Eppu Nuotio: Leinikkimekko – Raakel Oksa ratkaisee

 

Tuskailin yhden kirjan lukemisen kanssa pitkään. Jotenkin en jaksanut ylipitkiä virkkeitä ja kirjan kummallista ajatusmaailmaa. Lisäksi Ukrainan tilanne alkoi ahdistaa toden teolla. Siksi olikin mukava tarttua Eppu Nuotion uutuuskirjaan Leinikkimekko – Raakel Oksa ratkaisee (Gummerus, 2022). Juuri sopivan kompakti kirja tuskastuneeseen olotilaan. 

Raakel Oksa on saanut remonttikohteekseen vanhan kerrostaloasunnon Töölössä. Väliseinää purettaessa löytyy peltilaatikko, jossa on katkaistu letti, leinikkimekko sekä pala hartsia. Aikakapseliksi tällaista nykyisin sanottaisiin. Peltirasian sisältö kuitenkin hämmentää Raakelia, eikä hänen ajatuksensa pysty jättämään rasiaa taakseen. Raakelin on saatava tietää asunnon historiasta enemmän. 

Raakelin tutkimukset vievät naisen vuoteen 1960. Hilkka on saapunut kesäksi Helsinkiin Aune-tädin asuntoon. Hän on saanut stipendin Sibelius-Akatemiaan arvostetun professorin oppiin. Hilkan viulunsoiton taitoja kuvaillaan ilmiömäisiksi, mutta professori on täysin eri mieltä. Hilkka tuntee olevansa Helsingissä ensimmäistä kertaa vapaa. Hän tutustuu nuoreen mieheen Anttiin, eikä mene kauan, kun romanssi on syttynyt. Huolta aiheuttavat oikeastaan vain yläkerran asunnon outo mies sekä professori, joka on pelottava. Toisaalta myös Antissa on pimeät puolensa. 

Viihdyttävä. Kyllä. Se on se sana, jota haluan käyttää Leinikkimekosta. Kirjan tarina vie ajatukset oikeasti muualle stressaavista asioista. Toki kirjassakin on ahdistavia kohtauksia, mutta Eppu Nuotion tyyli on lempeä, eikä lukija koe oloaan tukalaksi lukiessaan kirjaa. Pidän myös siitä, kuinka kirjassa Raakelin ja Hilkan maailmat vuorottelevat. 

Nautin siitä, millä tavoin Eppu Nuotio kuvailee Helsinkiä. Välillä on oikeasti tunne kuin itse kävelisi vuoden 1960 helteisessä Helsingissä. Pidän siitä, kuinka kivijalkamyymälöitä kuvaillaan. Kukkakaupan upeat tuoksut sekä kauniit ja värikkäät kukat. Hattukaupan erilaiset päähineet. Tekisi mieli sovitella erilaisia hattuja. Ihastuin myös siihen, kuinka Raakel saa ihmiset avautumaan ja muistelemaan menneitä. Monelle ikäihmisellehän vanhojen asioiden muistelu voi olla hyvinkin virkistävä hetki. 

Täytyy myös sanoa, että Eppu Nuotio on oikeasti ottanut asioista selvää. Hän kuvailee puusepän töitä niin ammattimaisesti, että voisin kuvitella naisen itse päivät pitkät käsittelevän erilaisia puuesineitä. Sitä paitsi on aina mielenkiintoista, kun romaanissa on ammatti, joka ei ole jokapäiväinen, eikä varsinkaan naiselle. Puuseppä on käsityöläinen ja itse ainakin arvostan käsityöläisiä. Jos Raakel olisi ollut esimerkiksi media-assistentti tai jotain vastaavaa, olisi minulla ainakin mielenkiinto lukijana ollut laimeampaa Raakelin ammattia kohtaan. 

