18.4.2022

Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet

 

Ruth Hoganista on tullut yksi lempikirjailijoistani. Pidän Hoganin tarinoiden maailmoista, jotka tuovan hymyn huulille. Kunnollisia hyvän mielen romaaneja. Siksi olinkin enemmän kuin iloinen, kun Posti toi minulle Hoganin uusimman suomennoksen Mademe Burovan kuu ja tähdet (Bazar, 2022). Aika nopeasti kirjaan oli tartuttava, eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Jälleen kerran sykähdyttävä tarina Hoganilta. 

Billien molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Avioero on astunut voimaan, eikä ristinä ole enää työpaikkaakaan yliopistolla. On vain uusi alku, mutta mitä sitä tekisi elämällään? Billien ei tarvitse kauan ihmetellä asiaa. Hän saa lakimieheltä isänsä kirjoittaman kirjeen, jossa isä kertoo, ettei Billie ollut heidän biologinen tyttärensä, vaan hänet oli adoptoitu. Billien elämä suistuu raiteiltaan. Hänellä on ollut parhaat mahdolliset vanhemmat, mitä ikinä voi toivoa, mutta hän tuntee olonsa petetyksi. Billie saa myös toisen kirjeen, jossa joku nainen haluaa tavata hänet Brightonissa ja kertoa hänelle jotakin. Mennäkö vai ei? Siinä Billiellä on miettimistä. 

Imelda Burova on eläköitynyt selvännäkijän toimestaan. Hän on koko elämänsä kuunnellut ihmisten murheita ja kysymyksiä rakastajista ja pettäjistä. Yksi haluaa vauraamman elämän. Toinen on katkera koko ihmiskunnalle. Raskas työ ja Imelda kaipaa vapautta. Tosin Imeldan on ennen sitä hoidettava vielä yksi asia. Hän on aikoinaan tehnyt lupauksen. Nyt on tullut lunastuksen aika. 

Imeldan ja Billien tiet kohtaavat. Menneisyydestä alkaa nousta esiin henkilöitä, joiden ympärillä leijuu salaperäisyyksien verho. Onko Imelda Billien biologinen äiti? Onko komea Cillian Billien biologinen isä? Miksi Imelda ei halua kertoa totuutta? Billie alkaa saada pieniä vihjeitä syntymänsä ajoilta, mutta kaikesta huolimatta mikään tie ei tunnu vievän naista yhtään lähemmäksi totuutta. 

Kirjan henkilöhahmot ovat herkullisia. Jo pelkkä ajatus selvännäkijästä kristallipalloineen ja tarot-kortteineen on huikea. Uskaltaisikohan itse mennä sellaisen luokse kuuntelemaan totuuksia omasta elämästä? Henkilöhahmoista Clive on kaikessa salaperäisyydessään uskomaton tapaus. Mies, joka suorittaa salaperäistä tehtävää, eikä kauheasti kommunikoi muiden kanssa. Rakastan myös sitä, kuinka Hogan kuvailee kirjan koiria. Jokainen on oma upea persoonallisuutensa. 

Pidän Hoganin tyylistä viedä tarinaa kahdessa eri aikatasossa eteenpäin. Joku voisi sanoa, että Hoganin tarinat on rakennettu samalla kaavalla, mutta mitä väliä, jos kaava on toimiva. Nykyisyydessä Billie kokee ahdistusta, koska tuntee menettäneensä identiteettinsä. Aivan kuin koko hänen elämänsä olisi rakennettu valheen päälle. Menneisyydessä ihmisillä on ollut samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Rakkausasiat ovat ahdistaneet. Voiko toiseen luottaa? Entä kun koko maailma romahtaa? En voi olla tykkäämättä siitä, miten Hogan kutoo kaksi erilaista maailmaa yhteen. Vastauksia alkaa löytyä. Osa vastauksista on hyvin yllättäviä. Joitakin vastauksia ei ehkä olisi halunnut ikinä kuulla. 

