24.1.2021

Kirja-arvonnan voittaja

 

Kirja-arvonta on suoritettu. Oikea vastaus oli tietenkin Manni. Kaikkihan sen tietävät, että Herra Karvajalka on oikeasti Manni ja Pasilan myrkky -dekkarisarjan aloitti Manni. Onnettaren ominaisuudessa oli random.org ja Herra Karvajalka toimi virallisena valvojana. Onnetar suosi Minttu47:ää. Onnea Mintulle! Laitan arvontavoitosta sähköpostia voittajalle. 

Kaikille muille ihanaa tammikuun jatkoa! Valoa kohti mennään.






Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

 

Voin rehellisesti myöntää, etten ymmärrä arkkitehtuurista mitään, enkä kauheasti tiedä suomalaisen arkkitehtuurin kovia nimiä. Siksipä olikin hienoa, kun sain mahdollisuuden tutustua Pirkko Soinisen uutuuskirjaan Valosta rakentuvat huoneet (Bazar, 2021). Kirjaan, joka esittelee Suomen ensimmäisen merkittävän naisarkkitehdin Olivia ”Wivi” Mathilda Lönnin (1872-1966). 

Wivi Lönn rakasti pienestä pitäen piirtämistä. Hänen suuri unelmansa oli opiskella arkkitehdiksi. Isä oli aina tukenut lapsiaan ja sanonut, että hänen tyttärensä saavat opiskella, mutta mitä tapahtuu, kun isä kuolee? Wivin elämä menee raiteiltaan. He joutuvat muuttamaan vuokralle ja äiti joutuu ottamaan vetovastuun talouden raha-asioista. Wivi on aivan varma, että hänen unelmansa murenevat ja hänen täytyy mennä naimisiin ja perustaa perhe. Hän kuitenkin kertoo unelmastaan äidille, joka haluaa tukea tytärtään kaikin tavoin. Wivi todellakin pääsee opiskelemaan arkkitehdiksi. 

Nainen arkkitehtina on käsite, jota kansakunta ei tunnu ymmärtävän 1800-luvun loppupuolella. Wivi kohtaa heti koulussa ennakkoluuloja. Mitä nainen tekee miesten valtakunnassa? Eihän naiset ymmärrä tällaisista asioista mitään. Wivi on kuitenkin sinnikäs. Hän tekee töitä, jotta hänen unelmansa toteutuisivat, ja miksipä eivät toteutuisi, koska hän on lahjakas. Arkkitehdiksi valmistuttuaan tulee uudet ongelmat. Häntä ei edelleenkään oteta todesta, vaan hän joutuu tekemään toisarvoisia piirtäjän töitä. Hän ei saa suunnitella, mutta siihenkin tulee lopulta mahdollisuus. Sen jälkeen Wivillä on taivas auki. Häneen aletaan luottaa ja hän saa yhä vaativampia töitä tehdäkseen. 

Jokainen voi miettiä, kuinka vaikeaa naisella on nyky-yhteiskunnassakin miehisillä aloilla. Tasa-arvosta puhutaan, mutta aina löytyy epäkohtia. Tästä kärsi myös Wivi Lönn, vaikka hän saikin tehdä työtä, jota rakasti. Rakennustyömailla rakennusmestarit ja rakennusalan ammattilaiset tulivat antamaan Wiville neuvoja tai kiistämään hänen piirustuksissansa olevia vaateita. Vaikka Wivi olikin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, niin arkkitehtonisia suunnitelmiaan hän puolusti viimeiseen asti. Niistä hän ei antanut periksi, koska tiesi, että asiat olivat tehtävissä ja laskelmat oli tehty oikein. 

Wivi asui äitinsä kanssa lukuun ottamatta vuosia, jolloin hän opiskeli Helsingissä arkkitehdiksi. Äidin ja tyttären välit olivat mutkattomat, mutta kun Wivi tutustui Hanna Parviaiseen, uranaiseen, joka sai myöhemmin Suomen ensimmäisenä naisena kauppaneuvoksen arvonimen, äiti ei hyvää tykännyt. Wivi ja Hanna ystävystyivät heti ensitapaamisella ja sen jälkeen kyläilyt alkoivat olla lähes jokapäiväisiä. Naisten välit alkoivat olla enemmän kuin pelkkien ystävättärien. Mitä ihmisetkin sanovat tuollaisesta? Eihän sellainen ole millään tavoin hyväksyttävää. Äiti yritti kaikin tavoin estää naisten suhteen. Hän jopa vaati, että he muuttavat Jyväskylästä Helsingin Kulosaareen. Jos Wivi joutui taistelamaan paikkansa valitsemallaan ammattialalla, joutui hän tekemään töitä myös sen eteen, että saisi antaa ja tuntea rakkautta. Rakkauden kohde ei vain sattunut olemaan vastakkainen sukupuoli. 

