25.10.2020

Ajatuksia Helsingin kirjamessuista


Niinhän siinä sitten kävi, että Helsingin kirjamessut olivat verkossa. Ajattelin, että tämä voisi olla ihan hyvä juttu. Ja hyvähän se oli tietysti siltä kannalta, etteivät ihmismassat sulloutuneet samaan tilaan, jossa koronavirus olisi voinut aiheuttaa kunnon koronashown. Mutta onko niitä haastatteluja loppujen lopuksi kiva katsoa kotoa käsin läppärin ruudulta? Jos katsoo yksin, voi keskittyä kunnolla haastatteluun, eikä mahdollinen messukaveri töki koko ajan hihaan ja supata jotain korvaan. Kyllä, mutta messufiilis jäi puuttumaan kokonaan. Olisi ollut kiva tavata muita kirjabloggaajia ja kenties törmätä vanhoihin tuttuihin. 

Entä kuinka verkkomessut menivät omalta kohdaltani? Suunnittelin etukäteen, että kuuntelisin torstaina ja perjantaina etäpäivien lomassa haastatteluja verkosta.




Torstai 22.10.2020

Aktivoin verkkolippuni aamulla hyvissä ajoin messutapahtumaan. Tosin se ei mennyt kovin näppärästi. En lukenut ohjeita, koska kuka niitä ylipäätään lukee. Homma ei ollutkaan aivan yksinkertainen, vaan minun piti rekisteröityä kirjamessuille. Tänään tuli mieleeni Vastaamon tietomurto. Kuinkakohan moneen kymmeneen tai sataan eri paikkaan vuosien aikana olenkaan itseni kirjannut? Voisiko tällaiset messuilut järjestää yksinkertaisemmin ilman rekisteröitymistä? 

Touhotin torstaina aamupäivällä hyvissä fiiliksissä ja heti, kun messut aukesivat, niin etätöistä eetteriin. No ohhoh! Olipas teknisiä ongelmia. Ei lipulla, eikä rekisteröityneenä messukävijänä ollut mitään asiaa seuraamaan messuja. Onneksi tietotekniset ongelmat oli selätetty siten, että ohjelmia pystyivät seuraamaan torstaina kaikki. Olipa lippua tai ei. 

Torstaiaamun iloinen touhuaminen päättyi nopeasti, kun sain ikävän työpuhelun kollegaltani. Meni täysin fiilis päältä. Niin, ja olin järjestänyt yhden palaverin aamupäiväksi. Sekin piti hoitaa alta. Lounasaikaan en saanut seurattua mitään messuohjelmaa. Iltapäivä puolestaan alkoi tuloskatsauksella. Työpäivän lähestyessä loppuaan pääsin lopulta fiilistelemään. Aluksi Pullopostia Seilin saarelta. Katja Kallio haastattelemassa Susan Heikkistä. Tästä oli hyvä siirtyä etäpäivän päätteeksi Kjell Westön haastatteluun. Tritonus, odotan, että pääsen kirjan kimppuun. Anna-Riikka Carlson haastattelemassa Tiina Laitila Kälvemarkia kirjasta H2O oli myös katseltava ja kuunneltava. Hieman ehdin myös kuunnella Maria Petterssonia Historian jännistä naisista. Kirja, jonka haluaisin lukea.


Kjell Westö


Perjantai 23.10.2020

Siis mitä ihmettä? Mihin hävisi perjantain etäpäivä? Keskittymistä vaativiin työtehtäviin ja puheluihin, puheluihin ja puheluihin sekä verkkopalaveriin. Sainko kuunneltua mitään? Kun muistiinpanojani lueskelen, niin tyhjää on täynnä. Miksi muistelen, että olisin jotain kuunnellut, mutta ilmeisesti en sitten ole.


Tiina Laitila Kälvemark ja Anna-Riikka Carlson


Lauantai 24.10.2020

Jos olisi ollut tavalliset kirjamessut, olisin kirmannut jo aamutuimaan messukeskukseen ja toivottavasti bloggariaamiaiselle. Mitä tein nyt? Hidas lauantaiaamu, jos se nyt ylipäätään voi hidas olla, kun kissa yrittää repiä minut yöpaidassa aamulenkille. Ei se hidas ollut. Vauhdilla ulkoilemaan, jonka jälkeen aamupala ja kauppaan. Ja lauantain kauppareissuthan kestävät, vaikka meinaisin kuolla maskin aiheuttamaan tukalaan oloon. Kellohan oli jo vaikka mitä, kun vasta pääsin koneen ääreen. Päädyin kuuntelemaan Anna-Liisa Haavikon haastattelussa olevaa Niko Eskelistä Raskaasta perinnöstä, jonka jälkeen katsoin Jorma Uotisen ja Sauli Miettisen haastattelun. Aloittelin myös kuuntelemaan Anni Kytömäen haastattelua ja teoksena tietysti Margarita.


Maria Pettersson


Sunnuntai 25.10.2020

Sunnuntai on yleensä ollut messuilujeni lepopäivä ja niin se oli tänäkin vuonna. Olen viihtynyt vaakatasossa Lucinda Rileyn Auringon sisaren kanssa sekä myöhemmin alkuillasta kissaulkoilulla Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraaman kera. Lucinda Rileyn piti olla alun perin kirjamessuilla, mutta hän oli perunut haastattelun. Harmi, koska yleisöä olisi varmasti riittänyt.


Susan Heikkinen


Onneksi messuohjelmien haastattelut löytyvät vielä pari viikkoa verkosta, koska sieltä löytyvät esimerkiksi Juha Hurme, Tuomas Milonoff ja Riku Rantala, Elizabeth Strout, Kaj Lipponen (Juice-kirja), Eva Frantz, Marko Annala sekä Kale Puonti (Manni). Nythän minä voin suunnitella ensi viikon etätöitäni tallenteiden parissa.

Kaiken kaikkiaan kirjamessut verkossa oli ihan hieno juttu, koska kerrankin kirjallista keskustelua oli kuunneltavissa järjettömän paljon. Jos vain ehtisi, voisi vaikka kaikki tallenteet kuunnella läpi. Siitä huolimatta toivon, että ensi vuonna tilanne on toinen ja pääsemme paikan päälle seuraamaan kirjatohinaa.

Sain Messukeskukselta lipun Helsingin kirjamessuille. Kiitos siitä.





21.10.2020

Lippuarvonnan voittajat

 

Hieman arvelinkin, että olen liian myöhään liikenteessä, kun laitoin pystyyn lippuarvonnan Helsingin Kirjamessujen verkkotapahtumaan. Toisaalta tämä oli hyvä tilaisuus niille muutamalle, jotka arvontaan osallistuivat, koska tällä kertaa kaikki voittivat! 

Paljon onnea voittajille! Laitan teille sähköpostilla messuliput tulemaan eli 1 lippu/voittaja. 

Mainittakoon vielä, että minulla on pari lippua jäljellä. Eli jos olet myöhässä arvonnan suhteen. Laita kommentti ja sähköpostiosoitteesi, niin lähetän sinulle messulipun. Nopeimmat elävät.




19.10.2020

Helsingin Kirjamessut 2020 verkossa ja lippuarvonta

Kiirettä pitää ja tämäkin postaus piti julkaista jo viime viikolla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aiheena on tietysti Helsingin Kirjamessut verkossa 22.- 25.10.2020 sekä lippuarvonta. 

Helsingin Kirjamessuja ei tänä vuonna voida järjestää perinteisessä muodossa, joten kirjamessujen ohjelma on siirtynyt verkkoon. Tämä on tietysti ymmärrettävää, vaikka se tietysti harmittaa, ettei pääse käsin koskettelemaan kirjapinoja. Mutta se, mikä on parasta, voi kirjamessujen ohjelmiin syventyä kotoa käsin. Ei ruuhkaa, eikä ärsyttäviä ihmismassoja vellomassa päämäärättömästi sinne ja tänne. Oma sohva tai lempinojatuoli sekä jääkaappi käden ulottuvilla. Voi vain antautua kiinnostavien keskustelujen pariin ja antaa ajatusten virrata kirjallisissa aiheissa. 

Koska jokaisella on oma makunsa, voi Helsingin Kirjamessujen ohjelmapoimintoja käydä kurkkaamassa täältä. Kirjamessujen ohjelmakalenteri puolestaan löytyy täältä. Itse en ole vielä kauheasti syventynyt ohjelmaan, mutta äkkiä katsoen mielenkiintoisia nimiä on reilusti. 

Helsingin Kirjamessuilla on perinteiseen tapaan myös paljon kustantajien ja kirjakauppojen tarjouksia. Isänpäivä ja joulu lähestyvät. Koskaan ei ole liian aikaista hankkia lahjoja. 

Sitten asiaan. Sain arvottavaksi blogini lukijoille viisi kokoaikalippua messuille. Lipulla voit seurata messujen ohjelmia sekä tallenteita 8.11.2020 saakka. 


Arvonnan säännöt: 

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.

