Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

 

Lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021), koska yhdelle lukupiiriläiselle oli toinen asiakas vinkannut kirjastossa, että kirja on ihana. No, lukupiiriläisten mielestä kirja oli kaikkea muuta kuin ihana, mutta mielipiteitähän on monia. Kirja on rankka ja surullinen, mutta paljon ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea hyvin kirjoitettu. 

15-vuotiaan Helenan äiti on kuollut. Hautajaispäivänä hän ajattelee kaikkea muuta kuin äitiä. Hän ei halua kohdata surua. Helena on joutunut seuraamaan koko lapsuutensa ajan äidin omituista käytöstä. Välillä äiti on rakastava ja hellä, mutta aivan liian usein äiti jää makaamaan päiväkausiksi sänkyyn. Pahinta on, kun ei voi kertoa isälle, kuinka äiti ja Helena ovat istuneet suljetussa pimeässä komerossa piilossa maailmalta. Helena on yrittänyt aina kysyä, mikä äidillä on, saamatta vastausta. Tämä kaikki jättää Helenaan syvät jäljet, joita häntä kantaa mukanaan aina. 

Helenan aikuistuessa hän muuttaa omaan asuntoon ja opiskelee yliopistossa vailla mitään sen kummempia kontakteja. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Helena tapaa Lilin. Lili on kaikkea sitä, mitä Helena ei ole. Lilin kautta aukeaa täysin uusi maailma, vaikka surumielisyys on edelleen läsnä Helenan elämässä. Helenan elämään astuu myös Eero, joka tuntuu alusta lähtien tutulta ja turvalliselta. Kaikesta huolimatta Helenan lapsuuden traumat kummittelevat taustalla. Voiko Eero auttaa, kun Helena vaipuu syvään masennukseen? Kertautuuko Helenassa hänen äitinsä elämä? 

Kuten mainitsin heti alussa, kyseessä ei todellakaan ole ihana kirja. Tämän naisen elämä on kauttaaltaan surumielinen ja ahdistava kirja. Helmi Kekkosen kieli on kuitenkin rikasta ja kirjaa oli helppo lukea. Ei tarvinnut takellella virkkeiden kanssa ja miettiä niiden tarkoitusta. Osin voisi jopa sanoa, että Kekkosen teksti on runollista.

 

Maa jalkojemme alla on jo tummenneista omenoista täysi, lehdet haravoimatta ja talon edustalla pitkä puinen pöytä hieman kallellaan. (s. 157)

 

Psykiatriset sairaudet vaikuttavat kaikkiin lähimmäisiin. Kirjan tarinassa Helena tuntee olevansa pienestä lapsesta alkaen syyllinen ja vastuunkantaja, joka kasvattaa hänen ympärilleen muurin, jota on vaikea murtaa. Isä on hyvin samankaltainen. Helenan äidin sairaus oli vaiettu salaisuus, josta ei puhuttu ääneen. Tämä kaikki aiheutti sen, että Helena katkeroitui, eikä osannut vanhempanakaan avautua ja kertoa omista tunnoistaan. Onko syyllistäminen perisuomalainen ominaisuus kulttuurissamme? 

Kirjan tarinassa kerrotaan myös toisesta sairaudesta, josta ei yleensä kauheasti puhuta. Endometrioosista. Tästä vaivasta Helenakin kärsi nuoresta tytöstä lähtien. Helenan isä yritti auttaa tyttöä, mutta hoito ei ollut toivotunlaista. Kovat kivut tekivät Helenan olon sietämättömäksi, eikä pahimpina päivinä voinut muuta kuin maata sängyssä tai lattialla. Onneksi tähän asiaan Helena sai myöhemmin helpotusta. On kuitenkin totta, että tähänkään ongelmaan ei aina osata hakea apua, koska asiasta ei haluta puhua ääneen. 

Osa lukupiiriläisistä löysi Helenan tarinassa paljon tarttumapintaa omasta elämästään. Kirja onkin ilman muuta sellainen, joka nostattaa tuntoja ja muistoja esiin. Pakosti myös ajattelee, kuinka paljon helpompaa olisi, jos asioista puhuttaisiin avoimesti. 

Yksi lukupiiriläinen oli kuunnellut kirjan äänikirjana ja antoi täydet pisteet Pihla Viitalalle, äänikirjan lukijalle. Viitalan ääni oli eleetöntä ja todella hyvin sopivaa kirjan tarinalle. 

