Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24

 

Miltä kuulostaisi ikuinen elämä? Nuoruuden eliksiiri, jolla voisit jatkaa maallista taivallustasi eteenpäin ja eteenpäin. Itsestäni tämä kuulostaisi aika kauhealta, mutta niin se vain on, että Kaspar Colling Nielsen on kirjoittanut aiheesta kirjan Tanskan sisällissota 2018-24 (Aula, 2019). Nimestä voi tietysti arvata, että kirjan tarina on täysin fiktiivinen, vaikka se sivaltaakin nykymaailman menoa rajulla tavalla. 

Tanskalainen 475-vuotias mies kertoo 350-vuotiaalle Geoff-koiralleen elämästään tai siitä ajasta, jolloin koiraa ei vielä ollut ja Tanskaa koetteli raaka sisällissota. Mies ja koira ovat molemmat saaneet kantasoluterapian avulla itselleen ikuisen nuoruuden tai ainakin ikuisen elämän, koska henkilö voi itse päättää, minkä ikäinen hän tahtoo milloinkin olla. Jaksaako sitä esimerkiksi nuoruuden iloja vuosisadasta toiseen, kun hieman vanhempanakin voi harrastaa siveetöntä elämää ja huikeita orgioita. Kaikki on vain rahasta kiinni. 

Mutta siis Tanskassako sisällissota? Kyllä vain. Onhan se uskottava, kun sen kirjasta lukee, vaikka tietenkään tarina ei voi olla totta, koska nyt eletään vasta vuotta 2020. Miehen muistellessa menneitä vuosia, käy hän samalla läpi rakkauttaan Leonoraan. Naiseen, jonka kanssa mies uskoi tulevaan, mutta sisällissota erotti heidät. Päällisin puolin Tanskan sisällissodassa oli kyse luokkaeroista. Rikkaat vastaan köyhät. Se ikiaikainen ongelma, josta ei varmasti ikinä päästä yli. Aina jossain päin maailmaa ollaan valmiita taistelemaan tasa-arvoisemman elämän puolesta. Sinänsähän tämä ei ole hullumpi ajatus, mutta totuus on kuitenkin se, että aina on ollut köyhiä ja rikkaita, eikä se siitä miksikään muutu. Päinvastoin. Mielestäni nykyään luokkaerot ovat räikeämpiä kuin aikaisemmin. 

Kun mies muistelee mennyttä elämäänsä, hän heittelee ilmaan eriskummallisia tarinoita ihmisistä, paikoista ja tapahtumista, joihin hän on elämänsä aikana törmännyt. Tällaiset tarinat tuovat miehen tarinaan eloa ja iloa, vaikka välillä tarinat ovat hyvinkin traagisia. Näitä tarinoita voisi pitää miehen elämän suolana. Ilman niitä hänen elämänsä olisi ollut paljon yksioikoisempaa. 

Olin täysin välinpitämätön. Me kaikki olimme välinpitämättömiä. Millään ei ollut enää merkitystä. Muistelin elämääni. Hymähtelin ivallisesti nuoruuteni ahdistukselle. Kun sitä ajattelee jälkeenpäin, se oli niin banaalia, ja loputtoman samantekevää, heitinkö henkeni täällä vai jossain muualla. Oikeastaan olisi ollut parempi, jos olisin pudonnut varresta silloin. (sivu 190)

 

Päällimmäinen ajatus, joka minuun iski kirjan luettuani, muuttuuko ihminen koskaan. Onko kyse aina ja vain rahasta ja taloudellisesta hyvinvoinnista? Jos Kaspar Colling Nielsen on kirjoittanut kirjan, jossa eletään kaukana tulevaisuudessa, mutta kirjan tapahtumat ovat nykyisestä ajastamme, on pakko spekuloida, onko Eurooppa murenemassa käsiin. Mitä tapahtuu, kun Brexit astuu voimaan vuodenvaihteessa? Onko tämä alkusysäys jollekin suuremmalle vai pitäväkö jäljelle jäävät EU-maat kynsin ja nahoin yhteisestä unionista kiinni? Syöksyykö Iso-Britannia valtavaan rotkoon vai tehtiinkö siellä järkiratkaisu? 

