15.5.2022

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

 

Ihastuin muutama vuosi sitten Akseli Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet. Siksi olinkin aivan täpinöissäni, kun tiesin, että tänä keväänä Heikkilältä ilmestyy uusi kirja Hiljainen vieras (WSOY, 2022). Kirja oli heti saatava käsiini ja täytyy myöntää, ettei todellakaan tarvinnut pettyä. Kirja on kaikessa karmeudessaan huikean hyvä. 

Oona ja Tuomas muuttavat Oonan kotiseudulle asumaan, koska heidän kaupunkikotinsa on palanut tulipalossa asuinkelvottomaksi. Oona ei ole kauhean innoissaan asiasta, mutta Tuomas on yltiöpositiivinen. Oonan vanhemmat ovat antaneet heille vanhan sukukartanon, Korpikummun, asuttavaksi. Oonaa paikka ahdistaa. Aivan kuin paikassa olisi jotain outoa. 

Melko pian muuton jälkeen Oona huomaa odottavansa lasta. Lasta, jota he olivat vuosikausia yrittäneet. Oliko maalle muutosta apua lapsettomuuteen? Oona ei osaa iloita raskaudesta, koska hänelle on alkanut sattua outoja asioita, joista hän ei ole halunnut puhua Tuomakselle. Tuomaksen ollessa töissä, paikalle on tullut outo, mustiin pukeutunut nainen. Nainen väittää Oonan odottamaa lasta omakseen. Eihän tämä voi olla mahdollista. Oonan todellisuus alkaa sekoittua epätodelliseen. Pian nainen ei tiedä, mikä on totta, ja mikä ei. Oonan ahdistuksen keskellä Tuomas alkaa tutkia, miksi heidän uudella asuinseudullaan on tapahtunut järjettömän paljon lasten kuolemia. 

Huh huh! Nyt täytyy sanoa, että olipas selkäpiitä karmiva tarina. Kirjan alkuasetelma on jo melko alakuloinen, mutta ei missään tapauksessa sillä tavoin, että kirja jäisi kesken. Päinvastoin. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietää, mitä tulee tapahtumaan ja kirjassahan todellakin tapahtuu. Tapahtuu synkkiä ja kauheita asioita. Toisaalta myös historiasta alkaa tihkua tietoja, joita Oona ei ehkä olisi ikinä halunnut tietää. Tarinaa sävyttävät melankolisuus ja mustanharmaat sävyt. 

Kirjan rakenne on selkeä. Tarina etenee kronologisesti. Toki välillä muistellaan menneitä, mutta ihan vain sen takia, että menneisyys selittää nykyisyyttä. Heikkilän teksti on sujuvaa ja kaunista, jos nyt kauhutarinan yhteydessä voi puhua kauneudesta. Itse ainakin nautin lukemisesta, kun ei tarvitse ärsyyntyä eriskummallisista lauserakenteista ja sekavista kuvauksista.

 

Huomasin valkoisen arkun keskellä pihaa. Se oli kaunis ja surullinen kuin siipiensä suojaan käpertynyt joutsen. (s. 11)

 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Oona ja Tuomas vaikuttavat olevan toistensa vastakohdat. Tuomas näkee asioiden kauniit puolet ja on onnellinen elämän pienistä iloista. Tuleva lapsi on hänen elämänsä tärkein asia. Hänestä tulee isä. Oona puolestaan ei tunnu iloitsevan mistään. Hän ei tunne edes odottavansa lasta, eikä hänellä tunnu olevan lapseen minkäänlaista sidettä. Oonan vanhemmat ovat jollain tavoin outoja. Toki heilläkin on ollut omat ristinsä kannettavinaan. Mustiin pukeutunut nainen, Elisabet, puolestaan on itsevarma. Hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja pystyy ohjailemaan Oonaa kuin marionettia. 

Heikkilän edellisen kirjan yksi teema oli äitiys. Tässä kirjassa kuljetaan saman teeman ympärillä, mutta selkeästi tummemmilla tai pitäisikö sanoa erilaisemmilla vesillä. Lukiessani ihailin sitä, kuinka Heikkilä on uskaltanut tarttua tietynlaiseen äititeemaisuuteen. Ei taatusti mikään helppo pala mieskirjailijalle, mutta se kertoo mielestäni kirjailijan monipuolisuudesta ja rohkeudesta. 

Akseli Heikkilän Hiljainen vieras on kirja, jota ei kannata ohittaa, jos vähänkään pidät kauhusta. Sitä tämä nimittäin on. Kauhukirja, joka ahdistaa, mutta jota ei malta laskea käsistään.



Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


 

18.4.2022

Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet

 

Ruth Hoganista on tullut yksi lempikirjailijoistani. Pidän Hoganin tarinoiden maailmoista, jotka tuovan hymyn huulille. Kunnollisia hyvän mielen romaaneja. Siksi olinkin enemmän kuin iloinen, kun Posti toi minulle Hoganin uusimman suomennoksen Mademe Burovan kuu ja tähdet (Bazar, 2022). Aika nopeasti kirjaan oli tartuttava, eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Jälleen kerran sykähdyttävä tarina Hoganilta. 

Billien molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Avioero on astunut voimaan, eikä ristinä ole enää työpaikkaakaan yliopistolla. On vain uusi alku, mutta mitä sitä tekisi elämällään? Billien ei tarvitse kauan ihmetellä asiaa. Hän saa lakimieheltä isänsä kirjoittaman kirjeen, jossa isä kertoo, ettei Billie ollut heidän biologinen tyttärensä, vaan hänet oli adoptoitu. Billien elämä suistuu raiteiltaan. Hänellä on ollut parhaat mahdolliset vanhemmat, mitä ikinä voi toivoa, mutta hän tuntee olonsa petetyksi. Billie saa myös toisen kirjeen, jossa joku nainen haluaa tavata hänet Brightonissa ja kertoa hänelle jotakin. Mennäkö vai ei? Siinä Billiellä on miettimistä. 

Imelda Burova on eläköitynyt selvännäkijän toimestaan. Hän on koko elämänsä kuunnellut ihmisten murheita ja kysymyksiä rakastajista ja pettäjistä. Yksi haluaa vauraamman elämän. Toinen on katkera koko ihmiskunnalle. Raskas työ ja Imelda kaipaa vapautta. Tosin Imeldan on ennen sitä hoidettava vielä yksi asia. Hän on aikoinaan tehnyt lupauksen. Nyt on tullut lunastuksen aika. 

Imeldan ja Billien tiet kohtaavat. Menneisyydestä alkaa nousta esiin henkilöitä, joiden ympärillä leijuu salaperäisyyksien verho. Onko Imelda Billien biologinen äiti? Onko komea Cillian Billien biologinen isä? Miksi Imelda ei halua kertoa totuutta? Billie alkaa saada pieniä vihjeitä syntymänsä ajoilta, mutta kaikesta huolimatta mikään tie ei tunnu vievän naista yhtään lähemmäksi totuutta. 

Kirjan henkilöhahmot ovat herkullisia. Jo pelkkä ajatus selvännäkijästä kristallipalloineen ja tarot-kortteineen on huikea. Uskaltaisikohan itse mennä sellaisen luokse kuuntelemaan totuuksia omasta elämästä? Henkilöhahmoista Clive on kaikessa salaperäisyydessään uskomaton tapaus. Mies, joka suorittaa salaperäistä tehtävää, eikä kauheasti kommunikoi muiden kanssa. Rakastan myös sitä, kuinka Hogan kuvailee kirjan koiria. Jokainen on oma upea persoonallisuutensa. 

Pidän Hoganin tyylistä viedä tarinaa kahdessa eri aikatasossa eteenpäin. Joku voisi sanoa, että Hoganin tarinat on rakennettu samalla kaavalla, mutta mitä väliä, jos kaava on toimiva. Nykyisyydessä Billie kokee ahdistusta, koska tuntee menettäneensä identiteettinsä. Aivan kuin koko hänen elämänsä olisi rakennettu valheen päälle. Menneisyydessä ihmisillä on ollut samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Rakkausasiat ovat ahdistaneet. Voiko toiseen luottaa? Entä kun koko maailma romahtaa? En voi olla tykkäämättä siitä, miten Hogan kutoo kaksi erilaista maailmaa yhteen. Vastauksia alkaa löytyä. Osa vastauksista on hyvin yllättäviä. Joitakin vastauksia ei ehkä olisi halunnut ikinä kuulla. 

