Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista

 

Nyt on kyllä oikeasti sellainen tunnelma, että kaipaan kevyttä ja viihdyttävää luettavaa. Yksi hyvä esimerkki viihdyttävästä kirjasta on Emmy Abrahamsonin Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (Gummerus, 2022). Toisaalta joku saattaisi pitää kirjaa kevyenäkin luettavana, mutta koska kirjan tarina perustuu kirjailijan omaan rakkaustarinaan, se ei missään nimessä ole kevyttä luettavaa. Tositarinat eivät ole ikinä mitä tahansa tarinoita. 

Ruotsalainen Julia asuu Wienissä. Hän opettaa työkseen englantia, vaikka unelma-ammatti onkin kirjailija. Koti-illat menevät kissan kanssa televisiosarjoja tuijottaen. Elämästä puuttuu jotain. Julia haluaisi löytää elämänsä miehen. Se ei kuitenkaan löydy baareista tai yökerhoista. jonne hän usein ajautuu Leonoren kanssa. Mutta ehkä rakkautta ei kannata etsiä. Se ilmestyy yllättäen nurkan takaa tai aivan puskista, kuten Julialle tapahtuu. 

Ben ilmestyy Julian elämään, kun Julia sitä vähiten odottaa. Benissä on jotain taianomaista vetovoimaa. Hän on hauska ja oikeastaan aika komeakin. Vain muutama asia on pielessä. Ben on hampuusi. Ben on koditon. Ben on irtolainen. Ben haisee pahalle ja parta on ruokkoamattoman näköinen. Sitä paitsi Benillä ei ole edes kenkiä. Muutenkin vaatteet ovat epäsiistit ja likaiset. Kaikesta tästä huolimatta Julia lähtee Benin kanssa treffeille. Loppu onkin kuin satua, paitsi ettei ole, koska kahdesta eri maailmasta tulevien ihmisten maailmat voivat olla hyvin erilaiset. Kuinka Julian ja Benin käy? 

Ihana, ihana ja ihana. Aivan uskomaton tarina, joka todellakin perustuu tositapahtumiin. Toki kirjailija on hieman muokkailut tapahtumien kulkua, jotta tarinan kulku olisi sujuvaa, ja jotta siihen tulisi lisäjännitettä. Aivan sama, mitä Emmy Abrahamson on muokkaillut. Tällaiset rakkaustarinat ovat oikeasti aivan parhaita. Täytyy myös myöntää, että nenäliinakin piti olla välillä käden ulottuvilla. 

Emmy Abrahamson viljelee kirjassaan huumoria, josta pidän. Sellaista ehkä hieman älykästäkin huumoria, joka on omalla pähkähullulla tavallaan täysin absurdia. Kirjan tarinassa Julia kertoo tapahtumista ikään kuin kuka tahansa omasta arjestaan kertoisi. Arkea, tai ei se kaikki kyllä ihan arkea ollut, siivittävät hullunkuriset sattumukset ja tapahtumat, joihin Julia joutuu tai joita hän näkee. Pidän tällaisesta, kun ihminen osaa nauraa itselleen tai hän uskaltaa oikeasti ihmetellä joitakin asioita, joista sivistyneet ihmiset ehkä vain viisaasti vaikenisivat. Ja Julia on ilman muuta sivistynyt, mutta hän ei kuulu niihin, jotka vaikenevat, jos keskustelukumppani on oikea. 

Pidin myös siitä, millainen henkilö Julia oli. Näin Juliassa paljon samaa kuin itsessäni. Julia rakasti kaiken maailman kyselyitä ja testejä. Hän oli aina valmis osallistumaan sellaisiin. Täytyy myöntää, että itsekin usein pidän tällaisista, jos kyselyt eivät vain ole liian pitkiä. Hän piti myös siitä, että elämässä pitää olla tietty järjestys. Vaikka oma asuntoni onkin aika usein kaaoksen vallassa, pidän kuitenkin siitä, että tietyt asiat pitää olla aina kunnossa ja hoidettuina. Sen sijaan en ole vielä koskaan lajitellut kirjoja värien mukaan. 

On uskomattoman hienoa, että Emmyn ja hänen miehensä tarina on kirjoitettu kirjaksi asti. Tällaiset tarinat tuovat uskoa siihen, että oikea henkilö voi koska tahansa astua elämääsi, jos etsit loppuelämän elämänkumppania. Vaikka kirjan tarinan Benin ulkoinen olemus oli aikamoinen, kun Julia ja Ben tapasivat, olen iloinen, että Julia heti huomasi Benin ainutlaatuisuuden ja antoi hänelle mahdollisuuden. 

Kirjan tarinassa kerrotaan tietenkin myös kodittomista ja päihdeongelmaisista. Tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää heidän maailmaansa, eikä Juliakaan tuntenut oloaan itsevarmaksi, kun he tapasivat Benin ystäviä. Ehkä tällaisella on kuitenkin silmiä avaava vaikutus. Kirjan tarinassa Wienissä puhdistetaan hyvin tehokkaalla kädellä irtolaiset pois puistoista ja puskista. Minne tällaiset ihmiset siirretään? Sitä ei taida tietää kukaan. Pääasia, että kaupungin yleisilme on ylevä ja upea. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Outi Menna. Kirjan elokuvaoikeuksista on käyty kilpailua. Ja kyllä, haluaisin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan, jos sellainen oikeasti tehdään. 

Emmy Abrahamsonin Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista on juuri sopivaa luettavaa nyt, jos oikein ahdistaa. Tämä kirja sopii hyvin myös matka- ja lomalukemiseksi, jos nyt ikinä enää kukaan uskaltaa minnekään matkustaa. 

Lämmin kiitos kustantajalle kirjan annakkokappaleesta.

 

Eppu Nuotio: Leinikkimekko – Raakel Oksa ratkaisee

 

Tuskailin yhden kirjan lukemisen kanssa pitkään. Jotenkin en jaksanut ylipitkiä virkkeitä ja kirjan kummallista ajatusmaailmaa. Lisäksi Ukrainan tilanne alkoi ahdistaa toden teolla. Siksi olikin mukava tarttua Eppu Nuotion uutuuskirjaan Leinikkimekko – Raakel Oksa ratkaisee (Gummerus, 2022). Juuri sopivan kompakti kirja tuskastuneeseen olotilaan. 

Raakel Oksa on saanut remonttikohteekseen vanhan kerrostaloasunnon Töölössä. Väliseinää purettaessa löytyy peltilaatikko, jossa on katkaistu letti, leinikkimekko sekä pala hartsia. Aikakapseliksi tällaista nykyisin sanottaisiin. Peltirasian sisältö kuitenkin hämmentää Raakelia, eikä hänen ajatuksensa pysty jättämään rasiaa taakseen. Raakelin on saatava tietää asunnon historiasta enemmän. 

Raakelin tutkimukset vievät naisen vuoteen 1960. Hilkka on saapunut kesäksi Helsinkiin Aune-tädin asuntoon. Hän on saanut stipendin Sibelius-Akatemiaan arvostetun professorin oppiin. Hilkan viulunsoiton taitoja kuvaillaan ilmiömäisiksi, mutta professori on täysin eri mieltä. Hilkka tuntee olevansa Helsingissä ensimmäistä kertaa vapaa. Hän tutustuu nuoreen mieheen Anttiin, eikä mene kauan, kun romanssi on syttynyt. Huolta aiheuttavat oikeastaan vain yläkerran asunnon outo mies sekä professori, joka on pelottava. Toisaalta myös Antissa on pimeät puolensa. 

Viihdyttävä. Kyllä. Se on se sana, jota haluan käyttää Leinikkimekosta. Kirjan tarina vie ajatukset oikeasti muualle stressaavista asioista. Toki kirjassakin on ahdistavia kohtauksia, mutta Eppu Nuotion tyyli on lempeä, eikä lukija koe oloaan tukalaksi lukiessaan kirjaa. Pidän myös siitä, kuinka kirjassa Raakelin ja Hilkan maailmat vuorottelevat. 