Pirkko Soininen avaa fiktiivisessä kirjassaan hyvin kauniita kuvia Wivi Lönnin suunnittelemista rakennuksista. Itselleni tuli tunne, että haluan nähdä noita rakennuksia ja tuntea niissä Wivin jättämän hengen. Wiville valon tuominen rakennuksiin oli ensiarvoisen tärkeää. Pidin myös siitä, kuinka valoisasti ja ilmavasti Soininen on piirtänyt Wivin elämänkaaren. Kirjan lyhyet luvut on ikään kuin päiväkirjamaisesti kirjoitettu vuosilukutasolla. Niissä on tilaa hengittää ja näkymät liukuvat lukijan silmissä. Soininen kuvaa upeasti myös matkoja, joita Wivi tekee ympäri Eurooppaa. Pariisin kujat ja kadut, alppimaisemien jylhyys ja Italian auringonpaiste. Rapeakuoriset croissantit, juustot ja hedelmät. Tuoksuja ja makuja. Mahtavia rakennuksia ja rakennusainevalintoja. 

Haluan kiittää Pirkko Soinista matkasta, jonka sain tehdä lukiessani Wivi Lönnin elämästä. Kirja on yksinkertaisesti huikea. Kirjan lähdeluettelo myös kertoo siitä, kuinka syvällisesti Soininen on uppoutunut Lönnin elämään. 

Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet ansaitsee lämpimät suositukset. Kirja kaikille, jotka rakastavat dokumentaarista kaunokirjallisuutta. Kirjan tarinan kautta saa myös aikamoisen tietopaketin suomalaisesta arkkitehtuurista ja liike-elämästä 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. 

Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet ilmestyy tiistaina 26.1.2021.



Kiitos kustantajalle saamastani ennakkokappaleesta.



22.1.2021

Liskojen ja kissan yö

 

Olihan taas yö! Tai ei voi sanoa taas, koska yleensä nukun yöni hyvin ja rauhallisesti. Mutta ei tarvitse kuin muutama asia, kun yöunet ovat pilalla. Mitä siis oikeastaan tapahtui? 

Mies, joka täällä asuu, oli lähdössä aamulla Kela-taksilla Meilahteen. Taksin piti tulla klo 5.50-6.05, mutta mies halusi, että hänet herätetään jo neljältä, että ehtii juoda aamukahvit ja ehkä syödäkin jotain. Siis minun täytyy laittaa herätyskello soimaan, koska mies ei välttämättä herätyskelloon soi. Aikainen herätys siis, mutta suunnittelin meneväni takaisin sänkyyn, kunhan mies on herännyt.



Edeltävä ilta oli sinänsä tavanomainen. Miehen sairauteen liittyvä ummetus tuli selätettyä ja siitä oikeastaan kaikki alkoikin. Illalla kaikki oli hyvin. Menin nukkumaan puoli yhdentoista aikaan ja nukahdinkin hyvin. Yöllä heräsin rytinään. Mies syöksyi vessaan. Ummetus oli vaihtunut ripuliksi ja siitähän show alkoikin. Kello oli puoli yksi ja uni pois. Aloin kuunnella, koska mies taas ryntää vessaan ja kyllähän niitä ryntäilyjä tuli. Joka kerta, kun mies juoksi vessaan, alkoi Herra Karvajalka huutaa huomiota. Mieluista oli myös syöksyä miehen jalkoihin sotkemaan askeleita. 

Kyllähän sen tietää, että kun tällaista tapahtuu, niin uni ei enää tule, vaan alkaa sängyssä pyöriminen. Mikään asento ei ollut hyvä ja kellon viisarit etenivät. Alkoi ahdistaa, eikä aikaakaan, kun herätyskello soi. Herätin miehen ja hän ei tehnyt elettäkään noustakseen. Alkoi ärsyttää entistä enemmän. Siirsin herätyksen viideksi, mutta en siitä huolimatta saanut nukuttua. Herra Karvajalka oli ehtinyt innostua aikaisesta herätyskellon soimisesta ja aloitti mekastuksensa ja sohvan tuhoamisen. Huusin, että olisi hiljaa ja siirsin kuitenkin herätyksen klo 4.40.



Herra Karvajalka vähät välitti kielloista. Melske kävi ja yhtäkkiä kävikin todella kova meteli. Syöksyin sängystä ylös. Ehdin vain nähdä kissan valkoisen hännän. Herra Karvajalka oli toteuttanut kielletyn haaveensa. Olimme jouluaikaan kieltäneet kissaa hyppäämästä kirjahyllylle, koska siellä oli yhdellä tasolla joulukukkia ja maljakoita. Edelleen on hyvässä muistissa vuosien takainen maljakkokatastrofi. Jostain syystä kirjahylly oli muodostunut kissan mielessä esteeksi, joka on ylitettävä. Herra Karvajalka oli hypännyt kukkatasolle ja siitä aivan ylimmälle tasolle, jossa on yksi miehen keräilemä peltiauto. Autohan sieltä hyllyltä oli tippunut maahan ja se meteli öisessä pimeydessä oli valtava.



