Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Klassikkohaaste)

 

Kirjabloggaajien 12. klassikkohaastetta isännöi Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista. Itse olen toista kertaa haasteessa mukana. Kirjaksi valikoitui Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Tähänkin on oma syynsä, mutta siitä postauksessa myöhemmin lisää. 

Vanha kuubalainen kalastaja Santiago on kokenut epäonnea kalastuksessa. Kahdeksankymmentäneljä päivää on kulunut ilman saalista. Tilanne näyttää toivottomalta, mutta hän on varma, että hänen onnensa vielä kääntyy. Santiagon paras ystävä on nuori poika Manolin, joka on saanut kalastusoppinsa vanhukselta. Manolin haluaisi edelleen kalastaa vanhuksen kanssa, mutta hänen vanhempansa ovat kieltäneet sen, koska eivät enää usko vanhuksen kalastusonneen.

Kahdeksaskymmenesviides aamu koittaa. Vanhus on päättänyt, että tänään hän menee kauemmaksi ulapalle. Hän soutaa varmoin ottein, mutta antaa myös virran kuljettaa venettä. Vanhus on ollut oikeassa. Hänen syöttiinsä tarttuu valtava miekkakala. Niin valtava, ettei vanhus ole eläissään nähnyt. Miekkakala ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa. Kala taistelee vastaan. Kuluu tunteja. Kuluu yö ja kuluu toinenkin yö ennen kuin miekkakala väsyy. Vanhus saa lopulta hengen vastustajastaan ja kotimatka voi alkaa. Kotimatka saa kuitenkin traagisen käänteen. Hait vainuavat miekkakalasta lähtevän verivanan. Vanhuksella alkaa uudet taistelut haita vastaan. Hait eivät päästä maittavaa ateriaa otteistaan, vaan lopulta miekkakalasta on vain ranko jäljellä. Vanhus on hävinnyt ottelun. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on reilu satasivuinen tarina. Lyhyydestään huolimatta tarina on intensiivinen ja tunnetta täynnä oleva. Syy, miksi valitsin kirjan klassikkohaasteeseen, on se, että lukiossa meidän piti lukea Vanhus ja meri. Tästä on aika noin kolmekymmentäviisi vuotta. Muistan, kuinka tarina imaisi minut mukaansa ja luin kirjan kertaheitolla läpi. Kirja on jättänyt minuun voimakkaan lukujäljen. Halusin nähdä, millainen vaikutus kirjalla olisi minuun nyt, kun vuosikymmeniä on kulunut ja ehkä viisauttakin tullut lisää. Vastaus on kyllä. Vanhus ja meri kiehtoi minua edelleen ja luultavasti vielä voimakkaammin kuin lukioikäisenä. Käsittämätöntä, kuinka tällainen tarina voi vangita, vaikken edes ole millään tavoin merihenkinen, enkä tiedä kalastuksesta yhtään mitään, mutta syy onkin siinä. Vanhuksen tarina on yksinkertaisuudessaan hyvin inhimillinen. 

Santiagon ja miekkakalan taistelu symbolisoi sitä, kuinka ikinä ei saa antaa periksi. On annettava kaikkensa viimeiseen asti, vaikka ehkä tietäisikin olevansa häviäjä. Tätä pitää kunnioittaa. Itse taidan olla enemmän luovuttaja. En jaksa taistella asioista, joista tiedän jo etukäteen, etteivät ne johda mihinkään. Sen sijaan olen kyllä kärkäs puolustamaan asioita, joita pidän tärkeänä. Voin jopa sanoa suuttuvani, jos joku vähättelee jotain minulle tärkeää asiaa. 