Nautin siitä, millä tavoin Eppu Nuotio kuvailee Helsinkiä. Välillä on oikeasti tunne kuin itse kävelisi vuoden 1960 helteisessä Helsingissä. Pidän siitä, kuinka kivijalkamyymälöitä kuvaillaan. Kukkakaupan upeat tuoksut sekä kauniit ja värikkäät kukat. Hattukaupan erilaiset päähineet. Tekisi mieli sovitella erilaisia hattuja. Ihastuin myös siihen, kuinka Raakel saa ihmiset avautumaan ja muistelemaan menneitä. Monelle ikäihmisellehän vanhojen asioiden muistelu voi olla hyvinkin virkistävä hetki. 

Täytyy myös sanoa, että Eppu Nuotio on oikeasti ottanut asioista selvää. Hän kuvailee puusepän töitä niin ammattimaisesti, että voisin kuvitella naisen itse päivät pitkät käsittelevän erilaisia puuesineitä. Sitä paitsi on aina mielenkiintoista, kun romaanissa on ammatti, joka ei ole jokapäiväinen, eikä varsinkaan naiselle. Puuseppä on käsityöläinen ja itse ainakin arvostan käsityöläisiä. Jos Raakel olisi ollut esimerkiksi media-assistentti tai jotain vastaavaa, olisi minulla ainakin mielenkiinto lukijana ollut laimeampaa Raakelin ammattia kohtaan. 

Leinikkimekko avaa uuden Raakel Oksa -dekkarisarjan. En ole lukenut aikaisempia Nuotion dekkareita, mutta kirjan takakannessa vihjataan Nuotion Ellen Lähde -sarjaan. Tästä annetaan vihiä myös Leinikkimekossa. Tämä ei kuitenkaan ainakaan tässä vaiheessa haitannut millään tavoin lukukokemusta. Päinvastoin. Lukiessani nimen Ellen Lähde, ajattelin, kuinka monimerkityksinen nimi on kyseessä. Mielenkiinnolla odotan, mitä sarjan seuraava kirja paljastaa. 

Eppu Nuotion Leinikkimekko on nopealukuinen kirja, joka pitää lukijan mielenkiintoa yllä koko ajan. Itse luin kirjan läpi lähes kertaistumalta. Pidän tällaisista dekkareista, joissa on ikäviä tapahtumia, mutta joilla ei mässäillä.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

 

 

Päivi Alasalmi: Sudenraudat

 

Olin huomannut, että Päivi Alasalmielta oli ilmestynyt uusi kirja Sudenraudat (Gummerus, 2021), mutta en ollut sen suuremmin asiaa ajatellut. Sen sijaan televisio sattui olemaan auki, kun Ylen Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa haastateltiin Alasalmea. Oli pakko istua sohvalle ja kuunnella tarkemmin. Päivi Alasalmi kertoi kirjastaan Sudenraudat. Sen verran aihe alkoi kiinnostaa, että laitoin kirjan heti varaukseen. Onneksi laitoin, koska kirja on kerrassaan hyvä. 

Eletään 1880-lukua Turun ja etenkin Mynämäen seudulla. Sudet ovat alkaneet ahdistaa torppareita täydellä teholla. Siellä täällä lapsia alkaa kadota, eikä aina vain kadota, vaan tapahtumilla on myös silminnäkijöitä. Sudet tappavat lapsia ja syövät niitä. Jäljelle ei jää usein yhtään mitään tai vain yksittäisiä vaatekappaleita tai ruumiinosia. Susiongelma on todellinen. Ongelmaksi on muodostunut se, että maalaisilla ei saanut olla metsästysaseita. 

Toimittaja Eetri Ahlroosia alkaa ahdistaa ajatus suden tappamista lapsista. Hän aloittaa tutkivan journalistisen työn sekä kirjoittaa Sanomia Turusta -lehteen artikkeleita. Kun ihmisten tietoisuus susiongelmasta tulee laajemmin yläluokan tietoisuuteen, alkaa tapahtua. Karl Caldonius kutsuu koolle arvovaltaisia turkulaisia herroja. Karlin tytär Henny on kokouksessa kirjurina. Hän saa osakseen hieman ihmettelyä, koska eiväthän naiset osaa lukea, saati sitten kirjoittaa. Hennyn elämä pyörii taidemaalausten parissa. Hän on saanut rakkauselämässä arven sydämeensä, mutta se ei estä häntä haikailemasta entisen sulhasensa perään. Kun korkea-arvoiset herrat kokoustavat, ja sudentapposuunnitelmia on aika alkaa toteuttaa, huomaa Hennykin, että elämässä voi vielä olla jotain hänellekin annettavaa. 

Hennyn rakkaustarinan rinnalla kirjan ehdoton päätarina on susiongelmassa. Ongelmassa, joka kosketti kaikkia, vaikka suurinta hätää kärsivätkin köyhät torpparit. Susiongelma toi ikään kuin lähemmäksi eri yhteiskuntaluokkien henkilöitä. Toisaalta se myös kasvatti juopaa entisestään. Mitä kartanonherrat oikeasti voisivat ymmärtää siitä, millaista on menettää lapsi sudelle? Mitä kartanonherrat tietävät susien metsästyksestä? 

Sudenraudat imaisee lukijansa helposti mukaan. Alasalmen teksti on kikkailematonta ja selkeää. Historiallisia faktoja putkahtelee tarinan mukana tuon tuosta. Kirjan tarinoiden näkökulmia katsotaan eri vinkkeleistä. Välillä ollaan torpparin totisissa ajatuksissa. Toisinaan ylhäisten herrojen korkealentoisissa tuumailuissa tai Hennyn määrätietoisissa mietteissä, joihin mahtuu mukaan myös romanttisia puolia. 

Alasalmen historiallinen romaani on myös ajankohtainen romaani. Jatkuvasti käydään keskustelua susien oikeuksista elää. Toki kaikilla elollisilla pitäisi olla samanlainen oikeus elämään, mutta jos kirjassa kuvattuja tapahtumia alkaisi tapahtua nykyaikana, niin asiaa ei voisi jättää käsittelemättä. Kuka haluaisi antaa lapsensa suden ravinnoksi? Toki täytyy muistaa se, että sudet ovat myös hyödyksi etenkin laajasti lisääntyneiden peurakantojen harvennuksessa. Asioilla on aina puolensa ja puolensa. 

Kirjan tarina kertoo, että parin vuoden aikana 22 lasta sai surmansa suden aiheuttamana. Tämä perustuu tositapahtumiin. Kirjan luettuaan on helppo vihata susia, mutta toisaalta se antaa myös ajatuksia siitä, millaisessa ahdingossa sudet saattavat elää. Joka tapauksessa Päivi Alasalmen Sudenraudat on kirja, jota on helppo suositella. Kirjan voi lukea kaunokirjallisena romaanina, mutta se voi laittaa myös ajatusnystyrät työskentelemään. Hieno teos.

 

Anna Jansson: Sokea hetki

 

Kesä on dekkareiden parasta aikaa. Ainakin itselleni ja uskon, että monelle muullekin. Dekkareiden parissa ajatukset saa heitettyä sopivasti narikkaan. Näin kavi myös Anna Janssonin Sokean hetken kanssa (Gummerus, 2019).

Rikospoliisi Jesper Ek on mies, joka ihastuu ja rakastuu helposti. Kertoohan siitä sekin, että miehellä on viisi lasta viiden eri naisen kanssa. Elatusmaksut lohkaisevat palkasta leijonanosan, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö Jesper voisi taas retkahtaa uuteen naiseen. Tällä kertaa kohteena on kaunis Julia Lindegård. Sosionomi, joka yrittää tehdä parhaansa ja juuri oikeat ratkaisut työssään. Julialla on kuitenkin melkoinen ongelma. Hänen ex-pokaystävänsä Pål on väkivaltainen, eikä halua myöntää, että suhde on lopullisesti ohi. Jesperin ongelmaksi muodostuu se, että hän saa Julialta tekstiviestin, jonka siivittämänä mies syöksyy naisensa luo. Julian luona odottaa järkyttävä näky. Julia on sänkyynsä sidottu ja Jesperin kaulaliinalla kuristettu. Nyt ei Jesperin tilanne hyvältä näytä. 

