Totuus on kuitenkin aivan jotain muuta. Kirjan tarina vie lukijan uskomattomiin tapahtumiin, joissa riittää selvitettävää. Kesä 2006 Pandorassa antaa monia vastauksia, jotka jollain tavoin koskettavat lähes kaikkia Pandorassa kesää viettäviä. Pandoran lipas on ollut suljettuna liian pitkään. Salaisuuksien on tultava kaikkien tietoisuuteen. Kymmenen vuotta myöhemmin on vielä auki kipeitä asioita, jotka on selvitettävä, jotta elämä voisi jatkua. 

Lucinda Riley on saanut taas kerran tarinaansa maagista vetovoimaa. Kirjan henkilöhahmot ovat omia persooniaan. Yksi on ihastuttava omana itsenään, toinen ärsyttävyyden huippu. Kolmas puolestaan puhuu ohi suunsa tilanteessa kuin tilanteessa. Pidän siitä, kuinka erilaisia henkilöhahmoja kirjassa on. Vaikka henkilöitä on suhteellisen paljon, ei se haittaa lukemista. Lukijan on helppo pysyä mukana, kuka on kukin, koska henkilöillä on niin selvät luonteenpiirteet. 

Ihastuin kirjassa myös siihen, kuinka Riley on maalaillut kuvia Kyprokselta. Itse olen käynyt Kyproksella muutaman kerran. Vuosia tai oikeastaan vuosikymmeniä sitten. Silloin ainakin Kypros oli kerrassaan viehättävä paikka. Täytyy myös myöntää, että vesi herahti kielelle, kun luin kaikkia kuvauksia ruokatarjoiluista, joita Pandoran keittiössä loihdittiin. En voi myöskään kieltää sitä, etteikö minun olisi tehnyt mieli päästä auringon alle ja välillä pulahtaa Pandoran uima-altaaseen. Lisäksi ihastuin siihen, millaisia löytöjä Alex teki huoneestaan. Olisin halunnut päästä tutkimaan kirjahyllyjen salaisuuksia sekä lukemaan salaperäisiä kirjeitä. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Olive Tree on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Tuukka Pekkanen. 

Rileylla on ollut kyky kirjoittaa satuja aikuisille. Ihania satuja, joissa yleensä on onnellinen loppu. Oikeasti tällaisia kertomuksia tarvitaan. Ainakin minä tarvitsen. Uskon myös, että Oliivipuu viihdytää, jos on pitänyt muista Rileyn kirjoista.



Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

 

22.1.2022

Emma Puikkonen: Musta peili

 

Joulukuussa pääsimme vielä Bloggariklubille teatterin ja jouluglögien merkeissä. Nythän on taas kaikin puolin hiljaista teatterisaralla, mutta onneksi aina voi lukea. Bloggariklubilta saimme mukaamme yllätyspaketit. Minun paketistani löytyi Emma Puikkosen Musta peili (WSOY, 2021). Tartuin kirjaan mielenkiinnolla, koska aiemmin lukemani Puikkosen Lupaus oli varsin mielenkiintoinen ja ajassa kiinni oleva romaani. 

Kolme erilaista naista ja musta kulta. Aikakaudet vain vaihtuvat. Ida Tarbell (1857-1944) on 1860-luvulla lapsi, joka sotkee itsensä öljyyn. Öljyä on joka paikassa. Rousevillen asukkaat saavat elantonsa öljystä ja rikastuvat, mutta onnettomuuksiakin tapahtuu. Aikuisena Ida haluaa tuoda kaikkien tietoisuuteen öljymaailman karkeudet. Hän alkaa kirjoittaa artikkelisarjaa The History of The Standard Oil Company, jossa hän tuo ilmi John D. Rockefellerin öljybisnesmonopolin laajenemiseen liittyvät räikeät epäkohdat. 

Vuonna 1973 Lotte Teer on lapsi, jonka äiti on seonnut. Öljykriisi on aiheuttanut sen, ettei Hollannissa saa sunnuntaisin autoilla. Lotte lähtee etsimään siskoaan moottoritieltä, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet piknikille. Vuosia myöhemmin Lotte työskentelee monikansallisen Shellin palveluksessa. Loten tehtävä on saada kaikki öljybisnekset näyttämään vihreiltä ja luontoa kunnioittavilta. 

Astrid Fuglesang on lapsena haaveillut öljynporauslautoista, kunnes jossain vaiheessa saa herätyksen. Öljynporaus on lopetettava kertaheitolla, koska maapallon ilmasto ei kestä tällaista rasitusta. Maapallo on tuhoutumassa. Astrid on nainen, joka kulkee omia polkujaan. Hän tunkeutuu öljynporauslautalle sabotoidakseen sen toimintaa ja näyttääkseen koko maailmalle, kuinka yksikin ihminen voi tehdä jotain. 

Ida Tarbell on siis aivan oikeasti historiallinen henkilö, jonka Puikkonen on tuonut hienolla tavalla mukaan romaaniinsa. Pidin erityisen paljon siitä, millaisen lapsuudenkuvan Puikkonen on Idalle kirjoittanut. Loten aikuiselämän kuvaus vaikutti siltä, etten itse kestäisi sellaista ollenkaan. Matkoja ympäri maailmaa. Hienoakin hienompia hotelleja ja pilvenpiirtäjiä. Seminaareja ja kauniita sanoja. Uuvuttaa pelkkä ajatuskin. Astridin ajatusmaailma sen sijaan ärsytti todella paljon. Ihan oikeasti. Tiedän, että ilmastokriisi on olemassa, mutta en vain pidä tuollaisista aktivisteista, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa. Sotii minun ajatusmaailmaani vastaan. Mustassa peilissä naisten elämät sivuavat toisiaan. Tällainen on mielestäni aina taitavan kirjailijan työn tulosta. Kuin huomaamatta ihmiset kohtaavat. Se jättää aina jäljen. 