Jotta kirja ei olisi pelkkää mielihyvää, on mukana painavampaakin asiaa. Hogan ei kuitenkaan saarnaa, vaan esittää asiat siten kuin ne ovat. Jokainen voi itse valita, ohittaako nämä asiat vain lukemalla vai miettiikö asioita hieman pidemmälle. Kirjassa nimittäin otetaan kantaa kahteen tärkeään kysymykseen. Rasismiin ja naisten alistamiseen. Kirjan toinen aikajana kulkee 1970-luvulla ja voin kuvitella, että silloin rasistisuus on ollut todella näkyvää Englannissa. Tämäkin on sellainen asia, ettei rasismista päästä varmasti ikinä kokonaan eroon. Naisten alistamisella tarkoitan sitä, kuinka joku niljakas mies puristelee naisten takapuolia ja etumuksia. Ei siis osaa pitää näppejään irti. Kirjassa kuvatut tapahtumat tapahtuivat niin ikään 1970-luvulla, mutta hyvin tästä pulpahti mieleen Me Too -kampanja. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Madame Burova on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Pakko taas kerran hehkuttaa kirjan upeita kansipapereita, joiden takaa löytyy Laura Noponen. Noposen kansikuvitus on joka kerta kerrassaan upeaa. 

Ruth Hoganin Madame Burovan kuu ja tähdet on loistavaa kirjallisuutta tähän aikaan. Kirjan tarina vie ajatukset muihin maailmoihin. Tätä kirjaa lukiessa on lupa vain nauttia ja antaa tarinan viedä mukanaan.

 

Aikaisemmat Ruth Hoganin kirjojen postaukset löytyvät täältä: 

Kadonneiden tavaroiden vartija

Lauluja variksille

Queenie Malonen Paratiisihotelli



Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.


Janet Skeslien Charles: Kirjasto Pariisin sydämessä

 

En tiedä, mitä ajattelin, kun aloin lukea Janet Skeslien Charlesin kirjaa Kirjasto Pariisin sydämessä (Bazar, 2022). Jotenkin kuvittelin ihania kirjastotunnelmia ja kirjanrakastajan unelmakuvia. Toki näitä kirjasta löytyi, mutta vastaan tuli paljon muutakin. Sellaista, joka ahdistaa tälläkin hetkellä. 

Eletään vuotta 1939. Pariisissa asuvalla nuorella Odile Soucher’lla on käynyt tuuri. Hän on saanut työpaikan unelmapaikassaan Pariisin amerikkalaisessa kirjastossa. Odile rakastaa kirjoja. Odilen perheeseen kuuluu poliisipäällikkönä toimiva isä, kotiäiti sekä kaksoisveli Rémy. Isän mielestä Odilen työssäkäynti on turhaa, koska Odilen pitäisi keskittyä tulevaisuuteen ja kotirouvana olemiseen. Isä raahaakin päivällisille poliisivoimien nuoria miehiä ja odottaa, että rakkaus syttyy. Syttyyhän se lopulta. Paul on komea, mukava ja juuri sellainen mies, jota Odile kaipaa. Sitä paitsi Paulia ei haittaa, että Odile käy töissä. 

Nuoruuden iloa ja eloa alkaa varjostaa Saksan suunnalta kuuluvat uutisoinnit. Rémy värväytyy armeijan palvelukseen, mikä lannistaa Odilen täysin. Odile on myös huolissaan kirjastosta. Amerikkalainen kirjasto on päättänyt pysyä auki, jotta sotilaille voitaisiin lähettää rintamalle kirjallisuutta. Kirjaston työntekijät ja asiakkaat pitävät yhtä, kunnes saksalaisten tulo keskeyttää tämänkin. Juutalaisilla ei ole enää asiaa kirjastoon. Toki kirjaston väki keksii keinonsa välittää uskollisille asiakkailleen luettavaa, vaikka välillä se on turhankin riskialtista. Sodan vaikutukset alkavat näkyä joka paikassa. Ruokaa on vaikea saada, ja jos sitä sattuu saamaan, sen mieluummin lähettää rintamalle kuin syö itse. Missään ei tunnu näkyvän valopilkkua. Ei edes silloin, kun sota päättyy ja verhot vedetään ikkunoiden edestä. 

Vuonna 1983 Montanassa Yhdysvalloissa teini-ikäinen Lily hakee paikkaansa elämässä. Äidin kuoleman jälkeen Lily alkaa viihtyä yhä enemmän naapurin iäkkään rouvan Odile Gustafsonin seurassa. Isä menee uusiin naimisiin ja kotona alkaa olla turhan vilkasta, kun pikkusisaruksia syntyy. Toki Lilyltä vaaditaan jatkuvasti kotona auttamista, mutta Odilen luona on pakopaikka. Odile opettaa tytölle ranskaa. Lily myös ymmärtää, mikä sanojen rakkaus heitä molempia yhdistää. 

Janet Skeslien Charlesin kerrontaa on selkeää molemmilla kirjan aikajaksoilla. Pariisin amerikkalaisen kirjaston henkilökuntaa ja asiakkaita koin kirjassa olevan aluksi hieman liikaa. Kirjan tarinan edetessä kaikille löytyi kuitenkin paikkansa ja sitä odotti, mitä jollekin henkilölle on tapahtunut sodan edetessä. Sodan raadollisuus on raskasta luettavaa, vaikka miljöönä olisi kuinka upea kirjasto tahansa. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että sota vyöryy joka suunnasta. Toisaalta kirjan tarina antaa myös toivoa, että sodan melskeissäkin voi olla elämää ja tärkeitä tehtäviä, vaikka kaikkien elämä onkin muuttanut jollain lailla muotoaan. 

Kirjan selkeästi kevyempi osuus oli nykyajan kuvaukset Montanassa. Toki tämäkin toi kirjaan sopivaa jännitettä. Lukijana sitä tuli pohdittua, kuinka saman tyyppisiä Odilen ja Lilyn elämät ovat olleet, vaikka eivät olekaan suoraan verrattavissa toisiinsa. Lilyn elämää kirjailija kuvaa mielestäni juuri sopivalla tavalla. Nuoren ihmisen elämä mullistuu hetkessä, kun ollaan aikuisuuden kynnyksellä. Nuori joutuu miettimään valintojaan. Voiko ystävyys kantaa, vaikka tiet erkanevat? Kuinka edetä, jos pettää lähimmäisensä? Onko enää paluuta entiseen? 

Kirjasto Pariisin sydämessä perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kirjailija on kuitenkin ottanut vapauden muuttaa joitakin elementtejä tarinallisuuden parantamiseksi. Elämä on usein tarua ihmeellisempää ja niin voi sanoa myös tämän kirjan kohdalla. Kirjaa lukiessa ahdistaa, koska kirjailija on saanut kuvattua sodan raadollisuutta erittäin tarkalla tasolla. Yleensä pidän kirjoista enemmän kuin elokuvista, mutta voisin hyvin kuvitella, että tämän kirjan tarina olisi mahtava nähdä valkokankaalla. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Paris Library on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Katariina Kallio. 

Janet Skeslien Charlesin Kirjasto Pariisin sydämessä on kirja, joka ei ole kevyintä luettavaa. Kirjan kultaisena lankana on kuitenkin ystävyys, rakkaus ja usko hyviin ihmisiin sekä tietysti ennen kaikkea kirjoihin.




Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


16.4.2022

Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia

 

Sehän on sellainen juttu, että Anna-Leena Sipilä on sanoittanut viisikymppisen naisen sielunelämän teatterin näyttämölle. Toki ikä voi olla jotain muutakin, mutta allekirjoittaneeseen reilu 50+ naiseen monologinäytelmä teki melkoisen samaistumiskohteen. Se ei kuulkaas naisen elämä ole kauhean helppoa. Ihan tiedoksi vain. Toki joukkoon mahtuu mukaan myös hyviä päiviä.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © Kapina Oy

Anna-Leena Sipilä pohtii, miksi älypuhelinta kutsutaan älypuhelimeksi. Oikeastihan puhelin on todella hölmö. Siinä on kaiken maailman toimintoja, joista kukaan ei voi tietää mitään. Elävästä elämästä kerrottakoon esimerkki, kun allekirjoittanut istui palaverissa tai mötessä, kuten ruotsalaiset. Ruotsalaisethan istuvat jatkuvasti erilaisissa möteissä. Tähänkin Sipilällä oli monta eri mötevaihtoehtoa. Mutta palatakseni kännykkäasiaan, niin kuinka voi sellaistakaan tapahtua, että istut palaverissa ja artikuloit selkeäsanaisesti jotain asiaa, niin yhtäkkiä puhelin alkaa huudella jotain. Kesken palaverin. Google on alkanut hakea sanomaani palaveriasiaa netin syövereistä ja ohjaa minua eteenpäin. Oikeasti! Kukaan täysjärkinen ihminen ei halua, että tällaista tapahtuu todellisessa elämässä, mutta niin vain tapahtuu. Ja Sipilä esittää tähänkin yksinkertaisen kysymyksen, kuinka tällaiset toiminnot saa pois päältä? Helppoa se ei ole. 