Maria Wern haluaisi selvittää Julian tapausta, mutta hän on jäävi, koska Jesper on hänen työkaverinsa. Sen sijaan Maria valjastetaan selvittämään paikallisen pappilan outouksia. Nuori naispappi Alva on saanut käsittämättömiä uhkauksia. Pappi ei uhkauksista välitä, mutta diakoni on huolissaan. Maria vaistoaa, ettei pappilassa kaikki ole kunnossa. Ympärillä tuntuu leijuvan salaisuuksia, eikä outo ilmapiiri tee asiasta yhtään helpompaa. Kaiken lisäksi Alva katoaa yhtäkkisesti. 

Kyllähän se niin on, että ruotsalaiset dekkarit ovat useimmiten jännittävää luettavaa. Ei tarvinnut pettyä nytkään. Julian kauhea kuolema ja Jesperin ahdistava tilanne jo pelkästään toivat henkisesti ahdistavia tunnelmia, mutta pappilan outous toi tarinaan juuri sopivasti lisää mystisyyttä. Mielenkiintoisesti Anna Jansson on saanut kaksi toisistaan poikkeavaa tarinaa kiedottua hyvin yhteen. Tällaisia dekkareita on ilo lukea. Pidän myös siitä, kuinka Jansson vie tarinaa eteenpäin. Lukijan on helppoa pysyä mukana, vaikka hypitään paikasta ja tapahtumasta toiseen. 

Mikä siinä muuten on, että Gotlannissa tuntuu tapahtuvan paljon murhia ja kauheita tekoja, jos on ruotsalaiskirjailijoita uskominen? Gotlanti on miljöönä upea ja mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin rikkoa tällainen idyllinen miljöö kauhutarinoilla. Tällä tavoin saadaan helposti lukijan mielenkiinto herätettyä. Ainakin minä hyppään helposti mukaan tällaiseen ympäristöön. 

Maria Wern on jo legenda Anna Janssonin dekkareissa. Moni on varmasti lukenut kaikki Maria Wern -dekkarit. Itse olen lukenut kirjoja sieltä täältä, enkä ole tainnut postatakaan kuin yhdestä Maria Wern -dekkarista aikaisemmin. Televisiosarjassakin Wern on seikkaillut, mutta itse en ole sarjaa nähnyt, koska katson niin vähän televisiota. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Kvinnan på bänken on ilmestynyt vuonna 2018. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Anna Janssonin Sokea hetki on ehdoton kirja kesän dekkarikassiin. Hyvä tarina, jonka seurassa viihtyy. 

Tällä viikolla 7.-13.6.2021 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

 

David Baldacci: Jouluksi kotiin

 

Tämä postaus piti ilmestyä ennen joulua, mutta niinhän siinä sitten kävi, etten ehtinyt kirjapostausta tehdä. Mutta koska joulu on ensi vuonnakin, niin nythän minä olen tavallaan hyvinkin ajoissa. Lainasin kirjastosta David Baldaccin Jouluksi kotiin (Gummerus, 2006), koska kirjan takakansi lupaili mukavaa lukukokemusta. Sitä se myös oli. Juuri sopivaa aivokopan nollausta. 

Tom Langdon on mies, joka on joutunut kotimaan lentojen mustalle listalle. Hänellä ei ole mitään asiaa lentokoneisiin, eikä oikeastaan lentokentillekään. Tämä aiheuttaa jonkinlaisen ongelman. Miehen pitäisi matkata jouluksi tyttöystävänsä luokse Washingtonista Los Angelesiin. Oikeastaan ainoaksi vaihtoehdoksi käy juna. Juna, jolla mies ei ikinä matkusta. Toisaalta matkalle voi keksiä peitetarinan. Onhan Tom ammatiltaan toimittaja, joten hän on tekevinään tutkivaa journalismia junamatkailusta. Mies ei voi tietenkään tunnustaa kenellekään, ettei pysty matkustamaan matkaa lentoteitse. 

Aikamoiseen matkaan Tom joutuukin. Matkatovereista löytyy melkoisia tapauksia. Kohtalaisen suurikokoinen Agnes Joe, joka hieman pelottaa Tomia, vaikka junahenkilökunta vakuuttaa naisen olevan vakiomatkustaja, joka ei ole ikinä aiheuttanut hämminkiä. Yksi nuoripari puolestaan on lähtenyt karkumatkalle. Päämääränä on avioliitto. Matkustajien joukossa on myös elokuvamaailman ihmisiä. Rahaa ei puutu ja ideoita pursuaa solkenaan. Näiden ihmisten joukossa on vain yksi järkytys. Tomin entinen suuri rakkaus Eleanor. Kuinka entiset rakastavaiset mahtuvat saman junan kyytiin? Entä mitä tapahtuu, kun kunnon lumimyräkkä iskee päälle? 

Jouluksi kotiin ryöppyää nasevia juttuja, jotka eivät ole millään tavoin ilkeämielisiä, vaan naurattavat ja huvittavat lukijaa. Tällaista kirjaa ihminen kaipaa, kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kirjan tarinaan on tuotu joitakin jännityselementtejä, mutta kaikki tapahtuu kuitenkin hyvällä fiiliksellä. Pidin myös siitä, millaisia henkilöhahmoja Baldacci oli luonut. Todellisia persoonia, joista jokaisella oli oma äänensä ja paikkansa tarinassa. Pystyin näkemään henkilöt silmissäni ja tekemään nopeita luonneanalyysejä. Kirjan tarina toimii aina paremmin, kun henkilöihin on saatu hieman lihaa luiden ympärille. 

Pitkällä junamatkalla voi oikeasti tapahtua ihan mitä vaan. Tuli tunne, että olisi kiva päästä matkaamaan junalla. Nähdä junan ikkunasta maisemien ja ilmojen muuttuvan. Tutustua kanssamatkustajiin tai syventyä vain omaan matkantekoon ilman muita henkilöitä. Kaikki tuntuu olevan mahdollista, kun junalla matkustaa. Baldacci on mielestäni saanut luotua kirjaan hyvän ja lämminhenkisen tunnelman, vaikka välillä viittaukset Mark Twainiin hieman häiritsivät. Kirja olisi ollut varsin mainio ilman Mark Twain -komponenttia. Jollain tavoin ymmärrän, että Mark Twain on otettu kirjan tarinaan mukaan, koska onhan mies Yhdysvaltain kirjailijahistoriassa varsin kova sana, ja Jouluksi kotiin -kirjassa matkataan samoissa maisemissa kuin Twainin kirjoissa. 

Pakko muuten mainita, vaikka tässä tuleekin ehkä hieman juonipaljastusta, että kirjassa juna joutuu suurehkoon pulaan lumimyräkän vuoksi. Kirjaa lukiessani Italiassa, Itävallassa ja Saksassa saatiin mielettömiä lumimääriä maahan. Tämä aiheutti isoja ongelmia esimerkiksi Italiasta tulevalle junarahtiliikenteelle. Kun lunta on pari metriä, niin junat eivät yksinkertaisesti pysty liikkumaan. Täytyy myöntää, että hieman sähköpostit lentelivät töissä asian tiimoilta. Eihän kukaan voi ratkaista tuollaista lumiongelmaa hetkessä. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Christmas Train on ilmestynyt vuonna 2002. Kirjan on suomentanut Pekka Marjamäki. 

David Baldaccin Jouluksi kotiin toimii hyvin, vaikkei olisi jouluaikakaan. Kunnon road trip -henkisille kirjoille on aina oma paikkansa. Tällä kertaa vain matkustetaan junan kyydissä. Tätä kirjaa on ilo suositella, jos haluaa kunnon irtiottoa arjen pyörteistä.