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä on alakuloinen tarina, mutta kirjan aihepiirit ovat sellaisia, jotka pakottavat jatkamaan lukemista. Kirja ei missään tapauksessa ole huono, eikä sitä kannata sivuuttaa, jos vastaan tulee. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

 

Jotain olen saanut luettua, vaikka hieman vähemmän kuin normaalisti. Maylis de Kerangalin kirjan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016) ahmin parissa päivässä. Ihan vain sen takia, että joulukuun lukupiiri lähestyi uhkaavasti ja kirja piti saada luettua. Ei sen puoleen, kirjan tarina oli vetävä, vaikka aihe pyörikin elämän ja kuoleman välillä. 

Simon on lähtenyt aamuyöstä ystäviensä kanssa surffaamaan, koska säätiedotuksen mukaan aallot olisivat huippuhyviä. Nuorilla miehillä on upea aamuyö. Veden kylmyys ei heitä haittaa, kunhan he vain pääsevät aaltojen huipulle lautojensa kanssa ja saavat nauttia hurjasta menosta kaikin sydämin. Tällainen vie kuitenkin energiaa. Kotimatkalla Simon istuu pakettiauton keskipaikalla. Vanhan, huonokuntoisen auton varusteisiin ei kuulu turvavyötä keskipaikalle. Kuljettaja nukahtaa kesken ajamisen. Tapahtuu onnettomuus ja Simonia ei voi pelastaa mikään. 

Sairaalan teho-osastolla Simonin vanhemmille kerrotaan, että vaikka Simonin sydän lyö ja hän hengittää, on aivotoiminta kuollut. Toivoa pelastumisesta ei ole jäljellä. Vanhemmille tämä on murskaava isku. Entistä vaikeammaksi tilanteen tekee se, että elinluovutuskoordinaattori johdattaa heidät hankalan kysymyksen äärelle. Voidaanko Simonin elimiä luovuttaa ja siirtää niitä henkilöille, joiden elämänlanka riippuu siitä, ehtivätkö he saada elinsiirrännäisen. Ei aivan helppo pakka, kun menettää poikansa ja samalla pitää päättää tällaisesta asiasta. Simonin vanhemmat kuitenkin suostuvat. Tästä lähtee liikkeelle varsinainen kiitolaukka. Elimet pitää leikata ja kiidättää ne ympäri Ranskaa, kuitenkin niin, että ajallisesti kaikki menee nappiin. 

Lukupiiriläiset olivat harvinaisen yksimielisiä kirjan tarinasta. Hieno kirja, vaikka kirjan aihe olikin aiheuttanut etukäteen muutamalle henkilölle hieman tuskaa. Kirjassa kuolema on läsnä, mutta sillä ei mässäillä. Sen sijaan kirjailija on varsin hyvin perehtynyt elinsiirtoihin ja siihen, millainen tapahtumaketju elinsiirtoluvan saatua lähtee liikkeelle. Kirjan tarina näyttää myös sen puolen, mitä elinsiirrossa tapahtuu. Raottaa hieman sitäkin puolta, millaista vuoristorataa uutta elintä odottavan potilaan aivot käyvät, kun potilas kuulee, että on löytynyt sopiva siirrännäinen. Paljon vaikeita kysymyksiä, mutta ennen kaikkea paljon toivoa tulevasta. 

Maylis de Kerangal avaa kirjan henkilöhahmot erinomaisella tavalla. Esimerkiksi Simonin tyttöystävä esiteltiin hyvin pienesti, mutta kuitenkin niin hyvin, että lukija sai kunnollisen kuvan tytöstä. Sairaalan henkilökunnasta lukija saa erittäin ammattitaitoisen ja työhönsä sitoutuneen kuvan. Vaikka jokaisella sairaalan työntekijällä on oma elämänsä, töissä ollessaan he ovat ammattilaisia. Siitäkin huolimatta, että takana olisi uneton ja railakas yö tai naisystävä olisi jäänyt heittelemään pizzanpaloja ympäri kämppää, kun kutsu elinsiirtoleikkaukseen tuli. Kirja vahvistaa myös sitä, että vaikka ihminen tuntisi tai hänen annettaisiin ymmärtää, että hänen työnsä ei ole kovin tärkeää, niin jokaisella osatekijällä on tärkeä työpanos annettavanaan. Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, että jos yksikin ketjun lenkki katkeaa, niin katastrofin ainekset ovat käsillä. 