Jotta kirja ei olisi pelkkää mielihyvää, on mukana painavampaakin asiaa. Hogan ei kuitenkaan saarnaa, vaan esittää asiat siten kuin ne ovat. Jokainen voi itse valita, ohittaako nämä asiat vain lukemalla vai miettiikö asioita hieman pidemmälle. Kirjassa nimittäin otetaan kantaa kahteen tärkeään kysymykseen. Rasismiin ja naisten alistamiseen. Kirjan toinen aikajana kulkee 1970-luvulla ja voin kuvitella, että silloin rasistisuus on ollut todella näkyvää Englannissa. Tämäkin on sellainen asia, ettei rasismista päästä varmasti ikinä kokonaan eroon. Naisten alistamisella tarkoitan sitä, kuinka joku niljakas mies puristelee naisten takapuolia ja etumuksia. Ei siis osaa pitää näppejään irti. Kirjassa kuvatut tapahtumat tapahtuivat niin ikään 1970-luvulla, mutta hyvin tästä pulpahti mieleen Me Too -kampanja. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Madame Burova on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Pakko taas kerran hehkuttaa kirjan upeita kansipapereita, joiden takaa löytyy Laura Noponen. Noposen kansikuvitus on joka kerta kerrassaan upeaa. 

Ruth Hoganin Madame Burovan kuu ja tähdet on loistavaa kirjallisuutta tähän aikaan. Kirjan tarina vie ajatukset muihin maailmoihin. Tätä kirjaa lukiessa on lupa vain nauttia ja antaa tarinan viedä mukanaan.

 

Aikaisemmat Ruth Hoganin kirjojen postaukset löytyvät täältä: 

Kadonneiden tavaroiden vartija

Lauluja variksille

Queenie Malonen Paratiisihotelli



Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.


Janet Skeslien Charles: Kirjasto Pariisin sydämessä

 

En tiedä, mitä ajattelin, kun aloin lukea Janet Skeslien Charlesin kirjaa Kirjasto Pariisin sydämessä (Bazar, 2022). Jotenkin kuvittelin ihania kirjastotunnelmia ja kirjanrakastajan unelmakuvia. Toki näitä kirjasta löytyi, mutta vastaan tuli paljon muutakin. Sellaista, joka ahdistaa tälläkin hetkellä. 

Eletään vuotta 1939. Pariisissa asuvalla nuorella Odile Soucher’lla on käynyt tuuri. Hän on saanut työpaikan unelmapaikassaan Pariisin amerikkalaisessa kirjastossa. Odile rakastaa kirjoja. Odilen perheeseen kuuluu poliisipäällikkönä toimiva isä, kotiäiti sekä kaksoisveli Rémy. Isän mielestä Odilen työssäkäynti on turhaa, koska Odilen pitäisi keskittyä tulevaisuuteen ja kotirouvana olemiseen. Isä raahaakin päivällisille poliisivoimien nuoria miehiä ja odottaa, että rakkaus syttyy. Syttyyhän se lopulta. Paul on komea, mukava ja juuri sellainen mies, jota Odile kaipaa. Sitä paitsi Paulia ei haittaa, että Odile käy töissä. 

Nuoruuden iloa ja eloa alkaa varjostaa Saksan suunnalta kuuluvat uutisoinnit. Rémy värväytyy armeijan palvelukseen, mikä lannistaa Odilen täysin. Odile on myös huolissaan kirjastosta. Amerikkalainen kirjasto on päättänyt pysyä auki, jotta sotilaille voitaisiin lähettää rintamalle kirjallisuutta. Kirjaston työntekijät ja asiakkaat pitävät yhtä, kunnes saksalaisten tulo keskeyttää tämänkin. Juutalaisilla ei ole enää asiaa kirjastoon. Toki kirjaston väki keksii keinonsa välittää uskollisille asiakkailleen luettavaa, vaikka välillä se on turhankin riskialtista. Sodan vaikutukset alkavat näkyä joka paikassa. Ruokaa on vaikea saada, ja jos sitä sattuu saamaan, sen mieluummin lähettää rintamalle kuin syö itse. Missään ei tunnu näkyvän valopilkkua. Ei edes silloin, kun sota päättyy ja verhot vedetään ikkunoiden edestä. 

Vuonna 1983 Montanassa Yhdysvalloissa teini-ikäinen Lily hakee paikkaansa elämässä. Äidin kuoleman jälkeen Lily alkaa viihtyä yhä enemmän naapurin iäkkään rouvan Odile Gustafsonin seurassa. Isä menee uusiin naimisiin ja kotona alkaa olla turhan vilkasta, kun pikkusisaruksia syntyy. Toki Lilyltä vaaditaan jatkuvasti kotona auttamista, mutta Odilen luona on pakopaikka. Odile opettaa tytölle ranskaa. Lily myös ymmärtää, mikä sanojen rakkaus heitä molempia yhdistää. 

