Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

 

Toinen dekkari naistenviikolle. Katrine Engbergin Krokotiilinvartija (Otava, 2019) valikoitui lukemattomista kirjapinoista luettavaksi täysin sattumanvaraisesti. Ei ollenkaan huono valinta. Dekkarit vain yksinkertaisesti ovat oivaa kesäluettavaa.

Ikääntynyt Gregers löytää kolmekerroksisen kerrostalon alimman kerroksen asunnosta kuolleen nuoren naisen. Verta on joka paikassa ja naisen kasvoilla on omituinen kaiverrus. Mitä hänen naapurilleen on tapahtunut? Toki alakerran nuoret naiset pitävät jatkuvasti juhlia, mutta että tällaista piti tapahtua. Kerrostalon omistaa eläköitynyt Esther, joka asuu ylimmässä kerroksessa. Hän pitää niin ikään jatkuvasti kosteita viininmaisteluiltoja. 

Rikostutkijat Jeppe Kørner ja Anette Werner saavat tehtäväksi selvittää murhamysteerin. Jeppe on vastikään palannut pitkältä sairauslomalta. Hänen mieltään painaa avioero, eikä hän meinaa millään jaksaa puskea elämässänsä eteenpäin. Anette heittää tuon tuosta älyttömiä vitsejä, jotka eivät jaksa Jeppeä naurattaa. Sitä paitsi hän inhoaa sitä, kuinka Anette syö koko ajan ja epäterveellisesti kaiken lisäksi. Kaikesta eripurasta huolimatta työhön on ryhdyttävä. Murhamysteeri osoittautuu sitä sekavammaksi, mitä pidemmälle tutkimukset etenevät. Esther on kirjoittanut romaanin alkua, jonka murha on selvä toisinto nuoren naisen murhasta. Kuka on voinut päästä lukemaan romaanin käsikirjoitusta vai onko Esther itse syyllinen murhaan? 

Vaikka kirjan keskiössä on kaksi rikostutkijaa, nousee Jeppe heistä enemmän kirjan päähenkilöksi. Toisaalta tämä on ymmärrettävää kirjailijan kannalta. Elämän kolhuissa ryvettyneestä Jepestä on taatusti ollut helpompi kirjoittaa kuin Anettesta, jolla tuntuu kaikki menevän putkeen, eikä ongelmia ole. Henkilöhahmoja kirjassa on jonkin verran. Ei kuitenkaan liikaa, että menisi sekaisin, kuka on kuka. Engberg on hienosti saanut loihdittua henkilöille omat luonteenpiirteensä. Murhatun nuoren naisen isä on kaikessa itsekeskeisyydessään ärsyttävä, mutta samalla täysin hermoraunio. Kultturelli taideasiantuntija ja kirjailija Erik Kingo puolestaan on inhottava ja iljettävä koko komeudessaan. Kaikkitietävä, itsensä jalustalle nostanut mies, joka kuvittelee elävänsä elämää, jossa hän voi siirrellä ihmisiä kuin pelinappuloita. 

Kirjan juoni on mielenkiintoinen. Aina kun kuvittelee, että nyt selviää jotain, niin tulee seuraava ongelma vastaan. Johtolankoja riittää, mutta mistä ottaa kiinni ja mikä pitää paikkansa. Engberg on heittänyt tarinaansa täkyjä, jotka vievät harhaan, mutta näinhän se oikeassakin elämässä menee. Ei rikoksia ratkaista suoraviivaisesti. Aina tulee mutkia vastaan. 

Kööpenhamina on murhamysteerin tapahtumapaikka. Pidän tästä, vaikka en ole kuin kerran käynyt Kööpenhaminassa. Pystyin hyvin imemään kaupungin sykkeen ja erilaiset kaupunginosat. Lisäksi pidän ajatusta mukavana, että vaihteeksi dekkarin pääkeskus on Tanskassa ja Kööpenhaminassa. Kaikella kunnioituksella ruotsalaisia dekkaristeja kohtaan, mutta kyllähän niitä Ruotsin saarilla tapahtuvia rikoksia on jo melkoinen liuta. Ei sillä, etteivätkö nekin dekkarit hyviä olisi. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Krokodillevogteren on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Krokotiilinvartija aloittaa sarjan, jossa Jeppe ja Anette ratkovat rikoksia. Minulle tämä oli ensikosketus Engbergiin, enkä niin ikään ole lukenut sarjan muita osia. 