Sipilä rakastaa Turkua. Sinne on päästävä sopivin väliajoin, koska Turussa on kaikkea. Sukulaisia siellä ei välttämättä ole, eikä niitä siellä tarvitakaan, koska Turusta voi nauttia myös ilman sukulaisia. Allekirjoitan sataprosenttisesti sen, että Turkuun täytyy välillä päästä. Turussa kaikki on kauniimpaa. Sitä ikään kuin itsekin kaunistuu, kun astelee Turun jokivartta pitkin rennossa kesäillassa. Turussa on vaikka mitä nähtävää. Turku on lähellä Tukholmaa.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © KapinaOy

Ihan sellainen pieni asia juolahti mieleeni, mitä Sipilä ei ollut huomannut tai se oli kenties poistettu käsikirjoituksesta, mutta onko kukaan ikinä miettinyt, miksi tavaratalojen kenkäosaston pienikokoiset kengät on asetettu ylimmille orsille ja suurikokoisimmat kengät alimmille hyllykoukuille? Onko tässä takana jokin tavaratalon henkilökuntaa viihdyttävä piilokamera? Siellä se puolentoistametrin mittainen asiakas yrittää kurkotella koon 36 ja 37 kenkiä katonrajasta. Vastaavasti hieman pidemmäksi venähtänyt asiakas konttaa lattialla ja etsii koon 45 kenkiä. Toki Sipilän sanoin tämän ikäisenä pitäisi jo ylettyä ylähyllylle. Ikävästi monet tuotteet ovat kaupassa kuitenkin niin korkealla, että ne jäävät kaupan hyllylle, kun ei niitä sieltä yksinkertaisesti ylety ottamaan. Jäi pääsiäisraepussikin ostamatta, koska en ylettynyt. 

Monologinäytelmä etenee sutjakkaasi kohtauksesta toiseen. Sipilän heittämät pienet asiat saavat hetkessä suuret mittasuhteet. On suloista rullalle menevää koiraa. On mielikuvituskoirajoukko, joka menee hulluudessaan niin pitkälle, ettei sillä tarinalla ole oikeasti voinut olla olemassa järkevää päätöstä. On ihanat huulirasvat. On kaunis suihkugeelipullo, jonka tuoksu kylläkin ikävästi tuo mieleen taksikuskin tai stuertin. Kuka haluaa tuoksua stuertille? Tampereella raikaa railakas rap, mutta haluaako joku oikeasti kuunnella säkkipillimusiikkia? Jos haluaa, käsi ylös.


Anna-Leena Sipilä
Keski-Uudenmaan Teatteri: Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia (2022)
Kuva © Kapina Oy

Minna Koskela on ohjannut Sipilän kirjoittaman ja näyttelemän monologinäytelmän. Näytelmän vahvuus piilee siinä, että naiset ovat tehneet loistavaa yhteistyötä. Moni katsoja suotta pelkää monologeja, mutta tätä näytelmää ei tarvinnut pelätä. Anna-Leena Sipilä vie roolihahmonsa tai pitäisikö sanoa ihan oman itsensä näytelmän läpi uljaasti. Hän uskaltaa ihmetellä asioita, joista moni ei haluaisi puhua sanaakaan, ettei vain menettäisi kasvojaan. Ihan parastahan on, kun ihminen osaa nähdä elämän koomiset puolet. Niitä tässä näytelmässä riittää. Pakko muuten myöntää, että olin kateellinen, ettei Sipilää tuntunut yhtään huimaavan A-tikkailla taiteilu. Minua huimaa jo, kun ensimmäiselle askelmalle nousen. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia on loistava irtiotto arjen pyörteisiin. Sipilä puhuu näyttämöllä todellisesta elämästä, mutta samalla hän on osannut nähdä asioiden koomiset puolet. Ei se elämä aina niin vakavaa ole, paitsi jos säkkipillimusiikki soi taukoamatta. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterissa tiistaina 12.4.2022.

 

Näyttelijä: Anna-Leena Sipilä 

Käsikirjoitus: Anna-Leena Sipilä

Ohjaus: Minna Koskela

Valot ja äänet: Kalle Tahkolahti

Järjestäjä ja tekniikka: Kalle Tahkolahti ja Maija Tikka

Valokuvat: Kapina Oy

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.


13.4.2022

Järvenpään teatteri: Broken Heart Story

 

Järvenpään teatterin ja Järvenpään Opiston taiteen perusopetus ovat lyöneet taitonsa yhteen ja antaneet nuorten valloittaa teatterin näyttämön. Yhteistyön tuloksena on syntynyt intensiivinen näyttämösovitus Saara Turusen Broken Heart Storysta. Näytelmä on huikea osoitus siitä, kuinka tärkeää tällainen taideopetus on nuorille. 


Milli Himanen, Lotta Leistola, Minnea Paalasmaa, Erika Steiner ja Lumi Huovinen
Järvenpään teatteri: Broken Heart Story (2022)
Kuva © Kapina Oy

Mitä tapahtuu, kun kirjailija (Erika Steiner) huomaa menettäneensä Sielunsa (Milli Himanen)? Pelkkä mytty lattialla, eikä sielua missään. Eihän siitä voi mitään tulla. Elämänilo katoaa, eikä kirjoittaminen suju. Äiti (Nikolai Kyrö) ja isä (Joonatan Pekola) käyvät välillä kylässä. Äiti touhuaa ja jakelee mielipiteitään. Isä juo lähinnä kahvia. Kirjailija istuu vaiti. Ei hänellä ole mitään puhumista vanhemmilleen.

Mitä Sielulle sitten on tapahtunut? Nuori Sielu (Lotta Leistola) on rikkonut sydämensä vuosikausia sitten tapahtuneen tragedian vuoksi. Nuori Sielu kulkee ja kulkee, kunnes vanhenee ja havahtuu rakastuneensa Mieheen (Joonatan Pekola). Nuoripari muuttaa yhteen. Sielu on onnellinen, mutta eräänä päivänä jotain tapahtuu. Sielu jättää taas kaiken taakseen. Taas vähintään yksi sydän rikkoontuu. Mitä Sielu hakee? Mitä kirjailija hakee? Mitä kaikki etsivät? Identiteettiä. 


Minnea Paalasmaa, Joonatan Pekola, Milli Himanen, Lotta Leistola ja Nikolai Kyrö
Järvenpään teatteri: Broken Heart Story (2022)
Kuva © Kapina Oy

Pidin siitä, millaisia vastakohtia teos esittelee. Kirjailijan maskuliinisuus verrattuna hänen somaakin somempaan Sieluunsa on häkellyttävä. Erika Steiner vie kirjailijan rooliaan läpi tarkasti ja huolellisesti. Milli Himanen Sieluna sen sijaan tuntuu leijuvan pilvilinnoissa. Molempien nuorten kyvyt tulevat hyvin esiin näytelmää seuratessa. Nikolai Kyrön äidin rooli oli hilpeää seurattavaa. Loistavan paheksuvia katseita silmälasien kehysten yli. Entä sitten Lumi Huovinen Daisyn, upean valkoisen kissan roolissa? Kissamaista sulokkuutta ja pehmeän näköistä turkkia, jonka kätköistä saattaa löytyä terävääkin terävämmät kynnet. Pakko myöntää, että koko nuorten näyttelijäryhmä tekee hienoa työtä. Kuoro-osuudet olivat upeaa seurattavaa.

Riikka Kasperin ohjauksessa nuoret ovat joutuneet laittamaan peliin kaiken. Näytelmä ei välttämättä ole mikään helppo näyteltävä. Paljon erilaisia kuvioita, mutta hyvin työryhmä on onnistunut työssään. Mielestäni siirto kirjailijan elämäntilanteesta Sielun vaeltavaan elämäntilanteeseen sujui hienosti. Tunnin esitys on kuitenkin sen verran lyhyt, ettei virheliikkeille ole tilaa, eikä niitä onneksi näytelmää seuratessa syntynytkään. Hanne Lindströmin puvustus tarvitsee erikoismaininnan. Pidin näyttelijöiden asuista ja hirvenpää oli ehdottomasti yksi illan huikeimpia rekvisiittoja. 


