6.9.2022

Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers

 

Kun on asunut lähes koko ikänsä Keravalla, on vanhemmiten paikallishistoria alkanut kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä uutuusnäytelmä Sherwood Tigers tuokin nostalgisia muistoja mieleen. Toisaalta näytelmä on myös osoitus siitä, kuinka Keravalta kumpusi uusi nuorisokulttuurin suuntaus. Suunnannäyttäjänä tietysti Teddy & The Tigers.


Karoliina Isomäki ja Atso Mouhu
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz


Malla (Minna Kivelä) ja Pertti (Seppo Halttunen) tapaavat sattumalta. Edellisestä kerrasta onkin ehtinyt vierähtää noin neljäkymmentä vuotta. Siinä he nyt kuitenkin ovat. Nuoruusaikojen rakastavaiset. Mallu, entinen punkkari ja Pertti, entinen teddy. Ilmassa on heti sähköä. Mallun ja Pertin muistot lennättävät heidät takaisin nuoruuteen. Aikaan, jolloin Keravalla teddyt ja punkkarit tappelivat ja haastoivat riitaa toistensa kanssa päivästä toiseen. Jostain kumman syystä rakkaus ei kuitenkaan katso ideologioita. Kun rakkaus iskee, ei ole väliä, millainen ideologia ihmisellä on. Tosin se ei tarkoita sitä, etteivätkö muut rakkautta tuomitsisi. 

Näytelmä etenee kahdella aikatasolla. Ollaan nykypäivässä sekä Mallan ja Pertin nuoruudessa. Nuoruuden uhoa näyttämöllä nähdäänkin paljon. On joukko teddyjä ja joukko punkkareita. Näiden joukossa on myös nuori Malla (Karoliina Isomäki) ja nuori Pertti (Atso Mouhu). Nyt on pakko antaa todella suuret kiitokset näytelmän nuorelle voimalle. Aivan uskomattomia tanssiesityksiä ja rooleihin heittäytymisiä. Karoliina Isomäki oli saanut napattua rooliinsa hienosti myös piirteitä Minna Kivelältä vai onko se kenties mennyt toisinpäin? Joka tapauksessa upeaa katseltavaa. Atso Mouhu nuorena Perttinä on suloisen epävarma, vaikka esittääkin kovanaamaa. Nuoren miehen herkkyys nousee hyvin esiin kohtauksissa Mallan kanssa.


Minna Kivelä ja Seppo Halttunen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz


Minna Kivelän ja Seppo Halttusen roolityöt ovat tietenkin ammattimaisia. Jollain tavoin ihastuin siihen, kuinka Kivelä ja Halttunen näyttelivät tavallisia suomalaisia ihmisiä. Ei mitään pintaliitäjiä, eikä rahalla mässäilijöitä. Sekä Mallu että Pertti piirtävät kuvan keskiverrosta keski-ikäisestä suomalaisesta ihmisestä. Elämää on nähty ja koettu, mutta edelleen mielen voi pitää avoimena. 

Tiina Brännaren ohjaus on ollut taitavaa. Näytelmä on hyvin tasapainoinen, eivätkä hypyt nykyajasta vuosikymmenten taakse ole millään tavoin häiritsevää. Näytelmän koreografiat ovat sujuvia. Erityisesti nuorten tanssikohtaukset ovat huikeaa katseltavaa. Kiitos koreografiasta lähtee Saana Syrjämäelle. Entä sitten puvustus? Oikeasti upeita! Etenkin teddygirlsien fiftarimekot. Puvustuksen takana on Sinikka Zannoni.


Nora Taskinen ja ensemble
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz


Sherwood Tigers on erittäin onnistunut näytelmä. Pidän siitä, kuinka näytelmässä soitetaan Teddy & The Tigersia, näytetään videomateriaalia ja vanhoja valokuvia. Nostalgiaa on kieltämättä ilmassa, vaikka täytyy myöntää, että itse olen juuri sen ikäinen, etten ihan päässyt Teddy & The Tigersien musiikin matkaan lapsuudessani. Olin vasta nuoruuden kynnyksellä. Toki isoveljelläni oli Teddy & The Tigersin kasetti tai kasetteja eli ei musiikki missään tapauksessa tuntematonta minulle ollut, eikä se tietysti olisikaan voinut olla. Viimeistään nuorena aikuisena opin, mikä on keravalaista aitoa nuorisokulttuuria. Siitä huolimatta myönnän myös sen, että itse ehkä kallistuin nuoruudessani enemmän punkkareiden suuntaan. Pitihän sitä jotenkin kapinoida. Mainittakoon myös siitä, että näytelmässä vilahtelevat keravalaiset maamerkit loivat myös mukavaa tunnelmaa vanhan keravalaisen katsojan perspektiiviin. 

Jos syksyyn haluaa iloa, väriä, musiikkia ja upeita tanssikohtauksia, niin ehdottomasti kannattaa suunnistaa Keravalle Keuda-talon Kerava-saliin. Sherwood Tigers on kaikkea edellä mainittua ja paljon muuta. Sitä paitsi rakkaustarinat ovat aina ihania. 

Sherwood Tigers sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterin esittämänä Keravan Keuda-talon Kerava-salissa torstaina 1.9.2022.

 

Rooleissa: Minna Kivelä, Seppo Halttunen, Jari Vainionkukka, Karoliina Isomäki, Nora Taskinen, Atso Mouhu, Mikael Viemerö, Olivia Sirén, Roosa Kärkkäinen, Iida Kukkonen, Stella Sainio ja Maria Laumola 

Punkkareita ja Teddyjä: Henriikka Rautanen, Eeva Öystilä, Juulia Isoherranen, Emma Virtanen, Arttu Lavi, Tuomo Virtanen, Ella Lipponen, Mina Törmälä ja Ella Niinistö

 

Käsikirjoitus: Heikki Lund

Ohjaus: Tiina Brännare

Koreografia: Saana Syrjämäki

Lavastus: Mikko Rantanen

Puvustus: Sinikka Zannoni

Keuda-talon tekniikka: Jussi Kaatrasalo & Mika Hakkarainen

Graafinen suunnittelu: Kalle Tahkolahti

Valokuvat: Tuomas Scholz 

Tuotanto: Juha Suihko/Keski-Uudenmaan Teatteri


Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.


 

15.8.2022

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

 

Elokuun lukupiirikirjaksi valkioitui Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015). Melkoisen järkälemäinen teos, jonka kanssa oli hieman haasteita, jos kirjaa luki iltalukemisena sängyssä. Muutoin kirjan tarina on varsin kiehtova ja mukaansatempaava. 

Sokea Marie-Laure asuu Pariisissa isänsä kanssa. Päivät kuluvat Pariisin luonnontieteellisessä museossa, jossa Marie-Lauren isä on lukkoseppänä. Sodan syttyessä Marie-Laure ja isä pakenevat Bretagneen. Isä on saanut vastuulleen kiven, joka saattaa olla uskomattoman arvokas tai arvoltaan mitätön. Sitä ei kukaan muu tiedä kuin museonjohtaja, joka on valinnut museon lukkosepän yhden kiven vartijaksi. Kiviä on nimittäin useampi ja vain yksi on aito. Kivellä uskotaan olevan taikavoimia. Kiven omistaja on kuolematon, mutta kaikki hänen läheisensä tulevat kärsimään tavalla tai toisella. 

Samaan aikaan saksalainen orpokodin kasvatti Werner on siskonsa Jutan kanssa kuunnellut öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Ranskaa he ovat oppineet orpokodin äitihahmolta Elenalta, joka on syntyjään ranskalainen. Werner on matemaattisesti hyvin lahjakas. Hän rakentelee löytämistään jätteistä radiovastaanottimia ja pian sanaa kiirii muuallekin. Werner lähetetään Saksan valtakunnallisten poliittisten koulutusinstituuttien pääsykokeisiin. Poika läpäisee kokeet ja tulee hyväksytyksi kouluun. Tämä tietää lähtöä orpokodista ja eroa Jutasta. Koulu on rankka, mutta Werner saa mahdollisuuden mennä iltaisin tekniikan laboratorioon, jossa hän voi keskittyä intohimonsa kohteeseen: teknisten ongelmien ratkaisemiseen. 