Kaspar Colling Nielsen oli vuoden 2019 Helsingin kirjamessuilla bloggaajatilaisuudessa kertomassa kirjastaan. Sain kirjasta sellaisen kuvan, että kirjaa lukiessa saisi nauraa paljon, mutta toisaalta myös sellaisen kuvan, että kirja on vakava muistutus hyvinvointivaltion kepeistä rakenteista. Lukiessani kirjaa minua ahdisti melkoisen paljon. Toki kirjassa oli meheviä ja maukkaita tarinoita, jotka naurattivat kaikella absurdiudellaan, mutta päällisin puolin minua hirvitti. Tässä voi olla tietysti sellainenkin juttu, että tanskalaiset ymmärtävät erilaista huumoria kuin suomalaiset. Ehkä he osaavat kepeämmin suhtautua kirjailijan kuvaamiin tapahtumiin. 

Kirjan tanskankielinen alkuteos Den Danske Borgerkrig 2018-24 on ilmestynyt vuonna 2013. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen. 

Kaspar Colling Nielsenin Tanskan sisällissota 2018-24 on kirja kaikille satiirista pitäville mietiskelijöille. Mustaa huumoria löytyy myös.

Kiitos kustantajalle kirjasta, joka herätti paljon ajatuksia.

Luontodokumenttia livenä

 

Tänä aamuna oli luontodokumenttia omasta takaa. Lähdin viikonlopun kunniaksi Herra Karvajalan kanssa aamu-ulkoilulle tai voiko sitä sanoa enää aamu-ulkoiluksi, jos lähdetään liikenteeseen yhdeksän jälkeen aamulla? Oli miten oli, kissa kipitti kovaa vauhtia vesitornin tontille. Aamupissat ja kauhealla touhotuksella vaahteranlehtiä päälle peitteeksi. Tämän jälkeen muutaman metrin päähän koivujen viereen hiiriä kyttäämään.

Kissan asettautuessa lopulta paikoilleen, aloin touhuta kännykkäkameran kanssa. Tarkoitus oli ottaa kissaulkoilusta ja kirjasta muutama kuva Instagramiin. Siinä seisoessani ja kameralla tähtäillessäni ihmettelin, miksi Herra Karvajalka oli hieman oudossa asennossa. Ei tulisi kivoja kuvia tällaisista. Samassa kissa olikin tassuineen puolen metrin päässä jaloistani. Kauheasti oli sen näköinen, että jotain oli saalistavinaan. Minua tilanne huvitti, koska edellisiltana kissa oli ollut kuin kissanpentu, joka leikkii ja paljon. Herra Karvatassun etutassut olivat kuitenkin ojossa ja naama piti työntää tassujen väliin. Ette ikinä arvaa, mutta siitä jalkojeni juuresta napattiin tuosta vain saalis.

Kun saalis oli Herra Karvajalan suussa, juoksimme kovaa vauhtia kotiterassille. Siellä oli upeaa esitellä saalista. Iso myyräpaisti. Luulin, että myyrä oli jo päivänsä nähnyt, mutta ei. Vielä riitti vikinää ja pakoonkin yritti kipaista. Tämähän vain lisäsi Herra Karvajalan myllyyn vettä. Lisää hyökkäyksiä ja hieman myyrän heittoa ilmaan. Ei ole kivaa, mutta minkä kissa luonteelleen voi. Sitä paitsi eläinlääkärin sanoin tällainen tekee hyvää kissan psyykelle. Aikansa myyrätemppuja esiteltyään, oli aamiaisen aika.

Myyrän syötyään juoksimme takaisin myyräpaikalle. Samassa, kun pääsimme aloillemme, huomasin, että takavasemmalta ilmestyi kissa. Sama irtokissa, johon olemme kerran aikaisemmin törmänneet. Silloin kissa lähti melko kiireesti karkuun, mutta mitä kävi nyt? Herra Karvajalka huomasi kissan samaan aikaan kuin minä. Heti lähdettiin kohti kissaa. Kissa lähti hieman karkuun, mutta jäi selvästi odottamaan, mitä tuleman pitää. Kun Herra Karvajalka raivokkaana mouruten lähestyi, irtokissa alkoi pörhistellä ja sähistä. Herra Karvajalkaa tällainen ei haitannut. Hänen reviiri, muut pois.