Minnea Paalasmaa, Milli Himanen, Lotta Leistola ja Lumi Huovinen
Järvenpään teatteri: Broken Heart Story (2022)
Kuva © Kapina Oy

Broken Heart Story vaatii katsojalta herkeämätöntä tarkkaavaisuutta. Ilmassa on paljon suuria kysymyksiä. Kuka minä olen? Mikä on identiteettini? Mikä on elämän tarkoitus? Entä, jos olenkin mies naisen ruumiissa? Vai olenko sukupuoleton? Jokaisen on löydettävä oma suuntansa elämälleen. Onko valinta oikea vai väärä, sitä ei voi kukaan määrittää. Ihmisen on löydettävä sisimmästään tunne, että tekee ja toimii oikein. Sielua ei saa hävittää. Toisinaan elämän suunta muuttaa muotoaan ja silloin on löydettävä uudet polut kulkemiseen. Tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä.

Järvenpään teatterin nuorten esittämän Broken Heart Storyn suositusikäraja on 13 vuotta. Tämä kannattaa ehdottomasti pitää mielessä, koska näytelmä vaatii katsojalta paljon. Kyseessä ei ole missään tapauksessa lastennäytelmä, mutta mielelläni soisin, että mahdollisimman moni nuori vanhempineen kävisi näytelmän katsomassa. Näytelmä ei anna vastauksia, mutta se nostaa esiin kysymyksiä, millaisten kysymysten kanssa nuoret joutuvat elämään. 

Broken Heart Story sai ensi-iltansa Järvenpään-talon Kellariteatterissa perjantaina 8.4.2022. 


Rooleissa: Milli Himanen, Lumi Huovinen, Nikolai Kyrö, Lotta Leistola, Minnea Paalasmaa, Joonatan Pekola ja Erika Steiner 

Kirjoittanut: Saara Turunen

Ohjaus: Riikka Kasper

Puvustus ja lavastus: Hanne Lindström

Valosuunnittelu: Irina Salonen

Tekniikka: Aaron Häkkinen

Laulun sävellys ja harjoitus: Aaron Häkkinen ja Minnea Paalasmaa 


Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Lämmin kiitos Järvenpään teatterille.


10.4.2022

Keski-Uudenmaan Teatteri: Buster Keaton – elämä ja teot

 

Keski-Uudenmaan teatterin katsomoon astuessani Buster Keaton (Jari Vainionkukka) istuu näyttämön reunalla ja soittaa huuliharppua. Tuota pientä, mitättömän oloista soitinta, mutta mitkä soinnit esineestä lähtevätkään. Siinä se istuu. Buster Keaton. Elävänä ja aitona. Matala lierihattu päässään. Kuinka tämä kaikki on mahdollista?


Jari Vainionkukka ja Sami Hult
Keski-Uudenmaan Teatteri: Buster Keaton - elämä ja teot (2022)
Kuva © Tuomas Scholz/Kapina Oy


Buster Keaton on tietenkin kaikkien tuntema koomikko, jonka kasvojen ilmeet eivät värähdäkään, sattui sitten ihan mitä tahansa. Mutta Keski-Uudenmaan teatterin näyttämöllä on myös Buster Keaton, vantaalainen varaosamyyjä. Mutta ei siinäkään kaikki. Pian näyttämöllä nähdään Buster Keatonin perheenjäseniä, talonmies, Mike Tyson, Charles Chaplin ja Alice Miller. Heillä kaikilla on sanansa sanottavana Buster Keatonista, eivätkä ne kaikki sanat välttämättä ole kauniita. Ei etenkään oman pojan kuvailut isästään.

Tällä tavoin etenee näytelmä, jonka kaikki roolisuoritukset vetää Jari Vainionkukka. Pianoa soittava Sami Hult heittää välispiikkejä ja tarina jatkuu. Katsojat imaistaan Buster Keatonin elämään vaivihkaa ja huomaamatta. Vähän kuin Buster Keaton itse. Ei ryminällä ja kovalla huudolla, vaan vähäeleisesti. Tästä kaikesta huolimatta yleisö purskahtelee tuon tuosta nauruun. Buster Keaton ja hänen elämänsä tuntuu olevan täynnä tahatonta komiikkaa. Pääasia kuitenkin on, että on musta puku ja valkoinen paita. Se tuo turvallisuuden tuntua. Ei erotu millään tavoin porukasta, mutta antaa kuitenkin arvokkuutta tilanteeseen kuin tilanteeseen. 


Sami Hult ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Buster Keaton - elämä ja teot (2022)
Kuva © Tuomas Scholz/Kapina Oy

Aivan käsittämättömän upea esitys. Jari Vainionkukan heittäytymistä roolista toiseen oli ilo seurata. Rakastuin henkilöhahmoihin. Daryl Valley-Keaton, Busterin vaimo, antaa itsestään liehakoivan ja hieman ilolintumaisen kuvan. Hän kertoo miehen omituisuuksista, mutta samalla hän ei voi olla rakastamatta miestään. Lapsuuden talonmies ei luottanut Buster Keatoniin yhtään. Hän ei pitänyt hiljaisista lapsista, koska ne suunnittelivat jotain, eikä sellainen voinut tietää hyvää. 

Sami Hultin osuus näyttämöllä on niin ikään valtava. Hän soittaa kohtauksiin sopivia sävelmiä näytelmän edetessä ja on hyvin läsnä. Hän antaa Buster Keatonille ja hänen lähipiirilleen tilaa, mutta jos Jari Vainionkukka alkaa liikaa elämöidä aiheettomuuksia, hän reippaasti ohjaa Vainionkukan takaisin Buster Keatonin elämään. 


Sami Hult ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Buster Keaton - elämä ja teot (2022)
Kuva © Tuomas Scholz/Kapina Oy

Kari Hotakaisen romaaniin perustuva näytelmä on toimiva. Kalle Tahkolahden ohjauksessa Jari Vainionkukan ja Sami Hultin näyttämötyöskentely on saanut sujuvat sävelet. Kohtauksesta toiseen siirrytään sulavasti, eikä tyhjiä hetkiä pääse syntymään. Erityisesti pidin siitä, millaisia sävelmiä näytelmän edetessä kuultiin. Tietysti mykkäelokuviin sopivaa Scott Joplinia, hieman bluesia sekä tietenkin Sibeliuksen Finlandia muutamia mainitakseni. 

Buster Keaton – elämä ja teot tekee luotauksen yhden miehen elämään vai pitäisikö sanoa kahden? Vantaalaisen Buster Keatonin ja suurelle yleisölle tunnetumman Buster Keatonin (1895-1966). Sillä ei sinänsä ole merkitystä, koska miesten elämät ovat sujuvasti sulautuneet ikään kuin yhteen. Selvää on kuitenkin se, että molemmat miehet ovat eleettömiä, eivätkä pyri nostattamaan hälyä. Sen sijaan näytelmä antaa paljon aihetta miettiä, tietävätkö sukualiset, ystävät, tuttavat, työkaverit ja kaikki muu maailma aina paremmin, millainen joku ihminen on. Siltä aika usein vaikuttaa. 

Keski-Uudenmaan Teatterin Buster Keaton – elämä ja teot on ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä. Itse sain hienosti nollattua työviikon jälkeisen alavireisen olotilan. Buster Keaton nostattaa mieltä olemalla oma itsensä. 

Buster Keaton – elämä ja teot sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa perjantaina 1.4.2022.

 

Rooleissa: Jari Vainionkukka ja Sami Hult 

Alkuteos: Kari Hotakainen 

Dramatisointi: Miko Jaakkola ja Rauno Ahonen

Ohjaus: Kalle Tahkolahti

Valot ja äänet: Kalle Tahkolahti

Järjestäjä ja tekniikka: Maija Tikka ja Kalle Tahkolahti

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.