Janet Skeslien Charlesin kerrontaa on selkeää molemmilla kirjan aikajaksoilla. Pariisin amerikkalaisen kirjaston henkilökuntaa ja asiakkaita koin kirjassa olevan aluksi hieman liikaa. Kirjan tarinan edetessä kaikille löytyi kuitenkin paikkansa ja sitä odotti, mitä jollekin henkilölle on tapahtunut sodan edetessä. Sodan raadollisuus on raskasta luettavaa, vaikka miljöönä olisi kuinka upea kirjasto tahansa. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että sota vyöryy joka suunnasta. Toisaalta kirjan tarina antaa myös toivoa, että sodan melskeissäkin voi olla elämää ja tärkeitä tehtäviä, vaikka kaikkien elämä onkin muuttanut jollain lailla muotoaan. 

Kirjan selkeästi kevyempi osuus oli nykyajan kuvaukset Montanassa. Toki tämäkin toi kirjaan sopivaa jännitettä. Lukijana sitä tuli pohdittua, kuinka saman tyyppisiä Odilen ja Lilyn elämät ovat olleet, vaikka eivät olekaan suoraan verrattavissa toisiinsa. Lilyn elämää kirjailija kuvaa mielestäni juuri sopivalla tavalla. Nuoren ihmisen elämä mullistuu hetkessä, kun ollaan aikuisuuden kynnyksellä. Nuori joutuu miettimään valintojaan. Voiko ystävyys kantaa, vaikka tiet erkanevat? Kuinka edetä, jos pettää lähimmäisensä? Onko enää paluuta entiseen? 

Kirjasto Pariisin sydämessä perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kirjailija on kuitenkin ottanut vapauden muuttaa joitakin elementtejä tarinallisuuden parantamiseksi. Elämä on usein tarua ihmeellisempää ja niin voi sanoa myös tämän kirjan kohdalla. Kirjaa lukiessa ahdistaa, koska kirjailija on saanut kuvattua sodan raadollisuutta erittäin tarkalla tasolla. Yleensä pidän kirjoista enemmän kuin elokuvista, mutta voisin hyvin kuvitella, että tämän kirjan tarina olisi mahtava nähdä valkokankaalla. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Paris Library on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Katariina Kallio. 

Janet Skeslien Charlesin Kirjasto Pariisin sydämessä on kirja, joka ei ole kevyintä luettavaa. Kirjan kultaisena lankana on kuitenkin ystävyys, rakkaus ja usko hyviin ihmisiin sekä tietysti ennen kaikkea kirjoihin.




Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


16.4.2022

Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia

 

Sehän on sellainen juttu, että Anna-Leena Sipilä on sanoittanut viisikymppisen naisen sielunelämän teatterin näyttämölle. Toki ikä voi olla jotain muutakin, mutta allekirjoittaneeseen reilu 50+ naiseen monologinäytelmä teki melkoisen samaistumiskohteen. Se ei kuulkaas naisen elämä ole kauhean helppoa. Ihan tiedoksi vain. Toki joukkoon mahtuu mukaan myös hyviä päiviä.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © Kapina Oy

Anna-Leena Sipilä pohtii, miksi älypuhelinta kutsutaan älypuhelimeksi. Oikeastihan puhelin on todella hölmö. Siinä on kaiken maailman toimintoja, joista kukaan ei voi tietää mitään. Elävästä elämästä kerrottakoon esimerkki, kun allekirjoittanut istui palaverissa tai mötessä, kuten ruotsalaiset. Ruotsalaisethan istuvat jatkuvasti erilaisissa möteissä. Tähänkin Sipilällä oli monta eri mötevaihtoehtoa. Mutta palatakseni kännykkäasiaan, niin kuinka voi sellaistakaan tapahtua, että istut palaverissa ja artikuloit selkeäsanaisesti jotain asiaa, niin yhtäkkiä puhelin alkaa huudella jotain. Kesken palaverin. Google on alkanut hakea sanomaani palaveriasiaa netin syövereistä ja ohjaa minua eteenpäin. Oikeasti! Kukaan täysjärkinen ihminen ei halua, että tällaista tapahtuu todellisessa elämässä, mutta niin vain tapahtuu. Ja Sipilä esittää tähänkin yksinkertaisen kysymyksen, kuinka tällaiset toiminnot saa pois päältä? Helppoa se ei ole. 

