Emma Puikkonen: Musta peili

 

Joulukuussa pääsimme vielä Bloggariklubille teatterin ja jouluglögien merkeissä. Nythän on taas kaikin puolin hiljaista teatterisaralla, mutta onneksi aina voi lukea. Bloggariklubilta saimme mukaamme yllätyspaketit. Minun paketistani löytyi Emma Puikkosen Musta peili (WSOY, 2021). Tartuin kirjaan mielenkiinnolla, koska aiemmin lukemani Puikkosen Lupaus oli varsin mielenkiintoinen ja ajassa kiinni oleva romaani. 

Kolme erilaista naista ja musta kulta. Aikakaudet vain vaihtuvat. Ida Tarbell (1857-1944) on 1860-luvulla lapsi, joka sotkee itsensä öljyyn. Öljyä on joka paikassa. Rousevillen asukkaat saavat elantonsa öljystä ja rikastuvat, mutta onnettomuuksiakin tapahtuu. Aikuisena Ida haluaa tuoda kaikkien tietoisuuteen öljymaailman karkeudet. Hän alkaa kirjoittaa artikkelisarjaa The History of The Standard Oil Company, jossa hän tuo ilmi John D. Rockefellerin öljybisnesmonopolin laajenemiseen liittyvät räikeät epäkohdat. 

Vuonna 1973 Lotte Teer on lapsi, jonka äiti on seonnut. Öljykriisi on aiheuttanut sen, ettei Hollannissa saa sunnuntaisin autoilla. Lotte lähtee etsimään siskoaan moottoritieltä, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet piknikille. Vuosia myöhemmin Lotte työskentelee monikansallisen Shellin palveluksessa. Loten tehtävä on saada kaikki öljybisnekset näyttämään vihreiltä ja luontoa kunnioittavilta. 

Astrid Fuglesang on lapsena haaveillut öljynporauslautoista, kunnes jossain vaiheessa saa herätyksen. Öljynporaus on lopetettava kertaheitolla, koska maapallon ilmasto ei kestä tällaista rasitusta. Maapallo on tuhoutumassa. Astrid on nainen, joka kulkee omia polkujaan. Hän tunkeutuu öljynporauslautalle sabotoidakseen sen toimintaa ja näyttääkseen koko maailmalle, kuinka yksikin ihminen voi tehdä jotain. 

Ida Tarbell on siis aivan oikeasti historiallinen henkilö, jonka Puikkonen on tuonut hienolla tavalla mukaan romaaniinsa. Pidin erityisen paljon siitä, millaisen lapsuudenkuvan Puikkonen on Idalle kirjoittanut. Loten aikuiselämän kuvaus vaikutti siltä, etten itse kestäisi sellaista ollenkaan. Matkoja ympäri maailmaa. Hienoakin hienompia hotelleja ja pilvenpiirtäjiä. Seminaareja ja kauniita sanoja. Uuvuttaa pelkkä ajatuskin. Astridin ajatusmaailma sen sijaan ärsytti todella paljon. Ihan oikeasti. Tiedän, että ilmastokriisi on olemassa, mutta en vain pidä tuollaisista aktivisteista, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa. Sotii minun ajatusmaailmaani vastaan. Mustassa peilissä naisten elämät sivuavat toisiaan. Tällainen on mielestäni aina taitavan kirjailijan työn tulosta. Kuin huomaamatta ihmiset kohtaavat. Se jättää aina jäljen. 

Kirjan teemana on ilman muuta öljymaailman tuoma ilmastokriisi. Myös Lupauksessa käsiteltiin ilmastokriisiä. Puikkonen ei saarnaa, mutta hän herättää tarinoillaan paljon ajatuksia. Kuinka itse voisin toimia toisin? Auttaako se, että biojätteistäni tehdään biopolttoainetta, jotta autot voisivat liikkua? Entä onko muovijätteiden kierrättämisestä hyötyä? Kiltisti niitä kierrätän, koska taloyhtiön jätehuoneessa on muovijätteille oma astiansa. 

Hollannin autoton sunnuntai sai myös ajatusnystyrät liikkeelle. Aloin miettiä, voisiko tuollainen toimia tänä päivänä. Voisi olla mielenkiintoista, jos vain hälytysajoneuvot saisivat ajoluvan sunnuntaille. Toisaalta sähköautot voisivat myös olla liikenteessä, ellei siitä nousisi kauhea kohu, jossa ihmisiä eriarvoistetaan. Uskon, että yksi autoton päivä viikossa tai edes kerran kuukaudessa vähentäisi hiilidioksidipäästöjä. Tosin tästä syntyisi aivan kauhea soppa, koska kaikki ihmiset eivät vain pysty elämään ilman autoa. Ei edes yhtä päivää viikossa tai kuukaudessa. 

Vaikka ei jaksaisi ajatella ilmastokriisiä, kannattaa Emma Puikkosen Musta peili kuitenkin lukea. Kirjan henkilöhahmot ovat jokainen omanlaisensa, ja mikä parasta Puikkosen teksti on soljuvaa ja tarinan loppu on jollain tavoin kaikessa karmeudessaan hyvin kaunis. 

Lämmin kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille hienosta kirjasta.