 

 

Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki

Toisinaan on kiva heittäytyä kevyemmän kirjallisuuden pariin ja nauttia vain menevästä tarinasta. Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki (Gummerus, 2020) tuli itselleni juuri sopivaan saumaan. Tarvitsin välillä kevyempää luettavaa. Sellaista, jossa ei tarvitsisi kauheasti ponnistella ja miettiä, mitä mikäkin tarkoittaa. Tosin kirja oli varsin painava eli sivuja oli ihan mukavasti. 

On vuosi 1940, kun 19-vuotiaan Vivianin vanhemmat lähettävät tyttärensä New Yorkiin Peg-tädin luokse. Vanhemmat toivovat, että tytär löytäisi elämälleen oikean suunnan. Vivian nimittäin on potkittu collegesta ulos ja se on aikamoinen järkytys vanhemmille. Vivian ei tiedä, mitä New Yorkilta odottaa, mutta se saa tuntemaan hänet aikuiseksi. Ei hän tiedä oikeastaan mitään Pegistäkään. Täti omistaa teatterin ja on naimisissa kuuluisan Billy Buellin kanssa, vaikka he eivät yhdessä asukaan. 

Vivianin yllätykseksi teatteri on koko Pegin elämä. Teatteri on samassa rakennuksessa kuin Pegin asunto. Asunto on puolestaan avoin kaikille teatterilaisille. Esitysten jälkeen on kosteita jatkoja asunnolla ja osa teatterilaisista myös asuu Pegin luona. Ainut, joka yrittää pitää jonkinlaista järjestystä yllä, on Olive, Pegin oikea käsi. Olive yrittää pitää rahahanoja kurissa, mutta harvoin siinä onnistuu. Teatterin kappaleet vaihtuvat lennossa, mutta niissä on aina sama juonikuvio. Romanttinen tarina ja showtyttöjä vähissä vaatteissa. Ei esityksillä ole tarkoitus kalastella New Yorkin hienostoa, vaan lähialueen työläisiä. 

Ei mene aikaakaan, kun Vivian joutuu New Yorkin pyörteisiin. Yöt menevät showtyttöjen kanssa juhliessa. Viina virtaa ja miehiä isketään. Seksiä harrastetaan joka käänteessä ja joka paikassa. Vivian tuntee olevansa onnellinen. Hän on löytänyt paikkansa maailmasta. Onnen hurma ei tietenkään kestä ikuisesti. Vivian mokaa pahemman kerran, eikä mikään ole enää kuin ennen. On palattava lapsuudenkotiin ja unohdettava New York. Voiko nuoren naisen elämä ikinä enää palata ennalleen? 

Aikamoista menoa Vivianilla oli. Pidin kuitenkin siitä, kuinka nuoren naisen elämä oli kuvattu villiksi ja vapaaksi, sellaiseksi, jota ei 1940-luvulla odottaisi olevan. Ilman muuta Vivian oli naiivi ja helposti mukaan vedettävä. Käytös kuvaa hyvin nykyajan nuorten naisten menoa. Ollaan ajattelemattomia ja halutaan kokea kaikki ja heti. Paras tietysti, jos pääsee jollain tavoin julkisuuden valokeilaan paistattelemaan. 

Vivianissa löytyi toinenkin puoli jostain syvältä sisimmästä. Hän itsekin tiesi, ettei moinen meno voi jatkua loputtomiin, vaan elämässä on tehtävä jotain järkevämpää. Hän osasi hyödyntää osaamistaan ja taitojaan siten, että sai luotua itselleen hienon uran New Yorkissa. Vivian kulkee omaa tietään määrätietoisesti. Hän tekee sitä, mitä haluaa. Vuosien kuluessa Vivian saavuttaa myös sellaista viisautta, jota voi vain ihailla. 

Sotavuodet varjostavat Vivianin nuoren naisen elämää, mutta sotaa ei kuitenkaan nosteta kirjan tarinassa päällimmäiseksi. Sota on taustalla ja vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään. Elizabeth Gilbert on tuonut tarinaansa myös seksuaalivähemmistöjä, mikä lienee melkoista siihen maailman aikaan. Vaikka seksuaalisia vähemmistöjä on varmasti aina ollut, on aihe ollut melkoinen tabu vielä 1940-luvulla. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos City of Girls on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Taina Helkamo. Tyttöjen kaupungin elokuvaoikeudet on myyty eli lähivuosina voitaneen odottaa upeaa New Yorkiin sijoittuvaa elokuvaa. 

Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki on kirja kaikille glamourin ja bling blingin rakastajille. Kaiken tämän keskeltä lukija löytää viisautta ja huumoria sekä itsenäisen naisen kuvaus.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Anna Jansson: Murhan alkemia

Kaapista löytyy (lue: kirjahyllyssä ei ole enää tilaa) lukemattomia kirjapinoja. Osan kirjoista olen itse kantanut jostain kotiin, mutta suurimman osan olen saanut joko äidiltäni tai joltakin ystävältäni eli kierrätys pelaa. Anna Janssonin Murhan alkemian (Gummerus, 2013) sain muistaakseni ystävältäni, jonka kanssa tapaamme vaihdella kirjoja. Pokkarimuotoinen kirja oli mukava ottaa kissan ulkoilutuslukemiseksi.

Justus Hartman on komisario Tomas Hartmanin setä. Miehillä on ollut vuosikymmeniä sitten kiista, jota ei ole ikinä ratkottu. Ei ole siis ihme, etteivät miehet ole pitäneet yhteyttä toisiinsa. Tomas saa yllättävän puhelun sairaalasta. Justus on hävinnyt sairaalasta. Sairaalan henkilökunta pitää tapausta outona, koska mies on hävinnyt kuin savuna ilmaan. Henkilökunta ei edes usko, että keuhkokuumeesta toipuva mies olisi ollut vielä itsekään halukas lähtemään sairaalasta.

Tomas ei ole myöskään aivan kunnossa, joten hän suostuu vaimonsa viikonloppulomaehdotukseen tai ei siinä ole oikeastaan miehellä sananvaltaa. Tomaksen vaimo Marianne ja miehen alainen Maria Wern ovat jo hoitaneet etukäteisjärjestelyt. Matka Smoolantiin saa yllättäviä käänteitä, kun hotellin uima-altaasta löytyy ruumis ja Tomas saa vakavan sairauskohtauksen. Mies joutuu sairaalaan teho-osastolle. Marian alkaessa tutkia Justuksen katoamista tarkemmin, ymmärtää hän, että uima-altaan ruumiilla on jotain yhteistä Justuksen katoamisen kanssa. Kaikki tuntuvat kietoutuvan Justuksen ja Tomaksen menneisyyteen sekä taidepiireihin.

Aloittaessani lukemaan kirjaa, meinasin pitkästyä, kun ensisivuilla oltiin 1960-luvun lopulla ja teksti tuntui olevan kauhean pientä, eikä tarina lähtenyt vetämään. Onneksi en ole helposti luovuttavaa tyyppiä, vaan jatkoin lukemista, eikä aikaakaan, kun alkoi tapahtua. Tarinassa tulee yllättävän paljon ruumiita, eikä kuvaukset aina ole mitenkään kauniita, mutta eihän dekkareiden olekaan tarkoitus sievistellä. Onneksi luin kirjaa päiväsaikaan, niin eivät mielikuvat jääneet leijumaan uniini.

Kirja etenee loogisesti, vaikka paljon on takaumia menneisyyteen. Kirjassa on melkoisesti henkilöitä, ja jossain vaiheessa meinasin mennä jo sekaisin, kuka on kukin. Välillä tuntuu, että yksinkertaisempi on kaunista. Tarina on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja alkemiaakin tulee opiskeltua sivussa jonkin verran. Täytyy kuitenkin myöntää, että muutamissa kohdissa Jansson on mennyt hieman yli. Ei meinannut aivan usko riittää kaikkiin juttuihin.