Kirjan teemana on ilman muuta öljymaailman tuoma ilmastokriisi. Myös Lupauksessa käsiteltiin ilmastokriisiä. Puikkonen ei saarnaa, mutta hän herättää tarinoillaan paljon ajatuksia. Kuinka itse voisin toimia toisin? Auttaako se, että biojätteistäni tehdään biopolttoainetta, jotta autot voisivat liikkua? Entä onko muovijätteiden kierrättämisestä hyötyä? Kiltisti niitä kierrätän, koska taloyhtiön jätehuoneessa on muovijätteille oma astiansa. 

Hollannin autoton sunnuntai sai myös ajatusnystyrät liikkeelle. Aloin miettiä, voisiko tuollainen toimia tänä päivänä. Voisi olla mielenkiintoista, jos vain hälytysajoneuvot saisivat ajoluvan sunnuntaille. Toisaalta sähköautot voisivat myös olla liikenteessä, ellei siitä nousisi kauhea kohu, jossa ihmisiä eriarvoistetaan. Uskon, että yksi autoton päivä viikossa tai edes kerran kuukaudessa vähentäisi hiilidioksidipäästöjä. Tosin tästä syntyisi aivan kauhea soppa, koska kaikki ihmiset eivät vain pysty elämään ilman autoa. Ei edes yhtä päivää viikossa tai kuukaudessa. 

Vaikka ei jaksaisi ajatella ilmastokriisiä, kannattaa Emma Puikkosen Musta peili kuitenkin lukea. Kirjan henkilöhahmot ovat jokainen omanlaisensa, ja mikä parasta Puikkosen teksti on soljuvaa ja tarinan loppu on jollain tavoin kaikessa karmeudessaan hyvin kaunis. 



Lämmin kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille hienosta kirjasta.

 

21.1.2022

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

 

Tammikuun lukupiirissä puitiin Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön -kirjaa (WSOY, 2014). Ensimmäisenä lukupiirin Elsi halusi kertoa, kuinka hänelle ensimmäistä kertaa elämässään tulee vastaan kirja, jonka yksi henkilö on Elsi. Täytyy sanoa, että itsekin hätkähdin, kun nimen kirjasta luin. 

Elsi on kaupungissa varttunut tytönheitukka, joka hetken huumassa ihastuu Einoon. Ei mene pitkään, kun Elsi huomaa odottavansa lasta. Naimisiin sitä on mentävä. Kaikki menee suhteellisen hienosti siihen asti, kunnes perheen on muutettava Einon kotitilalle Niittyyn, keskelle ei mitään. Elsi odottaa kolmatta lasta, eikä mikään tunnu miltään. Uudessa kodissa ei ole edes klosettia, eikä anopin silmien alla ole aina helppo olla, vaikka ei anoppi sinänsä paha ihminen ole. Pienen poikalapsen synnyttyä Elsi syöksyy täydelliseen pimeyteen. Kukaan ei ymmärrä, mikä häntä vaivaa. Asiat etenevät todella huonoon suuntaan. 

Elsin toinen tytär Asta ottaa aikanaan kotitilan valtaansa. Asta on oman tiensä kulkija. Hänestä on puhuttu kylällä kaiken maailman asioita. Ilkeitä, mutta Asta osaa myös olla ilkeä. Hyvinkin ilkeä. Astalla on kuitenkin heikko kohta. Hänen poikansa Roope on hänelle kaikki kaikessa. Mustia pilviä alkaa nousta Astan taivaalle, kun Roope tuo tyttöystävänsä Teresan näytille Niittyyn. Mikä ihmeen hempukka tyttö kuvittelee olevansa? 

Kirjan henkilöhahmot ovat pääosin naisia. Erilaisia naisia. Yhteisiä naisille on kuitenkin ilottomuus ja jonkinlainen surumielisyys. Elsi kadottaa elämänilonsa täysin. Asta ei halua olla kenenkään muun kuin Roopen kanssa tekemisissä. Astan sisko Arja puolestaan ei näe mitään muuta kuin tutkimustyönsä. Kaikki muu on epäoleellista. Arjan tyttäret Hanna ja Riikka ovat myös oma lukunsa. Hanna on suorittaja, joka haluaa kaiken menevän paremmin kuin hyvin. Riikka puolestaan kirjoittaa runoja, joita kukaan ei ymmärrä, jos niitä nyt kukaan edes lukee. Riikka kiukuttelee, koska hänen tekstejään ei ymmärretä. Kirjassa esiintyvä Birgitta pidettiin hyvin piilossa. Salaperäinen vanhus, jolla on kuitenkin loppupeleissä iso osuus tarinassa. 

Lukupiirissä keskusteltiin, kuinka kirjassa pidettiin koko ajan mielenkiintoa yllä. Kirjan tarinaa tai kirjan henkilötarinoita oli mukava lukea. Vaikka henkilöt olivat ilottomia ja rosoisia, tällainen tuo tarinaan varmasti enemmän ilmaisuvoimaa. Ei kukaan jaksa lukea pelkää siirappimaista tarinaa. Lähteenmäki on osannut tuoda kirjaan myös paljon aiheita, jotka ovat tuoneet ainakin joillekin lukupiiriläisille elävästi mieleen erilaisia oman elämän tapahtumia. 