Hemingway kuvaa kauniilla tavalla vanhuksen ja pojan ystävyyttä. Heidän suhteessaan on jotain sellaista, jota voisi kuvitella olevan isoisällä ja lapsenlapsella. Poika pitää vanhusta mestarina ja hän itse on kuuliainen oppipoika, joka huolehtii myös vanhuksen ravinnosta ja nukkumisesta. Vaikka vanhuksen ja pojan kalastusmatkat olivat loppuneet, toivoi vanhus moneen kertaan kalastusreissunsa aikana pojan olevan läsnä. Pidin myös siitä, kuinka mutkattomasti vuosikymmenten ikäerolla varustetut miehet keskustelivat baseballista. Tällainen yksityiskohta toi kirjan tarinaan viehättävää sympaattisuutta. 

Vanhus tosiaan menettää pelinsä haille, eikä hänellä ole muuta tehtävää kuin palata kotiin nukkumaan. Vaikka moni olisi varmasti halunnut vanhuksen voittavan kilpailun, on kirjan loppu huikea. Kirja päättyy sanoihin: 

Ylhäällä tien varrella majassaan vanhus nukkui jälleen. Hän nukkui vatsallaan, ja poika istui vieressä katsellen häntä. Vanhus näki unta leijonista. (s. 133) 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea on ilmestynyt vuonna 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi samana vuonna. Itse luin Tammen Keltaisen kirjaston painoksen vuodelta 2007. Kirjan on suomentanut Tauno Tainio. Vuonna 1953 Ernest Hemingway voitti kirjallaan Vanhus ja meri Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 1954 kirjailija palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Vanhuksesta ja merestä on tehty myös useita elokuvia. Kirja on niin ikään innoittanut teattereita. Kansallisteatteri tarjosi viime kesänä Vanhuksen ja meren lukudraamatallenteena Äänikanavallaan. Itse en tallennetta kuunnellut ja nyt hieman kirpaisee syvältä. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on klassikko, joka on yksinkertaisesti hieno. Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella. 

Edellisessä klassikkohaasteessa luin D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan.

 

D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja (Klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien 11. klassikkohaaste on tässä ja nyt, ja sitä emännöi Jane Kirjan jos toisenkin -blogista. Itse olen ensimmäistä kertaa mukana haasteessa. Toki luen silloin tällöin klassikoita, mutta jotenkin klassikkohaaste menee aina ohi. Nyt oli kuitenkin hyvä syy klassikkoon, ja muistin haasteenkin. Syksyllä Teatteri Jurkan ensi-iltaan tulee D. H Lawrencen kirjaan perustuva näytelmä Lady Chatterleyn rakastaja. Yhteistyössä Jurkan kanssa pääsen katsomaan näytelmän, mutta tehtäväksiantoon kuuluu lukea myös kirja. Mikäpä siis parempi syy klassikolle kuin teatteri? 

Constance on naimisissa sodassa halvaantuneen Sir Clifford Chatterleyn kanssa. Pariskunta on muuttanut asumaan Cliffordin kotiin Wragby Halliin. Clifford on aluksi hyvin toiveikas, mutta vuosien saatossa hän alkaa vaipua epätoivoon. Mielialan vaihtelut ovat hurjia, mutta siitä huolimatta tyyneyttä täytyy yrittää pitää yllä. Constance eli Connie istuu miehensä vieressä ja kuuntelee hänen tarinointiaan. Connie alkaa kuihtua, koska elämä kartanossa on varsin kurjaa. Nuori nainen kaipaa virikkeitä ja miehen kosketusta. 

Kun kartanoon palkataan rouva Bolton huolehtimaan Cliffordin vaateista, vapautuu Connielle enemmän aikaa. Hän on salaa tyytyväinen. Mitä vähemmän Connie on Cliffordin rinnalla, sitä tyytyväisempi hän on. Wragbyssa ei kuitenkaan ole seurapiirejä, eikä hän niitä oikeastaan kaipaakaan. Luontoa kuitenkin riittää. Connie alkaa vaellella pitkin niittyjä ja metsiä. Välillä myös Clifford lähtee moottorituolillaan hänen seuraksensa. Eräällä retkellä Connie tapaa kartanon maille palkatun riistanvartijan Mellorsin. Ensitapaaminen ei ole sykähdyttävä, mutta kumpikaan heistä ei tiedä, mitä on tulossa. Satunnaisia kohtaamisia alkaa tulla useamminkin, eikä aikaakaan, kun Connie ja Mellors ovat rakkauden sokaisemia. Heidän suhteensa on kiihkeä ja hekumallinen, mutta kaiken on pysyttävä salassa tai skandaali on valmis. Mellors kuuluu palveluskuntaan ja Constance on Lady. Luokkaerot ovat valtavat. Voiko tällainen suhde jäädä kyläläisiltä huomaamatta? 

