Emma Puikkonen: Musta peili

 

Joulukuussa pääsimme vielä Bloggariklubille teatterin ja jouluglögien merkeissä. Nythän on taas kaikin puolin hiljaista teatterisaralla, mutta onneksi aina voi lukea. Bloggariklubilta saimme mukaamme yllätyspaketit. Minun paketistani löytyi Emma Puikkosen Musta peili (WSOY, 2021). Tartuin kirjaan mielenkiinnolla, koska aiemmin lukemani Puikkosen Lupaus oli varsin mielenkiintoinen ja ajassa kiinni oleva romaani. 

Kolme erilaista naista ja musta kulta. Aikakaudet vain vaihtuvat. Ida Tarbell (1857-1944) on 1860-luvulla lapsi, joka sotkee itsensä öljyyn. Öljyä on joka paikassa. Rousevillen asukkaat saavat elantonsa öljystä ja rikastuvat, mutta onnettomuuksiakin tapahtuu. Aikuisena Ida haluaa tuoda kaikkien tietoisuuteen öljymaailman karkeudet. Hän alkaa kirjoittaa artikkelisarjaa The History of The Standard Oil Company, jossa hän tuo ilmi John D. Rockefellerin öljybisnesmonopolin laajenemiseen liittyvät räikeät epäkohdat. 

Vuonna 1973 Lotte Teer on lapsi, jonka äiti on seonnut. Öljykriisi on aiheuttanut sen, ettei Hollannissa saa sunnuntaisin autoilla. Lotte lähtee etsimään siskoaan moottoritieltä, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet piknikille. Vuosia myöhemmin Lotte työskentelee monikansallisen Shellin palveluksessa. Loten tehtävä on saada kaikki öljybisnekset näyttämään vihreiltä ja luontoa kunnioittavilta. 

Astrid Fuglesang on lapsena haaveillut öljynporauslautoista, kunnes jossain vaiheessa saa herätyksen. Öljynporaus on lopetettava kertaheitolla, koska maapallon ilmasto ei kestä tällaista rasitusta. Maapallo on tuhoutumassa. Astrid on nainen, joka kulkee omia polkujaan. Hän tunkeutuu öljynporauslautalle sabotoidakseen sen toimintaa ja näyttääkseen koko maailmalle, kuinka yksikin ihminen voi tehdä jotain. 

Ida Tarbell on siis aivan oikeasti historiallinen henkilö, jonka Puikkonen on tuonut hienolla tavalla mukaan romaaniinsa. Pidin erityisen paljon siitä, millaisen lapsuudenkuvan Puikkonen on Idalle kirjoittanut. Loten aikuiselämän kuvaus vaikutti siltä, etten itse kestäisi sellaista ollenkaan. Matkoja ympäri maailmaa. Hienoakin hienompia hotelleja ja pilvenpiirtäjiä. Seminaareja ja kauniita sanoja. Uuvuttaa pelkkä ajatuskin. Astridin ajatusmaailma sen sijaan ärsytti todella paljon. Ihan oikeasti. Tiedän, että ilmastokriisi on olemassa, mutta en vain pidä tuollaisista aktivisteista, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa. Sotii minun ajatusmaailmaani vastaan. Mustassa peilissä naisten elämät sivuavat toisiaan. Tällainen on mielestäni aina taitavan kirjailijan työn tulosta. Kuin huomaamatta ihmiset kohtaavat. Se jättää aina jäljen. 

Kirjan teemana on ilman muuta öljymaailman tuoma ilmastokriisi. Myös Lupauksessa käsiteltiin ilmastokriisiä. Puikkonen ei saarnaa, mutta hän herättää tarinoillaan paljon ajatuksia. Kuinka itse voisin toimia toisin? Auttaako se, että biojätteistäni tehdään biopolttoainetta, jotta autot voisivat liikkua? Entä onko muovijätteiden kierrättämisestä hyötyä? Kiltisti niitä kierrätän, koska taloyhtiön jätehuoneessa on muovijätteille oma astiansa. 

Hollannin autoton sunnuntai sai myös ajatusnystyrät liikkeelle. Aloin miettiä, voisiko tuollainen toimia tänä päivänä. Voisi olla mielenkiintoista, jos vain hälytysajoneuvot saisivat ajoluvan sunnuntaille. Toisaalta sähköautot voisivat myös olla liikenteessä, ellei siitä nousisi kauhea kohu, jossa ihmisiä eriarvoistetaan. Uskon, että yksi autoton päivä viikossa tai edes kerran kuukaudessa vähentäisi hiilidioksidipäästöjä. Tosin tästä syntyisi aivan kauhea soppa, koska kaikki ihmiset eivät vain pysty elämään ilman autoa. Ei edes yhtä päivää viikossa tai kuukaudessa. 

Vaikka ei jaksaisi ajatella ilmastokriisiä, kannattaa Emma Puikkosen Musta peili kuitenkin lukea. Kirjan henkilöhahmot ovat jokainen omanlaisensa, ja mikä parasta Puikkosen teksti on soljuvaa ja tarinan loppu on jollain tavoin kaikessa karmeudessaan hyvin kaunis. 

Lämmin kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille hienosta kirjasta.

 

Suvi Vaarla: Westend

 

Vuosi lähestyy loppuaan ja postaamattomien kirjapinoa on vielä melkoisesti jäljellä. Saas nähdä, jääkö jokin postaamatta vai tapahtuuko ihme ruudun tällä puolella. Suvi Vaarlan Westend (WSOY, 2019) oli lukupiirikirjana jo aiemmin syksyllä, mutta kun ihminen on saamaton, niin ei postaukset valmistu. 

Elina elää lapsuuden kultaisia vuosia 1980-luvulla. Hänen elämässään kaikki on täydellistä. Päällisin puolin mukavat vanhemmat, uusi mahtava asunto Westendistä ja uusi, maailman paras ystävä Sandra, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Eletään nousukautta. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Mistään ei ole puutetta. Isä ostaa muskeliveneen, jonka kyytiin hyppää usein myös Sandran perhe. Sandran isä Kai vaikuttaa olevan tarkkanäköinen, eikä ole aivan niin sinisilmäinen kuin Elinan isä. 

Mutta mitä käy, kun maan talous romahtaa 1990-luvun alussa? Elinan perheessä eletään tukalia aikoja. Posti kantaa laskuja, jotka päätyvät Elinan isän työpöydälle avaamattomina. Pankki perää omiaan, mutta mistä maksaa, jos rahaa ei ole. Seuraa muutto vuokra-asuntoon, jossa isä vajoaa entistä syvempään ahdinkoon. Äiti sen sijaan yrittää toimia. Entä mitä käy Elinan ja Sandran ystävyydelle? 

Lukupiiri kuvaili kirjaa helppo- ja nopealukuiseksi, ja sitä se todellakin on. Suvi Vaarla kuvaa asioita selkeästi. Lukijan ei tarvitse miettiä lukemaansa, vaan antaa vain sanojen soljua mieleensä. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, kuinka kirjan tarina oli osittain läkähdyttävää luettelointia parista vuosikymmenestä. Toisaalta oli viihdyttävää ja mielenkiintoista lukea tapojen syntymisestä. Yksi tällainen oli naisten viininjuonti. 

Westend tarjoaa loistavasti kuvattua nousukautta ja lamaa. Lukupiirin nuorinta osallistujaa lukuun ottamatta kaikki tunnistivat aikakauden kuvaukset. Nuorimmalle lukupiiriläiselle laman kuvaukset toivat uuttakin tietoa. Nousukauden ja laman kuvaukset synnyttivät melkoista keskustelua. Nousukauden vastuuttomat lainan tarjoamiset ilman takeita. Kirjassa onkin kuvattu hyvin hillitön rahankäyttö. Lainojen takaukset laittoivat monet sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet katkolle, kun lainoja ei pystyttykään lyhentämään suunnitelmien mukaisesti. 1980-luvulla työpaikan sai suunnilleen mistä tahansa ilman koulutusta. Työ tekijäänsä opettaa taisi olla vuosikymmenen slogan. Lamavuosina 1990-luvulla sen sijaan ei työtä enää saanut kuin suhteilla. 