Irtokissa huomasi tilanteen uhkaavuuden ja kiipesi hetkeksi lähimpään mäntyyn. Minua alkoi tilanne naurattaa. Kissa ajaa kissan puuhun. Soitetaanko palokunta paikalle? Herra Karvajalka lähestyi mäntyä, jolloin aloin miettiä, hyppääkö irtokissa Herra Karvajalan niskaan. Ei onneksi hypännyt. Tuli puusta alas. Tämän jälkeen alkoi varsinainen väsytystaistelu. Herra Karvajalka veti itseään lähemmäksi vierasta kissaa ja minä jarrutin. Irtokissa laittoi tyynesti itsensä makuuasentoon. Etutassut vatsan alle ja tilanteen seuraaminen. Seuratessani tilannetta aloin miettiä, kuinka kaunis kissa oli päästetty yksinään ulkoilemaan. Lähistöllä on kuitenkin melkoisesti liikennettä. Mietin jopa sitä, oliko kyseessä rotukissa. Kenties Thai kissa? Kaunis väritys ja vaalean siniharmaat silmät, joista toinen hieman karsasti. Ihan oikeasti, kuka päästää tällaisen kissan kulkemaan vapaana?

Vieras kissa liikahti jossain vaiheessa hieman kauemmaksi tilanteesta, mutta jäi kuitenkin kyttäämään meitä. Herra Karvajalka oli asiasta täysin eri mieltä. Hän näyttäisi irtokissalle, kuka täällä määrää. Voi jestas sitä vetämistä ja mouruamista. Irtokissa oli vain ihan hiljaa. Lopulta päädyimme lasten rakentamalle majan tyngälle. Irtokissa oli etevä kiipeilijä ohuine ja siroine tassuineen. Herra Karvajalka katseli alempaa.

Aikaa kului ja kului. En ollut syönyt aamupalaa, enkä pessyt hampaita. Vihdoin vieras kissa alkoi poistua paikalta. Seurasin kissan menoa. Yhdessä hetkessä vaanittiin ja hyökättiin jonkin olemattoman kimppuun. Kyseessä oli mitä ilmeisemmin hyvin nuori kissa. Leikkisyyttä riitti, ja mistä sitä tietää, jos hän olisi vain halunnut leikkiä Herra Karvajalan kanssa. Tosin Herra Karvajalka ei tällaisesta taida innostua. Sain hieman hengähdettyä, kun kissa hävisi vesitornin taakse. Mutta mitä tekee Herra Karvajalka? Lähtee kiertämään vesitornia toiselta puolelta ja siellähän se kissa oli. Vesitornin ovella.

Luulen kuitenkin, että irtokissa oli jo kyllästynyt isoon valkoiseen kissaan, joka vain mouruaa. Irtokissa hieman leikitteli vesitornin juurella ja lähti liikkeelle. Herra Karvajalka lähti myös. Ajattelin, että nyt päästään kotiin, niin ei. Kierto parkkipaikan kautta takaisin vesitornin tontille ja kissaa kyttäämään. Tässä vaiheessa mies, joka täällä asuu, tuli paikalle. Yritti hätistää kissaa, mutta ei siitä mitään tullut. Kissa tuli parkkipaikan puolelle ja alkoi pyöriä parkissa olevien autojen takana. Herra Karvajalka edelleen seurasi tilannetta tiiviisti.

Lopulta minä ja molemmat kissat pyörimme pitkin taloyhtiömme pihaa. Irtokissa meni jossain vaiheessa terassialueemme tuijien alle kyttäämään. Herra Karvajalka ryntäsi puolustamaan omaa terassiaan. Minä vedin Herra Karvajalkaa ja huikkasin miehelle, joka oli siirtynyt sisätiloihin, että tule suihkepullon kanssa ajamaan kissa pois. Mies tuli. Ilman suihkepulloa. Tilanne eskaloitui kuitenkin siten, että irtokissa lähti pois paikalta maukuen. Ihan ensimmäistä kertaa kuulin irtokissan maukuvan. Kuulosti surulliselta.

Sain Herra Karvajalan sisälle ja pääsin aamutoimille. Herra Karvajalka maukui koko ajan ja olisi pitänyt päästä takaisin ulos, mutta emme päästäneet. Luontodokumenttia oli jo muutenkin jatkunut pari tuntia. Oli aika lähteä kauppaan. Hampaita pestessäni kuulin, kuinka Herra Karvajalka mourusi. Irtokissa oli palannut. Oli tullut terassillemme ja käynyt juomassa Herra Karvajalan ulkovesiastiasta! Johan on ennenkuulumatonta. Kesällä juoma-astiaa hyödynsi siili ja nyt irtokissa. Meidän kauppaan lähdöstä ei meinannut tulla mitään, kun Herra Karvajalka yritti kaikkensa, jotta olisi päässyt vielä ulos selvittelemään tilannetta.