2. Kerro kommenttikentässä, kiinnostaako kirjamessut verkossa. 

3. Lisää kommenttiisi sähköpostiosoitteesi. Jos voitto osuu kohdallesi, niin lähetän sinulle lipun sähköpostilla.

 

Arvonta alkaa nyt ja päättyy keskiviikkona 21.10.2020 klo 18.00. Tämän jälkeen ilmoitan erillisessä blogipostauksessa voittajan.

Arpaonnea kaikille!




4.10.2020

Teatterissa: Bouvard ja Pécuchet

Miltä kuulostaisi, jos ottaisit haltuun kaiken tiedon, mitä maailmassa ja maailmankaikkeudessa on? Melkoiselta ja uskomattomaltakin, mutta niin vain Teatteri Takomossa tehdään. Katja Küttner ja Samuli Niittymäki olivat sattumalta törmänneet toisiinsa ja huomanneet, että molemmat lukevat samaa Gustave Flaubertin viimeiseksi jäänyttä teosta Bouvard ja Pécuchet. Tästä kehkeytyi yömyöhään asti kestävä keskustelu, jonka lopputulema oli, että molemmat olivat kyllästyneitä ja väsyneitä oman elämänsä hallitsemattomaan kaaokseen tai ylenpalttiseen järjestelmällisyyteen. Jotain olisi tehtävä.


Samuli Niittymäki ja Katja Küttner
Teatteri Takomo: Bouvard ja Pécuchet (2020)
Kuva © Mitro Härkonen


Löytyisikö tiede- ja taidekirjallisuudesta vastaus kaikkiin maailman kysymyksiin? Ideaa on kokeiltava. Kaksikko vuokraa Teatteri Takomon puoleksi vuodeksi ja palkkaavat assistentin (Rebekka Palanne). He tilaavat niin paljon tiede- ja taidekirjoja, ettei kukaan voi käsittää sitä. Assistentti yrittää löytää ratkaisua kirjarunsauden lajittelemiseen. Mikään ei tunnut olevan hyvä kaksikolle. Sitä paitsi, miksi he lukisivat kaikki maailman tiedekirjat läpi, kun on olemassa helpompikin vaihtoehto vai onko? 

Katja Küttner ja Samuli Niittymäki pelaavat hyvin yhteen. Näytelmää katsoessa aloin miettiä, tapasivatko he oikeasti Flaubertin kirjan äärellä, vai mistä kaikki sai alkunsa. Oli miten oli, pidin tavasta, jossa näyttelijät ovat oikeasti saman päämäärän edessä. Otetaan kaikki tieto haltuun. Ei mitään seksististä, eikä edes pikkiriikkisen romanttista, vaan pelkkää raakaa lukutyötä ja uusien asioiden omaksumista. Nautin dialogista, jota näyttelijäkaksikko kävi keskenään. Asioita pompotellaan kuin pingispalloa ja haetaan vastauksia.


Rebekka Palanne, Samuli Niittymäki, Aleksi Kinnunen ja Katja Küttner
Teatteri Takomo: Bouvard ja Pécuchet (2020)
Kuva © Mitro Härkonen


Assistentti Rebekka Palanne, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun taiteellisen opinnäytetyön tekijä, jätetään yksin selviytymään näyttämölle. Hänenhän on vain tarkoitus avustaa Küttnerin ja Niittymäen suuruudenhullua päämäärää. Kun konkarinäyttelijät Küttner ja Niittymäki keskittyvät tiedon maailmaan, alkaa Palanne lukea Flaubertin kirjaa. Samaan aikaan taustalla rumpali Aleksi Kinnunen harjoittelee musisointia. Teatteri Takomon valot ja äänet alkavat elää omaa elämäänsä rumpujen ja Palanteen lukemisen taustalla. Syke kiihtyy ja syntyy kakofonia, jossa Palanne kiihdyttää lukuvauhtiaan samassa tahdissa kaiken melskeen ja valomeren rinnalla. Vauhti kiihtyy lopulta aivan käsittämättömiin sfääreihin. Aivan kuin lukuvauhti olisi rinnastettavissa siihen kaikkeen tiedon määrään, joka ympärillämme on. Uskomaton nainen! Itse olisin saanut astma- tai yskäkohtauksen ja olisin seonnut sanoissani, mikäli edes olisin nähnyt mitään lukea valojen loisteessa ja hurjuudessa. Nuori näyttelijänalku sen sijaan hoitaa hommansa taidolla kotiin. Palanne, sinä todellakin hallitset mahtavan hengitystekniikan. Upea suoritus.


Rebekka Palanne, Samuli Niittymäki ja Katja Küttner
Teatteri Takomo: Bouvard ja Pécuchet (2020)
Kuva © Mitro Härkonen


Tuomas Rinta-Panttilan ohjaus ja dramatisointi on huikea. Näytelmä etenee alun rauhallisesta ja leppoisasta olohuonemaisesta keskustelusta kohti megalomaanista hässäkkää, jossa missään ei tunnu olevan mitään järkeä, mutta siitä huolimatta järkeä on enemmän kuin koskaan. Tiedon määrä on rajaton. Sitä tämä näytelmä kuvaa tyrmäävällä tavalla. 

Bouvard ja Pécuchet on näytelmä henkilöille, jotka ymmärtävät satiirin purevuuden ja farssin ylilyönnit. Samalla näytelmä on loistava muistutus kaikille besserwissereille siitä, kuinka pieni ja mitätön ihminen onkaan tiedon maailmassa. 


Bouvard ja Pécuchet sai ensi-iltansa Teatteri Takomossa torstaina 24.9.2020. 

Rooleissa: Katja Küttner, Samuli Niittymäki ja Rebekka Palanne (TeaK) 

Ohjaus ja dramaturgia: Tuomas Rinta-Panttila

Muusikko: Aleksi Kinnunen

Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Tilasuunnittelu: Salla Salin

Pukusuunnittelu: Maria Sirén

Äänisuunnittelu: Ilkka Tolonen

Äänisuunnittelun assistentti: Eliel Tammiharju (TeaK)

 

Pakko vielä loppuun mainita muutama sana koronasta. Teatteri Takomon lämpiö on pieni, joten suositus on, että yleisö odottaisi näytelmän alkua ulkona. Teatterissa on tarjolla käsidesiä ja kasvomaskeja. Katsomon istuinpaikkoja on vähennetty. Lisäksi istuinpaikat on hajautettu, jotta turvavälit säilyisivät. Kummasti muuten ei tulisi tällä hetkellä mieleenkään lähteä teatteriin ilman maskia. Onneksi näytäntöjä sentään on vielä saatu pidettyä, koska teatteri kohentaa henkistä jaksamista todella paljon.

Kiitos Teatteri Takomolle kutsuvieraslipusta.

 

1.10.2020

Rachel Cusk: Ääriviivat

Lukupiirin syyskuun valinta oli Rachel Cuskin Ääriviivat (S & S, 2018). Oikeasti kirjasta piti keskustella jo paljon aikaisemmin, mutta tätä kirjaa ei niin vain lainata kirjastosta. Lähes kaikilla lukupiiriläisillä oli vaikeuksia saada kirja käsiinsä. Lopuksi joku huomasi, että kirja oli saatavilla jonkin suoratoistopalvelun kautta e-kirjana. Tosin näytöltä lukeminen ei ole kaikille mukavaa. Itse sain onneksi kirjan käsiini kirjastosta. Tosin jouduin muistaakseni hieman jonottelemaan, että kirja vapautuisi lainasta. 

Englantilainen kirjailija Faye matkustaa Ateenaan pitämään luovan kirjoittamisen kurssia. Matkalla nainen kohtaa ihmisiä. Tuttuja ja tuntemattomia. Jo lentomatkalla Faye tapaa miehen, joka istuu hänen vieressään. Mies alkaa kertoa elämästään. Hän on kasvanut rikkaiden laivanvarustajien poikana, joka on käynyt sisäoppilaitoksen. Miehen elämää on siivittänyt useampi avioliitto, joista mies Fayelle kertoo. Satunnainen kohtaaminen johtaa tapaamisiin Ateenassakin. Mies pyytää Fayeä veneilemään. 

Faye pyytää kurssilaisia kertomaan jostain asiasta, jonka olivat kohdanneet matkalla kurssille. Yksi osallistuja kertoo koirasta, joka oli omistajansa olkapäällä ja katseli ympärilleen. Toinen kurssilainen puolestaan kertoi käsilaukusta vailla omistajaa. Kolmas puolestaan avautuu aviomiehestään, joka on laittanut toimistonsa uuteen uskoon. Kaikkialla on valkoista. Mukava sihteeri Martha on siirretty toimiston perukoille, ettei sotkisi olemuksellaan toimiston yleisilmettä. 

Koko kirjan ajan Faye on kuuntelijan roolissa. Hän tarkkailee ihmisiä ja tekee heistä yksityiskohtaisia havaintoja heidän omien kertomustensa avulla. Tällä tavoin hän luo ääriviivoja ihmisille. Pelkkien ääriviivojen kautta ihmisestä ei kuitenkaan saa kaikkea selville, mutta pääsee kuitenkin jollain tavoin osaksi heidän elämäänsä. Faye on hyvin eleetön osa kirjaa, vaikka hän kirjan kertomusta kannattelee. Fayen nimi taidetaan mainita kirjassa vain yhden kerran. 