Westendissä Elinan perhe oli nousukkaita. Varakkuus ei ollut perittyä. Vaikka he nousukaudella Westendissä asuivatkin, olivat he siitä huolimatta hieman alemmassa kastissa kuin niin sanottujen rikkaiden sukujen vesat. Ei sitä suoraan sanottu, mutta asia tuli hyvin esiin monessa paikassa. Laman myötä loppuivat myös suhteet rikkaisiin perheisiin. 

Itse aloitin varsinaisen työurani vuonna 1990 lokakuussa. Joulukuussa Suomi oli jo syöksynyt osittain lamaan. Koska olin viimeiseksi palkattu työpaikalleni, oli äitini varma, että saan ensimmäisenä lähtöpassit. En saanut, mutta tämä on luonut sellaisen varjon työuralleni, etten ole ikinä luottanut siihen, että saisin työpaikkani pitää. Hakiessani ammattikorkeakoulun tradenomikoulutukseen, oli pääsykokeiden ennakkomateriaalina artikkeli eri sukupolvien käyttäytymisestä työelämässä. Artikkelin kuvaama X-sukupolven tuntema epävarmuus työpaikan vakituisuudesta oli kuin kuvaus elämästäni. Siitä huolimatta X-sukupolven edustajilla on yleensä hyvin pitkiä työsuhteita. Tämänkin allekirjoitan. Ensimmäinen vakituinen työsuhteeni kesti 17,5 vuotta. Toista vakituista työsuhdetta on tätä kirjoittaessa jatkunut 12,5 vuotta. 1990-luvun lama todellakin jätti jälkensä, joten en yhtään ihmettele, että Elinakin kantoi laman taakkaa mukanaan, vaikka toki hänen elämässään oli paljon muutakin ikävää.

 

Älä koskaan häpeä rehellistä työtä. Älä tee työtä työn vuoksi vaan tavoitteiden vuoksi. Aseta itsellesi jokin tavoite, kirjoita se ylös, katso vuoden kuluttua miten olet onnistunut siinä. Jokainen tarvitsee elämässään yhden tavoitteen, joka on muita suurempi. (s. 163)

 

Suvi Vaarla oli vuosi sitten Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Hän kertoi, että hänelle on tärkeää kielen rytmi. Kielen täytyy soljua eteenpäin. Vaarla kertoi myös, että hän halusi kirjoittaa 1990-luvun lamasta, koska siitä ei ole paljon kirjoitettu. Kirjailijan mielestä oli myös helpompi kirjoittaa lapsen näkökulmasta. Työelämästä oli vaikea kirjoittaa. 

Kirjan kansien suunnittelun takana on Maria Ahonen. Kansikuva on todella osuva. Nostokurkia ja helposti rikkoutuvia saippuakuplia. Kukin voi arvata, mitä tämä symbolisoi. 

Suvi Vaarlan Westend tarjoaa mikrohistoriaa pienen ihmisen näkökulmasta. Kirja kannattaa lukea, jos on elänyt 1980-luvun nousukauden ja 1990-luvun laman. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

Kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille kirjasta.

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Joskus on hetkiä, jolloin et haluaisi irrottaa otetta kirjasta. Tänään oli sellainen, kun luin viimeiset sivut elokuvaohjaaja Saara Cantellin esikoisromaanista Kesken jääneet hetket (Tammi, 2020). Kuinka onnekas olenkaan, kun saan lukea tällaisia tarinoita. 

Lapsen nostellessa yksittäisiä valokuvia valokuvalaatikosta Virva alkaa muistella elettyä elämäänsä. Tarinat ovat yksittäisiä, mutta vähitellen niistä koostuu kokonaisuus. Kokonaisuus, jollainen Virvan elämä on ollut. Kati ja Jonde ovat olleet Virvan parhaimmat ystävät yläasteelta lähtien. Tytöt ovat kasvaneet yhdessä läpi nuoruuden aikuisiksi naisiksi. Naisiksi, joilla jokaisella on omat hienot piirteensä ja vahvuutensa. Ystävä on aina ollut lähellä, jos toinen on tarvinnut olkapäätä. 

Ja olkapäätä Virva on tarvinnut. Virva lähti ulkomaille töihin, jotta saisi karistettua harteiltaan rakastettunsa, jota ei ikinä saisi itselleen. Kaksi vuotta maailmalla oltuaan Virva saa puhelun, joka syöksee hänet takaisin Suomeen. Salla, Virvan sisko, on kuollut. Koko maailma tuntuu kaatuvan päälle. Sallan entinen mies Make on muuttamassa ulkomaille uuden perheensä kanssa, eivätkä he halua ottaa vaivoikseen Oonaa ja Dania. Lapsia, joiden isä Make kuitenkin on. Mihin lapset joutuvat, kun äitikin on kuollut? Luonnollisin valinta on loppujen lopuksi Virva. Virva, joka huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä sellaista elämää, josta hänellä ei ole muuta kokemusta kuin mitä tätivuodet ovat opettaneet. 

Aivan uskomattoman hieno kirja. Vaikka kirja ei välttämättä aina etene kronologisesti, se ei haittaa. Kirjan tarinat tai ehkä paremminkin muistot rakentuvat lukijalle siten, että lukijan on helppo yhdistellä palasista kuva elämästä, jollaisen Virva on elänyt. Kirja on tosiaan kirjoitettu siten, että erilliset luvut ovat kuin katsoisi valokuvaa, josta muistot alkavat kumpuilla mieleen. Mahtavasti toteutettu rakenne. 

Kirjassa jätetään paljon myös lukijan mielikuvituksen varaan. Usein kyse on valinnasta, entä jos olisin valinnut tällaisen tien, kuinka elämäni olisi rakentunut. Kysymyksiä, joita meistä jokainen varmasti silloin tällöin heittelee itselleen. Olisiko elämäni ollut helpompi, mutta ehkä sisällöltään köyhempi. Toisaalta olisi se voinut olla jotain aivan muutakin. Elämä on valintoja täynnä. Minua kismitti Sallan miesvalinta. Oi, kuinka ihanaa olisi ollut, jos hän olisi valinnut Santerin, joka tuntui olevan täydellinen mies hänelle. Tosin sitten ei olisi ollut Oonaa, eikä Dania. Myös Virvan elämästä olisi tullut täysin erilainen. 

Romaanissa oli muutama sivu, jotka minua ärsyttivät, mutta niin ne ärsyttivät myös Virvaa. Virva oli kirjoittanut päiväkirjaansa muistiin tekstiviestikeskustelut, joita oli käynyt rakkaansa kanssa. Niin siirappia, niin siirappia. Onneksi äitelät kirjoitukset kumottiin tarinassakin. Muuten tästä olisi tullut iso miinus muuten niin hienolle kirjalle. 

Saara Cantell vieraili helmikuussa Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan, joka on ollut tekeillä kymmenkunta vuotta. Idea kirjan julkaisemisesta lähti ystävän suosituksesta. Kysyttäessä, kuinka kirjan kirjoittaminen eroaa elokuvien ohjaamisesta, Cantell kertoi, että romaaniin kuuluu ajatusten ja sisäisen maailman kuvaaminen. Hän myös kertoi, kuinka Sallan kuolema murtaa asetelman iso- ja pikkusiskosta. Virvahan oli kolme vuotta nuorempana saanut aina olla se, joka kuuntelee ja ottaa opit vastaan vanhemmalta siskoltaan. Kirjan muistot saattavat olla myös valemuistoja, jos muistot ovat virheellisiä ja hataria. Cantellia on kiehtonut myös valinnat ja vastuu, jotka molemmat tulevat hyvin esiin romaanissa. 

Saara Cantell kirjoittaa kauniisti. Maalailee kuvia ja näkyjä lukijan ihailtavaksi. On kirjassa myös rumuutta ja kauheutta. Kirjaa siivittää haikeus ja ehkä jonkin kaltainen alakuloisuus. Kirja on kuitenkin hyvin elämänmakuinen. Kesken jääneet hetket on kirja sisaruudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Tämä on kirja, johon kannattaa tarttua.

 

Iso kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille, jotka toitte minun tietoisuuteeni tämän upean kirjan.