Katrine Engbergin Krokotiilinvartija on kelpo dekkari kesälukemistoon. Ei liian jännittävä, mutta tapahtumia riittää.

 

Lucinda Riley: Orkideatarha

 

Mikä muu sopiikaan paremmin naistenviikkoon kuin jokin Lucinda Rileyn kirjoista? Minun valintani on Orkideatarha (Bazar, 2022). Jälleen kerran ihastuttavaa ja taattua Rileyta. Näihin kirjoihin on helppo rakastua ja onneksi näitä vielä ilmestyy, vaikka Lucinda Riley ei enää olekaan kirjoja kirjoittamassa.

Julian maailma on murtunut, kun hänen poikansa ja miehensä ovat menehtyneet auto-onnettomuudessa. Julia on palannut Ranskasta Englantiin. Julian sisar Alicia yrittää kanaemomaisesti huolehti pikkusiskostaan, mutta Julia ei halua apua. Hän haluaa piehtaroida surussaan yksin. Alicia saa kuitenkin houkuteltua Julian vierailulle Wharton Parkin sukukartanoon. Kartanoon, jossa heidän isovanhempansa olivat töissä. Julian muistoihin tulvivat ajatukset isoisästä Billystä, joka hoiti kartanon orkideakokoelmaa. Muistoihin nousee myös muuta. Kit, johon Julia pikkutyttönä ollessaan törmäsi kartanossa. Hämmästys onkin suuri, kun Julia tapaa taas Kitin. Nyt aikuisena naisena ollessaan. 

Vuonna 1939 Wharton Parkin tuleva perijä Harry myöntyy äitinsä avioliittoehdotukseen. Onhan Olivia kaikin puolin viehättävä nainen, vaikka oikeasti Harry ei osaa olla ollenkaan luonteva naisten seurassa. Harrylle on myös luotu upseeriura, vaikka Harry ei haluaisi asetta käteensä ottaa. Kun Euroopassa ja ympäri maailmaa alkaa todenteolla tapahtua taisteluita, on myös Harryn lähdettävä. Mies lähetetään Singaporeen. Harry haluaa pataljoonaansa mukaan Billyn, koska mies on ainoita henkilöitä, joihin hän täydellisesti luottaa. Sotavuodet kuluvat, eikä Wharton Parkissa tiedetä, kuinka miehille on käynyt. Elossa ovat. Harry siirretään Bangkokiin saamaan jatkohoitoa sodan aiheuttamiin terveysongelmiin. Mies toipuu, mutta kotimatka saa siirtyä. Hän on tavannut elämänsä rakkauden Lidian. Naisen, joka on aivan jotain muuta kuin kukaan muu nainen siihen asti. Harrya ei estä edes se, että hän on naimisissa Olivian kanssa. 

Orkideatarhassa on samanlainen rakenne kuin yleensäkin Rileyn kirjoissa. On kaksi eri aikakautta, jonka vaiheita lukija pääsee seuraamaan. Tarinat punoutuvat jollain tavoin yhteen, jolloin moni kysymys saa vastauksen ja nykyhetkessä elävien on helpompi ymmärtää taustaansa ja tapahtumia. Vaikka lukija yleensä tietää jo etukäteen kirjan rakenteen, ei tämä haittaa. On mielenkiintoista, kuinka Riley on yhdistänyt kaksi eri aikakautta ja maailmaa. Lukijan on luontevaa hypätä toisesta maailmasta toiseen. Lisäksi on nautittavaa, kuinka hienosti Riley on kuvannut maisemia ja tapahtumapaikkoja. Esimerkiksi Orkideatarhassa saatoin haistaa ja tuntea Bangkokin pikkukujat sekä Mekongjoen virtaamisen. 

Pidän siitä, kuinka Riley on saanut eloa henkilöhahmoihin. Heidän luonteenpiirteensä tulevat hyvin esiin. Luokkajaot ovat selvät, mutta siitä huolimatta se ei estä ystävyyttä kahden eri luokan välillä. Tämä kertoo siitä, kuinka ihminen voi luottaa toiseen, jos katsoo hänet luottamuksen arvoiseksi. Silloin ei ole mitään väliä, mistä yhteiskuntaluokasta olet lähtöisin. 