Sipilä rakastaa Turkua. Sinne on päästävä sopivin väliajoin, koska Turussa on kaikkea. Sukulaisia siellä ei välttämättä ole, eikä niitä siellä tarvitakaan, koska Turusta voi nauttia myös ilman sukulaisia. Allekirjoitan sataprosenttisesti sen, että Turkuun täytyy välillä päästä. Turussa kaikki on kauniimpaa. Sitä ikään kuin itsekin kaunistuu, kun astelee Turun jokivartta pitkin rennossa kesäillassa. Turussa on vaikka mitä nähtävää. Turku on lähellä Tukholmaa.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © KapinaOy

Ihan sellainen pieni asia juolahti mieleeni, mitä Sipilä ei ollut huomannut tai se oli kenties poistettu käsikirjoituksesta, mutta onko kukaan ikinä miettinyt, miksi tavaratalojen kenkäosaston pienikokoiset kengät on asetettu ylimmille orsille ja suurikokoisimmat kengät alimmille hyllykoukuille? Onko tässä takana jokin tavaratalon henkilökuntaa viihdyttävä piilokamera? Siellä se puolentoistametrin mittainen asiakas yrittää kurkotella koon 36 ja 37 kenkiä katonrajasta. Vastaavasti hieman pidemmäksi venähtänyt asiakas konttaa lattialla ja etsii koon 45 kenkiä. Toki Sipilän sanoin tämän ikäisenä pitäisi jo ylettyä ylähyllylle. Ikävästi monet tuotteet ovat kaupassa kuitenkin niin korkealla, että ne jäävät kaupan hyllylle, kun ei niitä sieltä yksinkertaisesti ylety ottamaan. Jäi pääsiäisraepussikin ostamatta, koska en ylettynyt. 

Monologinäytelmä etenee sutjakkaasi kohtauksesta toiseen. Sipilän heittämät pienet asiat saavat hetkessä suuret mittasuhteet. On suloista rullalle menevää koiraa. On mielikuvituskoirajoukko, joka menee hulluudessaan niin pitkälle, ettei sillä tarinalla ole oikeasti voinut olla olemassa järkevää päätöstä. On ihanat huulirasvat. On kaunis suihkugeelipullo, jonka tuoksu kylläkin ikävästi tuo mieleen taksikuskin tai stuertin. Kuka haluaa tuoksua stuertille? Tampereella raikaa railakas rap, mutta haluaako joku oikeasti kuunnella säkkipillimusiikkia? Jos haluaa, käsi ylös.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © Kapina Oy

Minna Koskela on ohjannut Sipilän kirjoittaman ja näyttelemän monologinäytelmän. Näytelmän vahvuus piilee siinä, että naiset ovat tehneet loistavaa yhteistyötä. Moni katsoja suotta pelkää monologeja, mutta tätä näytelmää ei tarvinnut pelätä. Anna-Leena Sipilä vie roolihahmonsa tai pitäisikö sanoa ihan oman itsensä näytelmän läpi uljaasti. Hän uskaltaa ihmetellä asioita, joista moni ei haluaisi puhua sanaakaan, ettei vain menettäisi kasvojaan. Ihan parastahan on, kun ihminen osaa nähdä elämän koomiset puolet. Niitä tässä näytelmässä riittää. Pakko muuten myöntää, että olin kateellinen, ettei Sipilää tuntunut yhtään huimaavan A-tikkailla taiteilu. Minua huimaa jo, kun ensimmäiselle askelmalle nousen. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia on loistava irtiotto arjen pyörteisiin. Sipilä puhuu näyttämöllä todellisesta elämästä, mutta samalla hän on osannut nähdä asioiden koomiset puolet. Ei se elämä aina niin vakavaa ole, paitsi jos säkkipillimusiikki soi taukoamatta. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterissa tiistaina 12.4.2022.

 

Näyttelijä: Anna-Leena Sipilä 

Käsikirjoitus: Anna-Leena Sipilä

Ohjaus: Minna Koskela

Valot ja äänet: Kalle Tahkolahti

Järjestäjä ja tekniikka: Kalle Tahkolahti ja Maija Tikka

Valokuvat: Kapina Oy

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.


13.4.2022

Järvenpään teatteri: Broken Heart Story

 

Järvenpään teatterin ja Järvenpään Opiston taiteen perusopetus ovat lyöneet taitonsa yhteen ja antaneet nuorten valloittaa teatterin näyttämön. Yhteistyön tuloksena on syntynyt intensiivinen näyttämösovitus Saara Turusen Broken Heart Storysta. Näytelmä on huikea osoitus siitä, kuinka tärkeää tällainen taideopetus on nuorille. 