Siinä vaiheessa totesin, että jos mies ei nouse, niin minä nousen ja laitan Herra Karvajalan ulos jäähylle. Laitoin samalla kissalle aamupalan ja luin lehteä sekä kirjaa. Mieskin jossain vaiheessa nousi ja alkoi valmistautua lähtöön. Klo 5.20 tuli Kela-taksilta tieto, että auto on tulossa. Menin linkistä katsomaan, moneltako tulee, niin ymmärsin aluksi, että arvio oli klo 6.02. Sitten kun seurasin auton liikkeitä tarkemmin, niin totesinkin, että auto on täällä kymmenen minuutin kuluttua. Miehelle tuli hieman kiire. Aamukahvi jäi juomatta. Tosin ei kuulemma olisi maistunutkaan. 

Taksin tullessa mies lähti reissuun. Herra Karvajalka nousi terassilla mangustiasentoon nähdäkseen paremmin, mitä tapahtuu. Eihän se oikein mitään auttanut, koska lunta oli joka puolella korkeat kinokset. Kun mies oli saatu matkaan, yritin ottaa Herra Karvajalan sisälle. Kissa oli sotkenut fleksinsä jotenkin eli piti mennä irrottamaan. Tästä Herra Karvajalka päätteli, että lähden hänen kanssaan aamulenkille. Yritti lähteä liikkeelle, mutta se oli pakko estää. Yöpaita päällä ja crocsit jaloissa ei ollut oikein sopiva ulkoiluasu.



Lopulta sain Herra Karvajalan sisälle. Sanoin, että nyt mennään takaisin nukkumaan ja nukutaan vaikka miljoonaan asti. Aloitan työt sitten, kun aloitan. Kuinka kävi? En saanut unta. Pyörin sängyssä ja havahduin vähän yli seitsemän. Ei muuta kuin työläppäri auki ja töiden pariin. Ensi yöstä todellakin odotan rauhallisempaa. 

Onko teillä keinoja, joilla nukahtaa uudestaan, js yöllä herää johonkin poikkeukselliseen juttuun?

 

 

17.1.2021

Annamari Marttinen: Korsetti

 

Viime vuoden viimeisessä lukupiirissä keskusteltiin Annamari Marttisen Korsetista (Tammi, 2018). Kyllä taas kerran kiitän lukupiiriä, koska tämäkin kirja olisi muuten saattanut jäädä lukematta. Samalla kiitän kirjailijaa, joka on nostanut kirjan tarinan aiheeksi transvestiittisuuden. Aiheen, josta jokaisella löytyy mielipide, mutta josta ei kuitenkaan juurikaan mitään tiedetä. 

Pauli on pienestä pitäen ihaillut naisten kauniita vaatteita ja meikkejä. Hänestä on ollut huikeaa olla äidin kanssa alusvaateostoksilla. Aivan kuin olisi käynyt jossain satumaassa. Nuorena miehenalkuna Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn ja antaa pukea itsensä naiseksi. Jotain tapahtuu ja Pauli näkee itsensä peilistä Suskina. Suski, joka on piilotellut vuosikaudet saa edelleen jäädä pimentoon, mutta Pauli ei Suskista eroon pääse. Hän haluaa elää Suskina. Salaa, jotta tyttöystävä, vanhemmat ja kaveripiiri eivät saisi tietää. 

Paulin varttuessa hän alkaa seurustella vakituisesti. Voisiko hän kertoa naisystävälleen halustaan pukeutua naiseksi? Vaikeuksiahan siitä syntyy. Seuraavassa suhteessa hän päättää olla hiljaa. Pauli rakastuu Henriikkaan, jonka kanssa hän solmii avioliiton. Vuodet vierivät ja Pauli pysyttäytyy miehen roolissa, kunnes hänelle alkaa tulla pidempiä työkeikkoja, joissa hän joutuu asumaan vieraalla paikkakunnalla. Suski kuiskii edelleen hänen korvaansa, eikä tarvita kuin pieni tyrkkäys, niin Suski on valloillaan. Suski on niin valloillaan, ettei Pauli voi pitää asiaa enää salassa vaimoltaan. Kaatuuko avioliitto vai voiko Henriikka ymmärtää miestään? 

Monella lukupiiriläisellä oli kirjan luettuaan hämmentynyt olo. Useimmilta lukijoilta puuttui tieto, millaista transvestiitin elämä on. Jos nainen pukeutuu miehen vaatteisiin, ei se yleensä kohahduta tai naurata. Mutta jos mies pukeutuu naiseksi, niin johan löytyy osoittelijoita ja naureskelijoita. Miksi tämä on näin? Mielenkiintoista oli lukea myös siitä, että transvestiitit kutsuvat itseään lempinimellä tiitti. Itse en ollut tällaista ikinä kuullutkaan. Lukupiiriläisiä hämmästytti myös se tieto, jonka yksi lukupiiriläinen kertoi, että transvestismi luokiteltiin Suomessa kansainvälisen tautiluokituksen perusteella sairaudeksi vuoteen 2011 asti. Siis mitä? Kymmenen vuotta sitten transvestiitti on luokiteltu sairaaksi? Huh huh! 