Leinikkimekko avaa uuden Raakel Oksa -dekkarisarjan. En ole lukenut aikaisempia Nuotion dekkareita, mutta kirjan takakannessa vihjataan Nuotion Ellen Lähde -sarjaan. Tästä annetaan vihiä myös Leinikkimekossa. Tämä ei kuitenkaan ainakaan tässä vaiheessa haitannut millään tavoin lukukokemusta. Päinvastoin. Lukiessani nimen Ellen Lähde, ajattelin, kuinka monimerkityksinen nimi on kyseessä. Mielenkiinnolla odotan, mitä sarjan seuraava kirja paljastaa. 

Eppu Nuotion Leinikkimekko on nopealukuinen kirja, joka pitää lukijan mielenkiintoa yllä koko ajan. Itse luin kirjan läpi lähes kertaistumalta. Pidän tällaisista dekkareista, joissa on ikäviä tapahtumia, mutta joilla ei mässäillä.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

 

 

Kesäteatterissa: Rakkautta Aholassa

Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia, kun lähdin katsomaan Järvenpään teatterin esittämää musiikkipitoista kesäteatteriesitystä Rakkautta Aholassa. Jotenkin vain ajattelin, että aihepiiri soveltuu erinomaisesti Järvenpään ja Tuusulan kulttuurimaisemiin. Mieleni oli siis hyvin avoin ja hyvä niin, koska sain katsottavakseni todella hienon ja viihteellisen kesäteatteriesityksen, joka antoi samalla reilun annoksen kulttuurihistoriallista tietoutta.

Venny Soldan-Brofeldt ja Juhani Aho

Järvenpään teatteri: Rakkautta Aholassa

Kuva © Kapina Oy

Kirjailija Juhani Aho (Tommi Kolehmainen) ja hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofeldt (Annu Kajanne) elävät näennäisesti tavallista arkea Aholassa. Juhanilla on vaikeuksia saada tekstiä paperille, mutta sellaistahan se välillä on. Luomisen tuskaa tai kenties kyse on jostain muusta. Talon seinien sisäpuolella nimittäin kuohuu enemmänkin. Vennyn sisko Tilly Soldan (Linda Maria Laaksonen / Outi Pippuri) yrittää jatkuvasti liehitellä siskonsa miestä, eikä se pelkäksi yrittämiseksi jää. Syntyy suhde, jonka seurauksena Tilly alkaa odottaa kirjailijalle lasta. Siskosten kärhämöidessä kirjailija joutuu muistoissaan pappisisänsä (Juha Palkeinen) saarnojen kohteeksi. Onneksi tämän kaiken rinnalle löytyy myös riehakkuutta. Aholassa pidetään kosteita taitelijajuhlia, joissa vierailevat Jean Sibelius (Mikko Moilanen / Markus Peltola), Pekka Halonen (Artturi Frisk) ja Eero Järnefelt (Ilpo Halonen).

Tommi Kolehmainen piirtää Juhanista kiltin oloisen, mutta helposti vietävissä olevan miehen kuvan. Kirjailijalla ei ole helppoa olla siskosten välissä. Molemmille hän haluaa rakkauttaan suoda, mutta loppupeleissä Venny on se, jonka hän aina valitsee. Annu Kajanne tekee Vennystä voimakkaan ja itsenäisen naisen. Vennyllä on myös piikikäs kieli, jonka kohteeksi joutuvat etenkin Juhani ja Tilly. Se, mikä näytelmästä tekee viihteellisen, on ilman muuta Tilly. Tillyn roolia näyttelevä Linda Maria Laaksonen osaa keimailun taidon. Hän on varsinainen syöjätär, jonka katseet kirjailijaa kohtaan eivät jää kenenkään huomaamatta.