Kirjan juonikulussa seurataan siis kahta erillistä tarinaa. Marie-Lauren ja Wernerin tarinoita, jotka alkavat ennen sotaa, mutta jatkuvat koko sodan ajan. Nuorilla ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta elämähän on kummallista ja niin vain käy, että Marie-Lauren ja Wernerin tiet kohtaavat. Aivan hetkeksi. Ihmiselämässä voisi puhua jopa silmänräpäyksen ajaksi. Tämä pieni hetki on kuitenkin hyvin merkityksellinen molempien elämässä. 

Vaikka kirja on fyysisesti painavaa luettavaa, eikä tarinan sodan melskeetkään aina ilahduttaneet ainakaan tätä lukijaa, on kirjan tarinakuvio kiehtova. Se pitää hyvin otteessaan ja itse ainakin luin kirjan melko nopeasti läpi. Toisaalta oli pakko, koska lukupiiri lähestyi ja halusin saada kirjan luetuksi ennen sitä. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Halusin tietää, kuinka Marie-Laurelle ja Wernerille käy, ja onko loppu onnellinen vai ihan jotain muuta. 

Lukupiiriläiset olivat ihastuneita kirjaan. Marie-Laurea pidettiin taistelijana, jota hän todellakin oli. Sokea, nuori tyttö, jonka oli pakko selvitä eteenpäin. Wernerin intohimoa ja tekniikan taitoja sen sijaan käytettiin selkeästi hyväksi. Keskustelua aiheutti myös se, että lapsilla ei ollut valinnanvapauksia, vaan oli pakko tehdä sitä, mitä sanottiin. Lukupiiri piti myös ajatuksesta, jossa kirjailija esitteli kirjan lapset fiksuina pieninä ihmisinä. Lapset selvästi ajattelivat omilla aivoillaan, eikä heidän ajatuksiaan ohjannut vanhempien tahto. 

Kirjan loppua lukupiiri arvosteli hieman terävämmin. Kaikki eivät pitäneet ajatuksesta, että henkilöhahmojen elämää selvitettiin muutama vuosikymmen eteenpäin sekä ihan nykypäivään saakka. Kirjan olisi aivan hyvin voinut päättää sodan loppumiseen. Lopusta tuli hieman vaikutelma, että oli väkisin väännettyä tarinaa. Sitä paitsi lukijalle olisi voinut jättää sen vaihtoehdon, että lukija miettii itse, kuinka kirjan henkilöiden elämät jatkuivat sodan jälkeen. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka. Anthony Doerr kirjoitti romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Melkoinen aika, mutta on kirjan tarinakin uskomattoman hyvä. Anthony Doerr voitti kirjallaan Pulizer-palkinnon vuonna 2015. 

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on kunnon lukuromaani. Tarinan aikakausi on synkkä, mutta vetoavan tarinajuonen takia kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).




 

Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna

 

Kukapa ei muistaisi 1990-luvun klassikkosarjaa Metsolat. Iki-ihana kotimainen draamasarja, jota oli pakko seurata, ja josta keskusteltiin työpaikan kahvipöydissä. Öljymäen kesäteatteri Ohkolassa on tänä kesänä esittänyt Metsolat – Urjanlinna -näytelmää. Itsekin pääsin nauttimaan näytelmän dramaattisista tapahtumista.


Aatu Johansson
Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna (2022)
Kuva © Markku Sukula


Erkki Metsola (Aatu Johansson) saa riuhtaistua itsensä irti työttömyyden ikeestä, kun hän saa perinnönjaossa haluamansa Urjanvaaran maat. Mies päättää perustaa rinteille laskettelukeskuksen. Hoikan kunnalta on kuitenkin saatava tukea ja lainalle takaajat, jotta unelma toteutuu. Kari Kaukovaara (Kimmo Virtanen) on kateellinen Erkin ideasta. Hän haluaa keplotella laskettelukeskuksen omiin nimiinsä. Kaukovaara on muutenkin katkera mies. Hän ei ole saanut haluamaansa naista, Eeva Metsolaa (Riikka Holm), omakseen. Eeva opiskelee Tampereella ja hänen sydämensä alkaa sykkiä aivan toiselle miehelle, Stig Eklundille (Valtteri Seppänen).


Tenho Oinonen
Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna (2022)
Kuva © Lilja Omenainen


Metsoloiden yksi vahvuus on voimakasluonteiset ja erilaiset ihmisluonteet. Erkkiä näyttelevä Aatu Johansson saa helposti renttumaisen olemuksen, mutta samalla katsoja huomaa, kuinka miehen aivoissa suunnitelmat käyvät kuumina. Kimmo Virtanen Kari Kaukovaarana on juuri niin niljakas mies kuin tällaiselta mieheltä voi vain olettaa. Sympatiat menevät automaattisesti toiselle osapuolelle, kun Kaukovaara avaa suunsa. Loistavaa heittäytymistä Virtaselta. Eeva Metsola näyttelevä Riikka Holm luo kuvan huolehtivasta ja tunnollisesta naisesta. Juuri sellaisesta rehdistä suomalaisnaisesta. Sen sijaan Eevan siskoa Jaana Järvenheimoa näyttelevä Anni Pesonen on uskomattoman itsekäs ja ahne. Kaikki minulle ja vain minulle -mentaliteetilla ei kuitenkaan usein pitkälle päästä. 

Näytelmän kohtaukset ovat toinen toistaan herkullisempia, ja tähän on tietysti syynä taitava ohjaus ja näyttelijätyö. Näytelmän on ohjannut Katriina Honkanen, joka itse näytteli Metsoloiden televisiosarjassa Eevaa. Honkanen on saanut näytelmän toimimaan mainiosti Ohkolan upeissa maalaismaisemoissa, jotka jo puitteiltaan sopivat Metsoloiden henkeen todella upealla tavalla. Perinteinen suomalainen maalaismaisema. Mikä sen kauniimpi näky.


Ari Lehto
Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna (2022)
Kuva © Lilja Omenainen


Metsolat – Urjanlinna nostaa esiin monia isoja aiheita. Alkoholismi ja pitkäaikaistyöttömyys ovat ongelmia, joita ei varmasti koskaan saada kokonaan karsittua pois. Maaseudun murros on edelleen käynnissä. EU ja yhteiskunta asettavat niin kovia vaatimuksia, etteivät maanviljely, maito- tai lihakarjatilallisuus enää välttämättä kannata. Tämä on surullista, mutta ymmärrettävää, jos ajattelee pientilallisten taloudellisia rahkeita. Kansakuntamme yksi perisynti lienee kateus ja sitähän tässäkin näytelmässä löytyy. Aina on joku, jolla menee paremmin kuin itsellä. Rakkautta näytelmästä löytyy myös, kuten tällaisesta näytelmästä pitää löytyäkin.


Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna (2022)
Kuva © Kimmo Virtanen


Öljymäen kesäteatterin Metsolat – Urjanlinna on näytelmä, jota ei kannata ohittaa, etenkään, jos seurasi aikoinaan Metsolat -televisiosarjaa. Ainakin itse jouduin kaivamaan nenäliinat esille näytelmän loppuminuuteilla. Dramaattisia, sykähdyttäviä ja tunteellisia hetkiä näytelmä täynnä. Öljymäen kesäteatterin katsomo on katettu, joten mahdollinen sadekaan ei haittaa katsojaa. 

Öljymäen kesäteatterin Metsolat – Urjanlinna sain ensi-iltansa perjantaina 15.7.2022.

 

Rooleissa: Aatu Johansson, Riikka Holm, Ari Lehto, Leila Väänänen, Kimmo Virtanen, Valtteri Seppänen, Johanna Kuittinen, Anni Pesonen, Niilo Rauhanen, Tapio Eronen, Anniina Ståhlberg, Tenho Oinonen, Antti Ruotoistenmäki, Timo Vesterinen, Helena Partanen, Sari Hämäläinen, Antti Johansson ja Emma Lehto

 

Käsikirjoitus: Carl Mesterton, Curt Ulfstedt ja Miisa Lindén

Ohjaus: Katriina Honkanen

Tuotanto: Ohkolan Nuorisoseura, Tanja Lundsten, Aatu Johansson ja Vesa Saralehto

Lavastus: Aatu Johansson, Ari Lehto ja työryhmä

Graafinen asu: Kimmo Virtanen

Puvustus: Maarit Ruohonen ja työryhmä

Tarpeisto: työryhmä

 

Lämmin kiitos Öljymäen kesäteatterille kutsuvieraslipusta.