Marttisen tekstiä kehuttiin sujuvaksi. Tarina eteni koko ajan, eikä lukijan tarvinnut miettiä, missä mennään. Kirjan tarinan aikakausi aiheutti lukupiirissä pienoista keskustelua. Oliko kirjan alku 1980-luvulta vai jo 1970-luvulta? 

Paulin elämän kehityskaari oli kirjassa kuvattu hyvin. Pauli on sisäänpäin kääntynyt ja hänen elämäänsä varjostavat transvestiittisuuden aiheuttamat itsesyytökset ja pelkotilat. Ei ole ihme, jos ihmismieli murtuu, kun koko ajan pitää laskelmoida jokainen askel ja teko. Ei sellaista kestä kukaan. Kertomuksessa tuli hyvin myös esiin se, ettei Paulin transvestiittisyys liittynyt millään tavoin seksuaalisuuteen. Seksuaalisesti hän oli mies. 

Transsukupuolisuutta on nostettu viime aikoina otsikoihin melkoisesti, mutta on muistettava, että transvestiitti on eri asia. Transsukupuolinen ihminen kokee ristiriitaa syntymässä määritetyn sukupuolen kanssa ja ihmisellä on vahva halu vaihtaa sukupuolta. Transvestiitti puolestaan haluaa pukeutumisella tuoda esiin naisellista tai miehistä puoltaan. Nuori korkeushyppääjä Jere Nyström pukeutuu kaunottareksi, mutta siitä huolimatta hän haluaa kilpailla miesten sarjassa. Otsikoissa hänet mielletään transsukupuoliseksi, mutta voiko hän kuitenkin olla transvestiitti? Tuntematta Jereä ei tähän voi vastata. Hienoa kuitenkin on, että Jere uskaltaa olla oma itsensä. Samoin täytyy kiittää sitä asiakaspalvelijaa, joka ennen joulua palveli minua eräässä liikkeessä. Miehen ääni, mutta ulkonäöltään upea nainen. Tässäkään tapauksessa en voi sanoa, oliko kyseessä transsukupuolinen vai transvestiitti, mutta mahtavaa, että kyseinen henkilö on uskaltautunut asiakaspalvelutehtäviin. Ei ihan helppo paikka. 

Transvestiitteja ajatellessa voi myös miettiä sellaista, että historiassa miesten pukeutuminen on ollut uljasta ja loistokasta. Voi myös miettiä skotlantilaisten miesten kansallispukuun kuuluvaa kilttiä. Milloin pukeutuminen on sukupuolittunut? Pohtia voi sitäkin, että meihin on iskostettu ajatus siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Ehkä tulevaisuudessa ollaan avarakatseisimpia tämän suhteen. 

Annamari Marttisen Korsetti on kirja, joka herättää paljon ajatuksia ja ravistelee lukijaa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).







Kirja-arvonta

 

Tammikuu on siitä kiva kuukausi, että aurinko alkaa pilkahdella ja ihmismieli saa valohoitoa itselleen. Maailma näyttää pitkästä aikaa taas paljon kauniimmalta ja iloisemmalta paikalta. Minäkin haluan jakaa jollekin onnekkaalle iloa talvi-iltojen varalle. Laitetaan siis arvonta pystyyn. 

Palkinto: Kale Puontin uutuuskirja Milo 

Arvonnan säännöt: 

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.

2. Kirjoita kommenttikenttään, mikä oli Kale Puontin Pasilan myrkky -dekkarisarjan ensimmäisen osan nimi.

3. Lisää kommenttiisi sähköpostiosoitteesi, niin saan sinuun yhteyden voiton sattuessa kohdallesi. 

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 24.1.2021 klo 18.00. Tämän jälkeen ilmoitan voittajan erillisessä blogipostauksessa sekä otan yhteyttä voittajaan sähköpostitse. 

Arpaonnea kaikille! 

Kiitos kustantajalle arvontakirjasta.




 

 

16.1.2021

Kirjatilastoa vuodelta 2020


Olisi pitänyt kirjoittaa tämä postaus aikaisemmin, mutta en ole saanut istuttua koneen äärelle etätyöpäivien jälkeen ja on ollut muutenkin kaikkea mahdollista mielen päällä. Nyt on kuitenkin hyvä aika tehdä tilintekoa viime vuoden luetuista kirjoista. 

Vuoden 2020 aikana luin yhteensä 54 kirjaa eli noin kirjan viikossa. Luettuja sivuja oli yhteensä 18.625. Kirjan keskimääräiseksi sivumääräksi tulee 345 sivua, vaikka oikeasti ohuimmassa kirjassa oli sivuja 175 ja paksuimmassa 906. Kaikki kirjat luin, koska en jaksa keskittyä äänikirjoihin. Joskus yritin kissan ulkoilutuksen ohessa kuunnella kirjoja, mutta minua häiritsi suunnattomasti se, etten kuullut luonnon ääniä. Ehkä äänikirjat odottelevat kohdallani parempia aikoja. 

