Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

 

Ihastuin muutama vuosi sitten Akseli Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet. Siksi olinkin aivan täpinöissäni, kun tiesin, että tänä keväänä Heikkilältä ilmestyy uusi kirja Hiljainen vieras (WSOY, 2022). Kirja oli heti saatava käsiini ja täytyy myöntää, ettei todellakaan tarvinnut pettyä. Kirja on kaikessa karmeudessaan huikean hyvä. 

Oona ja Tuomas muuttavat Oonan kotiseudulle asumaan, koska heidän kaupunkikotinsa on palanut tulipalossa asuinkelvottomaksi. Oona ei ole kauhean innoissaan asiasta, mutta Tuomas on yltiöpositiivinen. Oonan vanhemmat ovat antaneet heille vanhan sukukartanon, Korpikummun, asuttavaksi. Oonaa paikka ahdistaa. Aivan kuin paikassa olisi jotain outoa. 

Melko pian muuton jälkeen Oona huomaa odottavansa lasta. Lasta, jota he olivat vuosikausia yrittäneet. Oliko maalle muutosta apua lapsettomuuteen? Oona ei osaa iloita raskaudesta, koska hänelle on alkanut sattua outoja asioita, joista hän ei ole halunnut puhua Tuomakselle. Tuomaksen ollessa töissä, paikalle on tullut outo, mustiin pukeutunut nainen. Nainen väittää Oonan odottamaa lasta omakseen. Eihän tämä voi olla mahdollista. Oonan todellisuus alkaa sekoittua epätodelliseen. Pian nainen ei tiedä, mikä on totta, ja mikä ei. Oonan ahdistuksen keskellä Tuomas alkaa tutkia, miksi heidän uudella asuinseudullaan on tapahtunut järjettömän paljon lasten kuolemia. 

Huh huh! Nyt täytyy sanoa, että olipas selkäpiitä karmiva tarina. Kirjan alkuasetelma on jo melko alakuloinen, mutta ei missään tapauksessa sillä tavoin, että kirja jäisi kesken. Päinvastoin. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietää, mitä tulee tapahtumaan ja kirjassahan todellakin tapahtuu. Tapahtuu synkkiä ja kauheita asioita. Toisaalta myös historiasta alkaa tihkua tietoja, joita Oona ei ehkä olisi ikinä halunnut tietää. Tarinaa sävyttävät melankolisuus ja mustanharmaat sävyt. 

Kirjan rakenne on selkeä. Tarina etenee kronologisesti. Toki välillä muistellaan menneitä, mutta ihan vain sen takia, että menneisyys selittää nykyisyyttä. Heikkilän teksti on sujuvaa ja kaunista, jos nyt kauhutarinan yhteydessä voi puhua kauneudesta. Itse ainakin nautin lukemisesta, kun ei tarvitse ärsyyntyä eriskummallisista lauserakenteista ja sekavista kuvauksista.

 

Huomasin valkoisen arkun keskellä pihaa. Se oli kaunis ja surullinen kuin siipiensä suojaan käpertynyt joutsen. (s. 11)

 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Oona ja Tuomas vaikuttavat olevan toistensa vastakohdat. Tuomas näkee asioiden kauniit puolet ja on onnellinen elämän pienistä iloista. Tuleva lapsi on hänen elämänsä tärkein asia. Hänestä tulee isä. Oona puolestaan ei tunnu iloitsevan mistään. Hän ei tunne edes odottavansa lasta, eikä hänellä tunnu olevan lapseen minkäänlaista sidettä. Oonan vanhemmat ovat jollain tavoin outoja. Toki heilläkin on ollut omat ristinsä kannettavinaan. Mustiin pukeutunut nainen, Elisabet, puolestaan on itsevarma. Hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja pystyy ohjailemaan Oonaa kuin marionettia. 

Heikkilän edellisen kirjan yksi teema oli äitiys. Tässä kirjassa kuljetaan saman teeman ympärillä, mutta selkeästi tummemmilla tai pitäisikö sanoa erilaisemmilla vesillä. Lukiessani ihailin sitä, kuinka Heikkilä on uskaltanut tarttua tietynlaiseen äititeemaisuuteen. Ei taatusti mikään helppo pala mieskirjailijalle, mutta se kertoo mielestäni kirjailijan monipuolisuudesta ja rohkeudesta. 