Kirjan ranskankielinen alkuteos Réparer les vivants on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan suomennoksesta ovat vastanneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kirjan pohjalta on tehty elokuva Niin kauan kuin sydän lyö. Yksi lukupiiriläinen oli nähnyt elokuvan ja piti elokuvaa rankkana. Kirjan tarina on melkoinen, mutta ei onneksi kuitenkaan liian rankka luettavaksi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että haluan muistaa tämän hienon lukujäljen ja jättää elokuvan näkemättä. 

Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on intensiivinen tarina yhden vuorokauden tapahtumista. Kirjassa on pitkiä ja kertovia virkkeitä, mutta ne eivät haitanneet lukukokemusta, koska tekstiä oli helppo ja miellyttävä lukea. Tämän kirjan sovitan mielelläni laatukirjallisuuden pariin. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

 

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

 

Vielä on muutama kirja viime vuodelta postaamattomien pinossa. Marjo Heiskasen Mustista koskettimista (Siltala, 2017) keskustelimme lukupiirissä marraskuussa. Kirjan luin jo lokakuussa, joten siitä syystä postauksessa on syksyinen kuva. 

Sere Metsätsalo on pianisti, jolla kunnianhimoa riittää. Hän on perustanut trion, jonka on tarkoitus esittää Seren valikoimaa vaativaa musiikkia. Viulisti Laura on oman tiensä kulkija, joka taitaa musiikilliset kiemurat. Mats puolestaan on sellotaiteilija, jonka maailma alkaa revetä, kun hän huomaa, ettei soittamisesta meinaa tulla mitään. Trio matkaa konsertista toiseen junalla. Sere pelkää lentämistä. Trion mukana seuraa assistentti Sari, joka toteuttaa Seren pienimmätkin pyynnöt. 

Jokin hiertää trion rivejä. Seren kanssa on hankala soittaa. Voisiko duo toimia paremmin? Ilman sellistiä? Vai mikä olisi paras vaihtoehto? Seren mielentilat muuttuvat, eikä naisen vaateisiin meinaa pystyä kukaan muu kuin Sari. Uskollinen ja kiltti assari. Onko Sari kuitenkaan tyytyväinen olotilaansa? Voisiko hän toimia jonkun muun avustajana kuin itsekkään Seren? Musiikillisten virtojen viedessä kirjan tarina kehittyy tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi. Voiko mustalta nähdä mitään? 

Lukupiirissä kirja aiheutti melkoista keskustelua. Tarinan pianokuvaukset sekä klassisen musiikin kuviot ihastuttivat. Toisen mielestä tarinassa oli liikaa latausta. Latausta kirjasta todellakin löytyi. Välillä tuli jopa hieman piinaava tunne. Haluanko lukea eteenpäin, koska en ole varma, pidänkö siitä, mitä kirjan sivuilta löytyy. Kirjan tarina ahdisti ainakin allekirjoittanutta toisinaan. Terminologiaa kirjasta löytyi myös yllin kyllin. Musiikillisten termien maastossa tuli välillä tunne, että tarvitaan suomi-musiikki-sanakirja, jotta olisi kaiken lukemansa ymmärtänyt. Kirjan rakenne oli selkeä, vaikka lukupiirissä olikin puhetta, että ensimmäisestä kolmanneksesta oli vaikea saada otetta. Keskikohta oli ymmärrettävää, mutta loppuosa taas vaikeaselkoinen. 

Marjo Heiskanen kuvaa Seren erittäin vaikeana henkilönä. Hän ikään kuin asetti itsensä jalustalle ja pelkäsi sitä, että joku olisi häntä lahjakkaampi muusikko. Tosin jossain vaiheessa Sere myönsi, että Laura oli häntä taitavampi. Sere myös arvosti sitä, mitä Sari teki. Tuli kuitenkin tunne, että lentopelko ei ollut Seren ainoa pelko. Hänestä kuvastui musiikin suhteen kontrollifriikki, joka ei anna tuumaakaan periksi. Seren inhimillisyys nousi esiin vain mökillä ollessa, jossa häneen ei kohdistunut paineita. Hän pystyi ikään kuin hengittämään. 

