Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

 

Huh Huh! Ihan Big Brotherista tutuin sanakääntein pitää aloittaa. Ensinnäkin tämä kirjapostaus olisi pitänyt tehdä jo elokuussa, mutta niin vain oli jäänyt tämäkin kirja postaamattomien pinoon. Toisekseen tämä kirja oli kerrassaan samaistuttava. Kirjan parissa tuli vietettyä ihanan hilpeitä hetkiä. Anna-Leena Härkönen; kiitos mahtavasta kirjasta Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (Seven, 2011). 

Rakastuin siihen, kuinka Anna-Leena Härkönen kertoi olevansa Popeda-fani. Sitähän ei yleensä keski-ikäiset naiset tunnusta. Minä voin myös tässä tunnustaa, että olen Popeda-fani. Nuorena neitona paljon kiihkeämpi kuin nykyään, mutta edelleen ihastun, jos kuulen jostain Popedan soitantaa. Mutta tämä ei ollut asian pointti, vaan se, kuinka Härkönen oli ihmetellyt joitakin Popedan laulujen sanoituksia, niin minä puolestani olin kuullut yhden Pate Mustajärven laulamat sanat täysin väärin. Moni tietää kappaleen Elämässä pitää olla runkkua. Siinä on kohta, jossa sanat menevät ”ei tarvita me pressaa eikä kunkkua”. Minä kuulin hyvin pitkään, että sanat menivät ”ei tarvita me vessaa eikä kunkkua”. Hieman sitä ihmettelin, mutta onneksi ystäväni oikaisi minua. Naurattaa tämä vuosikymmenten jälkeenkin, kuinka olen laulaa hoilottanut sanoja täysin väärin. 

Entä sitten sivistyssanat. Härkönen kirjoittaa, kuinka seurueeseen mahtuu aina henkilöitä, jotka viljelevät sivistyssanoja, joita kaikki eivät ymmärrä. Yleensä ihmiset vain hymistelevät ja nyökkäilevät, mutta kuka on se rohkea, joka uskaltaa avata suunsa ja kysyä, mitä vaikea sana tarkoittaa? Härkönen uskaltaa. Siinä vaiheessa yleensä hymistelijät hymyilevät ylimielisesti, vaikka eivät itsekään ole ymmärtäneet sanan merkitystä. Myönnän, että minä taidan olla sellainen, joka hymyilee kuullessani vaikean sanan, mutta tarkastan sen jälkikäteen netistä. Uskoakseni en hymistele ilkeämielisesti, jos joku uskaltautuu kysymään, mitä sana tarkoittaa. 

Olen lukenut ties kuinka monta vuotta eri kouluissa englantia ja ruotsia ja jopa vähän saksaa. Mutta se on sellainen juttu, ettei minulla oikeasti ole kielipäätä. Menen mykäksi, jos pitää kommunikoida vierailla kielillä tai änkytän jotain naama punaisena ja hikisenä. Härkönen nostaa tämänkin kissan pöydälle. Miksi kaikkien pitää seurustella vieraalla kielellä, jos seurueeseen tulee yksi vierasta kieltä puhuva henkilö. Yleensä joku seurueesta osaa kieltä todella taitavasti ja muut kuuntelevat sujuvasti tai yrittävät miettiä, kuinka jokin asia sanotaan vieraalla kielellä. Kyllä kuulkaa on vaikeaa. 

Härkösen teksteihin on helppo samaistua. Kirjaa lukiessani purskahdin monta kertaa nauruun, koska totesin, että asia on juuri tuolla tavoin kuin Härkönen sen ilmaissut. Kirjaa ei voi lukea vakavalla naamalla, koska silloin ei välttämättä ymmärrä asioiden koomisia puolia. Rakastan sitä, että ihminen osaa nauraa itselleen – niin, ja hieman myös muille. Härkönen sivaltaa tekstillä itseään, mutta samalla myös koko ihmiskuntaa. Juuri tällaista kirjallisuutta on pakko välillä lukea. Voi estotta nauraa, kuinka hullunkurinen tapaus ihminen kokonaisuudessaan on. 

Pidän kirjan rakenteesta, jossa voi hetkeksi hypätä yhden luvun tai kolumnin kimppuun. Tarinat ovat sopivan pituisia välipaloja esimerkiksi muun tekemisen ohessa. Toki kirjaa voi lukea pidemmissäkin pätkissä, kuten minä tein. En ole aivan varma, onko tästä ilmestynyt äänikirjaa, mutta jotenkin on sellainen tunne, että se toimisi loistavasti. Etenkin, jos Anna-Leena Härkönen itse lukisi kirjan. Itse en ole äänikirjojen ystävä, mutta tämän saattaisin kuunnellakin. 