Tilly Soldan ja Juhani Aho

Järvenpään teatteri: Rakkautta Aholassa

Kuva © Kapina Oy

Näytelmään on mukavalla tavalla tuotu skandaalinkäryisen rakkaussuhteen rinnalle taidekulttuuripiirit. Kohtaukset, joissa taiteilijat istuvat saman pöydän äärellä ryyppäämässä, ovat mehukkaita ja ennen kaikkea kosteita. Nauratti etenkin se, kun Juhani Aho oli saanut ennakkoa tulevasta kirjastaan, niin taiteilijat päättivät, että Aho tarjoaa juomat. Samalla taisi ennakkopalkkiot mennä Kämpin kassaan. Oli myös mielenkiintoista oppia tuntemaan Juhania Ahoa siltäkin kannalta, että hänen isänsä oli ollut kiivas ja syyttävä saarnaaja. Juha Palkeinen päästeleekin sanojaan suusta virtaavana vyörynä. Ei siinä ole paljon kirjailijalla sanomista. En tiennyt sitäkään, että Juhani Aholla on ollut Heikki-poikansa (Artturi Frisk) kanssa vaikea suhde.

Näytelmän yksi voimakas elementti on tietenkin musiikki. Onhan kyseessä musiikkinäytelmä. Altti Uhlenius on musiikin takana. Pidin siitä, kuinka hienosti näytelmän kuoro toimi. Kuoro oli toimittajajoukko, joka laulaen kirjoitti muistiinpanoja kohukirjailijasta. Viihdyttävää ja erilaista toimintaa näyttämöllä, mutta kuitenkin toimivaa.

Näytelmän käsikirjoituksen takana on Eppu Nuotio. Nainen on kyllä hienosti saanut historian elämään. Teos ei todellakaan ole mitään kuivaa koulussa opittua historiaa, vaan elävää ja toimivaa. Tiina Brännare puolestaan on ohjauksen takana. En ymmärrä, kuinka hän sen tekee, mutta ammattinsa hän taitaa. Harrastajateatterin esittämä näytelmä ei yhtään kalpene ammattilaisnäyttelijöiden esittämien teosten rinnalla. Mahtavaa!

Ukko Brofeldt, Juhani Ahon isä

Järvenpään teatteri: Rakkautta Aholassa

Kuva © Kapina Oy

Rakkautta Aholassa jättää hyvät fiilikset. Tuntui kuin olisi saanut olla kärpäsenä Aholan katossa. Jos Juhani Aho olisi elänyt nykymaailmassa, olisi hän taatusti päässyt Seiskan kanteen useammin kuin kerran. Tällaisista näytelmistä jää aina myös sellainen tunne, että pitäisi tutustua aiheeseen laajemminkin.

Järvenpään teatterin Rakkautta Aholassa -näytelmän esitykset jatkuvat heinäkuun puolessavälissä. Jos kesäteatteriin aikoo mennä, eikä jaksa liian hassunhauskaa esitystä, niin tässä on näytelmä, jota suosittelen vahvasti. Järvenpään kesäteatteri sijaitsee Järvenpään Vanhankylän kartanon pihapiirissä. Miljöö on idyllinen juuri tällaiselle esitykselle. Plussana on tietysti katettu katsomo, jos sadesää yllättää.

Rakkautta Aholassa sai kantaesityksensä Järvenpään kesäteatterissa lauantaina 15.6.2019.

Rooleissa: Tommi Kolehmainen, Annu Kajanne, Juha Palkeinen, Linda Maria Laaksonen / Outi Pippuri, Artturi Frisk, Marjut Kamppinen, Markus Peltola / Mikko Moilanen, Noora Kärki, Ilpo Halonen, Roosa Kärkkäinen, Salme Larvala, Jenni Tapaila, Aurora Eskelin ja Pirjo Eskolin. Heikin ääni lapsena: Mauri Häkkinen