Moni varmaan ajattelee, että Lady Chatterleyn rakastaja on perinteinen rakkausromaani. On siinä tietysti sitäkin, mutta samalla se on poikkeuksellisen kiihkeä ja uskalias. Kirja on ollut oikeasti aikoinaan hyvin rohkea veto. Connien ja Mellorsin suhde on ilman muuta se, joka kirjan tarinaa jaksaa pitää yllä. Pidin myös Cliffordista, koska hän oli oikeasti aivan uskomattoman typeräkäytöksinen. Sanoisin, että nykypäivän snobi. Huomasin, että välillä kirjan sivut kääntyivät kuin huomaamatta, mutta toisinaan kirjassa oli oikeasti hyvin pitkäveteisiä jaarituksia, jotka eivät mielestäni tuoneet kirjalle mitään lisäarvoa. Toki on muistettava se, että aikakausi on ollut aivan toinen. Lähes sata vuotta sitten ilmestynyt kirja on varmasti vaatinut muutakin lihaa ympärilleen kuin kahden ihmisen salaisen rakkaussuhteen. 

Lady Chatterleyn rakastaja on vastakohtien kirja. Connien äveriäs aviomies ja köyhä rakastaja. Synkkä kartano ja kaunis luonto. Seurapiirien kiilto ja maalaiskylän auvo. D. H. Lawrence on käyttänyt kynäänsä melko terävästi arvostellakseen rivien välistä englantilaista luokkayhteiskuntaa ja ylempien luokkien tyhjänpäiväisiä keskusteluja taiteen syvimmästä olemuksesta. Samalla hän nostaa luonnon kauneuden esiin kaikkien nähtäville ja esittelee kahden eri luokista tulevan ihmisen suhteen tasapäisenä. Jokainen ihminen on yhtä arvokas, on hänen syntyperänsä mikä tahansa. 

Olen lukenut Lady Chatterleyn rakastajan joskus nuoruusvuosina, eikä minulla kauheasti ollut kirjasta muistikuvia. Ainoastaan joitain välähdyksiä mielessäni kävi silloin tällöin. Kirja on ollut aikansa kohuteos. Englannissa iski sensuuri päälle. Vuodelta 1928 oleva Lady Chatterley’s Lover julkaistiin vasta vuonna 1960. Sen sijaan Italiassa oltiin suopeampia ja kirja julkaistiin siellä ensimmäisenä. Ensimmäinen suomenkielinen käännös on ilmestynyt vuonna 1950. Itse luin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksen vuodelta 1989. Lukemani kirjan suomennoksesta on vastannut Marja Alopaeus.

Oikeasti en yhtään ihmettele, että kirja on laitettu kiellettyjen kirjojen listalle. Kirjassa on aikamoista pelehtimistä, eivätkä homosuhteitakaan kielletä. Onhan se varmasti ollut siihen maailman aikaan vallan tavatonta. Onneksi nykyään tällaisia sensuureja harvemmin tulee. Tässä suhteessa maailma on tullut suvaitsevammaksi. 

Olen todella tyytyväinen, että luin D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan aikuisiällä uudestaan. Sain kirjasta varmasti paljon enemmän kuin silloin joskus aikaisemmin, jolloin olen kirjan lukenut. Kyllä klassikkokirjaan kannattaa aina tarttua. Ihan vain jo sen takia, että voi ihmetellä, mikä kirjasta on tehnyt klassikon. Tässä kirjassa syytä ei tarvinnut pitkään etsiä. Oli myös mukava lukea kirja, josta on tehty useampi elokuvasovitus.

