Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Täytyykö Finlandia-voittajasta tykätä? Oma vastaukseni on, ettei tarvitse, enkä kauhean innostunut ollutkaan, kun lukupiirissä haluttiin lukea Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto (Otava, 2021). Minulla on asenneongelma. Olin sieltä täältä lukenut kommentteja kirjasta, enkä ollut kirjalle yhtään vastaanottavainen, vaikka Taivaallinen vastaanotto olikin kyseessä. Tosin täytyy myöntää, että pääosin kaikki lukupiiriläiset olivat hämmentyneitä lukemastaan. 

Taivaallinen vastaanotto on kokeilevaa kirjallisuutta. Lähes neljäsataa sivua käsittelevä teos koostuu pienistä tarinoista, ajatuksista, kommenteista. Näiden takana on joukko erilaisia henkilöitä, jotka miettivät kirjailija Jan Holmin romaania. Romaani on omakohtainen ja käsittelee Holmin sydänleikkausta ja siitä toipumista. Jokaisella on oma vankkumaton mielipide asiasta tai jos ei ole, niin ajatukset kiertävät asioissa, joilla on jokin viitekehys Holmiin. On Rauno, joka on vastikään menettänyt Satu-vaimonsa. Rauno ajelee Uber-taksia kyydissään matkustaja, joka haluaa vain nukkua ja nukkua. Minttu haaveilee kirjailijanurasta. Samalla hän on kateellinen ystävälleen Linnealle, jonka kirja julkaistiin, ja jota kaikki kirjallisuuspiirit ylistävät ja hehkuttavat. Mintulla on hurja määrä irtosuhteita, joiden päämääränä on saada edes hetken tyydytys. 

Hämmentynyt oli tosiaan se tunne, jota lukupiiriläiset tunsivat luettuaan kirjan. Toisaalta eräs lukupiiriläinen kertoi ajatelleensa, että kirja pitäisi lukea uudestaan, jos vaikka sitä kautta avautuisi uusia ulottuvuuksia. Luultavasti näin voi olla. Eräs lukupiiriläinen kertoi myös kiusaantuneensa lukemastaan ja oli miettinyt, tällaisiako ne hyvät kirjat ovat. Kirja ei ole yksinkertaisesti helposti lähestyttävä. Voidaanko edes puhua romaanista? 

Henkilöhahmoista Rauno oli lukupiiriläisille jollain tavoin parhaiten mieleen jäänyt. Lukupiirissä keskusteltiinkin, oliko taksin takapenkillä nukkuva matkustaja hänen vaimonsa. Ajatuksena sillä tasolla, että Rauno ajeli päämäärättömästi ympäri kaupunkia ja teki surutyötä. Lopulta saavuttiin kultaiselle portille, jonne vaimo jäi, avasi portin ja lähti kulkemaan loputonta polkua. Tämä kenties helpotti Raunon surua ja tuskaa. Jäähyväiset vaimolle oli kenties lopulta annettu. 

Lukupiiriläisiä kiusasi kirjassa myös mahdottomien sivistyssanojen käyttö. Itse en muista, googlasinko jonkin sanan, jota en tunnistanut, mutta osa lukupiiriläisistä kertoi näin tehneensä. Pitääkö hienoilla sivistyssanoilla kikkailla niin paljon, ettei lukija ymmärrä lukemaansa? Itselleni ainakin teksti oli osittain liian korkealentoista. 

Kirjaa lukiessani tunsin sivistymättömyyteni, koska en ymmärrä tämän kaltaista kirjallisuutta. Siitä huolimatta ihailen Viikilän kerrontaa. Kirjasta löytyy upeita ajatuksia. Aforismeja, joita on vain luettava uudelleen ja uudelleen, todetakseen, että tässä kaikki kiteytyy.

 

(tikunraapaisu)

Kuolemassa ymmärrämme, mitkä elämämme pienistä yksityiskohdista olivatkin suuria, mikä väliaikainen tai yhdentekevä pysyvää. Mikä pieni ihastus olikin suuri rakkaus.

Teivas (s.28)

 

Häpeä ja epävarmuus somistavat ihmisen kasvoja paremmin kuin varmat ajatukset.

Minttu (s. 287)

 

Kuitenkin se täytyy myöntää, että Taivaallisessa vastaanotossa kiehtoo erilaisuus. Kuinka erilaisia kommentoijien ja kertojien äänet ja taustat olivat. Ihmiskirjoa parhaimmillaan. Sellainenhan maailma on. Jokainen on oma persoonallisuutensa. Toisilla eri luonteenpiirteet korostuvat vahvemmin kuin toisilla. Ihmisten lähtökohdat ja kulttuuritausta ovat niin erilaisia, ettei ihmistä voida ikinä ajatella vakiomassana, vaan omina yksilöinään. 

