Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers

 

Kun on asunut lähes koko ikänsä Keravalla, on vanhemmiten paikallishistoria alkanut kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä uutuusnäytelmä Sherwood Tigers tuokin nostalgisia muistoja mieleen. Toisaalta näytelmä on myös osoitus siitä, kuinka Keravalta kumpusi uusi nuorisokulttuurin suuntaus. Suunnannäyttäjänä tietysti Teddy & The Tigers.

Karoliina Isomäki ja Atso Mouhu
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Malla (Minna Kivelä) ja Pertti (Seppo Halttunen) tapaavat sattumalta. Edellisestä kerrasta onkin ehtinyt vierähtää noin neljäkymmentä vuotta. Siinä he nyt kuitenkin ovat. Nuoruusaikojen rakastavaiset. Mallu, entinen punkkari ja Pertti, entinen teddy. Ilmassa on heti sähköä. Mallun ja Pertin muistot lennättävät heidät takaisin nuoruuteen. Aikaan, jolloin Keravalla teddyt ja punkkarit tappelivat ja haastoivat riitaa toistensa kanssa päivästä toiseen. Jostain kumman syystä rakkaus ei kuitenkaan katso ideologioita. Kun rakkaus iskee, ei ole väliä, millainen ideologia ihmisellä on. Tosin se ei tarkoita sitä, etteivätkö muut rakkautta tuomitsisi. 

Näytelmä etenee kahdella aikatasolla. Ollaan nykypäivässä sekä Mallan ja Pertin nuoruudessa. Nuoruuden uhoa näyttämöllä nähdäänkin paljon. On joukko teddyjä ja joukko punkkareita. Näiden joukossa on myös nuori Malla (Karoliina Isomäki) ja nuori Pertti (Atso Mouhu). Nyt on pakko antaa todella suuret kiitokset näytelmän nuorelle voimalle. Aivan uskomattomia tanssiesityksiä ja rooleihin heittäytymisiä. Karoliina Isomäki oli saanut napattua rooliinsa hienosti myös piirteitä Minna Kivelältä vai onko se kenties mennyt toisinpäin? Joka tapauksessa upeaa katseltavaa. Atso Mouhu nuorena Perttinä on suloisen epävarma, vaikka esittääkin kovanaamaa. Nuoren miehen herkkyys nousee hyvin esiin kohtauksissa Mallan kanssa.

Minna Kivelä ja Seppo Halttunen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Minna Kivelän ja Seppo Halttusen roolityöt ovat tietenkin ammattimaisia. Jollain tavoin ihastuin siihen, kuinka Kivelä ja Halttunen näyttelivät tavallisia suomalaisia ihmisiä. Ei mitään pintaliitäjiä, eikä rahalla mässäilijöitä. Sekä Mallu että Pertti piirtävät kuvan keskiverrosta keski-ikäisestä suomalaisesta ihmisestä. Elämää on nähty ja koettu, mutta edelleen mielen voi pitää avoimena. 

Tiina Brännaren ohjaus on ollut taitavaa. Näytelmä on hyvin tasapainoinen, eivätkä hypyt nykyajasta vuosikymmenten taakse ole millään tavoin häiritsevää. Näytelmän koreografiat ovat sujuvia. Erityisesti nuorten tanssikohtaukset ovat huikeaa katseltavaa. Kiitos koreografiasta lähtee Saana Syrjämäelle. Entä sitten puvustus? Oikeasti upeita! Etenkin teddygirlsien fiftarimekot. Puvustuksen takana on Sinikka Zannoni.

Nora Taskinen ja ensemble
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Sherwood Tigers on erittäin onnistunut näytelmä. Pidän siitä, kuinka näytelmässä soitetaan Teddy & The Tigersia, näytetään videomateriaalia ja vanhoja valokuvia. Nostalgiaa on kieltämättä ilmassa, vaikka täytyy myöntää, että itse olen juuri sen ikäinen, etten ihan päässyt Teddy & The Tigersien musiikin matkaan lapsuudessani. Olin vasta nuoruuden kynnyksellä. Toki isoveljelläni oli Teddy & The Tigersin kasetti tai kasetteja eli ei musiikki missään tapauksessa tuntematonta minulle ollut, eikä se tietysti olisikaan voinut olla. Viimeistään nuorena aikuisena opin, mikä on keravalaista aitoa nuorisokulttuuria. Siitä huolimatta myönnän myös sen, että itse ehkä kallistuin nuoruudessani enemmän punkkareiden suuntaan. Pitihän sitä jotenkin kapinoida. Mainittakoon myös siitä, että näytelmässä vilahtelevat keravalaiset maamerkit loivat myös mukavaa tunnelmaa vanhan keravalaisen katsojan perspektiiviin. 

Jos syksyyn haluaa iloa, väriä, musiikkia ja upeita tanssikohtauksia, niin ehdottomasti kannattaa suunnistaa Keravalle Keuda-talon Kerava-saliin. Sherwood Tigers on kaikkea edellä mainittua ja paljon muuta. Sitä paitsi rakkaustarinat ovat aina ihania. 

Sherwood Tigers sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterin esittämänä Keravan Keuda-talon Kerava-salissa torstaina 1.9.2022.

 

Rooleissa: Minna Kivelä, Seppo Halttunen, Jari Vainionkukka, Karoliina Isomäki, Nora Taskinen, Atso Mouhu, Mikael Viemerö, Olivia Sirén, Roosa Kärkkäinen, Iida Kukkonen, Stella Sainio ja Maria Laumola 

Punkkareita ja Teddyjä: Henriikka Rautanen, Eeva Öystilä, Juulia Isoherranen, Emma Virtanen, Arttu Lavi, Tuomo Virtanen, Ella Lipponen, Mina Törmälä ja Ella Niinistö

 

Käsikirjoitus: Heikki Lund

Ohjaus: Tiina Brännare

Koreografia: Saana Syrjämäki

Lavastus: Mikko Rantanen

Puvustus: Sinikka Zannoni

Keuda-talon tekniikka: Jussi Kaatrasalo & Mika Hakkarainen

Graafinen suunnittelu: Kalle Tahkolahti

Valokuvat: Tuomas Scholz 

Tuotanto: Juha Suihko/Keski-Uudenmaan Teatteri

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.

 

Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä

 

Voitteko kuvitella sellaista, että menin Keravan kirjastoon lainaamaan jonkin ihanan Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjan, niin hyllyt huusivat tyhjyyttä. Olisin halunnut ihan vain fiilistellä Pekan kanssa ennen kuin menin katsomaan Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä -kesäteatteriesitystä. Kirjastovirkailija kertoi, että ovat niin vanhoja kirjoja, ettei niitä enää oikein ole hyllyssä. Siis käsittämätöntä! Klassikkoteoksia ei saa ikinä poistaa hyllystä. Onneksi Järvenpään teatteri ei ole kääntänyt klassikolle selkäänsä. 