22.7.2022

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

 

Toinen dekkari naistenviikolle. Katrine Engbergin Krokotiilinvartija (Otava, 2019) valikoitui lukemattomista kirjapinoista luettavaksi täysin sattumanvaraisesti. Ei ollenkaan huono valinta. Dekkarit vain yksinkertaisesti ovat oivaa kesäluettavaa.




Ikääntynyt Gregers löytää kolmekerroksisen kerrostalon alimman kerroksen asunnosta kuolleen nuoren naisen. Verta on joka paikassa ja naisen kasvoilla on omituinen kaiverrus. Mitä hänen naapurilleen on tapahtunut? Toki alakerran nuoret naiset pitävät jatkuvasti juhlia, mutta että tällaista piti tapahtua. Kerrostalon omistaa eläköitynyt Esther, joka asuu ylimmässä kerroksessa. Hän pitää niin ikään jatkuvasti kosteita viininmaisteluiltoja. 

Rikostutkijat Jeppe Kørner ja Anette Werner saavat tehtäväksi selvittää murhamysteerin. Jeppe on vastikään palannut pitkältä sairauslomalta. Hänen mieltään painaa avioero, eikä hän meinaa millään jaksaa puskea elämässänsä eteenpäin. Anette heittää tuon tuosta älyttömiä vitsejä, jotka eivät jaksa Jeppeä naurattaa. Sitä paitsi hän inhoaa sitä, kuinka Anette syö koko ajan ja epäterveellisesti kaiken lisäksi. Kaikesta eripurasta huolimatta työhön on ryhdyttävä. Murhamysteeri osoittautuu sitä sekavammaksi, mitä pidemmälle tutkimukset etenevät. Esther on kirjoittanut romaanin alkua, jonka murha on selvä toisinto nuoren naisen murhasta. Kuka on voinut päästä lukemaan romaanin käsikirjoitusta vai onko Esther itse syyllinen murhaan? 

Vaikka kirjan keskiössä on kaksi rikostutkijaa, nousee Jeppe heistä enemmän kirjan päähenkilöksi. Toisaalta tämä on ymmärrettävää kirjailijan kannalta. Elämän kolhuissa ryvettyneestä Jepestä on taatusti ollut helpompi kirjoittaa kuin Anettesta, jolla tuntuu kaikki menevän putkeen, eikä ongelmia ole. Henkilöhahmoja kirjassa on jonkin verran. Ei kuitenkaan liikaa, että menisi sekaisin, kuka on kuka. Engberg on hienosti saanut loihdittua henkilöille omat luonteenpiirteensä. Murhatun nuoren naisen isä on kaikessa itsekeskeisyydessään ärsyttävä, mutta samalla täysin hermoraunio. Kultturelli taideasiantuntija ja kirjailija Erik Kingo puolestaan on inhottava ja iljettävä koko komeudessaan. Kaikkitietävä, itsensä jalustalle nostanut mies, joka kuvittelee elävänsä elämää, jossa hän voi siirrellä ihmisiä kuin pelinappuloita. 

Kirjan juoni on mielenkiintoinen. Aina kun kuvittelee, että nyt selviää jotain, niin tulee seuraava ongelma vastaan. Johtolankoja riittää, mutta mistä ottaa kiinni ja mikä pitää paikkansa. Engberg on heittänyt tarinaansa täkyjä, jotka vievät harhaan, mutta näinhän se oikeassakin elämässä menee. Ei rikoksia ratkaista suoraviivaisesti. Aina tulee mutkia vastaan. 

Kööpenhamina on murhamysteerin tapahtumapaikka. Pidän tästä, vaikka en ole kuin kerran käynyt Kööpenhaminassa. Pystyin hyvin imemään kaupungin sykkeen ja erilaiset kaupunginosat. Lisäksi pidän ajatusta mukavana, että vaihteeksi dekkarin pääkeskus on Tanskassa ja Kööpenhaminassa. Kaikella kunnioituksella ruotsalaisia dekkaristeja kohtaan, mutta kyllähän niitä Ruotsin saarilla tapahtuvia rikoksia on jo melkoinen liuta. Ei sillä, etteivätkö nekin dekkarit hyviä olisi. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Krokodillevogteren on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Krokotiilinvartija aloittaa sarjan, jossa Jeppe ja Anette ratkovat rikoksia. Minulle tämä oli ensikosketus Engbergiin, enkä niin ikään ole lukenut sarjan muita osia. 

Katrine Engbergin Krokotiilinvartija on kelpo dekkari kesälukemistoon. Ei liian jännittävä, mutta tapahtumia riittää.




 

21.7.2022

Lucinda Riley: Orkideatarha

 

Mikä muu sopiikaan paremmin naistenviikkoon kuin jokin Lucinda Rileyn kirjoista? Minun valintani on Orkideatarha (Bazar, 2022). Jälleen kerran ihastuttavaa ja taattua Rileyta. Näihin kirjoihin on helppo rakastua ja onneksi näitä vielä ilmestyy, vaikka Lucinda Riley ei enää olekaan kirjoja kirjoittamassa.




Julian maailma on murtunut, kun hänen poikansa ja miehensä ovat menehtyneet auto-onnettomuudessa. Julia on palannut Ranskasta Englantiin. Julian sisar Alicia yrittää kanaemomaisesti huolehti pikkusiskostaan, mutta Julia ei halua apua. Hän haluaa piehtaroida surussaan yksin. Alicia saa kuitenkin houkuteltua Julian vierailulle Wharton Parkin sukukartanoon. Kartanoon, jossa heidän isovanhempansa olivat töissä. Julian muistoihin tulvivat ajatukset isoisästä Billystä, joka hoiti kartanon orkideakokoelmaa. Muistoihin nousee myös muuta. Kit, johon Julia pikkutyttönä ollessaan törmäsi kartanossa. Hämmästys onkin suuri, kun Julia tapaa taas Kitin. Nyt aikuisena naisena ollessaan. 

Vuonna 1939 Wharton Parkin tuleva perijä Harry myöntyy äitinsä avioliittoehdotukseen. Onhan Olivia kaikin puolin viehättävä nainen, vaikka oikeasti Harry ei osaa olla ollenkaan luonteva naisten seurassa. Harrylle on myös luotu upseeriura, vaikka Harry ei haluaisi asetta käteensä ottaa. Kun Euroopassa ja ympäri maailmaa alkaa todenteolla tapahtua taisteluita, on myös Harryn lähdettävä. Mies lähetetään Singaporeen. Harry haluaa pataljoonaansa mukaan Billyn, koska mies on ainoita henkilöitä, joihin hän täydellisesti luottaa. Sotavuodet kuluvat, eikä Wharton Parkissa tiedetä, kuinka miehille on käynyt. Elossa ovat. Harry siirretään Bangkokiin saamaan jatkohoitoa sodan aiheuttamiin terveysongelmiin. Mies toipuu, mutta kotimatka saa siirtyä. Hän on tavannut elämänsä rakkauden Lidian. Naisen, joka on aivan jotain muuta kuin kukaan muu nainen siihen asti. Harrya ei estä edes se, että hän on naimisissa Olivian kanssa. 

Orkideatarhassa on samanlainen rakenne kuin yleensäkin Rileyn kirjoissa. On kaksi eri aikakautta, jonka vaiheita lukija pääsee seuraamaan. Tarinat punoutuvat jollain tavoin yhteen, jolloin moni kysymys saa vastauksen ja nykyhetkessä elävien on helpompi ymmärtää taustaansa ja tapahtumia. Vaikka lukija yleensä tietää jo etukäteen kirjan rakenteen, ei tämä haittaa. On mielenkiintoista, kuinka Riley on yhdistänyt kaksi eri aikakautta ja maailmaa. Lukijan on luontevaa hypätä toisesta maailmasta toiseen. Lisäksi on nautittavaa, kuinka hienosti Riley on kuvannut maisemia ja tapahtumapaikkoja. Esimerkiksi Orkideatarhassa saatoin haistaa ja tuntea Bangkokin pikkukujat sekä Mekongjoen virtaamisen. 