Milli Himanen, Lotta Leistola, Minnea Paalasmaa, Erika Steiner ja Lumi Huovinen
Järvenpään teatteri: Broken Heart Story (2022)
Kuva © Kapina Oy

Mitä tapahtuu, kun kirjailija (Erika Steiner) huomaa menettäneensä Sielunsa (Milli Himanen)? Pelkkä mytty lattialla, eikä sielua missään. Eihän siitä voi mitään tulla. Elämänilo katoaa, eikä kirjoittaminen suju. Äiti (Nikolai Kyrö) ja isä (Joonatan Pekola) käyvät välillä kylässä. Äiti touhuaa ja jakelee mielipiteitään. Isä juo lähinnä kahvia. Kirjailija istuu vaiti. Ei hänellä ole mitään puhumista vanhemmilleen.

Mitä Sielulle sitten on tapahtunut? Nuori Sielu (Lotta Leistola) on rikkonut sydämensä vuosikausia sitten tapahtuneen tragedian vuoksi. Nuori Sielu kulkee ja kulkee, kunnes vanhenee ja havahtuu rakastuneensa Mieheen (Joonatan Pekola). Nuoripari muuttaa yhteen. Sielu on onnellinen, mutta eräänä päivänä jotain tapahtuu. Sielu jättää taas kaiken taakseen. Taas vähintään yksi sydän rikkoontuu. Mitä Sielu hakee? Mitä kirjailija hakee? Mitä kaikki etsivät? Identiteettiä. 


Minnea Paalasmaa, Joonatan Pekola, Milli Himanen, Lotta Leistola ja Nikolai Kyrö
Järvenpään teatteri: Broken Heart Story (2022)
Kuva © Kapina Oy

Pidin siitä, millaisia vastakohtia teos esittelee. Kirjailijan maskuliinisuus verrattuna hänen somaakin somempaan Sieluunsa on häkellyttävä. Erika Steiner vie kirjailijan rooliaan läpi tarkasti ja huolellisesti. Milli Himanen Sieluna sen sijaan tuntuu leijuvan pilvilinnoissa. Molempien nuorten kyvyt tulevat hyvin esiin näytelmää seuratessa. Nikolai Kyrön äidin rooli oli hilpeää seurattavaa. Loistavan paheksuvia katseita silmälasien kehysten yli. Entä sitten Lumi Huovinen Daisyn, upean valkoisen kissan roolissa? Kissamaista sulokkuutta ja pehmeän näköistä turkkia, jonka kätköistä saattaa löytyä terävääkin terävämmät kynnet. Pakko myöntää, että koko nuorten näyttelijäryhmä tekee hienoa työtä. Kuoro-osuudet olivat upeaa seurattavaa.

Riikka Kasperin ohjauksessa nuoret ovat joutuneet laittamaan peliin kaiken. Näytelmä ei välttämättä ole mikään helppo näyteltävä. Paljon erilaisia kuvioita, mutta hyvin työryhmä on onnistunut työssään. Mielestäni siirto kirjailijan elämäntilanteesta Sielun vaeltavaan elämäntilanteeseen sujui hienosti. Tunnin esitys on kuitenkin sen verran lyhyt, ettei virheliikkeille ole tilaa, eikä niitä onneksi näytelmää seuratessa syntynytkään. Hanne Lindströmin puvustus tarvitsee erikoismaininnan. Pidin näyttelijöiden asuista ja hirvenpää oli ehdottomasti yksi illan huikeimpia rekvisiittoja. 


Minnea Paalasmaa, Milli Himanen, Lotta Leistola ja Lumi Huovinen
Järvenpään teatteri: Broken Heart Story (2022)
Kuva © Kapina Oy

Broken Heart Story vaatii katsojalta herkeämätöntä tarkkaavaisuutta. Ilmassa on paljon suuria kysymyksiä. Kuka minä olen? Mikä on identiteettini? Mikä on elämän tarkoitus? Entä, jos olenkin mies naisen ruumiissa? Vai olenko sukupuoleton? Jokaisen on löydettävä oma suuntansa elämälleen. Onko valinta oikea vai väärä, sitä ei voi kukaan määrittää. Ihmisen on löydettävä sisimmästään tunne, että tekee ja toimii oikein. Sielua ei saa hävittää. Toisinaan elämän suunta muuttaa muotoaan ja silloin on löydettävä uudet polut kulkemiseen. Tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä.