Järvenpäähän muuttaa uusi kissa. Hännätön kissa. Kissa, jota muut kissat karttavat, koska niin kuuluu tehdä. Oikeasti kaiken takana on Monni (Joona Majurinen). Kaikkien pitää totella ilkeää Monnia ja Monni on päättänyt, ettei hän siedä uutta kissaa, Pekkaa tai oikeammin Pekka Töpöhäntää (Markus Peltola). Monnin mielestä Pekka on sietämättömän leuhka tyyppi, joka kehuskelee kotioloillaan, eikä sellainen voi olla edes kissa, jolla ei ole häntää.

Markus Peltola ja Hanna Koskinen
Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy

Pekkaa kiusataan ja hänen ulkonäköään arvostellaan rankalla tavalla. Hieman vetää tällaiset tempaukset suloisen Pekan mielialaa matalaksi. Onneksi on kuitenkin epäilijöitä. Esimerkiksi Arkadian Ulla (Nita Laine) ei ihan nielemättä Monnin juttuja niele. Hän haluaa ottaa itse selvää, millainen tapaus Pekka on ja hän tulee yllättymään positiivisesti. Pekka on mukava kaveri, eikä ollenkaan sellainen, millaisen kuvan Monni hänestä on halunnut antaa. Tämä ei kuitenkaan tyydytä Monnia. Ilkeä kissa suuttuu entisestään, kun hän kuulee, että Pekka matkustaa Keravalle. Junalla. Eihän noin polleaa kissaa voi kukaan hyväksyä. 

Ai jai, kuinka upeita kohtauksia näyttämöllä nähtiinkään! Vaikka välillä mielen veti hieman apeaksi, kun Pekkaa kiusattiin, oli näytelmään saatu juuri sopivasti draamaa. Markus Peltola Pekan turkissa vetää hienosti kiltin kissan roolia, joka joutuu tahtomattaan ilkeiden kissojen kiusaamaksi. Joona Majurinen Monnin karvoissa puolestaan on ilkeä ja itsekeskeinen. Juuri sellainen ilkimys kuin Pekka Töpöhäntä -kirjoista kissa muistetaan. Pilli (Artturi Frisk) ja Pulla (Juha Latvala) puolestaan hännystelevät Monnia ja mokailevat minkä ehtii. Hauska parivaljakko. Mukana on tietysti myös viehättävä Maija Maitoparta (Hanna Koskinen), jolle on helppo menettää sydämensä.

Juha Latvala, Joona Majurinen ja Artturi Frisk
Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy

Samuli Reunanen on sovittanut ja ohjannut näytelmän. Mies onkin osannut tehdä keski-uusimaalaiseen atmosfääriin loistavan tarkkasilmäisen sovituksen. Vaikka näytelmän voi ajatella olevan lapsille suunnattu, on siinä paljon ammennettavaa aikuisillekin. Näytelmässä tuodaan upeasti kulttuuria esille sekä tietenkin myös keravalaiseen historiaan sopivaa fiftarimeininkiä. Keski-Uusimaalaisille on tuttu käsite Sherwood. Nimitys, jota Keravasta usein myös käytetään. Myös tämä on nostettu mukaan näytelmän tuoksinoihin. Pidän tällaisista pienistä yllätyksellisistä detaljeista, joista katsoja voi löytää jotain tuttua ja hauskaa, ehkä jopa hieman eräänlaista sisäpiiritietouttakin. 

Puvustuksen takana ovat olleet Sinikka Zannoni ja Tanja Lundsten. Pekan hopeanvälkkyvä discohilebileasu toi juuri sopivaa lisäpotkua Monnin antamille kuvauksille ylimielisestä uudesta kissasta. Kissojen hännät puolestaan olivat todella upeaa katseltavaa. Tuuheita ja paksuja. Pitkiä ja raidallisia. Kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä, paitsi tietenkin hännättömällä Pekalla, mutta sehän ei kissaa huononna millään tavoin.

Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy

Pekka Töpöhäntä on näytelmä, joka muistuttaa katsojaa siitä, kuinka erilaisia me ihmiset, ja miksei myös kissat, olemme. Olemme erinäköisiä. Toinen on hoikka. Toinen hieman pulskempi. Toinen säihkyy ulkoisesti. Toinen puolestaan sisäisesti. Meillä on erilaiset luonteenpiirteet. Osa piirteistä on vahvempia, osa heikompia. Pitäisi kuitenkin aina muistaa, että jokaisella meillä on oikeus ihmisarvoiseen tai kissan arvoiseen elämään. Kiusaaminen ei ole ikinä mikään vastaus mihinkään. Tämä kannattaisi muistaa taas piakkoin, kun koulut avaavat ovensa. Ei syrjitä, eikä kiusata toisia erilaisuuden vuoksi. 

Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä on koko perheen näytelmä, josta löytyy paljon musiikkia ja vauhdikasta menoa. Perheen pienempiä aktivoidaan välillä näyttämöltä käsin, niin jaksaa mielenkiinto pysyä yllä näytelmän loppuun asti. Mainittakoon vielä se, että kesäteatterin katsomo on katettu, joten mahdollinen sadekaan ei haittaa teatterielämystä. 

Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä sai ensi-iltansa lauantaina 11.6.2022 Järvenpään Vanhankylänniemen kesäteatterin näyttämöllä.

 

Rooleissa: Markus Peltola, Joona Majurinen, Artturi Frisk, Juha Latvala, Nita Laine, Marja Parviala, Vesa Saralehto, Marju Karlsson, Anna Tapper, Tanja Lundsten, Ilpo Halonen ja Hanna Koskinen

 

Alkuteos: Gösta Knutsson 

Sovitus & ohjaus: Samuli Reunanen

Lavastuksen suunnittelu: Samuli Reunanen

Kapellimestari: Johannes Korpijaakko

Puvustus: Sinikka Zannoni, Tanja Lundsten

Järjestäjä: Tiina Seppänen

Tuotanto: Ulla Luuk, Sari Lehtosalo, Järvenpään teatteri

Valokuvat: Kapina Oy

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatterille.

 

Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet!

 

Kesäteatterikausi on korkattu! Keski-Uudenmaan Teatterin Krapin Kesäteatterissa pyörii tänä kesänä Ray ja Michael Cooneyn käsikirjoittama farssi Voi veljet! Täytyy myöntää, että tästä näytelmästä ei puutu kiivaita ja sekasortoisia kohtauksia. Kaikkihan menee juuri niin kuin kunnon farssissa pitääkin mennä. 