Pidän siitä, kuinka Riley on saanut eloa henkilöhahmoihin. Heidän luonteenpiirteensä tulevat hyvin esiin. Luokkajaot ovat selvät, mutta siitä huolimatta se ei estä ystävyyttä kahden eri luokan välillä. Tämä kertoo siitä, kuinka ihminen voi luottaa toiseen, jos katsoo hänet luottamuksen arvoiseksi. Silloin ei ole mitään väliä, mistä yhteiskuntaluokasta olet lähtöisin. 

Jos nyt jotakin pitää oikein kritisoida, mielestäni oli outoa, kenet Julia tapasi, kun hän palasi Ranskaan. Ikävä ja täysin turha sivujuonne muuten hienoon tarinaan. Lucinda Riley kyllä osasi kirjoittaa vetoavia tarinoita. Tarinoita, jotka varmasti sykähdyttävät useimpien naisten sydämiä. En tiedä, lukevatko miehet Rileyn kirjoja, mutta jotenkin en usko, että olisivat kirjoista yhtä haltioissaan kuin naiset. Kauniit ja salaperäiset tarinat upeissa maisemissa uppoavat varmasti monien naisten sydämiin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Hothouse Flower on ilmestynyt vuonna 2010. Kirjan on suomentanut Tuukka Pekkanen. Herkkien kansipapereiden takana on Laura Noponen. 

Lucinda Rileyn Orkideatarha on varma valinta sinulle, joka olet pitänyt muistakin Rileyn kirjoista. Säihkyvää tarinaa, jossa nenäliinapaketti kannattaa pitää lähistöllä.



Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

20.7.2022

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Naistenviikko jatkuu. Tällä kertaa tapetilla on ruotsalainen naisdekkaristi Maria Adolfsson ja hänen kirjansa Meren ja pirun välissä (Tammi, 2020). Minulle aivan uusi tuttavuus Adolfsson, mutta uskoakseni ei jää yhdeksi kosketuksi. Sen verran tapahtumarikas dekkari oli kyseessä.




Vanhempi rikoskonstaapeli Karen Eiken Hornby ei voi oloaan hyväksi. Hän on väsynyt ja saamaton. Pienikin ele Leolta, alivuokralaiselta, nostaa ärtymyksen kattoon. Sitä paitsi hän on raivoissaan kuullessaan, että Leon nuoruudenrakastettu, maailmankuulu laulaja Luna on palannut Doggerlandiin. Leo liehittelee taatusti diivaa laulajaa. Kaiken huipuksi Luna häviää ja aiheuttaa Karenille harmaita hiuksia tempauksellaan. 

Samaan aikaan pääkaupungissa riehuu sarjaraiskaaja, joka on saatava kiinni, ettei enempää uhreja syntyisi. Poliisi yrittää päämäärätietoisesti selvittää, kuka raiskaaja on. Karen ei jollain tavoin sovi sellaiseen muottiin, jossa sanellaan tarkasti mitä tehdään. Hän tekee omia tutkimuksia ja saakin kiinni ajatuksesta, kuka raiskaaja voisi olla. Vielä on vain pehmitettävä päälliköt, jotta Karenin tutkintalinjaa voidaan jatkaa. 

Mistä näitä ruotsalaisia huippudekkaristeja sikiää? Maria Adolfssonin kirja vei ainakin tämän lukijan mennessään. Luin kirjaa kissaulkoilujen ohessa, mutta jostain syystä huomasin, että ulkoiluilta palatessamme kirja pysyi käsissäni pitkään. En olisi malttanut jättää tarinaa välillä kesken, mutta pakko oli, koska yli neljäsataa sivuinen dekkari olisi vienyt liikaa aikaa yhdellä kerralla luettuna. Pidin siitä, kuinka tarina etenee koko ajan. Kirjassa on myös tavallaan kaksi eri mysteeriä, jotka kulkevat rinnakkain, ja vaikka toinen tarina ikään kuin taputeltiin valmiiksi, nousee se yhtäkkiä uudestaan parrasvaloihin. 

Kirjan päähenkilö Karen on jo kypsässä keski-iässä, mutta siitä huolimatta hän joutuu kohtaamaan yksityiselämässä asian, joka vaatii harkintaa ja punnitsemista. Tekee hän niin tai näin, ovat paineet valtavat. Kuinka Leo suhtautuu asiaan? Entä Sigrid? Nuori nainen, joka on Karenille kuin oma tytär. Mikä on ystävien ja työkavereiden reaktio, jos hän päätyy vaihtoehdoista toiseen? Tekee hän niin tai näin, valinnalla on merkitystä koko hänen loppuelämänsä ajan. Yhteiskunnan odotukset ja oletukset eivät aina vastaa todellisuutta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Doggerlandiin. Minua häiritsi todella paljon, kun en saanut kohdistettua Doggerlandia millekään kartalle, vaikka kirjassakin oli kartta mukana. Miksi en muka ollut ikinä aikaisemmin huomannut kyseistä saarta Britannian ja Tanskan välissä? Oli pakko googlettaa ja taas Google tiesi. Doggerland on kuvitteellinen pieni saarivaltio Pohjanmeressä, Britannian ja Tanskan välissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että hyvin Adolfsson on kuvittanut saarensa. Näin silmieni edessä jylhät kalliot ja meren pauhunnan. Niin, ja kerrottakoon sekin, että Doggerland on ollut oikeasti olemassa noin 10 000 vuotta sitten. Nyt paikalla on Doggerinmatalikko. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Mellan djävulen och havet on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Terhi Vartia. Kirja on kolmas osa Adolfssonin Doggerland-dekkarisarjassa. 

Maria Adolfssonin Meren ja pirun välissä on oivaa kesäluettavaa. Sopivan jännittävää tarinaa, jossa lukijan mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Lisäpontta lukemiselle antaa särmikäs päähenkilö Karen.






19.7.2022

Kiran Desai: Menetyksen perintö

 

Naistenviikon haasteen toisena kirjana on Kiran Desain Menetyksen perintö. Heti alkuun on pakko myöntää, että kuvittelin kirjailijan olevan mies. Kirjailijan nimi ei nimittäin sanonut minulle yhtään mitään. Onneksi Google on viisas ja tietää minua enemmän. Kiran Desai on nainen ja siksi oikeutettu naistenviikon kirjapostaukseen. Kirjan luimme lukupiirissä ja se kyllä kirvoittikin melkoisia keskustelunaiheita.




Kanchenjungavuoren juurella, Himalajalla, asuu eriskummallinen pesue. Eläkkeellä oleva tuomari, jolle maailma näyttäytyy aina nurinkurisesti. Mikään ei ole koskaan hyvin tai oikeastaan on. Hänen koiransa Mutt on tuomarin elämän keskipiste. Tyttärentytär Sai on joutunut olosuhteiden pakosta muuttamaan isoisänsä luokse. Perheen kokki palvelee tuomaria ja Saita laittamalla päivät pitkät ruokia ja ajattelemalla poikaansa Bijua, joka on löytänyt onnensa New Yorkista. Oikeasti Biju on kaikkea muuta kuin onnekas. Hän on laitoin siirtolainen, jonka työpaikat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. 

16-vuotias Sai on saanut kotiopetusta lähistöllä asuvien sisarten Nonin ja Lolan luona. Kun sisaruksilla tulee aita vastaan matematiikan ja luonnontieteen opetustyössä, siirtävät he vastuun Gyanille, joka voisi jatkokouluttaa tyttöä. Gyan on itsekin nuori, eikä aikaakaan, kun molempien nuorten sydämet läpättävät toisillensa. Nuoret näkevät vain toisensa. Muu maailma on heille ulkopuolinen. Ainakin hetken aikaa. Nepalin kansallismielisten noustessa kapinaan, huomaa Gyan yhtäkkiä olevansa mukana lietsomassa vastarintaa. Gyan alkaa miettiä suhdettaan Saihin tarkemmin, eikä voi ymmärtää, kuinka hän on voinut haksahtaa johonkin Sain kaltaiseen, paremman väen tyttäreen. 

