Kiran Desai: Menetyksen perintö

 

Naistenviikon haasteen toisena kirjana on Kiran Desain Menetyksen perintö. Heti alkuun on pakko myöntää, että kuvittelin kirjailijan olevan mies. Kirjailijan nimi ei nimittäin sanonut minulle yhtään mitään. Onneksi Google on viisas ja tietää minua enemmän. Kiran Desai on nainen ja siksi oikeutettu naistenviikon kirjapostaukseen. Kirjan luimme lukupiirissä ja se kyllä kirvoittikin melkoisia keskustelunaiheita.

Kanchenjungavuoren juurella, Himalajalla, asuu eriskummallinen pesue. Eläkkeellä oleva tuomari, jolle maailma näyttäytyy aina nurinkurisesti. Mikään ei ole koskaan hyvin tai oikeastaan on. Hänen koiransa Mutt on tuomarin elämän keskipiste. Tyttärentytär Sai on joutunut olosuhteiden pakosta muuttamaan isoisänsä luokse. Perheen kokki palvelee tuomaria ja Saita laittamalla päivät pitkät ruokia ja ajattelemalla poikaansa Bijua, joka on löytänyt onnensa New Yorkista. Oikeasti Biju on kaikkea muuta kuin onnekas. Hän on laitoin siirtolainen, jonka työpaikat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. 

16-vuotias Sai on saanut kotiopetusta lähistöllä asuvien sisarten Nonin ja Lolan luona. Kun sisaruksilla tulee aita vastaan matematiikan ja luonnontieteen opetustyössä, siirtävät he vastuun Gyanille, joka voisi jatkokouluttaa tyttöä. Gyan on itsekin nuori, eikä aikaakaan, kun molempien nuorten sydämet läpättävät toisillensa. Nuoret näkevät vain toisensa. Muu maailma on heille ulkopuolinen. Ainakin hetken aikaa. Nepalin kansallismielisten noustessa kapinaan, huomaa Gyan yhtäkkiä olevansa mukana lietsomassa vastarintaa. Gyan alkaa miettiä suhdettaan Saihin tarkemmin, eikä voi ymmärtää, kuinka hän on voinut haksahtaa johonkin Sain kaltaiseen, paremman väen tyttäreen. 

Naistenviikon teemaan liittyvänä haluan nostaa Sain osuuden enemmän esiin, vaikka kirjan muutkin henkilöhahmot olivat vahvasti mukana juonessa. Ennen kuin Sai muutti isoisänsä luokse asumaan, oli hän ollut luostarikoulussa, josta oli puuttunut tavallisen naisen esikuva kasvavalle tytölle. Esikuva puuttui niin ikään tuomarinkin luona. Ainoa jollain tavoin normaali kontakti naisten elämään oli Nonin ja Lolan luona. Sen takia ei ollut ihmekään, kuinka hämmentyneeksi Sai itsensä tunsi, kun seksuaalisuus alkoi herätä hänessä. Sai oli aivan yksin naiseutensa kanssa. Hänellä ei ollut ystävättäriä, eikä minkäänlaista naisesikuvaa, johon olisi hieman voinut peilata omia tuntojaan.

Kiran Desai avaa kirjassaan naiskuvaa muullakin tavoin. Tuomarin historiaan on tietysti kuulunut vaimo, mutta millainen vaimo? Tyttö on ollut todella nuori, kun hänet on naitettu tuomarille tai siinä vaiheessa tulevalle tuomarille. Tuomarin lähtiessä opiskelemaan Englantiin, tuore vaimo jäi vuosikausiksi lapsuudenkotiinsa asumaan. Vastavalmistuneen tuomarin palatessa Intiaan, mies huomaa inhoavansa vaimoaan. Alkaa mielipuolinen väkivalta, jossa häviäjänä on tietenkin tuomarin vaimo. Kirjan kertomus antaa kauhistuttavan kuvan siitä, millaisiin perhehelvetteihin pakkonaitetut nuoret naiset saattava joutua. Siitä on rakkaus kaukana. 

Kirjan tarina on rankka. Todella rankka, vaikka kirjan alkupuoli antaakin kepeää ja hieman huvittavaakin kuvaelmaa Sain ja muiden elämästä keskellä viidakkoa. Fiktiivisen tarinan taustalla on kuitenkin historialliset tapahtumat 1980-luvun loppupuolella, kun kansallismieliset nousivat kapinaan. Armeijan oli lopulta pakko puuttua peliin, jotta mellakoinnit saatiin talttumaan. Ihmishenkiä menetettiin, korruptio kukki, viranomaisiin ei ollut luottamista, kaupat sulkivat ovensa. Aivan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. 

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa ahdistavana, vaikka kirjassa löytyikin paljon tragikoomisia piirteitä. Desai osaa kuitenkin kertoa tarinansa siten, että kirjaa ei voi jättää kesken. On pakko saada tietää, kuinka jokaiselle käy. On surua ja murhetta, mutta kirjan loppu on kuitenkin jollain tavoin hyvin kaunis kaikesta pahuudesta huolimatta. Keskustelua aiheutti myös se, kuinka kastijako on nykyään laitonta Intiassa, mutta sitä edelleen löytyy ympäri maata. Kastittoman ihmisen asema on täysin arvoton, ja vaikka intialaisia koulutettaisiin kuinka korkealle tahansa, ei koulutusmahdollisuutta ole missään tapauksessa kaikilla. Yhtä mieltä lukupiirissä oltiin siitä, että olisi pitänyt tuntea Intian kulttuuria ja historiaa paremmin, jotta olisi saanut vielä enemmän irti kirjasta. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Inheritance of Loss on ilmestynyt vuonna 2006. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2007 Otavan julkaisemana. Itse luin Seven-pokkareiden version vuodelta 2008. Kirjan on suomentanut Kristiina Drews. Kiran Desai on voittanut kirjallaan Booker-palkinnon vuonna 2006. 

Naistenviikon teemaan sopii hyvin sekin, että kirjailija on omistanut kirjansa äidilleen sanoilla: ”Äidilleni suurella rakkaudella”. 