Kirjassa käsitellään hienolla tavalla aiheita, joista ei aina olla puhuttu tai ei edes tiedetty olevan olemassakaan. Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole millään muotoa ollut ihmisten tietoisuudessa 1950-luvulla. Aikaa on pitänyt kulua vuosikymmeniä, jotta asiasta on alettu puhua sen oikealla nimellä. Elsin tapauksessa esimerkiksi vain ihmeteltiin, miksi ihana poikalapsi ei tuo iloa äidin elämään. Kuviteltiin vain, että Elsi on väsynyt. Astan sukupuolisesta suuntautumisesta kirjan tarinassa vihjailtiin paljon. Lukupiiriläiset miettivät, oliko Roope eräänlainen todistus Astalta, että hän on tavallinen nainen. 

Kysyin lukupiirissä, onko kukaan lukenut aikaisemmin Laura Lähteenmäen kirjoja. Ei ollut. Itsekin vakuuttelin, etten ole minäkään. Aloin kuitenkin googlettaa Laura Lähteenmäkeä, niin huomasin, että Sitten alkaa sade -kirjan kannet näyttivät tutuilta. Jestas! Olinhan minä lukenut Lähteenmäkeä ja pitänytkin hienosta kirjasta. Postauskin kirjasta löytyi. Lukupiirissä puhuimme siitä, kuinka tuntui, että Hannan mies oli aina menossa. Aivan kuin hänellä olisi ollut avioliiton ulkopuolinen suhde. Tätä asiaa pyöriteltyämme puhuimme, jos Lähteenmäki kirjoittaisi kirjan, jossa käsiteltäisiin avioliiton ulkopuolista suhdetta ja kenties avioeroa. Sitten alkaa sade -kirjassa käsitellään myös avioeroa. Lähteenmäki oli siis selvästi aavistellut, että tällaisia keskusteluja voidaan joskus käydä. 😃

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön on kirja, joka kannattaa lukea, jos pitää sukutarinoista ja perheiden sisäisten ongelmien mysteereistä. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).




19.1.2022

Taidetta, kissoja ja herkkuja

 

Vapaapäivä arkena on ihan luksusta. Sellainen oli tänään. Ei muuta kuin koronaa uhmaten FFP2-maski kasvoille ja kohti Helsinkiä. Seurana tietysti parhaimmat ja ihanimmat ystävät. 

Ensimmäiseksi suuntasimme kohti Didrichsenin taidemuseota. Vielä tammikuun ajan ehtii käydä ihailemassa taiteilija Björn Weckströmin monipuolista taidetta. Minua henkilökohtaisesti kiinnosti tämä näyttely siksi, että työskentelin aikoinaan Lapponia Jewelryn sekä Kaleva Koru -konsernin palveluksessa. Björn Weckström oli ilman muuta Lapponian ikonisin taiteilija, vaikka en yhtään väheksy muidenkaan taiteilijoiden tuotoksia. Aivan mielettömän kauniita koruja taiteilijat osaavat suunnitella ja muotoilla. Pieniä taideteoksia. 

Didrichsenin taidemuseossa Weckströmin tuotantoa oli paljon laajemmin nähtävillä. Weckströmin uskomattomat, kiiltävät pronssiveistokset ovat mielestäni todella legendaarisia ja huikeita. Näiden lisäksi löytyy mm. lasista ja akryylistä tehtyjä veistoksia. Itselleni uutena asiana tulivat Weckströmin purjekankaille tehdyt öljyvärimaalaukset. Mahtavia teoksia nämäkin. Yhdessä näyttelyhuoneessa oli upea valaistus ja ihmeellisen kaunis äänimaailma. Äänimaailman takana on ollut Cecilia Weckström, Björn Weckströmin tytär. Huoneen vaikutus oli hyvin rauhoittava. Mukaan mahtui tietysti myös kattava kokoelma Weckströmin suunnittelemia koruja. Korunäyttely on tehty yhteistyönä Kalevala Korun kanssa. 

Mutta annetaan taiteen puhua puolestaan.


Björn Weckström: Ikaros/Icarus (1980-82), pronssi


Alla oleva Ajattelija on teos, joka minua sykähdyttää erityisen paljon.


Björn Weckström: Ajattelija/Tänkaren/Thinker (1988), pronssi



Björn Weckström: Musta aurinko/Svart sol/Black Sun (2003), öljy purjekankaalle



Björn Weckström: Kahdeksan luotia/Åtta skott/Eight Bullets (1971), akryyli, hopeoitu pronssi


Weckströmin lasimiehet tuovat myös aina hymyn huulille.


Björn Weckström: Lasimies I/Glasman I, Glass Man I (1976), lasi
Lasinpuhaltaja Jaakko Niemi


Björn Weckströmin suunnittelemia ja muotoilemia hopeakoruja


Oli upea käydä katsomassa Björn Weckströmin näyttely. Viimeksi näkemäni Weckströmin näyttely on tainnut olla aikoinaan Helsingin tuomiokirkon kryptassa. 

Taiteen ihaileminen tuottaa kovan nälän. Senhän tietävät kaikki. Olimme varanneet Kissakahvila Helkatista pöydän, joten matka jatkui seuraavaksi sinne. Ihanaan kissamaailmaan. Toki kotoa löytyy Herra Karvajalka, mutta ei se estä ihailemasta muita söpöläisiä. Helkatissa koimme iloisen yllätyksen. Jaloissa pyöri myös pari kania. Suurin osa kissoista oli päiväunilla, joten yritimme olla häiritsemättä niitä, kuten kissakahvilan säännöissäkin kerrotaan. Kissaa ei saa häiritä, jos se nukkuu. Neljän kuukauden ikäinen Helga jaksoi juosta ja leikkiä todella pitkään ennen kuin totaalinen väsymys iski. Hyvin tyypillistä kissavauvoille. 