Akseli Heikkilän Hiljainen vieras on kirja, jota ei kannata ohittaa, jos vähänkään pidät kauhusta. Sitä tämä nimittäin on. Kauhukirja, joka ahdistaa, mutta jota ei malta laskea käsistään.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Toisinaan käy niin, että kun tartut johonkin kirjaan, huomaat heti ensisivuilta kirjan olevan helmi. Näin kävi minulle, kun aloin lukea esikoiskirjailija Akseli Heikkilän Veteen syntyneet -kirjaa (WSOY, 2019). Luultavasti kirja olisi jäänyt minulta kokonaan noteeraamatta, jos Bloggariklubi ei olisi esitellyt itse kirjailijaa ja kirjaa. Kiitos siis kuuluu Bloggariklubille, kustantajalle ja tietenkin itse kirjailijalle.

Tornionjokilaaksossa on kylä, jota ei löydy kartalta. Eeva on ollut pois kylästä neljä vuotta. Hän palaa kotikyläänsä nähdäkseen äitinsä. Äiti on kuitenkin kuollut. Jäljellä ei ole kuin velipuoli Alarik ja isäpuoli Eino. Kylä sen sijaan on entisellään. Joesta ei saa enää kalaa, koska vuosia sitten on tapahtunut rikos vanhoja uskomuksia vastaan. Alarik ja Eino kuitenkin jatkavat kalastusta päivästä toiseen, vaikka saalista ei tule. Eevan paluu avaa arpeutuneita haavoja ja unohtuneita muistoja. Kylän kesästä tulee kolea myös muuten kuin ilman puolesta.

En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kaunista tekstiä kuin nyt. Vaikka kirjan tarina on järkyttävä, voi lukija löytää tarinasta lukemattomia, loppuun asti ajateltuja virkkeitä. Teksti on runollista ja sanoja maistelee mielessään. Kirjan sanat ja virkkeet luovat tunnelmakuvia, jotka voi oikeasti aistia. Enää en ihmettele sitä, miksi kirjailija kertoi Bloggariklubilla kirjan olevan taideproosaa. En yleensä lainaa kertomakirjallisuudesta mitään postauksiin, mutta nyt on tehtävä poikkeus. Alla olevat kaksi lainausta ovat suoraan kirjasta.

Nilkkojen tasalla kelluu ohutta iltausvaa, leuan alla parveilevat veren perässä vikisevät hyttyset. (s. 71)

Ei surua pueta sanoiksi naapureita varten, se hunnutetaan omassa rauhassa, parsitaan laskokset kokoon neule kerrallaan, ommellaan napit, ketjut ja nauhat, sovitetaan ylle ja todetaan, että hyvin istuu. (s. 98-99)

Kauniiden virkkeiden lisäksi kirjan dialogit on käyty Tornionjokilaakson omalla murteella. Bloggariklubilla Akseli Heikkilä kertoi, että hänen isänsä oli tarkastanut murreosuuksien kirjoitusasun, jottei virheitä syntyisi. Vaikka itse en kyseistä murretta osaa, niin sitä oli mukava lukea ja yrittää toistaa vuorosanoja. Kaikkiin kirjoihin murre ei istu, mutta tässä se on löytänyt paikkansa.

Kirjan teemoja ovat äitiys, kosto ja uskomukset. Nyt täytyy vielä ihmetellä sitä, kuinka uskomatonta on, että mies voi kirjoittaa äitiydestä tällä tavoin. Äitiyden kuvaus on voimakasta ja väkevää, suloista ja silkkistä. Olen jollain tavoin hyvin hämmentynyt koko asiasta. Kerrassaan loistavaa tekstiä. On myös kiehtovaa, kuinka Heikkiä on yhdistänyt kirjan teemat yhdeksi kirjaksi. Uskomukset ovat usein tiukasti kiinni ihmisissä ja yhteisöissä. Niistä ei ole helppo irrottautua, koska mitä sen jälkeen jää jäljelle. Kosto puolestaan on jo sanana negatiivinen, mutta kukapa meistä ei olisi ikinä ajatellut, että kosto elää. Kirjassa Heikkilä kuvaa hyvin koston ja vihan suhdetta. Bloggariklubilla kirjailija kertoi, että kosto on merkki keskeneräisestä traumasta.

Akseli Heikkilä ja Anna-Riikka Carlson (WSOY)

Heikkilä kertoi bloggaajille myös, että aluksi kirjasta piti tulla Alarikin kasvutarina, mutta Eeva alkoi kiehtoa yhä enemmän ja enemmän mielessä, joten lopulta Eevasta tuli kirjan päähenkilö. Akseli Heikkilä on voittanut vuonna 2013 novellillaan Kadotetut suomut Maaseudun Sivistysliiton järjestämän Iso siika -kirjoituskilpailun. Veteen syntyneet pohjautuu voittonovelliin. Kyseessä on sama kylä, jossa isä ja poika istuvat veneessä kalastamassa.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Ihan jo pelkästään kauniin suomen kielen vuoksi. Mahtavana lisänä tulevat tietysti kiehtova tarina myyttisestä pohjoisesta kylästä.