Naistenviikon teemaan liittyvänä haluan nostaa Sain osuuden enemmän esiin, vaikka kirjan muutkin henkilöhahmot olivat vahvasti mukana juonessa. Ennen kuin Sai muutti isoisänsä luokse asumaan, oli hän ollut luostarikoulussa, josta oli puuttunut tavallisen naisen esikuva kasvavalle tytölle. Esikuva puuttui niin ikään tuomarinkin luona. Ainoa jollain tavoin normaali kontakti naisten elämään oli Nonin ja Lolan luona. Sen takia ei ollut ihmekään, kuinka hämmentyneeksi Sai itsensä tunsi, kun seksuaalisuus alkoi herätä hänessä. Sai oli aivan yksin naiseutensa kanssa. Hänellä ei ollut ystävättäriä, eikä minkäänlaista naisesikuvaa, johon olisi hieman voinut peilata omia tuntojaan.

Kiran Desai avaa kirjassaan naiskuvaa muullakin tavoin. Tuomarin historiaan on tietysti kuulunut vaimo, mutta millainen vaimo? Tyttö on ollut todella nuori, kun hänet on naitettu tuomarille tai siinä vaiheessa tulevalle tuomarille. Tuomarin lähtiessä opiskelemaan Englantiin, tuore vaimo jäi vuosikausiksi lapsuudenkotiinsa asumaan. Vastavalmistuneen tuomarin palatessa Intiaan, mies huomaa inhoavansa vaimoaan. Alkaa mielipuolinen väkivalta, jossa häviäjänä on tietenkin tuomarin vaimo. Kirjan kertomus antaa kauhistuttavan kuvan siitä, millaisiin perhehelvetteihin pakkonaitetut nuoret naiset saattava joutua. Siitä on rakkaus kaukana. 

Kirjan tarina on rankka. Todella rankka, vaikka kirjan alkupuoli antaakin kepeää ja hieman huvittavaakin kuvaelmaa Sain ja muiden elämästä keskellä viidakkoa. Fiktiivisen tarinan taustalla on kuitenkin historialliset tapahtumat 1980-luvun loppupuolella, kun kansallismieliset nousivat kapinaan. Armeijan oli lopulta pakko puuttua peliin, jotta mellakoinnit saatiin talttumaan. Ihmishenkiä menetettiin, korruptio kukki, viranomaisiin ei ollut luottamista, kaupat sulkivat ovensa. Aivan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. 

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa ahdistavana, vaikka kirjassa löytyikin paljon tragikoomisia piirteitä. Desai osaa kuitenkin kertoa tarinansa siten, että kirjaa ei voi jättää kesken. On pakko saada tietää, kuinka jokaiselle käy. On surua ja murhetta, mutta kirjan loppu on kuitenkin jollain tavoin hyvin kaunis kaikesta pahuudesta huolimatta. Keskustelua aiheutti myös se, kuinka kastijako on nykyään laitonta Intiassa, mutta sitä edelleen löytyy ympäri maata. Kastittoman ihmisen asema on täysin arvoton, ja vaikka intialaisia koulutettaisiin kuinka korkealle tahansa, ei koulutusmahdollisuutta ole missään tapauksessa kaikilla. Yhtä mieltä lukupiirissä oltiin siitä, että olisi pitänyt tuntea Intian kulttuuria ja historiaa paremmin, jotta olisi saanut vielä enemmän irti kirjasta. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Inheritance of Loss on ilmestynyt vuonna 2006. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2007 Otavan julkaisemana. Itse luin Seven-pokkareiden version vuodelta 2008. Kirjan on suomentanut Kristiina Drews. Kiran Desai on voittanut kirjallaan Booker-palkinnon vuonna 2006. 

Naistenviikon teemaan sopii hyvin sekin, että kirjailija on omistanut kirjansa äidilleen sanoilla: ”Äidilleni suurella rakkaudella”. 

Kiran Desain Menetyksen perintö on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kirjan tarina herättää paljon ajatuksia ja halua oppia tuntemaan Intian historiaa paremmin. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).




18.7.2022

Taina Latvala: Välimatka

 

Koska blogi on elänyt hiljaiseloa työstressin takia, päätin että nyt on aika ryhdistäytyä ja nousta pohjamudista. Pian alkaa kesäloma ja sitten pitäisi olla enemmän aikaakin keskittyä omiin mukaviin harrastuksiin. Sitä ennen on kuitenkin naistenviikko. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi jokavuotiseen tapaan naistenviikon kirjallisuushaastetta. Naistenviikolla luetaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, havainnoidaan naiskuvia, kirjan on voinut olla kirjoittanut juhlaviikon nimipäiväsankaritar tai ehkä kirjassa seikkailee nimipäiväänsä viettävä juhlittu. Niin tai näin, naisnäkökulma valitaan oman mielen mukaan. Taina Latvalan Välimatka (WSOY, 2012) on sikäli hyvä aloitus viikolle, että tämän tarinan keskiössä ovat naiset.




Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä asuvat äiti ja tytär, jotka ovat toisistaan riippuvaisia. Toinen tytär asuu kaukana, joten kaikki vastuu äidistä jää kertojaäänen omaavalle tyttärelle. Äidin mies ja tytärten isä on hävinnyt vaimonsa ja lastensa elämästä kymmenisen vuotta sitten. Äiti ja tytär eivät kuitenkaan ole päästäneet otettaan kaipauksesta. 

Tyttäret ostavat äidilleen syntymäpäivälahjaksi Teneriffan matkan. Matkaan lähtee tietenkin mukaan tytär, joka muutenkin huolehtii äidistä. Äiti on vastahankainen, eikä ole valmis tällaiseen isoon asiaan. Entä jos mies palaakin sillä välin kotiin? Matka kuitenkin toteutetaan. Vaikka äiti ja tytär ovat toisissaan kiinni, ei se sitä tarkoita, etteikö heillä olisi omat mielensä ja omat haaveensa. Äiti haluaa pitää tyttärestään kiinni joka käänteessä. Hän huomaa heti, kun hotellin vastaanottovirkailija iskee silmänsä kiinni tyttäreen. Sanomista tulee ja huolehtimista. Tytär sen sijaan haluaa antautua pienen lomaromanssin pyörteisiin. Vahvojen eteläpohjalaisten naisten luonteet ottavat yhteen, kun tytär uhmaa äitiään. 

Välimatkassa äidin ja tyttären välit nousevat itseoikeutetusti kaiken pinnalle. Äidin ja tyttären välillä on kuilu, joka vaikuttaa olevan ylitsepääsemättömän syvä. Äiti ihmettelee tyttären touhuja. Milloin tytär on liian vähissä vaatteissa, milloin muuten vain käyttäytyy oudosti. Äidin muistelmat nuoruudesta nostavat niin ikään esiin kitkoja äidin ja äidin oman äidin välillä. Aivan samantapaisia keskusteluja tai huomautuksia äiti on kuullut oman äitinsä suustaan. Sukupolvien välinen matka on pitkä, mutta kuitenkin hyvin lähellä. Samaa sukuahan sitä loppujen lopuksi ollaan. 

Kadonnut isä ja aviomies kulkee tarinassa mukana. Äiti kuvittelee näkevänsä miehensä joka paikassa. Hän odottaa ja odottaa. Tytärkin kaipaa isäänsä, mutta hän yrittää ymmärtää, ettei isää ehkä enää ole olemassakaan. Kun kirjan tarinassa äidin ja tyttären maailmat tavallaan kääntyvät päälaelleen ja tytär tekee löydön, jollaista ei olisi voinut kuvitellakaan, on tyttären vuoro suuttua äidilleen. Miksi äiti on salannut häneltä jotain niin tärkeää? Eikö tytär ole ollut sen arvoinen, että asiasta olisi voinut kertoa? 

Latvalan teksti on kaunista. Lähes proosamaista. Yksinkertaista ja sykähdyttävää. Ei tarvitse sanoilla leikkiä, jos siihen ei ole tarvetta.

 

Lenkkarini ovat tahriintuneet menneiden syksyjen kuraan. Solmin nauhat niin kuin äiti on minua opettanut, teen yhden hiirenkorvan ja kiepsautan narun sen yli. Tekisi mieli halata äitiä, mutta jos sen teen, en pysty lähtemään koskaan. (s. 90)

 

Pidän Latvalan tyylistä, kuinka hän ottaa kirjoissaan Etelä-Pohjanmaan murteen valttikortikseen. Välimatkassa äidin ajatelmat ovat murteella kerrottuja. Omat sukujuureni ovat Etelä-Pohjanmaalta, joten on hienoa maistella murresanoja suussa. Etenkin, kun tämä on harvinaista herkkua suomalaisessa kirjallisuudessa. Muutenkin eteläpohjanmaan murretta kuulee nykyään harvemmin, ellei lähde katselemaan Pohjanmaan lakeuksia. 