Käsikirjoitus: Eppu Nuotio

Sovitus ja ohjaus: Tiina Brännare

Koreografi: Virpi Maisala

Musiikki: Altti Uhlenius

Lavastuksen toteutus: Eero Toropainen / työryhmä

Puvustus: Sinikka Zannoni

Ohjaajan assistentti: Pauliina Naala

Tekniikka: Tiitus Saaristo, Iain Macintosh, Altti Uhlenius

Järjestäjä: Tiina Seppänen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Kävi sitten sillä tavoin, että eräänä kauniina päivänä, kun tulin töistä kotiin, löysin postin joukosta pienen paketin. Mitä ihmettä? Paketin avattuani tajusin, etten ollut peruuttanut kirjakerhon kuukaudenkirjaa tai voisin melkein vannoa peruuttaneeni kirjan, mutta en sitten kuitenkaan ilmeisesti ollut. Paketista ilmestyi Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua (Otava, 2015). Olin nähnyt kirjasta paljon mainontaa, mutta jotenkin en ollut innostunut kirjasta. En kuitenkaan palauttanut postin mukana tullutta kirjaa, koska omapahan oli mokani, jos olin unohtanut kirjan peruuttaa. Vilkaisu paikallisten kirjastojen yhteiselle Internet-sivustolle kertoo, että kirja on todella suosittu. Kirjavarauksia on kymmenittäin.

Karin Kiurukorpi ja Lauri Eriksson törmäävät toisiinsa asuntonäytössä. Kohtalo puuttuu peliin ja ohjaa naisen ja miehen tutustumaan toisiinsa. Alkaa pitkien kävelyretkien kausi. Kävelyretkien, joiden aikana Karin ja Lauri kertovat toisilleen elämästään ja opettavat toisilleen asioita, joista toinen ei tiennyt aikaisemmin mitään. Molemmat ovat omalla tahollaan eronneita. Karin, 52-vuotias historianopettaja, on kaivannut elämäänsä ihmistä, jolle puhua ja jonka kanssa keskustella. Lauri, 53-vuotias insinööri, puolestaan on päättänyt, ettei enää ryhdy suhteisiin naisten kanssa. Käy kuitenkin niin, että Karin ja Lauri ajattelevat koko ajan vain toisiaan. Tekstiviestit lentävät ja olo on kuin rakastuneella teinilapsella, leijuva ja hymyilyttävä. Rakkaus on kuitenkin myös riuduttavaa, ja niin myös Karinin ja Laurin suhteessa. Helpolla Karinia ja Lauria ei päästetä. Molemmilla on esteitä ylitettävänään rakkauden kivikkoisella tiellä.

Nuotion teksti on helppoa luettavaa. Turhat kikkailut on jätetty pois. Kuvaukset ovat hyvin laadittuja. Sahraminkeltainen tapetti. Vihreä kesämekko. Voin nähdä lukemani silmissäni. Jos jotain musiikista ymmärtäisin, kuulisin myös erilaiset viulukonsertot korvissani. Henkilöhahmot ovat hyvin tavallisia ja samaistuttavissa olevia. Tarina etenee loogisesti, eikä lukijan tarvitse miettiä, kuinkas tähän nyt jouduttiin. Mutta minä rakastan sinua on yksinkertaisesti kaunis ja lämminhenkinen kirja. Jos kirjasta suunniteltaisiin joskus elokuvaa tehtäväksi, en sitä haluaisi nähdä. Se tulisi taatusti olemaan pettymys.

Eppu Nuotio on saanut ujutettua kirjaansa myös paljon ajattelemisen aiheita. Kuuluuko rakkaus vain nuorille ja kauniille? Voivatko keski-ikäiset hullaantua toisiinsa täysin siemauksin? Entä seksuaaliset tabut? Uskaltaako niistä puhua ääneen?

Kirjan luettuani olen enemmän kuin tyytyväinen, että kirjan peruuttaminen unohtui. Pelkäsin siirappimaista rakkaustarinaa, mutta sain jotain aivan muuta. Kirjan, joka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Kirjan, joka kertoo tavallisten keski-ikäisten ihmisten rakkaustarinan. Kirjan, joka antaa uskoa rakkauden voimaan. Kirjan, johon varmasti tulen palaamaan. Tätä kirjaa voin ehdottomasti suositella henkilöille, jotka pitävät kotimaisesta proosasta. 

Tähtiä kirja saa 4½ (asteikko 1-5).