Jos nyt jotakin pitää oikein kritisoida, mielestäni oli outoa, kenet Julia tapasi, kun hän palasi Ranskaan. Ikävä ja täysin turha sivujuonne muuten hienoon tarinaan. Lucinda Riley kyllä osasi kirjoittaa vetoavia tarinoita. Tarinoita, jotka varmasti sykähdyttävät useimpien naisten sydämiä. En tiedä, lukevatko miehet Rileyn kirjoja, mutta jotenkin en usko, että olisivat kirjoista yhtä haltioissaan kuin naiset. Kauniit ja salaperäiset tarinat upeissa maisemissa uppoavat varmasti monien naisten sydämiin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Hothouse Flower on ilmestynyt vuonna 2010. Kirjan on suomentanut Tuukka Pekkanen. Herkkien kansipapereiden takana on Laura Noponen. 

Lucinda Rileyn Orkideatarha on varma valinta sinulle, joka olet pitänyt muistakin Rileyn kirjoista. Säihkyvää tarinaa, jossa nenäliinapaketti kannattaa pitää lähistöllä.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Naistenviikko jatkuu. Tällä kertaa tapetilla on ruotsalainen naisdekkaristi Maria Adolfsson ja hänen kirjansa Meren ja pirun välissä (Tammi, 2020). Minulle aivan uusi tuttavuus Adolfsson, mutta uskoakseni ei jää yhdeksi kosketuksi. Sen verran tapahtumarikas dekkari oli kyseessä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Karen Eiken Hornby ei voi oloaan hyväksi. Hän on väsynyt ja saamaton. Pienikin ele Leolta, alivuokralaiselta, nostaa ärtymyksen kattoon. Sitä paitsi hän on raivoissaan kuullessaan, että Leon nuoruudenrakastettu, maailmankuulu laulaja Luna on palannut Doggerlandiin. Leo liehittelee taatusti diivaa laulajaa. Kaiken huipuksi Luna häviää ja aiheuttaa Karenille harmaita hiuksia tempauksellaan. 

Samaan aikaan pääkaupungissa riehuu sarjaraiskaaja, joka on saatava kiinni, ettei enempää uhreja syntyisi. Poliisi yrittää päämäärätietoisesti selvittää, kuka raiskaaja on. Karen ei jollain tavoin sovi sellaiseen muottiin, jossa sanellaan tarkasti mitä tehdään. Hän tekee omia tutkimuksia ja saakin kiinni ajatuksesta, kuka raiskaaja voisi olla. Vielä on vain pehmitettävä päälliköt, jotta Karenin tutkintalinjaa voidaan jatkaa. 

Mistä näitä ruotsalaisia huippudekkaristeja sikiää? Maria Adolfssonin kirja vei ainakin tämän lukijan mennessään. Luin kirjaa kissaulkoilujen ohessa, mutta jostain syystä huomasin, että ulkoiluilta palatessamme kirja pysyi käsissäni pitkään. En olisi malttanut jättää tarinaa välillä kesken, mutta pakko oli, koska yli neljäsataa sivuinen dekkari olisi vienyt liikaa aikaa yhdellä kerralla luettuna. Pidin siitä, kuinka tarina etenee koko ajan. Kirjassa on myös tavallaan kaksi eri mysteeriä, jotka kulkevat rinnakkain, ja vaikka toinen tarina ikään kuin taputeltiin valmiiksi, nousee se yhtäkkiä uudestaan parrasvaloihin. 

Kirjan päähenkilö Karen on jo kypsässä keski-iässä, mutta siitä huolimatta hän joutuu kohtaamaan yksityiselämässä asian, joka vaatii harkintaa ja punnitsemista. Tekee hän niin tai näin, ovat paineet valtavat. Kuinka Leo suhtautuu asiaan? Entä Sigrid? Nuori nainen, joka on Karenille kuin oma tytär. Mikä on ystävien ja työkavereiden reaktio, jos hän päätyy vaihtoehdoista toiseen? Tekee hän niin tai näin, valinnalla on merkitystä koko hänen loppuelämänsä ajan. Yhteiskunnan odotukset ja oletukset eivät aina vastaa todellisuutta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Doggerlandiin. Minua häiritsi todella paljon, kun en saanut kohdistettua Doggerlandia millekään kartalle, vaikka kirjassakin oli kartta mukana. Miksi en muka ollut ikinä aikaisemmin huomannut kyseistä saarta Britannian ja Tanskan välissä? Oli pakko googlettaa ja taas Google tiesi. Doggerland on kuvitteellinen pieni saarivaltio Pohjanmeressä, Britannian ja Tanskan välissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että hyvin Adolfsson on kuvittanut saarensa. Näin silmieni edessä jylhät kalliot ja meren pauhunnan. Niin, ja kerrottakoon sekin, että Doggerland on ollut oikeasti olemassa noin 10 000 vuotta sitten. Nyt paikalla on Doggerinmatalikko. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Mellan djävulen och havet on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Terhi Vartia. Kirja on kolmas osa Adolfssonin Doggerland-dekkarisarjassa. 