2.4.2022

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto


Täytyykö Finlandia-voittajasta tykätä? Oma vastaukseni on, ettei tarvitse, enkä kauhean innostunut ollutkaan, kun lukupiirissä haluttiin lukea Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto (Otava, 2021). Minulla on asenneongelma. Olin sieltä täältä lukenut kommentteja kirjasta, enkä ollut kirjalle yhtään vastaanottavainen, vaikka Taivaallinen vastaanotto olikin kyseessä. Tosin täytyy myöntää, että pääosin kaikki lukupiiriläiset olivat hämmentyneitä lukemastaan. 

Taivaallinen vastaanotto on kokeilevaa kirjallisuutta. Lähes neljäsataa sivua käsittelevä teos koostuu pienistä tarinoista, ajatuksista, kommenteista. Näiden takana on joukko erilaisia henkilöitä, jotka miettivät kirjailija Jan Holmin romaania. Romaani on omakohtainen ja käsittelee Holmin sydänleikkausta ja siitä toipumista. Jokaisella on oma vankkumaton mielipide asiasta tai jos ei ole, niin ajatukset kiertävät asioissa, joilla on jokin viitekehys Holmiin. On Rauno, joka on vastikään menettänyt Satu-vaimonsa. Rauno ajelee Uber-taksia kyydissään matkustaja, joka haluaa vain nukkua ja nukkua. Minttu haaveilee kirjailijanurasta. Samalla hän on kateellinen ystävälleen Linnealle, jonka kirja julkaistiin, ja jota kaikki kirjallisuuspiirit ylistävät ja hehkuttavat. Mintulla on hurja määrä irtosuhteita, joiden päämääränä on saada edes hetken tyydytys. 

Hämmentynyt oli tosiaan se tunne, jota lukupiiriläiset tunsivat luettuaan kirjan. Toisaalta eräs lukupiiriläinen kertoi ajatelleensa, että kirja pitäisi lukea uudestaan, jos vaikka sitä kautta avautuisi uusia ulottuvuuksia. Luultavasti näin voi olla. Eräs lukupiiriläinen kertoi myös kiusaantuneensa lukemastaan ja oli miettinyt, tällaisiako ne hyvät kirjat ovat. Kirja ei ole yksinkertaisesti helposti lähestyttävä. Voidaanko edes puhua romaanista? 

Henkilöhahmoista Rauno oli lukupiiriläisille jollain tavoin parhaiten mieleen jäänyt. Lukupiirissä keskusteltiinkin, oliko taksin takapenkillä nukkuva matkustaja hänen vaimonsa. Ajatuksena sillä tasolla, että Rauno ajeli päämäärättömästi ympäri kaupunkia ja teki surutyötä. Lopulta saavuttiin kultaiselle portille, jonne vaimo jäi, avasi portin ja lähti kulkemaan loputonta polkua. Tämä kenties helpotti Raunon surua ja tuskaa. Jäähyväiset vaimolle oli kenties lopulta annettu. 

Lukupiiriläisiä kiusasi kirjassa myös mahdottomien sivistyssanojen käyttö. Itse en muista, googlasinko jonkin sanan, jota en tunnistanut, mutta osa lukupiiriläisistä kertoi näin tehneensä. Pitääkö hienoilla sivistyssanoilla kikkailla niin paljon, ettei lukija ymmärrä lukemaansa? Itselleni ainakin teksti oli osittain liian korkealentoista. 

Kirjaa lukiessani tunsin sivistymättömyyteni, koska en ymmärrä tämän kaltaista kirjallisuutta. Siitä huolimatta ihailen Viikilän kerrontaa. Kirjasta löytyy upeita ajatuksia. Aforismeja, joita on vain luettava uudelleen ja uudelleen, todetakseen, että tässä kaikki kiteytyy.

 

(tikunraapaisu)

Kuolemassa ymmärrämme, mitkä elämämme pienistä yksityiskohdista olivatkin suuria, mikä väliaikainen tai yhdentekevä pysyvää. Mikä pieni ihastus olikin suuri rakkaus.

Teivas (s.28)

 

Häpeä ja epävarmuus somistavat ihmisen kasvoja paremmin kuin varmat ajatukset.

Minttu (s. 287)

 

Kuitenkin se täytyy myöntää, että Taivaallisessa vastaanotossa kiehtoo erilaisuus. Kuinka erilaisia kommentoijien ja kertojien äänet ja taustat olivat. Ihmiskirjoa parhaimmillaan. Sellainenhan maailma on. Jokainen on oma persoonallisuutensa. Toisilla eri luonteenpiirteet korostuvat vahvemmin kuin toisilla. Ihmisten lähtökohdat ja kulttuuritausta ovat niin erilaisia, ettei ihmistä voida ikinä ajatella vakiomassana, vaan omina yksilöinään. 

Nyt, kun maailma on sekasortoisessa tilassa, tällainen kirja ei välttämättä ole ajalle kauhean suopea. Lukupiirissä useampi myönsi, että tällä hetkellä kaipaa luettavaksi kunnon romaaneja ja lohtuluettavaa. Ei liian vaikeaselkoisia kirjoja. 

Jukka Viikilä itse on sanonut Taivaallisen vastaanoton olevan himmeli. Jokaisella on oma mielikuvansa himmelistä. Yksi lukupiiriläinen oli pohtinut, löytyykö himmelin rakennelmasta tukilangat. Itse mietin, kuinka himmeli koostuu oktaedreista, joiden läpi voi katsella. Kuviot toistuvat ja himmelin läpinäkyvyys on paljastava. Kaikilla on jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tarkoittaako tämä sitä, että Taivaallisen vastaanoton tarinoilla on yhteys toisiinsa? Kevyt ja hennosti ilmavirrassa liikkuva. Läpinäkyvä. Aina uusia ulottuvuuksia saavuttava.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on erilainen kirja. Jos haluaa ravistella ja kokeilla itseään, tähän kirjaan kannattaa tarttua.

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 3- (asteikko 1-5).




27.3.2022

Paratiisin lumoissa

 

Maaliskuun kulttuuripäivä osui talvilomaviikolleni. Toki kulttuuria harrastan muutenkin kuin yhtenä päivänä kuukaudessa, mutta tämä yksi päivä on aina sellainen spesiaali tapaus, koska saan viettää sen ihanien ystävieni seurassa. Kohteemme oli tällä kertaa Sinebrychoffin taidemuseo. Itse en ole Sinebrychoffin museossa ennen vieraillut, mutta ihastuin täydellisesti museon monipuolisuuteen. 

Sinebrychoffin taidemuseossa on tällä hetkellä Linné ja pieni pala paratiisia -näyttely sekä Jarmo Mäkilän Matrix hardcore -näyttely. Lisäksi pysyvänä näyttelynä on Paul ja Fanny Sinebrychoffin kotimuseo. Kerrassaan upea kokonaisuus. Täytyy myöntää, etten ollut tutustunut taidemuseon nettisivuihin, joten kotimuseo oli minulle täysin uusi juttu. Lisäksi kuvittelin, että ihastelen vain kauniita kukka-aiheisia tauluja, niin Jarmo Mäkilän näyttely oli pelkkää plussaa tähän päälle. 

Annetaan kuvien puhua puolestaan, millainen kulttuurin lumo meitä oli tällä kertaa vastassa. Ensin katsellaan hieman pientä palaa paratiisia. Rakastan näitä kukka-aiheisia maalauksia.


Ambrosius Bosschaert I (1573-1621): Kukkakori/Basket of Flowers (1600-1620)



Jean-Michel Picart (c. 1600-1682): Kukka-asetelma/Still-Life of Flowers



Georg Dionysius Ehret (1708-1770): Kuvitusta Christoph Jacob Trewin teoksesta Uitgezochte Planten, Magnolia (1750-1773)



Magnus von Wright (1805-1868): Kukkia/Flowers (1867)



Werner Holmberg (1830-1860): Linnanpuisto auringonlaskun jälkeen/German Castle Park at Sunset (1856)



Jan Brueghel I (1568-1625): Kukkamaljakko/Vase with Flowers


Seuraavaksi siirrytään kotimuseon aarteita ihastelemaan. Sinebrychoffin taidemuseosta löytyy muuten ihastuttavia erkkereitä, jotka kutsuvat istumaan. Itse asiassa paratiisin teoksia ihastellessa istahdimme hetkeksi yhteen erkkeriin ja unelmoimme pienestä teehetkestä herkkuleivonnaisten kera.














Tuntematon taiteilija: Kissaserenaadi/Serenade to A Cat (1600-luku)


Vielä pari teosta Jarmo Mäkilältä. Siirrytään täysin erilaiseen maailmaan. Kaikesta huolimatta näissä tauluissa on jotain sellaista, joka vangitsee katseen. Sitä vain haluaa löytää lisää ja lisää yksityiskohtia.