Kaunis, valkoinen, pitkäturkkinen Puu heräsi yhdessä vaiheessa päiväuniltaan. Oli jotenkin hyvin tuohtuneen näköinen. Kovaa vauhtia kiiruhti kissakahvilan vessaan. Minua alkoi hirvittää, jos joku oli jättänyt vessanpöntön kannen auki. Pöntössä kyllä oli ohje kannen sulkemisesta, mutta eivät kaikki sitä huomaa. Kävin tarkastamassa tilanteen. Kansi oli kiinni ja Puu nukkui pöntön vieressä olevalla tuolilla kissapedissä. Sanoisinko, että vessakäynti voi olla hellyttävä, kun vieressä kehrää suloinen kissa. Kotona kissa tulee mukaan vessaan, mutta yleensä joko asioimaan hiekkalaatikolle samaan aikaan kuin itse hoidan asiaani tai juomaan vettä. Kehräystä ei vessassa kuulu. Ainoastaan kovaäänistä maukumista, jos on jotain asiaa ja sitähän meillä riittää. 

Helkatin tv:n suorassa livelähetyksessä oli rauhallinen meno. Ohikulkijat pysähtyivät kuitenkin televisiota katsomaan. Rentouttava lähetys. Tässä vaiheessa vielä Puukin oli nukkumassa julkisesti.



Tyylilyyli kerjää maharapsutuksia. Ihan parasta joutenoloa.



Akvaarion päälle mahtui myös kissoja nukkumaan.



Tämä töpöhäntäinen kissa hyppäsi akvaarion päältä alas ja haki huomiotamme. Harmillisesti syöminen oli kesken, niin emme ehtineet helliä kissaa. Kiitoksena kissa häipyi paikalta.



Puu on siirtynyt wc:n rauhaan.



Pupuilla riitti myös vauhtia.



Ja pakollinen herkkukuva jälkiruoasta.






Helkatin kissamaisesta tunnelmasta lähdimme aivan toisenlaisiin maisemiin. Kohti Teurastamoa ja Väyrysen leipomoa. Jossain somefeedissä tuli vastaan kirjoitus, jossa kehuttiin Väyrysen leipomon lihapiirakoita. Silloin, kun juttua luin, herahti vesi kielelle. Helkatin täyttävän ja herkullisen lounaan jälkeen ei kyllä tehnyt lihapiirakkaa mieli. Ei edes iltaruoaksi. Menimme kuitenkin katsomaan. Yllättäen joku muukin oli lukenut saman jutun. Kioskin tiskillä oli jonoa, mutta lihapiirakat olivat loppu! Emme sitten loppupeleissä ostaneet mitään, vaan lähdimme kotimatkalle. 

Vapaapäivä oli kaikessa kokonaisuudessaan loistava. Tällaisia päiviä pitäisi olla kerran kuukaudessa. Ajatukset narikkaan. Hyvät ystävät seuraksi. Taidetta, kissoja ja herkkuja.



6.1.2022

Vesitornin vuosi 2021

 

On aika paljastaa viidennen kerran Keravan vanhan vesitornin vuodenkierron kuvat. En ole kuvia muuten muokkaillut kuin hieman reunoja nipistellyt. Pääsääntöisesti otan kuvat kuukauden ensimmäisenä päivänä noin kuuden aikaan illansuussa. Tosin välillä unohtuu tai en ole kotona, joten kuvaaminen voi siirtyä päivällä tai muutamalla. Niin, ja kännykameralla kuvat napsin.

Nyt kuitenkin vesitorni estradille.


Tammikuu



Helmikuu



Maaliskuu



Huhtikuu



Toukokuu



Kesäkuu



Heinäkuu



Elokuu



Syyskuu



Lokakuu



Marraskuu



Joulukuu


Kuvia katsellessa en voi kuin ihmetellä tammikuun alun lumettomuutta. Sen jälkeenhän lunta tuli ja tuli. Enemmän kuin tarpeeksi. Ihmettelen myös, kuinka samaa sinisen sävyä on huhtikuun, kesäkuun ja heinäkuun taivaissa. Ykkössuosikki on lokakuu. Ihan vain värikkyyden takia. 

Muissakin blogeissa on näitä vuosi kuvina, mutta useimmat päivittävät kuvan tai kuvat kerran kuukaudessa blogissaan. Kiva tapa sekin. 

Koska tästä vesitornin kuvaamisesta on jo tullut perinne. Jatkan sitä tänäkin vuonna, ellei mitään ihmeellistä tapahdu. 

Mikä on sinun kuvasuosikkisi?

Edellisten vuoden kuvat löytyvät täältä: 

Vesitornin vuosi 2020

Vesitornin vuosi 2019

Vesitornin vuosi 2018

Vesitornin vuosi 2017


4.1.2022

Lesley Anne Ivory: Omat kissani

 

Joskus jokin aivan pieni asia voi saada hymyn huulille. Sain äidiltäni joululahjaksi kierrätyslahjan. Ihanan Lesley Anne Ivoryn kissakirjan Omat kissani (WSOY, 1991). Kirjan kansi vaikutti tutulta, mutta täytyy myöntää, etten kirjaa ollut aikaisemmin lukenut. Muutenkin tämä kierrätyslahja on kiva idea. Joskus työpaikkalääkärini kertoi, että he lainaavat vaimonsa kanssa toisilleen kirjastosta joululahjaksi kirjat. Mikä loistava idea sekin. 