 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Olen kiitollinen siitä, kuinka hienon Bloggariklubi-illan ehdimme viettää juuri ennen koronakuplan puhkeamista. Nyt on aikaa muistella ihania hetkiä ja kulttuurinautintoja sekä lukea kirjoja. Kevään viimeiseksi jääneellä Bloggariklubilla oli Laura Lähteenmäki kertomassa uutuusromaanistaan Sitten alkoi sade (WSOY, 2020), joka oli vastikään ilmestynyt helmikuussa.

Paula on kuudenkympin kieppeillä oleva terapeutti, jonka elämä on hiljaista, mutta ei kuitenkaan yksinäistä. Paula on aina tuntenut viihtyvänsä yksin. Hänellä oli vuosikausia ystävä, jonka kanssa hän tunsi todellista sielujen sympatiaa, mutta välit ystävään ovat katkenneet täysin. Paulan aviomies on kuollut. Tytär Elina on eronnut maailman parhaimmasta vävystä Kasperista. Välillä tytär raahaa lapset mummolaan hoitoon ja ilkeilee äidin kysymyksille. Naapuriin on muuttanut uusi asukas, Sonja. Voisiko hänen kanssaan ystävystyä?

Afrikkalainen Ojó on käynyt läpi vaarallisen ja pitkän matkan. Hänen äitinsä on lähettänyt hänet pikkusiskojen ja naapurin nuoren miehen kanssa matkalle turvallisempaan paikkaan. Pikkusiskojen matka päättyi alkutekijöihin rajamuodollisuuksiin. Ojó on päätynyt turistikohteeseen Espanjaan. Hän on rahaton ja koditon. Lisähuolia tuo raskaus. Espanjassa hän tapaa Eevan, joka ottaa Ojón luoksensa asumaan. Vanhan ja nuoren naisen välille syntyy ystävyyssuhde, jossa vaikeista asioista ei puhuta.

Henkilönä Paula vaikuttaa hyvin tavalliselta suomalaiselta naiselta. Hän ei pidä meteliä itsestään, eikä halua tuppautua kenenkään vaivoiksi. Työssään Paula on varmasti hyvä, vaikka onkin alkanut ajatella, ettei enää keskity tarpeeksi työhönsä. Ojó tulee Nigeriasta, vaikka sitä ei kirjassa suoraan sanottukaan, mutta vihreävalkoinen lipun väri kerrottiin sekä nuorten tyttöjen sieppaukset. Lisäksi Bloggariklubilla Laura Lähteenmäki kertoi, että oli tehnyt taustatyötä nigerialaisen Ojón tarinan eteen. Ojó olisi kuin kuka tahansa nuori tyttö, jos ei olisi joutunut tekemään pitkää pakomatkaansa. Hän muistelee lämpimästi kotimaahansa jääneitä sukulaisia sekä tavallisia arkisia asioita, jotka vaikuttavat olevan kuin jonkun toisen elämästä.

Aluksi olin hieman hämmentynyt, kuinka kaksi täysin erilaista maailmaa on asetettu vieretysten kirjan päätarinoiksi. Vähitellen tarinat alkavat yhdistyä ja monet asiat saavat selityksen. Tarinat ovat tasapainossa keskenään. Eteneminen on rauhallista ja levollista, vaikka Ojón tarina olikin toisinaan melko rankkaa luettavaa. Hankalia asioita tapahtuu, eivätkä ratkaisut ole välttämättä helppoja, mutta asioilla on tapana järjestyä.

Kirjan yksi teema on ystävyys. Ystävyys voi olla yllättävää, ja se voi tulla täysin odottamattomalta suunnalta. Ystävyys on myös sitä, että voidaan luottaa toisiinsa ja jakaa ilot sekä surut. Näiden lisäksi ystävyys osaa satuttaa, jolloin mietittäväksi jää, kannattaako ystävyyttä vaalia vai kuinka edetään jatkossa. Toinen kantava teema on perhesuhteet. Ojón perhe on naiselle rakas, vaikka hän ei voikaan soittaa heille ja kertoa, kuinka on käynyt. Paulan perhesuhteet ovat kimurantit. Voiko hän enää olla entiseen vävyynsä yhteydessä? Entä kuinka pitää suhtautua Elinan uuteen miesystävään?

Bloggariklubilla Laura Lähteenmäki kertoi, että kirjassa löytyy ajatuksia siitä, kuinka lähelle ihminen päästää toisen ihmisen ja toisaalta, kuinka etäällä pitää olla. Kirjan aihe oli kummunnut siitä, kuinka lähipiirissä moni on eronnut, ja millainen on sivussa olijan rooli. Lähteenmäki mainitsi myös sen, että kirjassa tarinoiden päähenkilöt ovat muiden armoilla, ja kuinka ottaa oman aikansa päästä eteenpäin.

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade on hienoa kotimaista kaunokirjallisuutta. Tarinaa ystävyydestä, perhesuhteista ja elämästä ylipäätään.

Kiitos kustantajalle ja kirjailijalle kirjasta ja Bloggariklubille hienosta illasta.

Tiina Laitila Kälvemark: H2O

Koronauutiset ovat saaneet aikaan sen, että olen täysin lamaantunut, mitä tulee blogin suhteen. Pöydällä on vino pino kirjoja odottamassa postausta, mutta mitään en saa aikaiseksi. Ehkä ensi viikolla kuitenkin yritän pelastaa tilanteen, koska huomenna alkaa talviloma. Kerrankin muuten loma, jolloin ei oikeasti tarvitse olla koko ajan tekemässä jotain aktiviteettia. Mutta mennään aiheeseen. Ennen kuin koronavirus alkoi jyllätä Suomessa oikein toden teholla, sain Bloggariklubilla kuulla Tiina Laitila Kälvemarkin kertovan uudesta kirjastaan H₂O (WSOY, 2020). Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, joten pitihän se myös hetimiten lukea.

Hester on kolmekymppinen nainen, jonka lääkärinopinnot takkuavat. Päällisin puolin hän on aivan kuin kuka tahansa meistä, mutta hänen päänsä sisällä käy jatkuva myllerrys. Siellä asuvat myös Hani, Ofelia ja Hanna P. Jokaisella heistä on oma persoonansa, omat mielipiteensä ja omat vahvuutensa sekä heikkoutensa. Hester kärsii monipersoonahäiriöstä. Veteen upottautuminen saa muut persoonat vaikenemaan, joten Hesterin on päästävä päivittäin sukeltamaan tai ainakin upottamaan päänsä veden alle.

Hesterin isäpuoli Jacek on vakavasti sairaana, eikä kuolema ole kaukana. Tämä aiheuttaa sen, että Hester alkaa muistaa, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten uudenvuodenyönä. Ennen kuin Jacek kuolee, haluaa Hester vielä selvittää, mitä isäpuoli tapahtumista muistaa. Tämä aikaansaa sellaisen vyöryn, että Hester ottaa asian puheeksi muidenkin läheistensä kanssa. Ongelmana lienee vain se, ettei kukaan halua muistella kyseistä iltaa tai ei yksinkertaisesti muista siitä mitään.

Uskomatonta, kuinka hienosti Laitila Kälvemark on kuvannut Hesteriä ja hänen eri persooniansa. Hani on kujeileva ja aina valmiina uuteen seikkailuun. Tämä aiheuttaa Hesterille päänvaivaa, koska toisinaan voi herätä oudoissa paikoissa tuiki tuntemattoman henkilön vierestä. Ofelia puolestaan on varsinainen pilkunviilaaja. Hän muistaa kaiken lukemansa. Kaoottista tilaa hän pakenee järjestelemällä kynät pituus- ja värijärjestyksiin. Viivoittimella mitataan, että pöydän kattaus on täydellisen symmetrinen. Sanomattakin on selvää, että hän vihaa Hania. Hanna P on salaperäisin persoona, mutta samalla vaarallisin. Nukkuvaa karhua ei kannata herättää.