Oli kyllä aikamoinen aamu. Kun palasimme kaupasta, olisi Herra Karvajalan pitänyt olla unten mailla, mutta mitä vielä. Minun piti lähteä heti uudestaan ulkoilemaan, koska piti selvittää, minne irtokissa oli mennyt. Aikamme tutkittuamme ympäristöä kissa taisi todeta, ettei irtokissaa enää näkynyt. Menimme takaisin kotiin. Ei sekään meinannut riittää. Minun piti itse siirtyä makuuhuoneen puolelle, jonne Herra Karvajalka seurasi. Hyppäsi sängyn päälle ja sammui heti. Todella raskasta tehdä luontodokumenttia. 

Saa nähdä, tuleeko dokumentille jatkoa. Kuinka te olette selvinneet vastaavista tilanteista?

Ruth Hogan: Lauluja variksille

Luin alkuvuodesta Ruth Hoganin viehättävän kirjan Kadonnoiden tavaroiden vartija. Pidin kirjan tunnelmasta, ja siksi olikin enemmän kuin mukavaa tarttua Ruth Hoganin toiseen suomennettuun teokseen Lauluja variksille (Bazar, 2020). Pelkästään kirjan kaunis kansi houkuttelee lukemaan. Punaiset korkokengät ja vaaleanpunaisia ruusuja. Somaa. Ja kukapa muu kauniiden kansien takana on kuin Laura Noponen.

Marsha on sinkkunainen, jonka ympärillä leijuu surun pilviä. Hän on menettänyt yli kymmen vuotta aikaisemmin poikansa, eikä hän osaa jatkaa elämäänsä. Päivät menevät psykoterapeutin työssä ja vapaa-ajat uimalassa, jossa Marsha yrittää hukuttaa itsensä. Tai ei oikeasti hukuttaa, mutta tällä tavoin hän haluaa päästä mahdollisimman lähelle poikaansa. Veden alla mahdollisimman pitkään ja tietysti hengittämättä. Marshalla on toinenkin vapaa-ajan harrastus, joka on varsin erikoinen, jos sitä harrastukseksi voi sanoa. Hän tykkää kulkea koiransa kanssa hautausmaalla ja jutella kuolleille sieluille. Ei hän kuolleita ole tuntenut, mutta hän kuvittelee heille luonteenpiirteitä sekä menneisyyden ennen kuolemaa. Hautausmaalla Marsha tutustuu erikoiseen naiseen. Naiseen, joka on pukeutunut kummallisesti, syöttää lintuja ja laulaa uskomattoman upeasti. 

Alice on yksinhuoltaja, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin murrosikää lähestyvä poika Mattie. Ei ole sukulaisia, ei ystäviä. Mattie on Alicen elämän tärkein asia, mutta mitä tapahtuu, kun pientä tiivistä perhettä uhkaa suuri uhka? Niin suuri, että Alice meinaa menettää järkensä, eikä Mattie ymmärrä, miksi äiti on muuttunut aivan kummalliseksi. 

Marshan ja Alicen tarinat kulkevat rinnatusten, vaikka mielestäni Marshan tarina saikin kirjassa enemmän painoa. Lukija saattaa aavistaa, mitä lopussa tapahtuu, mutta se ei laimenna lukunautintoa. Molemmat naiset ovat mielenkiintoisia, vaikka välillä näinkin Alicessa hyvin outoja piirteitä. Toisaalta Alicen piirteet selittyvät tarinan edetessä. 

Aivan käsittämätöntä, kuinka paljon tunnetta Ruth Hogan on kirjaansa saanut tuotua. Marshan surumielisyys on käsinkosketeltavaa. Aina en lukijana voinut ymmärtää Marshan tempauksia uimalassa, mutta toisaalta olin Marshan puolella. Henkilökohtainen suru on niin iso asia, ettei kukaan voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Pidin kuitenkin Marshasta. Hänen tapansa kulkea hautausmaalla toi mieleeni ajatuksen, miksen itsekin kävisi useammin hautausmaalla. Ihan vaikka vain rauhoittuakseni. 