Maria Adolfssonin Meren ja pirun välissä on oivaa kesäluettavaa. Sopivan jännittävää tarinaa, jossa lukijan mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Lisäpontta lukemiselle antaa särmikäs päähenkilö Karen.

Kiran Desai: Menetyksen perintö

 

Naistenviikon haasteen toisena kirjana on Kiran Desain Menetyksen perintö. Heti alkuun on pakko myöntää, että kuvittelin kirjailijan olevan mies. Kirjailijan nimi ei nimittäin sanonut minulle yhtään mitään. Onneksi Google on viisas ja tietää minua enemmän. Kiran Desai on nainen ja siksi oikeutettu naistenviikon kirjapostaukseen. Kirjan luimme lukupiirissä ja se kyllä kirvoittikin melkoisia keskustelunaiheita.

Kanchenjungavuoren juurella, Himalajalla, asuu eriskummallinen pesue. Eläkkeellä oleva tuomari, jolle maailma näyttäytyy aina nurinkurisesti. Mikään ei ole koskaan hyvin tai oikeastaan on. Hänen koiransa Mutt on tuomarin elämän keskipiste. Tyttärentytär Sai on joutunut olosuhteiden pakosta muuttamaan isoisänsä luokse. Perheen kokki palvelee tuomaria ja Saita laittamalla päivät pitkät ruokia ja ajattelemalla poikaansa Bijua, joka on löytänyt onnensa New Yorkista. Oikeasti Biju on kaikkea muuta kuin onnekas. Hän on laitoin siirtolainen, jonka työpaikat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. 

16-vuotias Sai on saanut kotiopetusta lähistöllä asuvien sisarten Nonin ja Lolan luona. Kun sisaruksilla tulee aita vastaan matematiikan ja luonnontieteen opetustyössä, siirtävät he vastuun Gyanille, joka voisi jatkokouluttaa tyttöä. Gyan on itsekin nuori, eikä aikaakaan, kun molempien nuorten sydämet läpättävät toisillensa. Nuoret näkevät vain toisensa. Muu maailma on heille ulkopuolinen. Ainakin hetken aikaa. Nepalin kansallismielisten noustessa kapinaan, huomaa Gyan yhtäkkiä olevansa mukana lietsomassa vastarintaa. Gyan alkaa miettiä suhdettaan Saihin tarkemmin, eikä voi ymmärtää, kuinka hän on voinut haksahtaa johonkin Sain kaltaiseen, paremman väen tyttäreen. 

Naistenviikon teemaan liittyvänä haluan nostaa Sain osuuden enemmän esiin, vaikka kirjan muutkin henkilöhahmot olivat vahvasti mukana juonessa. Ennen kuin Sai muutti isoisänsä luokse asumaan, oli hän ollut luostarikoulussa, josta oli puuttunut tavallisen naisen esikuva kasvavalle tytölle. Esikuva puuttui niin ikään tuomarinkin luona. Ainoa jollain tavoin normaali kontakti naisten elämään oli Nonin ja Lolan luona. Sen takia ei ollut ihmekään, kuinka hämmentyneeksi Sai itsensä tunsi, kun seksuaalisuus alkoi herätä hänessä. Sai oli aivan yksin naiseutensa kanssa. Hänellä ei ollut ystävättäriä, eikä minkäänlaista naisesikuvaa, johon olisi hieman voinut peilata omia tuntojaan.