Lukemani kirja kuuluu BON-pokkareiden sarjaan. Pokkareilla on aina oma paikkansa sydämessäni. Ne ovat keveytensä puolesta oivia lukukirjoja kissaulkoiluilla ja matkoilla. Tämäkin kirja valikoitui lukemattomien pinosta ihan vain fyysisen keveyden vuoksi. Sen sijaan kirjan tarina on syvälle tunteisiin menevää kerrontaa. 

Taina Latvalan Välimatka on nimensä mukainen kirja. On maantieteellistä välimatkaa, mutta kirjan ehdoton vahvuus on äidin ja tyttären välimatkassa ja siinä, kuinka välimatkaa voidaan kaventaa. Upea kirja kaikille laatukirjallisuuden rakastajille.




17.7.2022

Jori Reijula: Lattesamurai

 

Lattesamurai. Hämmentävä nimi, mutta siitä huolimatta kiinnostuin Jori Reijulan fiktiivisestä uutuusteoksesta Lattesamurai (Bazar, 2022). Minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen, eikä samurai-sana paljon innostusta nostanut, mutta ei tarvinnut pettyä. Kirja on kerrassaan mainio ja ennen kaikkea viihdyttävä. Niin, ja sekin selviää, mikä lattesamurai on, kunhan kirjan vain lukee. 

Jiipee on puutarha-alalla työskentelevä lähes kolmekymppinen diplomi-insinööri. Päällisin puolin tämä kuulostaa loisteliaalta, mutta mitä Jiipeen elämä oikeasti on? Jiipeen elämä on ailahtelevaista ja jatkuvaa haahuilua ympäriinsä. Miehellä on ollut kaksi vakavaa suhdetta. Ensimmäinen suhde Maija-ykköseen ja toinen suhde Maija-kakkoseen. Kun suhde Maija-kakkoseen yllättäen katkeaa, on mies aivan raunioina. Pelastus löytyy Whatsappista. Viesti äidille, niin heti tuntuu paremmalta. Onneksi on myös loistavia ystäviä, jotka auttavat miestä mäessä, eikä mäen alla. 

Ystävät raahaavat Jiipeen kaukaiseen Kuopioon. Kauas pois pääkaupunkiseudun pahuudesta. Ei Kuopio aivan vieras paikka ole. Asuu siellä Jiipeen veli puolisonsa kanssa. Jiipeen ja hänen ystäviensä matka on täynnä kohellusta ja nestemäisiä nautintoja, mutta on jotain muutakin. Paikallisessa blettäjien menomestassa Jiipee tutustuu Raijaan. Naiseen, jonka edessä jalat menevät spagetiksi ja kaikki muu menettää merkityksensä. Onko Raija kuitenkaan oikea nainen Jiipeelle? Alkaa melkoinen kissa ja hiiri -leikki. Raija vierailee pääkaupunkiseudulla, mutta Jiipee tapansa mukaan mokaa jotain tai sitten joku hänen ystävänsä mokaa. Mistään ei tunnu tulevan mitään, mutta Jiipee ei anna periksi. Ennen pitkää hän huomaa asuvansa Kuopiossa Raijan kanssa ja loppuelämä on pelkkää silkkiä vain. Ei todellakaan ole. Jiipee joutuu tekemään tosissaan töitä, jotta selviää Raijan asettamista tulikasteista ja vaatimuksista. 

Kirjan henkilöhahmot ovat kutkuttavia. Jiipee jo pelkästään antaa itsestään kömpelön kuvan, vaikka pitääkin itseänsä hirvittävänä bilehirmuna, jonka juttuja kaikki jaksavat kuunnella. Oikeasti Jiipee nousee omasta ahdingostaan vain iloliemen avulla. Hän miettii ja pähkäilee naisasioitaan maailman tappiin saakka. Raijan tavatessaan hän menee entistä enemmän sekaisin. Raija on päämäärätietoinen amatsoni, joka on tottunut saamaan haluamansa. Raija suuttuu helposti, eikä häntä aivan helposti lepytellä. Jiipeen on opeteltava Raijan tavoille ja osattava lukea Raijaa. Kommelluksia sattuu, mutta viisas mies oppii tunnistamaan naisen pienetkin eleet. Se täytyy kyllä myöntää, etten aivan pitänyt Raijan diktaattorimaisesta tavasta päättää esimerkiksi kaikesta sisustuksesta. Tosin ehkä Raijakin kirjan loppupuolella alkoi hieman myöntyä Jiipeen yksinkertaisimpiin ja halvempiin ratkaisuehdotuksiin. Jiipeen kavereista voisin mainita, että ärsyttäviä. Toki miehellä pitää ystäviä olla, mutta juuri sellaisia, jotka laukovat suustaan typeryyksiä minkä ehtii. Argh! 

Reijulan teksti on elävää ja kuvailevaa. Tekstissä ei ole jippoja, eikä lukijan tarvitse miettiä, mitä kirjailija tahtoo jollakin asialla sanoa. Pidän tällaisesta rehellisestä vuodatuksesta. Siinä annetaan arvoa lukijalle, jonka ei tarvitse pinnistellä eriskummallisten lauserakenteiden viidakossa.

 

Oli ihmeellistä, miten nopeasti ihminen saattoi muuttua oksennustautisesta mahahaavapotilaasta maailman valtiaaksi. Jiipeen hymy ulottui korvasta korvaan ja sydän lepatti kuin kolibri. Hän huomasi leijailevansa metrin maanpinnan yläpuolella – kuin ilmatyynyaluksella. (s.36)

 

Pidän kirjan astelemasta, jossa Jiipee on päähenkilö, joka haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Yleensähän tällainen rooli on tehty naisille, joista tunnetuin lienee roolihahmo Bridget Jones. Jiipee kipuilee kaikkien rakkauteen liittyvien kysymysten äärellä. Jos teen näin, tapahtuuko näin vai noin? Mistä oikeastaan voi tietää, mitä nainen haluaa vai haluaako nainen ylipäätään mitään? 

Lattesamurai aloittaa romaanitrilogian, jossa ei huumoria säästellä. Samalla lukija pääsee kurkistamaan kolmekymppisten nuorten miesten elämään, millaista se oikeasti on. Onko se pullistelua ja paremmuuden tavoittelua vai jotain ihan muuta? Voiko kolmekymppisen miehen sisältä löytyä lämmin ja herkkä ihminen? Itse odotan mielenkiinnolla, jatkuuko sarjan toisessa osassa Jiipeen ja Raijan yhteiselämä vai onko kertomuksen ytimessä jotkut aivan muut henkilöt. 

Jori Reijulan Lattesamurai on sopivan kepeää kesälukemista. Tätä kirjaa lukiessa voi heittää aivot narikkaan ja antaa Jiipeen hoitaa sähellykset. Aivan varmasti saa nauraa miehen edesottamuksille.



Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä

 

Voitteko kuvitella sellaista, että menin Keravan kirjastoon lainaamaan jonkin ihanan Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjan, niin hyllyt huusivat tyhjyyttä. Olisin halunnut ihan vain fiilistellä Pekan kanssa ennen kuin menin katsomaan Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä -kesäteatteriesitystä. Kirjastovirkailija kertoi, että ovat niin vanhoja kirjoja, ettei niitä enää oikein ole hyllyssä. Siis käsittämätöntä! Klassikkoteoksia ei saa ikinä poistaa hyllystä. Onneksi Järvenpään teatteri ei ole kääntänyt klassikolle selkäänsä. 

Järvenpäähän muuttaa uusi kissa. Hännätön kissa. Kissa, jota muut kissat karttavat, koska niin kuuluu tehdä. Oikeasti kaiken takana on Monni (Joona Majurinen). Kaikkien pitää totella ilkeää Monnia ja Monni on päättänyt, ettei hän siedä uutta kissaa, Pekkaa tai oikeammin Pekka Töpöhäntää (Markus Peltola). Monnin mielestä Pekka on sietämättömän leuhka tyyppi, joka kehuskelee kotioloillaan, eikä sellainen voi olla edes kissa, jolla ei ole häntää.