Lesley Anne Ivory on kirjoittanut kirjan omista kissoistaan. Ihanista, persoonallisista karvapalloista, joita on kirjan kirjoitushetkellä ollut peräti kokonainen tusina. Mukaan on mahtunut Jemma, joka haki Ivoryn paikan päälle kätilöksi, kun oli synnytyksen aika. Viiru puolestaan oli iso kolli, joka toimi jenginjohtajana, kun piti tehdä jotain pahaa. Siamilainen Amon-Ra puolestaan saattoi tiputtaa jotain lattialle. Teon tehtyään siniset silmät katsoivat hämmästyneen viattomasti, ettei kissalla ollut aavistustakaan, kuka tiputti ja mitä tiputti. 

Ivoryn tapa kertoa kissoistaan on ihastuttava. Hän kertoo, kuinka mikäkin kissa on heille joutunut, ja millaisia luonteenpiirteitä kissalla on. Jokainen kissanomistaja tietää, että kissat ovat suuria persoonallisuuksia. Ivory kertoo myös tyttökissojen pentueista, ja kuinka joku tai parikin pentua saattoi jäädä heille asumaan. Pidin myös siitä, kuinka Ivory kuvaili kissojen välisiä suhteita. Osa kissoista saattoi olla parhaita ystäviä koko kissan eliniän ajan. 

Kirjan paras anti on ilman muuta Ivoryn mahtava kuvitus. Ivoryn kissakuvat ovat kerrassaan suloisia. Kissat ovat todella aidon näköisiä viimeistä viiksikarvaa myöten. Ihastuin myös kuvien värikkyyteen. Kissakuvien taustat ovat yksinkertaisesti kauniita. Aloin heti miettiä sitä, kuinka mahtavaa olisi tehdä Ivoryn kissakuvasta palapeli, ja tiedättekö mitä? Googlasin ja todellakin Ivoryn kissakuvista on tehty palapelejä. Menee luultavasti ostoslistalle. Vielä en kuitenkaan mitään tilannut, koska tekemättömiä palapelejä on joitakin kappaleita muutenkin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Meet My Cats on ilmestynyt vuonna 1989. Kirjan on suomentanut Eeva Heikkinen. 

Lesley Anne Ivoryn Omat kissani on ihana kuvakirja, jossa on kuitenkin myös kivoja tarinoita kissoista. Tämä kirja kannattaa kaikkien kissaihmisten lukea, jos vain osuu kohdalle.




 

3.1.2022

Kirjatilastoa vuodelta 2021

 

Tein viime vuonna ensimmäistä kertaa hieman yhteenvetoa vuoden aikana lukemistani kirjoista. Nyt on aika tarkastella vuoden 2021 lukemisia. Huomattavasti vähemmän luin viime vuonna kuin vuonna 2021. No, siihen on varmasti omat syynsä. 

Vuoden aikana luin yhteensä 42 kirjaa. Yli kymmenen vähemmän kuin toissa vuonna. Luettuja sivuja kertyi 14.621. Kirjojen keskimääräinen sivumäärä oli 348 eli lähes sama kuin vuonna 2020. Tosin ohuimmassa kirjassa sivuja oli vain 133. Paksuimmassa 892 sivua. Kaikki kirjat luin perinteiseen malliin. Äänikirjat eivät ole minun juttuni. 

Lukuintoni on selkeästi vahvinta kesällä. Heinäkuu ja elokuu loistavat pylväissä. Tämä johtuu myös siitä, että kesällä on pidempi loma, jolloin on enemmän aikaa lukea. Sen sijaan alkuvuosi ja loppuvuosi laahaavat lukumäärissä. Alkuvuosi oli hyvin raskasta aikaa mieheni sairauden ja kuoleman kanssa. Lisäksi lukupiirissä luettu Saatanatango tuntui kestävän saatanallisen kauan. Loppuvuosi on minulla aina jotenkin alavireistä. Joulukuussa on niin paljon kaikkea muuta aktiviteettia, jotta lukemiset kärsivät tästä.



Paljon käydään keskustelua siitä, miksi etenkin kotimaisten mieskirjailijoiden kirjoja luetaan vähemmän. Itsekin luen enemmän naiskirjailijoiden tuotoksia. Kuitenkin olen viime vuonna lukenut hieman enemmän mieskirjailijoiden teoksia verrattaessa vuoteen 2020. Näistäkin kotimaisia oli seitsemän kappaletta.



Olen lukenut kaikki kirjat suomeksi, mutta mielenkiinnon vuoksi tein tilaston kirjojen alkuperäisistä kielistä. Pidän suomalaisesta kirjallisuudesta ja se on nähtävissä kaaviossakin. Englanti tulee hyvänä kakkosena.



Vanhimman lukemani kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi oli 1946. Suurin osa lukemistani kirjoista on kirjoitettu parin viime vuoden aikana. Tästä voi päätellä, että luen paljon nykykirjallisuutta, mutta välillä nappaan hyllystä jonkin vanhemmankin teoksen.



Kirjoja on ehkä hieman tyhmä tilastoida kustantajittain, mutta tein sellaisenkin vertailun. Kymmenen teosta on yksittäisten kustantajien julkaisemia. Kuten vuonna 2020, viime vuonnakin Bazar loisti tilastoykkösenä. Eikä siinä mitään. Bazarilla on yksinkertaisesti hienoja kirjoja tarjolla. Otava on myös korkealla tilastossa. Sen jälkeen on tasaisempaa.