Jos Hesterin sivupersoonat ovat hyvin kuvattuja, niin sitä ovat myös muut henkilöhahmot. Hesterin äiti on aina ollut hipahtavan boheemi. Hän rakastaa horoskooppeja ja uskoo Tarot-korttien tuomiin sanomiin. Hesterin äidin ja isän suhteessa on polyamoria kukoistanut. Hester on joutunut lapsena näkemään vaikka mitä, koska hänen äitinsä mielestä lapsen on opittava, että on kaikenlaista seksuaalisuutta. Hesterin äidinäiti eli mummo puolestaan on ollut jotain aivan muuta kuin tyttärensä. Hän on ollut arvostettu lääkäri, joka ei ole sietänyt minkäänlaista kurittomuutta.

Kaikki tuntevat kaavan H₂O. Vesi. Elämän eliksiiri. Kirjassa tälle kaavalle tulee monta merkitystä. Vesi on Hesterille vapauttava elementti, mutta se on myös pelottava. Hester pelkää vedenpaisumusta ja sitä, että kaupungin suojamuurit murtuvat. Lapsuudessa on asioita, jotka ovat johtaneet siihen, että vesi on Hesterille pelottava asia. Pyhäkoulussa nähty elokuva Nooan arkista, vedenpaisumuksesta ja siitä, kuinka Jumala pesee ihmiskunnan synneistä sekä uutisointi tsunamista ovat luoneet lapsen herkkään mieleen ajatuksen pelottavasta elementistä. Vedellä on myös monta eri olomuotoa: kiinteä, neste ja kaasu. H₂O:lla on myös muu merkitys kirjan kannalta. Hani, Hester ja Ofelia.

Tiina Laitila Kälvemarki kertoi Bloggariklubilla kirjastaan, että häntä kiehtoi ajatus siitä, että ihmisen sisällä on monta eri ihmistä. Vedellä on kirjassa suuri merkitys ja sen kaksijakoisuus ja olomuodot myös kiinnostivat kirjailijaa. Kirjan henkilöistä Laitila Kälvemark kertoi, että kyseessä on eripurainen perhe, jossa henkilöillä on erilaiset käsitykset, mitä on tapahtunut. Jacekin sairasvuoteen äärellä Hester on oikealla hetkellä herkistyneenä, jolloin hän ei voi enää kiertää asioita, vaan hänen on otettava selvää itsestään sekä siitä, mitä oikeasti tapahtui uudenvuodenyönä kaksikymmentä vuotta sitten. Oman elämänsä näkee uudessa valossa, kun jotain suurta tai kamalaa tapahtuu.

Tiina Laitila Kälvemarkin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Nyt kun kirjastot ovat suljettuina, tätä kannattaa metsästää äänikirjana tai E-kirjana. H₂O on upeasti kirjoitettu kirja traagisesta tarinasta ja sairaudesta, mutta se on myös kirja, jossa mietitään ilmastonmuutosta.

-Nähdään Hestersson. Ja muista, että jos sukeltaa tarpeeksi syvälle, ei pintaan noustessaan ole enää sama. (s. 218)

Kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain. Kiitos myös Bloggariklubille ja Tiina Laitila Kälvemarkille hienosta tilaisuudesta.

Teatterissa: Ilmasilta

Ilmasillan esittelytekstit eivät välttämättä herättäneet sellaista kiinnostusta, että olisin halunnut näytelmän nähdä. Onneksi kuitenkin ohjaaja Saana Lavaste kävi kertomassa näytelmästä Bloggariklubilla, jonka jälkeen näimme esityksen ennakkonäytöksessä. Ilmasilta on uskomattoman monikerroksinen näytelmä, jonka jälkeen pää on täynnä kysymyksiä ja ajatuksia.

Pirjo Luoma-aho

Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)

Kuva © Katri Naukkarinen

On äiti, poika ja tytär. Kaikki asuvat omillaan, eikä heillä tunnu olevan aikaa toistensa murheille. Soitellaan, mutta kiirettä ja välinpitämättömyyttä on ilmassa. On heillä kuitenkin paljon yhteistä. He kaikki haluavat konkreettisesti auttaa hädässä olevia ihmispoloja. Äiti (Pirjo Luoma-aho) on selvästi yksinäinen. Hän istuu sohvalla ja vaihtelee televisiokanavia. Kaikilta kanavilta tulee uutisia katastrofeista ja sodista. Nainen tuskailee myös sateistaa ilmaa, ja tulee oivaltaneeksi, että pakolaiskeskuksen katto vuotaa. Hänen on tehtävä asialle jotain, ja ylipäätään hänen on autettava ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa. Poika (Pyry Nikkilä) on taitava kirurgi. Hän lähtee kriisialueille pelastamaan ihmishenkiä, vaikka oikeasti hänen pitäisi ensisijaisesti saada oma päänuppinsa kuntoon. Tytär (Alina Tomnikov) on entinen jalkapallotähti, joka lähetetään avustusjärjestön toimesta pakolaisleirille. Hänen pitäisi luoda pakolaisleirillä hyvää, mutta kauhukseen hän huomaa, ettei ymmärrä mitään ja virheitä syntyy.

Näytelmässä on luotu hienosti roolit, jotka kuvastavat roolihenkilön henkistä ikää. Pirjo Luoma-ahon perheen äidin roolissa kuvastuu vuosien tuoma viisaus ja varmuus. Hän vaikuttaa hyvin tasapainoiselta, vaikka lapset kohtelevatkin häntä kaltoin. Pyry Nikkilän pojan rooli on puolestaan kiireinen ja ahdistunut. Poika haluaisi auttaa kaikkia, mutta rahkeet eivät riitä. Alina Tomnikovin näyttelemä tytär puolestaan vaikuttaa hyvin haavoittuvalta ja pelokkaalta. Aivan kuin tytär olisi pelkkää suurta kysymysmerkkiä. Upeaa heittäytymistä koko triolta.

Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)

Kuva © Katri Naukkarinen

Saana Lavaste kertoi, että näytelmä pitää sisällään äidin, pojan ja tyttären muotokuvat, ja näin asia onkin. Jokainen näyttelijä on vuorollaan pääosassa, jolloin muut kaksi näyttelijää näyttelevät näytelmän sivurooleja. Erityismaininta pitää antaa pojan muotokuvassa olevalle rumpupatteristolle, joka toimii leikkaussalina tai toisinaan synnytyssalina. Poika vetelee rumpusooloja ja hoitajat ojentelevat hänelle instrumentteja. Välillä pääsee myös harjoittelija puikkoihin. Riemastuttavaa, mutta silti ahdistavaa.

Lavastuksen ja videosuunnittelun takana on ollut Sampo Pyhälä. Nämä pelaavat hienosti yhteen. Lavastus on melko raju. Näyttämö on puolillaan ryysyjä. Välillä epämääräiset lakanat toimivat verhona ja tuovat ankeaa ja ehkä julmaakin tunnelmaa näytelmään. Videokuvissa nähdään esimerkiksi pakolaisleirin telttameri. Erityisen paljon pidin siitä, kuinka sadekeli oli toteutettu. Tuli sellainen tunnelma, että halusi kääriytyä huovan sisälle teekupin kera.

Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Kansallisteatteri: Ilmasilta (2020)

Kuva © Katri Naukkarinen

Jokaisella näytelmän perheenjäsenellä on suuri auttamisenhalu, mutta kuinka ihmisiä oikein voi auttaa. Se ei ole helppo tehtävä. Auttamisen lomassa tulee huomanneeksi, ettei mikään riitä, eikä yhden ihmisen auttaminen pelasta kaikkia. Tällainen ahdistaa. Samalla perheessä on kuitenkin jotain vinksallaan. Läheisimmilleen ei tunnu kellään riittävän aikaa, vaikka huoli voikin olla kova. Lavasteen sanoin voisi kiteyttää, että rakkautta on annettavana, mutta ei tiedetä, kuinka toimitaan.

Ilmasilta on näytelmä, joka herättää paljon ajatuksia. Näytelmä ei ole helppo, enkä suosittele sitä sellaisille, jotka käyvät kerran vuodessa teatterissa, koska kyseessä ei ole kepeä komedia.

Ilmasilta sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Willensaunassa torstaina 13.2.2020.

Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Käsikirjoitus: Paula Salminen

Ohjaus: Saana Lavaste

Dramaturgi: Minna Leino

Lavastus: Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Saija Raskulla

Videosuunnittelu: Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

Ohjaajan assistentti: Maruska Verona

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Olen lähiaikoina ajatellut paljon kuolemaa. Synkkiä ajatuksia, jotka ovat kummunneet äitini vakavasta sairastumisesta ja miehen, joka täällä asuu, kehnosta terveydentilasta. Herra Karvajalassakin alkavat ikääntymisen merkit näkyä, enkä itsekään ole enää mikään nuori. Hieman mietitytti, kuinka taiteilija Meiju Niskalan kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY, 2019) sopisi tähän kuvioon. Olin kuitenkin avoimilla mielin, kun viime syksyn viimeisellä Bloggariklubilla kuulin kirjan saavan kehuja. Sitä paitsi Meiju Niskala juhlanärhihatussaan oli paikalla kertomassa kirjastaan, ja hän vaikutti mahtavalta ihmiseltä.

Meiju Niskala on menettänyt kaiken. Äidin, miehen, vaarin ja koirat. Hän on pitkään hoitanut muistisairasta äitiään yhden viikon kuukaudesta, koska välimatka on ollut pitkä. Äidin sairaus on ollut raskas taakka kantaa. Äidin tuntikausia kestävät itkukohtaukset painavat mieltä. Miksi äiti, joka on ollut aina valmis auttamaan kaikkia, on sairastunut näin vakavasti? Äidin ystävät kaikkoavat. Kalakaveri kaikkoaa, mutta saa kaikotakin. Entä sitten sukuihmiset? Eivät ole yhtään helpompia tapauksia. Meijun mies jättää hänet pian äidin kuoleman jälkeen. Vaari kuolee. Meiju itse sairastuu vakavasti. Koiristakin on luovuttava. Tätä kaikkea Meiju Niskala avaa kirjassaan, joka on surullinen, riipaiseva, mutta myös kaunis.

Niskalan teos on rehellinen avaus tunnetiloista, joita äidin sairaus ja kuolema aiheuttavat. Teksti on pakahduttavan koskettavaa, mutta välillä voi myös hymyillä. Toisinaan Niskalan elämä on täysin absurdia. Voiko tällaista kaikkea tapahtua yhdelle ihmiselle? Kyllä voi, eikä Meiju Niskala taatusti ole yksin. Näistä asioista on vain ollut tapana vaieta. Ei niistä ainakaan julkisesti kirjoitella. Ehkä jollekin todella hyvälle ystävälle voi kertoa tai perhepiirissä asiaa puida. Olen kuitenkin iloinen, että Niskala julkaisi tarinansa. Suru on saanut kasvot.

Kirjan kirjeet koostuvat lyhyistä pätkistä. Paljon ajatuksia, jotka viiltävät viisaudellaan. Kirja ei missään nimessä ole nopeasti luettava, vaan Niskalan ajatuksille ja sanoille on annettava aikaa. Minulla on tapana laittaa pieniä liimalappuja kirjan sivuille, jos jokin kohta on erityisen sykähdyttävä. Opiskeluaikana merkitsin samalla tavoin kirjan tärkeimmät kohdat. Niskalan teos on luultavasti eniten laputtamani kirja. Uskomattoman hienoja sanoja, joissa piilee viisauden ydin.

Käsivarsiani pitkin juoksivat tuulenvireet kun sinä olit kuolemassa, ja nyt hihan liepeestä hiipii sisään jokin, joka nostaa ihon kananlihalle. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 34)

Sohin ongelmat sinulta piiloon.

Senkin, että joku oli nostanut tililtäsi numerorimpsuja, jotka näyttivät pitkiltä ketjusilmukoilta. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 115)

Sängyssä, jossa olit itkenyt, saattoi taas nauraa. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 280)

Kirjassa on paljon asioita, jotka hämmästyttivät ja välillä kauhistuttivat, mutta myös naurattivat kekseliäisyydellään. En tiennyt, ettei Suomessa saa haudata ruumiita pahviarkussa, eli se siitä vuosien takaisesta mediakohusta. Sen sijaan raakapuusta oleva arkku oli minulle uusi tuttavuus. Meiju Niskala on oivaltanut, että hautajaispappi kannattaa haastatella ja valita huolella, koska ihmisen hautajaiset järjestetään vain kerran. Minua järkytti ajatus siitä, kuinka muistisairasta ihmistä hoidetaan. Mieshoitajat saattavat tarttua ranteisiisi ja riisua sinut, kun on aika mennä suihkuun. Siinä on ihmisarvo kaukana. Ajatus myös siitä, että ennen muistisairautta Niskalan äiti oli kipusairas, unohdettiin, kun alettiin hoitaa muistisairautta. Kivut saattoivat jyllätä Niskala äidin kehossa vapaasti. Minua ilahdutti ajatus siitä, että mielenterveyspotilaille tarjotaan palapelejä koottavaksi. Itsehän rakastan palapelejä, mutta toisaalta tässäkin kolikossa on kääntöpuoli. Jos on sellainen kuin minä, niin tekemätön palapeli kiusaa mieltä niin pitkään, kunnes on valmis.

Meiju Niskala kertoi Bloggariklubilla kirjastaan, että esityksenä tarinasta olisi tullut liian raju ja intensiivinen. Kirja oli parempi vaihtoehto tarinalle, vaikka siinäkin intensiivisyys viedään äärimmilleen. Kirjan avulla katsotaan myös kohti hankalia asioita.

Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille on kirja, jonka uskon antavan toivoa sellaisille, joiden elämässä on paljon surua ja murhetta.

Hei hei sitten pikkuinen tyttö ja kiitos kaikesta. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 217).

Näihin Meiju Niskalan vaarin viimeisiin sanoihin on hyvä päättää tämä postaus.

Kiitos Bloggariklubille ja kustantajalle, jolta sain pakahduttavan hienon kirjan.

Teatterissa: Lokki

Viime vuonna jäi postaamatta joitakin teatteri- ja kirjajuttuja, mutta onneksi aika on vain käsite, ja tänä vuonna voi jatkaa siitä, mihin viime vuonna jäätiin. Kansallisteatterin esittämä Anton Tšehovin Lokki on näyttelijä Maria Kuusiluoman 25-vuotistaiteilijajuhlan huipentuma. Kuusiluoma nähdään näytelmässä huikean Irina Arkadinan roolissa.

Maria Kuusiluoma

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

On kesä. Sorinin maatilalla puhutaan taiteesta ja kirjoittamisesta. Huippusuosittu näyttelijätär Irina Arkadina on ottanut rakastajakseen tunnetun kirjailijan Trigorinin (Jussi Lehtonen). Irinan poika Kostja (Miro Lopperi) on silmittömän rakastanut näyttelijäksi haluavaan Nina Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Kostja on kirjoittanut näytelmän, jonka päähenkilö on ilman muuta Nina. Näytelmä saa maatilan kesäasukeilta ankaran tuomion ja Kostja on maansa myynyt. Ninakaan ei tunnu välittävän Kostjasta, vaan yrittää lähestyä Trigorinia kysymystulvan kanssa. Toisaalta Nina haluaa myös olla täysin samanlainen näyttelijätär kuin Arkadina. Tilanhoitajan tytär Maša (Emmi Parviainen) puolestaan on tulenpalavasti rakastunut Kostjaan, eikä nuori mies huomaa mitään. Rakkautta on ilmassa paljon, mutta kohteet tuntuvat olevan aina väärät.

Maria Kuusiluoma Arkadinana on ehdottomasti oman juhlanäytelmänsä diiva. Kopea ja kylmä käytös tasapuolisesti kaikkia kohtaan. Kyllä menestyneet ihmiset saavat tehdä ihan mitä tahansa. Suoraan sanottuna ärsyttävää, mutta samalla niin hienoa. Aksa Korttila Ninan roolissa on omaksunut uskomattoman taitavasti ihailemansa näyttelijän ilmeet ja eleet. Voisi sanoa, että nainen on Arkadinan peilikuva nuoruusvuosina. Kun nyt aloin kehua naisia, niin en voi olla vetämättä mukaan Emmi Parviaista. Jestas, että pidän tämän naisen karismasta. Sitä paitsi Parviainen esittää näytelmässä laulutaitojaan. Saattaisi moni laulaja kalveta tämän äänenkäytön rinnalla. Upeaa!