Markus Peltola ja Hanna Koskinen
Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy


Pekkaa kiusataan ja hänen ulkonäköään arvostellaan rankalla tavalla. Hieman vetää tällaiset tempaukset suloisen Pekan mielialaa matalaksi. Onneksi on kuitenkin epäilijöitä. Esimerkiksi Arkadian Ulla (Nita Laine) ei ihan nielemättä Monnin juttuja niele. Hän haluaa ottaa itse selvää, millainen tapaus Pekka on ja hän tulee yllättymään positiivisesti. Pekka on mukava kaveri, eikä ollenkaan sellainen, millaisen kuvan Monni hänestä on halunnut antaa. Tämä ei kuitenkaan tyydytä Monnia. Ilkeä kissa suuttuu entisestään, kun hän kuulee, että Pekka matkustaa Keravalle. Junalla. Eihän noin polleaa kissaa voi kukaan hyväksyä. 

Ai jai, kuinka upeita kohtauksia näyttämöllä nähtiinkään! Vaikka välillä mielen veti hieman apeaksi, kun Pekkaa kiusattiin, oli näytelmään saatu juuri sopivasti draamaa. Markus Peltola Pekan turkissa vetää hienosti kiltin kissan roolia, joka joutuu tahtomattaan ilkeiden kissojen kiusaamaksi. Joona Majurinen Monnin karvoissa puolestaan on ilkeä ja itsekeskeinen. Juuri sellainen ilkimys kuin Pekka Töpöhäntä -kirjoista kissa muistetaan. Pilli (Artturi Frisk) ja Pulla (Juha Latvala) puolestaan hännystelevät Monnia ja mokailevat minkä ehtii. Hauska parivaljakko. Mukana on tietysti myös viehättävä Maija Maitoparta (Hanna Koskinen), jolle on helppo menettää sydämensä.


Juha Latvala, Joona Majurinen ja Artturi Frisk
Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy


Samuli Reunanen on sovittanut ja ohjannut näytelmän. Mies onkin osannut tehdä keski-uusimaalaiseen atmosfääriin loistavan tarkkasilmäisen sovituksen. Vaikka näytelmän voi ajatella olevan lapsille suunnattu, on siinä paljon ammennettavaa aikuisillekin. Näytelmässä tuodaan upeasti kulttuuria esille sekä tietenkin myös keravalaiseen historiaan sopivaa fiftarimeininkiä. Keski-Uusimaalaisille on tuttu käsite Sherwood. Nimitys, jota Keravasta usein myös käytetään. Myös tämä on nostettu mukaan näytelmän tuoksinoihin. Pidän tällaisista pienistä yllätyksellisistä detaljeista, joista katsoja voi löytää jotain tuttua ja hauskaa, ehkä jopa hieman eräänlaista sisäpiiritietouttakin. 

Puvustuksen takana ovat olleet Sinikka Zannoni ja Tanja Lundsten. Pekan hopeanvälkkyvä discohilebileasu toi juuri sopivaa lisäpotkua Monnin antamille kuvauksille ylimielisestä uudesta kissasta. Kissojen hännät puolestaan olivat todella upeaa katseltavaa. Tuuheita ja paksuja. Pitkiä ja raidallisia. Kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä, paitsi tietenkin hännättömällä Pekalla, mutta sehän ei kissaa huononna millään tavoin.


Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy


Pekka Töpöhäntä on näytelmä, joka muistuttaa katsojaa siitä, kuinka erilaisia me ihmiset, ja miksei myös kissat, olemme. Olemme erinäköisiä. Toinen on hoikka. Toinen hieman pulskempi. Toinen säihkyy ulkoisesti. Toinen puolestaan sisäisesti. Meillä on erilaiset luonteenpiirteet. Osa piirteistä on vahvempia, osa heikompia. Pitäisi kuitenkin aina muistaa, että jokaisella meillä on oikeus ihmisarvoiseen tai kissan arvoiseen elämään. Kiusaaminen ei ole ikinä mikään vastaus mihinkään. Tämä kannattaisi muistaa taas piakkoin, kun koulut avaavat ovensa. Ei syrjitä, eikä kiusata toisia erilaisuuden vuoksi. 

Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä on koko perheen näytelmä, josta löytyy paljon musiikkia ja vauhdikasta menoa. Perheen pienempiä aktivoidaan välillä näyttämöltä käsin, niin jaksaa mielenkiinto pysyä yllä näytelmän loppuun asti. Mainittakoon vielä se, että kesäteatterin katsomo on katettu, joten mahdollinen sadekaan ei haittaa teatterielämystä. 

Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä sai ensi-iltansa lauantaina 11.6.2022 Järvenpään Vanhankylänniemen kesäteatterin näyttämöllä.

 

Rooleissa: Markus Peltola, Joona Majurinen, Artturi Frisk, Juha Latvala, Nita Laine, Marja Parviala, Vesa Saralehto, Marju Karlsson, Anna Tapper, Tanja Lundsten, Ilpo Halonen ja Hanna Koskinen

 

Alkuteos: Gösta Knutsson 

Sovitus & ohjaus: Samuli Reunanen

Lavastuksen suunnittelu: Samuli Reunanen

Kapellimestari: Johannes Korpijaakko

Puvustus: Sinikka Zannoni, Tanja Lundsten

Järjestäjä: Tiina Seppänen

Tuotanto: Ulla Luuk, Sari Lehtosalo, Järvenpään teatteri

Valokuvat: Kapina Oy

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatterille.

 

19.6.2022

Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet!

 

Kesäteatterikausi on korkattu! Keski-Uudenmaan Teatterin Krapin Kesäteatterissa pyörii tänä kesänä Ray ja Michael Cooneyn käsikirjoittama farssi Voi veljet! Täytyy myöntää, että tästä näytelmästä ei puutu kiivaita ja sekasortoisia kohtauksia. Kaikkihan menee juuri niin kuin kunnon farssissa pitääkin mennä. 


Antero Nieminen, Jari Vainionkukka ja Kalle Tahkolahti
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy


Ake (Antero Nieminen) ja Liisa (Anni-Maija Koskinen) ovat odotusta täynnä. Heille on tulossa sosiaalityöntekijä Rouva Porvali (Sanna Saarijärvi) tekemään arviota pariskunnan kelpoisuudesta adoptoida lapsi. Kaiken pitää olla kotona viimeisen päälle kunnossa, mutta mitä tapahtuu, kun paikalle pöllähtää Aken veli Make (Jari Vainionkukka). Makella sattuu olemaan pakettiauto täynnä salaa maahantuotua viinaa ja tupakkaa. Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Paikalle pamahtaa myös Pera (Kalle Tahkolahti), joka kuuluu samaan veljeskaartiin. Pera vaikuttaa näennäisesti kunnon mieheltä, vaikkakin ehkä hieman yksinkertaiselta, kunnes selviää, että hänellä on mukanaan jälleenmyyntiä odottava ruumis! Ei hyvät hyssykät! Tämä ei tule näyttämään hyvältä Rouva Porvalin silmissä. Alkaa mieletön järjestely kulissien ylläpitämiseksi, jota sekoittamaan saapuvat pakolaiset Andreas (Seppo Halttunen) ja Katerina (Veera Väisänen). Tietenkin paikalle tulee myös lainvalvoja konstaapeli Salo (Juha Suihko). 

Veljeskullat varastivat näytelmän totaalisesti ja niinhän se tietysti pitää ollakin, koska näytelmän keskiössä ovat veljet. Pidin siitä, kuinka veljesten kemia pelasi yhteen näytelmässä. Antero Nieminen Akena yrittää pitää kaiken kasassa, etteivät vaimo ja vielä vähemmän Rouva Porvali, saisi tietää, mitä taustalla tapahtuu. Jari Vainionkukka puolestaan on loistava Make. Mies tihkuu jotain pikkurikollista konnaa, vaikka rinnassa lyö lämmin sydän. Kalle Tahkolahti veljestrion nuorimpana on selvästi pahnan pohjimmainen, jota ei ikinä oteta vakavasti, ja jolle on helppo huutaa ärtymyksensä. Ake yrittää ohjailla veljiään, mutta pieleenhän kaikki menee. 