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää Härkösen kolumneja useilta eri vuosilta. Kirja sisältää aiemmin julkaistut kirjat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia. 

Anna-Leena Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia on kirja kaikille naisille, jotka uskaltavat nauraa itselleen. Toki mieskin kirjan voi lukea, mutta kirjassa on melkoisen vahva naisnäkökulma.

Teatterissa: Ei kiitos

Keskiviikkona otin suunnan kohti Pasilaa ja Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilaa. Tiedossa oli Ei kiitos -näytelmän ensi-ilta. Näytelmän, joka pohjautuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Romaaniin, josta en ole varma, olenko lukenut vai olenko kenties nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Joka tapauksessa illan jälkeen olin varma, että näytelmän tarina oli minulle tuttu entuudestaan.

Heli (Vappu Nalbantoglu) on keski-ikäinen saksan kielen opettaja. Elämässä on periaatteessa kaikki hyvin, mutta ei kuitenkaan. Jotain puuttuu. Helin aviomiehestä Matista (Antti Timonen) on tullut vätysmäinen nahjus, joka viihtyy parhaiten tietokonepelien maailmassa. Missä on suhteen intohimo ja seksi? Heliä haluttaisi. Mattia ei. Helin ystävätär Manna (Leenamari Unho) antaa hyviä ohjeita, mutta kannattaako niitä kuitenkaan toteuttaa. Elämä on kuitenkin sattumien summa. Saksan kielen tunnilla Heli tutustuu 28-vuotiaaseen Jarnoon (Pyry Äikää). Nuori mies vaikuttaa kiinnostavalta, eikä aikaakaan, kun opettajalla ja oppilaalla on kuuma seksisuhde. Heli on saanut ensiapua epätoivoiseen tilanteeseensa, mutta onko kaikki kuitenkaan niin kuin pitäisi?

Vappu Nalbantoglu ja Antti Timonen

Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy

Olipahan hurja ja kiihkeä esitys. Vappu Nalbantoglu tekee näytelmässä uskomattoman roolityön. Naisen tunteiden kirjo on jotain mieletöntä katsottavaa. Nainen elää tässä ja nyt, ja niin pitäisi elää muidenkin. Aivan mahtavaa. Antti Timonen aviomiehen roolissa on surkuhupaisaa katseltavaa. Itseensä käpertyvä ja ehkä hieman luulosairasta esittävä mies, joka ei huomaa asioiden olevan jollain lailla pielessä. Täydellinen parivaljakko tähän näytelmään.

Leenamari Unholla on näytelmässä monta roolia. En tiedä, kuinka Unho sen tekee, mutta jokainen rooli, on jollain tavoin hauska. Unho menee rooleissaan ikään kuin hieman yli, joka tuo näytelmään juuri sitä pirskahtelevaa järjettömyyttä, jota elämässä täytyy aina olla. Pyry Äikäällä on näytelmässä myös melkoisen suuri rooli. Olen nyt ehkä puolueellinen, koska uskottomuus ei ole koskaan ratkaisu avioliiton ongelmiin, mutta Äikää tekee roolistaan iljettävän. Taitavaa näyttelemistä tämäkin. Nuori mies, joka saa keski-ikäisen naisen suostumaan oikeastaan aivan mihin tahansa. Huh huh. Näytelmässä on mukana myös Aksinja Lommi monella eri roolilla. Ehdottomasti parhaimmat roolit olivat kännykkään kiinni kasvanut perheen tytär Sissi sekä kreikkalainen Jorgos. Jorgoksen muuten tuntevat kaikki, jotka ovat joskus etelänmatkalla käyneet.

Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Aksinja Lommi ja Leenamari Unho

Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy

Ei kiitos on näytelmä, joka on varmasti arkipäivää useammassa liitossa kuin uskotaankaan. On salasuhteita ja uskottomuutta. Haetaan jännitystä elämään, kun kotona ei mikään enää tunnu miltään. Näytelmä on myös rivo, karski ja raju. Näytelmän dialogit eivät aina ole kaikkein kauneimpia kuunneltavia, mutta niin suoria lainauksia oikeasta elämästä kuin vain voi olla. Helin kipuilu toi mieleen myös naisten vaihdevuodet, vaikka tässä olikin selvästi kyse keski-iän kriisistä ja oman itsensä etsimisestä. Ihmisen elämän mennessä eteenpäin tulee tilanteita, jotka ovat uusia ihmiselle itselleen. Kuinka tällaisista tilanteista voi ylipäätään selviytyä? Oikeastaan elämä on yhtä selviytymistä, ja hankalissa kohdissa olisi saatava tukea sieltä, jossa se lähimpänä on. Helin tapauksessa tietenkin omalta aviomieheltään, mutta jos toinen on samassa tyhjiössä, on yhtälö vaikeampi ratkaista kuin heti ymmärtääkään. Aikamoisia ajatuksia Ei kiitos kirvoittaa.