Maria Wern -dekkareita olen lukenut aiemminkin, mutta huomasin juuri, etten ole tainnut yhdestäkään aiemmin postata. Näitä tulee siis luettua hyvin satunnaisesti, vaikka yleisesti ottaen olen pitänyt kirjojen rikostarinoista. Maria Wern on seikkaillut myös televisiosarjassa. Täytyy myöntää, etten muista, olenko mitään osaa televisiosta katsonut. Olen oikeasti tosi huono tv-ohjelmien kanssa.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Alkemins eviga eld on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Annan Janssonin Murhan alkemiaa uskallan suositella dekkarifaneille. Tämä on sopivan kamalaa kesäluettavaa.

Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Ehkä hieman kaukaa haettu, mutta ruksi solahtaa ruutuun ”keltainen ja oranssi”, koska näitäkin värejä kannesta löytyy.

Linda Olsson: Sisar talossani

Äitini antoi minulle luettavaksi Linda Olssonin Sisar talossani (Gummerus, 2017), vaikka hieman emminkin. Olen lukenut yhden kirjan Olssonilta, enkä oikein tiennyt, pidinkö lukemastani vai en. Tartuin kuitenkin kirjaan. Sopivan kokonsa puolesta kirja oli kuin tehty ulkoilulukemiseen eli siihen, kun kissa on fleksin päässä ja tarkkailee, löytyisikö saalistettavaa. Tällä välin minä voin keskittyä kirjallisiin anteihin, mikäli ei vain sada. Täytyy kyllä myöntää, että tämä kesä on ollut surkea ulkoilulukemisten suhteen.

Pari vuotta sitten Maria on kutsunut sisarpuolensa Emman kylään Costa Bravan rannikolla sijaitsevaan kotiinsa. Emma ei ole lunastanut kutsua, josta Maria on tyytyväinen. Hän ei kaipaa sisartaan, eikä halua nähdä häntä, koska on aivan liian paljon kipeitä asioita, joista hän ei halua puhua. Yhtäkkiä Emma kuitenkin ottaa yhteyttä ja haluaa tulla käymään. Maria on kauhuissaan, eikä tiedä, kuinka kestää muutaman päivän yhdessä Emman kanssa.

Emman asettuessa taloksi, Maria huomaa, kuinka tyrkyttää seuraansa Emmalle, vaikka toisessa hetkessä onkin täynnä vihaa Emmaa kohtaan. Emma ei vaadi mitään erityiskohtelua. Hänelle riittävät yksinkertaiset asiat. Päivät alkavat kuitenkin omat muotonsa. Emma keittää aamukahvin ja hakee voisarvet läheisestä leipomosta. Tehdään kävelyretkiä lähimaastossa ja ihaillaan luonnon kauneutta. Sisarpuolet lähentyvät toisiaan kuin huomaamatta, ja lopulta Emma nostaa kissan pöydälle ja kertoo, miltä hänestä on tuntunut vuosikymmenet. Kuinka Maria kokee tämän kaiken?

Sisar talossani on vähäeleinen ja rauhallinen kirja, jossa on kuitenkin mukana tietty jännite, jonka sisarpuolten suhde siihen tuo. Olssonin teksti on yksinkertaisen korutonta ja kaunista kerrontaa. Kirjassa on koko ajan läsnä tietynlainen haikeus, johon lukijan on helppo uppoutua. Olsson on osannut kuvata myös hyvin sen, kuinka sisarpuolet välillä lähentyvät, mutta sitten taas loittonevat toisistaan. On kuin he ajelehtisivat meressä aaltojen vieminä.

Kirja on kertomus menetyksestä ja yksinäisyydestä. Kukin kohtaa menetyksen omalla laillaan, eikä menetyksiä voi verrata keskenään. Jokaisen menetys on henkilökohtainen ja omalle itselleen läheisin. Toisen menetyksen voi kuitenkin ymmärtää, jos antaa itselleen luvan hyväksyä oman menetyksensä. Yksinäisyyksiäkin on monenlaisia. Joku on yksinäinen omasta tahdostaan, joku toinen taas haluamattaan. Yksinäinen voi olla myös, vaikka ympärillä olisi joukko ihmisiä.

Linda Olssonin Sisar talossani -kirjaa suosittelen luettavaksi, jos pitää kauniista ja vähäeleisestä tekstistä. Kirjan on myös nopealukuinen, vaikka onkin syvällinen.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos En syster i mitt hus on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Lukupiiri on siitä hauska juttu, että tulee tartuttua kirjoihin, joihin ei muuten tarttuisi. Lukupiirin viimeisin aluevaltaus oli Fausto Brizzin 100 onnen päivää (Gummerus, 2016), jota tuskin olisin lukenut ilman lukupiiriä. Kirjan italiankielinen alkuteos Cento giorni di felicità on ilmestynyt vuonna 2013 eli suhteellisen tuoreesta kirjasta on kyse. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen.

Lucion 40-vuotissyntymäpäivä lähestyy. Miehen elämä on kaikkea muuta kuin mallillaan. Hän on jäänyt kiinni syrjähypystä, jonka seurauksena vaimo Paola on päättänyt heittää miehen ulkoruokintaan. Lucio majailee appiukkonsa konditorian takahuoneessa ja yrittää saada asiansa järjestykseen. Koska elämä ei kuitenkaan aina mene kuten toivoisi, joutuu Lucio vastaanottamaan huonoja uutisia. Mies on käynyt lääkärissä pitkittyneiden vatsavaivojen takia. Lääkärin diagnoosi on hyvin epämieluisa. Lääkäri antaa Luciolle suhteellisen normaaleja elinpäiviä kolmisen kuukautta. Tämän jälkeen alkaa terminaalivaihe. Lucio päättää tehdä viimeisistä sadasta päivästään onnellisia. Hän haluaa nauttia appiukkonsa tuoreista munkkirinkilöistä ja seikkailla ystäviensä kanssa. Ensimmäinen ja tärkein tehtävä on kuitenkin saada Paola antamaan anteeksi.

Brizzin kirjoitustyylistä eivät kaikki lukupiiriläiset pitäneet. Osaa ärsytti rupatteleva sävy ja kommentoiva tapa. Itse pidin kirjaa helppolukuisena. Ei tarvinnut miettiä lukemaansa, vaikka vakavasta aiheesta pohjimmiltaan olikin kyse. Kirjassa oli sopivasti myös huumoria.

Lukupiirissä 100 onnen päivää aiheutti myös ristiriitaisia tunteita. Osaa lukijoista ihmetytti, kuinka Lucio jaksoi lähteä perheensä kanssa matkalle, vaikka oli vakavasti sairaana. Toisaalta hattua nostettiin sille, että Lucio oli rohkea ja irtisanoutui työpaikastaan elääkseen loppuelämänsä täysillä. Paolan käytöstä hieman kritisoitiin, mutta toisaalta Brizzi on Paolan avulla pitänyt hienosti kirjan juonen kulkua yllä ja saanut lukijan koukutettua lukemaansa. Keskenhän kirjaa ei voinut jättää, koska olisi jäänyt häiritsemään, kuinka lopussa käy.

Lukupiiriläiset löysivät kirjasta paljon viehättäviä piirteitä, vaikka kirjan teema onkin pohjimmiltaan traaginen. Juttutupa (eikä nyt puhuta Helsingin Hakaniemessä sijaitsevasta ravitsemusliikkeestä) pitäisi olla jokaisessa kylässä. Mahtava olohuone, johon kuka vain juttuseuraa kaipaava voisi poiketa. Lucion ja Paolan lapsilleen kerrotut tarinat, joissa historiaa venytettiin sopivassa määrin ilahduttivat lukupiiriläisiä. Lasten syntymäpäivälahjat, jotka Lucio valtuutti ystävänsä Umberton antamaan heille tulevaisuudessa. Niissä lahjoissa, jos joissakin, oli käytetty mielikuvitusta.

Fausto Brizzin 100 onnen päivää asettaa lukijalle monia kysymyksiä eutanasian ympäriltä. Ensimmäisenä tulee jälleen kerran mieleen, onko ihmisellä oikeus päättää päivänsä, jos toivetta parantumisesta ei ole? Onko oikein jättää kertomatta eutanasiasta lapsille? Onko ihminen itsekäs, kun katsoo, että kuolema on ainoa vaihtoehto tilanteessa, jossa ei ole parantumisen mahdollisuutta? Vai onko itsekästä, jos perhe, sukulaiset ja ystävät suhtautuvat eutanasiaan kieltävästi ja yrittävät tehdä kaikkensa, ettei rakas henkilö päätyisi lopulliseen tekoon?