Kirjan rikkaukdeksi on mainittava se, että kirjan kertomukset koostuvat eri-ikäisten ihmisten tarinoista. Jokainen kertomus kertoo ihmisen arvomaailmasta. Nuorella se voi olla täysin erilainen kuin vanhemmalla. Ääriviivojen suhteellisen lyhyet kertomukset tekivät lukemisesta mukavaa. Niihin oli helppo siirtyä lyhyeksikin aikaa. Kertojien filosofiset kommentit toivat syvyyttä tarinoihin. Useissa kertomuksissa ihmiset olivat muutoksen kynnyksellä. Lukupiirissä kirjasta sanottiin myös, että kirja ehkä avautuisi paremmin, jos kirjan lukisi uudestaan. Pääsisi jollain tavoin syvemmin yksittäisten ihmisten tarinoiden sisälle. 

Rachel Cusk kuvailee ihmisiä häikäilemättä. Eräs lukupiiriläinen muisteli lukeneensa jostain, että englantilaiset ovat sanoneet kirjailijan olevan ilkeä kuvauksissaan, vaikka ovat kirjasta muuten pitäneetkin. Tästä syntyi keskustelua, onko käännös aiheuttanut vivahde-eroja vai eivätkö suomalaiset ota kaikkea kirjoitettua niin kovin ilkeästi. Käännös oli lukupiirin mielestä joka tapauksessa onnistunut. Kirjan henkilökuvaukset ovat eittämättä mielenkiintoisia. Kirjoittajakurssilla raivokohtauksen saanut nainen on hyvä esimerkki tästä tai nainen, joka levitteli eväänsä ja söi niitä tyynesti kurssitunnilla. 

Lukupiirissä keskustelua aiheutti myös se, aiheuttiko Faye itse sen, että lentokoneen vierustoveri olisi halunnut tehdä naiseen lähempää tuttavuutta, kun olivat veneilemässä. Antoiko Faye vääriä signaaleja miehelle, vaikka itse ei ollut ajatellut miehestä sen enempää, koska heillä oli suuri ikäero. Tästä saisi loistavan Me Too -keskustelun aikaiseksi, jos haluaisi. Lukupiirissä ei päästy oikeastaan mihinkään loppupäätökseen. Nainen olisi saattanut olla häviäjä tässä ottelussa. Hieman mietitytti se, miksi nainen lähti yksinään vieraan miehen kanssa veneilemään. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Outline on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Kaisa Kattelus. Rachel Cuskin Ääriviivat on trilogian avausteos. Sarjan kaksi muuta suomennosta ovat Siirtymä (2019) ja Kunnia (2020). 

Rachel Cuskin Ääriviivat on kirja kaikille, jotka haluavat rauhallista luettavaa. Kirjan tarinat vievät mukanaan erilaisten ihmisten elämään. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).






27.9.2020

A. M. Frost: Kohtalokas ystävä

Viime syksynä luin A. M. Frostin Likaista peliä -sotadekkarin, joka on Frostin jännärisarjan toinen teos. Sotadekkarit eivät juuri lukugenreeni kuulu, mutta koska kirja oli vakuuttanut minut, olin iloinen, kun minulle tuli tilaisuus lukea saman sarjan kolmas osa Kohtalokas ystävä (Aula & Co, 2020). Tällä kertaa eletään välirauhan aikaa. 

Majuri Peder Jang tuskailee rakkaushuoliensa kanssa. Mies kaipaa vierelleen ihastuttavaa Helle Haagaa. Nainen ei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, mutta kohtalon oikusta nämä kaksi törmäävät toisiinsa. Helle ei kuitenkaan luota Pederiin, jonka ympärillä tuntuu pyörivän kaunis nainen. Hellen on kuitenkin ujuttauduttava Pederin ja alikersantti Aulis Rasilan matkaan. Helle työskentelee Valpon leivissä ja hän on sitä mieltä, että heidän on yhdistettävä voimansa, jotta kaikki hyötyvät tilanteesta. Vaikka Suomessa eletään rauhan aikaa, on taustalla koko ajan uhka tulevasta. 

Matkaa tehdään sekä kotimaan että Saksan maaperällä. Saksassa Peder on mukana korkean tason neuvotteluissa. Helle puolestaan pyrkii löytämään tietoja aviomiehestään, joka kuoli epämääräisissä olosuhteissa. Kotimaan kamaralla Pederin ja Auliksen talvisodan aikaista sissikumppania Jurvasta syytetään räjähdevarkaudesta. Toisaalla on puolestaan varastettu nalleja. Tilanteet äityvät tiukoiksi, kun alkaa selvitä, mihin tarkoitukseen varastetut räjähteet ja nallit on tarkoitus käyttää. 

Kohtalokkaan ystävän tarinassa kuljetaan päällisin puolin sopuisissa merkeissä, mutta ei kirja väkivallaton ole. Yllättävät kohtaukset tuovat kirjaan jännittävyyttä ja pelkoa siitä, kuinka päähenkilöille käy. Tapahtumarikkaassa tarinassa on monta kuviota, mutta siitä huolimatta juoni on selkeä ja helposti ymmärrettävissä. Kirjasta löytyy myös rakkautta. Tietenkin, koska Peder ja Helle tuntevat vetoa toisiaan kohtaan. Sen sijaan Auliksella ei ole onnea rakkaudessa. Ottajia olisi, mutta sydän sykkii vain Marialle, joka joutui talvisodan aikana kärsimään kauhun hetkiä. Naisen masennus ja ahdistuneisuus eivät ota helpottaakseen. 

Vaikka kirjan tarinassa eletään välirauhan aikaa, tuntuu sota edelleen joka paikassa. Kaikesta on pulaa. Korvike on tavallinen juoma. Kahvia on vain harvoin tarjolla. Sokeria jos onnistuu saamaan, on se onnenpäivä. A. M. Frost kuvailee välirauhan aikaa rehellisesti ja kaunistelematta. Köyhyyttä on joka paikassa ja evakoille pitäisi saada rakennettua kodit. Matkojen kuvaaminen on myös hienoa. Lento Saksaan kestää useita tunteja, eivätkä automatkat Suomessa sujahda hetkessä. 

Pidin myös siitä, millainen tietämys A. M. Frostilla täytyy olla aseista. Itsehän en niistä tiedä mitään, mutta kirjassa kuvaillut asetyypit ja ominaisuudet luovat tunteen, että kirjoittaja tietää, mistä kertoo. Ihailin myös sitä, kuinka Rauhanlinnaa oli kuvattu. Aivan kuin olisin itse ollut paikan päällä ihailemassa erikoista pitsihuvilaa, vaikken siellä ole koskaan käynyt. 

A. M. Frost on kirjailijanimi, jonka takana ovat kirjailijat Anne ja Matti Hakkarainen. Uskon, että tämä tuo voimaa siihen, kuinka tarinaan saadaan ujutettua sekä kauheuksia että lempeämpiä kuvauksia. 

Pakko on antaa kiitokset myös kirjan salaperäisen kauniille kansipapereille. Kerrassaan ihastuttavat. Kannen suunnittelusta on vastannut Laura Noponen. Ei taida olla ensimmäinen kerta, kun naista kiitän. 

A. M. Frostin Kohtalokas ystävä on kirja kaikille sotakirjallisuudesta pitäville, mutta myös niille, jotka pitävät rakkaustarinoista. Kirjasta löytyy monia puolia. Pakko on myös mainita, että kirjan loppukohtaus on huikea.




Kiitos kirjailijoille hienosta kirjasta.



26.9.2020

Teatterissa: Lady Chatterleyn rakastaja

Kesällä luin D. H. Lawrencen klassikkoromaanin Lady Chatterleyn rakastaja, koska syyskuussa oli tiedossa Teatteri Jurkassa kirjaan perustuva näytelmä. Hieman pelonsekaisin tunnelmin lähdin katsomaan näytelmää, koska näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää: Matleena Kuusniemi ja Jari Virman. Kuinka kaksikko hoitaisi homman, koska kirjassa henkilöitä on kuitenkin melkoisen monta. Pitkään ei tarvinnut murehtia. Pasi Lampelan taitava sovitus ja ohjaus kunnioitti teosta hienolla tavalla.


Matleena Kuusniemi ja Jari Virman
Teatteri Jurkka: Lady Chatterleyn rakastaja (2020)
Kuva © Marko Mäkinen

Lady Chatterleyn ja riistanvartija Mellorsin ensimmäinen kohtaaminen on hämmentävä. Kohtauksesta voi aistia molemminpuolisen hätkähdyttävän tilanteen, mutta samalla ilmassa on pienoista jännitettä. Jännitettä riittää myös myöhemmin. Se on itseasiassa koko näytelmää ohjaava voima, joka tiivistyy melkoiseksi tunteiden vuoristoradaksi. Matleena Kuusniemi Lady Chatterleyn upeissa vaatteissa osoittautuu melkoiseksi naiseksi. Aluksi hieman ujostelua. Hetken kuluttua hieman enemmän ja seuraavassa käänteessä kaikki tai ei mitään. Riistanvartija Mellorsin kuoseissa Jari Virman huokuu miehisyyttä ja voimaa, mutta hän osaa tarvittaessa myös kaunopuheisuuden taidon. 