Kiran Desain Menetyksen perintö on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kirjan tarina herättää paljon ajatuksia ja halua oppia tuntemaan Intian historiaa paremmin. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

 

Huh Huh! Ihan Big Brotherista tutuin sanakääntein pitää aloittaa. Ensinnäkin tämä kirjapostaus olisi pitänyt tehdä jo elokuussa, mutta niin vain oli jäänyt tämäkin kirja postaamattomien pinoon. Toisekseen tämä kirja oli kerrassaan samaistuttava. Kirjan parissa tuli vietettyä ihanan hilpeitä hetkiä. Anna-Leena Härkönen; kiitos mahtavasta kirjasta Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (Seven, 2011). 

Rakastuin siihen, kuinka Anna-Leena Härkönen kertoi olevansa Popeda-fani. Sitähän ei yleensä keski-ikäiset naiset tunnusta. Minä voin myös tässä tunnustaa, että olen Popeda-fani. Nuorena neitona paljon kiihkeämpi kuin nykyään, mutta edelleen ihastun, jos kuulen jostain Popedan soitantaa. Mutta tämä ei ollut asian pointti, vaan se, kuinka Härkönen oli ihmetellyt joitakin Popedan laulujen sanoituksia, niin minä puolestani olin kuullut yhden Pate Mustajärven laulamat sanat täysin väärin. Moni tietää kappaleen Elämässä pitää olla runkkua. Siinä on kohta, jossa sanat menevät ”ei tarvita me pressaa eikä kunkkua”. Minä kuulin hyvin pitkään, että sanat menivät ”ei tarvita me vessaa eikä kunkkua”. Hieman sitä ihmettelin, mutta onneksi ystäväni oikaisi minua. Naurattaa tämä vuosikymmenten jälkeenkin, kuinka olen laulaa hoilottanut sanoja täysin väärin. 

Entä sitten sivistyssanat. Härkönen kirjoittaa, kuinka seurueeseen mahtuu aina henkilöitä, jotka viljelevät sivistyssanoja, joita kaikki eivät ymmärrä. Yleensä ihmiset vain hymistelevät ja nyökkäilevät, mutta kuka on se rohkea, joka uskaltaa avata suunsa ja kysyä, mitä vaikea sana tarkoittaa? Härkönen uskaltaa. Siinä vaiheessa yleensä hymistelijät hymyilevät ylimielisesti, vaikka eivät itsekään ole ymmärtäneet sanan merkitystä. Myönnän, että minä taidan olla sellainen, joka hymyilee kuullessani vaikean sanan, mutta tarkastan sen jälkikäteen netistä. Uskoakseni en hymistele ilkeämielisesti, jos joku uskaltautuu kysymään, mitä sana tarkoittaa. 

Olen lukenut ties kuinka monta vuotta eri kouluissa englantia ja ruotsia ja jopa vähän saksaa. Mutta se on sellainen juttu, ettei minulla oikeasti ole kielipäätä. Menen mykäksi, jos pitää kommunikoida vierailla kielillä tai änkytän jotain naama punaisena ja hikisenä. Härkönen nostaa tämänkin kissan pöydälle. Miksi kaikkien pitää seurustella vieraalla kielellä, jos seurueeseen tulee yksi vierasta kieltä puhuva henkilö. Yleensä joku seurueesta osaa kieltä todella taitavasti ja muut kuuntelevat sujuvasti tai yrittävät miettiä, kuinka jokin asia sanotaan vieraalla kielellä. Kyllä kuulkaa on vaikeaa. 

Härkösen teksteihin on helppo samaistua. Kirjaa lukiessani purskahdin monta kertaa nauruun, koska totesin, että asia on juuri tuolla tavoin kuin Härkönen sen ilmaissut. Kirjaa ei voi lukea vakavalla naamalla, koska silloin ei välttämättä ymmärrä asioiden koomisia puolia. Rakastan sitä, että ihminen osaa nauraa itselleen – niin, ja hieman myös muille. Härkönen sivaltaa tekstillä itseään, mutta samalla myös koko ihmiskuntaa. Juuri tällaista kirjallisuutta on pakko välillä lukea. Voi estotta nauraa, kuinka hullunkurinen tapaus ihminen kokonaisuudessaan on. 

Pidän kirjan rakenteesta, jossa voi hetkeksi hypätä yhden luvun tai kolumnin kimppuun. Tarinat ovat sopivan pituisia välipaloja esimerkiksi muun tekemisen ohessa. Toki kirjaa voi lukea pidemmissäkin pätkissä, kuten minä tein. En ole aivan varma, onko tästä ilmestynyt äänikirjaa, mutta jotenkin on sellainen tunne, että se toimisi loistavasti. Etenkin, jos Anna-Leena Härkönen itse lukisi kirjan. Itse en ole äänikirjojen ystävä, mutta tämän saattaisin kuunnellakin. 

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää Härkösen kolumneja useilta eri vuosilta. Kirja sisältää aiemmin julkaistut kirjat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia. 

Anna-Leena Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia on kirja kaikille naisille, jotka uskaltavat nauraa itselleen. Toki mieskin kirjan voi lukea, mutta kirjassa on melkoisen vahva naisnäkökulma.

Outi Pakkanen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu

Dekkariviikon kunniaksi päätin ottaa lukemattomien kirjojen pinosta Outi Pakkasen pokkarin Tarjoilija, pyyhkikää taulu (Seven, 2011). Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1986 Otavan kustantamana eli ihan tuore kirja ei kyseessä ole, mutta sillä ei ollut merkitystä. Dekkarin tarina on varsin kutkuttava.

 

On kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun lauttasaarelainen luokka vietti ylioppilaskevättään. Koulun päätyttyä kaikki olivat vannoneet, että ryhmä ei hajoa, vaan bilettämistä ja tapaamisia jatketaan. No, tietäähän sen, kuinka ylioppilaskevään jälkeen käy. Porukkaa hajaantuu ja jokainen etsii omaa paikkaansa maailmassa. Nyt on kuitenkin tapaamisen aika. Joku kihisee innoissaan. Toinen empii, kannattaako paikalle mennä ollenkaan. Kolmas kieltäytyy välittömästi. 