100 onnen päivää kannattaa lukea, jos pitää kirjoista, joissa nenäliinapaketti täytyy olla käden ulottuvilla. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).

Lucy Dillon: Eksyneiden sydänten koti

Voitin viime kesänä kasan kirjoja Ullan luetut kirjat -blogista. Kirjapinossa oli myös Lucy Dillonin Eksyneiden sydänten koti (Gummerus, 2012) pokkariversiona. Suomenkielinen kovakantinen laitos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2011. Englanninkielinen alkuteos Lost Dogs and Lonely Hearts on vuodelta 2009. Kirjan on suomentanut Ulla Lempinen. Luin kirjan jo viime syksynä, mutta on postaus jäänyt tekemättä, joten korjataanpa tilanne nyt.

Rachel Fielding on tullut juuri jätetyksi. Kostoksi hän on lähtenyt kävelemään hyvästä työpaikastaan, koska mies työskentelee samassa paikassa. Sekavaan elämäntilanteeseen tulee vielä yksi mutka. Rachel perii tädiltään talon, Gem-nimisen koiran sekä koirahoitolan. Koska vaihtoehtoja ei tunnu olevan, muuttaa Rachel Lontoosta Englannin maaseudulle pieneen Longhamptonin kylään ainakin siksi aikaa, että elämäntilanne selkenee.

Vähitellen Rachel huomaa uppoutuneensa uuteen työhönsä, jota ei varsinaisesti työksi kutsu. Hän jatkaa tätinsä jalanjäljillä ja etsii löytökoirille uusia, parhaiten sopivia omistajia. Bertie-basset saa väliaikaisen kodin lapsettomuudesta kärsivän pariskunnan Natalien ja Johnnyn luota. Yksinhuoltaja Zoe saa riesakseen ex-miehensä lapsille ostaman koiranpennun Toffeen. Kylän lääkäri Bill huomaa yhtäkkiä omistavansa villakoiran. Rachelin apuna on Megan, joka onneksi osaa ja tietää kaiken koirista ja koirahoitolasta. Kaiken tämän koiraelämän keskellä Rachel joutuu tekemisiin ärsyttävän eläinlääkärin, Georgen, kanssa.

Eksyneiden sydänten koti on ennalta arvattava, mutta jollain tavalla hyvin ihana ja sympaattinen kirja. Kirja on myös helppolukuinen ja helposti keskeytettävissä oleva, ellei halua ahmia koko kirjaa kertaistumalta. Pidin kirjassa etenkin siitä, että vaikka Rachelin tarina oli kirjan päätarina, oli kirjassa sivutarinoita, jotka värittävät kirjaa entisestään. Dillon on osannut luoda kirjan henkilöhahmoista kutkuttavan herkullisia. Sellaisia, että lukija haluaa tietää lisää, mitä henkilöille tapahtuu. Täytyy myös antaa kiitokset kirjan koiratietoudelle, joka tuntui olevan kirjailijalla hyvin hallussa.

Vaikka kirja on näennäisesti luettavissa hömppäkirjoihin, on kirjassa myös monta syvällisempää asiaa. Kirjassa käydään läpi nelikymppisen naisen yksineloa ja sinkkuutta. Missä ovat lapset ja kuinka paljon suku jaksaa painostaa? Hyvin tyypillistä nyky-yhteiskunnalle, vaikka yksineläviä on koko ajan enemmän ja enemmän. Toisaalta pohdittavaa riittää myös eronneen naisen yksinhuoltajuudessa ja sitä myötä sinkkuudessa. Joillakin on ongelmana lapsettomuus ja mahdolliset hedelmöityshoidot. Rankkoja aiheita. Taloudellinen ahdinko on myös yksi kirjan teemoista. Kuinka selvitä päivästä toiseen, kun tuloja ei ole tai tulot ovat pienet? Tästä päästään myös kirjan työttömyysaiheeseen. Kirjan teemat ovat hyvin tyypillisiä nykymaailman ongelmia, mutta toisaalta kirja luo myös uskoa rakkauteen ja todelliseen ystävyyteen.

Lucy Dillonin Eksyneiden sydänten koti voitti Britannian Romantic Novelists’ Associationin vuoden romanttinen kirja -palkinnon vuonna 2010. 

Eksyneiden sydänten kotia suosittelen romantiikannälkäisille ja koirahulluille. Vielä parempi, jos lukija omaa molemmat ominaisuudet.

Anne Holt: Kuollut kulma

Löysin lukemattomien kirjojen pinosta pokkarin, jonka päätin ottaa työmatkalukemiseksi pienen ja kevyen kokonsa vuoksi. Anne Holtin Kuollut kulma (Gummerus, 2014) ei kuitenkaan ollut kevyttä luettavaa, vaan piinaavaa jännitystä. Norjankielinen alkuteos Skyggedød ilmestyi vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Outi Menna ja kirjan kovakantinen suomennos ilmestyi vuonna 2013.

Ellen ja Jon Mohr ovat järjestämässä kesäjuhlia, mutta kaikki menee pieleen. Heidän kahdeksanvuotias poikansa Sander joutuu muutamaa tuntia ennen juhlia vakavaan onnettomuuteen ja kuolee. Ellenin ystävä kriminologi Inger Johanne Vik tulee paikalle juuri, kun onnettomuus on tapahtunut. Hätäkeskus ei vastaa, koska Utøyalla on samanaikaisesti tapahtunut jotain todella kamalaa. Tilanne on sekasortoinen. Lopulta Ellenin ja Jonin luokse saadaan kokematon poliisi Henrik Holme. Sanderin kuolema näyttää selkeältä tapaturmalta, mutta Holme haistaa palaneen käryä. Hän alkaa tutkia tapausta ja saa vähitellen mukaansa Vikin, joka on saanut muutaman vinkin, ettei Ellenin ja Jonin elämä ollutkaan aivan sitä, mitä he antoivat ymmärtää.

Kuollut kulma on piinaava dekkari. Takakannessa kirjan kerrotaan olevan monitahoinen sosiaalinen trilleri. Jäin miettimään, mitä tämä tarkoittaa. Trilleri kirja eittämättä on ja monitahoinenkin. Sosiaalinen. Kyllä. Kirja on sitäkin. Sanderin tapaturmaista kuolemaa selvitetään sosiaalisten tilanteiden keskeltä. Ei edes yritetä perinteistä poliisi kuulustelee -tekniikkaa, vaan lähestymistapa on pehmeämpi ja antaa lukijalle mahdollisuuden punnita perheen, sukulaisten ja tuttavien luotettavuutta ja tapaa käsitellä asiaa. Kuka henkilöistä kestää parhaiten paineet ja kuka avautuu ensimmäisenä?

Täytyy myöntää, etten muista, olenko aiemmin lukenut Anne Holtin kirjoja. En ainakaan Inger Johanne Vik -dekkareita. Kuollut kulma oli hämmästyttävän hyvä lukunautinto kaikessa karmeudessaan. Kirjan loppu on todella yllättävä ja olinkin jonkin aikaa täysin lamaannuksissa lukiessani kirjan viimeiset rivit. En aio kertoa, mitä kirjassa tapahtuu, mutta loppu on jotain sellaista, mitä en olisi ikinä kuvitellutkaan.

Samaan aikaan, kun luin Kuollutta kulmaa, luin Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin. Molemmat kirjat lähtöisin Norjasta ja molemmissa lapsi tai lapsia uhreina. Hieman, eikä edes niin hieman, etovaa lapsiin kohdistuvat väkivallanteot, mutta toisaalta taiten kirjoitettua. Kuollut kulma ottaakin vahvasti kantaa lasten pahoinpitelyihin. Kirja laittaa miettimään asioita, kuinka hienot kulissit saattavat kätkeä taakseen vaiettuja salaisuuksia. Salaisuuksia, joista ei puhuta ääneen edes aviopuolisoiden kesken, vaan asioita peitellään.