Mielenkiintoista on tietää, kuinka lukemiseni painottuu. Ei paljon yllättänyt, että kesäkuukausina olen lukenut enemmän. Tämä johtuu varmasti ainakin siitä, että kissaulkoilujen ohessa ehtii lukea paljon. Se kun sattuu usein olemaan sitä, että Herra Karvajalka tuijottaa jotain hiiren- tai myyränkoloa. Tarkkailua saattaa kestää todella pitkäänkin. Mitäpä ihminen siinä muuta kuin lukisi samalla. Ihmettelin joulukuun yhtä luettua kirjaa, mutta siihen on syynä se, että aloitin joulukuussa lukemaan yhtä möhkälekirjaa, jonka lukemista olen jatkanut tämän vuoden puolella.



Ei pitäisi miettiä, kumpi tai mikä sukupuoli on kirjan kirjoittanut, mutta halusin silti tehdä tällaisen vertailun. Surullistahan se on, että peräti 74 % lukemistani kirjoista on ollut naisten kirjoittamia. Toki voin puolustautua sillä, että miesten kirjoittamia kirjoja oli 12 kpl eli yksi kirja kuukautta kohti.



Olen lukenut kaikki kirjat suomeksi, mutta kiinnostusta herättää tietysti sekin, millä kielellä kirjat ovat alun perin kirjoitettu. Suuri yllätys ei liene se, että minun kohdallani suomi on vahva voittaja. Englanti toisena ja ruotsi kolmantena. Yli puolet kirjoista on ollut suomenkielisiä alkujaan. Niin se vain on, että pidän kotimaisesta kirjallisuudesta.



Lukemieni kirjojen alkuteoksista vanhin oli vuodelta 1847. Viisi kirjoista oli kirjoitettu 1900-luvulla ja loput tämän vuosisadan puolella. Alla oleva grafiikka ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta kertoo kuitenkin sen, minkä ikäisissä kirjoissa pääpaino on ollut.



Minua kiinnosti tietää myös se, minkä kustantajien kirjoja suosin vai onko mitään suosimista edes olemassa. Kyllähän siellä kolme kovaa on kärjessä, vaikka ei nuo muutkaan mitään huonoja kustantajia ole. On vain sattunut käsiin juuri näiden kustantajien kirjoja eniten. Yksittäisten kustantajien kirjoja luin kymmenen kappaletta.



Näistä voisi tietysti tehdä vaikka minkälaisia kaavioita, mutta nämä on tehty ihan oman mielenkiinnon pohjalta. Yritän jatkaa tänä vuonnakin kirjojen tilastointia, koska tilastotiedehän on aina kiinnostavaa. 

Tästä voi tietysti päätellä myös sen, että olen keskiverto lukija. Yksi kirja per viikko on ihan hyvä tahti. Enempää en varmasti edes ehtisi lukea. 

Oletko sinä tehnyt tilastointia lukemistasi kirjoista? 



7.1.2021

Kale Puonti: Milo

 

Loppukesästä riemuitsin suomalaisen dekkaritaivaan uusimmasta nimestä Kale Puontista, jonka uutuuskirja Manni ihastutti, eikä pelkästään nimen takia. Kyllähän te kaikki sen tiedätte, että Herra Karvajalka on oikeasti Manni. Viime vuoden synkkien sävyjen jälkeen oli hienoa saada luettavaksi Kale Puontin Pasilan myrkky -dekkarisarjan toinen teos Milo (Bazar, 2021). Synkkiä asioita kirjassakin, mutta tämän lukijan mielestä todella viihdyttävää luettavaa. 

Rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen on palannut pitkiltä lomilta töihin. Eihän se töihin paluu ikinä mitään mukavaa ole, mutta Pesoselle se on vielä rankempaa. Tiedossa olisi kuulustelu virkavelvollisuuden rikkomisesta. Kaiken lisäksi hänet passitetaan vastaamaan valtakunnalliseen neuvontapuhelimeen. Ei jestas! Sehän tietää sitä, että kaiken maailman vinksahtaneet soittelevat ja heitä pitää neuvoa asiallisesti. 

Albanialainen Fatjon Milo on palannut Suomeen. Hänen on tarkoitus ottaa haltuunsa setänsä hallinnoima huumekauppa Suomessa. Milo on ollut pari vuotta pois maisemista ja huumevelkoja on alettava periä tosissaan. Hänen ystävänsä Rama ja Hasa eivät ole saaneet mitään aikaiseksi. Hasa on vartioinut huumevarastoa ja Rama laittanut huumeita liikaa liikenteeseen saamatta niistä maksuja. Ramalla on kuitenkin ajatus. Yökerhoissa huumeet liikkuvat, joten paras olisi mennä paikan päälle ja laittaa kauppa käymään. Pintaliitäjät maksavat kerta-annoksista hyvin. Tosin tässäkään ei käy hyvin. Helsinkiläisessä hotellissa kuolee kaksi nuorta naista huumeisiin. Mitä Milo keksii seuraavaksi? Hänen on löydettävä ulospääsy huumeveloista. Vaikka setä on setä, ei hän siitä huolimatta halua odottaa huumerahojaan. 