Nyt, kun maailma on sekasortoisessa tilassa, tällainen kirja ei välttämättä ole ajalle kauhean suopea. Lukupiirissä useampi myönsi, että tällä hetkellä kaipaa luettavaksi kunnon romaaneja ja lohtuluettavaa. Ei liian vaikeaselkoisia kirjoja. 

Jukka Viikilä itse on sanonut Taivaallisen vastaanoton olevan himmeli. Jokaisella on oma mielikuvansa himmelistä. Yksi lukupiiriläinen oli pohtinut, löytyykö himmelin rakennelmasta tukilangat. Itse mietin, kuinka himmeli koostuu oktaedreista, joiden läpi voi katsella. Kuviot toistuvat ja himmelin läpinäkyvyys on paljastava. Kaikilla on jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tarkoittaako tämä sitä, että Taivaallisen vastaanoton tarinoilla on yhteys toisiinsa? Kevyt ja hennosti ilmavirrassa liikkuva. Läpinäkyvä. Aina uusia ulottuvuuksia saavuttava.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on erilainen kirja. Jos haluaa ravistella ja kokeilla itseään, tähän kirjaan kannattaa tarttua.

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 3- (asteikko 1-5).

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Lukupiiri otti vaihteeksi luettavakseen melko tuoreen kirjan, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016). Itselläni ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Helsinkiin sijoittuva kirja tietysti sinänsä kiinnosti, mutta muuten tartuin kirjaan ilman suurempia toiveita. Kirjan luettuani olin kuitenkin erittäin positiivisesti yllättynyt. Kirkes-kirjastoissa kirjaan on pieni jono, joten aivan helposti kirjaa ei luettavakseen saa.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja Helsingin vuosilta 1816-1840. Helsingin uudelleenrakennuskomitea on valinnut saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin arkkitehdikseen. Engelin perhe saapuu Suomeen vuonna 1816. Muutto on perheelle vaikea paikka. Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, että viipyisivät Helsingissä vain kuusi vuotta, mutta toisin kävi. Engel ei ikinä oppinut pitämään Helsingistä, mutta kaupungin rakentamisesta tuli Engelin elämäntyö. Ei kukaan itseään kunnioittava arkkitehti kieltäytyisi moisesta kunniasta. Yöpäiväkirjassa käydään läpi Engelin suunnittelemia rakennuksia ja niiden syntyprosessia. Etenkin Suurkirkko (nykyinen Tuomikirkko) saa Engelin yöpäiväkirjassa suuren osan. Engel kirjoittaa myös paljon tyttärestään Emiliestä, joka on heikkoverinen ja heikkokuntoinen. Pojistaan Engel vain mainitsee silloin tällöin yöpäiväkirjassaan. Kun Engelin perhe vaurastuu, rakentaa Engel itselleen puutarhan, josta hän saa paljon voimaa ja iloa.

Viikilän teksti on hienoa ja runollista proosaa. Lukupiiriläisiä kirjan verkkainen ja mietiskelevä teksti miellytti. Kuoleman läsnäolo on kirjassa koko ajan mukana, mutta kirjan kaunis teksti ei tehnyt kuolemasta ahdistavaa, vaan enemmänkin hieman surumielistä. Viikilän kuvaus Engelistä antaa kuvan yksinäisestä puurtajasta ja hieman ehkä ylimielisestäkin tai kenties kyse oli pelkästään Engelin ujoudesta. Engel ei ollut mikään seurapiiritaituri. Hän rakasti enemmänkin sitä, että sai tehdä rauhassa töitään. Engel oli myös mielestäni melkoisen etäinen jopa omalle perheelleen.

Kirja saa lukijan näkemään edessään Engelin suunnittelemien rakennusten nousemisen Helsingin kallioiselle maaperälle. Engelin pöydältä nousi yllättävän paljon rakennuksia myös muualle Suomeen. Kirjassa on myös viehättäviä yksityiskohtia. Yksi tällainen on kertomus ilmajokelaisen Juho Könnin rakentamista Könninkelloista. Suurkirkon kellotaulu ja koneisto nimittäin tilattiin Könniltä, vaikka Engel ei täysin luottanutkaan miehen ammattitaitoon. Kirjassa kerrottiin myös, kuinka Helsingin observatoriosta otettiin mallia Pietariin. Kun Engel nimitettiin intendenttikonttorin johtajaksi, perhe vaurastui ja he pystyivät rakentamaan oman talon puutarhoineen Bulevardille. Lukupiiriläiset mietiskelivät, kuinka hienoa olisi, jos Engelin koti ja puutarha olisivat säilyneet vuosisatojen saatossa.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista suosittelen kaikille arkkitehtuurista kiinnostuneille sekä Helsinki-intoilijoille. Kirja on mukava teos myös historian havinasta nauttiville.

Päivi Hidasta matkailua aloittelijoille -blogista kävi lukupiirikirjan innoittamana kävelyllä Engelin kaupungissa. Loistavia kuvia Päivi on ottanut.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 5- (asteikko 1-5).