Anne Holtin Kuollutta kulmaa suosittelen henkilöille, jotka pitävät perinteisistä dekkareista. Kirja on ehdottomasti yksi helmi dekkarimaailmassa.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Voitin keväällä Jojo Moyesin Jos olisit tässä -kirjan, joka on jatkoa Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää -kirjalle (Gummerus, 2015). Lainatessani voittokirjaani äidille, sanoin, että kannattaa ehkä lukea ensin ilmestynyt kirja. Itse en ollut kirjaa lukenut, mutta kiinnostus heräsi, koska Jos olisit tässä oli jotain aivan uskomattoman ihastuttavaa. Äiti oli löytänyt jostain alelaarista ensin ilmestyneen kirjan pokkariversion (2016), joten lainasi kirjan vuorostaan minulle. Ennen kirjan lukemista ehdin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan. Ette voi uskoa, kuinka kyyneleet valuivat poskilleni. Olisin ehkä voinut hieman hillitä itseäni, jos olisin lukenut kirjan ennen elokuvan katsomista. Tiesin siis Kerro minulle jotain hyvää tarinan melkoisen hyvin luettuani kakkososan ja nähtyäni elokuvan, mutta eivät nämä siitäkään huolimatta latistaneet lukunautintoani. Kirjan englanninkielinen alkuteos Me Before You ilmestyi vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Heli Naski.

Louisa Clark menettää työnsä turvallisessa ja tutussa kahvilassa. Alkaa työnhaku. Pienessä englantilaisessa pikkukaupungissa ei liiemmin ole työpaikkoja tarjolla. Louisa on melkoisen epätoivoinen, kunnes työvoimatoimistosta ehdotetaan hänelle pestiä henkilökohtaisena avustajana. Louisa saa työpaikan ja tapaa avustettavansa, neliraajahalvaantuneen Willin. Louisan ja Willin kemiat eivät tunnu kohtaavan aluksi ollenkaan. Louisa hieman arastelee miestä, joka on vuorokaudet läpeensä kiukkuinen. Lou on kuitenkin sinnikäs ja ottaa elämäntehtäväkseen Willin piristämisen. Vähitellen Will rentoutuu Loun seurassa ja alkaa joskus jopa nauttia elämän tuomista iloista. Willin ja Loun suhde kehittyy enemmäksi kuin pelkäksi työsuhteeksi. Edessä on kuitenkin Willin tekemä valinta, joka muuttaa kaiken. Kuinka Willin ja Loun lopulta käy?

Kerro minulle jotain hyvää -elokuva seurasi melko tarkasti kirjan juonta, joten kuvittelin, etten tarvitsisi nenäliinoja kirjaa lukiessa, koska olin jo kertaalleen herkistellyt, mutta väärässä olin. Nenäliinoja kului. Kirja on ihana, vaikka kirjassa käsitelläänkin todella vakavia aiheita. Jojo Moyesin kynä on toiminut loistavalla tavalla ja kirjailija on keksinyt aivan mahtavan idean kirjalleen. Henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja, vaikka ehkä hieman ennalta arvattavia. Lou värikkäine vaatteineen ja välillä hieman yksinkertaisine ajatuksineen. Will puolestaan komeana ja älykkäänä miehenä. Pidin myös siitä, kuinka Moyes oli ottanut kirjaan mukaan Loun ja Willin perheet. Lou tavallisesta, keskiluokkaisesta perheestä ja Will rikkaasta ja ehkä jopa hieman aristokraattisesta suvusta.

Vaikka kirja luetaan viihdekirjallisuudeksi, on kirjan yksi teema eutanasia. Onko ihmisellä oikeus päättää omasta elämästään, jos mitään toivoa ei enää ole jäljellä? Missä menee eutanasian rajat? Tekeekö lähipiiri väärin, jos hyväksyy omaisensa armokuoleman? Vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole yhtä ja oikeaa vastausta. Aina löytyy vastustajia ja puolestapuhujia. 

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää on helppo- ja nopealukuinen kirja. Kirjaa suosittelen luettavaksi esimerkiksi syksyn pimenevissä illoissa kaakaomuki ja nenäliinapakkaus käden ulottuvilla.

Michael Cunningham: Illan tullen

Ullan luetut kirjat -blogissa on ollut kesän aikana ihania kirja-arvontoja. On tietenkin pitänyt osallistua, koska kirjoja ei voi koskaan olla liikaa. Ensin voitinkin mahtavan kirjapinon, mutta huippua oli, että yhdessä toisessa arvonnassa voitin vielä yhden kirjan lisää. Ja mikä se kirja sitten oli? Michael Cunninghamin Illan tullen (Gummerus, 2014) pokkariversiona. Kirjan englanninkielinen alkuteos By Nightfall ilmestyi vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Laura Jänisniemi.

Peter Harris on keski-ikäinen taidegallerian pitäjä. Hänen vaimonsa Rebecca on arvostetun kulttuurilehden päätoimittaja. Pariskunta kuuluu New Yorkin taidepiireihin, jossa juhlitaan usein ja pidetään silmäpeliä kiinnostavien ihmisten kanssa. Peterin elämä mutkistuu, kun Rebeccan pikkuveli Mizzy muuttaa heille asumaan. Onko kyse väliaikaisuudesta vai pidemmästä ajasta? Sitä ei osaa kukaan sanoa. Mizzyn elämä on mennyt raiteiltaan huumeiden takia, eikä Peter haluaisi tällaista loiseläjää luoksensa asumaan. Jotain kuitenkin tapahtuu, ja Peterin ja Mizzyn välit lähenevät yllättävällä tavalla. Tämän jälkeen Peterin elämä vasta sekaisin meneekin.

Michael Cunninghamin teoksia on ylistetty ja palkittu, mutta jostain syystä itselleni Cunninghamin kirjat eivät ole täysin kolahtaneet. Aina on kuitenkin annettava kirjailijalle ja kirjalle mahdollisuus ja niin annoin nytkin. Illan tullen ympäristö ei ole sitä, mistä tykkään lukea. En ole ikinä käynyt New Yorkissa, enkä sinne edes halaja. Olen siinä suhteessa ehkä hieman outo yksilö. Taiteesta pidän, mutta jossain vaiheessa kirjaa lukiessa Peterin kuvailemat taide-esineet ja ihmiset niiden ympärillä alkoivat pursuta yli hilseen. Se, mistä kirjassa pidin, oli Peterin ja Mizzyn suhteen kehittyminen. Olisin kuitenkin halunnut, että suhde kehittyy ja jatkuu vielä hieman pidempään. Pidin myös Peterin ja Bean, pariskunnan tyttären, öisestä puhelinkeskustelusta. Rebeccalle olisin antanut kirjassa hieman enemmän tilaa. Nyt Rebecca jäi ikään kuin statistin rooliin, vaikka tärkeässä asemassa kirjassa olikin. Pidin kirjan yllättävästä lopusta, joten siitä on annettava plussapisteitä.

Illan tullen on kertomus vanhemmuudesta, ikääntymisestä ja mahdollisuuksista. Kirja antaa hyvin yksipuolisen kuvan vanhemmuudesta. Tuli vaikutelma, ettei Peterin ja Rebeccan tytär välittänyt vanhemmistaan yhtään tai vastusti lähinnä vanhempiensa elämäntyyliä. Ei mikään ihanneyhtälö, kun tietää, että vanhemmat olisivat halunneet tyttärelleen vain kaikkea parasta. Kirjassa kuvattu vanhemmuus kuvastaa hyvin riittämättömyyttä, josta moni vanhempi varmasti kärsii. Peterin ikääntyminen peilautuu koko kirjan tarinan läpi. Keski-ikäinen Peter ei ole mikään vanhus, mutta ajattelee monista asioista siten, että ainakin minulle lukijana tuli sellainen kuva, että Peter eli elämänsä viimeisiä hetkiä. Onneksi kirja kuitenkin raotti myös sitä kuvaa, kuinka paljon ihmisellä voi olla mahdollisuuksia, jos vain haluaa muuttaa elämänsä suuntaa.