Johan oli menoa! Milossa jatkuu tarinankerronta samalla tavoin kuin Mannissa. Luvut ovat suhteellisen lyhyitä ja napakoita. Ei kikkailla liioilla juonikuvioilla, vaan pysyttäydytään asiassa ja vain sellaisten juonihenkilöiden keskuudessa, jotka ovat tarinan kannalta tärkeitä. Jokaisessa luvussa keskitytään yhden henkilön kautta tarinan tapahtumiin. Tämä toimii ällistyttävän hyvin. Lukija tietää koko ajan, mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen, mutta jännitys säilyy loppuun saakka, kun poliisi yrittää saada rikolliset kiinni. Kaiken lisäksi kerronta on hyvin realistista, ja miksei olisi. Onhan Kale Puonti työskennellyt yli 30 vuotta poliisina huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa. Hän todellakin osaa esittää asiansa selkeästi turhia lisäilemättä. 

Puontin luomat henkilöhahmot ovat loistavia. Pesonen, joka haluaa kulkea omia polkujaan välittämättä kaikista säännöistä ja ohjeista. Hänelle on tärkeintä, että syylliset saavat rangaistuksensa ja pienempiä tekijöitä voidaan kohdella lievemmin, jos he auttavat poliisia ratkaisemaan rikoksia. Milon huumemiehillä on myös omat toiveensa elämälle. Eivät he välttämättä halua loppuelämäänsä viettää huumemaailmassa. He ovat yleensä ajautuneet huumemaailmaan, koska ei ole ollut muita vaihtoehtoja. Jos Albaniassa käsky käy, on sitä noudatettava. 

Huumemaailma on kamala, enkä edes voi ymmärtää, kuinka nykyään monet nuoret hyväksyvät huumeiden niin sanotun viihdekäytön. Kirjan tarinassa tämä tulee hyvin esiin. Kuinka ihmeessä fiksut ja koulutetut ihmiset suovat itselleen huumeiden käytön, kun ovat vapaalla? Täytyy myös myöntää, että kun Puonti nimeää kirjassa huumeiden nykynimityksiä, niin kyllä tämä täti on aivan kuutamolla. Sellaisia nimityksiä, joita en ole ikinä aikaisemmin kuullut. Olen luultavasti todella pihalla huumemaailmasta ja hyvä niin. Huumeet aiheuttavat niin paljon pahaa jälkeä. Se tulee myös kirjan tarinassa esiin. 

Ikinä ei pitäisi verrata kirjoja, mutta täytyy myöntää, että pidän Milosta melkeinpä enemmän kuin Mannista, vaikka Manni on aina Manni. Milon tapahtumat eivät missään nimessä ole mukavia, mutta jotenkin tuntui, että Mannissa meno oli jollain tavalla likaisempaa ja ehkä raaempaakin, vaikka näissä kirjoissa ei väkivallalla mässäillä. 

Pasilan myrkky -dekkarisarja saa syksyllä jatkoa. Syyskuussa ilmestyy Virkki, joka menee ainakin tämän naisen lukulistalle. Odotan myös innolla, jos ja kun Mannista ja Milosta tehdään elokuva tai tv-sarja tai molemmat. Oikeudethan on jo myyty. 

Kale Puontin Milo on dekkari, jota ei meinannut malttaa laskea välillä käsistään. Tätä kirjaa ei kannata sivuuttaa, jos tykkää dekkareista.



Lämmin kiitos kustantajalle loistavasta lukuelämyksestä.



3.1.2021

Vesitornin vuosi 2020

 

Tämänkin postauksen olisi voinut tehdä jo joulukuussa, mutta jäi tekemättä. Siitä huolimatta läväytetään nyt esiin viime vuoden kuvat Keravan vanhasta vesitornista, koska tämähän alkaa muodostua perinteeksi. 

Olen kuvannut kuvat kännykkäkameralla, enkä ole pahemmin muokkauksia tehnyt. Hieman ehkä reunoja leikellyt. Olen pyrkinyt kuvaamaan vesitornin aina kuukauden ensimmäisenä päivänä iltakuuden aikaan. Tosin välillä kuvaaminen on unohtunut. Joka tapauksessa kuvat on aina otettu kuukauden alkupäivinä. 

Pitemmittä puheitta, annetaan vesitornin kertoa vuodestaan.