Luokkakokous järjestetään ravintolassa, jossa on perinteistä ohjelmaa. Juodaan ja syödään sekä muistellaan menneitä. Kun porukka alkaa hajaantua, ehdottaa Pertti Pekkala jatkoja hänen asunnollaan. Pertti on imelä kaupunginvaltuutettu, jonka kaikki tunnistavat. Pertin ehdottamille jatkoille lähtee sekalainen seurakunta, jolla ei tunnu olevan mitään yhteistä toistensa kanssa. Lasse viettää nykyään aikaansa enemmän kuppilassa kuin perheensä parissa. Harri on jämähtänyt 1960-luvulle, eikä herätä vastakkaisessa sukupuolessa minkäänlaisia intohimoisia tunteita. Harri on kuitenkin toimittaja, joka osaa kirjoittaa sivaltavan hienoja artikkeleita. Elisa on kunnianhimoinen ja määrätietoinen viestintätoimiston toimitusjohtaja, jota miehet ihailevat ja naiset kadehtivat. Anna on Elisan toimistolla töissä mainostaiteilijana. Oman tiensä kulkija ja hyvin tarkkanäköinen. Tellervo asuu nykyisin Saksassa. Hän työskentelee lentoemäntänä ja kaataa miehiä työkseen. Riitta on kotiäiti, jonka arjet pyörivät lasten ympärillä. Marjatta on ranskanopettaja, joka ei tunnu hätkähtävän mistään. 

Pertin hulppea asunto on näkemisen arvoinen. Mies järjestää vanhoille luokkakavereilleen kädenkäänteessä iltapalaksi rapuja. Juomaa riittää ja ilmaan alkaa nousta vanhoja kaunoja. Loukataan toisia tietämättä tai tahallisesti. Ilta jatkuu saunoen ja musiikkia huudattaen. Kun tulee kotiinlähdön aika, pyytää Pertti kaikkia jäämään yöksi, koska tilaa riittää. Muut suostuvat, paitsi Marjatta, joka haluaa nukkua omassa sängyssään. Aamulla on kolea herätys, eikä se johdu pelkästään liiaksi juoduista juomista, vaan Riitan huudosta. Yksi vanhoista luokkatovereista on surmattu raa’asti. 

Outi Pakkasen kehittämä tarina on kutkuttava. Kukapa ei haluaisi nähdä vanhoja luokkakavereitaan kahdenkymmenen vuoden takaa? Tarkemmin ajateltuna en ehkä kuitenkaan haluaisi nähdä tai ehkä joitakin olisi kiva nähdä, mutta ei välttämättä kaikkia. Tässä kirjassa on saatu tunnelma kohdilleen. Ihmiset ovat vieraantuneet toisistaan. Tunnelma on aika ajoin vaivautunut. Ihmisten vanhat, tutut ja ikävätkin luonteenpiirteet alkavat tulla esiin. Eikös se yleensä niin ole, että tietyt luonteenpiirteet pahenevat vanhetessa. 

Oli mukava lukea välillä dekkaria, jossa ei mässäilty väkivallalla. Toki tässäkin tapahtuu ikäviä ja syyllistä etsitään, mutta pääpaino on siinä, kuinka henkilöiden elämää kuvataan. Lukija mieltyy helposti tiettyihin henkilöihin sen mukaan, millaista arvomaailmaa itse edustaa. Pidin myös siitä, kuinka arvuuttelin syyllistä. Syyllinen olisi voinut olla periaatteessa ihan kuka tahansa. 

Outi Pakkasen kirja on ilmestynyt 1980-luvulla. Kirja tuo ihania nostalgisia muistoja. Puhelimet olivat lankapuhelimia, ei kännyköitä. Neonvärit, Dingo ja sifonkihuivit olivat muodissa. Tupakointi sallittiin joka paikassa lentokoneista baareihin, eikä kukaan nyrpistellyt nenäänsä tai vaikka olisi nyrpistellyt, oli se luvallista toimintaa. Onneksi ei ole enää. Tietokoneet olivat jotain käsittämättömän hienoa, mutta niitä saattoi joutua itse ohjelmoimaan. Tästä muistui mieleeni isoveljeni tekemä ohjelma Commodore 64:lle. Englannin tai ruotsin sanojen opettelu sanakoetta varten. Se oli kuulkaa hurjaa aikaa. 

Kirjassa seikkaileva Anna Laine on seikkaillut joissakin muissakin Pakkasen kirjoissa. Kirjan voi kuitenkin lukea itsenäisenä kirjana. 

Tarjoilija, pyyhkikää taulu on nopealukuinen kirja, joka sopii nostalgialukemiseksi 1980-luvulla eläneille, mutta se on myös hyvää dekkariluettavaa kesäksi. Kirjan nimessä muuten on hauska jippo, joka ei välttämättä aukene kaikille lukijoille tai ainakin luulen niin. 

Tällä viikolla 8.-14.6.2020 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Luetut.net -blogin Mari.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Kuljen työmatkat junalla. Siis silloin, kun en tee etätöitä kotona. Jos en lue kirjaa junamatkalla, katselen ohikiitäviä maisemia. Seuraan myös ihmisiä, jotka päivästä toiseen liikkuvat asemalla tai samassa junassa kuin minä itse. Paula Hawkinsin Nainen junassa (Otava, 2015) kertoo hieman samanlaisesta naisesta kuin minä, paitsi että loppujen lopuksi eroja on melkoisesti.

 

Rachel matkustaa päivittäin samalla paikallisjunalla. Aamulla yhteen suuntaan ja illalla toiseen. Ihan niin kuin tuhannet muutkin työmatkaajat. Rachel yrittää aina päästä samalle paikalle istumaan, josta on hyvä seurata hänen vanhaa asuinaluettansa, ja etenkin yhden talon pariskuntaa. Pariskuntaa, joka vaikuttaa olevan täydellinen. Ei hän pariskuntaa tunne, mutta hän on nimennyt heidät Jessieksi ja Jasoniksi sekä keksinyt heille ammatit. Olisipa Rachelinkin elämä noin auvoista. Eräänä päivänä pariskunnan talolla tapahtuu kuitenkin jotain, joka järkyttää Rachelia todella paljon. 