Tällaista tilastointia viime vuodelta. Yritän taas tänä vuonna jatkaa tätä perinnettä, koska on mukava lukea tilastoja siitä, kuinka on suoriutunut lukijana. Vuonna 2020 luin yhden kirjan viikkovauhtia. Viime vuonna yhteen kirjaan meni keskimäärin reilu viikko. Saas nähdä, kuinka tänä vuonna käy. Kilpailemaan en ala kenenkään kanssa. En edes itseni kanssa. 

Kuinka itselläsi meni viime vuosi lukemisten kanssa?


2.1.2022

Kaari Utrio: Yksisarvinen

 

Enpä arvannut, millaiseen urakkaan ryhdyin, kun lukupiirissä valittiin syksyllä luettavaksi Kaari Utrion Yksisarvinen (Tammi, 2014). Myönnän heti alkuun, että olen kerran aikaisemmin aloittanut lukemaan jotain Utrion kirjaa, mutta jätin kesken. Tyyli ei vain uponnut minuun yhtään. Voi olla, että olen joskus nuoruudessa jonkin Utrion kirjan kokonaan lukenutkin, mutta kesken jättäminen jättää minuun aina jäljen, koska oikeasti en juuri koskaan jätä kirjoja kesken. Luultavasti saan tällä tunnustuksella Utrio-fanien vihat niskaani, mutta tämä on vain minun mielipiteeni. 

Viikinkikaksoset Geir ja Ivar ovat toistensa vastakohdat. Geir on soturi, joka tekee mitä tahansa lähimmäistensä puolesta. Ivar on kaksosten herkempi osapuoli. Hän on runoilija. Toki Ivarkin miekkaan tarttuu, jos on tarve. Vuosien saatossa Ivaria kohtaa onnettomuus, jossa hän menettää näkönsä. Geir ja Ivar saapuvat 1000-luvun Eurooppaan mukanaan harvinainen unicornus, yksisarvinen, jolla on maagisia voimia. Yksisarvisen haltijaa kohtaa menestys ja varjelus. 

Constanzia on jalosukuinen nainen, jonka suku on jättänyt täysin kauppatavaraksi. Constanzian ja kaksosten tiet ovat kohdanneet silloin, kun Constanzia on ollut nuori tyttö. Tapaaminen jätti Constanziaan kuitenkin niin syvän jäljen, ettei hän pääse ajatuksistaan vartuttuakaan. Nuori tyttö rakastui Geiriin järjettömästi. Hänet naitetaan vuosien saatossa velipuolelleen, joka ei oikeasti ole naiselle mitään sukua. Avioliitto on pelkkää kulissia. Constanzia ilahduttaa muita naisia kertomalla tarinaa uskomattomasta Pohjolan soturista. Oikeasti kyseessä on tietysti Geirin tarina. 

Kaksosten ja Constanzian tiet kohtaavat myöhemminkin. Molempien perhekunnat palvelijoineen, sotilaineen, jalkavaimoineen ja ties minkä kaikkien kanssa lähtevät ristiretkelle Jerusalemiin. Geir on varma, että Jerusalemissa Ivar saa näkönsä takaisin. Matka on vaarallinen ja se kestää useita vuosia. Ihmishenkiä menetetään, mutta kaiken karuuden ja kurjuuden keskellä roihuaa kuitenkin rakkaus. Constanzian ja Geirin salainen suhde, josta ei intohimoa puutu. Rakkautta ei voi kuitenkaan tuoda julki. Siitäkin huolimatta, että osa läheisistä alkaa tehdä omia johtopäätöksiään. 

Huh huh, mikä järkäle kirja onkaan. Pelkästään sivuja on reilut 750. Oli myös pakko punnita kirja, koska sitä oli erittäin hankala lukea sängyssä. Painoa kirjalla on yli kilo. Nämä ihan aluksi kirjan fyysisiä ominaisuuksia. Kirjan sisältö on myös massiivinen. Tapahtumia ja henkilöitä on järkyttävät määrät. Lukupiirissä keskusteltiinkin siitä, että henkilöitä oli aivan liikaa. Lukijan oli vaikea pysyä aluksi mukana, kuka on kukin, koska nimet olivat samankaltaisia ja samasta henkilöstä saatettiin puhua eri nimillä. Keskustelua oli myös siitä, olisiko kirjan alusta voinut jättää ensimmäiset 300 sivua pois kokonaan tai vaihtoehtoisesti julkaista kirja kahdessa eri osassa. 

Kaari Utrio on osannut ujuttaa kirjaansa hienolla tavalla tarinaa naisen asemasta, joka oli joka suhteessa huonompi kuin miehen. Vaikka naisella oli jonkinlainen asema, oli hän siitä huolimatta pohjasakkaa verrattuna miehiin. Toisaalta lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että naisen aseman korostamista oli jopa jollain tavoin toistettu liikaakin kirjan tarinassa. Toki tästä syntyi loistavaa keskustelua lukupiiriläisten keskuudessa. Naisen asema on edelleen huonompi kuin miesten, vaikka Suomessakin tasa-arvosta puhutaan. Tasa-arvo on hieno sana paperilla, mutta käytännössä se harvoin toteutuu. Jokainen voi myös miettiä sitä, millainen on naisen asema esimerkiksi Afganistanissa. 

Kirjassa kerrottu ristiretki on osoitus siitä, kuinka eri uskontokunnat taistelevat keskenään. Vaikutti siltä, että turkkilaisia kirjan tarinassa vihattiin kaikista eniten. Onko tämän suhteen päästy eteenpäin? Ei. Edelleen nykymaailmassa soditaan uskonnon nimissä. En ole ikinä sitä ymmärtänyt, enkä tule ymmärtämäänkään. Miksi ihmisen uskonto, joka on jokaiselle henkilökohtainen asia, laittaa ihmiset sotimaan keskenään. Yksinkertaisena ihmisenä kuvittelisin, että uskonto olisi sellainen, joka toisi ihmisille uskoa, iloa ja helpotusta elämään. 