Antero Nieminen, Jari Vainionkukka ja Kalle Tahkolahti
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy

Ake (Antero Nieminen) ja Liisa (Anni-Maija Koskinen) ovat odotusta täynnä. Heille on tulossa sosiaalityöntekijä Rouva Porvali (Sanna Saarijärvi) tekemään arviota pariskunnan kelpoisuudesta adoptoida lapsi. Kaiken pitää olla kotona viimeisen päälle kunnossa, mutta mitä tapahtuu, kun paikalle pöllähtää Aken veli Make (Jari Vainionkukka). Makella sattuu olemaan pakettiauto täynnä salaa maahantuotua viinaa ja tupakkaa. Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Paikalle pamahtaa myös Pera (Kalle Tahkolahti), joka kuuluu samaan veljeskaartiin. Pera vaikuttaa näennäisesti kunnon mieheltä, vaikkakin ehkä hieman yksinkertaiselta, kunnes selviää, että hänellä on mukanaan jälleenmyyntiä odottava ruumis! Ei hyvät hyssykät! Tämä ei tule näyttämään hyvältä Rouva Porvalin silmissä. Alkaa mieletön järjestely kulissien ylläpitämiseksi, jota sekoittamaan saapuvat pakolaiset Andreas (Seppo Halttunen) ja Katerina (Veera Väisänen). Tietenkin paikalle tulee myös lainvalvoja konstaapeli Salo (Juha Suihko). 

Veljeskullat varastivat näytelmän totaalisesti ja niinhän se tietysti pitää ollakin, koska näytelmän keskiössä ovat veljet. Pidin siitä, kuinka veljesten kemia pelasi yhteen näytelmässä. Antero Nieminen Akena yrittää pitää kaiken kasassa, etteivät vaimo ja vielä vähemmän Rouva Porvali, saisi tietää, mitä taustalla tapahtuu. Jari Vainionkukka puolestaan on loistava Make. Mies tihkuu jotain pikkurikollista konnaa, vaikka rinnassa lyö lämmin sydän. Kalle Tahkolahti veljestrion nuorimpana on selvästi pahnan pohjimmainen, jota ei ikinä oteta vakavasti, ja jolle on helppo huutaa ärtymyksensä. Ake yrittää ohjailla veljiään, mutta pieleenhän kaikki menee. 

Anni-Maija Koskinen, Sanna Saarijärvi ja Antero Nieminen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy

Näytelmän sovituksesta ja ohjauksesta on vastannut Mika Nuojua. Kohtaukset etenevät sujuvasti, eikä nopeatempoisessa farssissa tule katkoksia. Näyttelijöiden on täytynyt hioa liikkeensä viimeisimmilleen, jotta näytelmä toimii niin hienosti kuin Krapin Kesäteatterissa nähtiin. Näytelmän lavastuksesta on vastannut Teemu Loikas. Lavastuksessa on tietysti useampi ovi, kuten kunnon farsseissa täytyy ollakin. Rakastin näyttämöllä olevaa sohvaa, joka varsinaisen yllätysmomentin näytelmän kulkuun järjestikin. Upeaa! 

Voi veljet! on näytelmä, josta on moneksi. Mielestäni näytelmä sopii niin aikuisten kuin kouluikäisten lastenkin katsottavaksi. Aikuisille näytelmän anti on tietysti laajempi. Vaikka näytelmä onkin farssi, löytyy siitä paljon puhuttelevia aiheita: vanhemmuus ja lapsen adoptointi, lähisukulaisuus, pakolaispolitiikka, kunnalliset ja valtiolliset viranhaltijat sekä rikollisuus. Suuria aiheita, joista löytyy niin monta mielipidettä kuin on keskustelijaa. Lasta näytelmässä kiehtovat taatusti hullunhauskat kohtaukset, joissa Pera joutuu melko usein kaltoin kohdelluksi, tai kun Andreas avaa kielenkantimensa ja yrittää saada sanomansa perille, vaikka vastapuoli ei ymmärrä sanaakaan miehen puheesta. 

Kalle Tahkolahti ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy

Loppuaplodien ja kukitusten päätteeksi Sanna Saarijärvi huudahtaa koko yleisölle tervehdyksensä: ”Aurinkoista kesää!” Ah, miten rakastettavaa sarkasmia. Ensi-illan sää oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Vettä satoi ja oli kylmä. Kesäteatteriin kannattaakin siis ehdottomasti pukeutua kelin mukaisesti. Itselläni oli kevyttoppatakki, farkkujen alla sukkahousut, kengissä villasukat, pipo päässä ja käsineet käsissä, eikä siltikään ollut liian kuuma. Huopakin lisäksi lämmitti jalkojani. Kaikesta huolimatta rakastan Suomen kesän monimuotoisuutta. Näyttelijöitä jaksan silti ihmetellä, kuinka ammattitaitoisesti jaksavat näytellä, vaikka taivaalta sataisi pieniä mummoja. 

Voi veljet! on juuri sopiva kesäteatteri-irrottelu. Näytelmä sopii etenkin sellaisille, jotka harvemmin teatterissa käyvät. Tätä näytelmää katsoessa ei tarvitse vilkuilla kelloa, koska meno näyttämöllä on sen verran kiihkeää, että mukana pysyäkseen on koko ajan seurattava, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Keski-Uudenmaan teatterin esittämä Voi veljet! sai ensi-iltansa Krapin Kesäteatterissa torstaina 2.6.2022.

 

Rooleissa: Antero Nieminen, Anni-Maija Koskinen, Jari Vainionkukka, Kalle Tahkolahti, Juha Suihko, Sanna Saarijärvi, Seppo Halttunen, Veera Väisänen ja Seppo Pirskanen 

Käsikirjoitus: Ray & Michael Cooney

Suomennos: Pekka Kesälahti

Sovitus ja ohjaus: Mika Nuojua

Lavastus: Teemu Loikas

Puvustus: Merja Thil

Äänet ja tekniikka: Olli Tamminen

Järjestäjä: Willjam Fagerström

Valokuvat: Kapina Oy

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan teatterille kutsuvieraslipusta.

Voiko sinivalaan vatsasta pelastua?

Kaikki varmasti muistavat Raamatun kertomuksen Joonasta, joka joutui ison kalaan vatsaan ja selviytyi sieltä takaisin elävien kirjoihin. Voiko sellaista oikeasti tapahtua? Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama näytelmä Sinivalas ohjaa katsojan ajatukset miettimään asiaa laajemmalti.