Rachelin elämä on täyttä kaaosta. Hän haikailee entisen miehensä Tomin perään, jolla on uusi vaimo Anna ja pieni lapsi. Rachelia se ei kuitenkaan estä. Aina, kun hän naukkailee alkoholia hieman enemmän, ja sitä tapahtuu usein, alkaa hän soitella Tomille sekä lähetellä viestejä. Anna ei kestä tätä. Rachel saattaa myös lähteä soittelemaan Tomin ja Annan ovikelloa. Näin tapahtui myös eräänä kauheana lauantai-iltana, jolloin Rachel menettää kokonaan muistinsa. Seuraavana aamuna on vain hämäriä muistikuvia ja hiukset ovat veressä. Eikä siinä kaikki. Maanantaiaamuna lehtien otsikot kirkuvat lauantai-iltana kadonneesta naisesta. Nainen on Jessie tai oikeasti hän on Megan. Rachelin on pakko saada selville, mitä on tapahtunut. 

Kirjassa on kolme minäkertojaa: Rachel, Megan ja Anna, joista Rachelin ääni on kaikkein voimakkain. Meganin ja Annan tarinat tavallaan tukevat Rachelin tarinaa ja antavat selityksiä tapahtumille. Minun kävi hieman sääliksi Rachelia. Nainen on surkimus, joka ei tunnu saavan mitään otetta elämästään. Alkoholi on vahvasti mukana Rachelin elämässä, ja sen takia hänen pitää valehdella. Hän ei uskalla katsoa totuutta silmästä silmään, vaikka ymmärtääkin ongelmansa. Megan puolestaan on outo. Hän ei halua mennä töihin. Miehelleen hän kertoo olevansa masentunut, ja kyllä hän varmasti sitä onkin. Anna on mielestäni kylmäkiskoinen. Ymmärrän hänen kantansa ja halunsa suojella perhettään, mutta hänellä ei tunnu olevan mitään sympatiaa Rachelia kohtaaan. 

Kirjan tarinassa Rachel tekee ratkaisuja, joihin en itse ikinä uskaltaisi lähteä. Aivan kuin Rachelilta puuttuisi järki päästä. Tosin välillä hänellä soivat hälytyskellot, mutta hän vain antaa mennä porskuttaa. Hän joutuu piinaaviin ja ikäviin välikohtauksiin tuon tuosta. Välillä hän on vesiselvä, mutta aika usein juopunut. Rachel on aivan liian utelias tietämään, mitä Meganille on tapahtunut, ja mitä hänelle itselleen tapahtui surullisenkuuluisana lauantai-iltana. 

Vaikka kirjan voi luokitella jännityskertomuksiin, en voinut olla miettimättä sitä, mitä muuta kirja antoi. Kirjan tarina laittoi ajattelemaan, kuinka helposti ihminen voi alkoholisoitua. Nykyään kaupoista saa kaiken maailman juomasekoituksia, jotka saattavat houkutella maistelemaan. Muutama tölkki Gin Tonicia joka päivä. Tölkkihän on sitä paitsi sopivan kokoinen vaikka käsilaukussa kannettavaksi. Viikonloppuna pari pulloa viiniä. Pubissa hieman vahvempia paukkuja. Kuin huomaamatta tällaisesta käyttäytymisestä saattaa lähteä mopo käsistä. En halua olla mikään kukkahattutäti, mutta aika pelottavaa tuokin on. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Girl on the Train on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Oona Timonen. Kirjasta on tehty myös elokuva. En ole elokuvaa nähnyt, enkä ehkä haluakaan nähdä. Pelkään, että pettyisin liikaa. 

Paula Hawkinsin Nainen junassa on kirja, joka kannattaa ottaa kesälomalukemistoon, jos et ole kirjaa vielä lukenut. Kirjassa on sopivasti viihdettä, mutta myös psykologista jännitystä, eikä väkivaltaakaan pidä unohtaa. 

Tällä viikolla 8.-14.6.2020 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Luetut.net -blogin Mari.

Ian McEwan: Lauantai

Se on kummallista, kuinka lukemattomat kirjakasat vain kasvavat. Aina on jotain tähdellisempää tai kiireellisempää luettavaa, eikä ehdi purkaa kasoja. Yksi kerta kuitenkin yritin. Otin kirjakasan päällimmäisen kirjan Ian McEwanin Lauantain (Otava) luettavakseni. Ei ollenkaan huono valinta. Täytyy yrittää jatkossakin aina silloin tällöin napata kirja kirjakasasta ilman mitään sen suurempia syitä.

Henry Perowne on neurokirurgi. Hän on taitava työssään ja tietää sen. Henryn perheeseen kuuluvat ihana vaimo Rosalind sekä aikuiset lapset Daisy ja Theo. Henry tietää olevansa hyväosainen. Hänellä on kaunis koti ja upea auto. Puitteet ovat mitä parhaimmat, mutta eivät ne kuitenkaan takaa kaikkea. Eräs lauantainen vapaapäivä alkaa oudolla näyllä. Henry näkee ikkunasta palavan lentokoneen. Tästä päivä jatkuu jollain tavoin dominomaisesti. Palaset alkavat kaatua. Henryn mennessä pelaamaan squashia hän joutuu ikävään tilanteeseen. Hän tulee kolaroineeksi toisen auton kanssa. Autossa sattuu olemaan kolme epämääräistä tyyppiä, joista johtohahmo Baxter ei suostu Henryn sovintoehdotukseen, vaan vaatii rahaa. Henry pääsee kumminkin livahtamaan tilanteesta, vaikka se jääkin kummittelemaan hänen alitajuntaansa. Päivä jatkuu omalla omituisella tavallaan. Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta Henry ikään kuin odottaa jotain tapahtuvaksi ja niin lopulta tapahtuukin. Painajainen on alkanut.

McEwan vie tarinaa eteenpäin toteavalla ja ehkä voisi sanoa jopa lakonisella tyylillä. Hän tai oikeastaan Henry tarkkailee ympäristöään ja tekee paljon havaintoja. Sellaisia, joita me jokainen teemme päivittäin paljon, mutta emme kirjaa niitä millään tavoin muistiin. Kirjassa käydään läpi Henryn ajatuksia omasta perheestään ja työstä, joka tuntuu antavan miehelle melkoisen tyydytyksen tunteen. Lauantai kestää kirjan nimensä mukaisesti täydet 24 tuntia. Siinä ajassa ihmiselle ehtii tapahtua vaikka mitä ja taitavasti McEwan on luonut yhden päivän tapahtumista kokonaisen kirjan. Oikeastihan se on niin, että harva saisi omasta lauantaistaan kokonaista kirjaa kirjoitettua. Pidin myös siitä, kuinka kirjan lopussa ympyrä sulkeutuu hienolla tavalla.