Mira Kivilä on ohjannut näytelmän, ja onkin saanut palaset sovitettua hienosti kohdilleen. Yksi, josta pidin näytelmässä erityisen paljon, olivat seinälle heijastetut videot. Mahtavaa työtä videosuunnittelusta vastaavalta Toni Haaraselta. Tuomas Lampisen lavastus oli selkeä, mutta erikoinen. Lavastuksessa on selkeitä viittauksia erotiikkaan ja intohimoon, ja se todellakin toimii tässä näytelmässä.

Pyry Äikää ja Vappu Nalbantoglu

Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy

Ei kiitos ei välttämättä ole kaikkein helpoin näytelmä, mutta loistavilla eväillä näytelmä on toteutettu. Näytelmästä löytyy myös komediaa, mutta puhdas komedia se ei mielestäni missään tapauksessa ole. Ei kiitos kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, jos haluaa nähdä näytelmän, jossa tosielämän realiteetit tuodaan näyttämölle.

Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Ei kiitos -näytelmän ensi-ilta oli Studio Pasilassa keskiviikkona 7.2.2018.

Rooleissa: Aksinja Lommi, Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Leenamari Unho ja Pyry Äikää

Dramatisointi: Heikki Paavilainen

Ohjaus: Mira Kivilä

Koreografia: Johanna Elovaara

Videosuunnittelu: Toni Haaranen

Lavastus ja puvut: Tuomas Lampinen

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Ari-Pekka Saarikko

Naamiointi ha kampaukset: Milja Mensonen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Sain äidiltäni lainaksi Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein (Otava, 2014). Tartuin kirjaan innolla, koska olen yleensä pitänyt Härkösen teksteistä ja ilmeisesti moni muukin pitää. Pikakatsaus paikallisten kirjastojen tilanteeseen kertoi, että Kaikki oikein on lainaajien suosiossa. Lähes kaikki kirjat olivat lainassa ja kirjoja oli kuitenkin hankittu kirjastoille suhteellisen komeat kasat.

Kaikki oikein kirjassa Puttosen pariskunta, Eevi ja Kari, voittavat lotossa seitsemän miljoonaa euroa tai oikeastaan Eevi voittaa, koska Kari ei tiennyt lottoamisesta. Kirjan kertojaäänenä on Eevi, nainen, joka on aina joutunut miettimään rahojensa käyttöä. Eevi on kuitenkin tullut toimeen ja on ollut ilmeisen tyytyväinen elämäänsä, aviomieheensä ja parhaaseen ystäväänsä Hannaan. Eevin aviomies Kari, harrastaa musisointia, mutta ansiot tulevat normaalista päivätyöstä. Karin ongelmana on kuitenkin alkoholi. Sitä kuluu liikaa.

Lottovoitto mullistaa pariskunnan elämän. Heti kun rahat ovat tilillä, Kari ostaa uuden hienon auton. Eevi puolestaan törsäilee rahoja sinne ja tänne. Ostaa kalliita lahjoja, palkitsee itsensä unelmamatkalla, jossa hotellihuoneen terassilla on oma, yksityinen uima-allas. Puttoset ostavat myös uuden, upean asunnon. Kaikki näyttää olevan päällisin puolin hyvin, mutta pinnan alla Eevi tuntee tyhjyyttä. Kari juo enemmän ja enemmän, ja menettää lopulta työpaikkansa. Eevi ottaa samaan aikaan lopputilin, koska ei enää kestä työyhteisönsä keljuilua. Eikö raha tuonutkaan onnea? Eevin parhaassa ystävässäkin alkaa näkyä outoja piirteitä. Ainut, johon Eevi voi täysin luottaa, on hänen veljensä Jusa, jonka kanssa voi keskustella mistä tahansa.

Kirja on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Itse olen ajatellut, että jos voittaisin lotossa, odottaisin, että rahat olisivat tililläni ja sitten sanoisin itseni irti töistä. Jäisinkö kuitenkin kaipaamaan työyhteisöä, jatkuvaa puurtamista ja välillä älykkäitäkin ja haastavia palavereja? Luultavasti jäisin, ja jäisin pois monesta muusta, sekä mukavasta että vähemmän mukavasta. Lottovoitto olisi ilman muuta tulevaisuudelle taloudellinen turva, mutta taatusti monet asiat muuttuisivat ja varmasti muuttuisin itsekin. Kaikki oikein kertoo mielestäni realistisesti siitä, kuinka ihminen alkaa miettiä kaikkea sellaista, mikä on ollut ennen itsestään selvää. Ystävät ja sukulaiset saisivat kummallisia, uusia piirteitä, joita en olisi aiemmin huomannut. Kirjan kertomuksesta huolimatta lotto on vetämässä tänäkin lauantaina. Jos lottovoitto osuu kohdalleni, olen ainakin lukenut eräänlaisen oppikirjan aiheesta.

