Teatterissa: Lokki

Viime vuonna jäi postaamatta joitakin teatteri- ja kirjajuttuja, mutta onneksi aika on vain käsite, ja tänä vuonna voi jatkaa siitä, mihin viime vuonna jäätiin. Kansallisteatterin esittämä Anton Tšehovin Lokki on näyttelijä Maria Kuusiluoman 25-vuotistaiteilijajuhlan huipentuma. Kuusiluoma nähdään näytelmässä huikean Irina Arkadinan roolissa.

Maria Kuusiluoma

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

On kesä. Sorinin maatilalla puhutaan taiteesta ja kirjoittamisesta. Huippusuosittu näyttelijätär Irina Arkadina on ottanut rakastajakseen tunnetun kirjailijan Trigorinin (Jussi Lehtonen). Irinan poika Kostja (Miro Lopperi) on silmittömän rakastanut näyttelijäksi haluavaan Nina Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Kostja on kirjoittanut näytelmän, jonka päähenkilö on ilman muuta Nina. Näytelmä saa maatilan kesäasukeilta ankaran tuomion ja Kostja on maansa myynyt. Ninakaan ei tunnu välittävän Kostjasta, vaan yrittää lähestyä Trigorinia kysymystulvan kanssa. Toisaalta Nina haluaa myös olla täysin samanlainen näyttelijätär kuin Arkadina. Tilanhoitajan tytär Maša (Emmi Parviainen) puolestaan on tulenpalavasti rakastunut Kostjaan, eikä nuori mies huomaa mitään. Rakkautta on ilmassa paljon, mutta kohteet tuntuvat olevan aina väärät.

Maria Kuusiluoma Arkadinana on ehdottomasti oman juhlanäytelmänsä diiva. Kopea ja kylmä käytös tasapuolisesti kaikkia kohtaan. Kyllä menestyneet ihmiset saavat tehdä ihan mitä tahansa. Suoraan sanottuna ärsyttävää, mutta samalla niin hienoa. Aksa Korttila Ninan roolissa on omaksunut uskomattoman taitavasti ihailemansa näyttelijän ilmeet ja eleet. Voisi sanoa, että nainen on Arkadinan peilikuva nuoruusvuosina. Kun nyt aloin kehua naisia, niin en voi olla vetämättä mukaan Emmi Parviaista. Jestas, että pidän tämän naisen karismasta. Sitä paitsi Parviainen esittää näytelmässä laulutaitojaan. Saattaisi moni laulaja kalveta tämän äänenkäytön rinnalla. Upeaa!

Miro Lopperi ja Aksa Korttila

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

Onhan nyt pakko jotain puhua miehistäkin. Ihan vain tasapuolisuuden vuoksi. Miro Lopperi on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Tästä nuoresta miehestä kuullaan varmasti tulevaisuudessa paljon. Mies, jonka energisyys ja liikunnallisuus näyttämöllä on huikeaa. Toisaalta seuraavassa hetkessä mies saattaa olla totaalisen ahdistunut. Käsittämättömän taitavaa näyttelemistä. Fanitan. Vesa Vierikko on näytelmässä Pjotr Sorinin roolissa. Välillä tuli epäuskoinen tunne, näytteleekö mies vai onko Vierikko oikeasti niin huonossa hapessa kuin näytelmän Pjotr vaikutti toisinaan olevan. Toisaalta kaiken täytyi olla näyteltyä, koska sarkastiset kommentit Vierikon suusta olivat mahtavia.

Anne Rautiainen on ohjaustyössään tuonut Lokkiin hienoja vivahteita. Lokki on klassikko ja sitä Kansallisteatterin näytelmä kunnioittaa. Rautiainen on saanut ujutettua mukaan loistavasti toteutettuja ja dramaattisen pysähdyttäviä kohtauksia. Entä sitten näytelmän visuaalisuus? Siis mitä ihmettä! Aivan kuin olisin katsonut isoja näyttämötauluja. Sivuseinillä lepattavat kynttilät toivat näytelmään omaa hienoa tunnelmaa. Välillä kynttilät sammuivat, välillä paloivat. Siitä huolimatta liekit olivat kuin aidoissa kynttilöissä. Aivan mielettömän mahtavaa valosuunnittelua. Kiitos Ville Toikka ja kaikki muut, jotka olitte näppinne näytelmän visuaalisuuteen iskeneet.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma

Kansallisteatteri: Lokki

Kuva © Tommi Mattila

Lokki on ilman muuta traaginen näytelmä. Rakkauden kohteet ovat vääriä, eikä kenelläkään tunnu menevän hyvin, vaikka näennäisesti muuta näytelläänkin. Näytelmässä on myös suurenmoista nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelua. Nuoruus esiintyy elinvoimaisena. Vanhuus heikkenevänä. Jokainen voi miettiä, mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan. Toisaalta nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelu ei estä sitä, etteikö molemmissa voida tuntea kaipuuta ja kiihkoa. Siihen ikä ei ole mikään vastaus.

Kansallisteatterin Lokkia esitetään vielä ainakin koko kevätkauden. Jos rakastat visuaalisuutta, tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti nähdä.

Lokki sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 18.9.2019.

Rooleissa: Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen

Suomennos: Jalo Kalima

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Jenni Nikolajeff

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Näin esityksen osana Bloggariklubin suhdetoimintaa. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Surullisen kaunis Kirsikkatarha

Ei pitäisi aloittaa tätä postausta kysymällä, mitä tulee, kun näytelmän ohjaa mies, jonka omat vanhemmat ovat mukana näytelmän näyttelijäryhmässä? Kysyn silti, koska lopputulos on hienoa ja koskettavaa katsottavaa. Eikä se tietysti ole tämän yhden perheen ansiota, vaan koko työryhmän. Hienoa toteutusta. Teos on Kirsikkatarha, joka on Anton Tšehovin viimeiseksi jäänyt näytelmä, esityspaikkana Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö.

Heidi Herala

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Ranevskaja (Heidi Herala) palaa kotitilalleen Ranskasta, jossa hän on viettänyt useita vuosia. Kartano on joutumassa huutokaupan vasaran alle, ellei Ranevskajan suku saa kerättyä rahoja kasaan ja maksettua velkojaan. Lopahinin (Chike Ohanwe) isä ja isoisä ovat olleet talon palveluksessa orjina. Lopahin on päässyt elämässään eteenpäin ja hän yrittääkin auttaa perhettä neuvomalla, mitä pitäisi tehdä, jotta kartano säilyisi. Neuvoja ei oteta kuuleviin korviinsa. Mitä perheen palveluksessa olleiden orjien varttunut vesa muka voisi tietää talousasioista? Parempi on elää menneissä tai hullaantua kuohuvan juoman kuplinnasta ja tanssista. Nykyisyys on pelottava varjo elämässä.

Voi Heidi Herala, millaisen roolityön teet! Tunteet liikkuvat äärilaidasta toiseen. Elät menneisyydessä ja mietit kuollutta pikkupoikaasi. Olet valmis antamaan viimeisen kultakolikkosi kerjäläiselle, koska olet inhimillinen. Samalla unohdat oman perheesi ahdingon ja nykyhetken. Emilia Sinisalo Varjan, Ranevskajan ottotyttären, roolissa on voimakas. Nainen on tietoinen kartanon ongelmista ja haluaisi nostaa kissan pöydälle, mutta häntä ei kuunnella. Varjan rooli on vaikea kaiken ilakoinnin ja kaihomielisyyden keskellä. Chike Ohanwe on vakuuttava Lopahinina. Mies seisoo jalat tukevasti maassa, mutta ei voi ymmärtää, miksi perhe ei halua kuunnella hänen järkevää ehdotustaan.

Sanna Majuri ja Chike Ohanwe

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Trofimov on mies, jolla on jo ikää, mutta opiskelijana hän on ikuinen. Tommi Erosen suoritus Trofimovina paranee näytelmän edetessä. Mies eläytyy rooliinsa mahtavalla tavalla. Sonja Kuittinen on Ranevskajan tytär Anja. Kuittinen on eloisa ja riehakas, juuri sellainen kuin 17-vuotias neitonen on. Pidin erityisesti Kuittisen eläytymisestä yhdessä pidemmässä monologiosuudessa. Oli hienoa kuunneltavaa. Kirsikkatarhassa on loistavia näyttelijöitä. Pakko on vielä mainita Unto Nuora hellyttävänä häntää heiluttavana koirana sekä Eero ”Jepihodov” Saarisen huikeat rocktähti-moovit.