Lauantai ei ole mielestäni nopealukuinen kirja. Teksti on tiivistä, eikä kirjassa juurikaan lukujen määrillä pelata. Vaikka kirja saattaisi vaikuttaa omituiselta, ja ehkä ainakin aluksi tapahtumaköyhältä, sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan tarinassa on koko ajan mukana jännite. Jollain tavoin lukijana odotin alati, koska alkaa tapahtua, enkä joutunut pettymään. Painajaismaisen tapahtumaketjun alkaessa vyöryä lukijan silmille, ei voi oikein muuta kuin puristaa kirjaa kovasti käsissään. Tuli hieman sellainen olo kuin olisi leijunut ylhäällä ilmassa ja seurannut tapahtumia läheltä, mutta kuitenkin kaukaa.

Ian McEwan on todella perehtynyt asiaansa. Hänen neurokirurgiset kertomukset kirjan sivuilla ovat uskomattoman tarkkoja tai enhän minä mitään neurokirurgiasta tiedä, mutta kuvaukset vaikuttavat hyvin aidoilta. Toisaalta kiitossivuilla kirjailija kiittää erästä neurokirurgian apulaislääkäriä ja apulaisylilääkäriä, jonka opissa kirjailija on saanut olla kaksi vuotta. McEwan on oikeasti halunnut välittää lukijoille eksaktia tietoa ja hyvä tietysti niin. Jos neurokirurgisissa kuvauksissa olisi laistettu ja vääryyksiä löytyisi kirjan sivuilta, olisivat ne taatusti nousseet välittömästi otsikoihin.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Saturday on ilmestynyt vuonna 2005. Samana vuonna ilmestyi kirjan ensimmäinen suomenkielinen käännös. Itse luin Seven-pokkarin vuodelta 2013. Kirjan on suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Lauantai kannattaa lukea, jos nautit laadukkaasta kirjallisuudesta, etkä halua turhaa kiirehtiä lukemisen kanssa. Tässä kirjassa riittää pohdittavaa.

Kjell Westö: Kangastus 38

Oli kutkuttavaa lukea rinnakkain kahta Westön kirjaa. Rikinkeltainen taivas oli sänkylukemisena ja Kangastus 38 (Otava, 2014) puolestaan ulkoilulukemisena. Jälkimmäisen kirjan sain bloggariklubin ensimmäisestä syysistunnosta, jossa Kjell Westö oli kertomassa ajatuksiaan siitä, että hänen kirjansa Kangastus 38 päätyy Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle. Nyt esitys on jo ehtinyt saada ensi-iltansa, joten olisi tietysti kiva tietää, mitä Westö näytelmästä pitää. Itse menen katsomaan näytelmää lokakuun alkupuoliskolla. Kangastus 38 ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2013. Kirjan on suomentanut Liisa Ryömä.

Eletään vuotta 1938, jolloin Euroopassa alkaa jo olla tulevan sodan tuulia. Tapahtumapaikkana on Helsinki, vaikka Tukholmassakin käydään. Lakimies Claes Thune on palkannut toimistoonsa konttoristiksi rouva Wiikin. Rouva Wiik on tunnollinen, nopeaälyinen ja erittäin pätevä, mutta jotain erikoista naisessa on. Nainen ei paljasta itsestään liikoja. Itseään rouva Wiik nimittää Matildaksi, mutta välillä Miljaneiti saa rouvasta otteen. Matildan menneisyydessä on tapahtunut asioita, joita hän edelleen kavahtaa, mutta joita Miljaneiti puolestaan haluaa kostaa. Claes Thune puolestaan riutuu menetetyn avioliittonsa jälkitunnelmissa. Asia on kipeä. Etenkin, kun Thunella on keskiviikkokerho, joka tuo yhteen pienen herrapiirin, jonka yksi jäsen on vienyt Thunelta vaimon. Thune ja rouva Wiik lähestyvät toisiaan vähitellen, mutta tuleeko heidän orastavasta suhteestaan mitään vai pidetäänkö välit kuitenkin ammattimaisella tasolla?

Vaikka kirjoja ei saisi verrata, on nyt kuitenkin pakko hieman vertailla, koska kahta Westötä samanaikaisesti luin. Kangastus 38 on selkeästi synkempi romaani kuin Rikinkeltainen taivas. Westö on taitavalla tavalla saanut luotua Kangastus 38 kirjaan tunnelman, jota Euroopan poliittinen tilanne on luonut. Kirjan tarina on kiehtova. Jännitteitä on koko tarinan ajan, ja mikä parasta, loppu oli ainakin itselleni todella yllättävä. Pidin myös siitä, kuinka kirjan päähenkilöistä vähitellen paljastettiin lukijalle enemmän ja enemmän. Kirjan henkilökuvaukset olivat muutenkin hienosti rakennettuja. Juuri sellaisia ihmisiä, joita eri piireistä löytyy.

Westöllä erinomainen taito kuvailla Helsinkiä. Se on tullut todettua jo moneen kertaan, eikä Kangastus 38 tee poikkeusta tämän suhteen. Keskiviikkokerhon yksi jäsen on hoidettavana Kuparipuron sairaalassa. Oli aivan pakko googlettaa, onko tällainen sairaala ollut olemassa, koska kirjan kuvaukset olivat kuin suoraan Tuusulan Kellokosken sairaalan piha-alueelta. Kuparipuroa en löytänyt, mutta uskoakseni Westö on kirjassaan kuvaillut Kellokosken sairaalaa.

Kangastus 38 ottaa esiin myös juutalaiskysymyksen, vaikka Euroopan suunnalta tulevat uhkakuvat yritettiin unohtaa. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Suomessa on ilmeisesti tosiaan ollut jo tuohon aikaan suoranaista juutalaisvihaa tai vähintään syrjintää. Voin vain kuvitella, millainen painostus asiasta on tullut Euroopan suunnalta. Mitä suuret edellä sitä pienet perässä. Niin surullista kuin se onkin ollut.