Järvenpään teatterin nuorten esittämän Broken Heart Storyn suositusikäraja on 13 vuotta. Tämä kannattaa ehdottomasti pitää mielessä, koska näytelmä vaatii katsojalta paljon. Kyseessä ei ole missään tapauksessa lastennäytelmä, mutta mielelläni soisin, että mahdollisimman moni nuori vanhempineen kävisi näytelmän katsomassa. Näytelmä ei anna vastauksia, mutta se nostaa esiin kysymyksiä, millaisten kysymysten kanssa nuoret joutuvat elämään. 

Broken Heart Story sai ensi-iltansa Järvenpään-talon Kellariteatterissa perjantaina 8.4.2022. 


Rooleissa: Milli Himanen, Lumi Huovinen, Nikolai Kyrö, Lotta Leistola, Minnea Paalasmaa, Joonatan Pekola ja Erika Steiner 

Kirjoittanut: Saara Turunen

Ohjaus: Riikka Kasper

Puvustus ja lavastus: Hanne Lindström

Valosuunnittelu: Irina Salonen

Tekniikka: Aaron Häkkinen

Laulun sävellys ja harjoitus: Aaron Häkkinen ja Minnea Paalasmaa 


Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Lämmin kiitos Järvenpään teatterille.


10.4.2022

Keski-Uudenmaan Teatteri: Buster Keaton – elämä ja teot

 

Keski-Uudenmaan teatterin katsomoon astuessani Buster Keaton (Jari Vainionkukka) istuu näyttämön reunalla ja soittaa huuliharppua. Tuota pientä, mitättömän oloista soitinta, mutta mitkä soinnit esineestä lähtevätkään. Siinä se istuu. Buster Keaton. Elävänä ja aitona. Matala lierihattu päässään. Kuinka tämä kaikki on mahdollista?


Jari Vainionkukka ja Sami Hult
Keski-Uudenmaan Teatteri: Buster Keaton - elämä ja teot (2022)
Kuva © Tuomas Scholz/Kapina Oy


Buster Keaton on tietenkin kaikkien tuntema koomikko, jonka kasvojen ilmeet eivät värähdäkään, sattui sitten ihan mitä tahansa. Mutta Keski-Uudenmaan teatterin näyttämöllä on myös Buster Keaton, vantaalainen varaosamyyjä. Mutta ei siinäkään kaikki. Pian näyttämöllä nähdään Buster Keatonin perheenjäseniä, talonmies, Mike Tyson, Charles Chaplin ja Alice Miller. Heillä kaikilla on sanansa sanottavana Buster Keatonista, eivätkä ne kaikki sanat välttämättä ole kauniita. Ei etenkään oman pojan kuvailut isästään.

Tällä tavoin etenee näytelmä, jonka kaikki roolisuoritukset vetää Jari Vainionkukka. Pianoa soittava Sami Hult heittää välispiikkejä ja tarina jatkuu. Katsojat imaistaan Buster Keatonin elämään vaivihkaa ja huomaamatta. Vähän kuin Buster Keaton itse. Ei ryminällä ja kovalla huudolla, vaan vähäeleisesti. Tästä kaikesta huolimatta yleisö purskahtelee tuon tuosta nauruun. Buster Keaton ja hänen elämänsä tuntuu olevan täynnä tahatonta komiikkaa. Pääasia kuitenkin on, että on musta puku ja valkoinen paita. Se tuo turvallisuuden tuntua. Ei erotu millään tavoin porukasta, mutta antaa kuitenkin arvokkuutta tilanteeseen kuin tilanteeseen. 


Sami Hult ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Buster Keaton - elämä ja teot (2022)
Kuva © Tuomas Scholz/Kapina Oy

Aivan käsittämättömän upea esitys. Jari Vainionkukan heittäytymistä roolista toiseen oli ilo seurata. Rakastuin henkilöhahmoihin. Daryl Valley-Keaton, Busterin vaimo, antaa itsestään liehakoivan ja hieman ilolintumaisen kuvan. Hän kertoo miehen omituisuuksista, mutta samalla hän ei voi olla rakastamatta miestään. Lapsuuden talonmies ei luottanut Buster Keatoniin yhtään. Hän ei pitänyt hiljaisista lapsista, koska ne suunnittelivat jotain, eikä sellainen voinut tietää hyvää. 