Yksisarvisen kanssa tuli lukuähky, jossa siirryttiin taistelusta toiseen. Itse täytyy myöntää, että menin aivan sekaisin kaikkien taisteluiden kanssa. Toki Kaari Utriota täytyy kiittää aivan uskomattoman suuresta työstä. Kirjan lopussa on kirjailijan saatesanat, joissa hän kertoo tutkineensa kaikki kirjassa olevat faktat. En edes halua miettiä, paljonko työtunteja sellaiseen on mennyt. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, kuinka keskiaika ei ole kaikille se läheisin historian ala. Kaari Utrion kirjat sopivatkin hyvin luettavaksi henkilöille, joilla on aitoa kiinnostusta historiaa kohtaan. Ainakin yksi lukupiiriläinen kertoi pitävänsä Kaari Utrion kirjoista paljon. 

Yksisarvisesta on tehty kaksi eri versiota. Alkuperäinen on vuodelta 2000. Lukemaani kirjailijan uudistamaan laitokseen vuodelta 2014, kirjailija on halunnut lisätä kaksi viimeistä lukua. Lisäksi kirjan kieliasu on tarkistettu. 

Kaari Utrion Yksisarvinen on kirja kaikille, jotka haluavat matkata keskiajan syövereihin uskomattoman rakkaustarinan ohella. Kirjasta ei puutu taisteluita ja ristiretki jo yksinään on melkoinen. Ja todellakin, kirjasta löytyy faktaa, jolla on hyvä kartuttaa historiatietojaan. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).





 

 

1.1.2022

Oskari Saari & Aki Hintsa: Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja

 

Täytyy sanoa, etten muuten olisi luultavasti lukenut Oskari Saaren ja Aki Hintsan kirjaa Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja (WSOY, 2021), mutta aihe liippasi niin läheltä, että halusin kirjan lukea. Kirja perustuu Hintsan päiväkirjamerkintöihin, jotka hän on kirjannut ylös sairastuttuaan haimasyöpään heinäkuussa 2015. Oma miehenihän kuoli viime maaliskuussa haimasyöpään. En ollut aivan varma, pystyisinkö kirjaa lukemaan, mutta aika oli kypsä. 

Aki Hintsa on varmasti nimi, jonka moni F1-maailmaa seurannut tietää. Hintsa toimi vuosikausia F1-kuljettajien luottolääkärinä. Pari vuotta sen jälkeen, kun Hintsa oli jättänyt formulavarikot, hän sai haimasyöpädiagnoosin. Alkoi taistelu vakavaa sairautta ja aikaa vastaan. Aki Hintsan tehtävänä oli aina ollut muiden ihmisten auttaminen. Sairaudesta kuultuaan hän sai vahvan johdatuksen Jumalalta, jolla oli Hintsalle vielä missio tehtävänään. Uskovana miehenä Hintsa luotti Jumalan puheeseen ja aikoi toteuttaa Herran tahdon. 

Vaikka Jumala olisi kuinka läsnä, ei se siitä huolimatta Hintsan haimasyöpätaistelusta helppoa tehnyt. Onnea Hintsalla kuitenkin oli. Solunsalpaajahoidot aloitettiin nopeasti. Hintsan olotila vaihteli päivästä toiseen. Välillä elämä oli epätoivoista, eikä pimeydeltä ollut valoa näkyvissä. Toisinaan taas syöpä ikään kuin unohtui taustalle ja Hintsa pystyi elämään lähestulkoon täyspainoista elämää. Hintsa hoiti edelleen tärkeitä työtehtäviä ja kävi korkean tason seminaareissa puhumassa. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa. Hintsan vaimo Linda joutui ottamaan vastuun perhe-elämästä kokonaan harteilleen. Pienet lapset Niina ja Tomi eivät vielä ymmärtäneet isän sairauden vakavuutta. Hintsan aikuiset lapset edellisestä avioliitosta ymmärsivät tilanteen vakavuuden ja se kenties lähensi isää ja lapsia entisestään. 

Aki Hintsa on ollut taistelija. Ilman muuta. Sitä ei voi kieltää millään tavoin. Kirjaa lukiessa tunsin kuitenkin myös suuttumusta. Suuttumusta suomalaista julkista terveydenhuoltoa kohtaan. Aki Hintsa asui Sveitsissä. Sen paremmin tuntematta sveitsiläistä terveydenhoitoalaa, uskaltaisin väittää, että Hintsa on suhteillaan päässyt nopeasti hoitoon. Kahden viikon kuluttua syöpädiagnoosista alkoivat ensimmäiset solunsalpaajahoidot. Mieheni kohdalla ykköskiireellisenä lähtenyt lähete haimakasvaimesta jäi pyörimään HUSin ihmeelliseen maailmaan. Lähetettä siirrettiin paikasta toiseen ja kiireellisyys alettiin aina laskea uudestaan siitä, mihin lähete milloinkin siirrettiin. Viimeisin pisara oli se, että joku oli siirtänyt lähetteen kakkoskiireelliseksi eli odotusaika 7-30 päivää. Vaikka lähetteen ja jatkon perään kyseltiin kuinka paljon, ei kukaan ikinä onnistunut antamaan mitään vastausta. Miehen ainoaksi kerraksi jäänyt solunsalpaajahoito oli noin 2,5 kuukautta diagnoosin saamisesta. Mitä, jos hoidot olisi pystytty aloittamaan heti diagnoosin saatua? Olisiko mieheni loppuelämä ollut hieman helpompi tai kenties pidempi? Kyllähän tällaisen kirjan lukeminen aiheuttaa tietynlaista katkeruutta. 