 

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Se on naistenviikko! Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa on perinteisesti heitetty Naistenviikko -haaste kehiin. Itse en ole aiemmin haasteeseen osallistunut, mutta nyt päätin laittaa lusikkani soppaan. Tosin lähes myöhässä. Naistenviikko on jo melkein ohi. Minun on pitänyt postata Elena Ferranten Tyttären varjosta (WSOY, 2020), mutta en ole vain ehtinyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirjahan sopii mainiosti haasteeseen. Naiskirjailija ja kirjan nimikin sopii loistavasti naisteemaan.

Leda on 47-vuotias englannin opettaja, joka on matkustanut lomamatkalle Etelä-Italian rannikolle. Hän on eronnut aikapäiviä sitten miehestään, joka asuu nykyään Kanadassa. Ledan parikymppiset tyttäret ovat myös muuttaneet Kanadaan. Leda on yksin, mutta hän pitää yhteyttä tyttäriinsä päivittäin. Ledan päivät kuluvat aurinkoisella rannalla. Vaikka on loma, hän tekee töitä. Rannalla Ledaa alkaa ärsyttää äänekäs napolilaisseurue. Seurueeseen kuuluu Ledan tyttärien ikäinen nainen, jolla on pieni tyttölapsi. Leda alkaa vertailla omaa elämäänsä ja valintojaan naisen elämään. Osansa saa myös tyttärien vertailu naiseen. Kaikki tämä aiheuttaa Ledan mielessä sekasorron, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. 

En ole aikaisemmin lukenut Elena Ferranten kirjoja, mikä lienee häpeällistä, koska olen ehkä jonkin tason kirjabloggaaja. Ferranten tyyli iski minuun heti alkusivuilta. Ferrante kuvaa tapahtumia hiljakseltaan ja rauhallisesti. Kuitenkin lukijan tunteet vaihtuvat hämmästyksestä kauhuun. Välillä naurattaa, toisinaan kiukuttaa. Kuinka vähäeleisesti Ferrante välittää tarinaansa lukijalle. Tästä kaikesta huolimatta on pakko miettiä sitä, kuinka epätasapainoinen nainen Leda on.

Kirjan tarinassa Leda käyttäytyy todella omituisesti napolilaisperhettä kohtaan. En halua paljastaa juonta, mutta Ledan tempaus oli sellainen, että sen jälkeen sai jännittää. Jännittää sitä, kuinka Leda selvittää tilanteen vai selvittääkö ollenkaan. Vai jääkö Leda kiinni teostaan? Oikeasti minua ärsytti, että aikuinen nainen alentuu sellaiseen tekoon. Toisaalta, jos Ledan tempaus olisi tarinasta puuttunut, olisi kirja ollut pelkkää Ledan oman elämän peilaamista tyttäriensä ja rannan naisen elämään. Mielenkiintoista sekin, mutta yksittäinen jännitysmomentti piti kirjan piinaavaa jännitettä yllä.

Pitää luoda järjestystä, ymmärtää. Ajattelin, että epäilyttävä teko synnyttää vielä epäilyttävämpiä tekoja, ja silloin pitää osata rikkoa ketju. (s. 160) 

Kirjan nimi on monimerkityksinen, mutta kirjan tarinasta löytyy myös useita eri kerroksia. Leda muistelee välillä omaa lapsuuttaan, josta halusi eroon kokonaan. Hän ei halunnut jatkaa suvun perinteitä. Leda miettii, kuinka hänen valintansa ovat vaikuttaneet hänen elämänsä suuntaan ja tyttäriensä elämään. Hänen omat tyttärensä ovat tehneet omat ratkaisunsa tulevaisuuden suhteen. Ratkaisut eivät välttämättä ole olleet äidin mieleen. Rannalla olevan naisen tytär on vielä niin pieni, että on vanhempien ohjattavana, mutta hänellä on kova tahto. Kaikista näistä kuvastuu tyttären varjo, joka voi olla äidille ahdistava ja sydäntä särkevä, mutta myös toiveita täynnä oleva. Tyttären varjo voi olla myös peilikuva äidistä itsestään. 