Ihmismieli on kummallinen. Ei sitä ole ikinä tullut ajatelleeksi, millainen tajunnanvirta pianojakkaralla on menossa. Kirjan tarina vahvisti näkemystä siitä, että taiteilijat ovat herkkiä ihmisiä. Useilla heistä taitaa pyöriä mielessä ajatus, kelpaanko taiteilijana suurelle yleisölle. Muusikkoa ahdistaa varmasti myös urautuminen. Jos työ ei enää anna mitään, niin kannattaako pelkän rahan takia musisoida. Itse sanon tietysti, koska elää pitää, niin töitä on tehtävä, vaikkei siitä kauheasti irti saisikaan. Tosin minä en ole taiteilija. Täytyy muistaa myös se, etteivät kaikki työpäivät ole yhtä laadukkaita, ei edes muusikoilla. 

Luin marraskuussa Kjell Westön Tritonuksen, josta löytyi musiikillisten ainesten lisäksi paljon tummia sävyjä, kuten Mustista koskettimista. Molemmat kirjat kertovat musiikkitaiteilijan ahdistuksesta. Oli jotenkin jännä tunne, kun tajusi, kuinka paljon samankaltaisuuksia kirjoissa on, vaikka kirjat ovatkin täysin omia teoksiaan. Kirjan nimi Mustat koskettimet symbolisoi hyvin kirjan synkkiä sävyjä. Marjo Heiskanen on itse työskennellyt pianistina. Väistämättä tuli mieleen, kuinka paljon kirjasta löytyy omaelämäkerrallisuutta. 

Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on kirja kaikille, jotka nauttivat musiikkimaailman termeistä, eivätkä hätkähdä kirjan tuomaa jännitettä. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).

 

 

 

 

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Samaan aikaan, kun kirjoitan tätä postausta, on Singaporessa menossa formula 1 aika-ajot. Takana on kiihkeä viikko formulamaailmassa. Ferrari ei enää jatka Kimi Räikkösen sopimusta. Sen sijaan mies tekee sopimuksen Sauberin kanssa. Ymmärrän ympyrän sulkeutuvan, koska olen juuri lukenut Kari Hotakaisen kirjan Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala, 2018).

Kuka on Kimi Räikkönen? Sitä ei taida oikeasti tietää kukaan muu kuin mies itse. Kari Hotakainen on kuitenkin saanut kunnian päästä tutustumaan itselleen vieraaseen mieheen ja miehen työhön. Kyllähän kaikki suomalaiset ja aika moni ulkomaan eläväkin Kimin tuntee tai ainakin sen Kimin, joka on välittynyt ihmismieliin television, internetin ja lehtien palstoilta. Media on muokannut miehestä kuvan jurosta ja hiljaisesta miehestä. Aivan kuin Kimiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä Kimiä muuten kiinnostakaan. Räikkönen tykkää ajamisesta, mutta hän vihaa kaikkea mediapyöritystä, jota ajamiseen automaattisesti liitetään.

Hotakainen on päässyt hienosti Räikkösen ihon alle, ja valottaa näkemäänsä ja kuulemaansa kirjan kautta meille lukijoille. Jotenkin kuitenkin koko ajan kirjaa lukiessani silti tiedostin, että tämäkin on vain osatotuus. Eikä siinä mitään. Ei Kimin tarvitse avata koko elämäänsä muulle maailmalle. Tuskin kukaan haluaisi, että koko muu maailma tietäisi ja tuntisi sinut läpikotaisin. Tästä huolimatta pidin kirjasta. Pidin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan Kimin lapsuudesta ja koko perheen autoharrastuksesta. Ei silloin ollut mitään valmiita pakkauksia, joissa lapsi vain hyppää mikroauton rattiin ja lähtee kiertämään rataa. Ei. Silloin tehtiin, puunattiin ja tuunattiin itse. Kimin yksi valttikortti onkin ehdottomasti se, että hän tuntee ja tietää paljon myös auton sisälmyksistä, eikä pelkää tarttua ruuvimeisseliin, jos sellaista tarvitaan. Ihastuin kirjassa myös siihen, kuinka Kimi tapasi nykyisen appiukkonsa ensimmäisen kerran. Appiukon piti vaihtaa talvirenkaat Mintun autoon. Kimi halusi tehdä työn yhdessä tulevan appensa kanssa.