Anna (Elena Leeve) on kutsunut perheensä, jossa puolikkaita sisaruksia on enemmänkin, saareen, jossa heidän yhteinen kesämökkinsä sijaitsee. On Annan syntymäpäivät, joten kaikkien pitäisi hymyillä ja olla iloisia. Kaikki ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan. Annan aviomies Matias (Heikki Pitkänen) on masentunut, eikä haluaisi ketään mökille. Isovelipuoli Juha (Timo Tuominen) on valmis aloittamaan kinastelun ja syyttelyn aiheesta kuin aiheesta. Toinen isovelipuoli Peter (Elmer Bäck) raahaa mökille kirjailijan (Emmi Parviainen), joka onneksi osoittautuu rakastettavaksi naiseksi. Tämä on alkusoittoa kaikelle. Haavat alkavat aueta viimeistään siinä vaiheessa, kun perhe alkaa puhua mökistä luopumisesta. Jokaisella on omat ajatuksensa mökin myymisestä tai pitämisestä. Samalla aletaan ratkoa perheen sisäisiä ristiriitoja.

Heikki Pitkänen ja Elenva Leeve

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalaan ensemble on hieno. Todella taitavia näyttelijöitä, joista on pakko nostaa esiin muutamia nimiä. Elena Leeve tekee hienon roolityön, josta löytyy paljon eri tason nyansseja. On voimakas ja itsenäinen Anna. On rakastunut ja kiihkeä Anna. On seesteinen ja herkkä Anna. Matiaksen rooli ei ole helppo, mutta Heikki Pitkänen vie sen hienosti läpi. Pitkäsen ilmeet ovat uskomattomat. Voiko olla ahdistuneemman näköisiä kasvoja kuin Matiaksella? Elmer Bäck onnistui ihastuttamaan katsojat musiikillisella soolo-osuudella. Hiljentävä hetki. Pidin myös siitä, kuinka Peter tuntui olevan ainoa, joka sai Matiakseen jonkin kontaktin. Emmi Parviainen on näyttämöllä tai videokankaalla uskomaton. Parviaisen vähäeleisyys on voima, joka lumoaa. Emmi Parviainen on ehdottomasti yksi tämän päivän kovimpia näyttelijöitä. Fanitan.

Yksi näytelmän hienoimpia kohtauksia oli maalata näyttämölle taulu Pyhästä ehtoollisesta, jossa näyttelijät asettautuivat pöydän ääreen. Taiteilijana Emmi Parviainen varmisti, että opetuslasten kädet ja asennot asettautuivat oikeaan asentoon, kuten Leonardo da Vincin maalauksessa. Kohtaus oli hämmentävä ja pysähdyttävä. Olisin voinut jatkaa teoksen katselemista pidempäänkin.

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

On pakko todeta, että näytelmän alkaessa kuiskasin ystävälleni, olemmeko me tulleet elokuviin. Näytelmä alkaa valkokangasosuudella, joka jatkuu läpi näytelmän. Milloin enemmän, milloin vähemmän. Tällainen videokikkailu toimii ehkä nuoremmille, mutta itse alan olla niin vanha, että haluaisin nähdä enemmän näyttämötyöskentelyä. Tosin en voi väittää, etteivätkö näyttelijöiden suuret muotokuvat ja ilmeikkäät kasvot olleet kiinnostavaa seurattavaa. Pidin myös siitä, kuinka Parviainen puhui videokuvassa samalla, kun perhe piti palaveria. Videoiden avulla onnistuttiin luomaan myös jonkinlaista mökkitunnelmaa. Näiden lisäksi Elena Leeven videoilla luotu muotokuvakehys näytelmän loppupuolella oli hieno. Kaiken kaikkiaan videokuvilla on löydetty hienoja ratkaisuja, vaikka jotain olisi voitu jättää pois.

Paavo Westerberg oli helmikuussa Bloggariklubilla kertomassa näytelmästä. Hän totesi, että näytelmä kuvaa muuttuvaa maailmaa. Perhe on paikka, jossa halutaan pitää kiinni vanhasta. On paljon kipua, mutta on myös paljon rakkautta. Näytelmä on kuvaus tämän ajan ihmisistä, jossa hahmoton syyllisyys on läsnä.

Kristiina Halttu, Timo Tuominen ja Esa-Matti Long

Kansallisteatteri: Sinivalas (2020)

Kuva © Tommi Mattila

Sinivalas on draamanäytelmä, mutta siitä löytyy syvempiäkin puolia kuin draaman viihdyttävyys. Näytelmä kuvaa sitä, kuinka perhe on joutunut sinivalaan nielaisemaksi. Jokainen pyrkii ison valaan vatsasta ulos omine ongelmineen. Jos ulospääsyyn on tie, millainen on elämä sen jälkeen? Voiko sinivalaan vatsasta pelastua ruhjeitta vai olisiko parempi jättäytyä sinivalaan armoille?

Sinivalas ei välttämättä aukene heti. Se vaatii katsojalta paljon, mutta jos haluaa haastaa itsensä, on Sinivalas näytelmä, joka kannattaa valita.

Sinivalas sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 4.3.2020.

Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen

Ohjaus: Paavo Westerberg

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Dramaturgi: Eva Buchwald

Ohjaajan assistentti: Alise Polačenko

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Mielipuolen päiväkirja

Jos joku vielä väittää, että monologit ovat vaikeita katsottavia, niin suosittelen menemään Teatteri Vantaan Silkkisaliin katsomaan Mielipuolen päiväkirjaa. Tiedossa on huikea teatteriesitys, joka ei taatusti jätä kylmäksi. Eikä kannata edes miettiä, että kyseinen näytelmä olisi kaivettu jostain naftaliinista. Kyseessä on Nikolai Gogolin ajaton klassikko, joka elää tänäkin päivänä, vaikka novellin kirjoittamisesta on lähes kaksi sataa vuotta aikaa.

Antti Peltola

Teatteri Vantaa: Mielipuolen päiväkirja (2020)

Kuva © Mika Salmi

Aksenti Ivanovitš Poprištšin (Antti Peltola) on virkamies tai tarkemmin sanottuna nimineuvos. Hän halveksii kaikkia niitä, joiden katsoo olevan oman aatelissäätynsä alapuolella ja niitähän on paljon. Työpaikalla hän vihaa osastopäällikköä, mutta pokkuroi johtajaa, jolle voi teroittaa kyniä vaikka päiväkaudet. Rakastaahan johtaja kyniä. Niin, ja Poprištšin itse rakastaa johtajan tytärtä. Eräänä päivänä kadulla kulkiessaan Poprištšin havahtuu. Hän kuulee koirien keskustelevan keskenään, eikä siinä kaikki. Koirat käyvät jopa kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen koira on johtajan tyttären, joten Poprištšin päättää selvittää, mitä saa selville koirien kirjeenvaihdosta. Alkaa varsinainen syöksykierre, jonka tiimellyksessä Poprištšin toteaa olevansa jotain aivan muuta kuin nimineuvos. Enää ei tarvitse pokkuroida muille.