Kirsikkatarha on kaunis. Uskomattoman näyttävät valot toimivat lavasteiden kanssa. Etenkin ensimmäisen puoliajan petroolinvihreä taivas on upea. Väliajan jälkeen yleisöä hellitään kultaseinällä, johon on hyvä heijastaa tanssijaisten valoja ja kimmellystä. Kunnon valoshow. Kristallikruunut luovat hienoa tunnelmaa ja omaa kimallustaan. Kaiken tämän kauneuden lisäksi katsojia hemmotellaan jousikvartetilla, joka lumoaa varmasti jokaisen katsojan. Ammattitaitoiset muusikot osaavat ottaa yleisönsä, mutta antavat siitä huolimatta tilaa näytelmälle.

Emilia Sinisalo ja Sonja Kuittinen

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Niin, se postauksen alussa mainittu ohjaaja on Lauri Maijala. Tästä jokainen voi itse miettiä, millaista on olla vanhempana, jos oma poika on ohjaamassa. Olisi ollut myös mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoituksia, kuinka tällaisessa temmellyksessä toimitaan. Jälki on joka tapauksessa ensiluokkaista. Mainitsin jo hienoista valoista, joista saan kiittää Mika Ijästä, joka on vastannut valosuunnittelusta. Janne Vasama puolestaan on vastannut lavastuksesta.

Kirsikkatarha on surullisen kaunis tragedia. Näytelmässä on mukana komiikkaakin, mutta syvemmältä olemukseltaan tarina on surullinen. Kirsikkatarhaa suosittelen lämpimästi perinteisen teatterin ystäville. Klassikkoteos, joka elää yhä.

Kirsikkatarha sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä torstaina 28.2.2019.

Rooleissa: Tommi Eronen, Heidi Herala, Jouko Klemettilä, Sonja Kuittinen, Seppo Maijala, Sanna Majuri, Kari Mattila, Unto Nuora, Chike Ohanwe, Heikki Ranta, Eero Saarinen, Aino Seppo, Emilia Sinisalo ja Niila Vasama/Nooa Huhtala

Orkesteri: Siljamari Heikinheimo/Eriikka Maalismaa, Kreeta-Julia Heikkilä/Terhi Paldanius, Hanna Hohti/Maarit Holkko ja Petja Kainulainen/Liina-Mari Raivola

Suomennos: Martti Anhava

Ohjaus: Lauri Maijala

Sävellys: Lauri Porra

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Kai Poutanen

Naamiointi ja kampaukset: Jaana Nykänen

Dramaturgi: Merja Turunen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Kolme sisarta

On teatteriesityksiä ja on teatteriesityksiä. Parhaimmillaan teatteriesitys on kuin taideteos, jota voi vain huokaillen ihailla. Sellaisen taideteoksen näin vastikään Kansallisteatterissa. Paavo Westerberg on ohjannut Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta mestarillisen esityksen, joka ei todellakaan jätä katsojaa kylmäksi. Upea kokonaisuus, joka on toteutettu tavalla, joka toimii. 

Marja Salo, Emmi Parviainen, Elena Leeve, Samuli Niittymäki ja Olavi Uusivirta

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Pikkukaupunki ja kolme isänsä menettänyttä sisarusta. Niin, ja tietenkin myös isänsä menettänyt mies. Olga (Elena Leeve) on opettaja, joka on aina valmis auttamaan. Samaan aikaan nainen tuntee tyhjyyttä. Elämällä ei ole hänelle mitään annettavaa. Maša (Emmi Parviainen) puolestaan on naimisissa paikallisen opettajan kanssa. Isän kuoleman jälkeen Maša ei ole enää pystynyt soittamaan. Hän ajelehtii elämän vietävänä. Avioliitossa on jotain pielessä, eikä aikaakaan, kun Maša rakastuu toiseen mieheen. Irina (Marja Salo) puolestaan haaveilee oikeasta rakkaudesta, jota kotikaupungista ei löydy. Irina toiveena on myös tehdä työtä, koska työn tekeminen on arvokasta. Yhteistä sisaruksille on toive päästä Moskovaan. Kaupunkiin, jossa he voisivat elää unelmaansa. Andrei (Eero Ritala) on vaimonsa Natašan (Anna-Maija Tuokko) talutushihnassa. Mieheltä on odotettu paljon, mutta lähinnä pettymyksiä on tullut vastaan. Isän varjo leijuu alati läsnä sisarusten teoissa ja ajatuksissa.