Toki kirjassa kerrotaan myös Kimin hurlumhei-jutuista. Mitä sitten? Kukapa sitä olisi niin puhdas pulmunen, ettei olisi joskus päästellyt menemään oikein kunnolla. Jos me kaikki olisimme julkisuuden henkilöitä, niin ei olisi medialla puutetta skandaalinkäryisistä jutuista. Rapatessa roiskuu ja se on ihan normaalia. Sitä paitsi on aika tavallista, että ihmiset juhlivat. Hyvien ystävien kanssa voi meno mennä välillä aika hurjaksikin.

Kirja välittää Kimi Räikkösestä kuvan, joka on jotain ihan muuta kuin julkisuuden antama kuva. Mies on hyväsydäminen ja jeesaa varmasti, jos ystävä on pulassa. Miehellä riittää myös huumorintajua, eikä puhumaton mies olekaan mikään hiljainen mies. Ystävien mukaan Kimi on suulas ja puhuu kuin papupata, kun sille päälle ryhtyy. Kimi on myös lapsirakas ja senkin kirja kertoo. Omat lapset ovat tietysti tärkeintä elämässä, mutta en voi varmasti ikinä unohtaa sitä televisiokuvaa, kun Räikkönen joutui keskeyttämään jonkin kilpailun. Katsomossa oleva pikkupoika puhkesi lohduttomiin kyyneliin. Hieman myöhemmin näytettiin Ferrarin varikkokuvaa, jossa pikkupoika oli päässyt vanhempiensa kanssa tapaamaan Kimiä. Kimi tuntui oikeasti välittävän siitä, että pikkupojalle jäi kilpailusta hyvä mieli. Oliko tässä se hetki, jolloin Kimi näytti todellisen luonteensa formula-auton ulkopuolella?

Kimi on toista kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta kirjassa ei kerrota sen enempää, eikä tarvitsekaan. Vain pari mainintaa. Kimistä saa sellaisen kuvan, että tässä hetkessä on hyvä olla Mintun ja lasten kanssa. Työnsä takia Kimi joutuu matkustamaan todella paljon, ja siksi onkin ymmärrettävää, että mies viihtyy vapaa-aikanaan kotona. Kyllähän sitä itsekin nauttii kotona olemisesta. Jatkuva liikkeessä oleminen on kuluttavaa ja pidemmän päälle ärsyttävää.

Kiitos Kimi Räikkönen, kun annoit Kari Hotakaisen astua maailmaasi. Hotakainen on taitava kynäilijä ja kirja on hieno kuvaus elämästäsi. Kiitos myös Kimin perheelle ja ystäville. Olette laajentaneet kuvaa Kimi Räikkösestä. Pidin myös siitä, kuinka kirjasta löytyy hotakaismaisia piirteitä, vaikka kirja perustuukin pitkälti henkilöhaastatteluihin.

Sellainen huomautus vielä, että C Morella näytettiin ennen Singaporen formula 1 aika-ajoja haastattelutilanne uusista formulasopimuksista. Kimi Räikkönen esiintyi jäänsinisine silmineen ilman aurinkolaseja. Mies huokui helpottuneisuutta ja huumoria oli helppo heitellä ilmaan. Jotenkin on sellainen tunne, että mies on tehnyt oikean ratkaisun.

Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla

Lukupiirin ruotiessa syksyllä Rosa Liksomin Hytti nro 6 -kirjaa joku mainitsi Ljudmila Ultskajan kirjan Vihreän teltan alla (Siltala, 2014), jossa Neuvostoliittoa kuvataan vielä paremmin kuin Liksomin teoksessa. Tästä innostuneena lukupiirissä ehdotettiin, että lukisimme Ulitskajan teoksen ja niinhän me teimme. Venäjänkielinen alkuteos Zeljonyi šatjor on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Arja Pikkupeura.