Antti Peltola

Teatteri Vantaa: Mielipuolen päiväkirja (2020)

Kuva © Mika Salmi

Antti Peltola on uskomaton tulkitsija! Äänenkäyttö, elekieli ja vartalon hallinta on taitavaa. Mies muuttuu hetkessä pohtivasta epätoivoiseksi, rakastuneesta vihaavaksi ja itsetietoisesta surkuttelevaksi. Peltolan näyttelijänkyvyt viedään äärimmilleen. Niin paljon eri tunnetiloja mahtuu reilun puolentoista tunnin esitykseen, ettei katsoja voi välillä muuta kuin pidättää hengitystä. Peltola luo intensiivisen yhteyden katsomoon. Tässä tulee tunne, että näyttelijä on läsnä, eikä arvailuille jätetä sijaa. Aivan mieletön esitys.

Mielipuolen päiväkirjan on ohjannut Ilkka Heiskanen. Hän on varmasti myös kiitoksensa ansainnut, koska näytelmä on yksinkertaisesti loistava. Siitä löytyy paljon eri nyansseja ja monikerroksisuutta. Pidin myös esityksen rakenteesta. Kun yhden päivän päiväkirjamerkinnät on käyty läpi ja pohdittu kauttaaltaan, sali pimenee, kunnes on seuraavan päiväkirjamerkinnän vuoro. Yksinkertaista, mutta toimivaa. Seuraavassa hetkessä kaikki voi aina olla toisin.

Antti Peltola

Teatteri Vantaa: Mielipuolen päiväkirja (2020)

Kuva © Mika Salmi

Näytelmä herätti paljon ajatuksia siitä, kuinka helposti ihmismieli voi murentua. Pidin kuitenkin siitä ajatuksesta, kuinka Gogol on kirjoittanut novellin suuruusharhasta kärsivästä ihmisestä. Tällaisia ihmisiähän on oikeasti ollut ja on edelleen. Yksi suomalainen suuruusharhasta kärsinyt on ollut tietenkin Kellokosken Prinsessa. Myös Napoleon Bonaparten on kerrottu kärsineen suuruusharhasta. Näytelmän nähtyäni mietin myös sitä, kuinka yksinäisen ihmisen mieli saattaa tehtailla ajatuksia. Toisaalta Poprištšinin kuvaillessa osastopäällikköä, tuli mieleen työpaikkakiusaajat. Gogolin tarina on todellakin kiinni tässä ajassa.

Mielipuolen päiväkirjaa on helppo suositella kaikille, jotka pitävät teatterista. Kyseessä on klassikko, joka on toteutettu taidokkaasti. Tämä monologi ei todellakaan ole tylsä yksinpuhelu.

Mielipuolen päiväkirja sai ensi-iltansa Teatteri Vantaan Silkkisalissa torstaina 20.2.2020.

Näyttelijä: Antti Peltola

Teksti: Nikolai Gogol

Suomennos: Anton Nikkilä

Ohjaus: Ilkka Heiskanen

Puvustus: Elina Vättö

Lavastus: Työryhmä

Valot ja äänet: Esko Paavola

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Vantaalle, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Thom Pain (tuulesta temmattu)

”Pidättekö taikatempuista?” Thom Pain (Kalle Tahkolahti) kysyy. Yleisöstä kuuluu hyväksyvää mutinaa. Thom Pain ei pidä taikatempuista tai ehkä pitää. Siitä ei voi olla kukaan täysin varma. Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) näyttämöllä oleva mies tuntuu olevan arvoitus hänelle itselleenkin. Varmaa on vain se, että KUT on ottanut ohjelmistoonsa vuoden 2005 draaman Pulitzer-finalistin Will Enon käsikirjoittaman monologin Thom Pain (tuulesta temmattu).

"Mä olen sellainen tyyppi, josta ei ehkä pitkään aikaan kuule mitään. Mutta sitten yhtäkkiä, yhtenä päivänä, pam, musta ei kuule enää ikinä."

Kalle Tahkolahti

Keski-Uudenmaan Teatteri: Thom Pain (tuulesta temmattu) (2020)

Kuva © Kapina Oy

Thom Pain on tullut kertomaan hienolle yleisölleen pienestä pojasta, koirasta, pelosta, naisesta, mehiläisistä. Miehellä on monta asiaa, eikä ajatus tahdo aina pysyä mukana. Tiedätte kyllä sellaiset henkilöt, jotka aloittavat tarinoinnin huomatakseen varttitunnin kuluttua olevansa ihan jossain muussa aiheessa. Alkuperäiseen aiheeseen voi kuitenkin aina palata. Kenties tarina on hieman muuttunut matkan varrella ja kuulija saa tietää lisää yksityiskohtia tai joitain sanoja vedetään takaisin. Tarinointi on siis poukkoilevaa, mutta jossain vaiheessa tajuat, kuinka asiat alkavat vääjäämättä punoutua yhteen. Kenties jäät toivomaan, että puhuja jatkaisi jostain aiheesta pidempään tai toivot, että hän jättää jonkin toisen aiheen nopeasti mielestään.

Kuulostiko sekavalta? Sitä se ei kuitenkaan ole, jos vain malttaa istua ja syventyä kuuntelemaan. Kalle Tahkolahti eli Thom Pain puhuu selkeästi, taukoja pidellen. Välillä tauot saattavat olla niinkin pitkiä, että kuulija alkaa liikkua hermostuneesti tai kuulijan suupielistä kuuluu tirskahduksia. Thom Pain luo yleisöönsä intensiivisen suhteen. Yleisö on niin keskittynyt kuulemaansa, että Thom Pain saattaa välillä aiheuttaa pienoisia pelonväreitäkin yleisössä. Ihan vain sillä, mitä hänen suustaan ulos tulee.

"Joitain asioita ei kai oikeastaan saa itse päättää."

Kalle Tahkolahti

Keski-Uudenmaan Teatteri: Thom Pain (tuulesta temmattu) (2020)

Kuva © Kapina Oy

Thom Pain ottaa kontaktia yleisöönsä, joka on tällaiselle esiintymiskammoiselle kauhistus. Välillä Thom Pain saattaa ottaa tiukan katsekontaktin johonkin henkilöön. Hui! Ei kai se vain minua tuijota? Voinko laskea katseeni muualle vai mitä teen? Yleisön joukosta löytyy myös nainen, jonka kauneuteen Thom Pain voisi uppoutua. Ehkä hän onkin miehen entinen rakastettu, josta mies kertoo kaipaavin sanoin. Entä se mies, joka vapaaehtoisena halusi liittyä Thom Painin seuraan näyttämölle? Kuinka kukaan ylipäätään pystyy seisomaan silmät kiinni minuuttikaupalla?