Härkösen teksti on nopeasti luettavaa ja helposti ymmärrettävää. Pidän myös Härkösen tavasta kirjoittaa. Teksti on suoraa ja selkeää. Kirjaan ei ole tungettu mielestäni mitään ylimääräistä, vaan raamien sisäpuolella on pysytty loistavasti.

Jos olet pitänyt Härkösen aiemmista kirjoista, tartu tähänkin. Kirja antaa ajattelemisen aihetta ja on kuitenkin samanaikaisesti viihdyttävä. Uskon, ettet tule pettymään.

Kirjalle annan pisteitä 4 (asteikko 1-5).

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjan ja Ruusun päivänä Kirjakauppaliiton jäsenet antavat kirjan ostajalle kylkiäisenä erikoisjulkaistun kirjan, jota ei ole mahdollisuus ostaa jälkikäteen mistään. Tämän vuoden Ruusu-kirjailija oli Anna-Leena Härkönen teoksellaan Takana puhumisen taito (Kirjakauppaliitto, 2014). Äidilläni on tapana ostaa Kirjan ja Ruusun päivänä jokin kirja, ja saada tällä tavoin erikoisteos itselleen. Tämä on tietysti minulle mukavaa, koska saan kyseiset kirjat äidiltäni lainaksi. Ymmärtääkseni edellisinä vuosina kirjastoilla on ollut hankaluuksia saada teoksia omiin kokoelmiinsa, mutta ainakin tänä vuonna paikalliskirjastomme on kirjan/kirjoja saanut kokoelmiinsa.

Takana puhumisen taito koostuu pakinamaisista jutuista. Jokainen lukunsa on oma kokonaisuutensa, mutta kertomuksissa on kirjailijan ääni omakohtaisine kokemuksineen hyvin mukana. On tarinaa lentokenttäpelosta, jossa kauhistellaan lentokenttien automatisointia ja sitä, mistä saa ostaa mitäkin. Hehkutetaan avioeron puolesta, jos liitossa tuntuu mättävän pahasti. Karaokeolo on sitä, kun seuraavana päivänä on taatusti krapula. Entä mikä on aurinkotuolistalkkari? Kiellettyjä puheenaiheita ovat Härkösen mukaan mm. sairaudet, lapsenlapsien tokaisut ja terveellisten elämäntapojen tyrkyttämiset. Kirjasta löytyy monta erilaista tarinaa ja kaikista Härkösellä on kokemusta tai vahva mielipide.

En tiedä, johtuiko omasta keski-ikäisyydestä, mutta samaistuin erittäin moneen kertomukseen. Hihittelin yksikseni kirjaa lukiessani ja näin tilanteet edessäni. Uskomattoman hulvattomia, mutta niin todellisia juttuja. Vakavaa asiaa, mutta näistäkin oli löydetty humoristinen puoli. Kirja olisi pitänyt ehdottomasti lukea lukupiirissä, koska tästä olisi varmasti riittänyt keskustelun aihetta ja taatusti olisi löytynyt monta muutakin vastaavaa aihetta kuin kirjassa.

Härkösen teksti on osuvaa ja napakkaa. Kirja on nopeasti luettavissa ja sopii hyvin esimerkiksi käsilaukkukirjallisuudeksi. Pidän Härkösen tyylistä kirjoittaa. Suoraa ja konstailematonta. Vaikka kirjan kertomukset ovat omia juttujaan, pysyy teos kuitenkin hyvin yksissä kansissa. Aiheet sopivat toisiinsa ja yhden tarinan luettuaan ei osaa lopettaa lukemista.

Anna-Leena Härkönen on palkittu monista teoksistaan ja ehkä kuuluisin on Häräntappoase (Otava, 1984), josta Härkönen sai J.H.Erkon rahaston palkinnon vuonna 1984. Itse olen lukenut kyseisen teoksen useampaan otteeseen ja saatan tarttua siihen ihan mielenkiinnosta jälleen lähiaikoina. Härkösen teoksia on myös käännetty useille kielille.

Jos Härkösen Takana puhumisen taito –kirjan saa kirjastosta lainattua, suosittelen ehdottomasti siihen tarttumista. Huvittavia hetkiä tiedossa. 

Kirjalle annan pisteitä 4 (asteikko 1-5).