Miro Lopperi ja Aksa Korttila

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

Onhan nyt pakko jotain puhua miehistäkin. Ihan vain tasapuolisuuden vuoksi. Miro Lopperi on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Tästä nuoresta miehestä kuullaan varmasti tulevaisuudessa paljon. Mies, jonka energisyys ja liikunnallisuus näyttämöllä on huikeaa. Toisaalta seuraavassa hetkessä mies saattaa olla totaalisen ahdistunut. Käsittämättömän taitavaa näyttelemistä. Fanitan. Vesa Vierikko on näytelmässä Pjotr Sorinin roolissa. Välillä tuli epäuskoinen tunne, näytteleekö mies vai onko Vierikko oikeasti niin huonossa hapessa kuin näytelmän Pjotr vaikutti toisinaan olevan. Toisaalta kaiken täytyi olla näyteltyä, koska sarkastiset kommentit Vierikon suusta olivat mahtavia.

Anne Rautiainen on ohjaustyössään tuonut Lokkiin hienoja vivahteita. Lokki on klassikko ja sitä Kansallisteatterin näytelmä kunnioittaa. Rautiainen on saanut ujutettua mukaan loistavasti toteutettuja ja dramaattisen pysähdyttäviä kohtauksia. Entä sitten näytelmän visuaalisuus? Siis mitä ihmettä! Aivan kuin olisin katsonut isoja näyttämötauluja. Sivuseinillä lepattavat kynttilät toivat näytelmään omaa hienoa tunnelmaa. Välillä kynttilät sammuivat, välillä paloivat. Siitä huolimatta liekit olivat kuin aidoissa kynttilöissä. Aivan mielettömän mahtavaa valosuunnittelua. Kiitos Ville Toikka ja kaikki muut, jotka olitte näppinne näytelmän visuaalisuuteen iskeneet.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

Lokki on ilman muuta traaginen näytelmä. Rakkauden kohteet ovat vääriä, eikä kenelläkään tunnu menevän hyvin, vaikka näennäisesti muuta näytelläänkin. Näytelmässä on myös suurenmoista nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelua. Nuoruus esiintyy elinvoimaisena. Vanhuus heikkenevänä. Jokainen voi miettiä, mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan. Toisaalta nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelu ei estä sitä, etteikö molemmissa voida tuntea kaipuuta ja kiihkoa. Siihen ikä ei ole mikään vastaus.

Kansallisteatterin Lokkia esitetään vielä ainakin koko kevätkauden. Jos rakastat visuaalisuutta, tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti nähdä.

Lokki sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 18.9.2019.

Rooleissa: Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen

Suomennos: Jalo Kalima

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Jenni Nikolajeff

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Näin esityksen osana Bloggariklubin suhdetoimintaa. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Sapiens

Miltä kuulostaisi luontodokumentti ihmisestä Jarmo Heikkisen kertomana? Nyt se on mahdollista nähdä ja kokea. Nimittäin Kansallisteatterissa, joka on ottanut ohjelmistoonsa Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia -teoksen pohjalta tehdyn näytelmän Sapiens. Kuinka tietokirja sitten voi toimia näyttämöllä? Hyvin, kunhan heittää romukoppaan ajatukset perinteisestä teatterista.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Näytelmän alkaessa katsoja voi hieman hämmentyä nähdessään näyttämöllä joukon ihmisiltä ja ehkä hieman apinoiltakin näyttäviä tyyppejä. Kaikki kuitenkin selviää, kun antaa Jarmo Heikkisen sanojen pureutua alitajuntaan. Kyse on Homo-suvun edustajista. Niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia. Kertomisen edetessä alkaa katsojalle selvitä, miksi Homo sapiens eli ihminen ainoana Homo-suvun edustajana selvisi hengissä.

Tiesin teatteriin tullessani, että näyttelijöillä olisivat maskit kasvoillaan. Silti se hämmästytti, kun alkuihmiset muuttuivat maanviljelijöiksi. Tämä on kuitenkin yksi tapa WAUHAUS-kollektiiville, joka on mukana Sapiens -produktiossa, tehdä esityksiä. Maskit peittävät näyttelijöiden kasvot niin, ettei heitä välttämättä tunnista. Ei heitä tunnista myöskään äänestä, koska näyttelijät eivät puhu. Jarmo Heikkinen on äänessä. Se jäi kuitenkin mietityttämään, kuinka näyttelijät pystyivät pitämään maskeja kasvoillaan? Eikö sellainen silikonimaski ole hiostava?

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Koska ollaan luontodokumentin äärellä, hyppäävät kohtaukset hetkessä toiseen. Yleensä hetki pysähdytään yhden kohtauksen, jota itse kuvailisin sanalla kuvaelman, äärellä. Kuvaelma tulee mieleen siksi, että kohtauksille on tyypillistä lasinen, suljettu vitriini, jonne kulloisenkin kohtauksen ihmiset asettuvat tai ainakin osa heistä. Ihmiset asettuvat vitriiniin vahanukkemaisiin asentoihin, jossa maskit lisäävät tunnelmaa entisestään. Näistä kuvaelmista tulee tunne, että olisin jossain museossa tuijottamassa historiallisia esi-isiäni ja -äitejäni. Niin, ja olihan siellä näyttämöllä oikeastikin museovieras pällistelemässä vitriinejä (Ilja Peltonen).

Pidin siitä, kuinka kohtauksissa ajaudutaan eräänlaiseen pysähtyneisyyteen, kunnes yhtäkkiä jostain tulee jotain yllättävää. Yleensä tässä vaiheessa ihminen on keksinyt jotain uutta ja mullistavaa. Nykyihmiselle ehkä aivan tavanomaisia ja päivittäisiä keksintöjä, mutta kun ajattelee asiaa suuremmassa mittakaavassa, niin ei voi muuta ajatella kuin, että ihminen on älykäs eläin. Tosin kaikki keksinnöt eivät ole onnea ja sopusointua maapallolle tuoneet.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Ydinpommin kuvaukseen olisi ollut helppo päättää näytelmä, koska kohtaus on mykistävä ja järkyttävä. Se ei kuitenkaan olisi ollut oikein, koska paljon on tapahtunut sen jälkeenkin. Elämä on jatkunut. Tietokoneet, kännykät ja internet ovat vallanneet maailman. Aivan esityksen lopussa on kohtaus, jossa simpanssi on tuijottamassa lasivitriiniä, jonka sisällä on kännykässä kiinni oleva Homo sapiens. Tämä on nerokkaasti oivallettu ja toteutettu kuvaus.

Sapiens on täynnä hienoja ja hyvin tehtyjä kohtauksia. Erilaiset ihmislajit ovat uskomattoman taitavasti tehtyjä. Ulostyöntyvät otsat ja karvaisuus. Aivan kuin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle olisi oikeasti jostain kaivettu tällaisia hahmoja. Maanviljelyn kehittyminen oli upeasti luotu kohtaus. Vehnäpeltojen kasvaminen näyttämölle oli jotain käsittämättömän kaunista ja erilaista. Loppupuolen laskeutuvat maisemaverhot ovat myös uskomatonta nähtävää. Järkyttävästä muovikrääsästä päädytään puhtaaseen vuoristometsään. Tästä tuli sellainen tunne, oltaisiinko nyt sen äärellä, että ihminen on ymmärtänyt, kuinka tärkeää meille on puhdas luonto. Toivon niin.

Sapiens

Kansallisteatteri

Kuva © Katri Naukkarinen

Minulla oli keväällä ilo kuulla Sapiensin käsikirjoittajan Minna Leinon ja ohjaaja Anni Kleinin ajatuksia näytelmästä. Siinä vaiheessa oltiin vielä melko alussa. Hararin kirjaa oli luettu rivi riviltä ja tehty rajauksia näytelmään otettavista asioista ja käsikirjoitus oli valmis. Selvää oli tietysti se, että Homo sapiens on eläin, joka kohotti itsensä vähitellen Jumalaksi. Homo sapiensilla on myös kyky kertoa tarinoita. Leino ja Klein tiivistivätkin erinomaisesti, että näytelmä on tarina tarinoita kertovasta ihmislajista.