Kiran Desai avaa kirjassaan naiskuvaa muullakin tavoin. Tuomarin historiaan on tietysti kuulunut vaimo, mutta millainen vaimo? Tyttö on ollut todella nuori, kun hänet on naitettu tuomarille tai siinä vaiheessa tulevalle tuomarille. Tuomarin lähtiessä opiskelemaan Englantiin, tuore vaimo jäi vuosikausiksi lapsuudenkotiinsa asumaan. Vastavalmistuneen tuomarin palatessa Intiaan, mies huomaa inhoavansa vaimoaan. Alkaa mielipuolinen väkivalta, jossa häviäjänä on tietenkin tuomarin vaimo. Kirjan kertomus antaa kauhistuttavan kuvan siitä, millaisiin perhehelvetteihin pakkonaitetut nuoret naiset saattava joutua. Siitä on rakkaus kaukana. 

Kirjan tarina on rankka. Todella rankka, vaikka kirjan alkupuoli antaakin kepeää ja hieman huvittavaakin kuvaelmaa Sain ja muiden elämästä keskellä viidakkoa. Fiktiivisen tarinan taustalla on kuitenkin historialliset tapahtumat 1980-luvun loppupuolella, kun kansallismieliset nousivat kapinaan. Armeijan oli lopulta pakko puuttua peliin, jotta mellakoinnit saatiin talttumaan. Ihmishenkiä menetettiin, korruptio kukki, viranomaisiin ei ollut luottamista, kaupat sulkivat ovensa. Aivan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. 

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa ahdistavana, vaikka kirjassa löytyikin paljon tragikoomisia piirteitä. Desai osaa kuitenkin kertoa tarinansa siten, että kirjaa ei voi jättää kesken. On pakko saada tietää, kuinka jokaiselle käy. On surua ja murhetta, mutta kirjan loppu on kuitenkin jollain tavoin hyvin kaunis kaikesta pahuudesta huolimatta. Keskustelua aiheutti myös se, kuinka kastijako on nykyään laitonta Intiassa, mutta sitä edelleen löytyy ympäri maata. Kastittoman ihmisen asema on täysin arvoton, ja vaikka intialaisia koulutettaisiin kuinka korkealle tahansa, ei koulutusmahdollisuutta ole missään tapauksessa kaikilla. Yhtä mieltä lukupiirissä oltiin siitä, että olisi pitänyt tuntea Intian kulttuuria ja historiaa paremmin, jotta olisi saanut vielä enemmän irti kirjasta. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Inheritance of Loss on ilmestynyt vuonna 2006. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2007 Otavan julkaisemana. Itse luin Seven-pokkareiden version vuodelta 2008. Kirjan on suomentanut Kristiina Drews. Kiran Desai on voittanut kirjallaan Booker-palkinnon vuonna 2006. 

Naistenviikon teemaan sopii hyvin sekin, että kirjailija on omistanut kirjansa äidilleen sanoilla: ”Äidilleni suurella rakkaudella”. 

Kiran Desain Menetyksen perintö on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kirjan tarina herättää paljon ajatuksia ja halua oppia tuntemaan Intian historiaa paremmin. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Taina Latvala: Välimatka

 

Koska blogi on elänyt hiljaiseloa työstressin takia, päätin että nyt on aika ryhdistäytyä ja nousta pohjamudista. Pian alkaa kesäloma ja sitten pitäisi olla enemmän aikaakin keskittyä omiin mukaviin harrastuksiin. Sitä ennen on kuitenkin naistenviikko. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi jokavuotiseen tapaan naistenviikon kirjallisuushaastetta. Naistenviikolla luetaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, havainnoidaan naiskuvia, kirjan on voinut olla kirjoittanut juhlaviikon nimipäiväsankaritar tai ehkä kirjassa seikkailee nimipäiväänsä viettävä juhlittu. Niin tai näin, naisnäkökulma valitaan oman mielen mukaan. Taina Latvalan Välimatka (WSOY, 2012) on sikäli hyvä aloitus viikolle, että tämän tarinan keskiössä ovat naiset.

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä asuvat äiti ja tytär, jotka ovat toisistaan riippuvaisia. Toinen tytär asuu kaukana, joten kaikki vastuu äidistä jää kertojaäänen omaavalle tyttärelle. Äidin mies ja tytärten isä on hävinnyt vaimonsa ja lastensa elämästä kymmenisen vuotta sitten. Äiti ja tytär eivät kuitenkaan ole päästäneet otettaan kaipauksesta. 