Ruth Hogan osaa viljellä myös huumoria. Surumielisyyden lisäksi kirjassa on oivaltavaa huumoria, joka uppoaa minuun täydellisesti. Hogan ironisoi häikäilemättä pinnallisia ihmisiä, joille mammona ja muotivaatteet ovat tärkeintä elämässä. Nautin myös siitä, millainen auto Marshalla on. Ei todellakaan mikään uusi vauhtihirviö, vaan rättisitikka. Marshan koira on irlanninsusikoira, joka kuolaa joka paikan, eikä käyttäydy nätisti. Aivan mahtavia asioita, jotka jaksavat naurattaa jo pelkästään, kun ajattelee tällaisia asioita. 

Kirjassa on monia eri juonikuvioita, jotka tuovat hyvää lisämaustetta kirjan päätarinoihin. Tapa, jolla Hogan kuvaa erilaisia ihmisiä on hyvin elävää. Ei tarvitse paljon mielikuvitusta käyttää, kun näkee kaikenlaisia erikoisuuksia ja värikkäitä persoonia silmiensä edessä. Tällainen ihmiskuvaus on loistavaa, koska jokainen ihminen on oma persoonansa ja tässä kirjassa persoonat näkyvät. 

Kirjan yksi kantava teema on oman lapsen kuolema. Kuinka ihmiset käsittelevät tällaisia asioita ja kuinka lähipiiri asiaan suhtautuu. Lapsen kuolema on niin kauhea asia, ettei sellaista haluaisi kenellekään tapahtuvan. Kun oma lapsi kuolee, kuolee omasta itsestään jotain samalla kertaa. Pidän siitä, kuinka Hogan on asiaa käsitellyt kirjassa, vaikka kirja ehdottomasti onkin kaunokirjallinen teos. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Wisdom of Sally Red Shoes on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 

Ruth Hoganin Lauluja variksille on kirja, joka itkettää ja naurattaa, mutta joka antaa myös toivoa. Tämä on kirja, jonka kanssa joulunpyhinä olisi mukava viettää hetken, jos toisenkin.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Kuka tuulia puhaltaa

 

Marraskuun syöksyessä kasvoilleni kuin likainen ja märkä tiskirätti, tarvitsin enemmän kuin paljon henkistä hellintää. Sitä minulle oli tarjolla Teatteri Vantaan Silkkisalissa, jossa oli Anne Nielsenin ja Merja Ikkelän 30-vuotisjuhlakonsertti Kuka tuulia puhaltaa. Nielsen hoiti pääasiassa laulamisen ja Ikkelä musisoinnin haitarin ja pianon kanssa. 

Näyttelijä ja laulaja Anne Nielsen sekä muusikko ja säveltäjä Merja Ikkelä ovat tehneet yhteistyötä kolmenkymmenen vuoden ajan. Pitkä taival on kuljettu, joten on aika juhlistaa kuluneita vuosia. Konsertissa kuultiin muistoissa olevia lauluja sekä ikivihreitä, mutta myös ihan uusia lauluja. Laulujen kautta matkattiin maailmalla sekä koto-Suomessa. Jokaisella kappaleella oli konsertissa oma tärkeä paikkansa, eikä sen kaiken tarvinnut olla aina edes kovin vakavaa. 

Anne Nielsen kuljettaa konsertin kappaleita eteenpäin välispiikein. Olin aivan myyty, kun Nielsen kertoi, että oli pyytänyt teatterikorkeakouluaikoina Kaj Chydeniukselta sävellyksiä joihinkin runoihin. Illan aikana yleisö kuuli muutaman tällaisen kappaleen. Anne Nielsenin tulkitessa ranskaksi Les Feuilles Mortes (Kuolleet lehdet) oli pakko pyyhkiä kostuneita silmäkulmia. Yksinkertaisesti kaunista ja koskettavaa. Sydämessä sykähdytti myös se, että Vexi Salmi oli huomioitu kappalevalikoimassa. Yksin on uskomattoman hieno kappale. Myös Jukka Kuoppamäen Vanhaa viiniä on pakko mainita. Entä sitten Matti Jurvan Nakkimakkara-laulu, johon koko yleisö sai yhtyä. Hieman huumoria pitää olla. 

Väliajan jälkeen alkoi ilakointi Ruskie neitsyt, valgie neitsyt kappaleen tahdissa. Ihanat kostyymit Nielsen ja Ikkelä olivat laittaneet päällensä tai eihän siihen oikeasti paljon tarvittu. Huivit päähän ja mummomaista poljentaa. Tästä oli hyvä siirtyä Heli Laaksosen runoon Mummoks tahtomine, johon Ikkelä oli tehnyt sävellyksen. Konsertissa kuultiin muitakin Ikkelän sävellyksiä. On aivan käsittämätöntä, kuinka joku voi osata tehdä tuollaista. Mistä uudet sävelet oikein syntyvät? Tosin ihmettelin sitäkin, kuinka Nielsenin laulu kumpusi palleasta lähtien. Sen siis näki. Mahtavaa hengitystekniikkaa tuollainenkin vaatii. Naiskaksikko Nielsen-Ikkelä ovat todellisia ammattilaisia. 

