16.2.2020

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille


Olen lähiaikoina ajatellut paljon kuolemaa. Synkkiä ajatuksia, jotka ovat kummunneet äitini vakavasta sairastumisesta ja miehen, joka täällä asuu, kehnosta terveydentilasta. Herra Karvajalassakin alkavat ikääntymisen merkit näkyä, enkä itsekään ole enää mikään nuori. Hieman mietitytti, kuinka taiteilija Meiju Niskalan kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY, 2019) sopisi tähän kuvioon. Olin kuitenkin avoimilla mielin, kun viime syksyn viimeisellä Bloggariklubilla kuulin kirjan saavan kehuja. Sitä paitsi Meiju Niskala juhlanärhihatussaan oli paikalla kertomassa kirjastaan, ja hän vaikutti mahtavalta ihmiseltä.

Meiju Niskala on menettänyt kaiken. Äidin, miehen, vaarin ja koirat. Hän on pitkään hoitanut muistisairasta äitiään yhden viikon kuukaudesta, koska välimatka on ollut pitkä. Äidin sairaus on ollut raskas taakka kantaa. Äidin tuntikausia kestävät itkukohtaukset painavat mieltä. Miksi äiti, joka on ollut aina valmis auttamaan kaikkia, on sairastunut näin vakavasti? Äidin ystävät kaikkoavat. Kalakaveri kaikkoaa, mutta saa kaikotakin. Entä sitten sukuihmiset? Eivät ole yhtään helpompia tapauksia. Meijun mies jättää hänet pian äidin kuoleman jälkeen. Vaari kuolee. Meiju itse sairastuu vakavasti. Koiristakin on luovuttava. Tätä kaikkea Meiju Niskala avaa kirjassaan, joka on surullinen, riipaiseva, mutta myös kaunis.

Niskalan teos on rehellinen avaus tunnetiloista, joita äidin sairaus ja kuolema aiheuttavat. Teksti on pakahduttavan koskettavaa, mutta välillä voi myös hymyillä. Toisinaan Niskalan elämä on täysin absurdia. Voiko tällaista kaikkea tapahtua yhdelle ihmiselle? Kyllä voi, eikä Meiju Niskala taatusti ole yksin. Näistä asioista on vain ollut tapana vaieta. Ei niistä ainakaan julkisesti kirjoitella. Ehkä jollekin todella hyvälle ystävälle voi kertoa tai perhepiirissä asiaa puida. Olen kuitenkin iloinen, että Niskala julkaisi tarinansa. Suru on saanut kasvot.

Kirjan kirjeet koostuvat lyhyistä pätkistä. Paljon ajatuksia, jotka viiltävät viisaudellaan. Kirja ei missään nimessä ole nopeasti luettava, vaan Niskalan ajatuksille ja sanoille on annettava aikaa. Minulla on tapana laittaa pieniä liimalappuja kirjan sivuille, jos jokin kohta on erityisen sykähdyttävä. Opiskeluaikana merkitsin samalla tavoin kirjan tärkeimmät kohdat. Niskalan teos on luultavasti eniten laputtamani kirja. Uskomattoman hienoja sanoja, joissa piilee viisauden ydin.

Käsivarsiani pitkin juoksivat tuulenvireet kun sinä olit kuolemassa, ja nyt hihan liepeestä hiipii sisään jokin, joka nostaa ihon kananlihalle. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 34)

Sohin ongelmat sinulta piiloon.
Senkin, että joku oli nostanut tililtäsi numerorimpsuja, jotka näyttivät pitkiltä ketjusilmukoilta. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 115)

Sängyssä, jossa olit itkenyt, saattoi taas nauraa. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 280)

Kirjassa on paljon asioita, jotka hämmästyttivät ja välillä kauhistuttivat, mutta myös naurattivat kekseliäisyydellään. En tiennyt, ettei Suomessa saa haudata ruumiita pahviarkussa, eli se siitä vuosien takaisesta mediakohusta. Sen sijaan raakapuusta oleva arkku oli minulle uusi tuttavuus. Meiju Niskala on oivaltanut, että hautajaispappi kannattaa haastatella ja valita huolella, koska ihmisen hautajaiset järjestetään vain kerran. Minua järkytti ajatus siitä, kuinka muistisairasta ihmistä hoidetaan. Mieshoitajat saattavat tarttua ranteisiisi ja riisua sinut, kun on aika mennä suihkuun. Siinä on ihmisarvo kaukana. Ajatus myös siitä, että ennen muistisairautta Niskalan äiti oli kipusairas, unohdettiin, kun alettiin hoitaa muistisairautta. Kivut saattoivat jyllätä Niskala äidin kehossa vapaasti. Minua ilahdutti ajatus siitä, että mielenterveyspotilaille tarjotaan palapelejä koottavaksi. Itsehän rakastan palapelejä, mutta toisaalta tässäkin kolikossa on kääntöpuoli. Jos on sellainen kuin minä, niin tekemätön palapeli kiusaa mieltä niin pitkään, kunnes on valmis.

Meiju Niskala kertoi Bloggariklubilla kirjastaan, että esityksenä tarinasta olisi tullut liian raju ja intensiivinen. Kirja oli parempi vaihtoehto tarinalle, vaikka siinäkin intensiivisyys viedään äärimmilleen. Kirjan avulla katsotaan myös kohti hankalia asioita.

Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille on kirja, jonka uskon antavan toivoa sellaisille, joiden elämässä on paljon surua ja murhetta.

Hei hei sitten pikkuinen tyttö ja kiitos kaikesta. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 217).

Näihin Meiju Niskalan vaarin viimeisiin sanoihin on hyvä päättää tämä postaus.