Elena Ferranten Tyttären varjo kertoo äidistä ja tyttäristä sekä ennen kaikkea naisista. Mikäpä sen parempaa luettavaa naistenviikolla? 

Italiankielinen alkuteos La figlia oscura on ilmestynyt vuonna 2006. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas. 

Mainittakoon vielä, että kirjan sain luettavakseni omalta äidiltäni.

Maaliskissa -haaste osa 4: maaliskuu 2020

Tassulinnan ja Niemennokan nelijalkaisten Maaliskissa-haaste on edennyt neljänteen ja viimeisimpään osaan. Tällä kertaa on vuorossa aiheena yksinkertaisesti maaliskuu 2020. Tälläkin kertaa ajattelin antaa kuvien olla pääosassa.

Ulkoilut ovat olleet vähissä, mutta maaliskuussa on niistäkin hetkistä jonkin verran ehditty nauttia. Minä tutkin hiirenkoloa ja Palvelijatar lukee Juice-kirjaa.

 Ulkona voi myös vain haaveilla.

 Päikkärit olisivat ihan paras juttu, jos vain joskus saisi nukkua rauhassa.

 Olen myös tehnyt palapelejä ja katsonut luontodokumentteja.

 Kun Palvelijatar on ollut etätöissä, olen pomottanut ja katsonut, että työt tulevat tehdyiksi.

Jotain laatikkoleikkejä olen myös leikkinyt. Paras oli yksi myöhäisilta (lue: kekiyö), kun aloitin jalkapallon omassa isossa pahvilaatikossani. Miespalvelija suuttui ja sanoi, ettei siihen aikaa saa möykätä niin kovaäänisesti. Kummallista, että toiset voivat pelata jalkapalloa sisällä, mutta minä muka en saisi.

 Hieman lisää ulkoilua.

 Menisin jo sisälle, jos joku vain suvaitsisi avata oven.

Terassilla on kiva viettää aikaa, mutta jotain palveluskunta huutaa, ettei muka saisi pyydystää pikkulintuja tai hätistellä mustarastaita.

 Marjakuusen alla voi kuvitella olevansa viidakossa.

 Välillä voi sammua sängyn päälle jätetyn paidan päälle.

Palveluskunta varautui koronaan. Miettivät vain sitä, että jos korona iskisi ja joutuisivat molemmat sairaalahoitoon, niin kuka minua hoitaisi.

Lidlistä palveluskunta osti kummallisen hanskan. Palvelijatar ei saa käyttää sitä, koska näytän tassua, mutta miespalvelija saa. Hän osaa kunnon taktiikan, jolloin minä kehrään ja maukaisen välillä kiitoksia.

Kuulemma korona-aikana ei saisi tuhlata vessapaperia.

Tällaisia minä olen touhunnut maaliskuussa. Ihan tavallista kissanelämää.

Maaliskissa -haaste osa 3: laatikko

Olen auttamattomasti myöhässä, mutta ajattelin silti postata tämän, vaikka nyt jo asetettu Maaliskissan neljäskin haasteosa. Eli kyseessä on Tassulinnan ja Niemennokan nelijalkaisten Maaliskissa -haaste. Tällä kertaa aiheena on yksinkertaisesti laatikko, joten mitä siitä sen enempää.

Siis onko aivan pakko taas kuvata?

Hyvä laatikko riehumiseen.

Laatikossa voi leikkiä palloleikkejä.

Enkö minä jo sanonut, että hanki elämä ja lopeta kuvaaminen.

Kun palloa hautoo, tuleeko pikkupalloja?

Tulinko sotkemaan palapelin tekoa? Hah!