Konsertissa oli vielä yksi mukava yllätysmomentti. Yleisön joukossa istui Sirkka-Liisa Sass, jonka kappaleen Toive kaikilla sama konserttiyleisö kuuli. Sass on loistava sparraaja. Hän sai yleisön osallistumaan kappaleen laulamiseen. Maskit eivät haitanneet. Oli vain se hetki ja tunnelma ihmeellinen. 

Valmistautuessani illan konserttiin, minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Ajattelin, että antaa illan viedä mennessään, jos se on viedäkseen, ja niinhän siinä kävi. Konsertti oli mielettömän lämminhenkinen ja tunnelma saatiin varsin intiimiksi, vaikka joka toinen tuoli oli tyhjänä koronarajoitusten vuoksi vai johtuiko se juuri siitä? Vähemmän porukkaa, jolloin tunnelma tiivistyy. Illan loputtua olin todella onnellinen. Alkuviikon murheet olivat poispyyhkäisty. Konsertti oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsin.

Merja Ikkelä ja Anne Nielsen
Teatteri Vantaan Silkkisali: Kuka tuulia puhaltaa (2020)
Kuva © Paula Virta

Anne Nielsenin ja Merja Ikkelän 30-vuotisjuhlakonsertin ensi-ilta oli Teatteri Vantaan Silkkisalissa torstaina 5.11.2020. 

Lämmin kiitos Teatteri Vantaalle kutsuvieraslipusta.

 

Murhetta ja matonpesua

 

Vihaan marraskuuta, eikä tämän vuoden marraskuun alku tehnyt poikkeusta. Marraskuu koettelee minua kaikin voimin. Pimeydellä ja masentavuudella. Tähän, jos lisättäisiin räntäsade ja loskaiset kelit, niin paketti olisi jotakuinkin valmis. Mutta koska elämä ei ole koskaan yksinkertaista, lyötiin tänä vuonna hieman lisätwistiä marraskuun alkuun., 

Heräsin sunnuntain ja maanantain välisen yönä puoli kolmen aikaan vessaan. En laittanut silmälaseja päähäni, koska kyllähän vessaan sokeanakin osaan mennä. Makuuhuoneesta lähtiessäni katsoin, että lattialla oli jotain pitkulaista. Ensimmäinen ajatus oli, että Herra Karvajalka oli heittänyt jonkin monista leikkihiiristään lattialle. Kun tulin vessasta, mysteeri selvisi. Herra Karvajalka oli parhaillaan oksentamassa makuuhuoneen matolle. Laitoin valot päälle ja lattialla oleva tuntemattomuus selvisi myös. Siinäkin oli oksennusta. Ei muuta kuin matto- ja lattiapesulle keskellä yötä.

Loppuyö meni hyvin heikonlaisilla unilla. Itseasiassa en tainnut nukkua ollenkaan. Aamulla mies, joka täällä asuu, sanoi, että Herra Karvajalka on jollain lailla outo ja vaisu ja pakoilee. Sanoin, ettei ihme, koska on oksentanut yöllä. Jutellessani miehelle avasin vessan ovea ja tunsin jalkapohjani alla jotain märkää. Oksennusta oli vessan edustalla ja vessan matolla. Heitin molemmat vessan matot pesukoneeseen. Olivat jo muutenkin pesua vailla. Tämän jälkeen pesin taas lattioita.

Kun sain lopulta aamun vessahommat tehtyä, tulin vessasta, niin herra Karvajalka oksensi parhaillaan ruokapöydän alla, josta siirtyi tietokonetuolini alle oksentamaan. Olin aivan pyörryksissä, mutta ei muuta kuin jatkoin mattojen ja lattioiden pesua. Jossain vaiheessa kissa ehti taas oksentaa. Tällä kertaa olohuoneeseen. Lisää lattian pesua. Ihmettelin tietysti, mikä pientä poikaa vaivaa tai oikeastaan ajattelin, että karvapallo taitaa kiusata, koska söi heinää joka välissä. Päätin, että seuraan vielä tilannetta, jos vaikka karvapallo tulisi jossain vaiheessa ulos.