Anni-Maija Koskinen, Sanna Saarijärvi ja Antero Nieminen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy


Näytelmän sovituksesta ja ohjauksesta on vastannut Mika Nuojua. Kohtaukset etenevät sujuvasti, eikä nopeatempoisessa farssissa tule katkoksia. Näyttelijöiden on täytynyt hioa liikkeensä viimeisimmilleen, jotta näytelmä toimii niin hienosti kuin Krapin Kesäteatterissa nähtiin. Näytelmän lavastuksesta on vastannut Teemu Loikas. Lavastuksessa on tietysti useampi ovi, kuten kunnon farsseissa täytyy ollakin. Rakastin näyttämöllä olevaa sohvaa, joka varsinaisen yllätysmomentin näytelmän kulkuun järjestikin. Upeaa! 

Voi veljet! on näytelmä, josta on moneksi. Mielestäni näytelmä sopii niin aikuisten kuin kouluikäisten lastenkin katsottavaksi. Aikuisille näytelmän anti on tietysti laajempi. Vaikka näytelmä onkin farssi, löytyy siitä paljon puhuttelevia aiheita: vanhemmuus ja lapsen adoptointi, lähisukulaisuus, pakolaispolitiikka, kunnalliset ja valtiolliset viranhaltijat sekä rikollisuus. Suuria aiheita, joista löytyy niin monta mielipidettä kuin on keskustelijaa. Lasta näytelmässä kiehtovat taatusti hullunhauskat kohtaukset, joissa Pera joutuu melko usein kaltoin kohdelluksi, tai kun Andreas avaa kielenkantimensa ja yrittää saada sanomansa perille, vaikka vastapuoli ei ymmärrä sanaakaan miehen puheesta. 


Kalle Tahkolahti ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy


Loppuaplodien ja kukitusten päätteeksi Sanna Saarijärvi huudahtaa koko yleisölle tervehdyksensä: ”Aurinkoista kesää!” Ah, miten rakastettavaa sarkasmia. Ensi-illan sää oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Vettä satoi ja oli kylmä. Kesäteatteriin kannattaakin siis ehdottomasti pukeutua kelin mukaisesti. Itselläni oli kevyttoppatakki, farkkujen alla sukkahousut, kengissä villasukat, pipo päässä ja käsineet käsissä, eikä siltikään ollut liian kuuma. Huopakin lisäksi lämmitti jalkojani. Kaikesta huolimatta rakastan Suomen kesän monimuotoisuutta. Näyttelijöitä jaksan silti ihmetellä, kuinka ammattitaitoisesti jaksavat näytellä, vaikka taivaalta sataisi pieniä mummoja. 

Voi veljet! on juuri sopiva kesäteatteri-irrottelu. Näytelmä sopii etenkin sellaisille, jotka harvemmin teatterissa käyvät. Tätä näytelmää katsoessa ei tarvitse vilkuilla kelloa, koska meno näyttämöllä on sen verran kiihkeää, että mukana pysyäkseen on koko ajan seurattava, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Keski-Uudenmaan teatterin esittämä Voi veljet! sai ensi-iltansa Krapin Kesäteatterissa torstaina 2.6.2022.

 

Rooleissa: Antero Nieminen, Anni-Maija Koskinen, Jari Vainionkukka, Kalle Tahkolahti, Juha Suihko, Sanna Saarijärvi, Seppo Halttunen, Veera Väisänen ja Seppo Pirskanen 

Käsikirjoitus: Ray & Michael Cooney

Suomennos: Pekka Kesälahti

Sovitus ja ohjaus: Mika Nuojua

Lavastus: Teemu Loikas

Puvustus: Merja Thil

Äänet ja tekniikka: Olli Tamminen

Järjestäjä: Willjam Fagerström

Valokuvat: Kapina Oy

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan teatterille kutsuvieraslipusta.


28.5.2022

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

 

Lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021), koska yhdelle lukupiiriläiselle oli toinen asiakas vinkannut kirjastossa, että kirja on ihana. No, lukupiiriläisten mielestä kirja oli kaikkea muuta kuin ihana, mutta mielipiteitähän on monia. Kirja on rankka ja surullinen, mutta paljon ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea hyvin kirjoitettu. 

15-vuotiaan Helenan äiti on kuollut. Hautajaispäivänä hän ajattelee kaikkea muuta kuin äitiä. Hän ei halua kohdata surua. Helena on joutunut seuraamaan koko lapsuutensa ajan äidin omituista käytöstä. Välillä äiti on rakastava ja hellä, mutta aivan liian usein äiti jää makaamaan päiväkausiksi sänkyyn. Pahinta on, kun ei voi kertoa isälle, kuinka äiti ja Helena ovat istuneet suljetussa pimeässä komerossa piilossa maailmalta. Helena on yrittänyt aina kysyä, mikä äidillä on, saamatta vastausta. Tämä kaikki jättää Helenaan syvät jäljet, joita häntä kantaa mukanaan aina. 

Helenan aikuistuessa hän muuttaa omaan asuntoon ja opiskelee yliopistossa vailla mitään sen kummempia kontakteja. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Helena tapaa Lilin. Lili on kaikkea sitä, mitä Helena ei ole. Lilin kautta aukeaa täysin uusi maailma, vaikka surumielisyys on edelleen läsnä Helenan elämässä. Helenan elämään astuu myös Eero, joka tuntuu alusta lähtien tutulta ja turvalliselta. Kaikesta huolimatta Helenan lapsuuden traumat kummittelevat taustalla. Voiko Eero auttaa, kun Helena vaipuu syvään masennukseen? Kertautuuko Helenassa hänen äitinsä elämä? 

Kuten mainitsin heti alussa, kyseessä ei todellakaan ole ihana kirja. Tämän naisen elämä on kauttaaltaan surumielinen ja ahdistava kirja. Helmi Kekkosen kieli on kuitenkin rikasta ja kirjaa oli helppo lukea. Ei tarvinnut takellella virkkeiden kanssa ja miettiä niiden tarkoitusta. Osin voisi jopa sanoa, että Kekkosen teksti on runollista.

 

Maa jalkojemme alla on jo tummenneista omenoista täysi, lehdet haravoimatta ja talon edustalla pitkä puinen pöytä hieman kallellaan. (s. 157)

 

Psykiatriset sairaudet vaikuttavat kaikkiin lähimmäisiin. Kirjan tarinassa Helena tuntee olevansa pienestä lapsesta alkaen syyllinen ja vastuunkantaja, joka kasvattaa hänen ympärilleen muurin, jota on vaikea murtaa. Isä on hyvin samankaltainen. Helenan äidin sairaus oli vaiettu salaisuus, josta ei puhuttu ääneen. Tämä kaikki aiheutti sen, että Helena katkeroitui, eikä osannut vanhempanakaan avautua ja kertoa omista tunnoistaan. Onko syyllistäminen perisuomalainen ominaisuus kulttuurissamme? 

Kirjan tarinassa kerrotaan myös toisesta sairaudesta, josta ei yleensä kauheasti puhuta. Endometrioosista. Tästä vaivasta Helenakin kärsi nuoresta tytöstä lähtien. Helenan isä yritti auttaa tyttöä, mutta hoito ei ollut toivotunlaista. Kovat kivut tekivät Helenan olon sietämättömäksi, eikä pahimpina päivinä voinut muuta kuin maata sängyssä tai lattialla. Onneksi tähän asiaan Helena sai myöhemmin helpotusta. On kuitenkin totta, että tähänkään ongelmaan ei aina osata hakea apua, koska asiasta ei haluta puhua ääneen. 

Osa lukupiiriläisistä löysi Helenan tarinassa paljon tarttumapintaa omasta elämästään. Kirja onkin ilman muuta sellainen, joka nostattaa tuntoja ja muistoja esiin. Pakosti myös ajattelee, kuinka paljon helpompaa olisi, jos asioista puhuttaisiin avoimesti. 

Yksi lukupiiriläinen oli kuunnellut kirjan äänikirjana ja antoi täydet pisteet Pihla Viitalalle, äänikirjan lukijalle. Viitalan ääni oli eleetöntä ja todella hyvin sopivaa kirjan tarinalle. 

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä on alakuloinen tarina, mutta kirjan aihepiirit ovat sellaisia, jotka pakottavat jatkamaan lukemista. Kirja ei missään tapauksessa ole huono, eikä sitä kannata sivuuttaa, jos vastaan tulee. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).