Hintsan päiväkirjamerkinnöissä on yksi kohta, jolloin mies tunsi syvää henkistä epätoivoa. Hän ei ollut saanut kirurgeja kiinni, kuinka jatkossa edettäisiin. Tällaista eloa mieheni ja minä elimme siihen asti, että lopulta syöpätautien klinikalla saatiin asiaan jotain lisätietoa. Kirurgi, joka miestäni aluksi hoiti, unohti kirjoittaa haiman entsyymikorvaushoidon lääkityksen. Mies laihtui laihtumistaan. Kymmeniä kiloja. Toki Aki Hintsakin laihtui, mutta vasta sairauden jälkipuoliskolla tuli totaalinen kuihtuminen. Tällainen välinpitämättömyys julkisen puolen hoitavilta lääkäreiltä on uskomattoman itsekästä. Potilas jätetään sairauden kanssa täysin yksin. Mitään tietoa ei ole, kuinka homma jatkuu. 

Olen iloinen, että Aki Hintsa sai sairauden aikana ikään kuin uuden mahdollisuuden, vaikka sairaus varjosti koko ajan taustalla ja lopulta ikävä kyllä myös uusiutui. Mies pystyi kuitenkin elämään melkoisen täysipainoista elämää noin vuoden verran ensimmäisestä diagnoosista. Mies matkusteli todella paljon, jota ihmettelin, koska todella sairaat ihmiset eivät jaksa matkustaa. Ainakin kuvittelisin näin. Hintsa myös eli terveellisesti ja kävi kuntosalilla aina kuin vain jaksoi. Luultavasti myös Hintsan vahva usko Jumalaan auttoi sairauden pyörteissä. 

Kirjaa lukiessa oli kamala lukea Hintsan pahoinvoinnista, ripulista, ruokahaluttomuudesta ja kaikesta siitä, joka itsellenikin tuli tutuksi, kun mieheni loppumatkaa seurasin. Uskon sen, että Hintsan omaisilla on ollut kauhea katsella vieressä, kun mies ei enää syö mitään. Morfiinin ottaminen käyttöön elämän loppumetreillä tuo välillä koomisia piirteitä, kuten myös Hintsan tapauksessa. Morfiini tuntuu antavan ihmevoimat, vaikka lopulta se taitaa olla se, joka ihmiselon jollain tavalla myös päättää vaikeissa sairauksissa. Näin olen itsekseni asiaa ajatellut. 

Oskari Saaren kirjoitustyö ei ole ollut helppo. Hyvän ystävän päiväkirjamerkintöjen ja haastattelujen pohjalta kirjoitettu kirja on kuitenkin hieno teos haimasyöpään sairastuneen ihmisen ja lähipiirin elämästä. Haimasyöpä ei päästä ihmistä helpolla. Myös Aki Hintsa tiesi, että haimasyöpä on pahin mahdollinen vaihtoehto. 

Oskari Saaren ja Aki Hintsan Tänään olen elossa -kirjaa suosittelen luettavaksi, jos haimasyöpädiagnoosi on kohdannut jotakin läheistäsi. Kirjaa ei kannata lukea ehkä vielä siinä vaiheessa, kun sairaus on päällä. Kirjalle on annettava aikaa. Kirja on mielenkiintoinen myös siinä suhteessa, kuinka paljon esimerkiksi formulamaailmasta tuttuja nimiä kirjan sivuilla vilahtelee.








Hyvää Uutta Vuotta 2022!

 

Olen yleensä kirjoittanut vuoden viimeisenä päivänä blogiini koosteen vuoden tapahtumista. Eilen en sitä tehnyt. Ihan jo sen takia, että iski kauhea flunssa päälle vuoden viimeisimpinä päivinä, enkä jaksanut ajatellakaan blogia. Onneksi ei kuitenkaan ollut koronaa. Sekin tuli testattua. Toisekseen en halua ajatella koko viime vuotta. Surullisista surullisin vuosin, jonka haluan jättää taakseni ja aloittaa tämän vuoden puhtaalta pöydältä. 

Viime vuosi meni blogin suhteen alavireisesti, kuten muutenkin koko viime vuosi. En vain saanut postauksia kirjoitetuksi, vaikka olisi ollut vaikka mitä kirjoitettavaa. En lupaa, että postaustahti tänä vuonna kiihtyisi, koska sillä aiheutan vain lisäpaineita itselleni. Yritän olla armollinen itselleni tänä vuonna. 

Armollisuutta toivon muutenkin tälle vuodelle. Ole vuosi 2022 hieman kevyempi otteisempi kuin edellinen, kulunut vuosi 2021. Jos et halua antaa minulle mitään mukavia juttuja tälle vuodelle, ole vain kuin et olisikaan. Jätä mieluummin vaikka huomiotta kokonaan. En toivo mitään ihmedieettejä, enkä pyydä parempaa terveyttäkään, koska sekin on nähty, kuinka turhaa sellaisten pyytäminen ja toivominen on. Ihan vain tasaista elämää jos saisi elää yhden vuoden. 

Korona meitä tuskin jättää rauhaan. Uskon, että se on tullut jäädäkseen. Yritetään vain elää annettujen ohjeistusten mukaan ja toivotaan, että koronaluvut kääntyisivät jossain vaiheessa parempaan suuntaan. 

Sinulle rakas blogini lukija toivon ihanaa uutta vuotta 2022! Elämässä on joka tapauksessa paljon hyvää, vaikka välillä sitä on hyvin vaikea huomata.