Pakkohan se oli työtkin aloittaa. Onneksi on etätyömahdollisuus. Normaalia maanantaiaamun kankeutta töiden aloituksessa, mutta Herra Karvajalka tuntui lopulta nukahtaneen. Aamuyhdeksältä oli osastopalaveri Teamsissa. Aloin raahata konttoriani makuuhuoneeseen, jotta saisin hoitaa palaverin häiritsemättä miestä sekä voisin keskittyä olennaiseen eli kuuntelemaan osastojohtajan sanomaa. Kun menin makuuhuoneeseen, odotti minua yllätys. Sänkyni vieressä oleva matto oli saanut ylleen valtavan oksennuskeon. Äkkiä vessapaperilla pahimmat kasat pois ja mattoa rullalle ja palaveriin. Kun palaveri oli ohi, sain vessamatot pois koneesta ja kuivumaan. Tämän jälkeen menin siirtelemään painavaa yöpöytää ja vetämään mattoa pois yöpöydän alta. Ja taas matto koneeseen. 

Olin jo aivan hermostunut ja kireä kuin viulunkieli, ja töitäkin pitäisi paiskia. Kun mies, joka täällä asuu, lähti kauppaan, heräsi Herra Karvajalka. Tällä kertaa oksentamaan olohuoneen matolle, jonka jälkeen taas nukahti. Ja minä taas jynssäsin mattoa. Olin jo aivan rikki, mutta pakko oli yrittää selviytyä työpäivästä. Kahden aikaan menin taas makuuhuoneeseen, koska oli alkamassa Teams-palaveri. Kun ennen kolmea tulin takaisin tietokonepöydän ääreen, huomasin, että tietokonetuolin vieressä on taas oksennusta. Mies pyyhki lattian talouspaperilla. Katsoin sitä, ja sanoin, että sehän on ihan vaaleanpunaista eli siinä on verta.

Soitin saman tien eläinlääkäriin. Sain ajan neljäksi. Herra Karvajalka oli ihmeen vaisu, kun joutui kuljetuslaukkuun, eikä autossakaan paljon huutanut. Taisi olla poika todella kipeä. Eläinlääkäri kyseli Herra Karvajalasta normaaliin tapaan kaikkea ja kertoi, että kissan limakalvot ovat niin herkät, että hyvin herkästi oksennuksen mukana näkyy verta, toisinaan paljonkin, eikä se välttämättä ole vaarallista. Lääkärin tutkiessa Herra Karvajalkaa, vaikutti kaikki olevan ulkoisesti ihan hyvin. Otettiin varmuuden vuoksi perusverenkuva. Näytteenotto meni ihmeen hyvin. Ei rimpuilua, eikä taistelua. Tämän jälkeen pieni poika sai niskaansa oksennuksen estolääkettä sekä nestetiputuksen. Nesteytyksestä eläinlääkäri sanoi, että yleensä kissat riehaantuvat, kun tiputus alkaa. Herra Karvajalka oli todella nätisti. Tuijotin vain tippapulloa ja aloin tuntea itseni hieman huonovointiseksi. Minähän kammoan kaikkea tällaista. Yhtäkkiä kesken tiputuksen Herra Karvajalka riuhtaisi itsensä irti minun ja eläinlääkärin otteista. Samalla irtosi tippa. Hän ei enää tällaista pelleilyä suvaitsisi. Eläinlääkäri sanoi, että onneksi ehti mennä desin verran nestettä ja kissa imi sen kuin sieni.

Jäin odottamaan kissan kanssa huoneeseen verikokeiden tuloksia. Onneksi huoneessa oli jakkara, koska huonovointisuuteni jatkui. Iski kauhea hikoilu ja vapina päälle. Siis paniikkikohtaus, eikä ensimmäinen kerta eläinlääkärissä. Milloin opin ottamaan vesipullon mukaan eläinlääkäriin? Pieni vesihuikka auttaa pahimpaan paniikkiin. Yritin hengittää syvään ja rauhallisesti ja suggestoida itseni tyyneen mielentilaan. Herra Karvajalka oli ehtinyt hypätä kuljetuskassinsa päälle makaamaan, jossa kulmat kurtussa seurasi tilanteen kehittymistä.