Kansallisteatterin Kangastus 38 näytelmästä Westö totesi reilut pari viikkoa ennen ensi-iltaa, että on iloinen, kun hänen tekstejään otetaan teatterin ohjelmistoon. Hän myös tietää, että näytelmä on uusi taideteos, eikä halua sekaantua teoksen tekemiseen, kunhan alkuperäistä eeposta kunnioitetaan. Kiva nähdä lokakuussa, kuinka Kansallisteatteri on tässä toiveessa onnistunut. Westö kertoi myös, että Kangastus 38 on intiimi, psykologinen ja kamarimusiikkityyppinen teos, jossa keskiössä on kahden haavoittuneen ihmisen kohtalo.

Kangastus 38 oli vuoden 2013 Finlandia-ehdokas. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaani voitti vuonna 2014. 

Kjell Westön Kangastus 38 kannattaa lukea, jos on pitänyt muista Westön romaaneista. Kirja kannattanee myös lukea, jos on menossa katsomaan Kansallisteatterin esitystä.

Maria Jotuni: Huojuva talo

Lukupiirissä arvottiin kahden kirjan välillä, kumpi luettaisiin. Voiton vei Maria Jotunin Huojuva talo (Otava Seven, 2012). Kirja julkaistiin postuumina ensimmäisen kerran vuonna 1963. Täytyy taas myöntää oma sivistymättömyyteni, etten ollut kirjaa aiemmin lukenut. Siksipä olinkin hyvin yllättynyt kirjan paksuudesta. Sevenin pokkaripainoksessa on sivuja peräti 577, eikä fonttikokokaan ole maailman suurinta.

Huojuva talo kertoo Lean ja Eeron avioliittohelvetistä. Lea on elänyt onnellisen lapsuuden, vaikka lapsuutta varjosti äidin katkeruus saamattomasta alkoholistimiehestä, Lean isästä. Huolimatta siitä, että isällä oli ongelmansa, Lea ymmärsi häntä ja tuli hänen kanssaan hyvin toimeen. Lean isän kuoltua Lean äiti, Lea ja Lean sisko Toini jäävät omilleen. Lea jättää opiskeluhaaveet ja lähtee töihin tienatakseen opiskelurahoja pikkusiskolleen Toinille.

Nuori ja viaton, mistään tietämätön Lea tapaa työpaikkansa kesäjuhlissa Eeron, joka kenties hieman väkipakolla saa Lean rakastumaan itseensä. Nuoripari menee hetimiten kihloihin ja pian ollaankin jo naimisissa. Kuherruskuukausi on lyhyt tai ehkä sitä ei ollut laisinkaan. Lea saa hyvin nopeasti huomata olevansa naimisissa itsekeskeisen ja narsistisen miehen kanssa. Perheen kasvaessa, kasvaa Lean mustelmien lukumäärä. Pelko on perheessä alati läsnä. Eero on äkkipikainen, kitsas, ilkeä. Lea ei kuitenkaan jätä Eeroa, koska tuntee olevansa edelleen rakastunut Eeroon, eikä hän pysty myöntämään kenellekään, että elämä Eeron kanssa on kaikkea muuta kuin auvoista.

Nyt täytyy sanoa, että huh huh. Huojuva talo ei päästä lukijaansa helpolla. Lähes kaikki lukupiiriläiset pitivät kirjasta, vaikka se olikin kauhistuttava ja järkyttävä, mutta samalla kuitenkin jollain tavalla kiehtova. Välillä iski ahdistus ja piti puida nyrkkiä. Jotuni on saanut luotua kirjaan tunnelman, jonka voisi sanoa jollain lailla jopa piinaavan lukijaa. Itse kuvittelin myös, ettei kirjaa saanut julkaista ennen 60-lukua, koska kirjan tarina on erittäin repivä ja paljastava kuvaus avioliitosta. Wikipedian mukaan Jotuni oli aloittanut kirjan kirjoittamisen vuonna 1928 ja se valmistui vuonna 1935 Otavan järjestämään kilpailuun. Koska kirja ei voittanut kilpailua, ei Jotuni antanut lupaa kirjaa julkaisulle ja niinpä teos jäi makaamaan kustantajan arkistoon.

Kirjan vanhahtava kieli oli viehättävää, kunhan siihen ensin tottui. Itse löysin kirjasta ainakin yhden sanan, jota en edes ymmärtänyt. En muista, mikä sana oli kyseessä, mutta lukupiiriystävä ehdotti sanaa etenkehtainen. Saattoi hyvinkin olla, koska en ymmärrä, mitä kyseinen sana tarkoittaa tai nyt tiedän, kun hieman googletin. Kirjassa ei ole montaa henkilöä, ja niistäkin eniten esiin nousevat Lea ja Eero. Lukupiiriläisten mieltymykset Lean suhteen vaihtelivat. Osalta lukupiiriläisiä Lea sai sympatiaa, osaa taas ärsytti Lean alistuvuus. Eero sai tietenkin jyrkän tuomion kaikilta lukupiiriläisiltä. Siitä käytiin keskustelua, oliko Eero narsisti vai kärsikö hän bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Olen nyt tässä postauksessa käyttänyt narsistista kuvausta Eerosta, joka ei välttämättä ole se oikea. Huojuvassa talossa on paljon kuvauksia Lean ja Eeron riidoista. Lukupiirissä asiasta oltiin sitä mieltä, että tässä olisi ollut Jotunilla tiivistämisen varaa. Toisaalta romaanissa draaman kaari nousi hienolla tavalla, joten lukuisat riidat kuuluivat teokseen.

Maria Jotunin Huojuva talo on hyvin ajankohtainen tänä päivänäkin. Tarina on kuvaus siitä, millaiseksi vankilaksi oma koti ja avioliitto saattavat koitua, jos saman katon alla asuu narsisti. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, koska tarina on taitavasti kirjoitettu ja Jotunin teksti puree edelleen.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4+ (asteikko 1-5).