Sapiensiin on koottu mielestäni kattava otos Hararin kirjasta. Ei mitään liikaa, mutta ei liian vähääkään. Sapiens on todella erilainen teatterikokemus. Voi olla, että joillekin on liian vaativa näytelmä, mutta niille, jotka uskaltautuvat hypätä luontodokumentin vietäväksi, näytelmä on varmasti hieno kokemus.

Sapiens sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 11.9.2019.

Alkuperäisteos Sapiens. A Brief History of Humankind: Yuval Noah Harari

Alkuperäisteoksen suomennos: Jaana Iso-Markku

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Rooleissa: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino

Lavastus: Samuli Laine

Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff

Englanninkielinen tekstitys: Kayleigh Töyrä

Ohjaajien assistentit: Maia Häkli ja Salla Loper

Yhteistyössä: Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Yuval Noah Harari: Sapiens: Ihmisen lyhyt historia

Syksyn puhutuimpia kirjoja lienee Kansallisteatterin Sapiens -näytelmän myötä uuteen nousuun kohonnut Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar). Voin kertoa onnitelleeni itseäni, kun sain kirjan luettua. Oliko kirja sitten huono? Ei missään tapauksessa. Se on mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin, mutta se on tietokirja, joka vaatii lukijalta paljon. Täytyy keskittyä ja lukea välillä uudestaan ja uudestaan samoja virkkeitä. Toisinaan on myös palattava aiemmin luetuille sivuille. Ihan vain siksi, että saisi kirjasta kaiken mahdollisen irti.

Israelilainen historiantutkija Harari aloittaa kirjansa kertomalla 13,5 miljardia vuotta sitten syntyneestä alkuräjähdyksestä. Joudutaan menemään vielä huimasti eteenpäin, jotta maapallo syntyy. Eikä sekään vielä mitään. Elävät organismit saavat alkunsa vielä myöhemmin, puhumattakaan sitten Homo sapiensista eli meistä ihmisistä. Ihmislaji kehittyy Itä-Afrikan savanneilla noin 200.000 vuotta sitten. Tarvitaan kuitenkin kognitiivinen vallankumous noin 70.000 vuotta sitten, jotta Homo sapiens lähtee levittäytymään ympäri maapalloa. Oikeastaan on melko kummallista, että Homo sapiens syrjäytti vähitellen kaikki muut Homo-suvun edustajat.

Ihmisen historia on melkoinen. Maanviljely syrjäytti metsästäjä-keräilijät, vaikka maatalous oli ihmiselle paljon rajoittavampaa kuin metsästys. Maatalouden myötä ihmisen oli asetuttava paikoilleen. Alkoi syntyä yhdyskuntia ja huolet lisääntyivät. Vaikka ruokaa oli tarjolla, oli huoli kasteluveden riittävyydestä tai tulvien määrästä. Kärjistäen voisi sanoa, että samanlaisten ongelmien kanssa maanviljelijät elävät nykypäivänäkin. Yhdyskuntien myötä syntyi myös johtajia, jotka hallinnoivat yhdyskuntia.

Homo sapiens on poikennut muista Homo-sukunsa edustajista siinä, että hänen aivonsa ovat olleet huomattavasti suuremmat kuin muilla. Tämä on johtanut siihen, että on keksitty esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito sekä raha. Tällaiset asiat, jotka ovat meille jokapäiväisiä ja arkisia, ovat kuitenkin luoneet ihmiskuntaa sellaiseksi, mikä se nyt on. Hararin mukaan ei välttämättä aina hyvään suuntaan. Luku- ja kirjoitustaidon tärkeyttä ei kukaan taida kuitenkaan kiistää. Ihmisellä on niin paljon muistettavia asioita, että ilman näitä taitoja ihmisen eläminen nykymaailmassa olisi hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta ainakaan ilman pätevää avustajaa. En haluaisi korostaa myöskään rahan tärkeyttä, mutta sillä pyöritetään maailmaa. Raha on ansaintakeino. Rahalla voit perustaa oman yrityksen tai ostaa hyödykkeitä ja palveluja. Ilman rahaa olisi hankala olla.

Hararin Sapiens on melkoinen tiedonjättiläinen. Yllä en kerro kuin muutamista mielenkiintoisista asioista, joita Harari kirjassaan kuvailee. On paljon muutakin. Periaatteessa monet näistä asioista on jo entuudestaan lukijan tiedossa, mutta Harari antaa tiedolle syvemmän luotauksen. Mitä Amerikassa tapahtuikaan, kun Kolumbus mantereelle asteli. Entä mitkä vaikutukset hopealla, kullalla ja öljyllä oli ihmisille? Kirjaan mahtuu niin paljon asiaa, että on melkein vaikea ymmärtää sitä. Kuinka jokin kirja voi kätkeä kansiensa sisään niin paljon tietoa?

Lukiessani kirjaa ajattelin monta kertaa sitä, millainen luennoitsija Harari on. Kirjan selkeä rakenne ja Hararin tapa kuvata tapahtumia on helposti lähestyttäviä, vaikka välillä koinkin melkoista uupumusta siitä kaikesta tiedon määrästä, jonka sisääni ahmin. Olin alun perin päättänyt lukea kirjasta pikkupaloja silloin tällöin, mutta siitä ei tullut mitään. Kesälomalla otin kirjan kissaulkoiluille mukaani, jotta sain sen luettua ennen Kansallisteatterin näytelmän näkemistä. Täytyy kyllä myöntää, että en ihmettele, miksi kirjaa on ylistetty ympäri maailmaa.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Sapiens. A Brief History of Humankind on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Jaana Iso-Markku. Ensimmäinen kovakantinen suomennos on ilmestynyt vuonna 2016. Itse luin vuonna 2018 painetun kirjan, joka muuten on kirjan 10. painos. Tämä kertoo jotain siitä, kuinka kiinnostuneita ihmiset ovat Hararin teoksesta. Onkohan se niin, että ihminen haluaa oppia jotain uutta omasta ihmislajistaan?

Lopuksi on vielä mainittava, että jäin pohtimaan sitä, että voisi olla melkoisen mielenkiintoista, jos maapallolla eläisi vielä muitakin Homo-suvun edustajia. Olisiko maapallo silloin sotaisampi vai rauhallisempi paikka elää vai entistä rasistisempi? Minkälainen olisi yhteiskuntamme rakenne ja olisiko se edes mahdollista, että samassa yhteiskunnassa asuisi useamman Homo-suvun edustajia? Sitä voi kukin pohtia itsekseen.

Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia on kirja kaikille tiedonnälkäisille ja uteliaille. Kirja herättää paljon ajatuksia.

Sain kirjan Bloggariklubilta. Kiitos lähtee sinne.

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Toisinaan käy niin, että kun tartut johonkin kirjaan, huomaat heti ensisivuilta kirjan olevan helmi. Näin kävi minulle, kun aloin lukea esikoiskirjailija Akseli Heikkilän Veteen syntyneet -kirjaa (WSOY, 2019). Luultavasti kirja olisi jäänyt minulta kokonaan noteeraamatta, jos Bloggariklubi ei olisi esitellyt itse kirjailijaa ja kirjaa. Kiitos siis kuuluu Bloggariklubille, kustantajalle ja tietenkin itse kirjailijalle.

Tornionjokilaaksossa on kylä, jota ei löydy kartalta. Eeva on ollut pois kylästä neljä vuotta. Hän palaa kotikyläänsä nähdäkseen äitinsä. Äiti on kuitenkin kuollut. Jäljellä ei ole kuin velipuoli Alarik ja isäpuoli Eino. Kylä sen sijaan on entisellään. Joesta ei saa enää kalaa, koska vuosia sitten on tapahtunut rikos vanhoja uskomuksia vastaan. Alarik ja Eino kuitenkin jatkavat kalastusta päivästä toiseen, vaikka saalista ei tule. Eevan paluu avaa arpeutuneita haavoja ja unohtuneita muistoja. Kylän kesästä tulee kolea myös muuten kuin ilman puolesta.