Olen hämmästynyt, kuinka hyvin näytelmä toimii. Pasi Lampela on pystynyt pitämään kirjan tarinan kasassa, vaikka näyttämöllä eivät ole kuin rakastavaiset. Näyttelijöiden dialogi tuo raameja kirjan tarinalle ja tapahtumille. Dialogi on luontevaa. Juuri sellaista, jollaista kahden henkilön keskustelu on, kun kerrotaan, mitä joku toinen on tehnyt tai sanonut. Jutustelua tai juoruilua, vaikka tässä kaiken takana onkin Lady Chatterleyn ja Mellorsin kiihkeä rakkaussuhde.


Matleena Kuusniemi ja Jari Virman
Teatteri Jurkka: Lady Chatterleyn rakastaja (2020)
Kuva © Marko Mäkinen


D. H. Lawrencen romaani oli aikansa kohuteos, jonka julkaiseminen kiellettiin Englannissa vuosikymmeniksi, koska kirjan tarina on siveetöntä ja luokkayhteiskuntaa halveksivaa julkilausumaa. Kaiken lisäksi kirjasta löytyy homoseksuaalisia suhteita. Ei, ei ja ei! Eihän sellainen ole ollut hyväksyttävää. Näytelmässä on onnistuttu hyvin luomaa vastakohtien asetelma, jossa rikkaan miehen vaimo rakastuu köyhään riistanvartijaan. Suhde on salattava kaikilta mahdollisilta osapuolilta. Tällainen suhde on ollut aikoinaan skandaalinkäryinen, eikä moisia suhteita edelleenkään suopein silmin katsota tietyissä piireissä. Jokainen varmasti muistaa, millainen kohina kävi, kun Ruotsin kruununprinsessa Victoria meni rakastumaan tuiki tavalliseen mieheen. Tosin tavallinen kansa taisi olla tyytyväinen kruununprinsessan valintaan.

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastajan loppu on mielestäni loistava. Kuinka rakastavaisille käy? Saavatko he toisensa? Vastaus on täysin avoin. Katsoja voi itse tehdä johtopäätöksiä nähtyään näytelmän.


 Jari Virman ja Matleena Kuusniemi
Teatteri Jurkka: Lady Chatterleyn rakastaja (2020)
Kuva © Marko Mäkinen

Jos empii, uskaltaako teatteriin mennä korona-aikana, vastaisin, että se on jokaisen omassa harkinnassa. Itse olin todella tyytyväinen Teatteri Jurkan turvajärjestelyihin. Teatteri Jurkan olohuonekatsomoon otettiin vain parikymmentä katsojaa. Turvavälit pidettiin vieraisiin henkilöihin. Lisäksi Teatteri Jurkka huolehtii siitä, että heillä on tiedot, ketkä näytännöissä ovat käyneet. Jos ilmenee koronatapaus, saadaan tieto samassa näytännössä olleille helposti. Itse käytin tietysti myös maskia koko teatterikäynnin ajan. 

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastaja on näytelmä kaikille niille, jotka nauttivat klassikoista. Ei sovi tietenkään unohtaa sitäkään, että tässä näytelmässä intohimoa ja rakkautta riittää. 


Rooleissa: Matleena Kuusniemi ja Jari Virman 

Alkuperäisteos: D. H. Lawrence: Lady Chatterley’s Lover

Suomennos, sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus: Markus Tsokkinen

Puvut: Heidi Tsokkinen

Ompelija: Suvi Kajas

Musiikin sävellys, valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

 

Kiitos Teatteri Jurkalle kutsuvieraslipusta sekä kuvalainauksista.



13.9.2020

Marisha Rasi-Koskinen: REC

On kirjoja, jotka aukeavat lukijalle vähitellen. Kirjan tarinaa pitää maistella ja miettiä, kunnes oivalluksen helmiä alkaa tippua syliin. Tällaisia kirjoja ei voi lukea nopeasti, koska muuten ei pääse kirjan ytimeen. Marisha Rasi-Koskisen REC (S & S, 2020) on tällainen kirja. Kirja, joka hämmentää, mutta myöhemmin hämmennys haihtuu ja tilalle tulee itsetyytyväinen lopputulos, vaikka aukkopaikkoja jääkin mielen syövereihin. 

On kaksi näennäisesti tavallista koulupoikaa Lucas ja Cole tai oikeasti he eivät ole tavallisia. Lucas olisi voinut olla tavallinen, mutta hän tapasi Colen. Cole vetää Lucasta magneetin tavoin puoleensa. Cole on se, joka johtaa Lucaksen huoneisiin, joista ei ole helppo päästä pois. Huoneen vangiksi saattaa joutua pitkiksi ajoiksi, eikä tulevaisuus näytä enää ikinä tavalliselta. Lucaksella on kuitenkin valokuvaus, joka pitää hänet veden pinnalla. Cole haluaa sekaantua tähänkin asiaan. Valokuvaus ei riitä, on tehtävä dokumenttielokuvia, eikä mitä tahansa dokumenttielokuvia, vaan elokuvia kuolemasta ja välitilaan joutuneista ihmisistä, joilla ei ole tulevaisuutta, eikä menneisyyttä. 

Colella on kaksoisveli Nik tai niin hän Lucakselle kertoi, kunnes myöhemmin perui puheensa. Ei ole mitään veljeä. Lucas ehti kuitenkin ihastua Nikiin, koska tapasi hänet muutamia kertoja. Kaikki oli valetta. Cole veti Lucasta pahemman kerran nenästä. Lucaksen ja Colen ystävyys joutuu koetukselle. Se joutuu koetukselle monia kertoja. Joko Cole kävelee huoneesta ulos tai Lucas. Saattaa mennä vuosia ennen kuin he seuraavan kerran tapaavat aloittaakseen siitä, mihin olivat jääneet. Lopulta mennään jopa niin pitkälle, että Lucas lähtee etsimään Colea kaukaisesta maasta. 

Kirja koostuu tarinoista, joita lukiessa alkaa hahmottua kuva siitä, mistä kaikki on alkanut ja mihin se päättyy. Alusta loppuun tai lopusta alkuun. Loppumaton kehä. Valokuvat ovat tärkeä osa kirjan tarinoita. Valokuvia katsoessa katsoja näkee asioita, joista hän tunnistaa tuttuja kasvoja tai nähtyjä maisemia, mutta on myös muuta. Kuinka helppoa onkaan muokata kuvaa. Rajataan kuvasta epämääräiset taustat pois, jos ne ovat häiritsevästi tiellä. Kuvan reunassa olevia ihmishahmoja voi myös leikellä pois tai voihan niitä jopa photoshopata kuvasta kokonaan, jos ei halua, että kuvissa vilahtelee vieraita kasvoja. Toisaalta turistikuvia jaksaa harvoin muokkailla siten, että niistä poistaisi ihmisiä taustalta unohduksiin. Siitä huolimatta nämä taustalla olevat ihmiset saattavat unohtua tai heitä ei huomata. Joskus voisi olla kiehtovaa kuulla heidän tarinansa. REC raottaa tätä puolta ja antaa samalla lisäosviittaa Lucaksen ja Colen tarinaan. Elämä on sattumusten summa. 

Saat toisen totuuden: taustat ovat tarinoita eivätkä tarinat ole totta. Tarinoissa on alku ja loppu. Tarinoissa on järjestys. Tarinoissa tapahtuma seuraa toista tapahtumaa. On syy ja on seuraus. Kaikki alkaa jostain ja päättyy johonkin eikä semmoista oikeasti ole. (s. 475) 

REC on käsittämättömän paljon kaikkea. Se on ihmiselämää. Se on kiusaamista. Se on hyväosaisia. Se on huono-osaisia. Se on perkeleitä. Se on kaksoisolentoja. Se on mäkeä. Se on luolaa. Se on vajoavaa kaupunkia. Se on hökkelikylää. Se on luksusleirintäaluetta. Se on hautausmaata. Se on erilaisia kieliä. Se on katulapsia. Se on rikkaita turisteja. Ennen kaikkea REC on kaiken kattavaa ystävyyttä. 

Marisha Rasi-Koskinen kertoi S & S:n ja Atenan syysinfossa, että kirja kertoo vallankäytöstä ystävyydessä, ihmisyydessä sekä taiteen tekemisessä. Minä allekirjoitan tämän täysin. Colen häikäilemättömyys ärsytti minua alusta lähtien. Jos Lucas ei olisi tavannut Colea, olisi hänen elämänsä ollut yksinkertaisempaa. Toisaalta silloin kirjalle ei olisi ollut tarvetta, ja olisiko Lucas halunnut yksinkertaisempaa elämää. Kirjailija kertoi myös, että REC on rakkauden tunnustus fiktiolle. Lisäksi hän mainitsi, että kun kirjoittaa fiktiota, ei kirjoita todellisuudesta, kunnes kuitenkin kirjoittaa todellisuudesta. Ah! Tässä päästiin taas tähän loputtomaan kehään. 

Marisha Rasi-Koskisen REC on kirja lukijalle, joka ei halua päästää itseään helpolla. Tämä on myös kirja, jolle täytyy varata runsaasti aikaa. Ei sovellu kiirehtijöille.