Thom Pain (tuulesta temmattu) on vahva ja intensiivinen monologi. Thom Pain ei aliarvioi yleisön älykkyyttä, vaan luottaa siihen, että yleisö ymmärtää vihjeet ja osaa punoa irrallisista tarinanpätkistä eheän kokonaisuuden. Monologissa on kirpeää huumoria ja ehkä myös ripaus leikkisyyttä, joka voi hieman töytäistä, mutta juuri sopivasti. Kenellekään ei tule paha mieli, mutta ehkä yleisön kannattaa silti olla hieman varuillaan. Thom Painin seurassa voi tapahtua luultavasti mitä tahansa, kuten miehelle itselleen on käynyt. Elämä ei ole kivutonta.

"Mistä meidän pitäisi oppia asiat siinä lyhyessä ajassa, joka meille kai annetaan?

Kalle Tahkolahti

Keski-Uudenmaan Teatteri: Thom Pain (tuulesta temmattu) (2020)

Kuva © Kapina Oy

KUT:in esittämä Thom Pain on monologin toinen suomennos, jonka on tehnyt Kalle Tahkolahti. Suomennostyöstä on ollut varmasti paljon apua siinä, koska monologista huokuu se, kuinka Tahkolahti on omaksunut Will Enon tekstin omakseen. Tahkolahti on näyttämöllä niin vakuuttava, että luultavasti hän onkin oikea Thom Pain.

Thom Pain (tuulesta temmattu) ei välttämättä ole kaikkein helpoimpia näytelmiä, mutta välillä kannattaa heittäytyä mukaan ja katsoa, mitä siitä seuraa.

Thom Pain (tuulesta temmattu) sain ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa perjantaina 17.1.2020.

Käsikirjoitus Thom Pain (based on nothing): Will Eno

Suomennos & esitys: Kalle Tahkolahti

Tekniikka: Iain MacIntosh

Järjestäjä: Kasper Kaijanen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Tarpeettomia ihmisiä, onko heitä?

Samana päivänä, kun olin menossa katsomaan Keski-Uudenmaan Teatterin Tarpeettomia ihmisiä -näytelmää, sain kuulla epämiellyttäviä uutisia. Sellaisia, joissa sympatiapisteet olivat kertojan puolella. Kuulin tarinan siitä, millaista on joutua puolison järjettömän vihan kohteeksi. Tarinaa en enempää tässä avaa, mutta enpä olisi arvannut, että teatterin penkissä katson samanlaista esitystä. Esitystä, joka ei missään tapauksessa ole sellainen, jonka voisi tuosta noin vain sivuuttaa, vaan esitys, jonka arvo nousee siinä, että tällainen asia on nostettu esille.

Anna-Leena Sipilä ja Jukka Peltola

Keski-Uudenmaan teatteri: Tarpeettomia ihmisiä

Kuva © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy

Kari (Jukka Peltola) on irtisanottu töistä. Mies on allapäin, eikä voi ymmärtää, kuinka hänet on voitu potkia pihalle. Karin vaimo Tuula (Anna-Leena Sipilä) yrittää luoda kotiin positiivista ilmapiiriä ja olla hellä ja ymmärtäväinen miestään kohtaan. Mikään ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi. Miksi Tuulan paras kaveri on Petri (Jari Vainionkukka)? Onko näillä jotain muutakin tekemistä keskenään kuin pelkkä ystävyys? Petri puolestaan on revennyt liian moneen paikkaan, eikä tunnu enää saavan otetta mistään. Vaimo on lentoemäntä, eikä häntä paljon kotona näy. Kaiken lisäksi Tuulan työkaveri Sonja (Elina Varjomäki) astelee Petrin elämään. Voiko mikään mennä enää pahemmin pieleen? Kyllä voi, kun Petri kuulee Sonjalta Karin ja Tuulan vaietusta salaisuudesta.

Tällaisen näytelmän nähtyään on pakko miettiä, millaisen tunneskaalan näyttelijät joutuvat käymään läpi esityksen aikana. Jukka Peltolan ahdistuneisuus paistaa miehestä läpi. Hänen raivohulluus tuntuu olevan ylitsepääsemätöntä., eikä vastapuolella ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa vastaan se, mitä tulee tai paeta kauaksi ja nopeasti. Näytelmän alussa mietin, miksi Anna-Leena Sipilä tuntui olevan jollain tavoin ylipirteä. Myöhemmin käsitin, että se oli perheen sisällä käytävää näytelmää. Minä olen ihana, olethan sinäkin ihana minulle. Käsittämättömän taidokasta peliä. Myöhemmin Sipilän rooli muuttui pelkäksi pelokkaaksi raamiksi ylipirteästä itsestään. Pelko oli käsinkosketeltavaa.

Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Keski-Uudenmaan teatteri: Tarpeettomia ihmisiä

Kuva © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy

Jari Vainionkukan rooli aluksi hieman nauratti, mutta mitä pidemmälle ilta kävi, sitä selvemmin näin miehessä oireita itsestäni. Liian paljon mielenkiintoisia juttuja ympärillä ja joka paikkaan pitäisi ehtiä. Tämän lisäksi pitäisi selviytyä työpäivistä. Katsojana minun oli hyvin helppo samaistua Petrin rooliin. Koska kaikesta tulee ähky, ei mitään saa lopulta aikaiseksi. Elina Varjomäen Sonja vaikutti olevan näytelmän rehellisin ja suorasukaisin henkilö. Vaikka oikeassa elämässä tällaiset ihmiset ovat rehellisesti sanottuna ärsyttäviä, en voinut olla pitämättä Sonjan tyylistä.

Tarpeettomia ihmisiä vaikuttaa hyvin realistiselta näytelmältä. Asioita ei kaunistella, eikä puolustella. Tilanteet Karin ja Tuulan avioliitossa saattavat kääntyä hetkessä kaaosmaisiksi ja pelkoa täynnä oleviksi kohtauksiksi. Ei tarvita kuin pieni sana tai lausahdus ja jokin niksahtaa Karin pääkopassa. Vaikka Tuula tekisi ja vannoisi mitä tahansa, ei Kari päästä irti ajatuksesta, joka on vallannut hänen mielensä.