Ilja, Miha ja Sanja ovat poikia, jotka ystävystyvät koulussa. Kukin pojista on omalla tavallaan syrjitty ja erilainen, mutta yhdessä heissä on voimaa. Iljasta kasvaa jo nuorena poikana valokuvaaja. Miha rakastaa kirjallisuutta ja runoja, mutta juutalaisuus on esteenä sille, että ovet avautuisivat yliopiston filologiseen tiedekuntaan. Onneksi löytyy vaihtoehto pedagogisen instituutin filologisesta tiedekunnasta. Sanjan nuoruuden onnettomuus oli pitkään esteenä sille, että Sanjasta olisi tullut maailmanluokan muusikko. Tarvittiin kuitenkin pieni sysäys, ja Sanja löysi musiikin uudestaan elämäänsä. Erilaisia poikia, joiden elämänlangat kuitenkin ovat kietoutuneet jo lapsuudessa toisiinsa siten, että vaikka he aikuistuttuaan etääntyvät toisistaan, tarvitaan vain pieni liike, niin ystävän auttava käsi on jo vieressä.

Vihreän teltan alla kuvataan olevan muistokirjoitus ajanjaksolle, joka alkaa Stalinin kuolemasta ja päättyy Neuvostoliiton viime vaiheisiin. Vaikka kirjassa on näennäisesti kolme päähenkilöä, on jokaisella luvulla kerrottavanaan oma neuvostovallan aikainen tarina jostain henkilöstä, jonka elämä jollain lailla liippaa Iljan, Mihan tai Sanjan elämää. On kuningas Artur, joka päätyy naimisiin entisen vaimonsa Ketun siskolle. Naittajana entinen vaimo Kettu. Itse Kettu lähtee finukoitten maahan eli Suomeen. Maša puolestaan tuhlaa isoisälle tarkoitetut rahat saappaisiin, jotka eivät mahdu hänelle. Boris Ivanovitš aiotaan vangita, jolloin hän ottaa jalat alle ja karkaa, jonka jälkeen hän viettääkin kiertolaiselämää neljän vuoden ajan. Kirja on täynnä toinen toistaan erikoisempia kertomuksia, jotka vievät lukijan mennessään.

Ulitskajan Vihreän teltan alla on oikeasti tiiliskiviteos. Sivuja kirjassa on 768 ja tarinoita todella paljon. Lukupiiriläiset pitivät kirjasta melkoisesti, mutta lähes kaikki olivat sitä mieltä, että kirja olisi vaatinut tiivistämistä. Henkilöhahmoja oli hurja määrä, eikä aina meinannut pysyä mukana, missä nyt mennään. Jotenkin oli sellainen tunne, että kun jouduttiin sivupolulle, oli sivupolku käytävä loppuun saakka ennen kuin voitiin palata siihen, mistä liikkeelle lähdettiin. Kirjassa oli myös liikaa tapahtumia, takaumia, viittauksia ja yksityiskohtia. Vaikka kirja olikin mahtava lukupaketti, olisi jossain kohdassa voinut vähempi olla enempi. Aluksi mietin, että olisi pitänyt keskittyä enemmän Iljan, Mihan ja Sanjan elämän seuraamiseen, mutta toisaalta tällainen sekametelisoppa antoi varmasti melko realistisen kuvan neuvostoajasta.

Parasta antia kirjassa olivat kirjallisuuden ja kulttuurin ylistys sekä se, kuinka Ulitskaja on kuvannut sen, kuinka poikakolmikko tai oikeastaan mieskolmikko vastusti systeemiä levittämällä kiellettyä kirjallisuutta. Kirjassa kuvattiin paljon myös aina ajankohtaista politiikkaa sekä sen vaikutusta tavalliseen kuolevaiseen. Valtion valvonta ja puuttuminen kaikkeen mahdolliseen sekä se, että kuka tahansa saatettiin pakottaa ilmiantajaksi kuulostaa hyvin erikoiselta, mutta varmasti totuudenmukaiselta. Vapaassa maassa eläneen on hyvin vaikea ymmärtää sitä kiertelyä ja kaartelua, jota Neuvostoliitossa harrastettiin. Tämän kaltaisessa maassa ei voi ikinä tietää, keneen voi oikeasti luottaa. Vihreän teltan alla on kuitenkin hyvin uskottava kuvaus ja mahtava tietopaketti siitä, millaista elämä oli neuvostoaikaan.

Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla on humaani, sydämensivistyksen ja kulttuurin merkitystä korostava kirja, joka jättää kuitenkin ihmiset inhimillisiksi kaikkine heikkouksineen. Hieno kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).