Tämä on yksi parhaimpia laatikoita! Palvelijatar ei tykkää, että laatikko on pitänyt säilyttää, mutta Herra Karvajalan mielestä laatikko on paras jemmapaikka. Tässä kuvassa laatikon mielenkiintoisuus nousi uusiin ulottuvuuksiin, kun Palvelijatar oli aikeissa siivota ja nosti laatikon pystyyn siirtääkseen sen siivouksen ajaksi syrjään. Herra Karvajalka ehti kuitenkin väliin.

Täällä minä väijyn.

Osa kuvista epätarkkoja, koska Palvelijatar huono kuvaamaan liikkuvaa kissaa, siis Herra Karvajalkaa.

Maaliskissan neljäs haastepostaus tullee ajallaan, koska talviloma alkaa huomenna. Ehkä Palvelijatar pystyy koronalamaannuksesta toipumaan ja aloittamaan normaalin elämän tai siis sen, mitä koronarajoitukset antavat myöten.

Maaliskissa -haaste osa 2: virikkeet

Tassulinnan ja Niemennokan nelijalkaisten Maaliskissa -haaste jatkuu. Vuorossa on virikkeet. Hetken mietin, mitä ihmettä tähän voisi keksiä, koska Herra Karvajalka ei ole ikinä ollut kiinnostunut esimerkiksi virikepeleistä. Onneksi Tassulinnan Pepsi antoi vinkin. Ulkoilu.

Herra Karvajalka sai heti pienenä poikana valjaat eli ulkoilupuvun yllensä. Oli sen verran hömelö vielä siinä vaiheessa, ettei edes huomannut, että oli saanut uuden asun. Siitähän se sitten lähti. Aluksi ulkoiltiin terassilla pieniä kymmenen minuutin pätkiä. Jännittävää oli. Kymmenestä minuutista siirryttiin puoleen tuntiin ja hiirikin nähtiin. Tästä oli hyvä lähteä laajentamaan reviiriä viereiselle vesitornin tontille. Ulkoilut alkoivat olla tuntia, puoltatoista, kahta tuntia pitkiä. Kesät talvet, kunnes tuli talvi 2018. Sinä vuonna ulkoilu selvästi väheni. Viime talvena ulkoiltiin vielä vähemmän ja tänä talvena ei juuri ollenkaan. Terassille Herra Karvajalka saattaa mennä, mutta ulkoilemaan ei olla menty kuin pari kertaa eli ei se nyt talviaikana kovin virikkeellistä ole, mutta eiköhän se siitä taas vauhtiin lähde, kun lämpömittari alkaa näyttää riittävästi plusasteita.

Katsotaan kuitenkin kuvin, kuinka mukavaa ulkoilu voi olla.

Eräänä kesänä vesitornin elämä mullistui pitkäksi aikaa, kun remontoijat saapuivat paikalle. Tätä jatkui kuukausia, ja ulkoilla piti puskien ja työmaakoppien varjossa. Kun remonttiporukka häipyi, jättivät he valtavan kaapelikelan tontille. Vau! Siinähän vasta kiva olikin ihmetellä maailman menoa. Harmi vain, että iloa ei kestänyt pitkään, kun joku kävi hakemassa kelan pois.

 Ei mitään muistikuvaa, mitä tässä vaanittiin, mutta mukavaa on taatusti ollut.

Kelit eivät ole aina olleet parhaimmat ja lämpimimmät, mutta jotain mielenkiintoista on tälläkin reissulla ollut tähtäimessä.

Kissatyövoiman käyttöä. Ei voi olla kiellettyä, koska itse halusi lumitöihin osallistua. Tänä talvena ei ole tarvinnut tätäkään riemua kokea.

 Huipulla tuulee. Sitä paitsi korkealta näkee kauas.

Tätä korkeaa kantoa ei enää ole, mikä on suuri harmi. Kanto teki lahoamiskuolemaa ja paikalliset lapset tuhosivat kannon lopullisesti. Tämä harmitti Herra Karvajalkaa ja palvelijatarta suuresti.