Kiitos kustantajalle kirjasta.

12.9.2020

Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki

Toisinaan on kiva heittäytyä kevyemmän kirjallisuuden pariin ja nauttia vain menevästä tarinasta. Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki (Gummerus, 2020) tuli itselleni juuri sopivaan saumaan. Tarvitsin välillä kevyempää luettavaa. Sellaista, jossa ei tarvitsisi kauheasti ponnistella ja miettiä, mitä mikäkin tarkoittaa. Tosin kirja oli varsin painava eli sivuja oli ihan mukavasti. 

On vuosi 1940, kun 19-vuotiaan Vivianin vanhemmat lähettävät tyttärensä New Yorkiin Peg-tädin luokse. Vanhemmat toivovat, että tytär löytäisi elämälleen oikean suunnan. Vivian nimittäin on potkittu collegesta ulos ja se on aikamoinen järkytys vanhemmille. Vivian ei tiedä, mitä New Yorkilta odottaa, mutta se saa tuntemaan hänet aikuiseksi. Ei hän tiedä oikeastaan mitään Pegistäkään. Täti omistaa teatterin ja on naimisissa kuuluisan Billy Buellin kanssa, vaikka he eivät yhdessä asukaan. 

Vivianin yllätykseksi teatteri on koko Pegin elämä. Teatteri on samassa rakennuksessa kuin Pegin asunto. Asunto on puolestaan avoin kaikille teatterilaisille. Esitysten jälkeen on kosteita jatkoja asunnolla ja osa teatterilaisista myös asuu Pegin luona. Ainut, joka yrittää pitää jonkinlaista järjestystä yllä, on Olive, Pegin oikea käsi. Olive yrittää pitää rahahanoja kurissa, mutta harvoin siinä onnistuu. Teatterin kappaleet vaihtuvat lennossa, mutta niissä on aina sama juonikuvio. Romanttinen tarina ja showtyttöjä vähissä vaatteissa. Ei esityksillä ole tarkoitus kalastella New Yorkin hienostoa, vaan lähialueen työläisiä. 

Ei mene aikaakaan, kun Vivian joutuu New Yorkin pyörteisiin. Yöt menevät showtyttöjen kanssa juhliessa. Viina virtaa ja miehiä isketään. Seksiä harrastetaan joka käänteessä ja joka paikassa. Vivian tuntee olevansa onnellinen. Hän on löytänyt paikkansa maailmasta. Onnen hurma ei tietenkään kestä ikuisesti. Vivian mokaa pahemman kerran, eikä mikään ole enää kuin ennen. On palattava lapsuudenkotiin ja unohdettava New York. Voiko nuoren naisen elämä ikinä enää palata ennalleen? 

Aikamoista menoa Vivianilla oli. Pidin kuitenkin siitä, kuinka nuoren naisen elämä oli kuvattu villiksi ja vapaaksi, sellaiseksi, jota ei 1940-luvulla odottaisi olevan. Ilman muuta Vivian oli naiivi ja helposti mukaan vedettävä. Käytös kuvaa hyvin nykyajan nuorten naisten menoa. Ollaan ajattelemattomia ja halutaan kokea kaikki ja heti. Paras tietysti, jos pääsee jollain tavoin julkisuuden valokeilaan paistattelemaan. 

Vivianissa löytyi toinenkin puoli jostain syvältä sisimmästä. Hän itsekin tiesi, ettei moinen meno voi jatkua loputtomiin, vaan elämässä on tehtävä jotain järkevämpää. Hän osasi hyödyntää osaamistaan ja taitojaan siten, että sai luotua itselleen hienon uran New Yorkissa. Vivian kulkee omaa tietään määrätietoisesti. Hän tekee sitä, mitä haluaa. Vuosien kuluessa Vivian saavuttaa myös sellaista viisautta, jota voi vain ihailla. 

Sotavuodet varjostavat Vivianin nuoren naisen elämää, mutta sotaa ei kuitenkaan nosteta kirjan tarinassa päällimmäiseksi. Sota on taustalla ja vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään. Elizabeth Gilbert on tuonut tarinaansa myös seksuaalivähemmistöjä, mikä lienee melkoista siihen maailman aikaan. Vaikka seksuaalisia vähemmistöjä on varmasti aina ollut, on aihe ollut melkoinen tabu vielä 1940-luvulla. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos City of Girls on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Taina Helkamo. Tyttöjen kaupungin elokuvaoikeudet on myyty eli lähivuosina voitaneen odottaa upeaa New Yorkiin sijoittuvaa elokuvaa. 

Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki on kirja kaikille glamourin ja bling blingin rakastajille. Kaiken tämän keskeltä lukija löytää viisautta ja huumoria sekä itsenäisen naisen kuvaus.



Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

8.9.2020

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43

Joskus kirjan nimi on niin kiehtova, että kirja on luettava ihan vain pelkän nimen takia. Plussaa tuo tietysti hyvä tarina. Nyt osuivat molemmat nappiin. Susan Heikkisen kirjan nimi Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43 (SKS, 2020) herätti kiinnostukseni heti. Ihan vain sen takia, että pulloposti ja Seili. Kirjan kansien väliin mahtuu uskomaton tarina, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Kaiken lisäksi kirja on tietoteos. Kirjasta löytyy varsin paljon tietoa Suomen mielenterveyden hoidon suuntalinjoista 1920-luvulta 1950-luvun loppuun saakka. 

Saima Rahkosen elämä ei ollut kadehdittava. Hän syntyi vuonna 1903 köyhään työläisperheeseen Viipurin suurpitäjässä. Työnteko piti aloittaa jo nuorena tyttönä, eikä kansakoulua ehtinyt käydä kuin pari vuotta. Vuodesta 1917 lähtien Saima toimi palvelijan tehtävissä monissa eri paikoissa. Nuori nainen ei tuntunut viihtyvän missään kovin pitkään. Parikymppisenä työt veivät Helsinkiin. Jokin vaivasi Saimaa. Hän ei pitänyt työkaveristaan, vaan päätti hoitaa tämän hengiltä. Onneksi yritys epäonnistui, vaikka pahat jäljet se työkaverin kasvoihin jättikin. Vankilaanhan Saima teostaan joutui. 

Saima todettiin syyntakeettomaksi ja koko loppuelämän sairaalakierre on valmis. Sairaalat vaihtuvat useaan otteeseen. Seilin sairaalassa Saima oli pariin otteeseen. Toisella kerralla kuolemaansa saakka. Seilissä Saima aktivoitui kirjoittamaan kirjeitä kuvitelluille miesystävilleen. Osa kirjeistä löytyi arkistoista, koska niitä ei oltu toimitettu eteenpäin. Minnekäs niitä – kuvitteellisia kirjeitä. Mutta ei tässä vielä kaikki. Seilin saarelta löydettiin vuonna 2010 lasipulloja, jotka olivat täynnä käsin kirjoitettuja lappuja. Pienet pullot alkoivat kiinnostaa toimittaja Susan Heikkistä, joka halusi, että pullot avattaisiin. Hän kirjoittaisi artikkelin ja lehti maksaisi kulut. 

Susan Heikkinen ei tainnut arvatakaan, millaiseen tutkimustyöhän pullojen sisältö hänet veisi. Hän tutustuisi naiseen, jonka elämä olisi unohtunut ilman häntä. Saima Rahkosen sukulaiset eivät olleet kertoneet naisesta tuleville sukupolville. Saiman elämä tuli heille yllätyksenä. Saiman elämää tutkiessa Susan Heikkinen on joutunut tekemään varsinaista salapoliisityötä. Aivan mahtavaa, että Saiman elämäntarina tuli kerrotuksi. 

Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Susan Heikkisen kirja on loistava läpileikkaus suomalaisen mielenterveyden hoidon historiasta. Saima joutui kokemaan monia uusia hoitomuotoja. Osa saattoi toimia hyvinkin, mutta osa teki pahempaa jälkeä Saiman mielelle. Lobotomiaa ei sentään Saimaan kokeiltu. Oli myös mielenkiintoista lukea, millaisia raportteja sairaanhoitajat joutuivat tekemään. Jopa ikkunan rikkomiselle oli oma symbolinsa. Saiman suhde häntä hoitaviin lääkäreihin vaikutti olevan kunnioittava. Ikään kuin Saima olisi tiennyt paikkansa. Hoitajille sen sijaan saattoi kiukutella, jos siltä tuntui ja kyllähän se aina välillä siltä tuntui. Saiman tunteet purkautuivat rauhattomuutena, itkuna ja huutona. 

Saiman tarinaa lukiessa minua herkisti ajatus siitä, että Saima joutui olemaan kaukana sukulaisistaan. Seilin saarella sisko kävi välillä Saimaa tervehtimässä, mutta äitiä Saima ei tainnut nähdä. Äitiä oli kuitenkin kova ikävä. Hätäkin oli suuri, kuinka äiti pärjää. Kirjan tarina on myös hyvä osoitus siitä, kuinka hankalaa matkustaminen oli siihen maailman aikaan. 