Tammikuu


Helmikuu


Maaliskuu


Huhtikuu


Toukokuu


Kesäkuu


Heinäkuu


Elokuu


Syyskuu


Lokakuu


Marraskuu


Joulukuu


Vertaillessa edellisten vuoden kuviin, en voi käsittää, kuinka pimeitä tammi-, marras- ja joulukuu olivat viime vuonna. Joko kännykän kamera vetelee viimeisiään tai vuosi kärsi alakulosta, kuten moni muukin kauheana koronavuonna. Heinäkuun ja syyskuun kuvat ovat taivasväreiltään hyvin samanlaiset. Usein syyskuussa on ollut hyvin kaunista, mutta viime vuonna syyskuu alkoi harmaissa merkeissä. Suosikkini kuvista on elokuu. Kerrankin kunnon valkoisia pilviä sinisellä pohjalla. 

Olen muissakin blogeissa nähnyt näitä kuva kuukaudessa otoksia. Tosin he ovat esitelleet kuukauden kuvan joka kuukausi, eikä näin kuin minä, että koko vuosi räväytetään kerralla esille. Näitä tällaisia postauksia on joka tapauksessa mukava katsella ja lukea. Yleensä näistä näkee vuodenkulun erittäin hyvin. 

Pidätkö sinä tällaisista kuvapostauksista?

Edellisten vuosien kuvakoosteet löytyvät täältä: 

Vesitornin vuosi 2019

Vesitornin vuosi 2018

Vesitornin vuosi 2017





1.1.2021

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

 

Vielä on muutama kirja viime vuodelta postaamattomien pinossa. Marjo Heiskasen Mustista koskettimista (Siltala, 2017) keskustelimme lukupiirissä marraskuussa. Kirjan luin jo lokakuussa, joten siitä syystä postauksessa on syksyinen kuva. 

Sere Metsätsalo on pianisti, jolla kunnianhimoa riittää. Hän on perustanut trion, jonka on tarkoitus esittää Seren valikoimaa vaativaa musiikkia. Viulisti Laura on oman tiensä kulkija, joka taitaa musiikilliset kiemurat. Mats puolestaan on sellotaiteilija, jonka maailma alkaa revetä, kun hän huomaa, ettei soittamisesta meinaa tulla mitään. Trio matkaa konsertista toiseen junalla. Sere pelkää lentämistä. Trion mukana seuraa assistentti Sari, joka toteuttaa Seren pienimmätkin pyynnöt. 

Jokin hiertää trion rivejä. Seren kanssa on hankala soittaa. Voisiko duo toimia paremmin? Ilman sellistiä? Vai mikä olisi paras vaihtoehto? Seren mielentilat muuttuvat, eikä naisen vaateisiin meinaa pystyä kukaan muu kuin Sari. Uskollinen ja kiltti assari. Onko Sari kuitenkaan tyytyväinen olotilaansa? Voisiko hän toimia jonkun muun avustajana kuin itsekkään Seren? Musiikillisten virtojen viedessä kirjan tarina kehittyy tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi. Voiko mustalta nähdä mitään? 

Lukupiirissä kirja aiheutti melkoista keskustelua. Tarinan pianokuvaukset sekä klassisen musiikin kuviot ihastuttivat. Toisen mielestä tarinassa oli liikaa latausta. Latausta kirjasta todellakin löytyi. Välillä tuli jopa hieman piinaava tunne. Haluanko lukea eteenpäin, koska en ole varma, pidänkö siitä, mitä kirjan sivuilta löytyy. Kirjan tarina ahdisti ainakin allekirjoittanutta toisinaan. Terminologiaa kirjasta löytyi myös yllin kyllin. Musiikillisten termien maastossa tuli välillä tunne, että tarvitaan suomi-musiikki-sanakirja, jotta olisi kaiken lukemansa ymmärtänyt. Kirjan rakenne oli selkeä, vaikka lukupiirissä olikin puhetta, että ensimmäisestä kolmanneksesta oli vaikea saada otetta. Keskikohta oli ymmärrettävää, mutta loppuosa taas vaikeaselkoinen. 

Marjo Heiskanen kuvaa Seren erittäin vaikeana henkilönä. Hän ikään kuin asetti itsensä jalustalle ja pelkäsi sitä, että joku olisi häntä lahjakkaampi muusikko. Tosin jossain vaiheessa Sere myönsi, että Laura oli häntä taitavampi. Sere myös arvosti sitä, mitä Sari teki. Tuli kuitenkin tunne, että lentopelko ei ollut Seren ainoa pelko. Hänestä kuvastui musiikin suhteen kontrollifriikki, joka ei anna tuumaakaan periksi. Seren inhimillisyys nousi esiin vain mökillä ollessa, jossa häneen ei kohdistunut paineita. Hän pystyi ikään kuin hengittämään. 