Sami Hultin osuus näyttämöllä on niin ikään valtava. Hän soittaa kohtauksiin sopivia sävelmiä näytelmän edetessä ja on hyvin läsnä. Hän antaa Buster Keatonille ja hänen lähipiirilleen tilaa, mutta jos Jari Vainionkukka alkaa liikaa elämöidä aiheettomuuksia, hän reippaasti ohjaa Vainionkukan takaisin Buster Keatonin elämään. 


Sami Hult ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Buster Keaton - elämä ja teot (2022)
Kuva © Tuomas Scholz/Kapina Oy

Kari Hotakaisen romaaniin perustuva näytelmä on toimiva. Kalle Tahkolahden ohjauksessa Jari Vainionkukan ja Sami Hultin näyttämötyöskentely on saanut sujuvat sävelet. Kohtauksesta toiseen siirrytään sulavasti, eikä tyhjiä hetkiä pääse syntymään. Erityisesti pidin siitä, millaisia sävelmiä näytelmän edetessä kuultiin. Tietysti mykkäelokuviin sopivaa Scott Joplinia, hieman bluesia sekä tietenkin Sibeliuksen Finlandia muutamia mainitakseni. 

Buster Keaton – elämä ja teot tekee luotauksen yhden miehen elämään vai pitäisikö sanoa kahden? Vantaalaisen Buster Keatonin ja suurelle yleisölle tunnetumman Buster Keatonin (1895-1966). Sillä ei sinänsä ole merkitystä, koska miesten elämät ovat sujuvasti sulautuneet ikään kuin yhteen. Selvää on kuitenkin se, että molemmat miehet ovat eleettömiä, eivätkä pyri nostattamaan hälyä. Sen sijaan näytelmä antaa paljon aihetta miettiä, tietävätkö sukualiset, ystävät, tuttavat, työkaverit ja kaikki muu maailma aina paremmin, millainen joku ihminen on. Siltä aika usein vaikuttaa. 

Keski-Uudenmaan Teatterin Buster Keaton – elämä ja teot on ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä. Itse sain hienosti nollattua työviikon jälkeisen alavireisen olotilan. Buster Keaton nostattaa mieltä olemalla oma itsensä. 

Buster Keaton – elämä ja teot sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa perjantaina 1.4.2022.

 

Rooleissa: Jari Vainionkukka ja Sami Hult 

Alkuteos: Kari Hotakainen 

Dramatisointi: Miko Jaakkola ja Rauno Ahonen

Ohjaus: Kalle Tahkolahti

Valot ja äänet: Kalle Tahkolahti

Järjestäjä ja tekniikka: Maija Tikka ja Kalle Tahkolahti

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.


2.4.2022

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto


Täytyykö Finlandia-voittajasta tykätä? Oma vastaukseni on, ettei tarvitse, enkä kauhean innostunut ollutkaan, kun lukupiirissä haluttiin lukea Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto (Otava, 2021). Minulla on asenneongelma. Olin sieltä täältä lukenut kommentteja kirjasta, enkä ollut kirjalle yhtään vastaanottavainen, vaikka Taivaallinen vastaanotto olikin kyseessä. Tosin täytyy myöntää, että pääosin kaikki lukupiiriläiset olivat hämmentyneitä lukemastaan. 

Taivaallinen vastaanotto on kokeilevaa kirjallisuutta. Lähes neljäsataa sivua käsittelevä teos koostuu pienistä tarinoista, ajatuksista, kommenteista. Näiden takana on joukko erilaisia henkilöitä, jotka miettivät kirjailija Jan Holmin romaania. Romaani on omakohtainen ja käsittelee Holmin sydänleikkausta ja siitä toipumista. Jokaisella on oma vankkumaton mielipide asiasta tai jos ei ole, niin ajatukset kiertävät asioissa, joilla on jokin viitekehys Holmiin. On Rauno, joka on vastikään menettänyt Satu-vaimonsa. Rauno ajelee Uber-taksia kyydissään matkustaja, joka haluaa vain nukkua ja nukkua. Minttu haaveilee kirjailijanurasta. Samalla hän on kateellinen ystävälleen Linnealle, jonka kirja julkaistiin, ja jota kaikki kirjallisuuspiirit ylistävät ja hehkuttavat. Mintulla on hurja määrä irtosuhteita, joiden päämääränä on saada edes hetken tyydytys. 