Jari Vainionkukka, Elina Varjomäki, Anna-Leena Sipilä ja Jukka Peltola

Keski-Uudenmaan teatteri: Tarpeettomia ihmisiä

Kuva © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy

Käsiohjelmassa ohjaaja Seppo Halttunen on kirjoittanut osuvasti, että hän toivoo, ettei näytelmä jätä ketään välinpitämättömäksi. Ei taatusti jätä tai siinä tapauksessa katsoja on jollain tavoin poikkeava yksilö. Reko Lundánin käsikirjoitukseen perustuvalla näytelmällä on jo ikää, mutta aihe on edelleen ajankohtainen. Parisuhdeväkivalta on vaiettu salaisuus, josta ei uskalleta puhua. Uhriksi joutunut vaikenee, koska pelkää, että on jollain tavoin huono ja epäonnistunut ihminen, kun alistuu moiseen. Ei ole kuitenkaan helppoa ja yksinkertaista lähteä suhteesta, jossa kaikki on mennyt pieleen. Suhteen väkivaltainen osapuoli osaa kääntää asiat helposti positiiviseksi ja uskottavaksi. On myös pelko siitä, mitä muut ihmiset sanovat, jos ero tulee.

Tarpeettomia ihmisiä on näytelmä, joka kannattaa mennä katsomaan, jotta saisi edes jonkinlaisen kuvan siitä, millaisessa perhehelvetissä ihmiset saattavat elää. Näytelmän nähtyään täytyy myös muistaa kiittää, jos itsellä on kaikki hyvin.

Tarpeettomia ihmisiä sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa torstaina 10.10.2019.

Rooleissa: Jukka Peltola, Anna-Leena Sipilä, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Käsikirjoitus Tarpeettomia ihmisiä: Reko Lundán

Ohjaus: Seppo Halttunen

Musiikki: Jussi Hongisto

Lavastus: Seppo Halttunen, Kasper Kaijanen, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Puvustus: Sinikka Zannoni

Äänisuunnittelu: Saku Tamminen ja Kalle Tahkolahti

Valot ja grafiikka: Kalle Tahkolahti

Tekniikka: Iain MacIntosh

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Ronja Ryövärintytär

Olin odottavalla kannalla, kun suuntasin kohti Järvenpää-taloa. Vihdoinkin näkisin, millaisen esityksen Järvenpään teatteri oli saanut aikaiseksi Astrid Lindgrenin kirjaan pohjautuvasta Ronja Ryövärintyttärestä. Koska lastenteatteria tulee sen verran harvoin nähtyä, on välillä kiva heittäytyä tarunomaiseen ja lapsekkaaseen olotilaan. Toisaalta Lindgrenin tarina on niin hieno, että siitä soisi monen aikuisenkin ottavan mallia.

Järvenpään teatteri: Ronja Ryövärintytär

Kuva © Olli Tamminen

Matiaksenlinnassa asuva Ronja (Lotta Enroth) on vanhempiensa Matiaksen (Vesa Kotaviita) ja Loviisan (Sanna Erdoğan) ainoa lapsi. Vaikka linnassa asuu myös Matiaksen ryövärijoukko, on tyttö saanut elää melkoisen suojattua elämää siihen asti, kunnes Matias lähettää tyttärensä Matiaksenmetsään. Metsä on täynnä vaaroja. Tähän asti ainoa vaarallinen paikka Ronjan elämässä on ollut Helvetinkuilu, joka on jakanut valtavan linnan kahteen osaan. Metsästä tulee Ronjan toinen elämä. Hän rakastaa metsän ääniä ja tuoksuja, mutta metsässä hän törmää näiden lisäksi outoihin olentoihin, joista pelottavimpia ovat syöjättäret. Metsässä Ronja tapaa myös pojan, Birkin (Severi Joukainen), joka on ryöväripäällikkö Borkan (Markus Peltola) poika. Tapaaminen ei ole ensimmäinen kerta. Lapset ovat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran kuilun partaalla. Metsässä heidän suhteensa kuitenkin muuttuu ystävyydeksi, joka ei tunne rajoja. Kuinka käy kahden riitelevän ryövärijoukon kanssa, kun lapset ovat ystävystyneet?

Ihastuin siihen, kuinka Ronja ja Birk oikeasti näyttivät lapsilta. Toki Lotta Enroth ja Severi Joukainen vielä nuoria ovatkin, mutta eivät sentään, niin nuoria, että olisivat lapsia. Pidin myös siitä, kuinka täysillä molemmat olivat rooleissaan kiinni. Ronjasta löytyi sekä vahvuutta että tyttömäistä olemusta. Birk puolestaan näytteli loistavasti varautunutta, kun Karhuluolalle tuli Ronjan läheisiä vierailulle. Kalju-Pietua näyttelevä Leena Laaksonen ilahdutti roolityöllään. Kalju-Pietun rooli on mehevä ja mielestäni Laaksonen oli saanut siihen hyvän otteen.

Järvenpään teatteri: Ronja Ryövärintytär

Kuva © Olli Tamminen

Esityksessä on useita riehakkaita kohtauksia. Yksi mieleenpainuva kohtaus oli Matiaksenlinnassa pidetyt pidot, joissa koko linnan porukka tanssi. Ronjan ja Loviisan viimeinen veto tanssilattialla oli hieno. Mutta se, mikä on ehdottomasti tämän näytelmän helmi, on kakkiaiset. Kyllähän te tiedätte kakkiaiset? Sellaiset pienet tyypit, jotka eivät tee mitään pahaa, mutta toisaalta eivät tunnu saavan muutenkaan mitään muuta aikaiseksi kuin rallatusta ja ihmettelyä. Kakkiaisten vetämä rap-biisi jäi soimaan korvaan koko illaksi. Näytelmän syöjättäret olivat pelottavia, mutta melkoisen säikähdyksen koin itsekin, kun männiäisjoukko lähti liikkeelle lähestulkoon jalkojeni juuresta.

Ohjaaja Essi Kaila on saanut pidettyä hienosti kiinni Lindgrenin sadusta. Näytelmä on uskollinen alkuperäiselle tarinalle, eikä turhia kikkailuja ole lähdetty hakemaan. Tykkäsin myös siitä, kuinka hyvin näyttelijät sopivat rooleihinsa. Näytelmän puvustus ja lavastus sopivat upeasti näytelmään. Skenografiasta lähteekin kiitokset Reija Steniukselle.