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Olipa taas hetki, jolloin tunsin itseni tyhmääkin tyhmemmäksi. Lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjoa (Otava, 2004). Menin kirjastoon ja aloin hakea kirjaa kaunokirjallisuushyllyistä Z-kirjaimen kohdalta. Hain ja hain, enkä mitään löytynyt. Kävin kirjaston hakukoneella toteamassa, että luokitus on oikea 84.2 RUI. Edelleenkään mitkään hälytyskellot eivät soineet. Kävin vielä Z-hyllyn läpi, enkä löytänyt hakemaani. Lopulta oli mentävä neuvontaan kyselemään tyhmiä. Oho. Kirja olikin R-kirjaimen kohdalla ja tämä olisi pitänyt ymmärtää tietysti jo lyhenteestä RUI, mutta koska ihmismieli on mitä on, niin olin sitä mieltä, että kirjan olisi pitänyt olla Z-kirjaimen kohdalla. Onneksi kirjastossa on palvelualtista henkilökuntaa ja sain vuodelta 2014 olevan Seven-pokkarin lainatuksi. Espanjankielinen alkuteos La Sombra del Viento on vuodelta 2001. Kirjan on suomentanut Tarja Härkönen.

Kymmenvuotias Daniel yrittää pitää kuolleen äitinsä kasvoja mielessään. Kun poika eräänä yönä herää, eikä muista äitinsä kasvoja, lupaa hänen kirjakauppias-isänsä viedä hänet salaiseen paikkaan. Isä johdattaa pojan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Paikka, joka sijaitsee Barcelonan vanhassa kaupungissa ihmisten tietämättömissä. Daniel saa valita Unohdettujen kirjojen hautausmaalta yhden kirjan, josta pojan pitää huolehtia niin, ettei kirja unohdu, vaan että se pysyy elossa. Labyrinttimaisen pyhäkön tuhansien ja tuhansien kirjojen joukosta Daniel valitsee Julian Caraxin Tuulen varjon, kirjan, joka tulee muuttamaan Danielin elämän. Caraxista tulee pojalle pakkomielle. Daniel etsii kadonnutta kirjailijaa yli vuosikymmenen ajan laittaen samalla peliin oman elämänsä. Lopulta Caraxin elämäntarina alkaa pelottavasti toistua Danielin omassa elämässä.

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo on kirja, josta lukupiiri yksimieleisesti haltioitui tai ainakin ne haltioituivat, jotka olivat mukana kirjasta keskustelemassa. Kirjasta löytyy todella hyviä juonenkäänteitä ja paljon yllätyksellisyyttä. Jännittäviä paljastuksia riittää kirjan viimeisille sivuille saakka. Kirjassa on aineksia moneen. Löytyy seikkailua, ystävyyttä, rakkautta ja välillä kunnon jännitystä sekä jopa kauhua. Kirja on myös Danielin kasvukertomus. Voisi kuvitella, että näin monesta asiasta ei saisi järkevää kokoonpanoa aikaiseksi tarinan siitä kärsimättä, mutta niin vain on, että Ruiz Zafón on osannut laittaa asiat yksiin kansiin ja todella taitavalla tavalla. Ei voi muuta kuin hämmästellä.

Kirjan henkilögallerian monipuolisuus ja henkilöiden värikkäät kuvaukset antoivat oman leimansa lukunautinnolle. Lukupiiri keskusteli etenkin ylikomisario Fumeron pahuudesta, jota pidettiin psykopaattisena. Fumerosta ei löytynyt yhtään inhimillistä piirrettä päinvastoin kuin Danielin eriskummallisesta ystävästä Fermínistä, miehestä, joka oli valmis mihin tahansa ystävänsä vuoksi. Kaiken lisäksi Fermín oli kutkuttavan hauska henkilöhahmo, johon kaikki lukupiiriläiset ihastuivat.

Yksi lukupiiriläinen nautti kirjan Barcelona -kuvauksista, koska hänelle kirjasta nousi esiin monia tuttuja kulmia, vaikka tapahtuma-aikana kirjassa elettiinkin vuosina 1945-1956. Itse en ole Barcelonassa käynyt, eivätkä kirjan kuvaukset antaneet ainakaan minulle Barcelonasta kauhean hyvää kuvaa, koska kirja oli tunnelmaltaan melkoisen synkkä, vaikka hyvä olikin. Toisaalta kirjasta oli helppo aistia Francisco Francon ajan kovuus ja sodan varjot.

Tuulen varjo on osa Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaa. Ette varmaan arvaakaan, kuinka nyt tekisi mieli lukea sarjan muut osat Enkelipeli ja Taivasten vanki.

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjoa voin suositella kaikille, jotka kaipaavat mahtavaa lukuelämystä. Paksu kirja, jonka tarina vie lukijansa mukanaan. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 5 (asteikko 1-5).

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwanin Vieraan turva (Seven-pokkari, 2010) löytyi myös Ullan kirjat -blogin arvonnasta voittamastani kirjanipusta. Blogistanian kesälukumaratonin jälkeen nappasin käteeni tämän ohuen kirjan, koska kaipasin fyysisesti kevyttä kirjaa käsieni kannateltaviksi. Onhan tuokin syy lukea. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers on ilmestynyt jo vuonna 1981. Suomenkielisenä kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1983 Kirjayhtymän kustantamana. Kirjan on suomentanut Marja Alopaeus. Tämä oli muuten ensikosketukseni Ian McEwanin tuotantoon.

Mary ja Colin viettävät Venetsiassa leppoisan raukeita lomapäiviä. Päivät kuluvat välillä pelkästään kahviloissa ja ravintoloissa istuen. Toisinaan ei edes poistuta hotellihuoneesta, vaan pariskunta viettää aikaansa sängyssä toisistaan nauttien. Eräänä iltana Mary ja Colin lähtevät niin myöhään liikkeelle, ettei missään ole enää ruokapaikkaa avoinna. He lähtevät etsimään makkarakioskia, mutta unohtavat kartan hotellille. Pimeillä kaduilla ja kujilla aikansa tallustaneina he törmäävät mieheen, Robertiin, joka vie heidät baariin. Robert tarjoaa pariskunnalle juotavaa ja hieman purtavaakin sekä kertoo heille itsestään. Baari alkaa tyhjentyä ja Mary ja Colin lähtevät takaisin hotellille eksyäkseen jälleen kerran. Aamun sarastaessa pariskunta on edelleen eksyksissä. Molemmat ovat väsyneitä ja janoisia. Yllättäen he törmäävät taas Robertiin, joka vie heidät kotiinsa. Robertin ja hänen vaimonsa Carolinen huoneistossa tapahtuu pari outoa seikkaa, josta Mary ja Colin vaikenevat muutamaksi päiväksi. Kun he lopulta kertovat toisilleen sattumuksista, päätyvät he kuin pakonsanelemina uudestaan vierailulle Robertin ja Carolinen luo. Vierailulla on kohtalokkaat seuraukset.