Seilin saarella on varsin mielenkiintoinen historia. Aikoinaan saarelle toimitettiin leprasairaat. Kun lepra kukistettiin Suomesta, saari siirtyi mielenterveyspotilaiden hoitopaikaksi. Nykyään Seilin saarella on Turun yliopiston Saaristomeren tutkimustoimintaa, mutta saari on myös suosittu retkeilykohde. Arvaatteko kenellä on ollut jo muutaman vuoden haaveena tehdä retki Seilin saarelle? 

Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta on kirja kaikille historiasta kiinnostuneille, mutta samalla se on hienosti koottu tarina yhden naisen elämänkohtalosta.



Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.


30.8.2020

Bengtskärin majakalla

Kesäloma loppuu ja huomenna alkaa arkinen aherrus töiden parissa. Sään puolesta nyt voi jo hyvin palatakin töihin. Sataa ja on koleaa. Niin, ja onhan minulla vielä jäljellä neljä lomapäivää pahan päivän varalle tai ihan vain siksi, jos ja kun tulee jotain mukavaa menoa. Kesälomani sattui aikaan, jolloin koronaluvut alkoivat taas nousta, joten aika rauhallisesti on tullut otettua. Krapin Pajan puistokonsertissa kävin jammailemassa Mike Monroen, Sami Yaffan ja Costello Hautamäen konsertissa. Leffassa kävin pari kertaa. Näiden lisäksi juoksin terveydenhoidollisissa tutkimuksissa, lääkärissä ja hammaslääkärissä. Siinähän sitä ohjelmaa, mutta jotain muutakin ihminen kaipaa kuin ikäviä testauksia, tutkimuksia ja hoitoja. Onneksi äitini antoi vihjeen Uudenmaan Seuramatkojen järjestämistä päiväretkistä.





Bengtskärin majakka. Sehän se on haave ollut pitkään. Nähdä ja kokea Pohjoismaiden korkein majakka. Uudenmaan Seuramatkat järjestää myös tänne päiväretkiä. Mahtava idea, jonka esitin miehelle, joka täällä asuu. Mies hetkeksi jopa innostui ideasta, mutta mietti enemmän. Mitä jos maskia täytyy pitää koko päivä? Entä jos on sateinen ilma ja merellä myrskyää? Ei ole kiva olla merellä silloin. Viestittelin asiasta yhden ystäväni kanssa. Hän kertoi miettivänsä asiaa ja ilmoittavansa 2-3 päivää ennen retkeä, uskaltaisiko lähteä reissuun. No, ei siihen mennyt niin pitkään. Aika nopeasti ystäväni oli tehnyt päätöksensä. Hän haluaa majakan nähdä ja retkiasia oli kiusannut häntä niin paljon, että matkaan oli päästävä.





Varasin meille paikat ja ajattelin, että luultavasti monikaan ei olisi lähdössä tällaiselle retkelle korona-aikana. Vielä mitä. Bussi oli yli puolillaan eli muutamat henkilöt joutuivat istumaan vierekkäisillä penkeillä. Suurin osa porukasta oli eläkeläisiä. Minä ja ystäväni taisimme olla retken nuorimmat osallistujat, mutta sehän ei menoa haittaa. Bussi oli lähtenyt Hyvinkäältä liikenteeseen, jonka jälkeen vuorossa oli Helsingin suunnalta tulevat. Sieltähän mekin bussin kyytiin hyppäsimme. 

 




Bussin matkatessa kohti Hankoa teimme yhden aamukahvipysähdyksen. Retkiopas kertoi matkan varrella olevia infopläjäyksiä. Hankoon päästyämme nousimme heti laivan kyytiin. Kansi oli jo tupaten täynnä ihmisiä. Sattuihan päivä olemaan aurinkoinen ja tuuleton. Menimme siis sisätiloihin istumaan ja odottamaan, että saisimme lohikeittoa syödäksemme. Laiva ei ollut täynnä, mutta niin täynnä, että hieman arvelutti koronan suhteen. Oliko tämä venäläistä rulettia vai mitä? Päätimme ystäväni kanssa, että retkipäivän antaisimme olla korona-ajatuksetonta aikaa.




Laivamatka Bengtskäriin kesti noin puolitoista tuntia. Kun saavuimme saarelle, emme voineet muuta kuin huokailla. Keskellä merta korkea majakka ja sileääkin sileämmät kalliot. Merenpäällinen paratiisi. Saari on sen verran suuri, että hyvin sinne ihmiset mahtuivat ja turvavälit säilyivät. Toki majakan sisätiloissa saattoi tulla ajoittain tungosta, mutta hyvin sielläkin ihmiset huolehtivat turvaväleistä.




Bengtskärin majakka joutui toisessa maailmansodassa suuren taistelun kohteeksi. Neuvostoliitto oli aikeissa räjäyttää majakka taivaan tuuliin. Onneksi eivät onnistuneet. Tosin osa asuinhuoneistoista tuhoutui. Sodan jäljet ovat edelleen nähtävissä saarella.





Vuonna 1968 Bengtskärin majakka automatisoitiin. Rakennus jäi autioksi, joka aiheutti sen, että se alkoi vuosien mittaan rapistua. Vuonna 1992 Merenkulkulaitos vuokrasi majakan Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskukselle, joka laati sekä korjaussuunnitelman että suunnitelman majakan tulevasta käytöstä. Vuodesta 1995 lähtien majakka on ollut käytössä museo- ja vierailumajakkana. Nykyään majakan omistaa Turun Yliopistosäätiö.




Mitä Bengtsärissä sitten on nähtävää majakan lisäksi? Tietenkin majakan valohuone. Itse en tänne kavunnut, koska epäilin kuntoani ja ennen kaikkea sitä, että pääsisin varmasti ylös asti, mutta se alastulo olisikin eri asia, jos jalat vispaisivat ja hiki virtaisi. Ystäväni kapusi ylös asti. Oli hieman pettynyt, koska ikkunat (epäili niiden olevan jotain muovia) olivat sumeat. Kertoi myös, että mitä ylemmäs pääsi, sitä kuumempi tuli. Valohuoneessa oli kuulemma ollut todella tuskaisaa. Voin ihan valehtelematta sanoa, etten olisi ikinä pystynyt olemaan siellä. Valohuoneen lisäksi saarella on taistelumuseo. Yksi asunto on sisustettu majakanvartijan kodiksi. Lisäksi majakkarakennuksessa on kappeli muistotaululla sekä Kahvila Konehuone näyttelyesineillä varustettuna.




Saarella oli reilusti aikaa kierrellä ja katsella paikkoja sekä tietenkin juoda päiväkahvit tai -kaljat, jos joku sellaista harrastaa. Aikaa jäi myös kallioilla istuskeluun ja auringosta nauttimiseen. Päivä oli aivan uskomattoman kaunis. Sellainen täydellinen kesälomapäivä, jota on ihana muistella jälkikäteen.




Kotimatkalla bussi ajoi Hangon rantatietä pitkin. Saimme ihastella toinen toistaan kauniimpia huviloita. Uskomattoman upeita rakennuksia. Mahtavaa, että niitä vielä pidetään kunnossa, eikä olla jyrätty maan tasalle.





Bengtskärin majakka on vaikuttava paikka. Voisin mennä uudestaankin. Tällaisia kohteita tarvitaan. Täällä saa stressikäyrät laskusuuntaisiksi. 

Oletko sinä käynyt Bengtskärin majakalla?



Maritta Hirvonen: Komediantit

Ajatus sirkuksesta tuo varmasti monen huulille hymyn. Itse ainakin ihailen sirkustaidetta todella paljon. Muistan jopa sen, kuinka ollessani alakouluikäinen isäni vei meidät lapset sirkukseen. Sitä en muista, oliko äitini mukana vai ei. Kokemus oli hurjan jännittävä. Sirkusmaneesilla kävi esiintymässä jopa norsu. Sehän oli aivan mieletöntä, vaikka nykyään olenkin hieman eri mieltä siitä, kuuluvatko norsut sirkukseen. Muistan vieläkin, kuinka esityksestä sai ostaa ison mustavalkoisen valokuvan mukaansa. Isä osti meille yhden tai kaksi kuvaa. Olen monta kertaa miettinyt, minne kuvat hävisivät vuosien saatossa. Niitä olisi edelleen mukava ihastella. Sirkus on aihe, joka osaa koskettaa. Siksi olikin mahtavaa, kun sain tilaisuuden lukea Maritta Hirvosen sirkuselämästä kertovan kirjan Komediantit (Stresa, 2020). 

Elokuussa vuonna 1944 Esther on palaamassa kotiin. Kodin edustalla on menossa järkyttävä näytös, joka vaikuttaa nuoren naisen loppuelämään. Estherin vanhemmat sekä pikkuveli Thomas on haettu kotoa tuhansien muiden juutalaisten tapaan. Esther saa väliaikaisen majoituspaikan ystäviensä luota, mutta juutalaisvainojen vuoksi hänen on paettava joitakin kuukausia myöhemmin ystävienkin luota. Passissa komeilee uusi nimi Arabella Richter. Pakomatka ei ole helppo yksinäiselle naiselle, mutta eteenpäin on päästävä. Arabellan voimat ovat lopussa. Ei ole ruokaa, eikä juotavaa. Hänen pelastuksensa on se, että hän törmää sirkuslaisiin, jotka eivät kysele liikaa, mutta ottavat naisen matkaansa. Tästä alkaa Arabellan uusi loppuelämä. 