Ihmismieli on kummallinen. Ei sitä ole ikinä tullut ajatelleeksi, millainen tajunnanvirta pianojakkaralla on menossa. Kirjan tarina vahvisti näkemystä siitä, että taiteilijat ovat herkkiä ihmisiä. Useilla heistä taitaa pyöriä mielessä ajatus, kelpaanko taiteilijana suurelle yleisölle. Muusikkoa ahdistaa varmasti myös urautuminen. Jos työ ei enää anna mitään, niin kannattaako pelkän rahan takia musisoida. Itse sanon tietysti, koska elää pitää, niin töitä on tehtävä, vaikkei siitä kauheasti irti saisikaan. Tosin minä en ole taiteilija. Täytyy muistaa myös se, etteivät kaikki työpäivät ole yhtä laadukkaita, ei edes muusikoilla. 

Luin marraskuussa Kjell Westön Tritonuksen, josta löytyi musiikillisten ainesten lisäksi paljon tummia sävyjä, kuten Mustista koskettimista. Molemmat kirjat kertovat musiikkitaiteilijan ahdistuksesta. Oli jotenkin jännä tunne, kun tajusi, kuinka paljon samankaltaisuuksia kirjoissa on, vaikka kirjat ovatkin täysin omia teoksiaan. Kirjan nimi Mustat koskettimet symbolisoi hyvin kirjan synkkiä sävyjä. Marjo Heiskanen on itse työskennellyt pianistina. Väistämättä tuli mieleen, kuinka paljon kirjasta löytyy omaelämäkerrallisuutta. 

Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on kirja kaikille, jotka nauttivat musiikkimaailman termeistä, eivätkä hätkähdä kirjan tuomaa jännitettä. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).




 

 

 

 

Parempaa Uutta Vuotta 2021!

 

Vuosi vaihtui perinteiseen tapaan. Menin sänkyyn kymmenen aikoihin illalla. Luin aikani, mutta kun silmäluomet alkoivat mennä kiinni, päätin luovuttaa. Kello oli ehkä vartin yli yksitoista. Kolme varttia vuodenvaihteeseen, mutta en jaksanut valvoa. Puoliltaöin toki kuulin unensekaisen horroksen läpi ilotulitteiden pauketta. Oli melko kovaäänistä ja välillä paukuttelua kuului tiuhaakin tiuhempaan tahtiin. Siitä huolimatta en jaksanut nousta sängystä ylös katsoakseni, millainen värimeri taivaalla näkyisi. En ole koskaan ollut mikään ilotulitteiden ystävä. Herra Karvajalan astuessa elämäämme selvisi aika nopeasti myös se, että pieni kissakaan ei ilotulitteista tykkää. Tosin tänä vuonna herra istui melko tiiviisti ikkunalaudalla ja olisi halunnut mennä terassille haistelamaan ulkoilmaa. Ei päästetty. 

En tee uuden vuoden lupauksia, koska ne eivät kuitenkaan pidä. Turha yrittää kevyempää elämää, jos mieli on täynnä myllerrystä kaikista muista murheista. En myöskään lupaa liikkua enemmän. Jos liikun, niin liikun. Jos en liiku, niin en liiku. Alkoholista ei tarvitse edes puhua, koska juon alkoholia nykyään ehkä 1-3 kertaa vuodessa ja silloinkin vain yhden tai kaksi juomaa. Sen toki lupaan, että otan koronarokotuksen. Haluan, että maailma olisi vuoden kuluttua paljon parempi paikka elää, eikä koronaa tarvitsisi enää pelätä.

Blogipostausten määrä tippui viime vuonna entisestään. Ensin ajatukset nujersi korona. Sen jälkeen omat sairausepäilyt sekä miehen vakava sairastuminen. Ei vain pystynyt kirjoittamaan useammin. Lisäksi etätöiden kotikonttori aiheutti sen ahdistuksen, etten halunnut istua vielä illallakin koneen äärellä. Tälle vuodelle en lupaa postausmäärien lisäyksiä, mutta olen siitä huolimatta kiitollinen teille jokaiselle ihanalle blogini lukijalle. Olette mahtavia. 

Blogini täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Oho. Aikamoista, vaikka alkuvuosina postausmäärät olivatkin todella vähäiset. Oli töiden ohella opiskelua, enkä vielä silloin ollut saanut ideaa kirjoittaa lukemistani kirjoista ja näkemistäni teatteriesityksistä. Täytyy kyllä myöntää, että blogimaailma on tuonut elämääni kaikkea sellaista, jota en muuten olisi kokenut. Lisäksi olen saanut tutustua upeaakin upeampiin ihmisiin. Kiitos teille kaikille. Täytyy kesäkuussa keksiä jotain, kun on virallinen 10-vuotispäivä. 

Vuodelta 2021 odotan tasaisempaa menoa. Toivon, että mieheni saisi hyvää hoitoa, vaikka mitään ei olisikaan tehtävissä. Toki toivon, että ihme tapahtuu, mutta olen silti realisti. 

20-luvun piti olla iloinen, mutta vielä se ei ole sitä puolta näyttänyt. Sitä odottelen edelleen. 

Kaikkea hyvää sinulle rakas blogini lukija! Toivotaan, että tämä vuosi on parempi kuin edellinen.