Täytyy sanoa, että ihailin Marja Salon herkkää, mutta hyvin vaikuttavaa eläytymistä Irinan rooliin. Yksinkertaisesti taitavaa työskentelyä. Emmi Parviaisen voimakas tulkinta läpi näytelmän ansaitsee puolestaan erikoisaplodit. Mašan rooli oli kuin tehty naiselle. Yksi, joka oli kuin aivan toisesta maailmasta, oli Anna-Maija Tuokko. Nainen oli mielipuolisessa ja bitchmäisessä roolissa, joka vuoroin pelotti ja vuoroin huvitti. Huikeaa, kuinka hyvin tällainen pelasi näyttämöllä. Esko Salminen nähdään näytelmässä ikääntyneen sotilaslääkärin Tšebutykinin roolissa. Tähänhän ei voi edes mitään sanoa tai kirjoittaa. Miehen näyttelemistä on aina hienoa katsoa. Etenkin monologikohtaus oli huippu.

Esko Salminen

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Ennen näytelmän alkua hieman harmittelin parvipaikkoja, mutta vielä mitä. Parvella istuminen ei haitannut etenkään ensimmäisellä puoliajalla. Näytelmä oli rakennettu siten, että näyttelijöitä kuvattiin ja kuvatallenne näkyi parven korkeudella valkokankailla. Näyttelijöitä ei siis välttämättä aina edes nähnyt näyttämöllä, vaan he olivat piilossa lavasteiden tai lavasteena olevan kartanon sisällä, jossa kohtausta käytiin. Kartanon ikkunaruuduista saattoi jotain vähäistä näkyä, jos oikein tirkisteli. Kiehtova, mutta toimiva tapa tuoda näytelmä katsojien verkkokalvoille. Toisella puoliajalla esitystapa muuttui hieman perinteisemmäksi. Pitää muuten mainita, että näytelmän loppupuolella suuret lavasteet nousivat ikään kuin porrasmaisesti ylöspäin ilmaan. Samaan aikaa taustalla kuului musiikki tai kilisevä ääni, josta tuli mieleen jättiläismäinen tuulikello. Kaunista!

Näytelmän valaistus, tehosteet, lavastus ja videot olivat uskomattomassa sopusoinnussa keskenään. Tässä on täytynyt olla valtava työmaa, jotta esityksestä on saatu sen näköinen kuin se on. Oikeasti en yhtään valehdellut postauksen alussa, kun kirjoitin taideteoksesta. Kiitos koko työryhmälle.

Emmi Parviainen ja Terhi Panula

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Paavo Westerberg oli aiemmin syksyllä kertomassa näytelmästä bloggariklubilla. Westerberg kertoi, että Kolme sisarta on ajasta ja paikasta riippumaton klassikko. Westerbergin mukaan klassikot tarraavat nykyaikaan ja kirkastavat tämän ajan. Hänen mielestä Kolme sisarta onkin nykyihmisen kuva. Näytelmässä liikutaan ajattomuudessa tai useassa ajassa. Näytelmästä löytyy myös viitteitä tähän aikaan ja tulevaan . Westerberg heitti ilmaan myös ajatuksen, onko Tšehovin kolme sisarta oikeasti vain yksi henkilö. Tšehovia itseään henkilöissä on joka tapauksessa mukana.

Nyt on pakko myöntää, että Kansallisteatterin Kolme sisarta on yksi ehdottomasti parhaimpia näytelmiä, joita olen vuoden aikana nähnyt. Esitykset jatkuvat ainakin kevätkauden 2019 ajan, joten jos mietit jollekin taiteesta pitävälle sukulaiselle tai ystävälle joululahjaa, niin se on tässä. Liput Kolmeen sisareen.

Kolme sisarta sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 21.11.2018.

Rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen

Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg

Lavastus: Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen

Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Videosuunnittelu: Ville Seppänen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva

Dramaturgi: Eva Buchwald

Ohjaajan assistentti: Joel Härkönen

Kiitos Kansallisteatterille medialipusta, kuten kiitos myös kuvalainauksista.