Arabella on tanssinut vanhassa elämässään balettia. Hän rakastaa oopperaa ja musiikkia. Sirkuselämä on täysin erilaista, mihin hän on tottunut, vaikka hän äkkiä huomaakin, että sirkuksessa esitykset pyörivät liikunnallisesti taitavien ihmisten, upeiden eläinten ja musiikin ympärillä. Sitä paitsi sirkuksessa on väriä. Kaiken kruunaa se, että hän on auttamattomasti ihastunut sirkusjohtajan poikaan Heinziin. Sirkus Schreier on perhesirkus, eikä sinne niin vain oteta sirkusperheiden ulkopuolisia jäseniä. Arabella on kuitenkin valmis tekemään mitä tahansa, jotta hänet hyväksyttäisiin osaksi sirkusperhettä. 

Komediantit on uskomattoman hieno kuvaus sirkuslaisten elämästä, joka on kovaa työtä ja kaikkea muuta kuin pelkkää sirkusta. Kiertue-elämä on rankkaa. Päivästä toiseen puretaan teltat ja kaikki muu tarpeisto, jonka jälkeen lähdetään vaunuilla jatkamaan matkaa kaupungista tai kylästä toiseen. Vapaa-ajat kuluvat eläimiä hoitaessa ja ohjelmanumeroita hioessa. Yksityisyyttä ei kauheasti ole, vaikka perheillä onkin omat vaununsa. Kaikki tuntevat toistensa tavat. Tästä huolimatta kaikki pitävät yhtä, eikä perhettä jätetä pulaan. Perheen merkitys kirjan tarinassa on valtava. Esther menettää oman biologisen perheensä, mutta hän saa tilalle uuden, täysin erilaisen perheen. Rakkautta löytyy yllin kyllin uudestakin perheestä. 

Kirjan tarinassa kuvataan hyvin erilaisia sirkustemppuja ja sitä, kuinka niihin harjoitellaan. Upeat esitykset vaativat tunteja ja tunteja toistoja viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mikään ei tule valmiina, vaikka sirkuslaisen perheen perintönä sirkusveri elimistössä virtaisikin. Esityksiin täytyy valita myös musiikki, joka antaa esityksiin pontta, jännitettä ja riemua. Maritta Hirvosen musiikkitausta näkyy kirjassa hyvin. Hän osaa kuvailla musiikkia loistavalla ja ammattimaisella tavalla. Sirkuksessa ei tietenkään riitä pelkkä musiikki ja temput, vaan sen on oltava myös visuaalisesti näyttävä. Kirjaa lukiessa oli mahtavaa huomata, kuinka sirkuslaiset itse tekivät pukujaan, joista ei loistoa puuttunut.

– Jos ryhtyisin pelkäämään, saisin heittää pois kaiken arvokkaan ja kaikki unelmani. Pelko ei vie minnekään, niin kuin ei kärsimyskään. Vain ilo voi meitä auttaa. Ilo ja taide, musiikki ylimpänä niistä.  (s. 176) 

Maritta Hirvonen kuvaa kirjassa hyvin sirkuslaisten epävarmaa taloutta. Sotavuosina sirkus kiersi, vaikka ympärillä sodittiin. Epävarmaa oli vain se, tuleeko kukaan esityksiin. Sirkuksen pitäminen ei ole halpaa touhua. Jatkuvaan rahapulaan piti keksiä erilaisia keinoja, jotta tultaisiin toimeen. Mitä lähemmäksi nykyaikaa sirkusperheen elämä tuli, sitä vaikeammaksi alkoi tulla lisätienestien saaminen. Kirjan ajankuvaus onkin yksi sellainen, jolle on ehdottomasti annettava kiitokset. 

Maritta Hirvosen Komediantit on kirja kaikille taiteen ystäville ja sirkuksen rakastajille sekä niille, jotka pitävät hienoista tarinoista.



Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.



25.8.2020

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Ensimmäisellä kesälomaviikolla kävin Atenan ja S&S:n syysinfossa. Ihan vain kuullakseni kirjamaailman syysuutuuksista. Sain tilaisuudesta mukaani Anna Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (Atena, 2020), joka ilmestyi samaisena päivänä kuin syysinfo oli. Aivan uunituore julkaisu siis. Anna Soudakova oli tilaisuudessa kertomassa kirjastaan. Hänen kertomansa oli niin mielenkiintoista, että halusin heti lukea kirjan. Eikä tarvinnut pettyä. Kirja on huikea kertomus Neuvostoliitosta ja siitä, kuinka se musersi pieniä ihmisiä. Pakko sanoa, että kirja on yksi parhaimpia lukukokemuksia tänä vuonna. 

On vuosi 1936 Leningradissa. Juri on 5-vuotias pojannassikka, jolla on rakastava perhe ympärillään ja kaikki on hyvin. Tosin kohta kaikki on toisin. Jurin vanhemmat vangitaan. Juri ja hänen siskonsa lähetetään monen muun tavoin Uzbekistaniin. He ovat isänmaan vihollisen lapsia. Isovanhemmat ovat tukena jonkin aikaa, mutta mitä tapahtuu, kun he kuolevat? Juri ja hänen isosiskonsa Maria joutuvat lastenkotiin. Marian täyttäessä 18 vuotta, pääsevät sisarukset muuttamaan takaisin Leningradiin. Nuorten on uurastettava näyttääkseen, että osallistuvat isänmaan puolustukseen. Juri opiskelee töiden ohessa. Kaikesta on pulaa, mutta periksi ei voi antaa. 

Kun Juri rakastuu Tanjaan, alkaa elämässä uusi vaihe. Seurustelu, avioliitto ja tytär Sonja. Tanja on kasvanut karjalaisen äitinsä helmoissa. Suomalaista isäänsä Tanja ei ole koskaan tavannut. Sonjan perustaessa oman perheensä alkavat uudet tuulet puhaltaa. Suomi on houkutteleva valtio. Sonja muuttaa perheensä kanssa Turkuun, eikä aikaakaan, kun Juri ja Tanja seuraavat perässä. Millainen elämänmuutos tämä on Jurille, joka on koko ikänsä tuntenut olevansa kakkosluokan kansalainen? 

Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan esikoisteos on hengästyttävä kertomus, joka perustuu hänen isovanhempiensa ja oman perheensä tapahtumiin. Kirjan tarinassa on paljon järkyttäviä asioita, mutta sitä siivittää lämpö, joka huokuu perheen sisäisestä ilmapiiristä. Rahaa ei ole paljon, mutta rakkautta riittää. Perheen piirissä pidetään huolta toisistaan. Tasapainoista perhettä ja sukua varjostaa kuitenkin aina se, mitä tapahtui Jurin vanhemmille. Näihinkin asioihin tulee vähitellen vastauksia, mutta työtä se vaatii, eivätkä vastaukset ole aina helppoja käsitellä. 

Kirjan tarinassa käydään kaksi kertaa Sandarmohissa. Paikassa, johon Stalinin vainojen aikana ammuttiin tuhansittain isänmaan vihollisia. Vuonna 2018 Sandarmohissa alettiin tehdä kaivauksia. Venäjän oli tarkoitus osoittaa, että joukkohaudoista löytyykin suomalaisten teloittamia sotavankeja. Jokainen voi miettiä, millaisia tuntoja tämä herättää niissä ihmisissä, joiden omaisia on oikeasti neuvostovallan aikana teloitettu, ja joille on kerrottu, että näiden hautapaikka löytyy Sandarmohista.

 

Vaikeni kansa,

vain silmistä

vaivihkaa vuoti

kitkerä kyynel. (s. 15)

 

Anna Soudakova kertoi syysinfossa, että Mitä männyt näkevät on yhden kansakunnan ja maahanmuuttajan tarina. Tarinasta löytyy sekä maantieteellisiä että historiallisia asioita. Romaani on rakennettu ja maalattu Annan isovanhempien tarinoiden ympärille. Jos Soudakova olisi asunut Venäjällä, olisi hän miettinyt kirjan kirjoittamista, vaikka sanoma olisikin ollut sama. Syysinfossa mainittiin, että kirjasta löytyy venäläistä klassikkoa sekä jotain ranskalaisuutta. Venäläisen klassikon alleviivaan täysin, ja ehkä myös ranskalaisuuden. Anna Soudakova on kirjoittanut todellisen helmen. 

Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät saa lämpimän suosituksen. Kirja, jossa murheen keskeltä löytyy lämpöä ja rakkautta. Tätä kirjaa ei yksinkertaisesti kannata jättää väliin.


 

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.



19.8.2020

Aamuinen kissakohtaaminen

Herra Karvajalka on saanut aivan liian vähän palstatilaa blogissa, joten kirjoitellaan vaihteeksi hänen ja palvelijattaren tämän aamuisesta ulkoilusta.