Hämmentynyt oli tosiaan se tunne, jota lukupiiriläiset tunsivat luettuaan kirjan. Toisaalta eräs lukupiiriläinen kertoi ajatelleensa, että kirja pitäisi lukea uudestaan, jos vaikka sitä kautta avautuisi uusia ulottuvuuksia. Luultavasti näin voi olla. Eräs lukupiiriläinen kertoi myös kiusaantuneensa lukemastaan ja oli miettinyt, tällaisiako ne hyvät kirjat ovat. Kirja ei ole yksinkertaisesti helposti lähestyttävä. Voidaanko edes puhua romaanista? 

Henkilöhahmoista Rauno oli lukupiiriläisille jollain tavoin parhaiten mieleen jäänyt. Lukupiirissä keskusteltiinkin, oliko taksin takapenkillä nukkuva matkustaja hänen vaimonsa. Ajatuksena sillä tasolla, että Rauno ajeli päämäärättömästi ympäri kaupunkia ja teki surutyötä. Lopulta saavuttiin kultaiselle portille, jonne vaimo jäi, avasi portin ja lähti kulkemaan loputonta polkua. Tämä kenties helpotti Raunon surua ja tuskaa. Jäähyväiset vaimolle oli kenties lopulta annettu. 

Lukupiiriläisiä kiusasi kirjassa myös mahdottomien sivistyssanojen käyttö. Itse en muista, googlasinko jonkin sanan, jota en tunnistanut, mutta osa lukupiiriläisistä kertoi näin tehneensä. Pitääkö hienoilla sivistyssanoilla kikkailla niin paljon, ettei lukija ymmärrä lukemaansa? Itselleni ainakin teksti oli osittain liian korkealentoista. 

Kirjaa lukiessani tunsin sivistymättömyyteni, koska en ymmärrä tämän kaltaista kirjallisuutta. Siitä huolimatta ihailen Viikilän kerrontaa. Kirjasta löytyy upeita ajatuksia. Aforismeja, joita on vain luettava uudelleen ja uudelleen, todetakseen, että tässä kaikki kiteytyy.

 

(tikunraapaisu)

Kuolemassa ymmärrämme, mitkä elämämme pienistä yksityiskohdista olivatkin suuria, mikä väliaikainen tai yhdentekevä pysyvää. Mikä pieni ihastus olikin suuri rakkaus.

Teivas (s.28)

 

Häpeä ja epävarmuus somistavat ihmisen kasvoja paremmin kuin varmat ajatukset.

Minttu (s. 287)

 

Kuitenkin se täytyy myöntää, että Taivaallisessa vastaanotossa kiehtoo erilaisuus. Kuinka erilaisia kommentoijien ja kertojien äänet ja taustat olivat. Ihmiskirjoa parhaimmillaan. Sellainenhan maailma on. Jokainen on oma persoonallisuutensa. Toisilla eri luonteenpiirteet korostuvat vahvemmin kuin toisilla. Ihmisten lähtökohdat ja kulttuuritausta ovat niin erilaisia, ettei ihmistä voida ikinä ajatella vakiomassana, vaan omina yksilöinään. 

Nyt, kun maailma on sekasortoisessa tilassa, tällainen kirja ei välttämättä ole ajalle kauhean suopea. Lukupiirissä useampi myönsi, että tällä hetkellä kaipaa luettavaksi kunnon romaaneja ja lohtuluettavaa. Ei liian vaikeaselkoisia kirjoja. 

Jukka Viikilä itse on sanonut Taivaallisen vastaanoton olevan himmeli. Jokaisella on oma mielikuvansa himmelistä. Yksi lukupiiriläinen oli pohtinut, löytyykö himmelin rakennelmasta tukilangat. Itse mietin, kuinka himmeli koostuu oktaedreista, joiden läpi voi katsella. Kuviot toistuvat ja himmelin läpinäkyvyys on paljastava. Kaikilla on jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tarkoittaako tämä sitä, että Taivaallisen vastaanoton tarinoilla on yhteys toisiinsa? Kevyt ja hennosti ilmavirrassa liikkuva. Läpinäkyvä. Aina uusia ulottuvuuksia saavuttava.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on erilainen kirja. Jos haluaa ravistella ja kokeilla itseään, tähän kirjaan kannattaa tarttua.

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 3- (asteikko 1-5).