Vieraan turva on piinaava ja ahdistava lukukokemus, mutta myös sellainen, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. McEwan on onnistunut tiivistämään lyhyeen kirjaan monta tunnetilaa. Kerronta on vahvaa ja osittain julmaa. Itse koin kohtauksen, jossa aamu sarastaa Maryn ja Colinin etsiessä kahvilaa, josta saisi vesilasillisen juotavaksi, erittäin surrealistiseksi. En oikeasti aluksi ymmärtänyt, näkeekö Mary tai Colin unta vai tapahtuiko heille todella niin kummallisia asioita, joita aamun ensihetkillä tapahtui. Se, mitä hieman ihmettelin, miksi Mary ja Colin palasivat Robertin ja Carolinen luo, vaikka ilmassa oli paljon viittauksia outoihin asioihin. Itse olisin kiertänyt kyseisen pariskunnan hyvin kaukaa, mutta en kenties olekaan kovin seikkailuhenkinen, vaan haluan ennemminkin pitää jalkani visusti maanpinnalla.

Ian McEwan on palkittu kirjailija, enkä enää ihmettele miksi. Miehellä on kyky kirjoittaa tarinaa, joka imaisee mukaansa. Voittamassani lukupaketissa oli myös toinen McEwanin teos, Sementtipuutarha, johon tartun lähiaikoina, koska onhan McEwanin tuotantoon yksinkertaisesti saatava ote.

Vieraan turvasta on julkaistu myös elokuvasovitus Muukalaisia Venetsiassa vuonna 1990. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta googlettamalla huomasin, että Prime-kanavalla elokuva pyörii tänä kesänä. Nyt pitäisi vain muistaa katsoa elokuvaversio, koska kirja on varsin tuoreessa muistissa. 

Kirjalle annan tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Enni Mustonen: Paimentyttö

Ullan luetut kirjat -blogissa on ollut kesän aikana upeita kirja-arvontoja. Voitin yhdestä arvonnasta mielettömän kasan kirjoja. Kirjojen mukana oli Enni Mustosen Paimentyttö (Seven-pokkari, 2015), joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran kovakantisena Otavan kustantamana vuonna 2013. Olin tästä kirjasta todella onnellinen, koska lukupiirissä olimme lukeneet Enni Mustosen Emännöitsijän. Molemmat kirjat ovat osa neliosaista Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa. Paimentyttö on sarjan ensimmäinen osa ja Emännöitsijä kolmas, joten sarja on tullut aloitettua hieman nurinkurisessa järjestyksessä.

Paimentyttö alkaa vuodesta 1893, jolloin kaksitoistavuotiaan Ida Erikssonin äiti kuolee. Orpo Ida saa karjapiian paikan kartanosta, jonka navetassa on valkoiseksi kalkitut seinät ja lehmiä pitkät rivit. Matilda-mamselli on karjakko, joka ottaa Idan pian siipiensä suojaan, koska ei halua, että Ida saa huonoja vaikutteita muilta karjapiioilta. Kun Matilda-mamselli sairastuu ja kuolee, joutuu Ida takaisin karjapiikojen asuntoon. Uusi karjakko on ilkeä ja ottaa nopeasti Idan silmätikukseen. Ida joutuu kohtalokkaaseen onnettomuuteen, joka koituu kuitenkin lopulta hänen onnekseen. Hänet otetaan pitkän sairausjakson jälkeen pikkupiiaksi Björkuddenin huvilaan, keskelle Topeliuksen suvun elämää.

Enni Mustosen Paimentyttö on yksinkertaisesti viehättävä kirja. Kirjan kieli on kaunista luettavaa. Tekstissä vilisee ruotsinkielisiä puheenvuoroja, Etelä-Pohjanmaan murretta ja ajalle tyypillisiä sanoja. Kaikesta tästä huolimatta tekstiä on helppo lukea ja tarina etenee loogisesti. Mustonen on osannut hyödyntää taitavasti historiaa osana tarinan kulkua. Kuin huomaamattaan lukija saa tahtomattaankin pienoisen historianoppitunnin lukiessaan Paimentyttöä. Pidin myös siitä, kuinka Mustonen on kirjassa kuvaillut arkipäiväisiä asioita, kuten pyykinpesua ja taimien istutusta. Puhumattakaan stoptuukeista, joiden sisään pantiin selstoffia. Kirjan luokkajakokuvaukset olivat myös osuvia, vaikka Topeliuksen perheessä meno tuntuikin olevan aikamoisen vapaamuotoista.

Topeliuksen suvusta lukija saa kattavan kuvauksen. Vaikka Björkuddenissa kaikki hyörivät ja pyörivät kirjailija ja valtioneuvos Zachris Topeliuksen ympärillä, on Mustonen kirjassaan maalannut miehestä hyvin lämpimän kuvan. Valtioneukselta heltiää lämmin sana hyvin usein Idallekin. Topeliuksen tyttäret ovat kirjassa myös hyvin edustettuina. Pidin etenkin siitä, kuinka Toini-tyttären naisasiateemaa tuotiin kirjassa esiin. Mielenkiintoista oli lukea myös siitä, että tyttäristä Toini kirjoitti kirjoja ja Anna aloitteli omaa kirjailijanuraansa.

Nyt kun on tullut luettua Syrjästäkatsojan tarinoita aivan sekavassa järjestyksessä, yritän kuitenkin seuraavaksi tarttua Lapsenpiikaan, joka on kirjasarjan toinen osa. Ei tätä sarjaa voi olla lukemattakaan, kun on vauhtiin päässyt.

Suosittelen Enni Mustosen Paimentyttöä luettavaksi, jos pidät historiallisista ja viihdyttävistä romaaneista. Tämä kirja on hyväntahtoinen ja ihana lukukokemus. Itse luin kirjaa osana Blogistanian Kesälukumaratonia. 

Kirja saa tähtiä 4½ (asteikko 1-5).