En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kaunista tekstiä kuin nyt. Vaikka kirjan tarina on järkyttävä, voi lukija löytää tarinasta lukemattomia, loppuun asti ajateltuja virkkeitä. Teksti on runollista ja sanoja maistelee mielessään. Kirjan sanat ja virkkeet luovat tunnelmakuvia, jotka voi oikeasti aistia. Enää en ihmettele sitä, miksi kirjailija kertoi Bloggariklubilla kirjan olevan taideproosaa. En yleensä lainaa kertomakirjallisuudesta mitään postauksiin, mutta nyt on tehtävä poikkeus. Alla olevat kaksi lainausta ovat suoraan kirjasta.

Nilkkojen tasalla kelluu ohutta iltausvaa, leuan alla parveilevat veren perässä vikisevät hyttyset. (s. 71)

Ei surua pueta sanoiksi naapureita varten, se hunnutetaan omassa rauhassa, parsitaan laskokset kokoon neule kerrallaan, ommellaan napit, ketjut ja nauhat, sovitetaan ylle ja todetaan, että hyvin istuu. (s. 98-99)

Kauniiden virkkeiden lisäksi kirjan dialogit on käyty Tornionjokilaakson omalla murteella. Bloggariklubilla Akseli Heikkilä kertoi, että hänen isänsä oli tarkastanut murreosuuksien kirjoitusasun, jottei virheitä syntyisi. Vaikka itse en kyseistä murretta osaa, niin sitä oli mukava lukea ja yrittää toistaa vuorosanoja. Kaikkiin kirjoihin murre ei istu, mutta tässä se on löytänyt paikkansa.

Kirjan teemoja ovat äitiys, kosto ja uskomukset. Nyt täytyy vielä ihmetellä sitä, kuinka uskomatonta on, että mies voi kirjoittaa äitiydestä tällä tavoin. Äitiyden kuvaus on voimakasta ja väkevää, suloista ja silkkistä. Olen jollain tavoin hyvin hämmentynyt koko asiasta. Kerrassaan loistavaa tekstiä. On myös kiehtovaa, kuinka Heikkiä on yhdistänyt kirjan teemat yhdeksi kirjaksi. Uskomukset ovat usein tiukasti kiinni ihmisissä ja yhteisöissä. Niistä ei ole helppo irrottautua, koska mitä sen jälkeen jää jäljelle. Kosto puolestaan on jo sanana negatiivinen, mutta kukapa meistä ei olisi ikinä ajatellut, että kosto elää. Kirjassa Heikkilä kuvaa hyvin koston ja vihan suhdetta. Bloggariklubilla kirjailija kertoi, että kosto on merkki keskeneräisestä traumasta.

Akseli Heikkilä ja Anna-Riikka Carlson (WSOY)

Heikkilä kertoi bloggaajille myös, että aluksi kirjasta piti tulla Alarikin kasvutarina, mutta Eeva alkoi kiehtoa yhä enemmän ja enemmän mielessä, joten lopulta Eevasta tuli kirjan päähenkilö. Akseli Heikkilä on voittanut vuonna 2013 novellillaan Kadotetut suomut Maaseudun Sivistysliiton järjestämän Iso siika -kirjoituskilpailun. Veteen syntyneet pohjautuu voittonovelliin. Kyseessä on sama kylä, jossa isä ja poika istuvat veneessä kalastamassa.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Ihan jo pelkästään kauniin suomen kielen vuoksi. Mahtavana lisänä tulevat tietysti kiehtova tarina myyttisestä pohjoisesta kylästä.

Valkoinen – uuden alku?

Valkoinen. Mitä se tuo mieleen? Puhtauden. Viattomuuden. Uuden alun. Näitä kaikkia voi ajatella olevan myös Kansallisteatterin Alinassa ainakin ensihetkellä, kun istahtaa Omapohjan katsomon penkille ja katsoo näyttämölle. Kaikki on valkoista. Myös näyttämöllä oleva nainen, Alina (Anna Valpuri), on pukeutunut valkoiseen.

Näytelmän alkaessa valkoisen värin lumous katoaa nopeasti. Alina on alkanut huolehtia päihderiippuvaisesta veljestään Emilistä (Pyry Nikkilä), eikä näky ole enää valkoinen, vaikka Emilinkin vaatteet ovat valkoiset. Alina hoivaa ja huoltaa. Ruokkii ja neuvoo. Anelee ja asettaa kieltoja. Alinan huolehtimisesta tulee tavallaan myös riippuvuus. Hän on riippuvainen veljestään ja haluaa, että kaikki olisi niin kuin lapsuudessa. Emil ei kuitenkaan halua apua. Tilanne ajautuu yhä kaaosmaisemmaksi. Onko Alinalla ja Emilillä ulospääsyä tilanteesta?

Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Minulla oli tietynlainen odotus, kun lähdin katsomaan Alinaa. Ajattelin, että Alina on huolesta suunniltaan, mutta hämmästyin, kuinka Alina hymyili. Kuinka kukaan voi hymyillä, jos läheinen ihminen on huonossa jamassa? Vähitellen kaikki kuitenkin selvisi. Alina yritti pitää kulisseja yllä sekä luoda positiivista ja toivoa antavaa ilmapiiriä hymyilemällä. Tosin ei se hymy aina jaksanut pysyä kasvoilla. Hämmästyttävää työskentelyä Anna Valpurilta. Rooli ei ole helppo. Valpuri on koko näytelmän ajan katsojien suurennuslasin alla. Katsojat haluavat tietää, mitä nainen seuraavaksi tekee ja kuinka tarina etenee.

Emilin roolissa oleva Pyry Nikkilä esittää hienosta päihderiippuvaista ihmistä. Itse aina kavahdan tällaisia henkilöitä, ja kieltämättä näytelmää katsoessanikin tuli inhon ja pelon tunne. Tämä kertoo siitä, kuinka loistavalla roolityöllä vaatetuksella ei ole väliä. Inho iski tajuntaani, vaikka miehellä puhtaat valkoiset vaatteet olivatkin.

Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Näytelmässä on mukana kolmaskin henkilö Pirjo Lonka usealla eri roolituksella. Pidin siitä ratkaisusta, kuinka Lonkan vaatetus oli Alinasta ja Emilistä poiketen tavallista. Valkoinen ei ollut pääosassa, eikä tarvinnutkaan, koska valkoinen kupla oli Alinan ja Emilin suhde.

Näytelmän käsikirjoittaja Elli Salo oli Bloggariklubilla kertomassa Alinasta. Näytelmän materiaali saa vakavaksi, eikä siihen mahdu nokkelointia. Aines on haurasta ja raskaasta tekstistä on pitänyt löytää elementit keveyteen. Näytelmän teemoja ovat huoli, huolenpito, läheisyys, riippuvuus ja rakkaus sekä tietenkin sisaruus. Käsiohjelmassa Elli Salo kertoo kuunnelleensa Arvo Pärtin musiikkia kirjoittaessaan näytelmää. Für Alina -kappaleen ohje soittajalle on: ”Rauhallisesti, ylväästi, itseä kuunnellen”. Tätä kaikkea on myös näytelmä Alina, jonka nimi juontuukin kyseisestä kappaleesta.

Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Alina on vaikuttava ja puhutteleva näytelmä. Näytelmän loppukohtaus on mielestäni yksinkertaisesti hieno. En halua paljastaa sitä, mutta siihenkin liittyy väri ja uuden alku. Katsojalle jää toive siitä, että Alina pääsisi eteenpäin elämässään. Niin surulliselta kuin se kuulostaa, niin joskus on osattava irrottautua menneisyyden kahleista, vaikka kuinka ne kuinka tiukassa olisivatkin.

Alina on näytelmä, joka saattaa jakaa mielipiteitä. Olen kuitenkin varma, että jokainen kokee näytelmän omanlaisena ja tekee siitä omat tulkintansa. Itse olen todella iloinen, että sain mahdollisuuden nähdä näytelmän. Rankasta aiheesta huolimatta näytelmä on koskettava.

Alina sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Omapohjassa keskiviikkona 28.8.2019.

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka

Käsikirjoitus: Elli Salo

Ohjaus: Riikka Oksanen

Skenografia: Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen

Näyttämömesteri: Patric Torné

Tarpeiston teosvastaava-kuiskaaja: Irene Lång

Puvuston teosvastaava: Saija Kiiskilä

Naamioinnin konsultointi: Jari Kettunen

Näin näytelmän medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille. Kiitos myös kuvalainauksista.