 Oho. Tähän tuli vahingossa mangustin kuva.

 Jestas, mikä heinäparatiisi. Niin, ja samalla punkkihelvetti.

 Postin jakelulaatikon päältä on hyvä tiirailla, milloin postinjakaja saapuu.

Toisinaan on hyvä laittaa vipinää tassuihin. Etenkin, jos palvlijatar alkaa kiukutella, että välillä pitäisi mennä kotiin.

 Mihin lintuemo on hävinnyt pesästään?

 Syksyn värikkyys saattaa ihmetyttää.

Tämä on minun reviiriäni.

 Lumen alta kuului ääntä. Sieltä pöllähti lintu lentoon!

Valkoinen on loistava suojaväri talvella.

Tällaisia ulkoiluhetkiä Herra Karvajalka viettää. Välillä kiivetään myös puuhun, mutta sellaista kuvaa ei löytynyt tähän postaukseen. Ulkona riittää aina virikkeitä.

Maaliskissa -haaste osa 1: sisustus

Tassulinna ja Niemennokan nelijalkaiset haastoivat kissaihmisiä maaliskuun mouruntoihin. Ei kun sehän olikin Maaliskissa -haaste. Maaliskuun neljänä sunnuntaina aukeaa seuraavan viikon haaste, joka liittyy jotenkin kissoihin. Vaikka tämä blogi ei varsinainen kissablogi olekaan, saa Herra Karvajalka aina silloin tällöin ruututilaa, joten halusin haasteen ottaa vastaan.

Olen tietysti taas jälkijunassa, koska huomenna tulee jo seuraavan viikon haaste, mutta ehtiihän tässä vielä mukaan. Ensimmäisen viikon aihe on sisustus. Ihan vapaasti, kuinka kissaa varten on sisustettu tai kuinka kissa näkyy sisutuksessa. Päätin, että tässä postauksessa keskitytään siihen, mitä kaikkea kissamaista kotoa löytyy ja menee hieman ylikin sisustuksen. Antaa kuvien kertoa.

Tämä on yksinkertaisesti niin totta. Kiitos ystävälleni, joka tämän minulle lahjoitti.

Herra Karvajalasta on oma taulu. Kuvaamisessa oli hieman haasteita, koska oli liian valoisaa. Toisaalta pimeässä olisi ollut vaikeampi kuvata.

Tämän taulun ostin joskus Tallinnasta. Oli niin ilahduttava kuva.

Mies, joka täällä asuu, oli joskus laittanut seinälle tällaisen sanomalehdestä leikatun upean Veeti-kissan kuvan. Herra Karvajalka tosin on sitä mieltä, että hän on maailman kaunein kissa.

Jääkaappimagneetit ovat tietysti ehdoton juttu. Ainakin, jos niihin liittyy kissa.

Koriste-esineitä löytyy myös, vaikka ne pölyä keräävätkin.

Ihmisellä täytyy olla kello, ja mikä on parempi kuin kissakello? Ei mikään. Seinältä löytyy myös Naivistit Iittalasta -näyttelystä ostettu suloinen kissafiguuri.

Kissaheijastin kuuluu kissanulkoilutuslaukkuun.

Kissalapaset sain äidiltäni. Kauniit ja lämpöiset. Tallinnasta kotiutettu.

Kissalaukun olen vienyt töihin. On kätevän kokoinen. Laukkuun mahtuu kännykkä, hiiri, nenäliinat, huulirasva ja kurkkupastillit, kun rientää palaveriin. Kissalaukun sain lahjaksi ihanalta ystävältäni.

Ai niin. Kissatyynyt ja tyynyliinat jäivät kuvaamatta. Niin, ja yksi kissakassi. Mitäköhän muuta? EI kissaihminen voi kaikkea muistaa.

Eikö minussa riitä katsomista? Ihan tarpeeksi on jo muita kuvia katseltu.