Tyttäret ostavat äidilleen syntymäpäivälahjaksi Teneriffan matkan. Matkaan lähtee tietenkin mukaan tytär, joka muutenkin huolehtii äidistä. Äiti on vastahankainen, eikä ole valmis tällaiseen isoon asiaan. Entä jos mies palaakin sillä välin kotiin? Matka kuitenkin toteutetaan. Vaikka äiti ja tytär ovat toisissaan kiinni, ei se sitä tarkoita, etteikö heillä olisi omat mielensä ja omat haaveensa. Äiti haluaa pitää tyttärestään kiinni joka käänteessä. Hän huomaa heti, kun hotellin vastaanottovirkailija iskee silmänsä kiinni tyttäreen. Sanomista tulee ja huolehtimista. Tytär sen sijaan haluaa antautua pienen lomaromanssin pyörteisiin. Vahvojen eteläpohjalaisten naisten luonteet ottavat yhteen, kun tytär uhmaa äitiään. 

Välimatkassa äidin ja tyttären välit nousevat itseoikeutetusti kaiken pinnalle. Äidin ja tyttären välillä on kuilu, joka vaikuttaa olevan ylitsepääsemättömän syvä. Äiti ihmettelee tyttären touhuja. Milloin tytär on liian vähissä vaatteissa, milloin muuten vain käyttäytyy oudosti. Äidin muistelmat nuoruudesta nostavat niin ikään esiin kitkoja äidin ja äidin oman äidin välillä. Aivan samantapaisia keskusteluja tai huomautuksia äiti on kuullut oman äitinsä suustaan. Sukupolvien välinen matka on pitkä, mutta kuitenkin hyvin lähellä. Samaa sukuahan sitä loppujen lopuksi ollaan. 

Kadonnut isä ja aviomies kulkee tarinassa mukana. Äiti kuvittelee näkevänsä miehensä joka paikassa. Hän odottaa ja odottaa. Tytärkin kaipaa isäänsä, mutta hän yrittää ymmärtää, ettei isää ehkä enää ole olemassakaan. Kun kirjan tarinassa äidin ja tyttären maailmat tavallaan kääntyvät päälaelleen ja tytär tekee löydön, jollaista ei olisi voinut kuvitellakaan, on tyttären vuoro suuttua äidilleen. Miksi äiti on salannut häneltä jotain niin tärkeää? Eikö tytär ole ollut sen arvoinen, että asiasta olisi voinut kertoa? 

Latvalan teksti on kaunista. Lähes proosamaista. Yksinkertaista ja sykähdyttävää. Ei tarvitse sanoilla leikkiä, jos siihen ei ole tarvetta.

 

Lenkkarini ovat tahriintuneet menneiden syksyjen kuraan. Solmin nauhat niin kuin äiti on minua opettanut, teen yhden hiirenkorvan ja kiepsautan narun sen yli. Tekisi mieli halata äitiä, mutta jos sen teen, en pysty lähtemään koskaan. (s. 90)

 

Pidän Latvalan tyylistä, kuinka hän ottaa kirjoissaan Etelä-Pohjanmaan murteen valttikortikseen. Välimatkassa äidin ajatelmat ovat murteella kerrottuja. Omat sukujuureni ovat Etelä-Pohjanmaalta, joten on hienoa maistella murresanoja suussa. Etenkin, kun tämä on harvinaista herkkua suomalaisessa kirjallisuudessa. Muutenkin eteläpohjanmaan murretta kuulee nykyään harvemmin, ellei lähde katselemaan Pohjanmaan lakeuksia. 

Lukemani kirja kuuluu BON-pokkareiden sarjaan. Pokkareilla on aina oma paikkansa sydämessäni. Ne ovat keveytensä puolesta oivia lukukirjoja kissaulkoiluilla ja matkoilla. Tämäkin kirja valikoitui lukemattomien pinosta ihan vain fyysisen keveyden vuoksi. Sen sijaan kirjan tarina on syvälle tunteisiin menevää kerrontaa. 

Taina Latvalan Välimatka on nimensä mukainen kirja. On maantieteellistä välimatkaa, mutta kirjan ehdoton vahvuus on äidin ja tyttären välimatkassa ja siinä, kuinka välimatkaa voidaan kaventaa. Upea kirja kaikille laatukirjallisuuden rakastajille.