Jarmo Mäkilä: Golgata (2021)



Jarmo Mäkilä: Kuningas/The King (2021)


Kylläpäs tuli taidenälkä taltutettua, mutta ruumiin ravintoa oli vielä saatava. Olimme varanneet pöydän legendaarisesta Café Ekbergistä. Ekberg on perustettu vuonna 1852 eli todella kunnioitettava ikä kahvilalla. Ekbergin valikoima on melkoisen laaja. Itse valitsin lounaaksi lohikeiton. Jestas, kuinka ihanan kermaista. Jälkiruoaksi herkuttelin cappuccinolla ja sitruunapailla.









Mainittakoon muuten sekin, että salaa olimme taas haaveilleet rauhallisesta museokäynnistä ja vain taiteen ihastelemisesta. Kuinkas kävikään? Kun museo avautui kello 11.00, tulimme sopivasti paikalle nähdäksemme, että jokin koululuokka syöksyi museon ovista sisään. Näiden perään asteli suuri joukko varttuneempaa väestöä. Se siitä rauhallisuudesta, mutta iloitsen siitä, että koululaisille annetaan tällaista sivistävää kulttuurihistoriallista opetusta. Lisäksi on aina mahtavaa, kun varttuneempi väestö on aktiivista ja haluaa nauttia taiteen antimista. Taide kuuluu kaikille. 

Huhtikuun kulttuuripäivästäkin oli jo puhetta. Siitä myöhemmin lisää, jos ei tule mutkia matkaan.



21.3.2022

Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus

 

Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön lämpiö kuhisi hyväntuulista porukkaa lauantai-iltapäivänä auringon porottaessa täydeltä laidalta teatterin suurista ikkunoista. Ilmassa oli selvästikin odotuksen tuntua. Teatterin ovet ovat vihdoinkin avautuneet suurelle yleisölle. Lisäkihelmöintiä ilmaan toi odotus, mitä iltapäivän näytelmä Mikko Räsäsen tulevaisuus toisi tullessaan. 

Mikko Räsänen (Martti Suosalo) on alakuloinen mies. Hänen vaimonsa on kuollut ja arjesta on nyt selvittävä kahdestaan 18-vuotiaan pojan, Aapon (Paavo Kääriäinen), kanssa. Isä haluaa pojalleen parempaa elämää. Hän haluaa, että poika opiskelee ja pääsee elämässään eteenpäin, eikä juutu kaupungin työmieheksi, kuten hänelle itselleen kävi. Mikon tulevaisuudenkin piti olla täysin toisenlainen. Mikon edesmennyt isä (Pekka Huotari) toivoi samalla tavoin pojalleen parempaa elämää, mutta toisin kävin. Mikko päätyi samalle alalle isänsä jalanjälkiä seuraten.


Rauno Ahonen ja Martti Suosalo
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen


Räsäsen Mikon työpäivät venyvät ja paukkuvat kaupungin vesihuollon saneeraustyömaalla. Oikeasti ei saa puhua vesihuollon työmaasta, vaan asiaa on kaunisteltava. Kaupunkilaisille työmaa on myyty pyörätiehankkeena. Palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen) eksyy polkupyöränsä kanssa työmaalle ja on heti napit vastakkain työntekijöiden kanssa. Kosonen ei jätä asiaa siihen, vaan syyttää Räsästä uhkailusta ja aikoo viedä asian niin pitkälle, että Räsänen voi heittää haalarit narikkaan lopullisesti. 

Samaan aikaan kaupungin suunnittelutoimistossa insinööri Niemi (Jari Pehkonen) riehaantuu omista, mielestään loistavista, ideoista. Hän on kehittänyt keinon, jolla työntekijöiden ahkeruutta voidaan seurata. Niemi on myös ihastunut pormestariin (Vappu Nalbantoglu). Insinööri haaveilee romanttisista kohtaamisista pormestarin kanssa, vaikka nainen ei anna miehelle minkäänlaista vastakaikua. Pormestari sen sijaan haluaa järjestää työmaalle näyttävän striimattavan Kaupunkitapauksen, jonka avulla kaupunkilaisille näytetään pyörätien olevan valmis. Arvatahan voi, etteivät asiat mene hyvin, jos viemärityömaata esitellään valmiina pyörätienä. Katastrofin ainekset ovat valmiina.


Raili Raitala, Vappu Nalbantoglu ja Jari Pehkonen
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen


Mika Ripatin näytelmäteksti avautuu katsojalle hyvin realistisena työmaakuvauksena. Viemärityömaalla on selkeä hierarkia. Eri kulttuurit kohtaavat ja lyövät päitään yhteen. Suomen kieli taipuu, jos on taipuakseen, mutta ainakin tärkein V-alkuinen täytesana on opittu työntämään joka väliin. Hierarkkisuus ei pääty tietenkään työmaalle. Se jatkuu suunnittelutoimistossa yliärsyttävän insinöörin pääkopassa sekä tietenkin palvelumuotoilija Kososen ylemmyydentuntoisessa elämässä. Aivan käsittämättömän hienoja roolivetoja näyttelijöiltä. Suosalo osaa asettua työmiehen haalareihin. Hän on hyväksynyt paikkansa maailmassa, vaikka miestä onkin hieman liikaa murjottu. Pehkonen osaa olla oikea nilviäinen kaikessa kehittelytyössään. Hän ei halua kuunnella ketään, eikä nähdä metsää puilta. On vain hänen visionsa. Rauno Ahonen puolestaan on varsinainen ällötys. Vaikka Räsänen tulee reilusti vastaan, mies puukottaa heti, kun saa siihen mahdollisuuden. 

Lavastuksen takana on ollut Antti Mattila. Täytyy myöntää, että lavastus on nerokkaasti tehty. Valtava työmaabarrikadi puolittaa suuren näyttämön. Kohtauksesta toiseen siirrytään pyörittämällä näyttämöä, jolloin voidaan hetkessä siirtyä esimerkiksi Räsästen keittiöön tai Kososten olohuoneeseen. Barrikadilla on myös loistava tehtävä siinä, että muusikko Joakim Berghäll musisoi barrikadilla näyttävästi ja kaiken yläpuolella. Upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa.


Rauno Ahonen ja Martti Suosalo
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen


Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Katsojan ei tarvitse kuin keskittyä näytelmän tajunnanvirtaan. Näytelmä antaakin hyvin paljon. Se ravistelee katsojaa. Se antaa muistutuksen, millaisia työpaikkoja ihmisillä on, ja millaisia vaikeuksia heillä saattaa olla. Pelkkä haalariasuinen työmies ei ole insinöörimiestä tai palvelumuotoilijaa alemmassa ihmisryhmässä, vaikka usein näin ajatellaan. Näytelmä luo myös toivoa sille, että tuleva sukupolvi on nykyistä viisaampi ja osaa nähdä, kuinka kaikenlaisia uurastajia tarvitaan, jotta infrastruktuurit toimivat. 

Mikko Räsäsen tulevaisuus on draama, joka sisältää herkullisia komediallisia hetkiä, mutta myös synkkää alakuloa ja epätoivoa. Näytelmän loppuhetkiin on saatu tiivistettyä dramaattisuus kaikessa syvässä ahdingossa. Kerrassaan hieno ja ajatuksia liikkeelle laskeva esitys. 

Mikko Räsäsen tulevaisuus sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä perjantaina 11.3.2022. 


Rooleissa: Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Sanna-June Hyde, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Martti Suosalo, Paavo Kääriäinen, Lumi Aunio, Martti Manninen, Maksim Pavlenko ja Raili Raitala 

Muusikko: Joakim Berghäll

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Sävellys: Timo Hietala

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Videosuunnittelu: Toni Haaranen ja Patrik Åhlgren

 

Mikko Räsäsen tulevaisuus on Mika Ripatin trilogian kolmas ja itsenäinen osa. Edelliset osat ovat olleet There’s No Harri (2012) ja Vakavuusongelma (2016). 

Näin näytelmän medialipulla. Lämmin kiitos Helsingin Kaupunginteatterille.