Kiitos Bloggariklubille ja kustantajalle, jolta sain pakahduttavan hienon kirjan.





16 kommenttia:

  1. Hurjan kuuloinen tarina, johon tarvitsen aikaa laskeutua. Pystyn lukemaan ns. surukirjoja vain tietyssä mielentilassa ja max. muutaman vuodessa. Varmasti päädyn lukemaan tämän joku päivä, mutta juuri nyt tarvitsen hieman kepeämpää tarinaa. Kaikille kirjoille on oma aikansa, ja tällaisia vinkkejä keräilen tulevaa varten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja tosiaan tarvitsee tietyn mielentilan, koska tarina on rankka. Kirja kannattaa kuitenkin pitää ehdottomasti mielessä, koska se on loistava kaikessa karuudessaan.

      Poista
  2. Huh. En tiedä, kykenisinkö lukemaan tätä. Ihan liian ajankohtainen juuri nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse mietin pitkään, voinko antaa kirjan äidilleni luettavaksi. Ihan jo pelkästään kirjan nimen vuoksi, ja sen takia, että kirja kertoo sairaasta äidistä. Uskalsin kuitenkin ja toivon, että äitinikin pitää lukemastaan. Mutta tämä on tosiaan sellainen kirja, joka vaatii oman aikansa ja paikkansa.

      Poista
  3. Tämä Niskalan kirja oli viime vuoden lukuvuoteni ehdoton kohokohta! Olen samaa mieltä siitä, että kirjassa on sellainen määrä järisyttäviä kohtia että tätä ei yhdellä lukukerralla oikein pysty edes sulattelemaan. Onnistuit tiivistämään hienosti kirjan tässä postauksessasi! /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet aivan oikeassa tuossa viime vuoden ehdottomassa kohokohdassa, vaikka itse luinkin kirjan vasta tänän vuonna. Uskomattoman hieno kirja, jota olisin suonut nostettavan enemmänkin esille. Tähän kirjaan on pakko palata uudestaan useampaan kertaan.

      Poista
  4. Kauniisti ja kiinnostavasti kirjoitat tästä kirjasta, joka tekstinäytteiden perusteella on kielellisestikin ihastuttavan oivaltava ja omaperäinen. Minulle ihan uusi tuttavuus tämä kirja/kirjailija ja tuli tunne, että haluan tämän lukea, mutta on odoteltava sopivaa ajankohtaa ja mielentilaa. En usko, että juuri nyt on minulle soveltuva aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meiju Niskala kirjoittaa todella kaunista kieltä. Tämä on hänen esikoisromaaninsa, ja toivon, ettei jää viimeiseksi. Mutta se on totta, että tämä kirja vaatii oikean hetken. Ei ole ihan jokaiseen tilanteeseen sopiva kirja.

      Poista
  5. Lainauksista käy ilmi että on oikein kauniisti kirjoitettu, mutta minä jätän väliin kirjat joissa on joku kuolemansairas tmv henkilö, ei vaan ole minun juttu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikille tällaiset kirjat eivät sovi. Itsekin hieman arastelin, mutta olen niin onnellinen, että kirjan avasin. Kirjan kaunis ja oivaltava teksti rikastavat surullista tarinaa todella hienosti.

      Poista
  6. Olen tätä mielenkiinnolla muutaman kerran hypistellyt, taisi olla siskonkin yöpöydällä luettavana. Tärkeä aihe, mutta juuri nyt ei ehkä ole minulle sopiva hetki. Vaikuttaa kuitenkin hienolta teokselta. Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Voimia tarvitaan, kun läheiset sairastavat.

      Teos on hieno, ja mielestäni tämä on sellainen kirja, johon voi aina palata uudestaan ja uudestaan. Niskala on käsitellyt kuolemaa upealla tavalla.

      Poista
  7. Tämä on rohkea kirja koskettavasta aiheesta. Minä en taida tätä pystyä lukemaan, mutta arvostan kovasti kirjailijaa, joka kykenee tarttumaan näin vaikeaan aiheeseen ja käsittelemään sitä tavalla, joka koskettaa lukijoita ja tavoittaa olennaisen. Hieno kirjoitus sinulta! Valoa kevääseesi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Pakko nähdä joka päivä valoa jossain, koska muuten mieli mustenee täysin. :)

      Ajattelin aivan samaa, että Niskala on rohkea, kun on tällaisen kirjan kirjoittanut. Toivon, että hän itse on saanut lohtua kirjoittamisesta.

      Poista
  8. Mulla odottaa tämä kirja lukuvuoroaan kirjahyllyn pinossa. Olen itsekin miettinyt viime aikoina paljon kuolemaa (johtuuko se sitten lähipiirin tilanteesta vai väitetystä kolenkympinkriisistäni), joten punnitsen vielä onko tämä kirja juuri oikea tähän elämänvaiheeseen vai tuottaisiko se vain ylimääräistä murhetta. Muistisairaus on julma ja oman äidin menettäminen niin suuri pelko, että ajatuskin ahdistaa. Toisaalta olen huomannut, että juuri lukemalla kirjoja, tällaisia suuria tunnemöykkyjä voi käsitellä turvallisesti. -Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että kuoleman ajatteleminen kumpuaa siitä, jos lähipiirissä on tapahtunut jotain vakavaa. Minuakin mietitytti, kuinka pystyn kirjaa lukemaan, mutta kirja vei mukanaan. Lukemista ehkä helpotti se, ettei äidilläni ole muistisairautta. Tosin näitäkin tapauksia on lähipiirissä ollut, niin aivan vieraasta asiasta ei ollut kyse. Tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus ja aikaa. <3

      Poista