Lähdimme ennen seitsemää liikenteeseen, koska olihan Herra Karvajalka herättänyt minut varttia vaille kuusi. Illalla oli kyllä puhetta, että saisin nukkua aamulla pitkään, mutta ehkä tämä on Herra Karvajalan käsitys myöhäisestä heräämisestä. Ihmettelin, kun Herra Karvajalka lähti oikopäätä liikkeelle. Ei mietitty, minne suuntaan mentäisiin, vaan määränpää oli selvä. Kotiterassilta alaparkkipaikalle ja vesitornille, mutta kuinkas kävikään. Ei päästy vesitornille, koska huomasimme taloyhtiön yläparkkipaikalla vieraan kissan. Palvelijatar taisi huomata kissan ensimmäisenä, mutta ei mennyt Herra Karvajalaltakaan pitkään, kun tunkeilijan huomasi.



Pelihän oli selvä heti. Vesitorneilut saivat jäädä väliin, koska kissa. Kipitin Herra Karvajalan perässä kohti vierasta kissaa. Vierailija päätti poistua takavasemmalle roskakatoksen seinän vierestä pusikon kätköihin. Herra Karvajalka ryntäsi suoraa päätä läheiselle kujalle. Ei näkynyt kissaa. Itse olin tietysti jo päätellyt, että vieras kissa oli jäänyt pusikon suojaan. Hetken Herra Karvajalka katseli ympärilleen, kunnes palasi takaisin roskakatoksen liepeille.



Ei tarvinnut kauan ihmetellä. Tunkeutujakissa oli menossa taloyhtiömme pihatietä alaspäin. Tässä vaiheessa Herra Karvajalka alkoi mouruta. Vieras kissa tuli takaisinpäin. Ei kuitenkaan sanonut paljon mitään. Vienosti äännähteli Herra Karvajalan leijonaäänien rinnalla. Sen sijaan vierailijakissa alkoi pörhistellä Herra Karvajalalle. Herra Karvajalka ei tästä välittänyt. Yritti vain päästä lähemmäs vierasta. Minä pidin jarruja päällä ja pelkäsin, että Herra Karvajalan anturat palaisivat asfalttia vasten, koska piti vetää niin kovasti.



Tunkeilija pääsi taas livahtamaan roskakatoksen pensaikon viereen. Ei kuitenkaan heti siirtynyt pensaikon suojaan, vaan kuunteli, kuinka Herra Karvajalka esitti painavan sanansa. Välillä vieras kissa äännähteli, mutta pääosin pysyi hiljaa. Aikansa kuunneltuaan siirtyi taas pensaikon alle katselemaan valkoista petoa.



Herra Karvajalan konsertti jatkui ja jatkui. Tunkeilijakissa pysytteli paikoillaan, kunnes lopulta otti ritolat. Herra Karvajalka oli valppaana ja juoksi perään. Onhan se paras varmistaa, että kutsumaton vieras todellakin häipyy Herra Karvajalan reviiriltä. Palvelijatarta hieman hirvitti, kun vieras kissa syöksyi ajotielle, jossa aamuisin liikennettä riittää. Niinhän sieltä nytkin auto syöksyi. Onneksi kissa ehti juuri pysähtyä ja hieman kääntyä. Auto ehti myös hiljentää ja tilanne päättyi kyynelittä. Vieras kissa juoksi ison tien toiselle puolelle pensaisiin. Herra Karvajalka jäi varmistelemaan, ettei varmasti tule takaisin.



Tämän jälkeen piti mennä vartioimaan roskakatoksen lähistölle, koska voisihan vieras kissa palata ihan milloin tahansa. Sitä paitsi niitä hajuja oli joka paikassa. Aikamoista kyttäämistä se olikin. Lopulta pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa sinne, minne alun perin pitikin. Vesitornille. Tosin roska-auto pilasi tämän jutun. Sehän on niin pelottava asia, jotta Herra Karvajalan on pakko paeta paikalle. Onneksi on kuitenkin muitakin paikkoja, joissa voi kuluttaa aikaansa.



Tänään ovat päiväunet kissalle maistuneet. Jossain vaiheessa kesken unien tuli naukaisuja. Taisi pieni poika nähdä unia väijytystilanteesta. 

Tässä vielä pari Herra Karvajalan ääninäytettä.




Onko teillä ollut elokuisia kissakohtaamisia? Jotenkin tuli taas mieleen, kuinka ihmiset antavat kissojensa kulkea vapaana kaupunkialueella. Aina on riski, että kissa jää auton alle.



16.8.2020

Kale Puonti: Manni

Ihmisellä on kaikenlaisia syitä lukea kirjoja. Mitä sanotte siitä syystä, että kirjan nimi on sama kuin lemmikin nimi? Mielestäni loistava syy kirjan lukemiseen. Siksi minunkin oli pakko tarttua Kale Puontin uutuuskirjaan Manni (Bazar, 2020). Herra Karvajalkahan on oikealta nimeltään Manni. Somessa hän vain seikkailee Herra Karvajalkana. Mutta ihan oikeasti. Kirja, jonka nimi on Manni, ei voi olla ollenkaan huono valinta. 

Manni on nuori opiskelija, joka rahoittaa opiskeluaan vartijan hommilla Espoossa. Yötyö sopii muutenkin erinomaisesti, koska välillä ehtii ottaa pienet tirsat. Kotona nukkumisesta ei tule mitään, koska äiti raahaa kotiin ryyppyporukoita. Yövartijan työ on hiljaista. Yleensä ei tapahdu mitään, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Eräänä yönä toimiston lähellä ammutaan joku. Ampumatapaus siirtyy Helsingin huumepoliisin eli Pasilan myrkyn tutkittavaksi. Mannia asia jää askarruttamaan. Hän on aiemmin nähnyt tapahtumapaikalla miehen jätesäkin kanssa. Hän menee omin päin tutkimaan lähiympäristöä ja tekee löydön. Huumeita. Tästä lähtee kivi vierimään ja kohta vauhti on kova. 

Jestas! Nyt on sellainen kotimainen dekkari, joka toimii. Puonti on kasannut kirjan siten, että jokaisessa luvussa aihetta lähestytään jonkin henkilöhahmon kautta. Tämä toimii ällistyttävän hyvin. Samalla lukija voi itsekseen miettiä rikollisten vaikuttimia ja arvomaailmoja. Kaikki ei aina ole niin mustavalkoista kuin annetaan ymmärtää. Moottoripyöräjengin presidentti saattaakin olla siviilissä rakastava isä tai virolainen pikkurikollinen haluaisikin vain hoitaa arkityönsä rakennuksilla kunnialla kotiin. 

Manni on ilman muuta kirjan päähenkilö, mutta toinen, joka nousee tärkeäksi henkilöksi, on Pasilan myrkyn Pesonen. Mies, joka joutuu toisinaan salaisiin tapaamisiin rikollisten kanssa. Ihan vain sen takia, että joku haluaa antaa poliisille vihjeen, jotta itse pääsisi pälkähästä. Pesosen on osattavia luovia asioita, jotta toimisi kaikkien lakipykälien ja sääntöjen mukaisesti. Tosin se on vaikeaa, koska häntä syytetään jatkuvasti rikollisten kanssa vehtaamisesta. Mutta entä Manni? Manni joutuu kirjan tarinassa vaikean valinnan eteen. Valinnan, joka voi johtaa ties mihin. 

Dekkareissa on usein väkivaltaa ja sitä on myös Mannissa. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä, vaan tapahtumat kerrotaan jollain tavoin erittäin realistisesti. Väkivaltaa ei ole myöskään liikaa, vaan dekkarin idea rakentuu kaiken sen ympärille, jota kirjassa käsitellään. Tässä tapauksessa huumeet. Puonti ei myöskään syyllistä huumeidenkäyttäjiä, mutta jokainen voi miettiä, kuinka surulliseksi tulee, kun huumetarinoita lukee. Tämä tulee ilmi myös Mannissa

Kirjan henkilöiden persoonat ja elämät toiveineen ja ongelmineen tulevat hyvin esiin. Manni, nuori mies, jonka hartain toive on saada opiskelurauha ja äiti pois ryyppyporukoista. Hän on myös nokkela, kuten insinööriopiskelijat usein ovat. Pesosen umpimielisyys työpaikalla on käsinkosketeltavaa, mutta miehestä löytyy myös herkkä puoli. Kissa, joka adoptoitui naapurin sinkkunaiselta miehelle. Kira Koski on nainen, joka saa rikollisen puhumaan ohi suunsa. Sen sijaan toisten poliisien käytös Kosken rakkaudella leipomia leivonnaisia kohtaan on varsin surkuhupaisaa. 

Kale Puontin Manni aloittaa Pasilan myrkky -dekkarisarjan. Sarjan toinen osa Milo julkaistaan keväällä 2021. Lisää mielenkiintoa asiaan tuo se, että sarjan kahteen ensimmäiseen osaan on ostettu elokuva- ja tv-oikeudet. Aikamoista, mutta toisaalta ei kovin kummallista, koska ainakin Manni antaa realistisen kuvan poliisin toiminnasta ja rikollisuudesta. 

Kale Puontin Manni kannattaa lukea, jos tykkää selkeistä dekkareista. Mannissa ei ole mitään ylimääräisiä juonivääntöjä, vaan tarinassa pysyttäydytään.


 

Kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.