 

 

20.3.2022

Rachel Wells: Alfie – samettitassuinen ystävä

 

Viime syksynä ihastuin Rachel Wellsin Alfie – kissa kynnyksellä -kirjaan. Ihana kirja kissasta, joka joutui kodittomaksi, mutta nokkeluutensa ansiosta selvisi. Tiesin odottaa kirjalle jatkoa, koska Wells on kirjoittanut Alfie-sarjaan useampia teoksia. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun huomasin uuden suomennoksen ilmestyneen. Alfie – samettitassuinen ystävä (Otava, 2022) on vuorossa tällä kertaa ja kuten arvata saattaa, olen jälleen kerran haltioitunut. Ihastuttava kirja. 

Alfie on kotiutunut Edgar Roadille. Hän asuu pääasiallisesti Clairen ja Jonathanin kanssa, mutta hänellä on myös kaksi muuta kotia. Toinen aivan lähistöllä Mattin ja Pollyn perheen luona ja kolmas pidemmän matkan päässä Franceskan ja Tomaszin perheen parissa. Alfie on onnekas kissa. Hänen paras kaverinsa on Tiikeri. Elämä näyttää olevan kaikin puolin mallillaan, kunnes pienen ja sympaattisen asuinalueen sekoittaa täysin uusi perhe. 

Perheessä on jotain vallan omituista. He vaikuttavat siltä, että pakoilisivat jotain. Verhot ovat aina vedettynä ikkunoiden eteen. He eivät avaa ovea, jos ovikelloa soittaa. Lisää vettä myllyyn antaa naapurissa asuva pariskunta Lohi-kissansa kanssa. Goodwinit ovat päättäneet, että uusi perhe puuhailee rikollisia toimia ja heidät on heti häädettävä Edgar Roadilta, jotteivat asuntojen hinnat ala laskea. Alfien perheet eivät oikein tiedä, kuinka suhtautua asiaan. Perhe on omituinen, mutta heillä saattaa olla siihen jokin tietty syy. Alfie haluaa tietysti laittaa tassunsa soppaan myös, mutta mikä Alfieta odottaa. Jumalattoman kaunis valkoinen kissa, joka sähisee, pörhistelee ja on äkäinen kuin ampiainen. Alfie on mennyttä kissaa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän on järjettömästi rakastunut, eikä rakkautta pysty estämään mikään vai pystyykö? Entä mitä tästä kaikesta tykkää Tiikeri? Ja mikä on perheen tarkoin varjeltu salaisuus?

Aivan uskomatonta, millaisia tarinakäänteitä Rachel Wells on saanut aikaiseksi. Nautin siitä, kuinka Alfie ja hänen kissaystävänsä ovat kirjan pääosassa. Toki ihmisilläkin on kirjassa omat paikkansa, mutta Alfie-kirjoissa maailmaa katsotaan kissan näkökulmasta. Jokaisella kissalla on omanlaisensa tapansa ja luonteensa. Siinä missä Tiikeri on sulavaliikkeinen saalistajaneito, Alfie on puolestaan kömpelö, eikä selvästikään saalistustaidot ole sitä luokkaa, mitä parhaimmalla ystävällä. Alfie tietää rajallisuutensa ja on valmis myöntämään ne. Siitä huolimatta Alfie tekee tekoja, jotka vaikuttavat täysin järjettömiltä. Hän haluaa ympärilleen onnellisia perheitä ja kissoja, ja jos jotain on tehtävä, Alfie hoitaa homman jääräpäisesti kuntoon. Tosin välillä voi olla omat ongelmansa siinä, etteivät ihmiset puhu kissojen kanssa samaa kieltä. 

Pidän kirjan lyhyistä luvuista. Tosin itse ahmin kirjaa melkoisella vauhdilla, joten ei olisi haitannut pidemmätkään luvut. Lyhyissä luvuissa on se hieno puoli, että nuoremmatkin lukijat jaksavat varmasti yhden luvun verran keskittyä kirjan tarinaan. Alfie-kirjat nimittäin mielestäni sopivat kaikenikäisille. Toki näissä kirjoissa on jännitettä, mutta mielestäni ei liian pelottavaa. Alfien omat ihmiset ovat rakastettavia ja antavat rakkauden näkyä jokapäiväisessä arjessa. Tällaiset seikat tuovat lohtua etenkin näinä aikoina, kun ympärillä kuohuaa täysin järjetön pahuus. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos A Cat Called Alfie on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Elina Lustig. Toivon, että Alfie-sarjan suomennokset jatkuvat tai muuten täytyy siirtyä lukemaan kirjasarja englanniksi. 

Rachel Wellsin Alfie – samettitassuinen ystävä on kirja kaikille, jotka rakastavat kissoja. Tämä kirja tuo hyvän mielen ja antaa uskoa siihen, että maailmassa on paljon hyviä ihmisiä ja tietenkin myös kissoja, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa, jotta kaikkien elämä olisi onnellisempaa. Alfie on lohtukirja juuri tähän hetkeen.




Lämmin kiitos kustantajalle ihanasta kirjasta.

 

7.3.2022

Järvenpään teatteri: Gabriel, tule takaisin

 

Vihdoinkin koronarajoituksista on luovuttu ja yleisötilaisuudet ovat avoinna. Toki maskisuositus on edelleen päällä useimmissa paikoissa, mutta se on pieni haitta, kun tiedossa on kulttuuria. 

Järvenpään teatteri täyttää tänä vuonna hulppeat 50 vuotta. Onnea upealle teatterille! Järvenpään teatterin juhlavuoden korkkasi Mika Waltarin klassikkokomedia Gabriel, tule takaisin. Tarina, joka on varmasti monelle tuttu, mutta aina se jaksaa naurattaa. Etenkin, jos näyttelijät ovat loistavia. Toki näytelmän syvällisempää ajatusta voi kukin miettiä sydämessään. Se ei välttämättä ole kauhean iloinen, mutta itse en nyt sellaista jaksa ajatella. Nyt maailma tarvitsee iloa, jos joskus.


Eeva Jeskanen ja Marjut Kamppinen
Järvenpään teatteri: Gabriel, tule takaisin (2022)
Kuva © Kapina Oy


Vanhapiikasisarukset Ulriika (Eeva Jeskanen) ja Kristiina Anger (Marjut Kamppinen) asuvat yhdessä. Heillä on hoidettavanaan pieni paperipuoti. Elämän pitää olla siveellistä ja käytöstavat täytyy olla hallussa, ettei vain kukaan pääse arvostelemaan heitä heidän selkänsä takana. Sisarusten vastuulla on myös siskontytär Raili (Laura Ylimutka), joka haluaisi antaa piupaut sisarusten säännöille. Sitä paitsi hänen haaveenaan on itsellinen elämä ja hän haluaa opiskella. Tämä ei tietenkään sovi sisaruksille, etenkään Ulriikalle. 

Mutta mitä tapahtuu, kun eräänä iltana Kristiina on kuin kissa pistoksissaan? Nainen on selvästi jännittynyt ja hermostunut, mutta samalla kasvoilta huokuu mairea hymy. Kristiina on tavannut miehen, Gabrielin (Pasi Jumppanen), joka on tulossa naista tapaamaan. Kun Kristiina saa lopulta kerrottua asiasta Ulriikalle, ei isosisko ole ilahtunut. Mitä ihmiset ajattelevat? Gabriel joka tapauksessa tulee. Ei aikaakaan, kun hän alkaa kertoa Kristiinalle hetkellisistä talousongelmistaan. Toki mies on sitä ennen maalaillut pariskunnalle hienon tulevaisuuden maaseudun vehreydessä. Entä sitten, kun miehelle selviää, että oikeastaan Ulriika on rahavarantojen valvoja ja hoitaja?


Laura Ylimutka ja Pasi Jumppanen
Järvenpään teatteri: Gabriel, tule takaisin (2022)
Kuva © Kapina Oy


Aivan mahtavaa tulitusta Järvenpään teatterin näyttämöllä. Roolivalinnat ovat olleet mainiot. Marjut Kamppisen roolityö on vaikuttavaa. Naisen täytyy hetkessä vaihtaa tunnetiloja. Välillä rakkaus pursuaa yli äyräiden, mutta seuraavassa hetkessä nainen saattaa olla tärisevä hermoheikko. Ulriikan roolissa Eeva Jeskasen ylväys ja upea ryhti korostavat naisen tiukkaa olemusta. Hän ei ole aivan helposti ostettavissa. Pasi Jumppanen Gabrielina on niljakas. Juuri sellainen mies, joka pitäisi kiertää kaukaa. Entä sitten Laura Ylimutka Railina? Nuori nainen on vaikuttaa hupakolta, mutta on selvästi älykäs. Osaa laskea yksi plus yksi yhteen ja tehdä omat päätelmänsä. 