Jossain vaiheessa labrahoitaja toi verikokeiden tulokset huoneen tutkimuspöydälle. Huokaisin helpotuksesta. Kaikki tulokset olivat normaaleja, ja tämän saman vahvisti myös eläinlääkäri, joka jossain vaiheessa saapui huoneeseen. Kotiin viemisiksi saimme parafiiniöljyä tarpeen varalle, jos isompi hätä ei tulisi seuraavana aamuna sekä erikoisruokaa muutamaksi päiväksi. Lisäksi pyydettiin soittamaan heti eläinlääkäriin, jos oksentelu jatkuu, koska sitten pitäisi ottaa röntgenkuvat ja mahdollinen haimakoe. Meillä meni aikaa eläinlääkärissä noin puolitoista tuntia. Lasku oli 270 euroa.

Kotiin päästessä Herra Karvajalka oli väsynyt. Annoin pienelle pojalle hieman erikoisruokaa, jonka se heti söikin. Illan jatkuessa kissa tuntui piristyvän. Meni jopa terassille vesisateeseen, eikä olisi halunnut tulla sisälle ollenkaan. Annoin vielä lisää erikoisruokaa illalla ja ruokaa meni vähän alaskin. Vettä ei selvästikään halunnut juoda.

Tilannehan ei ollut vielä ohi. Seuraavana yönä heräsin puoli neljältä, kun Herra Karvajalka oksensi taas. Ja taas lattian pesua. Loppuyö meni hereillä ollessa. Myös mies, joka täällä asuu, heräsi. Mietin, soitanko aamulla heti eläinlääkäriin. Toisaalta olin ehkä antanut liikaa ruokaa illalla toipuvalle pojalle. Kuudelta aamulla kissa alkoi huutaa tosissaan. Halusi ulos. Hirvittävä myrskyilma. Taloyhtiön pihavalot olivat sammuneet myrskyssä ja oli pilkkopimeää. Ei auttanut. Puin päälleni ja lähdin otsalamppu otsalla kissan kanssa ulos pimeyteen. Merkkauspissoja tuli useampia, mutta mikä parasta, myös isompi hätä tuli hoidettua. Tosin en kauhean hyvin nähnyt ulosteen koostumusta ja väriä, mutta kunnon pötköt kissa väänsi. Päätin vielä odotella ennen kuin soittaisin eläinlääkäriin.

Herra Karvajalka oli huomattavasti paremmassa kunnossa tiistaina. Tosin dieettiruoka ja vesi eivät maistuneet. Illalla kissa oli aika vaisu. Johtui luultavasti syömättömyydestä ja juomattomuudesta. Yritin juottaa kissaa, mutta ei kelvannut. Sormenpäällä sain hieman vettä annettua. Alkoi taas huolestuttaa, kun kissa illalla kyhjötti sängyssäni, eikä nukkunut normaalisti. Eikö tämä loppuisi ikinä, ja mitä jos röntgenkuvista löytyy jotain kamalaa?

Lopulta nukahdin levottomaan uneen, josta heräsin puoli viiden aikaan. Kissa oksensi makuuhuoneessa. Valot päälle ja melkein riemusta kiljaisin. Iso karvapallo matolla! Keskiviikko meni jo selvästi paremmissa merkeissä ja laitoin dieettiruoan rinnalle tonnikalaa. Myös kuivamuonaa oli vähän tarjolla. Tonnikalat ja kuivamuonat kelpasivat, mutta ei dieettiruoka. Myös vesi alkoi maistua ja palveluskunnan komentokin alkoi olla entisellään. 

Seuraavana yönä nukuin suhteellisen hyvin. Heräsin hieman ennen kuutta ja taas oksennukseen. Siellä se karvapallo taas odotti. Tällä kertaa hieman pienempi. Hieman tietysti vieläkin huolestutti, mutta kissa alkoi selvästi olla oma itsensä. Tosin minä sain hieman kokea syrjäytymistä, koska olin kissan vienyt maanantaina eläinlääkäriin. Aikamoinen petturi siis olen.

Loppuviikko on mennyt tavallisissa kissamaisissa merkeissä, josta olen enemmän kuin tyytyväinen. Se on käsittämätöntä, kuinka tällainen vaikuttaa, kun lemmikki sairastuu. Mysteeriksi nyt jäi, oliko kyseessä karvapallojen kauhistus vai vatsatauti, koska oksentelu oli sen verran rajua. Vai onko kissa reagoinut psyykkisesti, koska palveluskunnalla on myös terveydellisiä huolia niskassaan? 

Kuinka teidän marraskuunne on lähtenyt liikkeelle?