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Se on naistenviikko! Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa on perinteisesti heitetty Naistenviikko -haaste kehiin. Itse en ole aiemmin haasteeseen osallistunut, mutta nyt päätin laittaa lusikkani soppaan. Tosin lähes myöhässä. Naistenviikko on jo melkein ohi. Minun on pitänyt postata Elena Ferranten Tyttären varjosta (WSOY, 2020), mutta en ole vain ehtinyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirjahan sopii mainiosti haasteeseen. Naiskirjailija ja kirjan nimikin sopii loistavasti naisteemaan.

Leda on 47-vuotias englannin opettaja, joka on matkustanut lomamatkalle Etelä-Italian rannikolle. Hän on eronnut aikapäiviä sitten miehestään, joka asuu nykyään Kanadassa. Ledan parikymppiset tyttäret ovat myös muuttaneet Kanadaan. Leda on yksin, mutta hän pitää yhteyttä tyttäriinsä päivittäin. Ledan päivät kuluvat aurinkoisella rannalla. Vaikka on loma, hän tekee töitä. Rannalla Ledaa alkaa ärsyttää äänekäs napolilaisseurue. Seurueeseen kuuluu Ledan tyttärien ikäinen nainen, jolla on pieni tyttölapsi. Leda alkaa vertailla omaa elämäänsä ja valintojaan naisen elämään. Osansa saa myös tyttärien vertailu naiseen. Kaikki tämä aiheuttaa Ledan mielessä sekasorron, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. 

En ole aikaisemmin lukenut Elena Ferranten kirjoja, mikä lienee häpeällistä, koska olen ehkä jonkin tason kirjabloggaaja. Ferranten tyyli iski minuun heti alkusivuilta. Ferrante kuvaa tapahtumia hiljakseltaan ja rauhallisesti. Kuitenkin lukijan tunteet vaihtuvat hämmästyksestä kauhuun. Välillä naurattaa, toisinaan kiukuttaa. Kuinka vähäeleisesti Ferrante välittää tarinaansa lukijalle. Tästä kaikesta huolimatta on pakko miettiä sitä, kuinka epätasapainoinen nainen Leda on.

Kirjan tarinassa Leda käyttäytyy todella omituisesti napolilaisperhettä kohtaan. En halua paljastaa juonta, mutta Ledan tempaus oli sellainen, että sen jälkeen sai jännittää. Jännittää sitä, kuinka Leda selvittää tilanteen vai selvittääkö ollenkaan. Vai jääkö Leda kiinni teostaan? Oikeasti minua ärsytti, että aikuinen nainen alentuu sellaiseen tekoon. Toisaalta, jos Ledan tempaus olisi tarinasta puuttunut, olisi kirja ollut pelkkää Ledan oman elämän peilaamista tyttäriensä ja rannan naisen elämään. Mielenkiintoista sekin, mutta yksittäinen jännitysmomentti piti kirjan piinaavaa jännitettä yllä.

Pitää luoda järjestystä, ymmärtää. Ajattelin, että epäilyttävä teko synnyttää vielä epäilyttävämpiä tekoja, ja silloin pitää osata rikkoa ketju. (s. 160) 

Kirjan nimi on monimerkityksinen, mutta kirjan tarinasta löytyy myös useita eri kerroksia. Leda muistelee välillä omaa lapsuuttaan, josta halusi eroon kokonaan. Hän ei halunnut jatkaa suvun perinteitä. Leda miettii, kuinka hänen valintansa ovat vaikuttaneet hänen elämänsä suuntaan ja tyttäriensä elämään. Hänen omat tyttärensä ovat tehneet omat ratkaisunsa tulevaisuuden suhteen. Ratkaisut eivät välttämättä ole olleet äidin mieleen. Rannalla olevan naisen tytär on vielä niin pieni, että on vanhempien ohjattavana, mutta hänellä on kova tahto. Kaikista näistä kuvastuu tyttären varjo, joka voi olla äidille ahdistava ja sydäntä särkevä, mutta myös toiveita täynnä oleva. Tyttären varjo voi olla myös peilikuva äidistä itsestään. 

Elena Ferranten Tyttären varjo kertoo äidistä ja tyttäristä sekä ennen kaikkea naisista. Mikäpä sen parempaa luettavaa naistenviikolla? 

Italiankielinen alkuteos La figlia oscura on ilmestynyt vuonna 2006. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas. 

Mainittakoon vielä, että kirjan sain luettavakseni omalta äidiltäni.