Näytelmän on ohjannut Katriina Honkanen. Hyvää työtä nainen on tehnytkin. Näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Katsojalle ei tule kertaakaan tunne, että pitäisi vilkuilla kelloa. Pidän myös siitä, kuinka Waltarin tekstiä on kunnioitettu. Skenografian takaa löytyy Ia Ensterä. Muutamalla värillä on menty pitkälle. Sininen, musta ja valkoinen. Lisäksi ihailin naisnäyttelijöiden yksinkertaisen kauniita kukkakuvioisia paitapuseroita. Jäin miettimään, oliko joku painanut ihastuttavat kukkakuviot. Näytelmän valomaailma on tasapainoinen, mutta elävä. Näyttämön sivuilla olevat valoseinät vaihtavat väriä kohtauksen tunnelman mukaan. Kaunista katsottavaa. Valosuunnittelun takana on Iain MacIntosh.


Marjut Kamppinen ja Pasi Jumppanen
Järvenpään teatteri: Gabriel, tule takaisin (2022)
Kuva © Kapina Oy


Gabriel, tule takaisin toimii erinomaisesti tänäkin päivänä, vaikka näytelmällä on jo ikää. On arvioitu, että näytelmän auervaaran esikuva olisi oikeasti naistenhurmaaja Ruben Auervaara. Tiedä sitten, mutta auervaaroja on varmasti aina. Aina joku nainen haksahtaa mieheen, joka lupaa hänelle kuun taivaalta. Tämä on surullista, koska usein nainen jää puille paljaille, eikä hän häpeän vuoksi halua kertoa tapahtuneesta kenellekään. 

Järvenpään teatterin esittämä Gabriel, tule takaisin on ehdottomasti näkemisen arvoinen näytelmä. Klassikko-sanaa ei missään tapauksessa kannata pelästyä. Näytelmä on viihdyttävä, hauska ja jännitteitä täynnä oleva. Kerrassaan suurenmoinen pakkaus. 

Gabriel, tule takaisin sai ensi-iltansa Järvenpää-talon Kellariteatterissa lauantaina 5.3.2022.

 

Rooleissa: Eeva Jeskanen, Marjut Kamppinen, Pasi Jumppanen ja Laura Ylimutka 

Ohjaus ja äänisuunnittelu: Katriina Honkanen

Skenografia: Ia Ensterä

Valosuunnittelu: Iain MacIntosh

Puku- ja tarpeistoassistentti: Päivi Ojakangas

Lavastuksen assistentti: Marjo Poijärvi

Järjestäjä: Irja Hemmilä

Esitystekniikka: Ilpo Halonen ja Jenni Tapaila

 

Näin ensi-iltaesityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatteri.


2.3.2022

Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista

 

Nyt on kyllä oikeasti sellainen tunnelma, että kaipaan kevyttä ja viihdyttävää luettavaa. Yksi hyvä esimerkki viihdyttävästä kirjasta on Emmy Abrahamsonin Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (Gummerus, 2022). Toisaalta joku saattaisi pitää kirjaa kevyenäkin luettavana, mutta koska kirjan tarina perustuu kirjailijan omaan rakkaustarinaan, se ei missään nimessä ole kevyttä luettavaa. Tositarinat eivät ole ikinä mitä tahansa tarinoita. 

Ruotsalainen Julia asuu Wienissä. Hän opettaa työkseen englantia, vaikka unelma-ammatti onkin kirjailija. Koti-illat menevät kissan kanssa televisiosarjoja tuijottaen. Elämästä puuttuu jotain. Julia haluaisi löytää elämänsä miehen. Se ei kuitenkaan löydy baareista tai yökerhoista. jonne hän usein ajautuu Leonoren kanssa. Mutta ehkä rakkautta ei kannata etsiä. Se ilmestyy yllättäen nurkan takaa tai aivan puskista, kuten Julialle tapahtuu. 

Ben ilmestyy Julian elämään, kun Julia sitä vähiten odottaa. Benissä on jotain taianomaista vetovoimaa. Hän on hauska ja oikeastaan aika komeakin. Vain muutama asia on pielessä. Ben on hampuusi. Ben on koditon. Ben on irtolainen. Ben haisee pahalle ja parta on ruokkoamattoman näköinen. Sitä paitsi Benillä ei ole edes kenkiä. Muutenkin vaatteet ovat epäsiistit ja likaiset. Kaikesta tästä huolimatta Julia lähtee Benin kanssa treffeille. Loppu onkin kuin satua, paitsi ettei ole, koska kahdesta eri maailmasta tulevien ihmisten maailmat voivat olla hyvin erilaiset. Kuinka Julian ja Benin käy? 

Ihana, ihana ja ihana. Aivan uskomaton tarina, joka todellakin perustuu tositapahtumiin. Toki kirjailija on hieman muokkailut tapahtumien kulkua, jotta tarinan kulku olisi sujuvaa, ja jotta siihen tulisi lisäjännitettä. Aivan sama, mitä Emmy Abrahamson on muokkaillut. Tällaiset rakkaustarinat ovat oikeasti aivan parhaita. Täytyy myös myöntää, että nenäliinakin piti olla välillä käden ulottuvilla. 

Emmy Abrahamson viljelee kirjassaan huumoria, josta pidän. Sellaista ehkä hieman älykästäkin huumoria, joka on omalla pähkähullulla tavallaan täysin absurdia. Kirjan tarinassa Julia kertoo tapahtumista ikään kuin kuka tahansa omasta arjestaan kertoisi. Arkea, tai ei se kaikki kyllä ihan arkea ollut, siivittävät hullunkuriset sattumukset ja tapahtumat, joihin Julia joutuu tai joita hän näkee. Pidän tällaisesta, kun ihminen osaa nauraa itselleen tai hän uskaltaa oikeasti ihmetellä joitakin asioita, joista sivistyneet ihmiset ehkä vain viisaasti vaikenisivat. Ja Julia on ilman muuta sivistynyt, mutta hän ei kuulu niihin, jotka vaikenevat, jos keskustelukumppani on oikea. 

Pidin myös siitä, millainen henkilö Julia oli. Näin Juliassa paljon samaa kuin itsessäni. Julia rakasti kaiken maailman kyselyitä ja testejä. Hän oli aina valmis osallistumaan sellaisiin. Täytyy myöntää, että itsekin usein pidän tällaisista, jos kyselyt eivät vain ole liian pitkiä. Hän piti myös siitä, että elämässä pitää olla tietty järjestys. Vaikka oma asuntoni onkin aika usein kaaoksen vallassa, pidän kuitenkin siitä, että tietyt asiat pitää olla aina kunnossa ja hoidettuina. Sen sijaan en ole vielä koskaan lajitellut kirjoja värien mukaan. 

On uskomattoman hienoa, että Emmyn ja hänen miehensä tarina on kirjoitettu kirjaksi asti. Tällaiset tarinat tuovat uskoa siihen, että oikea henkilö voi koska tahansa astua elämääsi, jos etsit loppuelämän elämänkumppania. Vaikka kirjan tarinan Benin ulkoinen olemus oli aikamoinen, kun Julia ja Ben tapasivat, olen iloinen, että Julia heti huomasi Benin ainutlaatuisuuden ja antoi hänelle mahdollisuuden. 

Kirjan tarinassa kerrotaan tietenkin myös kodittomista ja päihdeongelmaisista. Tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää heidän maailmaansa, eikä Juliakaan tuntenut oloaan itsevarmaksi, kun he tapasivat Benin ystäviä. Ehkä tällaisella on kuitenkin silmiä avaava vaikutus. Kirjan tarinassa Wienissä puhdistetaan hyvin tehokkaalla kädellä irtolaiset pois puistoista ja puskista. Minne tällaiset ihmiset siirretään? Sitä ei taida tietää kukaan. Pääasia, että kaupungin yleisilme on ylevä ja upea. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Outi Menna. Kirjan elokuvaoikeuksista on käyty kilpailua. Ja kyllä, haluaisin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan, jos sellainen oikeasti tehdään. 

Emmy Abrahamsonin Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista on juuri sopivaa luettavaa nyt, jos oikein ahdistaa. Tämä kirja sopii hyvin myös matka- ja lomalukemiseksi, jos nyt ikinä enää kukaan uskaltaa minnekään matkustaa. 

Lämmin kiitos kustantajalle kirjan annakkokappaleesta.