Järvenpään teatteri: Ronja Ryövärintytär

Kuva © Olli Tamminen

Ronja Ryövärintytär on tarina ystävyydestä ja itsenäistymisestä. Tässä on jotain hyvin ajankohtaista ja mietteliääksi laittavaa. Pitäisi oppia olemaan avoin ja uskaltautua hyppäämään uuteen ja erilaiseen ystävyyssuhteeseen, jos sellainen tulee tarjolle. Ystävyys voi todellakin tulla odottamattomalta suunnalta. Lasten itsenäistyminen on näytelmässä mukana myös. Joskus vanhempien on löysättävä ohjausnarujaan ja päästettävä lapset maailmalle. Tosin tarinan lapset mielestäni olivat oikeasti liian nuoria itsenäistymään, mutta saduissahan kaikki on sallittua.

Ronja Ryövärintytär on näytelmä, josta saattaa olla helppo aloittaa lapsen opettaminen teatteritaiteen rakastajaksi. Ihana satu, josta löytyy omituisia otuksia ja hieman jännitystä. Suositusikäraja näytelmälle on 6 vuotta. Nuorempia lapsia en näytelmää veisi katsomaan, koska näytelmässä saattaa olla lapselle pelottavia kohtauksia. Pakko muuten mainita sekin, että iltanäytökset alkavat jo klo 18.30, joka on hyvä, ettei ilta mene liian myöhäiseksi.

Järvenpään teatterin esittämä Ronja Ryövärintytär sain ensi-iltansa Järvenpää-talon Kellariteatterissa perjantaina 11.10.2019.

Rooleissa: Lotta Enroth, Severi Joukainen, Vesa Kotaviita, Sanna Erdoğan, Markus Peltola, Auli Aarniokoski, Päivi Käyhkö-Isomäki, Leena Laaksonen ja Satu Prittinen

Alkuperäisteos Ronja, Rövardotter (Ronja Ryövärintytär): Astrid Lindgren

Suomennos: Tuovi Paju

Dramatisointi: Annina Enckel

Ohjaus: Essi Kaila

Lavastus ja puvustus: Reija Stenius

Koreografia: Tuulia Hongisto

Valosuunnittelu: Jukka-Pekka Saastamoinen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Kolmen kimppa

Miltä kuulostaisi sellainen, että siippasi paras ystävä muuttaisi teille asumaan? Ei kivalta, koska kyllähän ihmisellä täytyy jokin yksityisyys olla ja oma tila. Joskus olosuhteet kuitenkin vaativat joustamista, kuten Helsingin Kaupunginteatterin esittämässä Kolmen kimpassa. Elämä ei aina ole yksinkertaista.

Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Pauli (Jarkko Niemi) ja Sofia (Elina Hietala) ovat asuneet muutaman kuukauden yhdessä. Tässä vaiheessa pitäisi vielä rakkauden kukoistaa ja suukkojen lennellä, mutta Paulin laita on toisin. Hän ei voi enää sietää Sofiaa, mutta ei pysty kertomaan sitä naiselle. Rakastunut Sofia haluaa edelleen suukotella ja olla liki miestä. Pauli saa kuitenkin idean. Hän pyytää parasta kaveriaan Martinia (Olli Rahkonen) muuttamaan heille siksi aikaa, että Sofia kyllästyy yhdessä asumiseen ja häipyy maisemista. Martin ei tietysti tällaiseen halua ryhtyä. Tilanteet kehittyvät kuitenkin yllättävään suuntaan, eikä aikaakaan, kun Martin asuu saman katon alla nuorenparin kanssa.

Jo ensi-illassa tunsi sen, kuinka hyvin näyttelijät pelasivat yhteen. Kukaan ei näytellyt yli muiden, eikä yrittänyt saada itselleen suurempaa tilaa näyttämöltä. Jarkko Niemi on oikeastaan uskomaton sika Paulin roolissa. Mies on niin omaa itseään ja kärsimystään täynnä, ettei kuuntele yhtään, mitä muut sanovat. Elina Hietala vetää kauniin ja sympaattisen Sofian rooliin juuri sillä tavoin, että häneen luulisi kaikkien miesten rakastuvan. Martinin roolissa oleva Olli Rahkonen puolestaan on jollain tavoin ihana. Mies tuntuu olevan hieman hukassa, eikä aina tiedä, kuinka päin olisi, koska ei halua toimia vastoin omia periaatteitaan. Täytyy kiittää ohjaaja Liisa Mustosta, kuinka erinomaisesti hän on saanut paletin pelaamaan.

Elina Hietala ja Jarkko Niemi

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Studio Pasilan näyttämö on taitavasti lavastettu kodiksi. Kiitos lavastuksesta vastaavalle Tellervo Syrjäkarille. Kiinnitin jo ennen esitystä huomiota kierreportaisiin, jotka veivät mahtavan kirjahyllyn äärelle. Portaita käytettiinkin ahkerasti näytelmän edetessä. Välillä jo huimasi, kuinka hyvä kunto näyttelijöillä pitää olla, että pystyvät juoksemaan hengästymättä edestakaisin portaita. Oma kunto ei kestäisi. Portaissa käytiin myös yksi mehevä kohtaus, jossa valojen hienolla käytöllä luotiin oikea tunnelma. Valosuunnittelun takana on Teppo Saarinen. Pienenä, mutta sitäkin tehokkaampana yksityiskohtana on mainittava kädessä särkyvät juomalasit. Sellaiset voisi olla aika hauska juttu välillä itsellekin.

Teatteriin mennessä olin jokseenkin vakuuttunut, että kyseessä olisi hyvin tavanomainen komedia, mutta voi kuinka yllätyinkään. Kolmen kimppa on ratkiriemukas ja ehkä hieman erilainenkin komedia. Ollaan periaatteessa vakavien asioiden äärellä, mutta yksi pieni väärinymmärrys saattaa luoda katsojalle hillittömän hilpeitä hetkiä. Nauraa sai vedet silmissä. Nautin tällaisten esitysten katsomisesta. Pari tuntia ja aivot voi heittää totaalisesti narikkaan. Esityksen jälkeen on rentoutunut olo, kun on nauranut oikein kunnolla. Kyseessä on siis kunnon nauruterapia.

Olli Rahkonen ja Jarkko Niemi

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Kolmen kimppa on esitys, jota suosittelen lämpimästi kaikille vähemmän teatterissa vieraileville. Näytelmää on helppo katsoa. Antaa vain näyttelijöiden viedä mukanaan. Tämä muuten on myös näytelmä, joka sopii kaveriporukoille.

Kolmen kimppa sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa torstaina 12.9.2019.

Rooleissa: Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen

Käsikirjoitus Une semaine… pas plus (Kolmen kimppa): Clément Michel

Suomennos: Reita Lounatvuori

Ohjaus: Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut: Tellervo Syrjäkari

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Maura Korhonen

Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.