Michael Cunninghamin Illan tullen kannattaa lukea, jos on pitänyt muista Cunninghamin kirjoista tai jos haluaa lukea kaunista tekstiä.

Kirjalle annan tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Gummerus järjesti Facebook-sivuillaan kilpailun, jossa oli mahdollisuus voittaa Jojo Moyesin Jos olisit tässä (Gummerus, 2016). Kirjahullu kun olen, niin olihan tähän osallistuttava ja voitto osui kohdalle. Kiitos vielä kerran Gummerukselle hienosta kirjavoitosta. Kirjan englanninkielinen alkuteos After You on ilmestynyt 2015. Kirjan on suomentanut Heli Naski. Jos olisit tässä on jatkoa kirjalle Kerro minulle jotain hyvää, jota en ole lukenut, mutta se ei haitannut lukukokemusta. Päinvastoin. Nyt minun on luettava myös ensimmäinen osa.

Lou Clark on menettänyt rakkaansa Will Traynorin puolitoista vuotta sitten. Willin kuoleman jälkeen Loun elämä on ollut pysähtynyttä. Lou käy töissä lentokentän pubissa, mutta ei tee oikeastaan mitään muuta, ellei vapaa-aikana tyhjennettyjä viinipulloja lasketa tekemiseksi. Eräänä päivänä Lou joutuu onnettomuuteen, joka on alkusysäys sille, että Loun elämässä alkaa tapahtua. Onnettomuuden jälkeen Lou liittyy isänsä painostuksesta omaisten sururyhmään. Yhden sururyhmäistunnon jälkeen hän tapaa erään ryhmäläisensä isän. Miehen, joka oli pelastamassa Loun henkeä onnettomuuden ensiminuuteilla. Tapahtuu muutakin kummaa. Loun ovelle tulee 16-vuotias tyttö, joka ilmoittaa olevansa Willin tytär. Loun elämä tuntuu saavan uuden suunnan. On vaikeita hetkiä, jolloin Lou vain miettii, mitä Will sanoisi tai ehdottaisi tekemään. On hetkiä, jolloin Lou uskaltautuu irrottautua muistoista ja antaa palaa.

Jos olisit tässä on kirja, jota luettaessa nenäliinapakkaus on pidettävä lähettyvillä. Tässä on kirja, joka on hömppää, mutta uskottavaa hömppää. Jojo Moyes on onnistunut kirjoittamaan kirjan, jota ei mielellään laskisi käsistään. Lukija pääsee mukaan tarinaan heti ensisivuilta lähtien. Tarina etenee loogisesti, eikä henkilöhahmoja ole kirjassa liikaa, vaan juuri sopivasti. Jossain vaiheessa kyllä aavistuksen alkoi ärsyttää Loun ja Samin suhteenpoikasen eläminen. Ollako yhdessä vaiko eikö olla? Kuuluu tietysti kirjan genreen vatvominen, mutta siitä huolimatta ärsytti.

Saadessani kirjan käsiini, olin hämmästynyt. Kirja on paksu. Sivuja on 450. En tiedä, mistä minulla oli jokin kuvitelma, että Jojo Moyesin kirjat olisivat ohuita. Tämä ei tietenkään menoa haitannut, koska tarina on kiehtova ja mukaansatempaava. Kirjassa on myös hauskoja kohtauksia, jotka oikeasti hymyilyttävät. Kirjan lukee suhteellisen nopeasti, vaikka sivuja onkin paljon. Saattaa olla, etten olisi pitänyt kirjasta yhtä paljon, jos olisin lukenut ensin Kerro minulle jotain hyvää tai ainakin lähestymistapani kirjaan olisi ollut aivan toinen. Nyt vain ihmettelen sitä, miksi en ole aiemmin ymmärtänyt Jojo Moyesin kirjojen viehättävyyttä.

Jojo Moyesin Jos olisit tässä suosittelen kaikille, jotka ovat lukeneet ensimmäisen osan sekä niille, jotka rakastavat viihdekirjallisuutta. Uskon, että silmät välillä kostuvat. Ainakin minulla kostuivat, mitä pidemmälle kirjaa luin.

Kirja saa tähtiä 4+ (ateikko 1-5).

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Lukupiiri otti vaihteeksi luettavakseen melko tuoreen kirjan, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016). Itselläni ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Helsinkiin sijoittuva kirja tietysti sinänsä kiinnosti, mutta muuten tartuin kirjaan ilman suurempia toiveita. Kirjan luettuani olin kuitenkin erittäin positiivisesti yllättynyt. Kirkes-kirjastoissa kirjaan on pieni jono, joten aivan helposti kirjaa ei luettavakseen saa.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja Helsingin vuosilta 1816-1840. Helsingin uudelleenrakennuskomitea on valinnut saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin arkkitehdikseen. Engelin perhe saapuu Suomeen vuonna 1816. Muutto on perheelle vaikea paikka. Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, että viipyisivät Helsingissä vain kuusi vuotta, mutta toisin kävi. Engel ei ikinä oppinut pitämään Helsingistä, mutta kaupungin rakentamisesta tuli Engelin elämäntyö. Ei kukaan itseään kunnioittava arkkitehti kieltäytyisi moisesta kunniasta. Yöpäiväkirjassa käydään läpi Engelin suunnittelemia rakennuksia ja niiden syntyprosessia. Etenkin Suurkirkko (nykyinen Tuomikirkko) saa Engelin yöpäiväkirjassa suuren osan. Engel kirjoittaa myös paljon tyttärestään Emiliestä, joka on heikkoverinen ja heikkokuntoinen. Pojistaan Engel vain mainitsee silloin tällöin yöpäiväkirjassaan. Kun Engelin perhe vaurastuu, rakentaa Engel itselleen puutarhan, josta hän saa paljon voimaa ja iloa.

Viikilän teksti on hienoa ja runollista proosaa. Lukupiiriläisiä kirjan verkkainen ja mietiskelevä teksti miellytti. Kuoleman läsnäolo on kirjassa koko ajan mukana, mutta kirjan kaunis teksti ei tehnyt kuolemasta ahdistavaa, vaan enemmänkin hieman surumielistä. Viikilän kuvaus Engelistä antaa kuvan yksinäisestä puurtajasta ja hieman ehkä ylimielisestäkin tai kenties kyse oli pelkästään Engelin ujoudesta. Engel ei ollut mikään seurapiiritaituri. Hän rakasti enemmänkin sitä, että sai tehdä rauhassa töitään. Engel oli myös mielestäni melkoisen etäinen jopa omalle perheelleen.

Kirja saa lukijan näkemään edessään Engelin suunnittelemien rakennusten nousemisen Helsingin kallioiselle maaperälle. Engelin pöydältä nousi yllättävän paljon rakennuksia myös muualle Suomeen. Kirjassa on myös viehättäviä yksityiskohtia. Yksi tällainen on kertomus ilmajokelaisen Juho Könnin rakentamista Könninkelloista. Suurkirkon kellotaulu ja koneisto nimittäin tilattiin Könniltä, vaikka Engel ei täysin luottanutkaan miehen ammattitaitoon. Kirjassa kerrottiin myös, kuinka Helsingin observatoriosta otettiin mallia Pietariin. Kun Engel nimitettiin intendenttikonttorin johtajaksi, perhe vaurastui ja he pystyivät rakentamaan oman talon puutarhoineen Bulevardille. Lukupiiriläiset mietiskelivät, kuinka hienoa olisi, jos Engelin koti ja puutarha olisivat säilyneet vuosisatojen saatossa.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista suosittelen kaikille arkkitehtuurista kiinnostuneille sekä Helsinki-intoilijoille. Kirja on mukava teos myös historian havinasta nauttiville.

Päivi Hidasta matkailua aloittelijoille -blogista kävi lukupiirikirjan innoittamana kävelyllä Engelin kaupungissa. Loistavia kuvia Päivi on ottanut.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 5- (asteikko 1-5).